Minuun teki aikanaan suuren vaikutuksen naapurinpojan bändi, joka soitti suurella intohimolla, muttei ehkei niin kovin puhtaasti ei niin puhtaaseen autotalliin rakennetulla estradilla. Tanssijat olivat kuitenkin villeinä ilosta ja fiilis nousi ainakin matalan katon korkeudelle – ja varmasti ylikin. Ylpeänä ja samalla nöyränä tuo bändin solisti kiitti jokaisen kappaleen jälkeen riemuitsevaa tanssijoukkoa sanoilla: Anteeksi ja kiitos!
Tämä blogikirjoitteluni on tänä vuonna ollut omasta mielestäni juuri samanmoista eli olen luvannut lukijoille ja itselleni paljon enemmän – tai eri asioita – kuin olen voinut toteuttaa. Osin selityksenäni on se, että luin jostakin, ettei blogisti saa ”postailla” liian usein. Siksi en ole julkaissut ”miksi liikun – sarjaani” enempää, vaikka tekstejä on valmiina runsaasti. Parempi selitys on, että elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat meihin niin, ettei hyviäkään suunnitelmia voi toteuttaa.
***
Ylivoimaisesti voimakkain vaikutus minuun ja moneen muuhunkin on ollut hyvän ystäväni ja tutkijakollegani Esa Rovion vakavan sairauden eteneminen päätyen Esan kuolemaan 9. joulukuuta. Esan kanssa saatoimme keskustella tuntikausia kasvokkain ja puhelimessa erilaisista meitä yhteisesti kiinnostavista asioista. Olin yksi Esan väitöskirjan ohjaajista. Väitöskirjassa Joukkueellinen yksilöitä (2002) Esa konkretisoi jalkapallokentillä oppimansa tutkimalla jääkiekkojoukkueen ryhmäilmiöitä. Perusajatus kiteytyy mainiosti tuohon kirjan otsikkoon – ryhmässä vaikuttavat sekä yksilöt, (ala)ryhmät että ryhmäilmiöt. Ryhmäilmiöiden tutkimisesta tulikin Esan laajan, mutta aivan liian lyhyeksi jääneen, tutkimusuran ydin.
Oman niteeni etusivulle Esa kirjoitti: ”Artsi, Kiitos upeista kommenteista ja ystävyydestä. Ei Mikkeli ihan huono paikka voi olla, koska sinä olet sieltä kotoisin.” Kuopiolaisena ja KuPS:n kasvattina Esa muisti aina käydä ystävällismielistä Savon ”hegemonia-kamppailua” kanssani. Tämä sai tragikoomisen ulottuvuudenkin, kun viimeisen kerran tapasin Esan Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa. Esa oli voimakkaiden lääkkeiden ja kovien kipujen vuoksi myöhään illalla aika tokkurainen eikä hän ollut osallistunut keskusteluun pitkään aikaan. Hieroskelin siinä Esan kipeää oikeaa jalkaa ja kysäisin enemmän itseltäni kuin Esalta, että ”kumpijalkainen sinä Esa olitkaan?” Salamannopeasti kuului Esan napakka vastaus:”Kumpikin!”.
Esa oli elämäntapafutaaja, joka menestyksekkään juniori-iän jälkeen pelasi vuosikausia Zulimaneissa nostaen sen aladivareista aina kakkoseen asti. Myöhemmin Esa oli kantavia voimia KuPS:n ykkösdivarijoukkueessa ja monissa varkautelaisissa kakkosen joukkueissa. Esa oli vahva ja nopea toppari, joka ystävällisesti, mutta tiukasti piti vastustajan kärjet kurissa. Joskus, kun äidyimme savolaiseen tapaan kehumaan itseämme ja toisiamme, Esa väitti pitävänsä kiinni vaikka ”kuningas” Litmasen. En epäillyt sitä hetkeäkään. Ehkä tosin mainitsin, että itse harhautin Arto Tolsankin nakkikioskille… (Mikkelissä ei vielä 1979 ollut kebab-kioskeja).
