Liikunnallista ikäpolvitoimintaa

Miksi liikumme tai urheilemme? Miksi keräämme postimerkkejä, hoidamme puutarhaa tai soitamme oboeta? Koska ne ovat meille jostakin syystä tärkeitä asioita. Miksi ne ovat meille tärkeitä ratkeaa elämänkulkumme aikana monien seikkojen yhteissummana. Vanhemmat, sisarukset, kaverit, tyttö- ja poikaystävät, opettajat, ohjaajat, valmentajat, luokka-, opistelu- ja työkaverit  sekä erilaiset esikuvat ovat ihmisiä, jotka vaikuttavat meihin eri vaiheissamme.  Jos joku asia on tärkeä rakastamallemme ihmiselle, siitä voi muodostua sellainen myös meille  itsellemme.

Tällaista ajattelin, kun olimme katsomassa lankalauantaina jalkapallo-ottelua FC Lahti-HJK vaimoni, poikani ja hänen tyttöystävänsä ja kohta nelivuotiaan lapsenlapsemme kanssa. Pikkutytölle 4500 ihmisen elävä ihmismassa oli iso kokemus. Kun kotijoukkue teki ensimmäisen maalin ja kaikki aikuiset yhtäkkiä ponnahtivat istuimiltaan huutaen kurkku suorana, niin lapsen naama meni kurttuun – mitä ihmettä nyt tapahtui? Toisen maalin jälkeen hän taputti käsiään rytmikkäästi yhteen ja yhtä innokkaasti kuin muutkin.

Mieleeni tuli väkisinkin ensimmäiset omat kokemukseni jalkapallokatsomosta 50 vuoden takaa. Vieläkin voin palauttaa elävästi mieleen pelin jännittävyyden ja samaistumiseni pelin tapahtumiin. Ilo ja riemu pelaajien onnistumisista ja myös se häpeän tunne siitä, kun potkaisin viisivuotiaan koko voimalla palloa yhdessä kotijoukkueen hyökkääjän kanssa maaliin, jonne se ei mennyt eikä mennyt minun jalkanikaan palloon, vaan edessä istuvan äkeän herran selkään, on edelleen voimakkaana kokemuksena mielessäni.

Urheilupuiston katsomoissa opin senkin, että urheilu saa ihan tavalliset ihmiset innostumaan aivan eri tavalla kuin muuten. Itse tiesin, että halusin päästä katsomosta kentälle, jotta saisin nuo ihmiset iloitsemaan ja vaikuttumaan. Ehkä jalkapallo ei ole minulle elämää suurempaa, mutta on se kuitenkin arkeani elävöittävää ja erilaisia merkityksiä luovaa. Ja on vieläkin.

***

Muutama viikko sitten olin Musiikkitalon konserttisalin ensimmäisellä penkkirivillä, josta näki erinomaisesti puhallinorkesterin klarinetistien, oboeistien, fagotistien ja käyrätorvistien (sanotaankohan näin?) toiminnan. Fasinoiduin heidän eleistään, ilmeistään ja muusta ruumiillisesta habituksestaan niin etten oikein kyennyt kuulemaan musiikkia lainkaan.  Huomasin tarkkailevani, miten he ”syöttelevät” musiikkia toisilleen nuottien ja opitun taktiikan ohjaamalla tavalla.

Tajusin, miten heidän täytyy elää sisällä musiikissa ja toisten soittamisessa ja tarkkailin, miten he kullekin tyypillisillä eleillä ottavat ”pallon” vastaan pitäen sitä itsellään soolon tai oman soitinryhmän osuuden ajan antaen sen taas toisille, kun heidän vuoronsa tulee viedä teosta eteenpäin. Kussakin soitinryhmässä oli soittajia, joiden eläytyminen poikkesi toisista huomattavasti. Kun yksi tempaisi sävelet irti käyrätorvestaan suurieleisesti ja koko ruumiin voimallaan, niin toinen saattoi näyttää siltä kuin olisi jonottanut kaupan kassalle. Silti torvesta tuntui irtoavan samat sävelet.

Miten nämä kokemukset liittyvät toisiinsa? Ehkä olisin aloittanut klarinetin soiton niin kuin pulpettitoverini Tapio, jos olisin lapsena käynyt jalkapallojoukkueen sijasta puhallinorkesterin esityksessä. Minulle  jalkapallon peluu jäi harrastukseksi, vaikka nuorena jonkin aikaa kuvittelin sitä ammatiksenikin. Silloin se oli utopiaa, mutta nykyään ihan mahdollinen elämänura, vaikkakin Suomessa leipä aika ohueksi jääkin.

Myönnettävä on, että puhallinorkesteria katsoessani mietin sitäkin, että miten noin riskejä työmiehiä menee ”hukkaan” pillinpuhaltajina. Samalla kuitenkin ihailin suomalaista yhteiskuntaa, jolla on varaa esimerkiksi fagottiammattilaisiin, vaikka heistä tuskin saa koskaan aikaan mitään taiteen sankaritarinaa – eivät he ole varsinaisesti mitään ”maalinsylkijöitä”, joita yleisö rakastaisi. ”Fagotisteja” tarvitaan toki jalkapallojoukkueessakin; kaikki eivät voi olla sankarisenttereitä tai briljantteja pelintekijöitä – kentällä tarvitaan myös tasapainottavia pelinrauhoittajia ja vakaita paikkansapitäjiä. Fagotin tai toisen viulun soittajia.

Tarinat jalkapalloilijoista ja muusikoista kertovat siitä, että erilaisten toimintojen merkitykset syntyvät ja rakentuvat kokemuksellisesti tärkeissä yhteisöissä, joissa eri-ikäiset jakavat intohimonsa keskenään. Tyhjiöstä on vaikea nousta jalkapalloilijaksi tai puhallinsoittajaksi. Toisaalta voidaan kysyä, olisiko jonkin teatteri-, muusikko-, jääkiekkoilija- tai jalkapalloilijasuvun vesasta tullut erinomainen jonkun toisen lajin parissa? On siis oltava tarkkana myös siinä, mihin lapsensa tai lapsenlapsensa tutustuttaa.

***

Mutta palataanpa nyt takaisin tähän päivään ja otsikon aiheeseen. Liikunnallista ikäpolvitoimintaa avaa ajatuksen juuri tuosta edellä kuvatusta ikäpolvittaisesta merkitysten, mutta myös konkreettisen toiminnan siirtämisestä tai välittämisestä. Tuntuu ehkä oudolta ajatella liikuntaa näin yhteisöllisesti tai ikäpolvijuttuna, vaikka sitäkin se mitä suuremmassa määrin on tai ainakin voisi olla. Näkyykö tämä omassa elämässäni, kun näin kerran väitän?

Aloitetaan liikunnasta perhesukupolvien piirissä. Äitini on 82-vuotias reisiluun leikkauksesta kuntoutumassa oleva isoisoäiti. Aina käydessäni hänen luonaan tarkastan, että hän on tehnyt jumppaohjelmansa ja kehotan aloittamaan ulkoilun. Pari viikkoa sitten vein hänet ensimmäistä kertaa pihalle ja viime viikolla kauppaan. Kummatkin sujuivat hyvin, vaikka häntä pelottikin. Vaimon kanssa olemme aloittaneet pyöräilykauden. Olen saattanut häntä työmatkalla ja tullut myös pyörällä vastaan. Itse teen töitä kotona, joten saan siinä samalla itsekin liikuntaa.

Poikani kuntoutuu polven sisänivelsiteen vammasta, joten juttelemme puhelimessa päivittäin sen kuntouttamisesta. Yritän antaa vertaistukea ja neuvojakin omien kuntoutumisprosessieni opettamana. Pari kertaa olemme käyneet katsomassa yhdessä hänen seuransa futismatseja.  Tyttäreni kanssa käymme sauvakävelemässä ja kuntosalilla, kun hän käy kotona. Hän myös tulevana fysioterapeuttina antaa minulle ohjeita ja hankki nilkkapainotkin. Lapsenlapsenii kanssa tanssimme, pyöräilemme ja temppuilemme leikkipuistossa. Ja pelaamme myös futista – kerran jopa puolentoistatunnin kiiheän matsin. Uskokoo ken haluaa.   

Perhesukupolvet siis liikuttavat minua yllättävänkin paljon. Isän eläessä teimme usein kävelylenkkejä hänen kanssaan. Vielä yllättämpää ehkä on se, että myös muissa liikuntamuodoissani kohtaan eri-ikäisiä ja heidän maailmojaan. Jalkapalloporukkamme ikähaitari lienee jostakin neljänkympin tienoilta tuonne seitsemänkymppisiin. Suurin osaryhmä taitaa olla kuudenkympin tietämissä, mutta todella monenikäistä porukkaa kentällä viilettää – joskus myös ihan junioreja, kun pelaajat tuovat poikiaan mukanaan.

Hämmästyttävää ulkopuoliselle lienee se, että ikä ei todellakaan merkitse juuri mitään, vaikka kyse on erittäin vaativasta lajista. Iästä riippumatta harmittelemme loukkaantumisia, koska silloin emme pääse pelaamaan. Ihailemme onnistuneita temppuja ja nauramme epäonnistumisillemme. Monet ovat pelanneet jo niin kauan yhdessä, että tietävät jo aika tarkasti, mihin itse kukin kykenee. Aina on kuitenkin mahdollisuus ylittää itsensä ja yllättää kaverit. Jokainen uusi pelitilanne antaa mahdollisuuden uuteen onnistumiseen.

Sulkisporukkamme  taas on oman ”kasarisukupolvemme” kasvatteja, vähän yli viisikymppisiä miehiä. Jutut saattavatkin löytää paikkansa lähes 30 vuotiselta yhteiseltä taipaleelta. Ulkopuolisen voisi olla vaikea ymmärtää sisäpiirijuttujamme. Meillä on myös opiskelija-aktiivitaustaa, vaikka nyt teemmekin töitä aika erilaisissa ympäristöissä. Parannamme maailmaa eri tavoin… vaikka sulkaa hakkaamalla.

Keski-ikäisiä miehiä tapaan myös jumppaporukassamme, joista suurinta osaa yhdistää omien tyttöjen voimisteluharrastus. Ja nyt siis meidän isien/miesten harrastus, joka on vienyt meidät myös esiintymään. Meissäkin on eri-ikäisiä, vanhimmat noin kuusikymppisiä, nuorimmat ehkä nelikymppisiä. Tämä porukka on minulle uusi ja vielä tuntemattomampi eli ero on varsin suuri sulka- tai jalkaporukkaamme verrattuna. Lajikin on minulle uusi. Yhteisöllisyys on kuitenkin vahvaa ja huumoria löytyy.  Esityksissä kohtaamme myös kaiken ikäisiä aina nelivuotiaista tytöistä ikäisiimme naisiin, kuten nyt viime maanantain kevätgaalassa  (http://www.olarinvoimistelijat.fi/tapahtumat2/kevatnaytokset-2014/). Voin muuten paljastaa, että meitä karskeja miehiä jännitti esityksemme paljon enemmän kuin pikkutyttöjä heidän oma esityksensä.

Aika usein – eli monta kertaa kuukaudessa – käymme naapureiden kanssa lenkillä joko kävellen tai hiihtäen. Harvemmin, mutta säännöllisesti käyn, liikunnanopettajakavereideni kanssa hiihtämässä, juoksemassa tai melomassa.  Seuraan myös ystävieni jalkapalloilevia nuoria eli teini-ikäistenkin liikkumiseen minulla on jokin kosketus. Ja Lapin matkalla teinejä on enemmänkin hiihtoporukassamme.

Jokainen näistä ihmisistä on omalla tavallaan tärkeä myös omalle liikkumiselleni. Liikumme yhdessä ja jaamme eri liikuntamuotojen harrastamisen keskenämme. Pari kavereistani on intohimoisia pyöräilijöitä, joten heidän kanssaan puhumme paljon pyöräilystä, vaikka itse olenkin vain harrastelija. Silti sekin on tärkeää ja lisää omaakin motivaatiotani. Sama pätee tietysti toisinkin päin – kun osoitan kiinnostustani äitini kävelyharjoituksiin tai teinien futikseen, niin se tuntuu heistä varmaan hyvältä.  

***

Olin kolme vuotta Elämänkulku ja ikäpolvet –hankkeen osa-aikaisena tutkijana. Saimme hankkeen virallisesti lopetettua helmikuussa – opas ja antologia löytyvät linkkien alta (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/. ja http://www.ikapolvet.fi/images/stories/artikkelikokoelma_webreso.pdf).  Kannattaa tutustua! Joitakin tekstejä tulee toki vielä julki myöhemminkin. Mutta mitä kaikkea itse oikein opin? 

Aivan aluksi taisin havahtua siihen, että olemme aina eri-ikäisiä. Kalenteri-iän lisäksi olemme elämän eri ympyröissä tosiaankin monenikäisiä. Leikimme kuin lapset, juhlimme kuin nuoret, teemme töitä kuin keski-ikäiset ja saatamme viettää lomaa niin kuin eläkeläiset. Ja samalla kun olen lapsi vanhemmilleni, niin olen myös (iso)vanhempi – ja lisäksi veli, eno, kummisetä, serkku jne. hyvin eri-ikäisille ihmisille. Joissakin ryhmissä olen vanhin, toisissa nuorin ja joidenkin kavereiden kanssa olemme kai aina teini-ikäisiä tai opiskelijoita. Olemme siis ikäpolviolentoja (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/eri-ikaeinen-minae).

Toinen tärkeä huomio oli, että julkisuudessa sukupolvista puhutaan usein ihmisiä erottelevana tekijänä. Puhutaan x- ja y-sukupolvista, diginatiiveista, suurista ikäluokista, pullamössöistä jne., koska halutaan nähdä eri-ikäisten välillä eroja ja intressiristiriitoja. Samalla niputetaan samanikäiset oman sukupolvensa vangeiksi. Kai tutkijatkin tähän syyllistyvät. Itsekin olen ajatellut monesti, miten juuriminun ikäiseni eroavat edeltäneistä ja jälkeemme tulevista suku- tai ikäpolvista. Suhteellisuudentajuni kasvoi tässä asiassa. Kirjassamme puhumme ikäpolvitajusta.

Kolmas havahduksen paikka oli, että eri-ikäisten toiminta onkin kivaa. Maailmamme on järjestetty niin ikäkausiperusteisesti, että ajatus eri-ikäisten yhteistoiminnasta tuntui aluksi vieraalta. Urheilumaailmassa vain suunnistus ja naisvoimistelu on tainnut onnistuneesti saada mukaan eri ikäpolvet, vaikka toki urheilu vetää äärelleen kaiken ikäisiä. Turhan usein toiset tekevät ja toiset vaan katsovat. Ikäpolvitoiminnalla tarkoitetaankin yhdessä tekemistä – leikitään, lauletaan, liikutaan tasaveroisesti ikäpolvet yhdessä  (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/neljaen-polven-kuorotreffit) ja (https://www.miksiliikun.fi/?m=201311).

Ikäpolvikokemus on tärkeä osa identiteettiämme halusimmepa tai emme. Elämä on kuitenkin rikkaampaa, jos opimme ymmärtämään ja arvostamaan myös toisen ikäisten ikäpolvikokemuksia. Yhden tällaisen hienon eri-ikäisiä yhdistävän kokemuksen sain Lontoon olympialaisten avajaisia ja lopettajaisia katsoessani. Nehän oli rakennettu upeasti monen eri ikäpolven tärkeiden kokemusten pohjalle (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/87/ngid/3/).

Ymmärryksen lisäksi tarvitsemme myös konkreettista toimintaa, joilla puretaan eri-ikäisten kohtaamiselle rekennettuja keinotekoisia raja-aitoja. Tarvitaan eri yhteiskuntasektoreidenkin yhteistoimintaa, jotta esimerkiksi urheiluseurat voisivat toimia päiväkodeissa, kouluissa ja vanhusten palvelutaloissa (http://www.svu.fi/?x254132=343705).

Paljon muutakin tuli opittua. Luulen nimittäin aika vahvasti, että eri-ikäisten väliset erot ovat oikeastikin kaventuneet eikä kyse ole pelkästään omasta ikääntymisen tuomasta perspektiivilisästä. Tutkiskelin parikymmentä vuotta sitten Opiskelijoiden liikuntaliiton vuosien 1971-1994 toimijoita ja löysin helposti todella monta eri sukupolvea, joilla oli erilaiset tavoitteet ja hyvin erilaiset toiminnan painopisteet ja muodot (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/11/13URHSINULLE.pdf). Kun nyt tutkin eri-ikäisiä yleisurheilijoita parikymppisistä yli seitsemänkymppisiin, niin eroja oli huomattavan vähän (Ikiliikkuja1_2014).

Yksi selitys on se, että 1970- ja 1980-luvuilla kaikki – eivät ainoastaan nuoret – tunsivat, että yhteiskuntaa on mahdollista muuttaa moniin eri suuntiin. Hyvinvointivaltio oli vielä laajenemisen tilassa ja eri ideologiat kamppailivat keskenään. Pari isoa lamaa, mutta myös aika yhtenevä kehitys eri maissa nyt 2000-luvulla, on vähentänyt sekä haihattelua että myös perusteltuja vaihtoehtoja yhteiskunnan kehittämiselle. Se ei ole pelkästään huono asia, koska nyt olemme enemmän samassa veneessä. Ja myös ratkaisujen täytyy sopia eri-ikäisille.

Tämä fiilis tuli minulle monessa hankkeemme ”Neljän polven treffit –tilaisuudessa, kun esimerkiksi yli 80-vuotias veteraaniurheilija Senni Sopanen tiedusteli innostuneesti, mitä teini-ikäiselle räppärille ”Puhuvalle koneelle” oikein kuuluu. Ja nuori mies vastaavasti kyseli, miten kisoissa on hyppy kulkenut. Kummatkin olivat hankkeemme kummeja. Samanlainen yhteisyyden henki välittyi myös ryhmäkeskusteluissa, joissa mukana oli eri-ikäisiä miesaktiiveja ja yleisurheilijoita. Halu ymmärtää eri-ikäisiä ja toimia yhdessä tuntui vahvana. 

Perustat liikunnalliselle ja urheilullisellekin ikäpolvitoiminnalle ovat olemassa. Vaikka ajatus on uusi ja kokemuksia vähän, niin oletan vahvasti, että tässä lepää tulevaisuus. Ikääntyvässä yhteiskunnassamme ei ole varaa jättää käyttämättä seniorien sen enempää kuin juniorienkaan resursseja hyväksi paremman yhteiskunnan rakentamisessa. Rohkeasti kohti eri-ikäisiä ystäviä ja toimintaa!

 Aiheesta lisää:

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.ikapolvet.fi/images/stories/artikkelikokoelma_webreso.pdf)

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/.)

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvitajuista ikäpolvitoimintaa kaiken ikäisille ikäpolviolennoille. Blogi sivulla www.ikainstituutti.fi, 29.4.2014. (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/185/ngid/1/).

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvikäsitteitä ja yleisurheilijoiden ikäpolvikokemusten tulkintaa. Ikiliikkuja 1/14, 18-20. Ikiliikkuja1_2014

Tiihonen  Arto (2013) Neljän polven kuorotreffit. Blogi sivulla www.ikapolvet.fi, 18.12.2013. (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/neljaen-polven-kuorotreffit). 

Tiihonen  Arto (2013) Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. Blogi sivulla (http:// www.miksiliikun.fi/?m=201311) , 21.11.2013. 

Tiihonen  Arto (2013) Liikutelkaa toisianne – liikuntakulttuurin pysty- ja vaakasuuntaista kehittämistä. Julkaistu sivulla www.svu.fi,  12.11.2013 (http://www.svu.fi/?x254132=343705).

Tiihonen, Arto (2012) Eri-ikäistä ja –kokoista vapaaehtoisuutta.Julkaistu sivulla www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi, 29.8.2012. (http://www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi/sitenews/view/-/nid/56/ngid/3/). 

Tiihonen, Arto (2012) Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena. Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi, 15.8.2012. (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/87/ngid/3/) .

Tiihonen, Arto (2012) Vapaaehtoistoiminnassa kohti ikäpolvien yhteistoimintaa… Julkaistu sivulla www. vapaaehtoiseksiseniorina.fi, 11.5. 2012. (http://www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi/app/blog/comments/-/id/17).

Tiihonen, Arto (2011) Eri-ikäinen minä. Julkaistu sivulla www.ikapolvet.fi,  5.9.2011 (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/eri-ikaeinen-minae).

Tiihonen, Arto (2011) Nyt kaikki tulevaisuutta muistelemaan. Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi,  21.2.2011. (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/23/ngid/3/).

 

Kokemuksellinen toimintakyky – mitä, miksi, milloin?

Ikäinstituutti järjestää tulevana perjantaina (14.3.2014) seminaarin otsikolla Toimintakyky – mitä, miksi, milloin? Seminaari päättää ainakin väliaikaisesti laaja-alaisen toimintakyvyn arvioinnin ja tutkimuksen ympärillä vallinneen toimeliaisuuden Ikäinstituutissa. Kolme keskeistä henkilöä eli Pertti Pohjolainen, Tommi Sulander ja allekirjoittanut astuvat tai ovat jo astuneetkin muihin tehtäviin. Toimintakykyky ei kuitenkaan menetä ajankohtaisuuttaan, vaan tulevaisuudessa tarvitaan vielä nykyistä parempia keinoja varsinkin ikääntyneen väestön toimintakyvyn ylläpitämiseen ja parantamiseen.

Itse olen vastannut kokemuksellisen toimintakyvyn kehittämisestä tässä erilaisia tutkimus- ja kehityshankkeita sisältäneessä kokonaisuudessa. Kokemuksellisuus ja toimintakyky olivat hankkeen alussa jopa toisiaan hylkiviä käsitteitä. Kokemuksia pidettiin liian epämääräisinä ja –luotettavina tutkimuksen ja käytännönkin kentillä. Siksi kai fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä varmaan alunperin alettiin tutkia, mitata ja arvioidakin, että saataisiin esiin kovempaa faktaa.  

Minua taas kiinnosti jo aiemmin se, miten me ymmärrämme omat kokemuksemme ja miten niitä tulkitsemme. Ja mikä niiden suhde on esimerkiksi siihen, harrastammeko liikuntaa tai urheilua. Tunnettuahan on, että esimerkiksi koululiikunta tai hiihtokilpailut nostattavat esiin kokemuksia sekä puolesta että ennen kaikkea vastaan. Tämänkin päivän Hesarissa 9. luokan oppilas kirjoittaa otsikolla ”Koululiikunta sammuttaa liikunnan ilon”, jossa hän kritisoi vahvasti testaamista  ja kaikenlaista vertailua mm. näin: ”On epäreilua laittaa kaikki oppilaat arvioinnissa samalle viivalle” (HS, 11.3.2014).

Liikunnanopettajat ovatkin hankalassa paikassa, sillä missä muussa opetettavassa aineessa voitaisiin edes ajatella edellisen kritiikin osuvan maaliinsa? Eikö päinvastoin ole reilua ja oikeudenmukaista, että matematiikassa, ruotsissa tai kuvaamataidossa kaikki ovat arvioinnissa samalla viivalla? Pitäisikö niissäkin rangaista siitä, että joku on toisia parempi jostakin syystä? Ei minullekaan syntynyt intoa ja halua matematiikkaan, kun sain välttäviä numeroita ja jotkut olivat jostakin syystä parempia. En silti vaatinut kokeiden poistamista. 

Edellinen esimerkki illustroi sitä, että liikunta ja sen sisar toimintakyky koetaan ja tulkitaan eri tavoin kuin monet muut elämälle välttämättömät asiat. Niihin suhtaudutaan kokemuksellisesti, tunteellisesti ja erilaisia kontekstuaalisia ja elämänkulullisia tulkintoja tehden. Elämä ei ole koulu, jossa opitaan asioita tulevaa varten, vaan myös läsnäoleva elämä, jossa pitäisi selvitä joka ikinen päiva aiemmin opitun avulla tulevaisuuden suunnaten. Siksi on kuunneltava herkkänä ihmisten kokemuksia liikunnasta ja toimintakyvystä ja siksi on yritettävä tulkita niitä voimaannuttavasti.

Tämän päivän blogitekstini sisältävätkin runsaahkon materiaalipaketin tästä aiheesta. Seminaarissa julkaistaan teos, jossa toimintakykyä lähestytään monitieteisesti, mutta samalla käytännöllisesti. Oma kontribuutioni pitääkin sisällään myös tuon voimaannuttamisaspektin eli yrityksen käyttää kokemuksellisuuskäsitteitä ja –arviointeja ihmisten toiminnan muuttamisessa toimintakykyä parantavasti. Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen.Teoksessa Pohjolainen, P. (2014, toim.) Ajatuksia toimintakyvyn arviointiin ja tukemiseen. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014. Kannattaa tutustua koko teokseen. Oma ”polkuni” on dokumentoitu seuraavan linkin alle – sieltä löytyvät pitämäni esitelmät dioineen ja osa artikkeleista linkkeineen sekä pohdintaa siitä, miten hanke kehkeytyi. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1KOKEMUSJULKAISUTIIHONEN.pdf.

Kokemuksellisuus on toki huomattu laajemminkin. Puhutaanhan kokemustiedosta, -asiantuntijuudesta ja vertaiskokemusten merkityksestä nykyään mitä moninaisemmissa yhteyksissä. Hyvinvointivaltion kriisiinkin on tarjottu kaikkia noita näkökulmia ratkaisuiksi. Palvelut toimisivat paremmin, jos asiakkaiden kokemuksia kuultaisiin, yhteiskunta olisi kaikin tavoin parempi, jos vertaiskokemuksia ja –tukea arvostettaisiin ja annettaisiin enemmän ja yritykset osaisivat kehittää tuotteitaan asiakaslähtöisemmin, jos kokemusasiantuntijoita käytettäisiin vaikkapa kännyköiden kehittämisessä.

Näistä laajoista aihepiireistä kokemuksellisuutta tarkastelee myös äskettäin julkaistu kirja, jossa itse tein vähän laajempaa kaarta kokemuksellisuusnäkökulmiin. Rohkeasti heitin haasteen tulevaisuuteenkin päivittämällä Erik Allardtin kuuluisaa käsitteellistystä Having, Loving ja Being suuntaan, jossa kokemukset, merkitykset ja toiminta olisivat ainakin yhtä tärkeinä hyvinvoinnin tekijöinä kuin nuo sinänsä keskeiset omistamisen, rakastamisen ja olemisen teemat. Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf. Suosittelen tätäkin lämpimästi.

Kokemukset tai kokemuksellisuudet täytyy aina paikallistaa johonkin aikaan ja kulttuuriin. Parikymmentä vuotta sitten esimerkiksi tunsin jonkinlaista ihmetystä, kun löysin liikunnan opiskelijoiden kokemuksista ja tarinoista silloin vielä harvinaisen elämyshakuisen tyypin, joka tykkäsi lasketella reittien ulkopuolella puuterilumessa (ks.Tiihonen, Arto (1996): Ikuisesti urheileva poika eli mistä on ’kunnon miehet’ tehty? Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.): Miehen kuvia. Gaudeamus.) Tänä päivänä, kun elämme ”elämysyhteiskunnassa”, tuntuu siltä, että mitään muita kokemuksellisuuksia ei olisikaan. Urheilusta ja työstäkin pitää nyt nauttia ja hakea elämyksiä. (ks. esim. https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/) Ja vain parikymmentä vuotta sitten se tuntui oudolta.

Silti muutkin kokemuksellisuudet voivat oikein hyvin, kuten uusimmissakin artikkeleissani olen huomannut (ks. liite lopussa). Kyse on osin käsiteharhasta, jonka yhtenä syynä on se, että englannin experience (kokemus) on käännetty suomeksi elämykseksi. Ongelmia aiheuttaa myös se, että kokemuksesta nauttiminen tarkoittaa vaikkapa Iivo Niskaselle aivan eri asiaa kuin sohvassa istuvalle penkkiurheilijalle, jolle tulisi itku silmään jo ensi metreillä Holmenkollenin rinnettä happivelkaisena noustessaan.

Tässä blogissa avaan parin omakohtaisen tarinan avulla kokemuksellisuuksia niin liikkumisen kuin toimintakyvynkin konteksteissa. Reilu pari vuotta sitten jouduin/pääsin lonkkaproteesileikkaukseen, joka kirvoitti minua kirjoittamaan aiheesta tähän juuri aloittamaani blogiin. Homma lähti vähän lapasesta, kun muutakaan en toipumisen aikana jaksanut tehdä, siis toimintakyvyn lisäämisen lisäksi.

Seurasin toipumistani ja kuntoutumistani vuoden ajan hyvin tarkasti. Tein itsearviointeja kivusta, toimintakyvyn eri osa-alueista, toimijuudesta, liikkumisesta ja kokemuksistani ja kerroin tietysti vuoden aikana tekemistäni toimintakykyä parantaneista erilaisista asioista. Ajatuksenani oli tehdä vertaistukimateriaali lonkkanivelleikkaukseen joutuville. Ilokseni sitä on myös aika paljon luettu. Koko juttu löytyy tästä ( https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Tässä alla on erikseen tulkintani kokemuksellisuuksista otsikolla Kokemuksellinen kuntoutuminen, jossa olen käyttänyt aineistonani liikuntapäiväkirjani merkintöjä vuoden ajalta. Siitä näkee erityisen hyvin, miten eri kokemuksellisuudet konkretisoituivat omassa liikkumisessani. Tämä ei tietysti päde kaikkiin ihmisiin, vaan jokaisella meistä on erilaiset ”kokemusprofiilit”. Aika varma olen kuitenkin siitä, että minun liikkumistani edesauttaa vahvasti se, että haen ja saan liikunnasta erilaisia kokemuksia. Vinkkinä voisinkin antaa sen, että hae monipuolisia kokemuksia, mutta myös sen, että opi tulkitsemaan kokemuksiasi eri merkityksin.   

