Elokuu kääntyy loppupuolelleen ja loputkin suomalaiset ovat palanneet lomilta työpaikoilleen. Vielä ei eurooppalaisuus ole kotiutunut Suomeen, vaikka elinkeinoministeri Jan Vapaavuori sitä vähän toivoikin. Perinteiset tavat ja tottumukset ohjaavatkin ihmisiä enemmän kuin usein uskommekaan. Heinäkuinen kesälomakuukausi on tapa, mutta monelle tuttua on myös se, että elo-syyskuussa aloitetaan joko uusi (liikunta)harrastus tai innostutaan uudestaan jostakin vanhasta. Itsekin selailin sekä jumppa- että tanssikurssien esitteitä, suunnittelin syksyn liikuntatavoitteita ja kävin intoa täynnä pelaamassa sekä sulkista että futista.    

Tavoitteita suunnitellessaan kannattanee punnita muutamia asioita eli ainakin sitä, ”mitä on tehnyt edellisenä kesänä”, kuten tuossa karseassa elokuvatrilogiassa uhkaavasti todetaan. Pointti on kuitenkin selvä – kovin suuria muutoksia ihmiset eivät tapoihinsa ilman hyvää syytä tee. Arkirutiinit ovat yllättävän sitkeitä. Jopa nuoret liikunnanopiskelijani, joille kehittämäni testin teen, nukkuvat mieluummin vähemmän kuin luopuvat jostakin omassa arjessaan, vaikka vaihtoehtona on antaa aikaa vain 30 minuuttia päivässä johonkin uuteen asiaan. Ja he sentään elävät elämänvaihetta, jossa kaikki asiat näyttäisivät vielä olevan muutettavissa.   

Omaa liikkumistani pohdinkin blogissani viime joulukuussa, jossa annoin myös vinkkejä liikuntapäiväkirjan pitämiseksi (ks. https://www.miksiliikun.fi/?m=201212). Jotain samantapaista suosittelen lämpimästi muillekin, koska ilman kirjaamista omasta liikkumisesta voi syntyä aika epärealistinen kuva. Ja tavoitteetkin tulee asetettua väärin. Ja mikään ei ole kurjempaa kuin epäonnistua jatkuvasti tavoitteissaan. Tuntuu, että on huono ihminen, vaikka syy voi olla asettamassaan tavoitteessa.

Tavoitekeskustelua ovatkin aika monet käyneet viime aikoina myös julkisuudessa. Opiskelukaverini ja ikätoverini laulaja-lauluntekijä Jokke Mäki-Lohiluoma, 53 v,  esimerkiksi asetti muutama vuosi sitten tavoitteekseen päästä Kalevan kisoihin hyppäämään seivästä. Jokke kertoi aikeestaan ollessaan soittamassa ja laulamassa Salon Hessun kanssa omilla 50-vuotissynttäreilläni kolme vuotta sitten. Silloin Jokke tosin sanoi harjoitelleensa lähinnä lumikolaa työntämällä. Toimittaja Heimo Hatakan kivassa jutussa (Iiris, 6/2013, 34-38) paljastuvat myös Joken harjoitusmetodit, joihin kuuluu mm. Pispalan portaiden juoksu 30 kilon reppu selässä.

Jokke hyppäsi 50-vuotiaana 420 cm ja asetti tavoitteekseen tälle vuodelle 465 cm, jolla olisi päässyt SM-kisoihin. Se ei onnistunut, vaan tulokseksi jäi se sama 420 kuin kolme vuotta aiemminkin. Mutta Jokke ei lannistunut, vaan asetti uuden pitkän tähtäimen tavoitteen: 60-vuotiaana hän aikoo hypätä 4 metriä, joka olisi sen ikäisten maailman ennätys. Tavoitteen sisältöhän ei tässä ole tärkeä, vaan se, että yleensä on tavoite, joka on yhtä aikaa realistinen ja kuitenkin sellainen, että sen sanominenkin tuottaa kuulijoissa – tai ainakin itsessä – jonkinlaista itsekunnioituksen lisääntymistä. Jos tuohon pääsen, olen kova ukko ja – mikä tärkeintä – vaikka en pääsisikään, yrittämistä ei tarvitse hävetä.