Toinen kokemuksellisuuksia käytäntöön päin avaava teksti pitää sisällään kuvauksen liikkumisestani (tosin muutaman vuoden takaa) ja eri liikuntamuotojen kokemuksellisuusanalyysin ja –tulkinnan otsikolla Elämyksiä, identiteettikokemuksia, osallisuutta vai toimijuutta? Tämän tekstin avulla näkee erityisen hyvin sen, miten eri liikuntamuodot antavat meille erilaisia kokemuksia. Liikunta onkin hyvin monimerkityksellistä, vaikka julkisuudessa painottuvatkin nykyään terveyteen, ulkonäköön ja nautintoon kiinnittyvät merkitykset. Vinkkinä tämän perusteella voin sanoa, että kannattaa arvioida omaa liikkumista kokemuksellisuusnäkökulmista. Saattaa olla, että omasta lajivalikoimasta puuttuvat sellaiset lajit, jotka antaisivat itselle tärkeitä kokemuksia ja toisivat liikkumiseen uusia merkityksiä. Toisaalta tarkastelu saattaa havahduttaa siihen, että jonkin liikuntamuodon voisikin tulkita aivan eri tavoin. Osa niistä hiihtokilpailuja nuorena vihanneista on muuten oppinut keski-iässä rakastamaan hiihtämistä löydettyään siitä uusia kokemuksia ja merkityksiä.  

Kokemuksellinen kuntoutuminen

Liikuntaohjeiden antaminen on helppoa. Voisin kevyesti, tuskaa tuntematta, antaa liikuntaohjeet, joita noudattamalla kuntoutuu kuka tahansa. Sellaisia ohjeita en kuitenkaan itsekään pystyisi, jaksaisi tai viitsisi toteuttaa. Liikuntasuosituksissa on sama valuvika – ne on tehty tuntien eri-ikäisten ja eri sukupuolia olevien ihmisten fyysiset – ja ehkä osin psyykkisetkin – liikkumistarpeet oikein hyvin, jos tavoitteena on viiteryhmälle keskiarvoinen kunto tai toimintakyky.

Kovin hyvin niissä ei ole voitu ottaa huomioon ihmisten aiempia liikuntakokemuksia, -tottumuksia tai liikunnalle annettuja merkityksiä. Suositukset ovatkin persoonattomia, vähän samanlaisia kuin kuntotesteistä tulevat vertailut viitearvoihin. Tästä syystä monet turvautuvat yksilövalmentajiin (personal trainereihin) tai vastaaviin, jotka voivat antaa sitä yksilöllistä ja räätälöityä tukea. Suositusten ja yksilövalmennuksen väliin jää valtava tyhjä tila, jonka täytteeksi lehdissä on runsaasti ihmisten omia tarinoita laihdutuksesta, kunnon kohotuksesta ja valmentautumisesta. Niitä voi pitää vertaistukitarinoina aivan samoin kuin eräitä ’tositv-ohjelmia’, joissa tavoitteena ovat nuo samat asiat ja joihin osallistuville tarjotaan myös runsaasti asiantuntija-apua.

Pidän erittäin hyvänä sitä, että tällaisia ihmisten erilaiset kokemukset ja elämäntilanteet huomioivia tukiohjelmia on yhä enemmän tarjolla. Nehän tuovat keskeisenä viestinään esiin juuri sen, mikä on tärkeää ja oleellista. Muutosta elämäntavoissa ei tapahdu elleivät elämänarvot muutu, tai rajatummin: liikunnan merkitys kyseisen henkilön arjessa täytyisi muuttua ennen kuin liikkuminen lisääntyisi. Liikkumisen tulisi kaiken lisäksi syrjäyttää jotakin muuta, joka on nyt varmaankin tärkeämpää. Toinenkin viesti on näissä ohjelmissa usein vahvasti esillä: erilaista liikuntaa täytyy kokeilla ennen kuin tietää, miltä se oikeasti tuntuu ja miten se vaikuttaa.

Ongelmiakin tällaisissa ’rapakuntoisten’ kuntoutumisohjelmissa voi nähdä. Entä jos hiukan paremmassa kunnossa olevat ajattelevat telkkaria katsellessaan, ettei minulla vielä mitään hätää ole. Tuokin julkkis on noin surkeassa kunnossa! ’Rääkkäämisen’ näyttäminen voi myös aiheuttaa vastareaktioita ruudun toisella puolen. Pitääkö todella nähdä noin paljon vaivaa muutaman kilon takia?

TV-ohjelmien haasteena on myös se, että prosessit ovat varsin lyhyitä ja tuki on niiden aikana niin intensiivistä, ettei sitä mitenkään voi verrata kyseisten henkilöiden tavalliseen arkeen. Yksilövalmennuksessa taas voi käydä niin, että liikunta ja fyysisen toimintakyvyn parantaminen jää psyykkisemotionaalisen tuen varjoon, kun valmentajalta haetaankin kokonaisvaltaista tukea eikä pelkästään tukea liikuntaan ja kunnon kohottamiseen. Tässähän ei sinänsä ole mitään pahaa, vaikka fysiikkavalmentajan tulisi tietysti saada aikaan tuloksia juuri siellä fyysisellä puolella. Liikunnanohjaajaopiskelijani, jotka toimivat personal trainereina tosin valittavat sitä, että työ on varsin raskasta juuri siksi, että heiltä odotetaan enemmän ja eri asioita kuin he ovat valmiita tarjoamaan.

Miten tämä edellinen liittyy kokemuksellisuuteen kuntoutumisessa? Siten, että suurin haaste ei siis liity siihen, etteikö kuka tahansa saisi käsiinsä helposti toimivia ohjeita kuntoutumiseen eikä edes siihen, etteikö tukeakin löydy, jos pitää silmät ja korvat auki. Sen sijaan vaikeampaa on löytää sellaista tukea, joka ymmärtää jokaisen yksilön omat kokemukset, liikunnalle annetut merkitykset ja pystyy tukemaan juuri oikealla tavalla. Erinomainen yksilövalmentaja tähän kyllä kykenee, mutta yksinkertaisempaa olisi, jos tuo personal traineri olisi tuo yksilö itse.

Miten se on mahdollista, eihän voi vaatia, että kaikilla olisi perustiedot liikunnanohjauksesta tai valmentautumisesta? Itse asiassa, sen voi juuri vaatia. Ei arkinen liikkuminen ole mitään ’rakettitiedettä’ – itsekään en tarvinnut kuntoutumiseeni mitään erityisosaamista. Jokainen meistä osaa kävellä, juosta, pyöräillä ja hiihtääkin, vaikka hiihtäminen tosin onkin nykyihmiselle aika vaikeaa. Jumppaliikkeitäkin on todennäköisesti kaikilla sen verran tiedossa, että se sujuu. Kysehän on vain viitseliäisyydestä, aikaa pitäisi jostain muusta tekemisestä lohkaista liikkumiseen.

Ja tottahan se oli minunkin kohdallani; aika usein ihmeteltiin sitä, miten viitsin lähteä tekemään lumitöitä tai miten viitsin lähteä kyynärsauvoilla linkkaamaan tai miten viitsin keinotella itseni hiihtolenkille ja miten viitsin jumpata telkkarin ääressä tai aamulla herättyäni. Helpompaa olisi todellakin ollut jättää moni liikuntatuokio kokonaan väliin tai tehdä lyhyempi lenkki tai antaa periksi pienelle kivulle – joskus suuremmallekin.

Tässä tullaankin sitten kokemuksellisuuksiin – liikunnan pitäisi tarjota meille sellaisia kokemuksia, joilla on meille merkitystä. Ja nyt tullaankin vaikeaan paikkaan, koska liikkumisen, liikunnan harrastamisen, urheilemisen, fyysisen aktiivisuuden, kuntoharjoittelun mitä sanoja käytämmekään ja mitä niillä tarkoitammekaan merkitykset eivät ole vain meidän itsemme valittavissa. Kulttuuri, jossa elämme, vaikuttaa niihin omalla tavallaan eivätkä omat kokemuksemmekaan ole kokonaan ’omiamme’. Vertaamme itseämme, suorituksiamme, ulkonäköämme, arkeamme muihin ihmisiin ja siihen, mitä yleisesti arvostetaan kulttuurissa ja viiteryhmässämme. Jos läheiset ystävämme, perheemme tai muut yhteisömme eivät pidä liikunnan harrastamista arvossa, tuskin mekään niin teemme. Ja lenkki jää väliin.

Emme kuitenkaan voi muuttaa maailmaa, emmekä kulttuuria, mutta voimme toki hakeutua ryhmiin, joissa liikuntaa pidetään arvossa. Näitähän löytyy nykyään myös sosiaalisen median kautta, jos ei konkreetisti uskaltaudu mukaan ryhmäliikuntaan. Voi liikkua yksin ja silti yhteisöllistää sen erilaisten medioiden ja palveluiden avulla. Mutta voimme tietysti ymmärtää paremmin omaa itseämme ja kokemuksiamme (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-14112011ARTIKKELI.pdf.)  Seuraavassa keskitynkin siihen.

Liikuntaa ja urheilua markkinoidaan nykyään erittäin vahvasti elämysten avulla. Elämyskokemuksia, huippukokemuksia ja kaikkea ’kivaa’ on paljon tarjolla. Näin ei ollut vielä 1900-luvulla, saati omassa lapsuudessani ja nuoruudessani, jolloin urheilemisen tai muun liikkumisen ei ajateltu olevan ensisijaisesti kivaa, vaikka tietysti se sitä usein olikin. Kyse on puhetavan tai diskurssin muuttumisesta, joka ei siis välttämättä tarkoita sitä, että liikunta tai urheilu olisi oikeasti aina kivaa. Ja jos ihminen odottaa, että jonkun asian pitäisi aina olla kivaa, niin todennäköisyys pettymykselle kasvaa. Oma toipumis- ja kuntoutumisprosessinikin olisi varmasti ollut alusta lähtien helvettiä, jos olisin odottanut siltä hienoja elämyksiä ja kivoja kokemuksia.  

Jos siis hakee vain hyviä huippuelämyksiä, niin tuskin kuntoutuminen onnistuu. Mutta jos ymmärtää hakea monenmoisia itselleen tärkeitä kokemuksia, niin onnistumisen mahdollisuudet paranevat huomattavasti. Moni varmaan luulee, että minun on ollut helppo motivoida itseäni liikkumaan, koska minulla on urheilijan ja aktiiviliikkujan tausta. Varmaan sekin vaikuttaa ja tietysti sekin, että olen liikuntatieteilijä ja –tutkija. En kiellä näitä lainkaan, muutenhan kieltäisin koko ajatuksen kokemusten merkityksellisyydestä.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Omasta ’liikuntahistoriasta’ voi olla hyötyä, mutta voihan se muodostua myös taakaksi. Lonkkanivelleikkauksen jälkeen olisin aika perustellustikin voinut ajatella, että nyt minulla on lupa olla yrittämättä samoja asioita kuin aiemmin. Lääkäreiden ja muiden asiantuntijoiden antamat suositukset ja oletukset liikkumisestani ja toimintakyvystäni leikkauksen jälkeen olivat aika epämääräisiä. Oma ’liikkujan identiteettini’ oli rehellisesti sanottuna leikkausta ennen ja heti leikkauksen jälkeen melkoisen hukassa. Kun en tiennyt, miten siitä kaikesta toipuisin, ja kuntoutuisinko lainkaan, niin tällainen aktiiviliikkujan identiteetti oli jopa pahemmassa myllerryksessä kuin sellaisen, jolle liikunta ja urheilu ei elämässä ole ollut niin tärkeää.

Liikunnasta ja urheilusta voi siis saada merkityksellisiä identiteettikokemuksia, mutta suunta voi olla sekä ylös- että alaspäin. ’Käännekohtatarinassani’ konkretisoituvat hienosti nämä merkitykselliset kokemukset – ja näin jälkeen päin katsottuna onneksi enimmäkseen positiivisina. Etukäteenhän en sitä voinut tietää, vaan tämä kulunut vuosi olisi voinut olla täynnään isompia ja pienempiä pettymyksiä, jos en olisikaan kyennyt suoriutumaan asioista, jotka asetin tavoitteekseni. Tärkeää onkin se, että sen ’riman’ asettaa oikealle korkeudelle eli niin, että tavoitteen eteen joutuu tekemään töitä, mutta se tavoite on kuitenkin saavutettavissa. Näin toimien identiteetti vahvistuu eikä murennu. En minäkään rynnännyt tekemään mitään sellaista, mihin en realistisesti ottaen uskonut pystyväni.

Liikkujan identiteetin kannalta onkin äärimmäisen tärkeää se, että osaa ’kalibroida’ oman itsensä liikkujana oikein. Vaarana on se, että vertaa itseään liian hyviin tai sellaisiin, joilla on enemmän aikaa harjoitteluun. Kyllä minuakin ottaa päähän se, että minua paljon vanhemmat ukot hiihtelevät ladulla ohitseni (omasta mielestäni) vain siksi, että heillä on eläkkeellä enemmän aikaa harjoitteluun. Ja tottahan se onkin, harjoittelu saa aikaan ihmeitä. ’Lahjoilla’ ei pärjää enää keski-iässä eikä pärjännyt tietysti nuoruudessakaan, vaikka silloin ’lahjakkuudesta’ olikin ehkä enemmän hyötyä. Mutta täytyy varoittaa siitäkin, että leimaa itsensä ’huonoksi liikkujaksi’ tai sellaiseksi, joka ei voisi kehittyä, oppia tai parantaa suorituskykyään. Se on vielä tuhoisampaa kuntoutumiselle. Itse olen nähnyt liikuntapäiväkirjan tässä suhteessa erittäin hyödyllisenä, sillä sen avulla voin ainakin jossain määrin arvioida omaa suorituskykyäni hyvin yksinkertaisesti. Jos en ole harjoitellut, kunto ei voi olla hyvä. Mutta kun olen hiihtänyt vaikkapa 200 tai 400 kilometriä, niin on varmaa, että suksi kulkee aivan eri tavoin kuin alle 100 kilometriä hiihdettyäni. Mutta ei tähän itse asiaan tietenkään tarvita mitään apuvälineitä, vaan ymmärrystä siitä, miten tärkeitä nämä kokemukset meille ovat sekä positiivisina että negatiivisina suhteessa identiteettiimme ja sitä kautta liikunnan harrastamiseen. (Kokemuksellisuudet ovat tärkeitä myös yritettäessä ymmärtää ruuan erilaisia merkityksiä ihmisille, ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-27122011KARPPAUSARTIKKELI.pdf) 

Lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan varovaisuus sen suhteen, miten itse kukin kuntoutuu leikkauksen jälkeen on tästä suunnasta katsottuna hyvin ymmärrettävää: kyllähän he hyvin tietävät, että kyse kuntoutumisen onnistumisessa on lopulta jokaisen yksilön omasta valinnasta – leikkaus mahdollistaa kuntoutumisen, mutta ei se sitä yksin saa aikaiseksi. Tällaisessa asiassa ei myöskään kannata antaa leikkausten jälkeisten kuntoutumistilastojen perusteella kovin tarkkoja arvioita suuntaan eikä toiseen, jos ei tiedetä tarkkaan, mitä kuntoutujat ovat tehneet kuntoutumisen suhteen. 

Epäilen itse vahvasti, että leikkausten teho ei ole lähellekään sitä, mitä se voisi olla, jos operaatiossa olleet kuntouttaisivat itseään paremmin. Tämän oman tarinani kertomisen yhtenä tarkoituksena onkin näyttää, miten toimien kuntoutuminen onnistui erinomaisesti ainakin minun tapauksessani. Näin jälkikäteen onkin helppo todeta tuo toteutunut tosiasia, joka ei ollut lainkaan itsestään selvää heti leikkauksen jälkeisinä viikkoina. Kipuja oli lihaksissa, vatsassa ja se oli jatkuvaa tai hetkellistä – erityisesti olin huomannut istumisen ja vessassa käynnin tuottaneen omanlaistaan kipua. Kivut hellittivät selvästi noin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Siinä vaiheessa vähensin myös särkylääkkeiden käytön minimiin. Kävelykykynikin vaihteli lähes päivittäin, mikä vähensi luottamustani toipumiseen ensimmäisten kahden viikon aikana. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Arto-arkisto1.pdf)

Jos en olisi dokumentoinut varsin tarkasti kaikkia mahdollisia – ja osin ehkä mahdottomiakin – muutoksia toipumisessani ja kuntoutumisessani, niin minulla voisi olla aivan erilainen tunne tai käsitys toipumisestani. Tuntuisi esimerkiksi luontevalta se, että kovat kivut, kävelyvaikeudet ja epäilykset leikkauksen onnistumisesta leimaisivat kokemuksiani ja olisivat jääneet vahvasti muistiini noista ensimmäisistä viikoista. Kyse oli kuitenkin vain muutamasta päivästä ja joistakin lyhyistä kivun hetkistä. Ja vielä pahempaa olisi tietysti ollut se, että olisin antanut periksi kivuille ja kykenemättömyydelleni. Ja ehkä olisin yksin niin tehnytkin.

Minua kuitenkin ajoi eteenpäin myös halu saada uudelleen osallisuuskokemuksia eli päästä pelaamaan sulkapalloa ystävieni kanssa, hiihtää ja pyöräillä vaimoni kanssa ja ehkä jopa jatkaa futiksen pelaamista joukkueessani. Linkkasinkin niin pian kuin mahdollista katsomaan kaverieni sulkapallopeliä, vaikka kentän reunalla oleminen olikin omalla tavallaan tuskaista. Tieto siitä, että pystyn hiihtämään ei yksin olisi ollut niin hieno asia ellen olisi tiennyt, että se johtaa yhteisiin lenkkeihin ja yhteiseen hiihtolomamatkaan tutun porukan kanssa. Se motivoi minua erittäin vahvasti ja oli koko kevään kohokohta.

Mutta eivät kokemuksellisuudet vielä tähän lopu, vaan meille voi olla tärkeää myös se, että saamme päteä, toimia ja olla vastuullisia. Hienosti sanottuna olemme toimijoita ja saamme toimijuuskokemuksia. Minulle on esimerkiksi ollut tärkeää se, että olen tukenut myös toisten liikkumista opettamalla tai vain aktivoimalla toisia liikkumaan. Hiihtolomalla myös huollan kaikkien sukset ja suunnittelen päiväreitit. Tällaisten kokemusten voima on siinä, että tuntee olevansa jotenkin hyödyksi muille. Liikkujanakin voi tuntea niin – nykyään on jopa muodikasta se, että hyödyttää koko yhteiskuntaa, jos pitää omasta terveydestään, hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan huolta. (ks. myös: https://www.miksiliikun.fi/2013/07/04/monenlaisia-remppoja/)

Vuoden liikuntakokemukset – kuntoutuminen kokemuksellisesti

Edellä kuvasin yleisellä tasolla erilaisten kokemusten merkityseroja. Kerroin myös, miten tavoitteiden uudelleen asettelu on tärkeää kuntoutumisen eri vaiheissa. Tavoitteet sainkin asetettua uudelleen, mutta miten ne suhtautuvat liikuntakokemuksiin? Tavoitteet ovat yksi osa kokemusten merkityksellisyyksistä, mutta eivät ne kuitenkaan kokonaan kokemuksia määritä. Urheilijoista toki sanotaan, että olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi, jolla tarkoitetaan sitä, että onnistunut ottelu vahvistaa identiteettiä, mutta hävitty taas laskee sitä. Eivät urheilijatkaan tietysti noin herkkiä ole ulkopuoliselle suoritusarvioinnille, vaikka pahimmillaan tilanne voikin olla edellä kuvatun kaltainen, jos elämässä ei ole mitään muuta kuin kilpailussa menestyminen (ks. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html). Paljon syvällisemmän kuvan kokemuksellisuuksista ja niiden merkityksistä saa kuitenkin analysoimalla ja tulkitsemalla omia kokemuksiaan vuoden ajalta.

Olen kirjannut liikuntapäiväkirjaani myös subjektiivisen tuntemuksen kunkin päivän kokemuksista pitäen arviointikriteerinä sitä, miten voimakas päivä tai sinä päivänä tekemäni liikuntaharjoitus on kokemuksellisesti ollut. Tarkoituksellisesti en ole tehnyt niin kovin tarkkaa eroa siitä, onko kokemus syntynyt juuri liikkuessa tai urheillessa vai ehkä jostakin muusta syystä. Kun kyse on ollut liikuntapäiväkirjasta, niin etusijalla liikuntakokemukset ovat varmasti olleet. Kyse ei myöskään ole ollut pelkistä ’hyvistä kokemuksista’, vaan voimakkaista ja jollakin tavalla tärkeistä kokemuksista. Aiemmin en myöskään ole näitä kokemusarviointejani mitenkään analysoinut tai tulkinnut – itse asiassa en ole oikeastaan tiennyt, mitä tällä tiedolla tekisin. Olen vain rutiininomaisesti sen enempää asiaa ajattelematta merkinnyt jokaisen päivän päätteeksi myös tämän kokemuksellisuusarvioinnin. Nyt yritän kuitenkin käyttää näitä tietoja hyväkseni selvittääkseni, minkälaisia kokemuksia, minkälaista liikuntaa tai muuta tekemistä on sisältynyt näihin kokemuksellisesti merkittäviin päiviini.

Seuraavassa analysoin ja teen tulkintoja niistä kaikkein voimakkaimmista kokemuksistani, joille olen antanut korkeimman arvosanan eli viitosen. Oletus on, että noina päivinä on tapahtunut jotakin vähän erityisempää kuin tavallisesti. Kyse ei myöskään ole vain ’käännekohdista’ kuntoutumisessani, vaan laajemmin erilaisista kokemuksista ja niiden merkityksistä. Kirjaamiseni ovat aika lakonisia, mutta ehkä juuri siksi ytimeen meneviä. Itse tietysti pystyn palauttamaan mieliini noiden ytimekkäiden merkintöjen taustalla olleet monenmoiset kokemukset ja niiden merkitykset paljon paremmin kuin lukija, mutta vihjeitä nämäkin antavat. 

Ensimmäinen ’täydellinen kokemuspäivä’ oli sunnuntai 12. helmikuuta eli vajaa kuukausi leikkauksen jälkeen. Liikuntapäiväkirjani kertoo tapahtumista näin: ”Kuntosalilla; 12 min kuntopyörää, 6 min soutulaitetta, 2 min hiihtoa + normaalit kuntosalijutut. Aika hyvin meni.” Se oli ensimmäinen käyntini kuntosalilla. Sitä ennen olin vain kävellyt keppien kanssa ja jumpannut kotona. Ei siis ihme, että kokemus oli hieno ja merkittävä. Pääsin samalla osalliseksi kuntosaliyhteisöön ja ehkä tärkeintä oli se, että kykenin viemään läpi suhteellisen normaalin harjoituksen. Toimijuuteni vahvistui merkittävästi.

Helmikuun 16. päivä lokissani: ”Katsomassa I:n penkkariajoja, kävelin bussille, kaupungissa ja Kontulasta takaisin.” Muistan vieläkin hyvin, miten taistelin lumen läpi itseni metrolle ja sieltä kaupungille keppien kanssa. Yritin juosta (oikeasti raahustin säälittävästi kyynärkeppieni kanssa nuoskalumessa, jonka alla oli jäätyneitä polanteita) penkkariautoletkan perään nähdäkseni oikean auton, jonka perävalot sitten näinkin aika kaukaa. Paluumatkalla olin kliseisesti tosi väsynyt, mutta onnellinen sekä omasta että etenkin I:n puolesta.

”Lumitöitä, tein väylän naapuriin. Laskiaisrieha.”, lukee päiväkirjassani 25. helmikuuta. Lumityöt ovat rivitaloissa kaikkien yhteisiä fyysisiä töitä, joihin syntyy velvollisuus (tai sitten ei). Lumi satoi viime talvena (2012) leikkauspäiväni aamuna ja sen jälkeen lunta totisesti tuli riittävästi. Ja minä makasin sängyssä, kun muut joutuivat raatamaan. Kömmin niin pian kuin pystyin mukaan talkoisiin ja aika pian pystyinkin heiluttelemaan lapiota, vaikka kolan työntäminen olikin tuskallista koko talven. Kokemuksellisesti huippukohta oli tuo väylän kaivaminen metrin korkuisen hangen läpi naapurin pihalle. Matkaakin kertyi kymmenisen metriä.

”Sotungissa A:n kanssa. Hieno keli ja hiihtokin meni yllättävän hyvin” (27.2.2012). Pari päivää edellisestä ehti kulua, kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa suksille. Muistan hyvin, miten jännittynyt olin. Keskityin kovasti siihen, että pysyn tasapainossa eikä jalka pääse huonoihin asentoihin. Tiesin jumppani perusteella, että perinteisen tyylin potkut olisivat mahdottomia, mutta luisteluun uskoin kykeneväni. Ja niin sitten kykeninkin. Se oli oikeasti onnen tunne, kun huomasin, että pystyn ainakin hiihtämään. Ajattelin, että jos pystyn pyöräilemään ja hiihtämään, niin ei haittaa, vaikken juoksemaan pystyisikään.

Ensimmäinen hiihtoreissu poiki niitä jatkuvasti lisää. Kevättalvi oli parhaimmillaan ja minulla oli aikaa hiihtämiseen sairausloman takia. Mahtavia kokemuksia hienoilla laduilla, upeassa ympäristössä ja koko ajan paremmin hiihtäen – annoin itselleni ’yläviitosia’ A. Stubbin tapaan melkein joka kerta. ”Kuusijärveltä Keinukallioon. Mukava synttärihiihto upeassa kelissä. U:n luona.” kirjasin maaliskuun alkupuolella. Taustana oli myös se, että pari vuotta aiemmin olin hiihtänyt samoissa maisemissa tasaluvut eli 50 km syntymäpäiväni kunniaksi. Nyt en päässyt kuin reilut puolet tuosta, mutta tyytyväinen olin.

Kaksi ja puoli kuukautta leikkauksen jälkeen kuntoutumiseni otti taas yhden askelen puolikkaan eteenpäin:”Eka sulkis; aika hyvin meni. 4-peliä takakentältä, voitin jopa pari peliä, muutkin tasaisia. Liikkuminen vielä kankeaa.” (28.3.2012). Tarkoitukseni ei ollut vielä pelata, mutta kun yksi vakiokaartistamme oli poissa, niin rohkenin astua rinkiin. Kädet ja pää toimivat, vaikka jalat olivatkin hitaat ja varovaiset. Toimintakyvyn puutteita voi tosiaan kompensoida toisilla toimivilla ominaisuuksillaan.

Lapin hiihtoreissu on aina talven kohokohta porukallemme. Upeat erämaamaisemat ovat jo sinällään elämyksiä. ”Vuontisjärveltä Pallakselle. A kaatui Nammalakurussa. Hyvää vauhtia 20 km.” (5.4.2012) Päivään mahtui dramatiikkaa, kun A kaatui takanani kolmen kilometrin mittaisen laskun alussa enkä alhaalla saanut häneen puhelimella yhteyttä. Arvasin, että jotain oli sattunut ja läksin riuhtomaan mäkeä ylös. Vasta perillä sain yhteyden ja pääsin perille tilanteesta, joka oli ikävä, mutta ei hengenvaarallinen. Vaikka ylösnousu oli vienyt voimia, niin painelin sitten R:n perään täysillä 20 kilometriä Pallakselle adrenaliinia runsaasti veressäni. Tuntui, että olisin voinut hiihtää vaikka kuinka kovaa enkä olisi väsynyt lainkaan!

Huippukokemukset ovat erilaisia. Kun tultiin takaisin etelään, oli täällä jo kevät. ”Pistettiin pihaa kuntoon. A:n kanssa Rajiksessa. U:n luona Peijaksessa: keuhkokuume, oli huonossa kunnossa.” (8.4.2012). Pihatyöt ovat minulle tärkeitä, kuten olivat isällenikin, joka tuolloin keväällä sairastui vakavasti. Monenlaisia ajatuksia, muistoja ja tunteita ehtii käymään läpi hiljaisesti pihalla puurtaessani. Valtava tyydytyksen tunne tulee siitäkin, että saa kukat ja muut pihan kasvit talven jälkeen kukoistamaan. Vaikka suurimman työn tekee tietysti luonto itse, niin saa siinä ikään kuin olla itsekin luomistyössä mukana.

”T:n synttäreillä rockia. Lonkka ‘lonksuu’, mutta kesti yllättävän hyvin tanssimisen.” (14.4.2012). Viiskytvuotisjuhlissa tanssitaan nykyisin lähes säännönmukaisesti. Se lienee yksi meidän sukupolvemme ’jutuista’. Pakko oli minunkin panna parastani, vaikka kieltämättä rokkaaminen tuntui riskialttiimmalta kuin hiihtäminen tai sulkapallon peluu. Toisaalta tanssiessa on niin kuumissaan ja läsnä, että lihakset pystyvät toimimaan aika joustavasti, vaikka ’meiningit lyövätkin yli maininkien’.

Edellisistä saa aika hyvän kuvan siitä, minkälaisia omat kokemuksellisesti tärkeät päiväni vuonna 2012 olivat luonteeltaan. Tutkijan tehtävä on löytää niistä yhtäläisyyksiä ja eroja, selittää syitä ja merkityksiä. Mitä näistä kokemuksista voi siis sanoa muuta kuin että ’hyviä olivat’?

Ensinnäkin tällaisia ’viitosen kokemuspäiviä’ (keskiarvoisesti kokemukset olivat 3,75 tasolla) mahtui vuoteen yhteensä 60 kappaletta eli karkeasti yksi viikkoa kohti. Eniten niitä oli huhtikuussa, johon mahtui peräti yhdeksän ’huippupäivää’. Kesä- ja heinäkuussa oli kummassakin seitsemän kokemuksellisesti merkityksellistä vuorokautta. Sen sijaan elokuussa oli vain kolme ja niin tammi- kuin toukokuussa ainoastaan kaksi kummassakin. Vuodenajat tai kuukaudet selittävät vain osaltaan kokemuksiani; huhtikuuhun ajoittuu hiihtokauden loppu ja kevätkauden alku eli erilaisia ’liikuttavia kokemuksia’ on tarjolla.

Viime vuonna ’käännekohdat’ kuntoutumisessa olivat yhtenä selityksenä hyville kokemuksilleni. Ne ajoittuivat kuuteen ensimmäiseen kuukauteen, mikä selittää osin elokuun kokemusvajavuutta. Leikkauksen ajoittuminen tammikuuhun heikensi luonnollisesti sen kokemuksellisuutta, mutta toukokuun vähäiset huippukokemukset lienevät vain sattuman kauppaa – kokemuksiaan ei voi hallita eikä ohjelmoida. Merkitykselliset tapahtumat sattuvat tosin usein erilaisten juhlien, matkojen tai lomien aikana.

Liikkumisen tai laajemmin ruumiillisuuden näkökulmasta katsottuna merkityksellisimpien kokemusteni erityispiirteitä voi analysoida monin tavoin. Ensinnäkin liikuin melkein joka päivä, kun kokemuksellisuus oli korkeimmillaan – vain kolmena päivänä en liikkunut lainkaan. Liikuin myös määrällisesti keskimääräistä enemmän eli melkein kaksi tuntia (110 min) ja lähes yhdeksän kilometriä näinä ’kokemuspäivinä’, kun keskiarvot olivat noin 78 minuuttia ja 6,4 kilometriä.  Kokemuspäivät olivat myös rasitukseltaan kovia, sillä melkein kolmasosan arvioin erittäin rasittavaksi ja keskiarvokin oli 3,9, kun muina päivinä rasituksen keskiarvo oli vain 3,3. Voi siis sanoa, että huippukokemuksissani on usein selittäjänä se, että silloin liikun paljon ja rasittavasti.

Mitä sitten tein, kun kokemus nousi ’tappiin’? Useimmiten tein jotain lihaskuntoon liittyvää eli melkein joka toisena kokemuspäivänä jumppaaminen tai muu lihaskuntoa parantava toiminta oli läsnä. Tämä luku antaa kuitenkin hiukan harhaisen kuvan todellisuudesta, koska kokemuksellisesti selittävämpänä tekijänä on melkein aina ollut joku muu asia kuin lähes päivittäinen jumppani. Paremman kuvan antaa tilasto, jonka mukaan lihaskuntoharjoituksia oli 29 päivänä, juoksu-kävelyä 20 päivänä, hiihtoa 19 päivänä, pyöräilyä 12 päivänä ja palloilua 11 päivänä silloin, kun koin sen hyvin merkityksellisenä. Tämän perusteella voi hyvin väittää, että sain kohottavia kokemuksia monen eri liikuntalajin parissa ja määrällisesti ne jakautuivat aika tasaisestikin.

Tilastot ovat kuitenkin siitä ihmeellisiä, että sama tilasto voidaan tulkita myös hiukan toisin, kun katsotaan sitä, miten usein tietyn liikuntalajin harjoittaminen johti upeaan kokemukseen. Tässä listassa hiihto on ylivoimainen, sillä melkein puolet hiihtopäivistä oli kokemuksellisesti viitosen arvoisia (47,5%). Palloilukin pärjäsi hyvin, sillä yli kolmasosa johti samaan arvioon (35,8%). Pyöräily, lihaskuntoharjoittelu ja varsinkin kävely-juoksu jäivät näistä kauas, sillä ne olivat 15 prosentin tietämissä ’kokemustehokkuudessaan’. Ihan helpolla eivät kokemukset kuitenkaan irtoa, sillä hiihtääkin piti keskimäärin 17 km ennen kuin viitonen irtosi – usein paljon enemmänkin. On hyvä tietää, mikä liikunnassa on kokemuksellisesti merkityksellistä ja mistä niitä ’hyviä kokemuksia’ itselleen saa. En silti aliarvioisi noita matalakokemuksellisia lajeja, koska niistä koostuu suurin osa liikunnastani vuoden aikana. Hiihto ja palloilu muodostavat yhdessä vain noin viidesosan liikuntaan käyttämästäni ajasta eikä niiden määrää ole ihan helppo nostaa.

Tarkka analyysi antaa omanlaistaan tietoa asioista ja tässä tapauksessa (liikunta)kokemuksistani, joista en itsekään ollut kovin tietoinen. Liikuntapäiväkirjan avulla tuo edellä mainittu tietämys tuli kuitenkin dokumentoiduksi ja tulkituksi. Kokemuksellisen toimintakyvyn näkökulmasta katsottuna kiinnostavampaa on kuitenkin se, minkälaisia kokemuksia nuo itselleni tärkeät kokemukset sisälsivät. Edellä kuvasin minkälaisia ovat elämyskokemukset, merkitykselliset identiteettikokemukset, osallisuus- ja toimijuuskokemukset, mutta miten omat kokemukseni vuoden ajalta sopivat tuohon luokitteluuni?

Aluksi on huomautettava, että nuo kokemukset eivät sulje toisiaan pois, vaan kokemus – varsinkin, kun kyseessä tässä on aina koko päivä – voi kuulua useampaan luokkaan samanaikaisesti. Elämyskokemus voi esimerkiksi selittää voimakkaan kokemuksellisuuden aivan yksin – tällaisia puhtaita elämyspäiviä minulla olikin vuoden aikana viisi kappaletta. Usein elämyskokemus kuitenkin täydentyy osallisuuskokemuksella (15 tapausta) tai identiteettikokemuksella (12 tapausta), jolloin elämystä on vahvistanut jokin muu merkitys kuin puhdas tekemisestä nauttiminen. Toiminta on ollut yhteisöllistä tai se on vahvistanut identiteettiä jollakin tapaa. Omalla kohdallani toimijuuskokemukset ovat sen sijaan olleet vähemmän elämyksellisiä kuin muut kokemukset.

Kokonaisuutena kokemuksellisuuteni jakautuivat yllättävänkin tasaisesti eri kokemusluokkiin, mikä näkyy hyvin alla olevasta taulukosta.  

Elämyskokemus

Identiteettikokemus

Osallisuuskokemus

Toimijuuskokemus

31

31

30

23

 

Elämyskokemukset olivat siis usein yhteydessä joko osallisuus- tai identiteettikokemuksiin. Identiteettikokemukset taas löysivät vastinparinsa yhtä usein toimijuus- kuin osallisuuskokemuksistakin (11 tapausta), mikä onkin ymmärrettävää, sillä identiteettihän kaipaa rakennusaineekseen sekä tekoja (toimijuutta) että toisten hyväksyntää ja arvostusta (osallisuutta). Puhtaita identiteettikokemuksia minulla ei ollutkaan – ja vain yksi puhdas osallisuus- ja toimijuuskokemus. Yhdessä ne olivat kuudessa tapauksessa, jolloin olen saanut yhdessä muiden kanssa jotain vaikuttavaa aikaiseksi.

Kokemusanalyysini ja –tulkintani paljasti taas itsellenikin uusia asioita. Kuva tärkeistä (liikunta)kokemuksistani tarkentui. Nyt tiedän, että rasitus (sekä fyysinen että muut) on minulle aika tärkeää kokemuksellisesti. Nautin siitä, että liikunta tuntuu ruumiillisesti aika raskaalta. Analyysi paljasti myös sen, että monet liikuntamuodot ovat minulle kokemuksellisesti antoisia, vaikka hiihto ja palloilut ovatkin minulle kokemuksellisesti erityisen tärkeitä. On siis muistettava, että eri liikuntamuodot voivat olla myös muista syistä tärkeitä – hyvinvointi, terveys, notkeus, voima, kestävyys jne. ovat nekin tärkeitä motivoivia tekijöitä. Tosin eiväthän nekään ole kokemuksellisesti irrallisia asioita, vaan ne yhdistyvät toisiinsa.

Erittäin mielenkiintoista oli huomata, että eri kokemuksellisuudet jakautuivat tämän tietyllä tavalla aika satunnaisen menetelmän avulla noin tasaisesti suhteessa toisiinsa. Antaessani ’kokemuksellisen viitosen’ jonkin tietyn päivän jälkeen ajattelen vain niitä fiiliksiä, joita minulla illalla päivän jälkeen on (tai joskus seuraavina päivinä) ilman sen syvällisempää ajatusta siitä, miksi jokin päivä oli kokemuksellisesti tärkeä. Siksi tuossa listassa oli sekä pitkiä hiihtolenkkejä, sulkapallomatseja, ylioppilasjuhlia, pihatöitä, hautajaisia jne. Vasta nyt jälkeen päin ajattelin, että voisin käyttää tuota tehtyä dokumentaatiota analyysivälineenäkin. Eikä se ehkä kovin huono siihen ollutkaan.

Tulkintani paljasti senkin, että eri kokemuksellisuuksien muodot ’löytävät toisensa’ eri tavoin. Elämyksellisyys yhdistyi ainakin minun tapauksessani usein osallisuus- ja identiteettikokemuksiin. Toisaalta identiteettikokemukset ikään kuin vaativat rinnalleen toimijuutta tai yhteisöä. Puhtaita elämyksiäkin oli minulla muutamia, mutta jos tavoittelee vain näitä nautinnollisia elämyksiä ’an sich’, niin mahtavat kokemukset olisivat minullakin jääneet aika vähiin. Tässä on varmaan jotain yleistettävääkin: kannattaa hakea liikkumiseltaan monenlaisia kokemuksia – se rakentaa liikkumiseen monenlaisia merkityksiä, joista voi myös nauttia eri tavoin ja eri syistä. Ja näyttäisi myös siltä, että minulle riittää oikein hieno kokemus noin kerran viikossa. Eihän huippukokemuksia voikaan koko ajan nauttia, ne tarvitsevat rinnalleen kontrastia tullakseen paremmin näkyviin ja arvostetuiksi.

Elämyksiä, identiteettikokemuksia, osallisuutta vai toimijuutta?

Liikkumisen erilaisia merkityksiä voi ja kannattaa analysoida eri teorioiden ja käsitteiden avulla. (Liikunta)sosiologit ovat esimerkiksi rakentaneet omia käsitteitään, joiden avulla maailma ja ihmisten liikkuminen tulisi ymmärrettävämmäksi. Jokainen tutkija luottaa tietysti eniten omiin käsitteisiinsä, vaikka minusta on periaatteessa aivan sama, mistä liikkumiselleen merkityksen löytää – kunhan löytää. Tarkoitukseni onkin käydä läpi laajasti eri tutkijoiden rakentamien käsitteiden kautta omaa liikkumistani. Sellaisen olen jo tehnytkin käyttäen Henning Eichbergin suoritus, terveys, kokemus –kolmijakoa (https://www.miksiliikun.fi/?m=201309). Seuraavassa kerron lyhyesti kokemuksellisuuksista ja keskityn sitten oman liikkumiseni analysointiin, jonka teen eri liikunta- ja urheilulajien kokemuksellisuuksia arvioimalla ja tulkitsemalla.    

Kokemuksellisuudesta puhuttaessa viitataan nykyään yhä yleisemmin yksilölliseen nautintoon, elämykseen, ikään kuin elämys olisi toisaalta yltiöyksilöllistä ja samaan aikaan kaikille samanlaista. Näinhän ei tietenkään ole. Kaikki kokemukset – ja nyt puhun merkittävistä kokemuksista, jotka ihmiset muistavat ja joille he antavat arvoa  – ovat merkityksellisiä suhteessa johonkin. Hyvä peli voi olla kokemuksena toiselle erinomainen, jos on voittaja, toiselle karmea, jos on ollut häviäjä. Joskus tosin häviäjäkin tunnistaa kokemuksen merkityksellisyyden – esimerkiksi loistavana taisteluna, suorituksena tai kokemuksena.

Kokemuksellisuuden yhtenä tärkeänä ulottuvuutena voi pitää sen aiheuttamaa aktiivisuustasoa – puhutaan huippukokemuksista tai –elämyksistä, joskus jopa elämää suuremmista kokemuksista. Aktiivisuuden voi tulkita toisinkin: miten paljon itse on vaikuttanut kokemuksen tuottamiseen suhteessa siihen, että se on ikään kuin tuotettu ja itse on lähinnä osallisena kokemuksessa.

Elämyksiä esimerkiksi tuotetaan, jolloin ihminen on katsojan, kuulijan tai melko passiivisen osallistujan roolissa. Aktiivisenakin elämys viittaa usein yksilölliseen, sisäänpäin kääntyneeseen kokemukseen, jossa tärkeintä on oma nautinto. Toki eri ihmiset nauttivat eri asioista. Jääshowta katsoessani olin itse varsin passiivinen, mutta olihan se upea elämys nähdä ja kokea huippuesitys paikan päällä ikään kuin osana itse kokonaisuutta. Taputtamalla, huutamalla ja muutoin kannustamalla toki olinkin osa showta.

Kokemuksen voi myös tulkita ennen kaikkea identiteettiä rakentavana tai muuttavana kokemuksena. Tästä esimerkkinä kokemukset, jotka ovat suunnanneet elämää, olleet käännekohtia tai pienimuotoisemmin tilanteita, joissa on tullut tietoiseksi omasta itsestään ja maailmasta ympärillään. Liikunta ja urheilu voivat olla joillekin ihmisille pääasiassakin juuri tällaisia identiteettikokemuksia, jos urheilu ja liikunta on jostakin syystä – vaikkapa oppimisen tai kehittymisen kautta – itselle tärkeä itsekasvun paikka. Olenko urheilija, olenko liikkuja, ovat tyypillisiä identiteettikysymyksiä, joihin erilaiset konkreetit kokemukset vaikuttavat vahvasti.

Joillekin meistä on erityisen tärkeää se, että on mukana jossakin ryhmässä tai joukkueessa. Yhteiset kokemukset ovat jopa tärkeämpiä kuin yksilölliset kokemukset. Pieni paradoksi onkin se, että nuoret harrastavat nykyään paljon enemmän joukkuelajeja kuin aiemmat sukupolvet, vaikka heidän väitetään muuttuneen yksilöllisemmiksi. Kyse on kuitenkin hiukan eri asiasta, jotka liittyvät kyllä toisiinsa. Yksilölliset tärkeät kokemukset täytyy nykyään kokea myös yhteisöllisesti, jotta niillä olisi merkitystä. Kun muutkin ovat kokeneet samoin, oma kokemus muuttuu todeksi. Ennen saattoi heittää keihästä vaikka sata metriä yksin ja siitä tuli itselle merkityksellinen olo, sillä tulos ratkaisi yleisenkin merkityksellisyyden. Tämän päivän nuori haluaa jakaa tuon kokemuksen muiden kanssa reaaliaikaisesti tai ainakin sosiaalisessa mediassa videoklippinä. Osallisuuskokemuksen saa, kun toimii joukkueessa tai ryhmässä. Ei tarvitse olla tähti, vaan sekin riittää, että on vaihtopenkillä samassa joukkueessa.

Tärkeän kokemuksen voi saada myös siitä, että osallistuu aktiivisesti ja vaikuttaa jollakin tavoin toimintaan. Tällainen tärkeä kokemus on esimerkiksi jossakin vapaaehtoistyössä saatu kokemus, jossa jaetaan jokin yhteinen tavoite tai arvopohja. Kukin tekee jotakin, vaikka pientäkin, ison asian hyväksi. Tämä voisi olla tyypillinen toimijuuskokemus. Toimijuus on vahvempaa, jos hakee omalla toiminnallaan vaikuttavuutta eli pyrkii vaikuttamaan ottelun lopputulokseen avainpelaajana tai valmentajana, huoltajana tai joukkueen tukijana. Omaa toimijuutta lisää sekin, että pitää itsestään, terveydestään, toimintakyvystään ja hyvinvoinnistaan huolta. Yhteiskunnalliset vaikuttajat nauttivat varmasti eniten niistä kokemuksista, joissa ovat voineet olla aktiivisina toimijoina. Seuraavissa taulukoissa kokemuksellisuudet selitettyinä. 

Taulukko: Kokemuksellisuudet selityksineen.

Elämyskokemus: Tarkoittaa kokemusta, joka tuottaa henkilökohtaista, lähinnä psyykkistä ja hetkellistä mielihyvää ja nautintoa.

Identiteettikokemus: Tarkoittaa merkityksellistä kokemusta, jolla on tai on ollut merkitystä sille, miten ihminen ymmärtää itsensä ja identiteettinsä.

Osallisuuskokemus: Tarkoittaa kokemusta, jossa keskeistä on ollut osallistuminen ja osallisuus jossakin yhteisessä tekemisessä

Toimijuuskokemus: Tarkoittaa kokemusta, jossa oma toiminta joko tekijänä, ohjaajana, valmentajana tai vaikkapa tukijana on ollut toiminnan lisäksi läsnä.

Taulukko: Kokemuksellisuuksien erilaiset laadut ja perustat.

Kokemuksellisuudet/ laatu & perusta

Elämyskokemus

Identiteettikokemus

Osallisuuskokemus

Toimijuuskokemus

Laatu

Passiivinen

Merkityksellinen

Aktiivinen

Vaikuttava

Perusta

Oma mielihyvä

Ymmärrys itsestä ja maailmasta

Kuuluminen ryhmään ja toimiminen siinä

Vaikuttaminen omaan ja toisten elämään

Kokemuksellisuuksien jakaminen erilaisiin luokkiin on tärkeää monesta syystä. Näin saamme otetta tekemisiimme ja ymmärrämme esimerkiksi liikunnalle antamiamme merkityksiä paremmin. Seuraavassa analysoin omaa liikkumistani eri liikuntamuotojen ja urheilulajien kautta. Vaikka olen analysoinut liikunta- ja urheilukokemuksiani mm. gradussani Urheilu kertomuksena (1990), niin tämän kokemusluokittelun avulla sain lisää arvokasta tietoa liikkumisestani. Tämä on myös hyvin ekonominen tapa, sillä analysointi ei vaadi kovin paljon aikaa. Tällä tavoin saatu tieto on toki laadultaan hieman erilaista kuin edellä kuvaamani tapa, jossa keskityin yksittäisiin tärkeisiin kokemuksiin. On kuitenkin hyvä huomata, että sama luokittelu sopii myös tällaiseen lajitarkasteluun.  

Seuraavassa taulukossa olen arvioinut kaikki kyseisenä hetkenä harrastamani liikuntalajit eri kokemuksellisuuksien kautta. Taulukkoon olen merkinnyt punaisella erityisen merkitykselliset arvioinnit ja vihreällä merkitykselliset arvioinnit.

Taulukko: Itseaarviointi elämys-kokemus-osallisuus-toimijuus –akselilla. Arviointi: 1= ei mitään tai hyvin vähän merkitystä… 5=erittäin paljon merkitystä.

Liikuntamuodot

Elämyskokemus

Identiteettikokemus

Osallisuuskokemus

Toimijuuskokemus

Keskiarvo

Hiihto

4

5

4

4

4,25

Pyöräily

4

3

4

4

3,75

(Sauva)kävely

3

3

4

5

3,75

Juoksu

4

4

2

3

3,25

Melonta

4

3

3

3

3,25

Rullaluistelu

3

3

1

2

2,25

Sulkapallo

3

5

4

4

4

Jalkapallo

4

5

5

4

4,5

Lentopallo

2

3

4

2

2,75

Kuntosali

2

3

4

4

3,25

Kotijumppa

1

3

2

5

2,75

Pihatyöt

4

3

3

4

3,5

Tanssi

4

4

4

4

4

Pikajuoksu + pituus

3

4

3

1

2,75

Keskiarvo

3,2

3,6

3,4

3,5

3,4

 Aloitetaan tulkinnat kokemuksellisuuksista. Minulle ovat tärkeimpiä identiteetti- ja toimijuuskokemukset, mutta melkein yhtä tärkeitä ovat myös osallisuus- ja elämyskokemukset. Taustani juniori- ja ikämiesurheilijana sekä liikunnan ammattilaisena selittää osin sitä, että liikunta on  identiteetilleni ja toimijuudelleni tärkeää. Tekemissäni muissa arvioinneissa painottuvat yleisimmin elämys- ja osallisuuskokemukset toimijuuskokemusten jäädessä yleensä vähäisimmiksi, tosin yksilöiden kesken löytyy selviäkin eroja (vrt. veteraaniyleisurheilijoiden arviot: https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-21112011ARTIKKELI.pdf).

Arvelen, että kaikkien kokemuksellisuuksien vahva edustus tarkoittaa, että liikunta on minulle monin tavoin merkityksellistä. Tällä lienee suhde myös siihen, että liikun kohtuullisen paljon. Vasta laajoilla aineistoilla oletus voitaisiin todentaa. Mielenkiintoista olisikin tutkia sitä, miten eroavat ne, jotka hakevat liikkumisestaan esimerkiksi vain yhdenlaisia kokemuksia niistä, jotka hakevat monenlaisia kokemuksia liikkumisestaan. Entä vähän liikkuvat tai liikkumattomat – eivätkö he saa liikunnasta niitä kokemuksia, joita he hakevat vai hakevatko he liikunnasta ikään kuin vääränlaisia kokemuksia? Jos liikunta ei ole kivaa, niin tarkoittaako se, ettei kyseinen henkilö pärjää muille (identiteettiin sattuu),  ei koe yhdessä tekemistä tärkeänä (osallisuus tai yhteisöllisyys ei ole hänen juttunsa), ei pääse vaikuttamaan asioihin (hänen toimijuuden tarvettaan ei huomioida) tai hän ei osaa nauttia pelkästä tekemisestä?

Liikuntamuotojen ja urheilulajien kesken minullakin on selviä eroja – joissakin korostuvat identiteettikokemukset, toisissa niillä ei ole niin paljon merkitystä. Sama näkyy muidenkin kokemuksellisuuksien kohdalla. Eniten harrastamissani lajeissa näkyy selvästi se, että ne ovat kokemuksellisesti minulle monin tavoin tärkeitä. Yhteys kokemuksellisuuksien ja harrastamisen välillä on vahva. Esimerkiksi pyöräily, sauvakävely ja pihatyöt eivät ole minun identiteetilleni kovin tärkeitä, mutta muut kokemukset kompensoivat tuota ”puutetta”. Sen sijaan hiihto, sulka- ja jalkapallo sekä tanssi antavat minulle vahvoja identiteettikokemuksia. Huomaan myös, että monet lajit ovat minulle yhteisöllisesti tärkeitä sen vuoksi, että teen niitä porukalla, vaikka ne ovatkin ikään kuin yksilölajeja. Tällaisia ovat pyöräily, kävely, kuntosalityöskentely. 

Toimijuuskokemuksena pidän sitä riippumattomuutta, jota pyöräily ja kävely paikasta toiseen ilman auton apua minulle tuottaa. Samoin kotijumppa, joka vahvistaa toimintakykyäni kuuluu minulla toimijuuskokemuksiin. Elämyksellisyys ei korostu liikaa arvioinneissani, koska elämys ikään kuin syntyy noiden muiden kokemuksellisuuksien vuoksi – ei puhtaana elämyksenä.  Joku toinen toki tulkitsisi kokemukseni elämyksellisemmin.  Kokemusten eri lajit menevät myös jonkin verran päällekkäin – esimerkiksi elämyksellisyyttä on kaikissa muissakin kokemuksellisuuden muodoissa mukana.

Taulukosta voi löytää myös sen, että vaikka pidänkin (rulla)luistelusta todella paljon, niin se ei kuitenkaan ole minulle kokemuksellisesti riittävän tärkeää. En saa ketään mukaani eikä minulla ole sen suhteen tavoitteita, jotka tekisivät siitä identiteetilleni tai toimijuudelleni tärkeän. Aina ei tietysti vahva kokemuksellinen merkityskään johda jatkuvaan harrastukseen. Jalkapalloa pelaisin enemmänkin, jos vain paikat sen kestäisivät. Eli ei kokemuksellisuus tietenkään omia fyysisiä esteitä kokonaan poista, vaikka toki auttaa ylittämään niitä. Tai voi hakea itselleen tärkeitä kokemuksia lajeista, joita kykenee harjoittamaan.

Kaiken kaikkiaan erilaiset kokemuksellisuudet ovat minun liikkumiselleni  tärkeä asia. Mielenkiintoista on silti tarkastella arviointia myös liikuntamuotojen ja urheilulajien näkökulmasta.   

Kuvio: Elämys-, identiteetti-, osallisuus-, toimijuuskokemukset eri lajien suhteen.

Tästä kuviosta näkee hyvin, miten erilaisia liikuntamuodot ovat kokemuksellisesti, vaikka keskiarvot ovatkin aika lähellä toisiaan. Hiihto, pyöräily, jalkapallo, sulkapallo, tanssi, ehkä kävely ja pihatyötkin ovat lajeja, joissa eri kokemuksellisuuksien muodot kasautuvat. Näitä harrastankin aktiivisesti. Vastaavasti rullaluistelu, lentopallo, kuntosali, kotijumppa ja yleisurheilulajit eivät ole kokemuksellisesti niin vahvoja, mikä selittänee sitä, että näitä en harrasta niin paljon kuin noita edellisiä. Paljon on myös liikuntamuotoja, joita en harrasta lainkaan tai hyvin vähän. Ne eivät selvästikään ole minulle  nykyisessä elämäntilanteessani kokemuksellisesti niin tärkeitä kuin edellä mainitut. Lasten ollessa pieniä uimme, luistelimme ja laskettelimmekin aika paljon. Vika ei siis välttämättä ole liikuntamuodoissa, vaan muussa elämäntilanteessa, jos niitä ei harrasteta.

Kokemuksellisuustarkastelu auttanee myös ymmärtämään paremmin sitä, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat liikunta- ja urheilukokemuksiinsa. Useinhan tuo suhtautuminen on hyvin tai erittäinkin tunteenomaista suuntaan tai toiseen. Tämän nelijaottelun avulla voidaan puhua siitä, mitkä ovat ne merkitykset, jotka ovat synnyttäneet nuo voimakkaat emootiot. Kysehän ei useinkaan ole vain elämyksellisestä asiasta, vaan esimerkiksi vertailu toisten kesken – mikä merkitys annetaan osaamiselle, ulkonäölle tai vaikkapa röyhkeydelle – on se asia siellä takana. Yhtä merkittävää on monesti se, tuleeko hyväksytyksi mukaan joukkueeseen tai ryhmään eli saako hyvän osallisuuskokemuksen vai ei?

Toimijuusnäkökulma on sekin tärkeä; se nimittäin konkretisoituu usein liikunta- ja urheiluseurojen vapaaehtoisissa toimijoissa tuomareissa, valmentajissa, huoltajissa, järjestyshenkilöissä, jotka ovat saattaneet vaihtaa aktiivisen osallistumisen ja liikkumisenkin aktiiviseen toimijuuteen urheiluseurassa. Jossakin määrin on huolestuttavaakin, miten paljon urheilevien lasten vanhemmat toimivat lastensa harrastuksen parissa jättäen oman aktiivisen liikkumisensa liian vähälle. Toimijuus ei siis aina ole hyväksi omalle hyvinvoinnille, minkä todistaa sekin, että monet johtavissa asemissa olevat toimijat kärsivät terveysongelmista, vaikka useimmat osaavatkin tasapainottaa arjessaan erilaiset yksilöön kohdistuvat odotukset ja oman aktiivisen toiminnan.

Yhteenvetona tästä kokemuksellisuustarkastelusta voi sanoa, että kokemuksellisuuden jakaminen paljasti uusia näkökulmia liikkumiseeni. Tunnistin huomattavasti paremmin sen, miten yhteisölliset kokemukset – osallisuus ja toimijuus – ovat minulle tärkeitä liikkumisessani, vaikka en enää samalla tavalla kuulukaan joukkueisiin ja ryhmiin kuin nuorempana. Tällöin niillä oli vielä paljon suurempi merkitys liikkumiselleni. Onkin tärkeää, että ymmärrämme kokemuksellisuuden eri muodot harrastamisessamme. Huomasin myös, miten taaskin eri liikuntamuodot poikkeavat toisistaan ja että eniten harrastamissani lajeissa eri kokemuksellisuudet tuntuvat kasautuvan. Tarvitsen siis erilaisia merkityksiä harrastaakseni jotakin liikuntamuotoa säännöllisesti. Se on tärkeä tieto esimerkiksi liikunta-alan ammattilaisille, mutta tietysti kenelle tahansa liikkujalle.   