Joken rima on todella korkealla, mutta niin on kaverin lähtötasokin. Jokaisen meistä kannattaakin asetella rima sellaiselle korkeudelle, että sen voi kuvitella ylittävänsä, mutta ihan helppoa sen ei kuitenkaan pidä olla. Flow-kokemuksiinkin tarvitaan juuri tällaista tavoitteen asettelua, vaikka ei se matka varmasti mitään flowta tule Jokellakaan olemaan. Hän kertoi jutussa tärkeän asian eli miten seiväshyppy opetti hänelle ”itsensä kokoamisen taidon”, koska joskus kolmetuntisen treenin aikana ei saa aikaan yhtään onnistunutta hyppyä, mutta silti jokaiseen oppii valmistautumaan niin kuin se juuri nyt tulisi.

Aamun Hesarissa oli myös kaksi juttua, joita täytyy tässä siteerata. Anna-Stina Nykänen kirjoitti taas tärkeästä arkisesta aiheesta eli laihduttamisesta ja samalla myös liikunnasta. Tiivistän jutun viestin siihen, mikä oikeastaan on koko tämän blogisivunikin peruslähtökohta, että liikkuminen on ihmiselle tärkeää, vaikka ei laihtuisikaan. Anstin artikkelissa pääpaino oli siinä, että liikunta on terveellistä myös lihaville ja että lihavuus ei sinänsä ehkä olekaan niin vaarallista kuin on annettu ymmärtää. Eri ihmiset mm. ”rasvoittuvat” lihoessaan eri tavoin. Itse olenkin aika varma, että emme vielä tiedä paljonkaan siitä, miten liikunta ja ravinto eri ihmisiin vaikuttavat. Toisaalta en pidä tätä tietoa kovin tärkeänäkään ellei siitä olisi tehty niin kovin tärkeää. Tämä jatkuva ja sekava puhe ravinnosta, liikunnasta, lihavuudesta ja laihduttamisesta on nimittäin häivyttänyt alleen perustavammat syyt liikkumiselle.

Perustava syy liikkumiselle tai liikkumattomuudelle voi tietysti piillä lihavuudessa/laihduttamisessa – en sitä kiellä. Ja jos asiaa vuosikausia toistetaan, niin kyllähän siitä mantra syntyy. Heinäkuun toisessa blogissani kirjoitin Rakel Lignellin laihduttamisesta (ks. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307) ja pyrin osoittamaan, miten kokemusten kautta katsottuna voi ymmärtää hänen liikkumisensa ja laihduttamisensa aivan eri tavoin kuin tuijottamalla vaakaan ja peiliin. Anna-Stina Nykäsen juttu olikin terve poikkeus valtavirrasta kyseenalaistaessaan sellaisen ”faktatiedon”, joka itse asiassa vain passivoi ihmisiä ja antaa heille käteen ”tieteellisiä” tosiasioita, joiden mukaan sen enempää liikunta kuin ravintokaan eivät vaikuta heihin tehokkaasti. Mistä tässä oikein siis on kyse? Antaako tiede meillä vääriä tuloksia vai emmekö osaa niitä tulkita oikein?

Otetaan esimerkki viime viikolta. Sari Aaltosen väitöstutkimusta referoitiin laajasti myös julkisuudessa. Väitöstiedotteen mukaan:”Se, miksi toiset liikkuvat vapaa-ajallaan ja toiset eivät, on monimutkainen ilmiö. Kaksostutkimukset ovat osoittaneet, että koko väestötasolla liikunta-aktiivisuudessa havaitut erot johtuvat sekä yksilöiden välisistä geeni­perimän eroista että muiden tekijöiden, kuten omien elintapojen, vaikutuksesta. Sari Aaltonen osoitti Jyväskylän yliopiston terveystieteiden laitoksella toteutetussa väitöskirjatutkimuksessaan, että vapaa-ajan liikunta-aktiivisuuteen yhteydessä olevien geneettisten ja ympäristötekijöi­den selitysosuudet vaihtelevat iän myötä.