Lähteitä ja linkkejä

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, P. (toim.) Ajatuksia toimintakyvyn arviointiin ja tukemiseen. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014.

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf

Tiihonen, Arto (2013) Mikä saa ihmisen kuntouttamaan itseään? Vertaistukea ja asiantuntijuutta lonkkaproteesileikkaukseen joutuville ja päässeille. Niveltieto 4/2013, 36-37.

Tiihonen  A. (2013). Miksi liikun – suorituksia, terveyttä & kokemuksia. Blogiartikkeli sivulla. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 10.9.2013.

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.)  Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press.

Schneider-Lehto, Tarja & Tiihonen, Arto (2012) Miehet jumppaamaan – ikuisuusprojekti vai täyttä totta? Voimistelu (3) 4, 40-41.

Tiihonen, Arto (2012) Kokemuksia, suorituksia, terveyttä – aktiivisen ikämiehen liikunnalla on monta moottoria. Liikunta & tiede 49 (5) 74-7849 (5) 74-78.

Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html

Palonen, Minna; Takala, Katri, Pohjolainen, Pertti & Tiihonen, Arto (2011) Kotona kunnossa – Ikäihmisen toimintakyvyn tukeminen kuntoutuksen keinoin. Käpyrinne ry:n Internet-sivut (http://www.kapyrinne.fi/sites/default/files/tiedostot/Koku-raportti160910%5B1%5D.pdf)

Tiihonen, Arto & Pirnes, Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Pirnes Esa & Tiihonen Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275)

Linkkejä

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-14112011ARTIKKELI.pdf

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-27122011KARPPAUSARTIKKELI.pdf

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-21112011ARTIKKELI.pdf

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-26112011VETURHMIES.pdf

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-26122011REINOLIIKARTIKKELI.pdf

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/29122011LIIKUNTAKATSAUS1V.pdf

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/30122011LIIKUNTAKATSAUS5V.pdf

 

Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä.

Helmikuun 19. päivä muistetaan suomalaisessa hiihtourheilussa toivottavasti yhtä pitkään kuin ne ikävät Lahden 2001 päivät. Harvoin on nähty niin onnellisia suomalaisurheilijoita kuin nähtiin tänään Sotshissa, kun Aikku Saarinen, Kepa ja Iivo Niskanen ja Musti Jauhojärvi riemuitsivat olympiamitaleistaan. Myös katsojalla oli riemun päivä.

Tein oikean valinnan, kun en lähtenyt Lapin aurinkoisille hangille hiihtämään, vaikka sekin on tänä vuonna ollut harvinaista herkkua. Kävin tosin aamulla pikku lenkillä ja illalla aion mennä vielä toiselle kierrokselle viilentämään kuumenneita tunteitani. Juuri nyt on menossa Suomi-Venäjä lätkämatsin kolmas erä tilanteessa 3-1.

Jännitys on noussut huippuunsa; välillä en ole muistanut hengittääkään. Olen soitellut ja viesteillyt perheen jäsenille eri suuntiin tilanteista pariviestissä ja matsissa. Yleisiin keskusteluihin en ole osallistunut. Kukkonen joutui juuri jäähylle aivan mitättömästä rikkeestä, jos se nyt edes rike olikaan. Huhhuh…

 

Mutta mitä sosiologi näki pariviestissä? Neljä kovakuntoista suomalaista. Kyllä, mutta myös neljä harvinaisen itseensä luottavaa urheilijaa. Aikusta huokui raju usko omiin kykyihin, Kerttu oli varovaisempi, mutta silti varmanoloinen. Iivosta suorastaan huokui itseluottamus eikä Samikaan vähätellyt joukkueen mahdollisuuksia. Vain mitalista taistellaan, ”se o viimene mahollisuus ny”, hän sanoi. Ja lähti keskittymään.

Mistä tuo itseluottamus sitten yhtäkkiä tuli? Kaikilla oli alla hyviä hiihtoja ja naisilla jo yksi olympiamitali taskussa. Miehet olivat Mustin ja Iivon hyvien hiihtojen ansiosta myös viestin perinteisen osuuden jälkeen johdossa. Kokemusta hyvistä suorituksista, onnistumisista ja menestyksestäkin oli takana. Ei tarvinnut pelätä totaalista epäonnistumista, vaikka tässä kisassa olisi tullutkin huono suoritus. On turvallista lähteä kisaan, kun se ei ratkaise kaikkea eli siinä kilpailussa ei ole koko minuus pelissä. 

Yksilötasolla kyseessä oli kaksi erittäin kokenutta ja kaksi melko vihreää urheilijaa. Jauhojärven menestyshistoria isoissa kisoissa on ollut kohtalaisen vaatimatonta, Saarisella on takanaan menestystä ja Niskasen sisarusten kokemuksia voi kuvailla kahdella sanalla: rohkaisevia esityksiä sekä nuorten että aikuisten kisoissa. Fiiliksiä eivät madaltaneet viime aikojen pienoiset epäonnistumiset, vaan omaan oletettuun tasoon nähden hyvät elleivät erinomaiset suoritukset.

Kyse oli siis erinomaisesta kombinaatiosta kokemusta ja vihreyttä, rohkaisevia suorituksia takana ja paljon janoa saavuttaa jotain suurta. Ja vähän pelkoa epäonnistumisesta. Miehillä ei ollut mitään hävittävää, naisillakaan ei kovin paljon. Tällaista tilannetta ei voi etukäteen kovin hyvin rakentaa, mutta nyt sellainen onneksemme rakentui. Kyse ei siis ole pelkästään hyvästä fyysisestä kunnosta, vaan siitä, että ratkaisevalla hetkellä urheilijat uskaltavat ylittää itsensä ja saavat voittajafiiliksen itselleen.

Pariviestistä vielä pari huomiota: Dario Cologna ei odotuksista huolimatta kyennyt repimään eroa omalla osuudellaan eikä Marit Björgen ratkaissut pariviestiä naisille, vaan hänen parinsa Östberg, joka ei odotuksista huolimatta päästänyt Aikkua peräänsä, vaan piti eron samana koko kolmannen osuuden ajan. Dario ei varmaankaan luottanut tarpeeksi pikkuveljeensä, jotta hän olisi uskaltanut ottaa riskin ja väsyttänyt itsensä totaalisesti mahdollisen mitalin takia. Edessähän oli vielä 50 km:n hiihto. Östberg taas luotti Björgeniin ja pisti kaiken peliin myös siksi, että se oli hänen ainut mahdollisuutensa mitaliin. Ja suomalaiset luottivat toisiinsa. Ja varmaan Petter Northugkin epäili parinsa jaksamista, joten ihan kaikkea hänkään ei ladulle antanut.

Colognalla, Northugilla ja Björgenillä on vielä mahdollisuus henkilökohtaisiin mitaleihin, jotka ovat esimerkiksi suomalaisille paljon kaukaisempia toiveita, vaikka nyt tulleen menestysboostin takia ehkä jopa mahdollisia muillekin kuin Aino-Kaisalle. Ajattelen tässä Niskasen sisaruksia, joita ei nyt tunnu mikään pysäyttävän.

Hyvä Erkka! Loistavaa. Suomen koko joukkueen yhteispeli näytti jälleen voimansa. Venäjän supertähdet eivät mahtaneet mitään Suomen kollektiiviselle pelille (sana on vähän rasittunut, mutta silti aika osuva). Tähän olemme jo tottuneet – Suomen Leijonia on vaikea voittaa. Siihen kykenee oikeastaan vain Ruotsi, joka useimmiten uskaltaa pelata samoin kuin Suomi. Sami Luimulan lisensiaattityön perusteellahan Suomi ja Ruotsi ovat joukkueita, joissa pelitapaan tai –taktiikkaan (termit ovat joustavia) on tehty vuosien varrella isojakin muutoksia, kun taas Kanada tai Venäjä eivät juurikaan muuta perinteistä tapaansa pelata.

Keskeistä suomalaisessa pelitavassa on, että koko joukkue sisäistää sen, miten esimerkiksi Venäjää vastaan pelataan ja toteuttaa sen vaikka vastustaja painostaisi kuinka ankarasti. Valmentajien ja muiden pelaajien on silloin luotettava toisiinsa, sen jokaiseen yksilöön. Joukkuehenki rakentuu juuri siitä, että koko joukkueeseen luotetaan – ja yhteispelillä pelit voitetaan ei tähtipelaajilla, kuten Erkka Westerlund useasti asian ilmaisi.

Don Tamin perusideologia ”kuumista pelaajista” asetettiin tässäkin pelissä taas häpeäpaaluun. Suomi on viime vuosina saavuttanut hyvät tuloksensa pelaamalla niin, että varsinaista ykkösviisikkoa ei olekaan, vaan kaikki kentälliset saavat lähes yhtä paljon peliaikaa ja ne myös ottavat vastuuta maalinteosta yhtä lailla. Toki pieniä eroja viisikkojen pelitavassa on, mutta esimerkiksi Suomen neloskentälle on ollut tyypillistä raju, taklaava karvauspeli, mikä ei ole tavallista neloskentälle. Nehän ovat yleensä vahvasti puolustavia kentällisiä. Vahva karvaus on tietysti sekä puolustus- että hyökkäystaktiikka. Näitähän ei oikeasti voikaan erottaa toisistaan.

Tärkeintä on yhteishenki ja luottamus koko joukkueen kesken. Hyvin tärkeää on myös se, että fyysinen rasitus jakautuu tasaisesti niin, etteivät tähdet väsy ja turhaudu. Näinhän venäläisille on käynyt jo monessa turnauksessa peräkkäin. Kuumat pelaajat ovat kypsyneet liikaa. Teemu Selänteen tai Mikael Granlundin hyvät pistesaaliit eivät siis selity siitä, että he saavat enemmän peliaikaa, vaan siitä, että he pysyvät terävinä koko pelin ajan. Heidän taitavuutensa tulee esiin paremmin kuin Ovetshkinin tai Malkinin, jotka ovat jatkuvasti jäällä ja taitotaso laskee väsymyksen myötä.

Tavallaan tässä on pientä selitystä myös Suomen muun olympiajoukkueen muutamille ”epäonnistumisille”. Kun Kaisa Mäkäräinen joutuu lähes yksin kantamaan vastuun koko ampumahiihtomaajoukkueen menestyksestä, täytyy sen olla henkisesti hyvin raskasta. Sama koskee Pekka Koskelaa nyt, kun Mika Poutalastakaan ei ollut etukäteenkään juuri mitään apua tiedossa. Mäkihypyssäkin menestyttiin silloin, kun potentiaalisia menestyjiä oli enemmän. Myös Norjan ja Ruotsin hiihtomenestystä voi katsoa näin päin: kun on useampia voittajakandidaatteja, niin yksi heistä voi onnistua. Se paraskin voi ottaa riskejä, kun tietää, että joku toinen kuitenkin pitää veneen pinnalla.

Tämä päivä pistää miettimään joukkueen, ryhmän tai yhteisön merkitystä yksilöille. Yksilölajeissakin on paljon hyötyä siitä, että on hyvä ryhmä tai joukkue. Väätäinen, Virén, Vasala, Vainio, Maaninka, Päivärinta…, Suomen keihäsmiehet eri vuosikymmenillä , hiihtäjät 1950- tai 1960-sekä 1990-luvuilla sekä naishiihtäjät 1970-1980- ja 2000-luvuilla olivat joukkueenakin vahvoja ja ovat muodostaneet tukiverkon, josta 1-2 aina onnistui. Kotikaupungissani Mikkelissä hiihtäjät perustivat 1970-luvun alussa ”tallin” (valmentaja Paavo Repo taisi olla sen taustalla), jossa isompi joukko harjoitteli usein keskenään. Menestystä tuli muutaman vuoden viipeellä: Mikkelin Hiihtäjät oli ensin junioreissa maan kärkeä ja 1970-luvun lopulta 1980-luvun lopulle maan johtava (viesti)hiihtoseura tähtinään Harri Kirvesniemi ja Veijo Hämäläinen.

Kun suomalaisten urheilumenestystä ja osin nuorten liikunnan harrastamistakin on lähinnä nuorisotutkijoiden taholta analysoitu, on tultu tulokseen, jonka mukaan urheilujärjestöjen johto ja valmennusjärjestelmät eivät tunnista sitä, minkälaisia nykynuoret ovat (Piispa & Huhta 2013: Epätavallisia elämänkulkuja. Huippu-urheilijat ja taiteilijat 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusseura 134.) Tähän on päädytty tutkimalla huippu-urheilijoiden elämänkulkuja ja –valintoja. Nuoret eivät ole samanlaisia kuin joskus ennen; nyt heillä on enemmän erilaisia kilpailevia vaihtoehtoja eikä yhteiskunta enää tarjoa tarpeeksi ”pakkoja” liikkumiseen, kun koulumatkoja ei hiihdetä ja harjoituksiinkin nuoret kuljetetaan autoilla.

Jälkimmäinen väite on tosi eikä sille urheilujärjestöissä ihmeitä voida tehdä ellei koko yhteiskuntaa muuteta liikuntaystävällisemmäksi. Lisäämällä vähemmän intensiivisiä, esimerkiksi pari kertaa viikossa tapahtuvaa, liikuntaa ja urheilua, lisätään vähemmän liikkuvien lasten ja nuorten liikuntaa, mutta sillä tuskin on kovin paljon merkitystä huippu-urheilumenestykseen. Näiden lasten ja nuorten hyvinvointiin kylläkin.  

Totta on sekin, että tarvitaan lisätietoa siitä, minkälaisia nuoret ovat. Sen sijaan rivien väleissä esitetty väite, että urheilun ”aikuiset” eli valmentajat, seuraihmiset ja vanhemmat, olisivat aivan pihalla nuorten elämästä ei pitäne kokonaan paikkaansa. Nuorisotutkijat ovat käyneet niin kouluissa kuin armeijassakin ihan henkilökohtaisesti ryynäämässä ja pulpetissa istumassa, joten he ovat pystyneet empiirisesti todentamaan, että opettajat, upseerit ja näiden takana olevat instituutiot ovat ainakin jonkin verran ”last season” (Hoikkala et al 2009. Tunnetut sotilaat. Nuorisotutkimusseura 94.). Tosin koulu- ja puolustuslaitos ovat tästä jonkin verran eri mieltä.

Väitteen tai oletuksen ongelmana käytännön kannalta on se, että tutkijoilla tuntuu olevan vahva oletus siitä, että urheilujärjestöissä eletään vielä 1970-lukua. Näin on pääteltävissä monesta seikasta, mutta selvimmin tämä näkyy Mikko Salasuon ja Tommi Hoikkalan tekstissä (Piispa & Huhta 2013), jossa viitataan provokatiivisesti Urho Kekkosen vuonna 1971 pitämään ns. sporttipuheeseen, jossa hän haukkui urheiluelämää siitä, ettei se huomioinut ympäröivää yhteiskuntaa juuri lainkaan. Argumentoinnissa mennään toki vieläkin kauemmas ja viitataan historiaan, jossa huippu-urheilulla oli puolustuksellisia ja voimakkaan nationalistisia merkityksiä. Yhteiskunta-analyysi toki palaa 2010-luvulle ja ennakoi jopa tulevaa, mutta urheilujärjestöjen tai urheiluvalmennuksen mahdollisesta muuttumisesta reilussa 40 vuodessa ei puhuta enää mitään. Lukijalle jää tosiaankin oletus, että mitään ei olekaan ”Urkin” ehkä vielä tervejärkisenä pitämän puheen ajankohdan jälkeen tapahtunutkaan.

Tämä on valitettavasti pahasti väärä tai vino tulkinta. Käytännön kehittämisen kannalta olisi ainakin nähtävä se, että eri lajeissa eletään tässä suhteessa eri tilanteissa. Joissakin lajeissa on varmaan vielä vanhakantaistakin toimintaa, mutta salibandy eroaa varmasti yleisurheilusta, painonnosto aerobicista, cheerleading jalkapallosta, maastohiihto lumilautailusta jne. Monet lajit ovat niin uusia, ettei niitä vielä 1970-luvulla tai edes 1900-luvulla ollut olemassakaan. Näiden lajien järjestöjohtajat, aktiivit ja valmentajat ovat ko. tutkijoitakin huomattavasti nuorempia.

Useissa muissakin lajeissa myös päävalmentajat ovat juuri uransa lopettaneita huippu-urheilijoita, kuten Mixu Paatelainen, Tuomas Sammelvuo, Kasperi Salo, Sari Multala jne. Tuskin Erkka Westerlundia tai Henrik Dettmanniakaan voi pitää kelkasta pudonneina tyyppeinä. Kaiken kaikkiaan joukkueurheilulajit ovat sitä paitsi menestyneet viime vuosina yläkanttiin ottaen huomioon harrastajamäärät, resurssoinnit ja sen valtavan kilpailun, mikä maailmalla näissä lajeissa on. On selvää, että harrastettujen lajien muuttuessa myös tulosten tekopaikat ja menestysvaatimukset muuttuvat. Tästä Mika Kojonkoskikin on olympialaisten jälkeen puhunut. Tarvittaisiinkin uutta arviointikriteeristöä siihen, mikä on nykypäivänä hyvää menestymistä kansainvälisessä urheilussa.  

Mutta kelle tutkijat siis puhuvat? Kestävyysjuoksuvalmentajille, painonnoston järjestöjohtajille vai kenelle? Haikailevatko tutkijat paluuta aikaan, jossa suomalaiset menestyivät niissä entisissä paraatilajeissaan eivätkä huomaa urheilukulttuurin muutosta, joka on siirtänyt painopisteen aivan eri lajeihin ja joissa menestystä ei mitata yksilölajien olympia- tai MM-mitaleilla, vaan tarpeeksi hyvillä sijoituksilla joukkuelajien EM-, MM-kisoissa ja olympialaisissa. Ainakin kannattajat ovat jo tämän huomanneet.

No, tutkijatkin käyttävät retoriikkaa yrittäessään vaikuttaa asioihin. Tarvittaisiin kuitenkin tarkempaa lajikohtaista analyysia ja tutkimusta, jotta sinänsä oikeasta tiedosta olisi hyötyä myös käytännössä. Jos käytännön ihmiset ja sydämellään työtä tekevät toimijat kokevat, että heitä pidetään tutkijoiden mielestä ”kelkasta pudonneina”, niin seurauksena voi olla ikäviä vastareaktioita, jotka eivät hyödytä ketään.

Ja vielä: maastohiihto tulee takaisin, ehkä myös mäkihyppy ja yhdistetty. Ehkä siellä perinteisesti perinteisimmilläkin alueilla on tehty jotain oikein. Kun on sukellettu syvälle, niin on löydetty jotain perustavanlaatuista? Selittäisivätkö ”uudet yhteisöllisemmät tuulet” myös hiihtäjien menestystä? Nehän on saatu vain ”joukkuelajeissa” eli viesteissä. ”Tämä on laumaeläinten laji”, sanoi Teemu Selännekin pronssimitalin jälkeen. Tätä mieltä nuorisotutkijatkin ovat, joten jos urheiluihmisetkin ovat tämän huomanneet, niin miksei tulevaisuuden urheilumenestys näyttäisi valoisammalta?   

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta:

Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? https://www.miksiliikun.fi/blogit-2/ 24.2.2014.

Olympiajoukkueen sosiologina. https://www.miksiliikun.fi/blogit-2/  11.2.2014.

Eettisiä pohdintoja urheilusta. https://www.miksiliikun.fi/?page_id=122.  4.2.2014.

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. https://www.miksiliikun.fi/?m=201311, 21.11.2013. 

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 26.9.2013.

Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201308 18.8.2013.

Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307. 29.7.2013.

Kesäkuun liikutuksia.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 21.6.2013.

KesäQuussa käsitteitä uusix.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 11.6.2013.

Futiksen EM-kisablogit  FUTISEMKISABLOGIT2012. Kesä- ja heinäkuu 2012.

 

 

 

Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus?

Hyvä suoritus ja hyvä menestys eivät ole synonyymeja. Mutta mitä kaikkea hyvän suorituksen takana on, kun katsotaan asiaa sosiologin silmälasein. Katsojia puhuttaa kisojen jälkeen paljon mm. se, mitä aiemmat kokemukset vaikuttavat suoritukseen. Voittaako Ruotsi meidän aina ja miten kokemukset pitäisi tulkita, jotta niistä olisi jatkossa hyötyä?                                                                      

Edellisessä blogissani aloin pohtimaan (huomaa notkea ja norminmukainen kielenkäyttö) sitä, miten sosiologi tukisi olympiajoukkuetta. Keskityin siihen, mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä, kun ajatellaan koko joukkuetta yhtenä ryhmänä. Näin olympiajoukkueen merkityksen yksilölle tai jonkun yksittäisen lajin joukkueelle kahtalaisena; toisten hyvät suoritukset nostavat fiilistä ja huonot vastaavasti laskevat sitä. Selvää kuitenkin on, että muun joukkueen menestyminen/menestymättömyys ei selitä kuin pienen osan kunkin yksittäisen urheilijan tai joukkueen menestyksestä. Tosin muutama prosenttikin suuntaan tai toiseen suorituksessa saattaa vaikuttaa yllättävän paljon menestykseen eli sijoituksiin tasaisessa kilpailussa.

Suomi on viime vuosina menestynyt ainakin suuren yleisön mielestä olympialaisissa ennakko-odotuksia huonommin.  Aiemmin olympiakomitean valmennuksen johto asetti joukkueelle mitalitavoitteet, joihin suorituksia saattoi jossakin määrin peilata. Nykyään erilaisia tavoitteita asettavat sekä asiantuntijat että maallikot yhtä lailla – sen sijaan olympiakomitea ei enää aseta virallisia mitalitavoitteita. Tämä on ymmärrettävää, sillä olympiakomiteahan on tietysti suurelta osalta myös vastuussa siitä, jos menestystä ei tule. Urheilijoille ei haluta antaa paineita, mutta samalla vältytään myös omaan toimintaan kohdistuvalta kritiikiltä. Jonkun kuitenkin pitäisi nykypäivänä kyetä asettamaan olympiajoukkueellekin tavoitteet, joihin sen pitäisi resursseillaan pystyä. Miksi huippu-urheilu olisi muuten niin hyvin tavoitteellisena toiminnan muotona jokin poikkeus yleisestä säännöstä?

Itse asetinkin joukkueelle tavoitteen, jota vasten voisin arvioida joukkueen suorituksia ja menestystä. Myönnän, että yhdeksän mitalin tavoite (vaihteluväli 5-10) oli asetettu yläkanttiin, vaikka se oli silti mahdollinen, jos kaikki olisi mennyt loistavasti. Tässä blogissani en voi vielä arvioida tavoitteita tuloksiin, koska kisat ovat kesken, mutta palannen asiaan myöhemmin.

Käsittelen tässä blogissani kokemusten merkitystä suoritukseen ja menestykseen – nämähän eivät ole samoja asioita. Suoritus voi olla erinomainen, mutta tulos ei sitä välttämättä ole ja joskus huonommallakin suorituksella tulee menestystä. Tosin olympialaisissa näin käy hyvin harvoin – Emil Jönsson tosin sai sprintissä pronssin huonolla suorituksella toisten kaaduttua edestä (ja myöhemmin vielä parisprintisssäkin – melkoinen Hannu Hanhi siis).  

Aiempien kokemusten merkitystä voi myös tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta. Aiempi kokemus menestymisestä antaa useimmiten luottamusta siihen, että menestystä voi tulla tänäänkin. Aiempi kokemus hyvin onnistuneesta suorituksesta antaa myös uskoa siihen, että kykenee tekemään uudestaan parhaansa kovassa paikassa. Näinhän selitämme sen, että Ruotsi voittaa Suomen ja Kanada USA:n jääkiekossa.

Suomen joukkueessa näitä aiempia menestyjiä on vähän tai oikeastaan hyvin vähän. Jääkiekkojoukkueet, Janne Ahonen, Aino-Kaisa Saarinen, Peetu Piiroinen, Janne Korpi, Pekka Koskela, Enni Rukajärvi… tosin näistäkään kukaan ei ollut olympiavoittaja. Ja erinomainen kansainvälinen menestyskin voi joskus kääntyä rasitteeksi, kuten ehkä on käynyt Janne Ahoselle olympialaisten suhteen.

Urheilijat eivät itse anna aiemmalle kokemukselle yleensä suurta merkitystä, vaan väittävät, että päivän kunto ratkaisee. Silti jotkut tuntuvat olevan voittajatyyppejä ja joidenkin maiden joukkueet tuntuvat voittavan tiukat ottelut useammin kuin sellaiset, joilla ei ole menestyskokemusta. Saattaa olla niinkin, että yksilöurheilijatkin hyötyvät aiemmasta muiden saman lajin urheilijoiden menestymisestä, vaikka joskus aiempi menestys muodostuu myös taakaksi seuraaville sukupolville.

Asiaa voikin katsoa ”suku- tai ikäpolvinäkökulmasta” eli joskus syntyy menestyvä joukkue sekä joukkue- että yksilölajeihin. Tästä on erittäin paljon erinomaisia esimerkkejä jopa suurista joukkuelajeista, joissa jopa suurten maiden jalkapallo- tai jääkiekkojoukkueissa tämä sukupolvivaikutus näkyy. Se on hyvin ymmärrettävää monestakin syystä. Syntyy kyky pelata yhteen ja yksilölajeissa toisia kannustava voittamisen kulttuuri. Usein myös se seuraava sukupolvi jää resurssien ja muidenkin syiden vuoksi kehittämättä. He eivät myöskään saa sitä kokemusta, joka menestymiseen tarvitaan.

Suomellakin on ollut ”kultainen sukupolvi” niin jääkiekossa kuin jalkapallossakin, vaikka jälkimmäinen ei mitään suurta voittanutkaan. Jääkiekossa kultainen sukupolvi on tosin onnistuneesti kestänyt jo parikymmentä vuotta eikä se enää ole pitkään aikaan ole ollut vain yhden pelaajasukupolven varassa. Ihanteellisimmillaan tuo aiempi kokemus jalostuukin jatkuvaksi menestykseksi. Suomen jääkiekkomaajoukkue on tästä erinomainen esimerkki, sillä tavoitteisiin/odotuksiin nähden Suomi on kuitenkin pelannut erittäin hyvin jo vuoden 1994 kisoista lähtien. Selitys lieneekin siinä, että joukkuetta on uudistettu taitavasti niin, ettei yksi pelaajasukupolvi ole dominoinut liikaa.

Päinvastaisesta kokemuksen merkityksestä voi ottaa esimerkin – yllätys, yllätys – jääkiekosta vuosien 1970-1987 välisenä aikana, jolloin menestyskokemuksen puute selitti ainakin jossakin määrin niitä joskus käsittämättömiäkin epäonnistumisia isoissa kisoissa. Tuon omaa nuoruuttani leimanneen taakan poisti hiukan onnenkin avulla saavutettu Calgaryn olympiahopea vuonna 1988.

Menestyssukupolven hautaaminen voi tapahtua myös dopingkäryjen kautta, kuten kävi sekä kestävyysjuoksulle että miesten maastohiihdolle vuosina 1984 ja 2001. Kummassakin lajissa erittäin menestyneiden miesten sukupolvi ”nollasi” positiiviset kokemuksensa totaalisesti. Seuraavaa menestyssukupolvea ei kumpaankaan lajiin ole vieläkään syntynyt, vaikka en usko, että menestys perustui pelkästään dopingin käyttöön eikä menestymättömyyskään ”puhtauteen”.  

Hiihdossa selitys lienee siinä, että seuraavaa sukupolvea ei kasvatettu ajoissa ja siihen, että se ja ne seuraavatkin sukupolvet joutuivat kantamaan syyllisyyden taakkaa ja pelkoa siitä, ettei rehellisillä keinoilla kuitenkaan pärjää. Onneksi Musti Jauhojärvi lopulta sai palkkion ponnisteluilleen, joilla oli niin huonot lähtökohdat reilu kymmenen vuotta sitten.  

Suomella piti olla ennen Sotshin kisoja menestyskokemusta niin jääkiekossa, lumilautailulajeissa kuin naisten hiihdossakin.  Yksittäisiä menestyskokemuksia on myös pikaluistelijoilla, ampumahiihtäjillä kuin mieshiihtäjillä ja mäkihyppääjilläkin. Sosiologi tietysti kiinnittää huomionsa siihen, että ryhmästä on hyötyä sekä tilastollisesti että henkisesti. Jos on monta potentiaalista onnistujaa, niin todennäköisyys menestykseen on parempi ja hyvät urheilijat yleensä auttavat toisiakin paremmiksi.

Lumilautailijat elämäntapaurheilijoina muodostavat ”perheen”, joka on kansainvälinen eikä suomalaisten oma ryhmä ole ehkä niin tärkeä toisten menestykselle kuin joissakin muissa lajeissa. Silti olympialaisissa Suomikin on tietysti oma joukkueensa. Yksi mitali oli ehkä vähemmän kuin moni odotti, mutta menestyksen puutetta selittänee tällä kertaa kokemusta ja yhteishenkeä paremmin se, että joukkueen jäsenistä todella monella oli alla loukkaantumisia, jotka varmasti vaikuttivat suoritukseen.

Naisten hiihtolajit lähtivät käyntiin hiukan ristiriitaisesti. Kun joukkueessa oli monta aivan viime vuosina esille noussutta hiihtäjää, joilla ei ollut isoista kisoista menestyskokemusta, niin tilanne oli herkkä. Aikku Saarisen kaksi erittäin hyvää suoritusta voitaneen osin selittää sillä, että hänellä on takanaan riittävästi kokemusta menestymisestä isoissa kisoissa. Sen sijaan parhaana ennen kisoja pidetyn Anne Kyllösen – ja ehkä muidenkin naisten – hiukan alivireiseen suoritukseen saattoi vaikuttaa negatiivisesti tuon menestyskokemuksen puute.  

Aiempi kokemus voi vaikuttaa myös aivan lajitasolla eli eri tyylit/lajit voivat olla eri asioita. Aikku Saarinen sanoi  harjoitelleensa kahdeksan vuotta perinteisen kympin kisaa varten ja Iivo Niskanenkin tilitti pettyneenä perinteisen 15 km:n jälkeen, että nyt on kahdeksan vuotta odotettava toista yhtä hyvää mahdollisuutta olympiamitaliin. Vaikka kummatkin luulivat olevansa oikeassa, niin Aikulle pistettiin kaksi hopeaa ja Iivolle jo kultamitali käteen jo näissä kisoissa.

Pidänkin jonkin verran ongelmallisena tällaista keskittymistä yhteen ainoaan kisaan vuosien ajan – ”kaikki munat yhdessä korissa” –varoitus tulee tästä mieleen. Jos kunto sattuu kohdilleen, voi menestystä tulla muissakin lajeissa kuin sillä etukäteen vahvimmaksi oletetulla. Ja jos uraa katsoo kokonaisuutena, voi Iivo Niskasenkin paras kausi osua muuhun kuin olympiavuoteen. 

Urheilu ei olisi urheilua, jos voittajat ja mitalistit voitaisiin jakaa ennen kilpailua. Urheiluvedonlyönti olisi taloudellisesti kannattamaton bisnes, jos jollakulla olisi keino ennustaa edes 60% (tämäkin on aivan liioiteltu luku) todennäköisyydellä voittaja eri kilpailuissa. Yksilöiden aiempien menestys- tai suorituskokemusten ja tämän päivän suoritusten kesken tuntuu olevan yhteys toisiinsa.

Aina se ei kuitenkaan ole suora, jossa hyvä menestys johtaa hyvään menestykseen ja päinvastoin. Kokemus näkyy tietenkin vain silloin, kun kyseessä on kahden tai useamman kunnoltaan, taidoiltaan jne. tasaväkisten kamppaillessa keskenään. Huonokuntoinen entinen mestari ei tietenkään voita kokemuksen avulla, mutta hyväkuntoinen kokematon lupaus saattaa alisuorittaa kokemuksen puutteen vuoksi.

Suomalaisia eniten kiinnostaa ja kiukuttaa se, että Suomi tuntuu meidän suomalaisten mielestä häviävän liian usein Ruotsille ja mahdollisesti myös Venäjälle/Neuvostoliitolle silloin, kun meidän pitäisi olla etukäteen tasaväkisessä tilanteessa. Tätä kokemusta tietysti lisää se, että venäläiset ja ruotsalaiset voittavat myös silloin, kun tällaista tasaväkistä tilannetta ei ole. Naapurimaiden voittaessa tuntuu aina siltä, että taas ne ”hurrit” voittaa meidät, vaikka emme olisi siinä lajissa edes mukana.

Sen sijaan, jos me voitamme vaikkapa Formuloissa, Endurossa, lumilautailussa, kori- tai lentopallossa niin emme ajattele voittavamme juuri ruotsalaisia tai venäläisiä. Tunne on todellisempi myös silloin, kun vaikkapa Marcus Hellner tai Charlotta Kalla tai Ruotsin futismaajoukkue voittaa suomalaiset, vaikka etukäteenkään meillä ei olisi ollut juuri mahdollisuuksia heitä voittaa.

Täytyy siis rajata tarkastelu lajeihin, joissa lähtökohtaisesti ollaan tasaväkisiä. Sotshin olympialaisissa Suomen naiset hävisivät Ruotsille sekä jääkiekossa että naisten viestissä ja miehet jääkiekossa sekä Iivo Niskanen Daniel Rickardsonille. Näistä tappioista suomalaisille tuli tunne siitä, että aina me hävitään Ruotsille. Naishiihtäjät voittivat kuitenkin Ruotsin parisprintissä – samoin kuin miehet.

Etukäteen puntit olivat aika tasan näissä kaikissa lajeissa – itse olisin arvioinut, että Suomen olisi pitänyt voittaa Ruotsin naiset jääkiekossa ja viestissä, mutta ruotsalaiset olisivat olleet parempia parisprintissä. Miesten puolella Ruotsi oli etukäteen niukasti parempi jääkiekossa ja reilusti parempi parisprintissä – ja kuka olikaan Iivo Niskanen?

Voiko tämän analyysin jälkeen väittää, että ruotsalaiset voittavat meidät aina, ja juuri aiemman voittokokemuksensa perusteella?  Eivät voita aina edes tasaväkisessä tilanteessa – itse asiassa Sotshissa Suomi ehkä oli tässä maaottelussa jopa parempi. Itseäni kaiveli lähinnä Ruotsin voitot naisten jääkiekossa ja viestissä, joissa suomalaiset olivat mielestäni etukäteen ja itse kisoissakin parempia tai ainakin yhtä hyviä. Niskasen tappio ei harmita tässä suhteessa lainkaan, miesten jääkiekko jonkin verran. Ruotsi oli kuitenkin itse pelissä parempi, joten sekin oli sikäli ok. Silti se tappio on noista ainoa, joka voitaisiin rehellisesti laskea aiempien negatiivisten kokemusten  ”piikkiin”. Naisten lätkä- ja viestitappioita on vaikeampi laittaa ”Ruotsi-syndrooman” syyksi, sillä Suomi on naisten hiihdossa ollut yleensä niskan päällä – samoin jääkiekossa. Toki sellainen, joka on periaatteessa sitä mieltä, että Ruotsi aina voittaa, saa näistäkin voitoista lisää empiiristä materiaalia tuekseen.   

Edellisestä huolimatta en ole valmis väittämään, etteikö aiemmilla kokemuksilla olisi merkitystä urheilussa. Kokemuksiahan meillä on miljoonia, mutta toiset ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Jotkut ovat absoluuttisestikin tärkeämpiä kuin jotkut muut: jos urheilija on voittanut tiukkoja kisoja lapsesta asti, niin hänelle rakentuu voittajan identiteetti. Jos hän myös saa aikaan mitattavissa lajeissa hyviä tuloksia, niin varmasti se kasvattaa itseluottamusta. Huipulla lähes kaikilla on taustallaan hyviä tuloksia, mutta kaikilla ei ole yhtä paljon tärkeitä voittamiskokemuksia.  

Kokemuksiin vaikuttaa myös se, miten itselle läheiset ihmiset tulkitsevat tuon kokemuksen. Oliko Enni Rukajärven, Aino-Kaisa Saarisen, Iivo Niskasen tai naisten viestijoukkueen nelostila ja hopea voitto vai häviö? Kokemusnäkökulmasta katsottuna Ennin, Iivon ja viestijoukkueen sijoitukset kannattaisi tulkita voitoiksi – Aikun nelostilan voisi tulkita häviöksikin.

Kysehän kokemusten positiivisessa tulkinnassa on siitä, miten se parhaiten tukee kyseisen henkilön tulevia ponnisteluja. Aikkua, jolla on jo takana menestystä, voi motivoida paremmin nelostilan tulkinta häviöksi kuin muita mainittuja, joille nuo kokemukset olivat ensimmäisiä askeleita menestykseen. Iivoa hyödyttäisi saada kokemus siitä, että hän pystyy myös mitalivauhtiin.

Usein urheilijat kertovat, miten ”vain läheiset ovat uskoneet häneen”. Lausahdus on yllättävän tärkeä. Urheilija ei välttämättä tarvitse suuren yleisön tukea tekemiselleen, mutta läheisten niin perheessä, ystäväpiirissä kuin urheilupiireissäkin täytyisi kuitenkin uskoa 100% ihmiseen. Tämä ei tarkoita kritiikitöntä suhtautumista, mutta kuitenkin vahvaa luottamusta itse ihmiseen, vaikka tulokset vaihtelisivatkin.

Läheiset ovat urheilijalle niitä ”tärkeitä toisia” (significant others), joista sosiologian yksi kantaäideistä, Margaret Mead jo vuosikymmeniä sitten puhui. Isät, äidit, sisarukset, valmentajat ja muut läheiset ovat siksi niin tärkeitä. Heidän pitää ”rakastaa enemmän kuin vaatia” ja tulkita huonommatkin kokemukset pääasiassa positiivisesti.

Urheilija ei kuitenkaan kasva tyhjiössä, vaan (sosiaalisen) median ja muun maailman kritiikki ja omien kokemusten tulkinnat kuuluvat tietysti urheilijankin korviin. Tätä tulkintatasoa voisi myös urheilupiireissä konkretisoida lajialakulttuuritulkinnaksi, joka sanoo, että ”Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria” tai ”se ja se ei ole voittajatyyppi”, jolloin urheilijan oma kokemus tulee tulkituksi kontekstissa, jolle hän itse ei voi juuri mitään. Tällainen oman kokemuksen tulkinta voi tietysti olla (liian) positiivinenkin, jolloin urheilijan on vaikea tietää, mikä on kunkin kokemuksen realistinen tulkinta.

Seuraavana tasona kokemusten tulkinnassa ovat käsitykset meistä suomalaisista. Pääministeri väittää, että olemme liian negatiivisia ja emmekä usko itseemme. Tämä voi olla pääministerin aito kokemus, vaikka maailman mittakaavassa suomalaiset pärjäävät eri tutkimuksissa – ja jopa urheilussa – paljon paremmin kuin monet muut vertailukelpoiset maat.

Otetaan esimerkki tulkintojen eroista. Me odotamme, että suomalainen yksilö saa mitaleita talviolympialaisista tietyn määrän mitaleita, vaikkapa sen kymmenen kappaletta.  Jos oletamme, että NHL-kiekkoilija on yhtä hyvä kuin kv-tasolla menestyvä mäkihyppääjä, niin miksi emme arvosta heidän saamiaan olympiamitaleita samalla mittarilla?

Ajatellaan siis nuorta, joka valitsee lajiaan ja pyrkii olympiamitalistiksi, niin nykyään hän valitsee useimmin joukkue- kuin yksilölajin. Miksi siis hänen voittamansa joukkuelajin olympiamitali olisi huonompi kuin yksilölajin mitali? Näinhän on, sillä jos ei olisi, niin Suomi olisi voittanut Vancouverissa pelkästään jääkiekossa reilut neljäkymmentä olympiamitalia – Sotshissakin reilu parikymmentä. Jostakin kumman syystä laskemme ne vain kahdeksi mitaliksi. Sama kokemus urheilijatasolla eli mitalisti kuin mitalisti ja samasta maasta, mutta hyvin erilainen tulkinta. Pitäisiköhän menestysarviointeja päivittää nykyaikaan ja uuteen liikuntakulttuuriin sopivaksi.   

Ensin on siis urheilijan ”puhdas” kokemus, jos sellaista edes on olemassa. Toisena tulee läheisten tulkinta kokemuksesta, sitten laji- tai alakulttuurin tulkinta (ajatelkaa, jos kaverit eivät pidä minään sinun harrastamistasi tai lajissa ei uskota suomalaisten pärjäämiseen) ja kolmanneksi ajatus meistä suomalaisista suorittajina tai kilpailijoina. Kaikki nämä tulkinnat voivat siis olla sekä liian negatiivisia tai liian positiivisia. Kummatkin tulkinnat ovat urheilijalle haitallisia.

Sotshin kisoissa kommentaattori Reijo Jylhä otti yllättäen esille naisten 30 km:n hiihdon aikana ilmiön, jota hän kutsui ”ikärasismiksi” tai ainakin ”hylkäämisen kulttuuriksi”. Hän puhui tällöin Riitta-Liisa Roposesta, jonka hän sanoi jääneen joukkueen ulkopuolelle. Selitykseksi hän esitti syyksi sen, että kun satsataan seuraavaan sukupolveen, niin vanhemmat ja kokeneemmat saatetaan syrjäyttää ja sulkea ulkopuolelle. Hiukan kryptiseksi jäänyt ”tilitys” Jylhältä sai tukea Ritun tunnepitoisesta haastattelusta, jossa samaa teemaa jatkoi myös haastattelija.

En tiedä, mitä on tapahtunut ja koskiko tämä ilmiö esimerkiksi Aikku Saarisen kohtelua viime vuosina Suomen maajoukkueessa, mutta kokemuksenahan tämä kosketta läheisesti teemaa joukkueen koheesiosta, ryhmädynamiikasta ja siitä, mikä merkitys hyvällä joukkuehengellä on menestykselle. Ulkopuolisen silmin Suomen hiihtomaajoukkueella oli näissä kisoissa erittäin hyvä henki – olisiko se voinut olla vieläkin parempi, jää mysteeriksi. Ainakin Reijo Jylhä oli sitä mieltä, että asia on niin tärkeä, että siitä pitää jatkaa keskustelua ajatellen koko suomalaista urheilua. Jään odottamaan lisäpaljastuksia…

Edellinen tarina siis esimerkkinä siitä, miten erilaisia kokemuksia kisoista voi saada samassakin joukkueessa ja siitä, miten tärkeää on esimerkiksi joukkueen johdon tulkinta kustakin joukkueen jäsenestä ja hänen kyvyistään. Joukkueurheilussa on paremmin totuttu siihen, että joskus ei pääse pelaavaan joukkueeseen ja siihen, että toiset pelaavat enemmän. Silti sielläkin on viime vuosina nähty, miten tärkeää on joukkueen jokaisen jäsenen panos. Suomen lätkä- ja koripallomaajoukkueissa ainakin on sisäistetty melkoinen tasa-arvo jopa peluuttamisessa.

Urheilija onkin usein melko ristiriitaisten tulkintojen keskellä analysoimassa omia kokemuksiaan. ”Miltä nyt tuntuu”, on siis erittäin hankala ellei pirunmoinen kysymys. Mihin tätä kokemusta aina pitäisi verrata ja missä suhteessa se on elämän muihin asioihin. Roponen nosti esille pienen tyttärensä, Sami Jauhojärvikään ei yksiselitteisesti osannut tulkita olympiakultaansa, vaikka olisi luullut, että se nyt on helppo asettaa oikeaan viitekehykseensä. Mutta, mikä on se oikea viitekehys edes silloin, kun huippu-urheilijan ura on lopussa? Mitä voitosta jää käteen siviilielämään, on Mustille vielä arvoitus.

Urheilijalta tarvitaankin kykyä rakentaa kokemuksistaan ”sisäinen identiteettitarina”, jossa hän realistisesti tulkitsee omia kokemuksiaan tässä monitasoisessa sosiokulttuurisessa viitekehyksessä. Hänen täytyisi asettaa aiemmat ja nykyiset kokemuksensa oikeaan kontekstiinsa ja yrittää vielä nähdä tulevaisuuteensa.

Identiteettihän on eräässä mielessä tarina itsestä itselle tai oletetulle toiselle siitä, minkälainen minä olen tai miten itse tulkitsen omat kokemukseni. Mutta, kuten sanottu, tätä tulkintaa ei kukaan voi tehdä ottamatta huomioon toisten tulkintoja. Silti urheilijankin olisi hyvä rakentaa tällaista realistista ”narratiivia” tai tarinaa itsestään, jolloin hän on kykenevämpi ottamaan vastaan sekä mahdolliset onnistumis- tai epäonnistumiskokemukset.

Varmaan monet ajattelevat, että kokemusten tulkinnat ovat liian subjektiivisia käytettäväksi urheilijoiden tukemisessa. Näin ehkä onkin, koska asiaa on tutkittu vähän, jos lainkaan urheilumaailmassa. Subjektiivisuutta vältelläänkin urheilumaailmassa tai ainakin urheilutieteessä enemmän kuin vaikkapa yhteiskuntapolitiikan tai nuorisotutkimuksen alueilla. Urheilijat tai ainakin valmentajat tuntuvat uskovan mihin tahansa objektiiviseen mittaustulokseen enemmän kuin urheilijoiden kokemuksiin.

Historiallinen selitys on siinä, että 1970-luvulla biologiatieteet olivat niin huonosti tutkittuja, että menestystä sai etenkin sillä, että selvitti fyysisen harjoittelun lainalaisuudet. Nyt 30-40 vuotta myöhemmin sillä alueella ei ole enää paljon salaisuuksia ja manipulaatiokeinojakin on pystytty suitsimaan entistä paremmin. Katseen pitäisi kääntyä jo psykologiaan ja sosiologiaan tai jopa kulttuurin tutkimukseen.

Jääkiekon päävalmentajan Erkka Westerlundin puheesta näitä sosiaalipsykologisia termejä löytyykin jo kiitettävästi. Joukkuehenki, joka konkretisoituu pelaajien kuulemisena, eri-ikäisten pelaajien huomioimisena ja jokaisen joukkueen jäsenen oman vastuun korostamisena, on ollut tärkeä tekijä Suomen lätkämenestyksessä jo pidemmän aikaa.

Mutta objektiivisilla tuloksillakin on subjektiivinen puolensa. Kestävyysominaisuuksia voidaan laboratorio-olosuhteissa mitata hyvin tarkasti. Silti parhaimman hapenottokyvyn omaava ei välttämättä voita hiihto- tai juoksukilpailuja tai parhaimman ponnistusvoiman omaava ei nouse mäkihypyn palkintopallille ainakaan niin usein kuin olettaisi. Jokainen yksinkertainenkin urheilusuoritus vaatii useiden osa-alueiden erittäin hyvää hallintaa.

Esimerkiksi hiihdossa tekniikka ja rentous ovat erityisen tärkeitä tekijöitä, vaikka ”hapoista” aina puhutaankin. ”Hapoille” ei kuitenkaan joudu vain kovan vauhdin vuoksi, vaan väärin valitun tekniikan, jännittämisen ja taktisen kömmähdyksen takia. Näihin valintoihin vaikuttavat sitten myös kokemukset (enkä mene tässä edes siihen, että aivotutkijat väittävät meidän kykenevän huijaamaan elimistöämme eli väittämään niille ”hapottuneille” lihaksillemme, että ne eivät sitä oikeasti olekaan).

Aika usein tässä kohtaa mietin sitä, miten esimerkiksii Petter Northug, vaikka ei näissä kisoissa pärjännytkään, kestää ”hapotusta” niin paljon paremmin kuin suomalaiset, jotka vuosikausia pelkäsivät ”happoja”. Se ei olekaan ihme, kun kuuntelee valmentajakommentaattoreita, jotka eivät juuri muusta puhukaan.

”Petterihän” on usein kisan jälkeen monta minuuttia kuin kuollut. Huijaako hän vai pystyykö hän ”ylittämään itsensä”, jonka siis uskon tarkoittavan juuri sitä, että ylittää fyysisen kuntonsa rajat. Ylittikö Iivo Niskanen tai Aikku Saarinen itsensä eli fyysiset rajoituksensa vai pääsivätkö he vain lähelle potentiaaliaan, kun suurin osa jää aina kauemmas siitä? Onko Matti Heikkisen ”pöljä päivä” selitys tuolle itsensä ylittämiselle, jolle erittäin tarkasti eri tavoin fyysisesti testatut huippu-urheilijat eivät keksi mitään järjellistä selitystä?

Vaikka tässä on vain hipaistu pintaa, niin selvää lienee se, että kokemuksilla on melko suuri merkitys huippu-urheilussa. Tiedämme tutkimusten perusteella asiasta aivan liian vähän eikä ”kokemuksen syvää rintaääntäkään” kannata käyttää, jos sitä ei ole tai jos se johtaa harhaisiin ja pinnallisiin tulkintoihin. Huippu-urheilijalla tulisi olla mahdollisimman realistiset tulkinnat omista kokemuksistaan, mutta urheilun luonteeseen kuuluu sekin, että tuo realismi pitäisi ylittää kilpailussa ja pyrkiä parempaan kuin mihin aiemmat kokemukset antaisivat aihetta. Muuten ei synny kehitystä.

Joukkuepeleistä löytyy loistavia esimerkkejä siitä, miten yhden ainoan hyvän pelin jälkeen pelaaja on ikään kuin noussut toiselle tasolle. Yksilöurheilussakaan tuo ei ole poikkeuksellista, vaikka siellä vaadittaisikin systemaattista ja riittävää kestävyysominaisuuksien harjoittamista. Taitolajeissa yllättävä ja osin sattumankin aiheuttama menestyskokemus poikii myös usein uutta menestystä. Kalle Palanderin yllättävä MM-kulta nosti voittajaksi, vaikka kukaan ei oikein uskonut siihen sitä ennen. Sen jälkeenhän Kallen ura sai aivan uuden tason.

Selvää on, että sattuma ja kokemusten ”oikea” tulkinta eivät korvaa harjoittelua ja fyysisten ominaisuuksien kehittämistä, mutta entä jos onkin niin, että melkein kaikki huiput ovat aika lähellä toisiaan fyysisten ominaisuuksien suhteen, niin muuttuisiko tilanne aivan toiseksi? Itse luulen, että Sotshin olympialaisissakin monessa lajissa on ainakin kymmenkunta fyysisesti lähes yhtä hyvää kilpailijaa, joista joistakin muista syistä parhaimmat voittavat tiettynä päivänä.

Kun etsitään syytä siihen, miksi joku sitten voittaa ja joku toinen taas ei, niin kokemuksia ja niiden tulkintoja ei voi jättää huomioimatta. Ehkä jonakin päivänä ymmärrämme tämän paremmin. Selvää on, että aiemmat onnistumiskokemukset rakentavat uskoa tuleviin menestyksiin. Mutta, kuka/ketkä saavat sen ensimmäisen onnistumiskokemuksen – ja mikä se on – on edelleen hämärän peitossa. Juha Miedon niukat tappiot uran alussa ja uran loppupuolella eivät estäneet kohtuullista uraa siinä välissä. Varmasti se olisi voinut olla paljon parempikin, jos uran alussa olisi saanut siivet selkään.

Iivo Niskanen kärsi ensimmäisessä kisassaan saman kohtalon kuin Juha Mieto, mutta hän kykeni nousemaan olympiavoittajaksi ja hopeamitalistiksi vielä samoissa kisoissa. Lähtö on siis paljon parempi kuin Miedolla. Vain tulevaisuus näyttää, miten tuo loistava uran alku konkretisoituu jatkossa. 

Mihin voimme vaikuttaa on, että urheilijan läheiset ja lajikulttuurin toimijat tulkitsevat urheilijan kokemukset – tappiotkin ja epäonnistumiset – osana menestystarinaa eivätkä lyttää urheilijaa mahdollisten epäonnistumisten jälkeen. Faneilta ja suomalaiselta (urheilu)kulttuurilta on vaikeampi odottaa suurempaa, koska näihin toimijoihin on erittäin vaikea vaikuttaa. Keskustelua fanikulttuurista ja suomalaisesta kulttuurista toki kannattaa käydä.

Eniten urheilija ja hänen tukijansa voivat vaikuttaa siihen, miten hän itse rakentaa omaa urheilijaidentiteettiään ja sisäistä tarinaansa. Jos hän osaa tehdä kokemustensa pohjalta realistisen identiteettitarinan, niin voi olla välittämättä liikaa ulkopuolisten tulkinnoista. Tosiasia kuitenkin on, että urheilija eikä joukkue voi elää tyhjiössä ja siksi yhä tärkeämpää on se, että urheilijalla on (vertais)tukiryhmä ja/tai mentori – joko virallinen tai epävirallinen – jotka tukevat häntä ja auttavat rakentamaan urheilu-uraa, joka on urheilijalle se paras mahdollinen eli hän saa itsestään irti kaiken sen, mikä on hänen potentiaalillaan mahdollista.      

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta:

Eettisiä pohdintoja urheilusta. https://www.miksiliikun.fi/?page_id=122.  4.2.2014.

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. https://www.miksiliikun.fi/?m=201311, 21.11.2013. 

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 26.9.2013.

Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201308 18.8.2013.

Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307. 29.7.2013.

Kesäkuun liikutuksia.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 21.6.2013.

KesäQuussa käsitteitä uusix.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 11.6.2013.

Futiksen EM-kisablogit  FUTISEMKISABLOGIT2012. Kesä- ja heinäkuu 2012.

 

Olympiajoukkueen sosiologina

 

Suomen olympiajoukkueessa on ensi kertaa mukana psykologi. Pappi – sielunhoitaja – on ties monettako kertaa. Urhelijan sielun lisäksi siis henkinen puolikin tarvitsee tukijaa. Kun kuuntelee kisapappi Leena Huovista tai kisapsykologi Hannaleena Ronkaista, saa kuvan vierellä kulkijasta, jonka luo kenen tahansa on helppo tulla. Kovin ihmeellisiä metodeja kummallakaan ei ainakaan radiohaastattelujen perusteella ole tehtäväänsä. Huovisella on jo pitkä kokemus, joten hän tuntee sekä urheilijoita, taustahenkilökuntaa että kisailmapiiriä ennestään. Myös Ronkaiselle kisailmapiiri on tuttu, samoin kuin freestyle lajina miehensä Janne Ronkaisen kautta.

Sääliksi kävi sekä psykologia että pappia eilen miesten freestylekarsintaa katsoessani. Suomalaisista minulle ennestään tuntemattomista laskijoista kolme epäonnistui ensimmäisessä laskussaan ja neljäs kaatui niin pahasti, että jäi mäkeen makaamaan pitkäksi aikaa. Valmentaja Sami Mustosen ilme ei olisi voinut olla synkempi. Kontrasti kanadalaisten ilonpitoon oli valtava. Kun on tottunut siihen ”ennirukajärvimäiseen” iloitteluun näissä lumilajeissa, niin näiden nuorten poikien tuskaiset tunteet tuntuivat tulevan ihan eri kanavalta ja erilajimaailmasta. Jotkut epäonnistuneet mäkimiehet viime vuosilta vilahtivat mielessäni. Oletan, että psykologilla oli illalla kovasti töitä paikatessaan nuorten miesten itsetuntoa epäonnistumisten jälkeen – kisapapinkin lienee syytä käydä juttelemassa valmentajan kanssa.

Muiden maiden edustajat tuulettivat ja tuntuivat ottavan rennommin tämänkin lajin, jossa monet muutkin toki epäonnistuivat. Joukkueena suomalaisten epäonnistumiset tuntuivat kasaantuvan, vaikka kai tässä on aina mukana kotikatsomon pettymysefektiäkin. Mistä tässä sosiologin mielestä voisi olla kysymys? Laajennan kysymyksen koskemaan koko kisajoukkuetta, vaikka otinkin freestylen tässä esimerkiksi.

Olympiajoukkue  menestyksen tukena ja esteenä

Olympiajoukkue koostuu monesta erillisestä joukkueesta tai ryhmästä. Näillä kaikilla on omat historiansa, vuorovaikutussuhteensa, menestystoiveensa ja ryhmädynamiikkansa. Koko joukkue ei ole perinteisessä mielessä ryhmä, sillä se ei ole ryhmäytynyt eikä sillä ole juuri lainkaan yhteistä toimintaa keskenään – avajaismarssia, mahdollisia kakunsyöntejä ja yhteisiä kisa-asuja lukuunottamatta. Nykyään tietysti myös sosiaalinen media ja valtamediakin välillisesti yhdistää joukkueen kysymyksillään, miten sprinttihiihtäjien menestys vaikuttaa lätkäjoukkueessa? Muualla kuin olympialaisissa kysymys tuntuisi absurdilta.

Olympialaisissa Suomen joukkue on kuitenkin joukkue, jonka menestys tai menestymättömyys saattaa tarttua urheilijoihinkin, vaikka muuten jääkiekko-, hiihto-, luistelu-, lumilautailu- jne. joukkueiden menestys tai menestymättömyys onkin näistä lajeista erillistä. En tietä, onko asiaa tutkittu (urheilusosiologia on kansainvälisestikin pieni tutkimusalue, jossa riittää tutkimista), mutta oletettavaa on, että ryhmän jonkin jäsenen onnistumiset auttavat muitakin onnistumaan. Ja epäonnistumisillakin on taipumus kasaantua.

Näin ainakin uskotaan, sillä niin paljon nykyään kiinnitetään huomiota positiiviseen ryhmähenkeen ja siihen, ettei aseteta liian korkeita tavoitteita. Matemaattisestihan on niin, että mitä alemmat tavoitteet, sitä enemmän on syytä olla tyytyväinen suoritukseen. Hopea on joskus ollut lähellä katastrofia, nyt Enni Rukajärven hopeaa juhlitaan kuin voittoa. Ajatus yhtenäisestä olympiajoukkueesta onkin se kuuluisa kaksiteräinen miekka; jos kisojen alussa joku onnistuu ja jopa ylittää itsensä, se antaa toisille ”buustia” ylittää itsensä. Voi ottaa riskin, kun joku on jo onnistunut. Ja kun ottaa olympialaisissa riskin, voi myös onnistua ja ylittää itsensä. Mutta jos kisat lähtevät koko joukkueelta huonosti, niin se lisää epäonnistumisen pelkoa ja kasaa paineita onnistumiselle.