Myös motivaatiolla on osoitettu olevan suuri merkitys ihmisten liikuntakäyttäytymiselle. Geneettisten ja ympäristötekijöiden merkityksen lisäksi Sari Aaltosen tutkimuksessa havaittiin, että sisäisesti motivoitunut liikkuja harrastaa liikuntaa säännöllisesti ja jaksaa jatkaa harrastustaan jopa vuosikymmeniä. Sisäisen motivaation löytyminen saattaa olla avain liikkumattomien henkilöiden liikunnan aloittamiseen, mutta erityisesti liikunnallisen elämäntavan pitkäaikaiseen ja pysyvään omaksumiseen.” Edellinen lainaus on tietysti vain tiivistys keskeisimmistä havainnoista, jotka tutkija itse on tehnyt tiedotteessaan.

”Joka kolmas suomalainen on sohvaperuna. Geenit voivat selittää jopa puolet liikunnan karttamisesta”, uutisoi moni lehti tuon saman tutkimuksen. Minusta tutkijan/tutkimuksen viesti oli muuttunut toimittajan käsissä lähes päinvastaiseksi siitä, mikä todennäköisesti oli tutkijan tarkoitus. Jos tuon nimittäin lukee ”sohvaperuna”, niin hän saa keinovalikoimaansa taas rutkasti materiaalia. ”Kuulun varmaan tuohon kolmasosaan (se lienee selvää) ja toivon kuuluvani myös tuohon 50 prosenttiin, jolla on geneettinen syy liikkumattomuudelle (tätähän on tietysti mahdoton ottaa selville, mutta kannattaa luottaa todennäköisyyteen, koska ikäväähän olisi, jos olisinkin geneettisesti liikkuva, mutta olenkin munannut mahdollisuuteni omilla elämäntavoillani…). Näin siis voi ajatella sohvaperuna, jota ”kriittinen” toimittaja ruokkii lennokkaalla otsikollaan.

Tutkijat pesevätkin usein kätensä tällaisissa tapauksissa, vaikka tutkijoissa/tutkimuksessakin voisi olla jotain huomauttamista sekä tieteellisesti että etenkin tulosten konkretisoinnissa, käytännöllistämisessä ja soveltamisessa.  Aaltosen tutkimuksen tiivistelmässähän osassa lainataan aiempaa tutkimusta ja vain osa on hänen oman tutkimuksensa satoa. Se onkin yksi syy, miksi tutkimustuloksia on usein niin vaikea ymmärtää.

Käsitteellisestihän Aaltonen on tässä tehnyt jaon geneettisiin ja ympäristötekijöihin, mikä on melkoisen karkea jako. Ympäristötekijäthän pitävät tässä sisällään sellaisia pieniä asioita kuin kasvatuksen, psykologian, sosiologian, kulttuurin, rakennetun ympäristön – suomeksi siis tavat, tottumukset, kaverit, kokemukset jne. jne. Kaksostutkimuksen kyseessä ollen genetiikan ja ”ympäristötekijöiden” erottaminen on hiukan problemaattista – kaksosillahan tuppaavat ympäristötekijätkin olemaan ainakin nuorena aika samanlaisia. Tutkimuksen mukaan genetiikka määrääkin ihmisen liikuntakäyttäytymistä eri-ikäisinä eri tavoin. Vai olisiko paremminkin niin, että elämä, omat valinnat ja ne ympäristötekijät määräävät/ohjaavat/muuttavat ihmisen käyttäytymistä eri elämänvaiheissa enemmän kuin se vakioksi oletettu geeniperimä?

En oikein jaksa uskoa, että geenini kertoisivat minulle, mitä tehdä – saati määräisivät minua joko harrastamaan vapaa-ajan liikuntaa tai sitten sanomaan jyrkästi, ettei tuo nyt sinulle sovi. Sen hyväksyn, että niin geenit, sosiokulttuurinen tausta, kokemukset ja elämälle antamani merkitykset selittävät käyttäytymistäni, mutta eivät ne määrää. Ehkä eivät edes pyydä, ja mistä me tavalliset ihmiset edes tiedämme, minkälaiset geenit meillä on (no, lähitulevaisuudessa sekin selviää ja sitten vasta liemessä olemmekin, kun geenikarttoja aletaan lukea kuin horoskooppeja, mutta paljon vakavammin).