Ajatus yhdestä olympiakomitean puheenjohtajan Risto Niemisen johtamasta joukkueesta on siis haavoittuvainen sosiologinen yhtälö. Jos tämä eri lajien ammattilaisista koostuva muukalaislegioona toimisi pienryhminä eli hoitaisi vain omat asiansa, niin tällaista haavoittuvuutta ei olisi niin paljon. Emme puhuisi suomalaisista epäonnistujina/onnistujina, vaan pystyisimme olemaan analyyttisempia. Tuskin  esimerkiksi freestylelaskijoilla ja jääkiekkoilijoilla on kovinkaan paljon yhteisiä urheilullisia menestystekijöitä takanaan. Myös median ja meidän katsojien tulisi nähdä paremmin eri lajien ja yksilöiden menestysmahdollisuudet ja meidän tulisi arvioida niitä ei suomalaisten lasien läpi, vaan suhteessa lajin ja yksilön historiaan ja realistisiin odotuksiin.

Silti tätä vertailua ei voi kokonaan kieltää. Varmasti on niin, että monissa muissakin maissa tunnetaan se fiilis, että miksi juuri meidän urheilijamme epäonnistuvat tärkeissä paikoissa. Palkintopallille pääsee vain kolme parasta ja joissakin lajeissa ne kaikki voivat olla vaikkapa Hollannista, Kanadasta, Norjasta tai USA:sta. Ihan varmasti ”velivenäläiset” manaavat näissäkin kisoissa ainakin yhtä paljon kuin suomalaiset, sillä niin paljon odotuksia on heille kasattu.

Jos urheilusosiologiaa yrittäisi soveltaa oikein strategisesti, niin yhtenäisen joukkueen merkitystä kannattaisi korostaa silloin, kun on oletettavaa, että suomalaiset pärjäävät kisojen ensimmäisissä lajeissa. Jos taas aluksi on sellaisia lajeja, joissa menestys on epävarmempaa, kannattaisi pitää pienempää meteliä yhtenäisestä joukkueesta. Kannattaisi odottaa siihen asti, kunnes menestystä tulee ja ottaa sitten siitä ilo irti ja levittää hyvää fiilistä koko joukkueeseen. Huonon fiiliksen levittämistä taas kannattaisi välttää.  

Monet varmaan ihmettelevät, miksi en suosittele yhtenäisyyttä joukkueelle, koska tiedetään sekin, että yhtenäinen joukkue voi tukea toisiaan myös tappion hetkellä. Se johtuu siitä, ettei olympiajoukkue voi olla kovin yhtenäinen ryhmä sen takia, että kisat käydään isolla alueella. Lajiryhmien joukkueiden on hyvä  olla yhtenäisiä, vaikka nekään eivät saa olla liian ”koherentteja”.  Lumilautailussahan näkee, miten se ”joukkue” on oikeasti jotakin muuta kuin suomalaisten joukkue – se on se koko lumilautaporukka, joka on yhtä. Ryhmässä, jossa erimaalaiset iloitsevat toistensa suorituksista onkin ehkä parasta, mitä urheilu sosiologisesti ja ihmisyydenkin kannalta tarjoaa.  

Suomen olympiajoukkueen ajatteleminen yhtenäisenä ryhmänä on vaikeaa. Siihen eivät päde ryhmädynamiikasta tutut säännöt koheesiosta tai vuorovaikutuksesta. Jos tällainen abstrakti ryhmä rakennetaan, niin se voi toimia sekä yksittäisiä urheilijoita että pienryhmiä – eri lajien joukkueita – tukevasti tai niitä vastaan. Olympiajoukkueelle voi toki yrittää rakentaa jo etukäteen yhteistä identiteettiä, mutta se vaatisi yhteisiä kohtaamisia, yhteistä ryhmäytymistä ja mahdollisuutta vuorovaikutukseen. Erilaisten tapahtumien ja sosiaalisen median avulla se voisi nykypäivänä onnistuakin, vaikka valinnat usein jäävätkin niin viime tippaan, että kaikkia ei ehkä voi huomioida etukäteen. Vaaraa tosin ei ole siitäkään, että potentiaalisetkin olympiaedustajat kuuluisivat tähän ”laajennettuun perheeseen”.

Jotakin edellä mainitusta on jo tehty, mutta ei varmastikaan kaikkea mahdollista. Siksi nykyinen olympiajoukkue on ryhmänä varsin löyhä. Jos löyhästä ja erilaisia tavoitteita ja odotuksia omaavista urheilijoista ja lajiryhmistä muodostetaan käsite ”suomalaisista” urheilijoista, niin vaara sille, että negatiiviset stereotypiat leviävät vahingollisesti, on suuri. ”Suomalaiset aina epäonnistuvat tiukassa paikassa” on myytti, jonka jokainen kori- tai lentopalloa viime vuonna seurannut voi huoletta heittää romukoppaan. Niin monen monta kertaa suomalaiset käänsivät tiukat pelit ja erät voitoiksi.

Samaa voi sanoa myös jääkiekosta, jossa Suomen ei pitäisi periaatteessa olla juuri koskaan mitaleilla, koska meillä on niin ”huonot yksilöt”. Sekin on taas yksi suomalaisten hellimä negatiivinen myytti, joka vaatisi analyyttisempaa käsittelyä. Piristävää olikin lukea Alexander Barkovin luonnehdinnan ketjukaveristaan Mikael Granlundista ja itsestään. ”Mikke on hyvä. Hän on taikuri. Mä vain yritän taikoa”. Vaikka ihailenkin Erkka Westerlundin kylmäpäisyyttä ottaa kaksi itseensä luottavaa ”pikkupoikaa” ykkösketjuun, niin sosiologina ajattelen, että ei kannattaisi liikaa luottaa tähän yhteen ketjuun, vaan kannattaisi nähdä kokonaisuus, jossa Suomella on neljä vahvaa ketjua. Näin uskon Erkankin ajattelevan.

Vaikka karkasinkin jo ajattelemaan asiaa ”alaryhmien” näkökulmasta, niin palataan vielä tähän yhtenäisen olympiajoukkueen ongelmaan. Toisin sanoen, onko järkevää rakentaa yhtenäistä joukkuetta olympialaisiin vai ei ja miten joukkueen johdon pitäisi reagoida joukkueen menestykseen/menestymättömyyteen kisojen aikana? Suomalaiset katsojat ja media ajattelevat kuitenkin ”meitä suomalaisia” yhtenä joukkueena ja yhtenä kansana, vaikka liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen yrittikin tänään aamu-TV:ssä väittää, että urheiluyleisöt ovat eriytyneet ja monimuotoistuneet. Itkosen väite tulisi kuitenkin päivittää, sillä liikuntakulttuurin eriytyminen tapahtui jo 1980- tai 1990-luvulla, faniuden muutos viimeistään 2000-luvulla. Harri Heinosen tutkimuksethan kertovat mm. uudesta heimoutumisesta tiettyjen joukkueiden globaaleissa kannattajakunnissa.

Nyt taas uudet mobiilialustat ja sosiaalinen media on sekoittanut kuvioita uudelleen. Onkin nähtävissä uutta yhteisöllisyyttä, kun isojen tapahtumien ääreen  – olivat ne urheilutapahtumia tai vaikkapa Putous tai Euroviisut – kokoonnutaan kuin nuotion ääreen. Isot katsojaluvut yksittäisissä tapahtumissa tuntuvat kovin ”eilisiltä”, mutta selittyvät ainakin osin sillä, että nykytekniikka sallii kisojen seuraamisen reaaliaikaisesti ja eri paikoissa. Se tarkoittaa sitä, että kaikilla halukkailla ihmisillä on aineksia osallistua yhteiseen keskusteluun eikä vain niillä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita itse lajista tai urheilusta. Toisaalta yksilöllistyneet ihmiset haluavat myös kokea joitakin erikoisjuttuja myös yhdessä, mikä selittää yksittäisten ohjelmien suurta TV-seurantaa. Ehkä urheilijatkin ovat eräänlaisia ”sketsihahmoja”, joiden tarinoiden ja tulkintojen kautta jäsennämme muuttuvaa maailmaamme.

Saako ”sketsihahmoista” rakennettua yhtenäisen joukkueen – saisiko Enni Rukajärvestä ”Antskun” tai ”Jäbäleissonin” ensi vuoden Putoukseen ja olympiajoukkueesta yhtä yhtenäisen kuin Putouksen näyttelijöistä? Haen tässä sellaista sosiologisesti toimivaa ja aikaamme sopivaa suhtautumistapaa olympialaisiin ja koko urheiluun, joka sallisi urheilijoille mahdollisuuden itsensä ilmaisuun ja itsensä ylittämiseen olympialaisissakin. Tähänhän jokaisen urheilijan tulisi pyrkiä ja sen pitäisi meille kaikille riittää. Olympiajoukkueen tulisi olla kaikille paikka, jossa olisi hyvä heittäytyä ”tulikokeeseen”, mutta alistua myös ”tuomioon” ilman, että se vaikuttaisi urheilijaan ihmisenä.

Ehkä se vaatisi sen, että papin ja psykologin lisäksi joukkueen johdon tulisi toimia kuin juontaja Jaakko Saariluoman Putouksessa. Risto Niemiselle tuo välittävä rooli voisi luonnistuakin, sillä ”lobbarikokemus” varmasti auttaa rakentamaan vuorovaikutusta urheilijoiden ja erilaisten yleisöjen kesken.  Olympiakomitean juuri uudistelulta nettisivulta ei vuorovaikutusta juurikaan löydy. Tiedotteessa kerrotaan, että eilinen oli ”Harmaa suomalaispäivä”, mikä tietysti oli tottakin. Kukaan urheilijoista, valmentajista tai joukkueen johdosta ei kuitenkaan esiintynyt kasvoillaan, blogeillaan tai kommenteillaan sivulla. Eikö jonkun/joidenkin pitäisi tehdä jatkuvaa tulkintaa kisoista? Yksinpurjehtijatkin pitävät blogeja, twiittaavat tai soittavat medioihin. Toki media on reaaliaikaisesti paikalla, mutta kuka kertoisi fiiliksiä joukkueen sisältä ja antaisi äänen ja kasvot koko joukkueelle?

Sivuilta löytyi kuin löytyikin blogi, jonka kirjoittaja on purjehtija Mikaela Wulff. Hän on Sotsissa toimittajana. Sieltä lainaankin hänen sanojaan: ”Kaikilla laskijoilla oli melko samanlainen lähestyminen mediaan. Oli vastassa mitalisti tai laskuunsa pettynyt, oli haastatteluissa reipas ja rento meininki. Myös jokaisen laskun jälkeen kaikkien kanssa heitettiin ylävitoset riippumatta miten lasku meni. Olisi hienoa jos kaikissa lajeissa olisi samankaltainen kannustava ilmapiiri. Se ei muuta kuin tsemppaa ja anna jokaiselle urheilijalle hyväksytyn olon, tuliko sitä mitalia vai ei.”

Tuohon on sosiologinkin hyvä yhtyä. Varmaan tätä sielun- ja psyykenhoitotyötä tekevät nyt niin psykologi, pappi kuin joukkueenjohtajatkin, jotta paineet eivät murtaisi epäonnistuneita urheilijoita. Yksilötasolta voisi myös nousta joukkue- ja ryhmätasolle. Epäonnistuneen urheilijan lisäksi koko joukkue tarvitsisi yhteistä ”sielunhoitoa” tai ainakin julkista puolestapuhujaa, joka isällisesti/äidillisesti asettaisi onnistumiset ja epäonnistumiset omaan viitekehykseensä ja loisi henkeä joukkueeseen.

Freestylelaskijoiden epäonnistumiset eivät tässä yhteydessä olleet kovin erikoisia – heiltä ei juuri odotettukaan kummempaa. Itsekään en osaa sanoa, oliko epäonnistumisiin syynä se, että oltiin rohkeita ja yritettiin liikaa vai siinä, että pelättiin epäonnistumista ja sitten epäonnistuttiinkin. Ensimmäinen vaihtoehtohan on lähtökohtaisesti hyvä asia, vaikka epärealistinenkaan ei saisi olla. Jos kuitenkin Enni Rukajärvikin tekee slope style  finaalissa kaksi hyppyä, joita ei ole ennen (kilpailuissa?) tehnyt, niin en todellakaan osaa sanoa, mikä näissä lajeissa on epärealistista ja mikä ei. Palaan tähän asiaan myöhemmissä blogeissani.

Olympiajoukkueen urheilusosiologina ottaisin huomioon edellä mainitut seikat olympiajoukkueen tukemisen parantamisessa. Rakentaisin huippu-urheiluperheen sekä kasvokkaisten että virtuaalisten kohtaamisten voimin, kävisin keskustelua yksilöiden ja lajien realistisisista tavoitteista ennen kisoja, kommunikoisin median kanssa näistä suoritukseen ja menestymiseen liittyvistä asioista, toisin esiin huippu-urheilun monenlaisia merkityksiä ja yrittäisin tehdä tietoiseksi yksittäisten urheilijoiden/lajiryhmien merkitystä koko joukkueelle. Kannattaisi siis miettiä myös muita joukkuetovereita, vaikka itse epäonnistuisikin.

Saako urheilija sitten olla pettynyt suoritukseensa ja näyttää tunteensa avoimesti? Kaisa Mäkäräisen tai Mari Laukkasen itkunsekaiset purkaukset epäonnistuneen ampumahiihdon pikakilpailun jälkeen kuuluvat huippu-urheiluun. Silti ihailin Kikkan Randallin hymyileviä kasvoja hänen pudottuaan sprinttihiihdon finaalista, vaikka oli ehkä suurin ennakkosuosikki koko kisassa. Ehkä se kuvastaa suhtautumistapojen eroa eri kulttuureissakin?  Tilastollisestihan hyvin harva olympiaurheilija pääsee mitaleille tai edes pistesijoille. Pettyneitä urheilijoita löytyy joka joukkueesta. Helpompi on tietysti hymyillä, jos edes joku omasta joukkueesta onnistuu. Randall oli kuitenkin jenkkihiihtäjien harvoja mitaliehdokkaita, joten olisi odottanut, että pettymys olisi suurempi. Tai näkyisi enemmän. Kysehän ei ole vain siitä, että pettyy, vaan myös siitä, miten sen näyttää muille.

Me suomalaiset olemme tunnettuja siitä, että emme osaa ”small talkia” ja näytämme tunteemme ilman peittelyä (norjalaiset ovat ruotsalaisiin nähden samanlaisia kuin me ainakin jos kirjailija Karl-Ove Knausgaardiin on uskomista). Tämä pätee kuitenkin vain negatiivisiin tunteisiin, sillä positiivisia tunteitahan me emme (o)saa näyttää. Kuusamolaisetkin pitivät aamun Hesarin mukaan Rukajärven Ennin hyvänä ominaisuutena sitä, ettei hän paljon näytä ulospäin menestystään.

Joukkueessa pitää kuitenkin  löytyä suhteellisuuden tajua – huonoja fiiliksiä pitää osata käsitellä niin, ettei se haittaa muiden tekemistä. Esimerkkinä vaikkapa Marit Björgen, joka juuri kaatui ja karsiutui sprinttifinaalista. Hymyillen ja vilkutellen hän meni taputtelemaan joukkuetoveriaan. Kaikkea ei siis voi joukkueen johto tai urheilusosiologikaan muuttaa. Vastuuta on annettava myös urheilijoille itselleen. Tuntuu siltä, että suomalaiset joukkueurheilijat ovat viime vuosina oppineet tukemaan ja kannustamaan toisiaan ja häivyttämään oman epäonnensa taka-alalle. Mieleen tulee vaikkapa Hanno Möttölän käyttäytyminen koripallon EM-kisoissa loukkaantumisensa jälkeen. Yksilöurheilijoilla on tässä vielä opittavaa.

No, tämä tästä. Haetaan olympialaisista erilaisia kokemuksia. Itse en hae pelkkää nautintoa, vaan urheilu tarjoaa katsojallekin monenmoisia tunteita ja niissä voi samaistua niin onnistujien kuin epäonnistujienkin kokemuksiin. Palataan sosiologisointeihin myöhemmin.

 

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta:

Eettisiä pohdintoja urheilusta. https://www.miksiliikun.fi/?page_id=122.  4.2.2014.

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. https://www.miksiliikun.fi/?m=201311, 21.11.2013. 

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 26.9.2013.

Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201308 18.8.2013.

Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307. 29.7.2013.

Kesäkuun liikutuksia.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 21.6.2013.

KesäQuussa käsitteitä uusix.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 11.6.2013.

Futiksen EM-kisablogit  FUTISEMKISABLOGIT2012. Kesä- ja heinäkuu 2012.

Eettisiä pohdintoja urheilusta

 

Voiko urheilukilpailu olla poliittisen kannanoton paikka?

Kyllä voi, mutta kannanottajan on tarkasti mietittävä, ketä/mitä vastaan tai kenen/minkä puolesta kantaa ottaa. Kannanoton muoto ja ajankohta on myös tarkkaan harkittava. Valtio, urheilujärjestöt, media, urheilijat ja seuraajat ovat myös hyvin erilaisia kannanottajia eivätkä niiden vaikuttamiskeinot ole samanlaisia muodoiltaan eivätkä painoarvoltaan. Nykyaikana poliittisen vaikuttajan pitää olla sekä fiksu että aito, sillä hyvänkin asian ajaminen voi kääntyä itseään vastaan. Lähtökohta on kuitenkin se, että urheilukilpailut eivät avoimissa yhteiskunnissa voi tietenkään olla lailliselta poliittiselta toiminnalta suojattuja.

Milloin, miksi ja miten vaikuttaa urheilukilpailujen kautta

Ensimmäinen ajankohta on se, kun urheilukilpailun – esimerkiksi olympialaisten muiden suurkisojen –  paikka myönnetään. Tällöin kyse on siitä, että hakijavaltion/-kaupungin pitäisi vähimmäistapauksessa noudattaa YK:n (EU:n jne.), kansainvälisen olympiakomitean ja oman kansainvälisen liittonsa sääntöjä ja suosituksia, jotka koskevat kansalaisten, urheilijoiden, katsojien ja median oikeuksia ja vapauksia. Suomen ja Suomen olympiakomitean tulisi tässä hakuvaiheessa ollakin hyvin tarkka politiikastaan, ettei hankaliin tilanteisiin edes jouduttaisi. Mieluummin kannattaisi olla tiukempi kuin löyhempi näissä linjauksissa. Hakijamaathan ovat tässä tilanteessa taipuvaisia tekemään myös positiivisia muutoksia politiikkaansa.  

Jos sitten käy niin, että kisat myönnetään valtioille, joissa on esim. huono ihmisoikeustilanne, niin tilanne kannattaa miettiä tapauskohtaisesti erikseen. Pitäisi ensinnäkin olla aika laaja ymmärrys siitä, mitä asiaa vastaan protestoidaan. Esim. Montrealin, Moskovan ja Los Angelesin kisojen boikoteissa taisi olla kysymys yhteiskuntajärjestelmien boikotista enemmän kuin yksittäisten asioiden boikotista, vaikka niitäkin tietysti takana oli. Kun maailma on tässä suhteessa aika toisenlainen, niin näihin esimerkkeihin ei kuitenkaan kannattane kovin paljon vedota nykytilanteessa. Urheilijat ja urheilu tosin kärsivät boikoteista.

Toisaalta pitäisi osata kohdistaa protesti oikeaan osoitteeseen. Kannattaako esimerkiksi Venäjää tai presidentti Putinia vastaan protestoida valtiollisella tasolla olympiakisoissa, jos se ei vaikuta muuhun politiikkaan mitenkään? Eikö vain presidenttiin kohdistuva protestointi tavallaan myös korosta hänen asemaansa? Olisiko parempi osoite Venäjän ympäristöministeriö tai vastaava elin, kun kyse on ympäristöongelmasta tai duuma (parlamentti), kun kyse on homolainsäädännöstä? Näin ehkä edistettäisiin myös kansalaiskeskustelua ja demokraattisten elinten toimivuutta Venäjällä. Voisiko syyttävää sormea osoittaa myös kv. olympiakomitean suuntaan, jos se ei ole pitänyt kiinni periaatteistaan, joilla kisoja myönnetään tai jos nuo periaatteet sallivat ympäristön tuhoamisen?  

Tärkeä periaate on myös se, että täytyisi olla vakuuttavat näytöt siitä, että protestointia aiheuttavat ongelmat ovat riittävän merkittäviä. Suomessakin on monen mielestä paljon asioita, jotka eivät ole joidenkin ihmisryhmien mielestä erityisen hyvin. Ranskasta, Italiasta ja USA:sta löytyy myös paljon protestoitavaa – kaikkia kisoja ei voitane antaa Ruotsille (joka ei yksin näköjään kykene järjestämään talviolympialaisia). Tärkeä periaate on demokratia eli jos valtiossa on lakeja, jotka on todistettavasti demokraattisessa prosessissa säädettyjä, on valtiolliselta tai kansallisen liiton tai ministeriön tasolta hiukan vaikea perustella vahvoja protesteja – mikä ei kuitenkaan ole este kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen protestoinneille. Sen sijaan jos on menty myöntämään kisat epädemokraattisesti hallittuun maahan, mitä ei missään tapauksessa pitäisi siis tehdä, niin asia on toinen.

Venäjän kansainvälisesti tai länsimaisesti ajatellen poikkeuksellista homolainsäädäntöä vastaan voi esittää vastalauseen, mutta se ei voine olla kovin virallinen tai valtiollinen mielenilmaus. Ministeri yksityishenkilönä tai urheilujärjestö ei-valtiollisena organisaationa voi kuitenkin mielestäni huolensa esittää. Kyse on kuitenkin ihmisoikeusasiasta, ilmaisemisen vapaudesta ja osin kansalaisjärjestöjen toimintavapauksista. Ne ovat tärkeitä periaatteita, joita kaikissa valtioissa pitäisi noudattaa. Valko-Venäjän tapaus on vaikeampi, koska kyse ei ole demokraattisesta valtiosta ainakaan perinteisessä mielessä ajateltuna. Protestointi voisi siis olla selvästi vahvempaa kuin Venäjän tapauksessa. Joku ei ehkä näe eroa näillä valtioilla, mutta käsittääkseni niillä kuitenkin monessa mielessä on suuri ero.

Ero on myös kisoissa; toiset ovat kuitenkin maailmanlaajuiset neljän vuoden välein järjestettävät olympiakisat ja toisessa kyseessä on maailman luokassa pienen lajin joka vuosi järjestettävät kisat. Valtavaa katastrofia ei aiheutuisi ainakaan urheilijoille, joilla kyseisessä lajissa on liikaakin kansainvälisiä kisoja. Lajiliitotkaan tuskin kärsisivät suuresti vaikka kisat jätettäisiin kokonaan olympiavuonna väliin. Suosittelisin itse sitä muutenkin, jos ei isojen kisojen kaksivuotissykliin haluta siirtyä, mikä olisi lajinkin kannalta järkevää. Toisin sanoen: tällaisten kisojen isollakin boikotoinnilla voitaisiin saavuttaa myös muita lajin, urheilijoiden ja seuraajienkin kannalta mielekkäitä tavoitteita. Politiikassa täytyy puntaroida niitäkin vaihtoehtoja.

Toinen kysymys on se, onko boikotointi oikea tapa vaikuttaa poliittisesti? Historia on osoittanut, ettei kisaboikoteilla ehkä ole ollut kovin suotuisia vaikutuksia ellei sitten ajattele, että Moskovan kisojen boikotti vaikutti jotenkin Neuvostoliiton hajoamiseen (siitäkin voi olla eri mieltä, oliko se pelkästään hyvä asia). Sen sijaan voi olla, että kisoihin meneminen on vaikuttanut myönteisesti kyseisen valtion kehittymiseen niin demokratian, ihmisoikeuksien kuin taloudenkin suhteen. Pekingin olympiakisat lienee jonkinmoinen esimerkki tästä – ehkä siis myös nuo boikotoidut Moskovan kisat siinä mielessä, että kisat kuitenkin avasivat venäläisille erilaisia perspektiivejä muuhun maailmaan. Toivoa siitä, että myös Brasiliaan annetut kisat voisivat toimia enemmän positiivisesti kuin negatiivisesti, on vielä suurista ongelmista huolimatta olemassa.

Yleissääntönä näyttää kuitenkin olevan, että isot kisat ovat paisuneet aivan liian suuriksi yhdelle valtiolle saati kaupungille järjestettäviksi. Järkevämpää olisi jakaa kisoja useampaan maahan, mikä onneksi näyttääkin olevan trendi jo useissa lajeissa. Myös olympialaiset pitäisi jakaa useamman maan kesken, ettei jouduta Kreikan kaltaiseen tilanteeseen, jossa olympialaiset 2004 vauhdittivat taloudellisesti, mutta myös poliittisesti ja moraalisesti valtion ahdinkoa. Yhtä mieletöntä oli antaa jalkapallon MM-kisoja pikkuiseen öljyvaltioon, jossa ei kulttuurisesti, ilmastollisesti eikä ekologisesti ole mielekästä järjestää kisoja, puhumattakaan siis länsimaisesta demokratiasta ja tasa-arvosta. Odotettavissa on suuria ongelmia, joista ikävin on se, että jalkapallon kyseessä ollen kukaan ei ehkä protestoi kuitenkaan mitään, vaikka syytä olisikin.   

Edellä käsittelin lähinnä valtioiden ja suurten urheilujärjestöjen näkökulmasta poliittista vaikuttamista urheilukilpailujen kautta. Yksittäiset urheilijat, katsojat tai vaikkapa median edustajat ovat some-maailmassa kuitenkin yhtä kiinnostavia elleivät kiinnostavampiakin ”mielenosoittajia”. Kun riittävän tunnettu henkilö on jotakin mieltä, niin se noteerataan lähes reaaliaikaisesti koko maailmassa. Fiksu mielenilmaus, kuten sateenkaarikynnet, lyövät helposti läpi itse ajatuksen ilman kovin suuria ponnistelujakaan. Helsingin Sanomien ja Ilta=Sanomien protesti Valko-Venäjän jääkiekkokisoja kohtaan on myös oivallisesti ajateltu. Protestin syy on erittäin hyvin perusteltu ja sen muoto on sellainen, ettei se tuota Sanomille kuitenkaan valtavaa taloudellista tappiota. Sen sijaan mielikuvavoitto voi olla moninkertainen.

Kannatettavin poliittinen kannanotto urheilukilpailuissa on mielestäni sellainen, jossa on positiivinen sisältö ja sen muoto saa aikaan positiivista joukkoliikettä. Urheilukilpailuissa se voisi tarkoittaa jotain sellaista, joissa ystävyys ja inhimillisyys tai reiluus ja vertaisuus astuisivat voitontavoittelun rinnalle tai jopa sen ohi. Urheilijat, katsojat, media tai urheilupomot voisivat osoittaa olevansa samalla puolella eli urheilun ja inhimillisyyden puolella, vaikka yhteen onkin tultu kilpailemaan. Ehkä suomalaiset urheilijat ja katsojat voisivat syleillä tai osoittaa muuten lämpimästi ystävyyttään erityisesti venälaisurheilijoita, -katsojia tai –kollegoita kohtaan? Sehän sopii hyvin venäläisiin traditioihinkin ja meillä on perinteitä tästä lajista jo vuosikymmenten tai –satojen takaa. Ehkä se syventäisi parhaiten jälleen kerran sitä kansojen välistä ystävyyttä, josta sekä urheilussa että kansainvälisissä suhteissa pitäisikin olla kysymys.

***

Tämä blogini sai alkunsa Valo ry:n Reilu peili –raadille esitetystä kysymyksestä, johon 76 urheiluvaikuttajaa on antanut vastauksensa, jotka löytyvät sivulta: http://www.sport.fi/liikuntapolitiikka/reilu-peili/reilu-peili-kaynnistyy-raati-nakee-urheilukilpailun-mahdollisena-paikkana-poliittisille-kannanotoille . Kysymyshän oli eettisestikin vaikea, mikä näkyy vaikuttajien vastauksistakin. Itse ajattelen, että eettisyys ei lisäänny sillä, että laskemme kyllä-ei-en osaa –sanoa vastausten prosentteja, vaan siitä, miten me itse kukin perustelemme vastauksemme. Omasta eriävälle mielipiteellekin kun löytyy yleensä hyvin mietitty perustelu. Näistä meidän pitäisikin osata käydä syvällistä keskustelua.

Viime päivinä julkisuudessa on keskusteltu runsaasti myös homoseksuaalisuudesta urheilussa A-P Liukkosen tultua asian kanssa julkisuuteen viime  sunnuntaina. Helsingin Sanomien Esa Lilja pyysi minulta aiheeseen liittyen artikkelia, joka ilmestyikin tiistaina 4.2.14 otsikolla Respekti lisääntyy – asennepäivitysten aika. Ymmärrän hyvin, että aihe on edelleen arka urheiluihmisille – ei kai minulta olisi muuten juttua pyydettykään. Silti ihmettelen, jos tämä aika normaali asia olisi nykyajan nuorille urheilijoille iso ongelma. Isoksi sen tekee puhumattomuus ja asian piilottaminen.

Kuvitellaanpa, että liigajoukkueessa (jääkiekko, jalkapallo, salibandy, koripallo, lentopallo jne.) joku pelaajista tiedettäisiin homoseksuaalisesti suuntautuneeksi. Miten se oikeasti vaikuttaisi oman joukkueen pelaajiin, vastustajiin tai katsomon penkkiurheilijoihin? Itse kuvittelen, että hän saisi sen 85% kannustusta, kuten A-P Liukkonen TV:n palautteessa vierasjoukkueen katsojilta. Oman joukkueen ja katsomon jäseniltä uskoisin kannustuksen lähentelevän 120 prosenttia  (eli koko joukkuetta kohtaan nousisi kunnioitus entisestään). Ja vastustajien puolella tuskin tapahtuisi mitään muutosta – he pelaisivat rehdisti voitosta kuten tähänkin asti.  Miksi asiaa siis pitäisi pelätä urheilun näkökulmasta?

Homoseksuaalien urheilijoiden  pelkoja sen sijaan ymmärrän hyvin. Toivottavasti A-P Liukkosen esimerkki voimaannuttaa heitä ja kaikkia muitakin, jotka kokevat itsensä erilaisiksi tai poikkeaviksi urheilun maailmassa, jossa poikkeuksia ovat itse asiassa kaikki huipulle päässeet urheilijat.

Eettiset kysymykset ovat puhutelleet minua aiemmissakin blogeissani, vaikka se ei ole ollut mikään keskeinen teema. Alla kuitenkin joitakin nostoja etiikkaan liittyen. Ja olisikohan eettistä tehdä myös Sotsin kisojen mitaliarvaus (korostan, että tämä on pelkkä arvaus, jossa on hyvän onnen lisä)? Kisojen alku on kokemukseni mukaan aika merkittävä menestyksen suhteen eli jos alussa tulee Suomen joukkueelle onnistumisia, niin se heijastuu yhteishenkeen ja uskallukseen ottaa riskejä, joita aina tarvitaan mitaleille pääsemiseksi. Arvaukseni on yhdeksän mitalia. Lumilautailulajit 1-2, ampumahiihto 1-2, jääkiekko 1-2, luistelu 1, hiihto 2-3, ehkä vielä joku yllättäjäkin? Taisi tulla 5-10 haarukaksi. Näillä eväin on kuitenkin hyvä lähteä seuraamaan kisoja…

https://www.miksiliikun.fi/?m=201309

https://www.miksiliikun.fi/?m=201307

http://www.oll.fi/blogi/

http://www.svu.fi/?x254132=343705

https://www.miksiliikun.fi/?m=201306

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/J%C3%84%C3%84KIEKONMMLIPUT.pdf

http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html#/10/ 

http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf 

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/ELOKUUBLOGI2012.pdf


Liikuntagaala(ni) 2014

 

Tänä iltana järjestetään Urheilugaala, jossa palkitaan mm. viime vuoden Suomen paras urheilija. Suomessa herättiin vasta vuonna 2008 siihen, että huippu-urheilun merkitystä pitää oikein erikseen nostaa ja palkitsemiseen voi olla muitakin syitä kuin voitetut mestaruudet.  Tänään palkittavia onkin laskujeni mukaan 17 eri sarjassa eli palkittavia riittää, vaikka olisi ollut vähän huonompikin urheiluvuosi.

Penkkiurheilija saa taas keskusteluilleen materiaalia – ja kaiken lisäksi voimme myös itse äänestää ja vaikuttaa valintoihin. Eri viestimet ovat jo ehtineetkin valita omia ”vuoden parhaitaan”. Itse en aio osallistua tuohon keskusteluun, mutta kehotan meistä jokaista katsomaan taapäin kohti omaa liikunta- ja urheiluvuottaan. Löytyisikö sieltä palkitsemisen arvoisia mainetekoja – meistä jokainenhan on oman sarjansa vuoden paras liikkuja.  

Mikä oli vuotesi sykähdyttävin urheilu-/liikuntahetki, teitkö urheilullisia/liikunnallisia läpimurtoja, saitko/menetitkö esikuviasi, kuka tai mikä oli suurin  urheilu-/liikuntavaikuttaja, mikä oli mieleenpainuvin urheilu-/liikuntatapahtuma, tai tuliko tehtyä urheilu- liikuntakulttuuritekoja? Palataan noihin ehkä hiukan leikillisiinkin liikkumisen merkityksiin sen jälkeen, kun on esitelty vuoden paras liikkuja Arto Tiihosen omassa sarjassa. Voittohan oli varma jo viime vuoden alussa, mutta täytyyhän voitto myös perustella. Minkälainen vuoden liikkuja siis olin vuonna 2013? Tämä kannattaisi jokaisen tehdä näin uuden vuoden aluksi…

Vuoden liikkujan saavutukset   

Lähtökohta viime vuodelle oli sellainen, että lonkkaproteesileikkauksestani tuli kuluneeksi tasan vuosi 14.1.2013. Vuoden 2012 liikuntani tiivistin vuosi sitten seuraavasti: ”Liikuin vuoden aikana 475 tuntia, joka on reilu yhdeksän tuntia viikossa ja vajaa 78 minuuttia päivässä. Tuosta ajasta kolmasosa (160 tuntia) kului lihaskuntotyyppiseen liikuntaan eli erilaisiin jumppiin, kuntosaliin ja ruumiillisiin töihin. Hiukan yli puolet ajasta käytin kestävyystyyppiseen liikuntaan eli hiihtoon, kävely-juoksuun ja pyöräilyyn – kilometrejä tuli edettyä 2337, mikä on keskimäärin 6,4 km/päivä. Niistä vähän yli tuhat oli pyöräilyä, kun hiihtoa (melonta, rullaluistelu) ja (sauva)kävely-juoksua tuli harrastettua melkein metrilleen yhtä paljon eli jonkin verran yli 600 kilometriä. Suhteina 50-25-25%. Palloilu jäi viime vuonna vajaaseen 30 tuntiin, joka merkitsi reilua viittä prosenttia kaikesta liikkumisesta.”

Tavoitteeni viime vuodelle olivatkin aika korkeat. Ajattelin nostaa liikunnan määrää vuorokaudessa ainakin vähän ja toivoin kartuttavani kilometrejä (hiihto, pyöräily, kävely-juoksu) entistä enemmän. Palloilun määrääkin toivoin nostavani jonkin verran. On siis aika katsoa, kuinka tämän ”liikuntagaalaehdokkaan” kävi.  

Liikunta tilastoina 2013

 

 Minuutit/vuosi

            29 340,00  

 Tunnit/vuosi

                  489,00  

 Minuutit/vrk

                    80,38  

 Kilometrit/vuosi

               3 666,00  

 Kilometrit/vko

                    70,00  

 Kilometrit/vrk

                    10,00  

 Kestävyysliikunta %

                    62,00  

 Lihaskunto %

                    18,00  

 Palloilu %

                    15,00  

 Ilmaisuliikunta %

                       5,00  

 Rasitus/k-arvo

                       3,33  

 Kokemus/k-arvo

                       3,84  

Taulukosta näkyy hyvin, että liikuntatunteja tuli vain 14 enemmän kuin edellisenä vuonna, mutta kilometrejä kertyi hurjasti enemmän. Kestävyysliikunnan osuus pysyi lähes samana, mutta lihaskuntopuoli tippui 33%:sta 18%:in ja palloilun osuus nousi kuudesta viiteentoista prosenttiin. Ilmaisuliikuntaa oli nyt viisi prosenttia kaikesta liikkumisestani. Monipuolisuus siis lisääntyi, minkä näkee seuraavista kuviostakin:

 

Vaikka liikkumiseni minuutti-/tuntimäärät pysyivät lähes samoina, muuttuivat liikkumiseni muodot melkoisen paljon. Hiihtokilometrejä tuli hyvän talven ansiosta lähes kaksi kertaa enemmän kuin edellisenä talvena (ja tulikin, koska jo ennen joulua hiihdin noin 150 km:iä). Huomattava on sekin, että nuo kilometrit karttuivat ”kotiovelta” yhtä viikon pituista Lapin matkaa lukuunottamatta. Myös kävelyn, mutta etenkin juoksun osuus lisääntyi hurjasti – edellisenä vuonnahan en vielä juurikaan uskaltanut juosta. Nyt tuosta 900 km:stä melkein puolet oli juoksukilometrejä. Palloilun määrä nousi 2,5-kertaiseksi ja tanssinomaista liikuntaakin kertyi parikymmentä tuntia.

Liikuntavuoden lisäksi kannattaa palkita myös liikuntakuukausi. Viime vuonna voittajaksi selviytyi maaliskuu, joka oli sekä tunneissa että varsinkin kilometreissä selvä ykkönen. Hiihtokilometrejä kertyi melkein 600 yhdessä kuukaudessa. Seuraavaksi parhaat liikuntakuukaudet olivat touko-, elo- ja lokakuu ajassa mitattuna, mutta kilometreinä mitaten kesä-, elo- ja huhtikuu. Yhtenäkään kuukautena liikkumistunnit eivät kuitenkaan jääneet alle 30. Tunnit ja kilometrit kuukausittain ja prosentteina alla.     

Liikuntagaalani palkinnot perusteluineen

Tilastot ilahduttavat minua suuresti – olisin todella iloinen, jos pystyisin jatkossakin liikkumaan suurin piirtein samalla tavalla kuin viime vuonna. Mutta entä se liikuntagaala, mikä oli vuoden sykähdyttävin urheilu-/liikuntahetki? Kilpailu tittelistä on todella tiukka, sillä ehdokkaita on useita: maaliskuussa yllätin itseni Oloksella, kun läksin ilman eri suunnitelmaa tavoittelemaan 50 kilometrin haamuaikaa eli Hakulisen Veikon Holmenkollenilla hiihtämää 3,33,33. Niukoilla eväillä ja lopun rajuun vastatuuleen hiihtäen sekä suonenvetoja vältellen pääsin tavoitteeseeni. Minä tosin luistelin, Haku-Veikko meni perinteisellä. Kesäkuun alussa koin kaksikin kertaa huikean tunnelman, kun esitimme keski-ikäisten miesten pallo-ohjelman ensin Finlandia-talossa ja sitten Lahden jäähallissa. Vastaanotto oli lievästi sanottuna riehakas. Ks. video: https://www.facebook.com/video/video.php?v=616304858399324,

Eikä tämäkään riitä; elokuussa pelasimme – tosin vain harjoituksissa – futista normaalisäännöin (yleensä meillä ei ole maalivahtia ja maalit tulee tehdä suoraan syötöstä). Tuntui hienolta onnistua useammankin kerran maalinteossa. Syksyn sykähdyttävin asia oli juoksu- ja kävelytekniikassani tapahtunut muutos, joka vaati aika lailla harjoittelua. Amerikkalaisen ”valmentajani” Jim Denisonin ansiosta opin kuitenkin tuottamaan ”rullaavan askelen”, joka kaiken lisäksi on armollisempi jaloilleni ja lonkalleni. Onko pakko valita? Elämyksenä palloesitys oli varmasti paras, identiteettiäni vahvisti eniten 50 km:n hiihto, osallisuuskokemuksena futismatsi oli paras ja toimijuuskokemuksena juoksu sijoittui ensimmäiseksi. Tällä kertaa palkinto menee jakoon neljän sykähdyttävän hetken kesken.  

Mutta sarjoja on vielä runsaasti jäljelläkin. Läpimurto tapahtui noissa palloesityksissä ja niiden harjoituksissa – meninhän siellä reippaasti epämukavuusalueelleni, joka kuitenkin muuttui nautinnoksi kovan treenaamisen jälkeen. Merkittävin liikuntavaikuttaja on helppo valita, sillä Denisonin Jimin sinänsä erittäin yksinkertainen juoksuohje vaikutti ratkaisevasti juoksemiseeni ja kävelemiseeni. Noloa tunnustaa, että en tähän ikään mennessä ollut oppinut kävelemään, saati juoksemaan?! Mieleenpainuvin liikuntatapahtuma oli varmasti SunSvoli tai SunLahti 2013, jonka gaalassa saimme miesryhmämme kanssa esiintyä yhdessä joukkuevoimistelun maailmanmestareiden, Suomen telinevoimistelumaajoukkueen ym. loistavien ryhmien kanssa. Lahden jäähallin monituhantinen yleisö teki esiintymisestä sekä jännittävää että mieleenpainuvaa.

Omat liikunta-/urheilukulttuuriset teot eivät taida löytyä pelkästään fyysisten suoritusten puolelta, vaan mukana on myös ”kulttuurista” osaamista. Vaikka tein tutkimusta liikuntakulttuurin käsitteistäkin, niin itse nostaisin korkeimmalle kokonaisuuden, jonka toimitin nimellä Vuosi lonkkaleikkauksen jälkeen ja jossa kuvaan ja analysoin tarkasti toipumistani ja kuntoutumistani lonkkaproteesileikkauksestani. Se oli liikuntasuorituksenakin rankka, mutta että jaksoin dokumentoida ja tulkita tapahtumia tuntuu nyt jälkikäteenkin erityisen hyvältä. Lue tästä: https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf

Esikuvapalkinto on vielä jakamatta. Minä – ja me kaikki – tarvitsemme esikuvia jaksaaksemma liikkua, urheilla ja tehdä itsellemme tärkeitä asioita. Viime vuosi oli tässä suhteessa minulle erittäin surullinen, sillä menetin kaksi minulle erittäin tärkeää liikunta- ja urheiluesikuvaa enkä tarkoita Eero Mäntyrantaa, jota toki ihailin lapsena melkein yhtä paljon kuin Arto Tiaistakin. Lapsuuden sankarini eli Purhosen Timon urheilullinen elämä päättyi joulukuussa Carting-radalle. Timppa oli minulle kuusi vuotta vanhempana kaikenlaisesta urheilusta innostuneena perheystävänä erittäin tärkeä esikuva, jonka kanssa pääsin ensimmäisiin hiihtokisoihin sekä isojen poikien jalkapallo- ja jääkiekkopeleihin. Ilman Timpan innostusta ja rohkaisuja en ehkä olisi uskaltanut edes aloittaa  kilpaurheilua. Jokainen pikkupoika tarvitsisi Timpan kaltaisen esikuvan itselleen. Kiitos! Reilu viikko aiemmin menetin toisen esikuvani eli elämäntapajalkapalloilija ja liikuntatutkija Esa Rovion. Esan merkityksestä kirjoitinkin viime kuun blogissani. https://www.miksiliikun.fi/?m=201312. 

Ystävien ja esikuvien menettäminen on raskasta, vuoden pimeimpänä aikana oli vaikea motivoida itsensä ylös sängystä – niin turhalta kaikki tuntui. Pakotinkin itseni usein yksinäiselle lenkille metsäpoluille, joilla sain itkeä suruani ja muistella ystäviäni kenenkään häiritsemättä. Surussani en kuitenkaan ollut yksin, sillä kumpaakin esikuvallista miestä jäi suremaan suuri joukko ystäviä ja pelikavereita. Esa ja Timo ovatkin vain ”puoliaskelta meitä muita edellä”, kuten Esan siunannut pappi totesi. Sekin on hyvä muistaa, kun ajattelee, mikä on elämässä tärkeää. Eihän se tietenkään ole liikunta eikä urheilukaan vaan se, mitä ne saavat meissä aikaan. Timon ja Esan urheileminen teki onnelliseksi ja he tekivät vastaavasti meidät muut onnellisiksi sekä urheillessaan että muuten. En tiedä, mikä oli syy ja mikä seuraus, mutta luulen, että hyvin vahvasti nuo asiat liittyivät toisiinsa.

Tammikuussa päivä alkaa taas voittaa ja surukin työstyy merkitykselliseksi ikäväksi. Eläviksi muistoiksi, kun jompikumpi noista miehistä tulee päivittäin mieleen ihan yllättävissäkin tilanteissa. Kumpikin esikuvamiehistäni olisi varmaan toivonut, ettemme me jälkeen tulevat menetä kykyämme tehdä tärkeitä asioita eli auttaa ja tukea toisia kanssakulkijoita. Siitä kai kertoo Timon kuolinilmoituksen tekstikin: ”Mies kuin kelo päin tuulta seisoi, hymähti, hymyili – kyllä se aurinko tuosta…”  

***    

Aiheeseen liittyviä aiempia kirjoituksiani:

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-19112011ARTIKKELI.pdf

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/29122011LIIKUNTAKATSAUS1V.pdf

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/30122011LIIKUNTAKATSAUS5V.pdf

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf

Anteeksi ja kiitos – vuoden 2013 muistelua

 

Minuun teki aikanaan suuren vaikutuksen naapurinpojan bändi, joka soitti suurella intohimolla, muttei ehkei niin kovin puhtaasti ei niin puhtaaseen autotalliin rakennetulla estradilla. Tanssijat olivat kuitenkin villeinä ilosta ja fiilis nousi ainakin matalan katon korkeudelle – ja varmasti ylikin. Ylpeänä ja samalla nöyränä tuo bändin solisti kiitti jokaisen kappaleen jälkeen riemuitsevaa tanssijoukkoa sanoilla: Anteeksi ja kiitos!

Tämä blogikirjoitteluni on tänä vuonna ollut omasta mielestäni juuri samanmoista eli olen luvannut lukijoille ja itselleni paljon enemmän – tai eri asioita – kuin olen voinut toteuttaa. Osin selityksenäni on se, että luin jostakin, ettei blogisti saa ”postailla” liian usein. Siksi en ole julkaissut ”miksi liikun – sarjaani” enempää, vaikka tekstejä on valmiina runsaasti. Parempi selitys on, että elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat meihin niin, ettei hyviäkään suunnitelmia voi toteuttaa.

***

Ylivoimaisesti voimakkain vaikutus minuun ja moneen muuhunkin on ollut hyvän ystäväni ja tutkijakollegani Esa Rovion vakavan sairauden eteneminen päätyen Esan kuolemaan 9. joulukuuta. Esan kanssa saatoimme keskustella tuntikausia kasvokkain ja puhelimessa erilaisista meitä yhteisesti kiinnostavista asioista. Olin yksi Esan väitöskirjan ohjaajista. Väitöskirjassa Joukkueellinen yksilöitä (2002) Esa konkretisoi jalkapallokentillä oppimansa tutkimalla jääkiekkojoukkueen ryhmäilmiöitä. Perusajatus kiteytyy mainiosti tuohon kirjan otsikkoon – ryhmässä vaikuttavat sekä yksilöt, (ala)ryhmät että ryhmäilmiöt. Ryhmäilmiöiden tutkimisesta tulikin Esan laajan, mutta aivan liian lyhyeksi jääneen, tutkimusuran ydin.

Oman niteeni etusivulle Esa kirjoitti: ”Artsi, Kiitos upeista kommenteista ja ystävyydestä. Ei Mikkeli ihan huono paikka voi olla, koska sinä olet sieltä kotoisin.” Kuopiolaisena ja KuPS:n kasvattina Esa muisti aina käydä ystävällismielistä Savon ”hegemonia-kamppailua” kanssani. Tämä sai tragikoomisen ulottuvuudenkin, kun viimeisen kerran tapasin Esan Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa. Esa oli voimakkaiden lääkkeiden ja kovien kipujen vuoksi myöhään illalla aika tokkurainen eikä hän ollut osallistunut keskusteluun pitkään aikaan. Hieroskelin siinä Esan kipeää oikeaa jalkaa ja kysäisin enemmän itseltäni kuin Esalta, että ”kumpijalkainen sinä Esa olitkaan?” Salamannopeasti kuului Esan napakka vastaus:”Kumpikin!”.    

Esa oli elämäntapafutaaja, joka menestyksekkään juniori-iän jälkeen pelasi vuosikausia Zulimaneissa nostaen sen aladivareista aina kakkoseen asti. Myöhemmin Esa oli kantavia voimia KuPS:n ykkösdivarijoukkueessa ja monissa varkautelaisissa kakkosen joukkueissa. Esa oli vahva ja nopea toppari, joka ystävällisesti, mutta tiukasti piti vastustajan kärjet kurissa. Joskus, kun äidyimme savolaiseen tapaan kehumaan itseämme ja toisiamme, Esa väitti pitävänsä kiinni vaikka ”kuningas” Litmasen. En epäillyt sitä hetkeäkään. Ehkä tosin mainitsin, että itse harhautin Arto Tolsankin nakkikioskille… (Mikkelissä ei vielä 1979 ollut kebab-kioskeja).

Esan kanssa oli aina mukavaa, vaikka asiat olisivat olleet miten painavia . Hän oli kiinnostunut ihmisistä ja asioista ja etenkin toisten auttamisesta. Houkuttelin Esan aikanaan mukaan miestoimintaan ja viime vuosina hänen kiinnostuksensa kohteena olivat vähän liikkuvat. Näissä hän teki eettisesti ja yhteiskuntapoliittisesti tärkeää työtä syrjäytymisvaarassa olevien ihmisryhmien tukemiseksi.  Esa olikin parhaimmillaan puolustaessaan heikoimpia. Hän kirjoitti vahvoja tekstejä ja teki ehdotuksia vähän liikkuvien aseman parantamiseksi ja heidän tukemisekseen. Hän näki rehellisesti sen, etteivät helpot tai kevyet ratkaisut auta. Tarvitaan intohimoista työtä kentällä, mutta myös kabineteissa. Paljon jää meille muille tehtävää, jos aiomme Esan visiot toteuttaa. Niissä visioissa ei liikkumattomia näy.

Eniten ihailin Esan avoimuutta ja hänen kykyään luottaa toisiin ihmisin ja ryhmiin. Hän houkutteli minutkin useamman väitöskirjan ohjaustyöhön. Pohdimme  mm. jalkapallovalmennusta, jääkiekkotaktiikkoja ja vähän liikkuvien poikien elämäntapaa sekä kahdestaan että erilaisissa ryhmissä. Esa oli liikuntatutkimuksen pioneeri tuodessaan toimintatutkimuksen menetelmänä myös urheilututkimuksen piiriin.

Valmennusprosessien tutkimukseen toimintatutkimus sopiikin mainiosti, vaikka suomalaisen valmennustutkimuksen biologinen ja tilastotieteellinen perinne, sitä karsastikin. Valitettavan usein jouduimmekin puhumaan ymmärtämättömyydestä, jota Esa joutui kokemaan jyväskyläläisessä tutkimusyhteisössä. Esan avoimuus, luottamus ja rehellisyys kuitenkin yleensä valloitti vastustajat ja vaikeudet. Hän kykenikin rakentamaan yhteistyötä moneen suuntaan ja vetämään yhteen erilaisia ihmisiä. Hän  sovitteli ja etsi viimeiseen asti kompromisseja. Työn- ja ryhmänohjaus olikin Esalle luontaista, vaikka hän siihen myös koulutti itseään jatkuvasti.

Anteeksi ja kiitos kuuluvat siis myös Esalle. Tänä vuonna olen kokenut valtavaa riittämättömyyttä, koska en kyennyt auttamaan ja tukemaan Esaa niin paljon kuin olisin halunnut. Anteeksipyyntö tulee liian myöhään, mutta niin kai käy aina, kun joku läheinen kuolee. Kiitokset kaikesta menneestä – ja varmasti myös tulevasta! Toimintasi velvoittaa meitä tekemään enemmän toisten hyväksi.

***

Joulunaika on onneksi ennen kaikkea armon aikaa. Vaikka monet suunnitelmani jäivät toteutumatta tai ne siirtyivät eteenpäin, niin paljon hyvääkin tämän vuoden ja syksyn aikana on tapahtunut. Elämänkulku ja ikäpolvet –hankkeen (www.ikapolvet.fi) julkaisut ovat valmistumassa viimeistään heti alkuvuodesta ja liikuntakulttuurin käsitetutkimuksen julkaisu osuu sekin alkuvuoteen. Kumpaankin hankkeeseen olen tehnyt tänä vuonna paljon työtä, vaikka niiden ”hedelmät” eivät ehtineetkään kypsyä ennen vuodenvaihdetta.

Kiitokset kuuluvat kaikille niille blogini lukijoille, jotka ovat antaneet jotakin palautetta näistä epäsystemaattisista, koukeroisista ja moneen suuntaan vääntyneistä  jutuistani. Iloinen olen ollut jokaisesta kommentista, joissa joku lukijani on kokenut saaneensa itselleen tai työlleen jotakin hyötyä näiltä sivuilta. Heitäkin nimittäin on, vaikka en aina tuota hyötynäkökohtaa ole jaksanut jutuissani miettiäkään. Lonkkakuntoutusprosessini aukikirjoittamisesta olen erityisesti saanut hyvää palautetta ja itsekin olin siihen tyytyväinen.

Sivuni muuten täyttivät marraskuussa jo kaksi vuotta, jota edelsi pitkähkö suunnittelu- ja pähkäilyvaihe.”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” ei kokemukseni mukaan kuitenkaan päde tähän omaan blogisivuuni, sillä niin erilaiseksi tämä on rakentunut kuin mitä etukäteen visioin. Ehkä tähän pätee pikemminkin savolainen kansanviisaus (tai ehkä se on muiden keksimä), jonka mukaan savolainen rojekti on vain ”tekemistä vaille valmis”. Tästä blogisivustahan voi hyvällä syyllä sanoa, että se on syntynyt tekemällä eli kirjoittamalla asioista, jotka olen kulloinkin kokenut tärkeiksi.

***

Tänään koin tärkeäksi kirjoittaa Esasta, jota kovasti ikävöin. Saatamme Esan ensi lauantaina, vuoden lyhyimpänä päivänä, haudan lepoon KuPS:n verkkarit päällä. Esa oli minulle kuin pikkuveli, jota minulla ei muuten ole ollutkaan. Tai ehkä oli niin, että minä koin olevani Esan isoveli. Kiitos, että sain sitä olla!

Oikein rauhallista ja armollista joulua!

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen

 

Viime blogissani etenin kohti urheilijan polun valintoja. Tänään hyppään polulta maanteille ja valtaväylille eli katson liikkujien ja urheilijoiden – kaikenikäisten – yhteistoimintaa sekä vertikaalisesta että horisontaalisesta näkökulmasta. Kysymykseni onkin, miten eri-ikäiset ja eri elämänvaiheissa olevat voisivat toisiaan tukea ja auttaa, mutta myös se, miten yhteiskunnan eri toimijat eli yhteiskunnan sektorit ja eri hallinnonalat voisivat tukea nykyistä paremmin sekä liikkujaa että huipullekin tähtäävää urheilijaa. Kirjoitin aiheesta pikku kolumnin veteraaniurheiluliiton sivuillekin (http://www.svu.fi/?x254132=343705).

Pohjaan tässä ajatukseni hankkeisiin Elämänkulku ja ikäpolvet (www.ikapolvet.fi) ja Kolmas lähde (www.kolmaslahde.fi) sekä Valo ry:n aikuisliikuntaverkoston seminaariin  ”Kohti meidän seuraa. Yhteisöllisyys ja yhteistoiminta koko elämänpolun ajan”, joissa kummankin hankkeen antia oli työstetty ajatellen juuri liikunta- ja urheiluväkeä.  Jos oikein lyhyeen tiivistää seminaarin annin, niin se olisi jotakuinkin tällainen: eri-ikäisten ja yhteiskunnan eri sektoreiden yhteistoiminta on lisääntynyt viime vuosina, mutta tarvetta yhteistoiminnan lisäämiseen on vielä runsaasti olemassa (koko seminaari videoituna osoitteessa http://www.valo.fi/media/19-11-2013-kohti-meidan-seuraa/ ).

Vaikka halua ja tarvetta on, niin moderniksi kutsuttu eri osajärjestelmiksi eriytynyt yhteiskunta, mutta myös elämänkulku eri –vaiheineen ovat iso haaste tälle hyväksi havaitulle toiminnalle. Onneksi kummassakin hankkeessa on tuotettu runsaasti hyödyllistä materiaalia, joka ansaitsee tulla laajasti levitetyksi – ja luetuksi.

Elämänkulku ja ikäpolvet –hankkeessa järjestettiin vuoden 2012 aikana ”neljän polven treffejä”. Linkin takaa löytyykin runsaasti esimerkkejä erilaisista tapahtumista (http://www.ikapolvet.fi/ikaepolvien-vaelinen-toiminta/mukaan-ilmoittautuneet). Aivan piakkoin julkaistaan Neljän polven treffit – Ikäpolvitoiminnan opas, josta saa esimakua kurkkaamalla seuraavien linkkien taakse (http://www.ikapolvet.fi/images/stories/21.pdf  ja  http://www.ikapolvet.fi/images/stories/71.pdf). Ensi vuoden puolella julkaistaan myös tutkimuksellinen antologia Ikäpolvien taju – Elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Luvassa on käytännöllistä, mutta myös käsitteellistä, tietämystä ikäpolvitoiminnan tueksi.  