Käsittääkseni geenitutkimuksessakin on siirrytty näkemään geenien merkitys niin, etteivät geenit suinkaan määrää ihmistä, vaan antavat mahdollisuuden – toki rajatun – monenlaiseen käyttäytymiseen ja osaamiseen. Tärkeintä on kuitenkin harjoittaa kykyjään ja katsoa, miten geenit ikään kuin järjestyvät tukemaan kyseistä toimintaa. Se ei tarkoita sitä, että kaikki olisivat yhtä lahjakkaita tai etteikö geneettisiä eroja olisi, vaan sitä, että ilman kykyjen harjoittamista me emme tosiaankaan tiedä varmasti sitä, mihin pystymme (ks. esim. Hyyppä. M.T. Kulttuuri pidentää ikää, 2013).  

Tutkija Aaltonen kertookin, että ”Se, miksi toiset liikkuvat vapaa-ajallaan ja toiset eivät, on monimutkainen ilmiö”. Monimutkaiselta se kuulostaakin, kun ensin on vain jako genetiikkaan ja ympäristötekijöihin, mutta myöhemmin kerrotaan, että myös ”sisäinen motivaatio” on erittäin tärkeä asia vapaa-ajan liikunnan harrastamisen selittämisessä. Sisäinen motivaatio onkin muotikäsite, joka onkin nykyään varsinainen ”superselitys” kaikkeen. Vielä kun voitaisiin selittää, miten se ”sisäinen motivaatio” syntyy ja rakentuu, niin kaikki olisi hyvin. Aaltosen tutkimuksessa tätä viisasten kiveä ei näköjään löydetty, vaikka tutkija sanookin ko. lehtijutussa (http://www.iltalehti.fi/elintavat/2013081617376610_el.shtml): ”Kannattaa ilman muuta kokeilla monipuolisesti erilaisia liikunta- ja urheilulajeja. Laji joka kiehtoo ja vetoaa juuri sinuun, voi olla yllättäväkin. Siksi sitä pitää jaksaa etsiä.” Tästä olen täysin samaa mieltä.

Sisäinen motivaatio on amerikkalaisten tutkijoiden Edward Deci ja Richard Ryan kehittämä käsite, jota on käytetty jo jonkin aikaa liikuntatieteellisessä tutkimuksessa. Itsekin olen ollut ohjaamassa/arvioimassa väitöskirjoja, joissa Deci & Ryan ovat olleet innoittajina. Siksi olikin hauskaa huomata, että uusi ”saarisenesa” eli nuori filosofi Frank Martela (HS, 18.8.2013, Anna-Sofia Berner: Seuraava Saarinen) menee heidän oppiinsa jenkkeihin. Hesarin mukaan sisäiselle motivaatiolle on kolme lähdettä eli itsenäisyys, yhteys muihin ihmisiin ja se, että on taitava siinä, mitä tekee.

Aika helppoa siis. Ole itsenäinen tarkoittanee sitä, että ole riippumaton toisista ihmisistä ja heidän odotuksistaan. Yhteys muihin ihmisiin taas tarkoittanee sitä, että pyri olemaan riippuvainen toisista ihmisistä. Menikö vaikeaksi? Varmaankin. Ehkä itsenäisyys tarkoittaakin tässä enemmän ajattelun ja tekemisen itsenäisyyttä kuin suhteita toisiin ihmisiin. Itsenäisyys suhteessa organisaatioihin ja niiden vaatimuksiin lienee myös hyväksyttävissä positiiviseksi itsenäisyydeksi. Oletan myös, että kannattaa olla yhteydessä sellaisiin ihmisiin, jotka vastavuoroisesti tukevat sinun tavoitteittesi toteutumisessa. Yhteys ”liivijengiin” ei ehkä kuulu tähän kategoriaan, vaikka se tietysti riippuu ihmisen omasta taustasta. Jäljelle jää vaatimus siitä, että on taitava siinä, mitä ikinä tekeekin.

Tässä tullaankin liikkumisen peruskysymysten äärelle. Kun joskus aiemmin maraton voitettiin yli 2 tunnin ja 10 minuutin ajoilla, niin eurooppalaisetkin yrittivät päästä siihen. Kun afrikkalaiset nyt juoksevat voittoajoiksi selvästi tuon 2 ja 10 alle, niin eurooppalaiset eivät enää pääse niihinkään aikoihin kuin jo vuosikymmeniä sitten. ”Sisäinen motivaatio” on varmaan heikentynyt… Sosiologina jotenkin lähtökohtaisesti epäileekin kaikkea ”sisäistä”, oli se sitten geneettistä tai psyykkistä. Deci & Ryaninkin sisäinen motivaatio rakentuu kolmelle hyvin sosiaaliselle ja kulttuuriselle kivijalalle, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että ”kulttuuri” määräisi ihmisten käyttäytymisen. Se olisikin pahinta sosiologisointia, mitä voisi kuvitella.