Kolmaslähde – hanke on tuottanut useita hyödyllisiä julkaisuja sille, joka aikoo kehittää yhdistys- ja seuratoimintaansa. Vaikka keskiössä on hyvinvointipalvelujen tuottaminen, niin julkaisuista hyötyvät niin seuratoimijat, kuntien työntekijät kuin liikuntayrittäjätkin. Tietysti myös seurojen jäsenet ja liikuntaa tarvitsevat kansalaisetkin. Heitä vartenhan kaiken pitäisi toimiakin. Uusimpia julkaisuja ovat:  

Kohti uudenlaista maailmaa (http://www.kolmaslahde.fi/images/stories/2012/kolmas_lahde-kohti_uudenlaista_maailmaa.pdf ),

Vuorovaikutuksessa vaikuttamiseen http://www.kolmaslahde.fi/images/stories/2013/kolmas_lahde_vuorovaikutuksessa_vaikuttamiseen.pdf,

Handbook: www.kolmaslahde.fi/tietoa/handbook  ja Casebook: www.kolmaslahde.fi/tietoa/casebook

Nykyaika on siitä ihmeellistä, että yllä olevien linkkien kautta aukeaa mahtavat tietolähteet, joten tuntuu turhalta toistaa sitä, mikä löytyy paremmin ja syvällisemmin vain klikkauksen takaa. Kirjoitamme julkaisuissamme ikä- tai sukupolvitajusta (Biggs & Lowenstein, 2011: Generational Intelligence), jolla yksinkertaistaen tarkoitetaan tietoisuutta omasta iästä ja sukupolvesta, jonka tietoisuuden kautta on mahdollista ymmärtää myös eri-ikäisiä ja toimia tasa-arvoisesti ja kestäviä ratkaisuja etsien.

Tietoisuuden lisääminen omasta ja toisten sukupolvesta on joskus melkoisen hankalaa. Omaa sukupolvikokemusta voi liioitella, mutta voi sitä vähätelläkin. Asiat, joiden kuvittelee erottavan omaa sukupolvea toisesta voivat myös perustua vääriin oletuksiin. Yhtä hyvin voi olla sokea niille asioille, jotka eri-ikäisiä yhdistävät.  

Parikymmentä vuotta sitten tein Opiskelijoiden Liikuntaliitolle (OLL) historiateosta (Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994), jossa yhteydessä kävin läpi – tai oikeastaan käsitteellistin – ”opiskelijaliikuntasukupolvet” 1970-luvulta 1990-luvulle (Tiihonen, Arto (1995) Urheilua sinulle. Neljä tarinaa opiskelijaliikunnasta. Teoksessa Nevala, Arto (toim.) Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja 1995).

Nyt luettuna se tuntuu juuri tuolta sukupolvitietoisuuden refleksiiviseltä rakentamiselta (13URHSINULLE). OLL:n toimintaa viime vuosina alumniperspektiivistä katsoneena voisikin ajatella, että silloinen eri opiskelijaliikuntasukupolvien jonkinasteinen kyräily tai kilpailu on muuttunut luontevaksi kanssakäymiseksi eri-ikäisten toimijoiden kesken. Olisiko se sitten sitä positiivista sukupolvitajua?

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja

 

Terveiset liikunta- ja urheiluväen suurtapahtumista eli liikuntafoorumista ja järjestöpäiviltä, jotka pidettiin viime vkonloppuna Vierumäellä. Tämä opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikön ja Valo ry:n yhteisesti järjestämä tapahtumakokonaisuus keräsi yhteen lähes kaikki liikunta- ja urheiluelämän vaikuttajat. Liikkumattomien tai vähän liikkuvien ongelma nousi voimakkaasti esiin niin Paavo Arhinmäen, Jan Vapaavuoren kuin Olli-Pekka Heinosenkin puheissa. Ministerit ja valtiosihteeri ymmärsivät asian ”pirullisen” (wicked) luonteen, kuten Heinonen asian kiteytti. Maailmassa on yhä enemmän ongelmia, joiden ratkaiseminen on erittäin vaikeaa. Yhteistyön tarve yli hallinnonala- ja toimialarajojen tunnustettiin useissa puheissa. Haluakin tuntui nyt olevan entistä enemmän joka puolella.

Liikunnan ja urheilun laaja kenttä kaipaa tosin muutakin kehittämistä. Jos kansainvälinen huippu-urheilu menestyy tai erityisliikunta integroi, jos harrasteliikunta vetää nuoria mukaansa ja terveysliikunta lisää toimintakykyä, jos veteraaniurheilu innostaa aikuisia kisailemaan ja arkiliikunta monine muotoineen tuo arkeen lisää liikettä ja hyvinvointia, jos junioriurheiluun tulee joukottain mukaan lapsia ja heidän mukanaan aikuisia ja kuntoliikunta omaehtoisena, luontoliikuntana ja monine ryhmäliikunnan muotoineen vetää ihmisiä liikkumaan, ja jos kansallinen kilpaurheilu elävöittää urheilijan polkua ja paikallista kulttuuria, niin varmasti myös vähän liikkuvien ongelmaa on pystytty osaltaan ratkaisemaan.

Oma vaatimaton panokseni oli panna osallistujat pohtimaan omia liikuntakulttuurin käsitteitään. Tehtävä on vaativa, sillä niin monia eri käsitteitä jopa asiantuntijat käyttävät ja tarvitsevat nykypäivänä. Silti tarvitaan myös yhteisiä käsitteitä, jotta liikunta- ja urheilupolitiikkaa voidaan tehdä. Tarvitaan riittävän konkreettisia tavoitteita, ohjauksen ja yhteistyön välineitä ja työn arviointiin sopivia käsitteitä. Näistä yritin virittää keskustelua, jonka toivon jatkuvan kaikkien kotipesissä. Diasarjaan (TIIHONENJÄRJESTÖPÄIVÄT230920133) olen kerännyt muutamien asiaa käsitelleiden esitysteni materiaalia, jotta vaikea asia tulisi ymmärrettävämmäksi. Liitteenä on myös lehtijuttu, joka ilmestyi Etelä-Suomen Sanomissa 24.9.2013 (240913_ESS).

Mutta nyt sitten itse blogini asiaan eli urheilijan polun tai polkujen kuvaamiseen ja sosiologiseen tulkitsemiseen.

Heinäkuun blogissani aloin matkani ”Urheilijan polulla” (ks. https://www.miksiliikun.fi/?p=526). Tarkoitukseni on käännellä tuota Huippu-urheilun muutosryhmän käsitettä urheilusosiologisin välinein. Urheilijan polkuhan käsittää ”Humu-kielessä” lapsuus-, valinta- ja huippuvaiheen. Viimeksi ehdotin, että lapsuusvaiheen olisi voinut korvata vaikkapa leikkivaiheella, jota seuraisi harjoittelu-/valmentautumisvaihe ja myöhemmin kilpailu- ja menestysvaihe. Toki leikki kuuluu oleellisesti kaikkiin polun osiin, kuten nuo muutkin.

Onkin selvää, että mitkään elämän – saati urheilemisen – vaiheet eivät muutu toiseksi yhtäkkisesti tai niin, ettei siitä aiempaa ja samalla jotakin vasta tulevaa elettäisi saman aikaisesti. Minunkin on todella vaikea joskus ymmärtää omaa ikääni – 53 vuotta – ja etenkin siihen liittyvää ikävaihetta. Jalkapallokentällä kirmaa kronologisesti minua paljon iäkkäämpiä ja paljon nuorempia, mutta pelaaminen on samanlaista kuin junioriaikoina – aikuisten miesten leikkiä poikamaisine juttuineen. Tilanne ja kulttuuri määrittää käyttäytymistämme kentällä paljon enemmän kuin ikä tai ikävaihe oli se sitten keski-ikä, ikääntynyt, seniori tai vanhus… joskus pelissä on mukana myös oikeita junioreja, jotka tulevat isiensä mukana pelailemaan ukkojen kanssa tasaveroisina joukkueen jäseninä.

Oma lapsuusvaiheeni piti sisällään sekä monipuolista leikkiä että askeleita kohti urheilemista ja urheilijan identiteettiä. Urheilulajin valintaakin piti miettiä aika pienenä poikana ensimmäisen kerran, mutta vielä monta kertaa sen jälkeenkin. Ensimmäisen valinnan lapsen urheilulajin suhteen tekeekin usein isä tai äiti tai mahdollisesti isoveli tai –sisko – ehkä paras kaveri tai joku samalta luokalta. Sen lisäksi asuinpaikka ja sen urheilulajikulttuuri on ratkaiseva tekijä tässä ensimmäisessä lajivalinnassa tai –valinnoissa. Omatkin lapseni kokeilivat aika monta lajia lapsuusvaiheessaan. 1960- ja 1970-luvuilla ei maaseudulla ollut yhtä paljon vaihtoehtoja. Itselleni mahdollisia olivat lähinnä hiihto, yleisurheilu ja jalkapallo. Näitä kaikkia harrastinkin 16-17 –vuotiaaksi asti.

Lapsuusvaiheessakin tehdään siis jo melko ratkaisevia valintoja, vaikka ymmärrän kyllä, että Humu-ajattelussa pyritään siihen, ettei sitä lopullista valintaa lajin suhteen tehtäisikään vielä lapsuusvaiheessa. Tästähän kirjoitinkin gradussani ja heinäkuun blogissani (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/07/URHEILUKOKEMUS.pdf). Tavoitteena Humu-ajattelussa lieneekin monipuolisuuden turvaaminen ja se, että lapsi tai nuori tekisi lajivalintansa mahdollisimman itsenäisesti.

Nimeämällä urheilijan polun alkutaival lapsuus- ja valintavaiheeksi kerrotaan tärkeimmistä painopisteistä, joiden ”alla” tapahtuu tietysti muutakin. Lapsuusvaiheen aikana urheilun ja urheilemisen vaatimukset pitää tasapainottaa lapsuuden ja ihmisenä kasvamisen vaatimusten kanssa. Haaste on usein varsin vaativa eikä koske ainoastaan urheiluelämää.

Helsingin Sanomien (14.9.2013) kulttuuritoimittaja Vesa Sirén kirjoittaa esseessään ”Kriisi uhkaa musiikin ihmemaata. Klassista musiikkia opiskelee yhtä moni kuin ennenkin, mutta tylsyykö terävin kärki?”, kuinka mm. kapellimestareiden Hannu Linnun ja Jukka-Pekka Sarasteen esittämää kritiikkiä suomalaisten orkesterimuusikkojen tasoa kohtaan pitäisi tulkita. Siren nostaa esiin perheet, joissa pikkulapset ennen pakotettiin harjoittelemaan tuntikausia soittimensa kanssa. Jutun mukaan Saraste itse osasi jo lapsena vastustaa isäänsä, joka oli ihastunut vapaaseen kasvatukseen. Onneksi pikku J-P:n soitonopettaja oli ”vanhan liiton” miehiä ja Saraste saattoi aikuisena yhdistää työn ja harrastuksen, kun riittävä taito oli lapsena hankittu. Tämä keskustelu on varsin tuttu urheilustakin. Kiista ”kaikki pelaa tai nuori suomi –hengen” rappeuttavasta vaikutuksesta on varmasti tullut tutuksi urheiluihmisille viimeisten 15 vuoden aikana.    

Sirén ja urheilujärjestelmäkriitikot, kuten jalkapallokommentaattori Erkka V. Lehtola, kiinnittävät kuitenkin perheitä – ja sitä kautta koko kulttuuria – suuremman huomion järjestelmiin eli musiikkiopistoihin, ammattikorkeakouluihin ja Sibelius- Akatemiaan tai vastaavasti urheiluseuroihin, lajiliittoihin ja urheilun kattojärjestöihin. Sama trendi on tuttu liikuntakulttuurinkin puolelta. Liikunta & tiede –lehden (4/2013) pääkirjoituksessa Pasi Koski siteeraa jotakuta urheilun lajiliiton herrasmiestä, joka oli kuulemma sanonut ennen kuin Pasi oli ehtinyt aloittaakaan puhettaan Jyväskylän yliopiston silloisena tutkijana, että ”Jyväskylän yliopisto on tuhonnut suomalaisen urheilun”. Kummallakin puolella musiikissa ja urheilussa siis osataan leimata syylliset. Vika on aina järjestelmissä tai kasvatushengessä – onkohan pelkästään niin?

Ennen kuin jatkan en kuitenkaan malta olla puuttumatta Sirénin tai oikeastaan Hannu Linnun esittämään kritiikkiin siitä, että Sibelius-Akatemia kasvattaa huonoja konserttimuusikoita, jotka eivät osaa soittaa klassisia teoksia riittävästi. Kummatkaan eivät kiistä suomalaisten teknisiä kykyjä, mutta moittivat heidän heikkoa monipuolisuuttaan ja musiikillista sivistystään. Sinfoniaorkesterissa ja muissakin orkestereissa täytyy tuntea ja osata laajasti ”musiikkikirjallisuutta” eli täytyy osata soittaa ja tulkita laajasti erilaista (klassista) musiikkia.

Joissakin asiaa kommentoinneissa radio-ohjelmissa viitattiin löyhästi Suomen koripallomaajoukkueeseen, kun kulttuuri-ihmiset puhuivat asiasta. Viittaus onkin aika osuva. Suomessahan urheilumedia nostaa jatkuvasti esiin sen, että Suomessa ei ole riittävän hyviä palloilulajien yksilöitä. Se selittäisi sen, ettei Suomi näiden kriitikoiden mielestä pärjää riittävän hyvin joukkuelajeissa (toinen selitys tälle ”selitykselle” toki on se, että nämä ihmiset nyt vain pitävät ”yksilötähdistä” ja ”tähtikultista”). Näille toimittajille tekisi varmasti hyvää olla ”vaihdossa” esimerkiksi Venäjän mediassa surkeasti menneiden lätkä- tai koriskisojen jälkeen. Voi olla, että siellä alettaisiinkin haikailla ”kaikki pelaa – ajattelua” tai ainakin jonkinlaista tasa-arvoa esimerkiksi pelaajien peluuttamiseen, kun maailman parhaat yksilöt kyntävät joukkueena hedelmätöntä peltoa. 

Musiikissa kritiikki kohdistuu siis liian solistista eli yksilötaitoja korostavaa koulutusta kohti eli suunta on yllättäen päinvastainen kuin suomalaisessa urheilussa. Vertaus ”Susijengiin”, ”Leijoniin” tai ”Huuhkajiin” toimiikin aika hyvin, koska ainakin koripallossa, jääkiekossa ja lentopallossa Suomen maajoukkueet ovat pärjänneet viime aikoina paremmin kuin mihin pelaajamateriaali antaisi aihetta – kovin suuria tähtiähän ei meillä näissä lajeissa ole. Urheilussa  tuntuukin olevan parempia ”konserttimuusikoita” kuin musiikissa. Jotain on siis tehty oikeinkin.

Kiitos kuuluu tietysti Henrik Dettmanille, Erkka Westerlundille, Jukka Jaloselle, Mauro Berrutolle ja ehkä Mixu Paatelaisellekin, vaikka he ovat tietysti vain jäävuoren huippuja koko urheilijoiden valmennukseen vaikuttavalla polulla. Heidän merkityksensä perustuu tietysti siihen, että he ovat osanneet laatia pelitapoja ja –taktiikoita, jotka perustuvat ”yhteissointiin” eikä yksilötähtiin. ”Anna pallo aina vapaalle pelaajalle”, oli toimittaja Saska Saarikosken mukaan Dettmanin yksinkertainen neuvo pelaajilleen. Se ohje, jos mikä korostaa, joukkueen kaikkien pelaajien merkitystä.

Mutta palataanpa itse asiaan eli urheilijan polun alkupäähän, sillä kiistely yksilö vs. joukkue on hedelmätön, jos emme ymmärrä niitä prosesseja, joiden vallitessa sillä urheilijan polulla kuljetaan. Se on paljon monimutkaisempi kuin kauempaa katsoen ja järjestelmiä ja niiden filosofioita pohtien voisi kuvitella. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö filosofiat, valmennusideologiat, kasvatusperiaatteet tai (ala)kulttuurit vaikuttaisi urheileviin yksilöihin ja ryhmiin. Gradussani kuvasin ja pohdin 1970- ja 1980-lukujen kulttuurisessa ja urheilullisessa kontekstissa omaa juniori- tai ikäkausiurheilijan polkuani. Seuraavassa tarinassa olen mennyt mukaan urheilumaailmaan rakentamaan urheilijan identiteettiäni.  (URHEILULLISTUMISENPROSESSI)

Tarinassa lapsuus muuttuu nuoruudeksi ja leikki urheiluksi maailmassa, jota ei enää sellaisenaan ole olemassa. Tärkeää onkin, että ymmärrämme, miten maailma urheilun tai musiikin ulkopuolella muuttuu ja miten tähän muutokseen pitäisi suhtautua ja miten siihen voisi vaikuttaa? Kuvaamassani 1970-luvun alun kulttuurisessa tilanteessa urheilulla oli erittäin suuri merkitys – elettiinhän yleisurheilussa ja osin muissakin yksilölajeissa jonkinlaista menestyshuumaa. Joukkuelajit kuitenkin valtasivat jo alaa, joten urheilun imu oli hyvä. Se näkyy omassakin tarinassani. Minua olisi pitänytkin jonkun hillitä harjoittelemasta ja kilpailemasta pikemminkin kuin innostaa siihen.

Nyt tilanne on toinen. Urheilu on lapselle ja nuorelle yksi hyvä valinta monien mahdollisten hyvien valintojen joukossa. Tosin se valinta on nykyään usein taloudellisesti järkevämpi esimerkiksi jääkiekossa kuin 1970-luvulla. Monessa muussa lajissa riskit ovat nykynuorelle entistä paljon suuremmat. Ei voi heittäytyä urheilemaan ja jättää koulutusta minimiin eikä voi odottaa arvostusta ”piirikunnallisille” tähdille, kuten ennen. Pitäisi päästä huipulle ennen kuin urheilemisella olisi yleisempää merkitystä. Poikaani, joka pelasi Suomen parhaassa tai toiseksi parhaassa jalkapallojoukkueessa 15-vuotiaana, toki arvostettiin pienissä piireissä, mutta itse samassa asemassa olleena olin jo pikkukaupungissa hyvinkin tunnettu ja arvostettu kaveri urheilupiirien ulkopuolellakin. Paikkakunnan lehdessä seurattiin juniorijoukkueita ja –pelaajiakin tarkasti. Liitteenä olevasta jalkapallomuistelusta (JALKAPALLOMUISTELU) saa vähän kuvaa siitä, miten arvostettuja junioriurheilijatkin 1970-luvulla saattoivat olla. Mainittakoon, että Mikkelin Pallo-Kissat oli ensimmäinen suomalainen joukkue, joka ilmoitti vuonna 1974 pyrkivänsä täysammattilaisuuteen ja pelaajat olivatkin muutaman vuoden ainakin puoliammattilaisia. Ainut Englannin Valioliigassa pelaava suomalainen eli Jussi Jääskeläinen on tuon seuran perinteen jatkajan Mikkelin Kissojen kasvatti ja tietysti futislegenda Shefki Kuqi.

Humu-ryhmän rakentama kuva kolmivaiheisesta urheilijan polusta on tarkoitettu jäsentämään ja kuvaamaan lyhyesti tuota elämänvaihetta, joka saattaa kestää parhaimmillaan 40 vuotta – ja toivon mukaan saa jatkua huippuvaiheen jälkeenkin. Jo alkuvaiheessa polut ovat rinnakkaisia. Lapsuusvaiheen aikanakin tehdään monenlaisia valintoja, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Itse valintavaiheessa valitaan se oikea laji, mutta valitaan toivottavasti myös polku, jonka tulisi johtaa huippuvaiheeseen. Omassa gradussani toin esille seikkoja, jotka vaikuttivat elämääni ja valintoihini, vaikka minulle oli aika selvää, että yritän huipulle. Erilaiset vastoinkäymiset sairastumisina, loukkaantumisina, lajivalintoina ja valmennuksen heikkouksina vaikuttavat usein vahvasti silloinkin, kun nuorelle – kuten minulle – oli selvää, että valinnaksi tulee se urheilijan polku. (SUORITUSTERVEYSRUUMIILLISUUS)

Humu-työssä kuvattiin käsittääkseni jonkinlainen ideaalitila, jossa urheilijan on hyvä kehittyä huipulle. Se voi olla toimiva strategia, vaikka siinäkin on vaaransa. Itse mietinkin, odottavatko nuoret urheilijat, heidän vanhempansa ja seuraihmiset, että tukijärjestelmät toimivat oikeasti niin hyvin kuin mallissa ajatellaan?  Jos odotetaan ”kuuta taivaalta”, niin oma toimijuus kärsii. Yksilön ja hänen lähiyhteisönsä se tärkein työ on kuitenkin lopulta tehtävä, vaikka järjestelmän tuki olisi kuinka hyvää. Sekin olisi hyvä muistaa. Maailmasta kannattaa tehdä parempi paikka, mutta esimerkiksi loukkaantumisia, kiusaamista tai muita vastoinkäymisiä ei voi maailmasta kokonaan poistaa. Kannattaa siis myös vahvistaa, voimaannuttaa ja rohkaista yksilöitä, perheitä ja vaikkapa urheiluseuroja toimimaan itse aktiivisesti tavoitteiden saavuttamiseksi. Aina ei voi eikä kannata odottaa, että järjestelmä hoitaa asiat – ja minä vain urheilen.

Urheiluvaikuttajatkin ovat usein toistaneet tätä mantraa, jonka mukaan urheilijan tehtävä on vain urheilla. Kuitenkin tämän päivän paraatilajeissamme urheilijat tekevät paljon itsekin – ajatellaanpa vaikka lumilautailijoita, purjehtijoita, moottoriurheilijoita tai vaikkapa naisurheilijoita, jotka lähes lajista riippumatta joutuvat/saavat tehdä paljon muutakin kuin vain urheilla. Aivan ehdottomalla huipulla voi olla mahdollista keskittyä vain urheilemiseen, vaikka tähdethän ne vasta joutuvatkin kiertämään erilaisissa mainos- ym. tilaisuuksissa. Yhteiskuntatieteissä puhutaan paljon sekä sosiaalisesta pääomasta että toimijuudesta. Yhdessä tekeminen on monin tavoin hyödyllistä ja merkityksellistä. Toimimalla itse aktivisesti ihminen oppii vaikuttamaan asioihin ja muuttamaan niitä.

Järjestelmän vaikutusta todellisuuteen ruohonjuuritasolla ei pitäisi liioitella. Vaikka Suomessa puretaan nyt monenlaisia vanhoja rakenteita niin taloudessa, hallinnossa kuin järjestömaailmassakin, niin uudet rakenteetkaan eivät nekään välttämättä ratkaise olennaisimpia kysymyksiä. Urheilijan polulle kaivataan toki uusia rakenteellisiakin ratkaisuja, joita mm. urheiluakatemiat voivat tulevaisuudessa tarjota. Silti tärkein tuki löytyy jatkossakin nuoren urheilijan lähipiiristä. Hirveän tärkeää olisikin keskustella siitä, miten vanhemmat, perhe, suku ja muut läheiset voisivat tukea nuoria – eikä vain urheilevia nuoria.

Kirjoituksen alussa vertailin musiikin ja urheilun maailmoja toisiinsa. Peruskysymys on kummassakin sama eli ”vaatia ja rakastaa”. Korostan, että kysymys ei ole vaatia vai rakastaa, kuten usein ajatellaan. Vanhemmat ja valmentajat tai opettajat saavat – ja heidän pitää – vaatia, jos myös rakastavat. Tämä ei ole helppo tehtävä varsinkaan urheilevien tai muiden vaativien harrastusten parissa puurtavien perheiden keskuudessa. Vanhemmat saattavat vaatia liikaa, mutta myös liian vähän. Rakastamisen tai rakastamattomuuden kanssa asialla ei tarvitse olla mitään tekemistä. Ehkä olemme herkistyneet tulkitsemaan asian yksiulotteisesti niin, että vaativa vanhempi rakastaa vähemmän tai ei ainakaan osaa ilmaista rakkauttaan oikein. Tälle on toki paljon historiallista ja kokemuksellista taustaakin sekä Suomesta että muualta maailmasta.

1990-luvun puolivälin tienoilla tutkimme Isät, pojat ja urheilu –projektissamme näitä isien ja poikien välisiä suhteita urheilussa. Toimitimme kirjan Härkätaistelija kentän reunalla ja kirjoitimme jonkin verran artikkeleita. Itse pohdin mm. entisten urheilijoiden ja heidän urheilevien poikiensa erilaisia suhteita median kautta katsottuna (8ISÄNKULLAT). Keräsin myös lukioikäisten poikien ja tyttöjen tarinoita isistään urheilun kentillä (10EITAVAL). Näistä aineistoista rakentui kuva hyvin erilaisista isä-lapsi –suhteista, joita urheilun maailmassa voi rakentua.

Tässä en halua kerrata osin jo ehkä vanhentuneitakin kuvauksia ja huomioitani, jotka kyllä kannattaa lukea yo. artikkeleista. Olennaistahan on se, että ymmärrämme, miten sensitiivisestä asiasta on kysymys. Yhtä toimivaa ohjetta ei voi antaa, vaan jokainen tapaus on erilainen. Jossain vaiheessa vanhempien vaikutusta lasten ja nuorten urheiluun haluttiin jopa rajoittaa, koska heidän pelättiin vaativan liikaa tai ainakin painottavan vääriä asioita. Nykyään ymmärretään vanhempien merkitys, mutta varmasti urheilujärjestelmän ja vanhempien välisessä yhteistyössä on toivomisen varaa. Vierumäen järjestöpäivilläkin puhuimme yhdessä työryhmässä tämän valmentajien ja vanhempien vuorovaikutuksen tärkeydestä.

Sosiaalinen media voisi esimerkiksi toimia urheilevien lasten vanhempien vertaistukena urheiluun ja kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Lapset ja nuoretkin voisivat ymmärtää paremmin vanhempiaan, jos he tulisivat tietoisiksi erilaisten vanhempi-lapsi –suhteiden olemassaolosta. Tieto ja ymmärtäminen auttaa suhteuttamaan asioita paremmin. Kasvatusasioissahan olemme usein laput silmillä emmekä näe – saati ymmärrä – miten naapurissa asiat tehdään. Äiti tai isä voi käyttäytyä lapsen mielestä omituisesti kentän laidalla, mutta ehkä jotkut muutkin vanhemmat ovat melkein samanlaisia. Urheilu herättää monenlaisia tunteita, joita ei voi tukahduttaa. Niiden ilmaisemistapoja voi kuitenkin opetella ja vanhemmatkin voivat oppia vaatimaan ja rakastamaan yhtä aikaa.        

Urheilijan polun lapsuusvaihe ja valintavaiheen alkupuoli on siis täynnä elämää, isoja tunteita ja voimakkaita kokemuksia. On hyvä, että olympiakomitealla ja muilla urheilun toimijoilla on jokin runko, jossa kuvataan urheilijan uraa ja sen kehittämiseen tarvittavia ja tarjottavia keinoja. Tarvitaan kuitenkin runsaasti keskustelua siitä, minkälaisia rooleja eri toimijoilla konkreettisessa maailmassa on. Urheilijan polkuhan kuvaa ennen kaikkea urheilujärjestelmän mahdollisuuksia urheilijan tukemiseen. Vanhemmat, perheet, yksittäiset valmentajat ja urheiluseuratoimijat jäävät pakostakin tällaisessa mallissa vähäiseen rooliin, vaikka todellisessa elämässä heidän merkityksensä onkin suurin.

Nyt tarvitaankin lihaa luiden ympärille ja monipuolisia näkemyksiä siitä, miten urheilijan polkuja käytännössä edetään. Vertaistukea erilaisina kertomuksina, kokemuksina ja tulkintoina voi onneksi tänä päivänä jakaa lähes reaaliaikaisesti ympäri maan ja maapallon. Jonkun pitäisikin perustaa foorumi, jossa keskustelulle, tiedolle ja kehittämistyölle olisi paikkansa. Olisikohan senkin paikka olympiakomiteassa vai ehtiikö joku muu taho ensin? Järjestöjen nettisivuillahan on toki monenlaisia tiedonlähteitä, mutta vertaistukea ja –tietoa sekä vuorovaikutusta näissä on vielä vähän.

Järjestöpäivillä puhuimmekin omassa ryhmässämme mm. siitä, miten kotien ja seurojen (vanhempien ja valmentajien) yhteistyötä voisi kehittää esim. kouluissa käytetyn Wilma-järjestelmän tavoin. Jyväskylän Kasva urheilijaksi –hankkeen alla tällaista on jo kehiteltykin. Ja monet seurat ja joukkueet ovat kehittäneet omia vuorovaikutuksen tapojaan. Sähköinen vuorovaikutus ei aina sekään ole yksin se oikea ratkaisu. Ja hyvä kysymys on sekin, kannattaako tässä kehittää yhtä ainoaa järjestelmää jossakin hankkeessa, kun tarve on akuutti ja teknisiä työkaluja on pilvin pimein. Kannattaisiko hankkeiden sijasta alkaa toimia, vaikka sitten vähän riskillä? Tätähän O-P Heinonen myös urheiluväeltä odotti. Otetaan koppi, mutta ei vain haudota palloa, vaan heitetään se eteenpäin…

jk. järjestöpäivillä ehdin käväistä lenkilläkin. Oli mahtavaa juosta ex-maajoukkuejuoksijoiden kanssa pikku lenkki, vaikka se vähän kipeää tekikin. Yhtä hienoa oli vetää 70-luvun koreografialla pari biisiä tanssilattialla. Syntyipä siinä ajatus myös ”miehen tanssin vuosikymmenistä”, jonka aiomme myös toteuttaa ensi vuonna. Nyt kuitenkin pyörän päälle ja palaveriin, vaikka ilma kylmenikin äkisti. Sen ei pidä antaa vaikuttaa, muuten liikunta vähenee syksyisin radikaalisti. Vaatetta päälle vaan!