Tänä päivänähän tuosta muka sosiologisesta määräytymisestä ehkä pahin esimerkki on ”monen polven syrjäytyneet”, joka on luotu havahduttamaan päättäjät, mutta joka on kääntymässä kaksiteräiseksi miekaksi, jonka molemmat terät osoittavat näitä ”syrjäytyneitä” kohti sanoen, että teillä ei ole taustanne vuoksi mitään mahdollisuuksia ja lisäksi: ette voi myös itse tehdä asialle mitään. Kummatkin ovat sekä vääriä tulkintoja todellisuudesta että käytännössä erittäin huonoja ohjeita.

Todennäköisyys syrjäytyä on tietysti suurempi perheissä ja kasvuympäristöissä, joissa syrjäytymistä jo on kuin sellaisissa, joissa asiat ovat paremmin. Samoin on liikkumattomuuden ja lihomisen kanssa. Kuitenkin on niin, että vielä aika moni ns. syrjäytyneessä perheessä elänyt ja vaikkapa lihavuusgeeneistä kärsivä, ei syrjäydy eikä tule lihavaksi. Harmi, että itsekään en tiedä, mitkä nämä prosenttiosuudet mahtavat tänä päivänä olla.

Tutkimustuloksissakin käännetään tulos usein sinne negatiiviseen suuntaan, koska ajatellaan sen johtavan poliittisiin ja käytännöllisiin muutoksiin yhteiskunnassa.Harvoin näkeekin tutkimustulosta, jossa sanottaisiin jotenkin näin:”Huonoista lähtökohdista huolimatta ihmiset liikkuvat, ovat terveitä ja menestyvät elämässä”, vaikka aikakauslehdet ovat täynnään tällaisia juttuja. Ehkä ne ovat poikkeustapauksia, mutta mikä on tuon poikkeustapauksen todennäköisyys ja mitkä ovat ne tekijät, jotka poikkeuksen saavat aikaiseksi?

En myöskään oikein ymmärrä sitä, miksi tutkijoiden pitää tutkia tavallaan itsestään selviä ja ennalta määräytyneitä asioita? Sosiologian ja biologian tai genetiikan peruskurssillakin jo opitaan, miten biologiset ja sosiaaliset taustat vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen keskimääräisesti. Siksi kiinnostavaa olisi tutkimuksellisesti – ja varsinkin käytännössä – etenkin se, miten tuon ennaltamääräytymisen voisi estää tai toisaalta se, miten vahvistaa sellaisia tekijöitä, joilla on suotuisia vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen.

Tällainen tutkimus on tietysti paljon hankalampaa, kuten ystäväni ja kollegani Esa Rovio on useissa kirjoituksissaan mm. Liikunta & tiede –lehdessä osoittanut. Tutkijan täytyy ”sekaantua” ihmisten elämään ja hänen täytyy yrittää aidosti ymmärtää esimerkiksi vähän liikkuvien arkea, kokemuksia ja elämän merkityksiä. On myös mahdollista kehittää ihmisten omaa kykyä arvioida ja ”tutkia” omia valintojaan, käyttäytymistään ja elämälle/liikkumiselle antamiaan merkityksiä.

Tarkoitukseni olikin jatkaa kirjoitussarjaani tästä aiheesta tutustuttamalla teidät liikunnan sosiaalihistorioitsija Henning Eichbergin käsitteisiin suoritusurheilu, terveysliikunta ja kokemusliikunta, joiden konkretisoimisen kautta meistä jokainen voi tunnistaa oman ”liikuntaprofiilinsa” hänen käsitteidensä kautta. Eichbergin näkökulma on yksi monista. Syksyn aikana avaan monta muutakin käsitettä ja näkökulmaa, joiden avulla itse kukin voi löytää itselleen hyviä syitä liikkua ja urheilla.

Esimakua voi käydä maistelemassa tämän linkin alta, jossa on artikkelini Miksi ikämies liikkuu yhteenveto kirjasta Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (2013, toim.)  Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press). IKÄMIESLIIKKUUYVETO2013

Täytyykin lähteä tästä lenkille…