Esan kanssa oli aina mukavaa, vaikka asiat olisivat olleet miten painavia . Hän oli kiinnostunut ihmisistä ja asioista ja etenkin toisten auttamisesta. Houkuttelin Esan aikanaan mukaan miestoimintaan ja viime vuosina hänen kiinnostuksensa kohteena olivat vähän liikkuvat. Näissä hän teki eettisesti ja yhteiskuntapoliittisesti tärkeää työtä syrjäytymisvaarassa olevien ihmisryhmien tukemiseksi. Esa olikin parhaimmillaan puolustaessaan heikoimpia. Hän kirjoitti vahvoja tekstejä ja teki ehdotuksia vähän liikkuvien aseman parantamiseksi ja heidän tukemisekseen. Hän näki rehellisesti sen, etteivät helpot tai kevyet ratkaisut auta. Tarvitaan intohimoista työtä kentällä, mutta myös kabineteissa. Paljon jää meille muille tehtävää, jos aiomme Esan visiot toteuttaa. Niissä visioissa ei liikkumattomia näy.
Eniten ihailin Esan avoimuutta ja hänen kykyään luottaa toisiin ihmisin ja ryhmiin. Hän houkutteli minutkin useamman väitöskirjan ohjaustyöhön. Pohdimme mm. jalkapallovalmennusta, jääkiekkotaktiikkoja ja vähän liikkuvien poikien elämäntapaa sekä kahdestaan että erilaisissa ryhmissä. Esa oli liikuntatutkimuksen pioneeri tuodessaan toimintatutkimuksen menetelmänä myös urheilututkimuksen piiriin.
Valmennusprosessien tutkimukseen toimintatutkimus sopiikin mainiosti, vaikka suomalaisen valmennustutkimuksen biologinen ja tilastotieteellinen perinne, sitä karsastikin. Valitettavan usein jouduimmekin puhumaan ymmärtämättömyydestä, jota Esa joutui kokemaan jyväskyläläisessä tutkimusyhteisössä. Esan avoimuus, luottamus ja rehellisyys kuitenkin yleensä valloitti vastustajat ja vaikeudet. Hän kykenikin rakentamaan yhteistyötä moneen suuntaan ja vetämään yhteen erilaisia ihmisiä. Hän sovitteli ja etsi viimeiseen asti kompromisseja. Työn- ja ryhmänohjaus olikin Esalle luontaista, vaikka hän siihen myös koulutti itseään jatkuvasti.
Anteeksi ja kiitos kuuluvat siis myös Esalle. Tänä vuonna olen kokenut valtavaa riittämättömyyttä, koska en kyennyt auttamaan ja tukemaan Esaa niin paljon kuin olisin halunnut. Anteeksipyyntö tulee liian myöhään, mutta niin kai käy aina, kun joku läheinen kuolee. Kiitokset kaikesta menneestä – ja varmasti myös tulevasta! Toimintasi velvoittaa meitä tekemään enemmän toisten hyväksi.
***
Joulunaika on onneksi ennen kaikkea armon aikaa. Vaikka monet suunnitelmani jäivät toteutumatta tai ne siirtyivät eteenpäin, niin paljon hyvääkin tämän vuoden ja syksyn aikana on tapahtunut. Elämänkulku ja ikäpolvet –hankkeen (www.ikapolvet.fi) julkaisut ovat valmistumassa viimeistään heti alkuvuodesta ja liikuntakulttuurin käsitetutkimuksen julkaisu osuu sekin alkuvuoteen. Kumpaankin hankkeeseen olen tehnyt tänä vuonna paljon työtä, vaikka niiden ”hedelmät” eivät ehtineetkään kypsyä ennen vuodenvaihdetta.
Kiitokset kuuluvat kaikille niille blogini lukijoille, jotka ovat antaneet jotakin palautetta näistä epäsystemaattisista, koukeroisista ja moneen suuntaan vääntyneistä jutuistani. Iloinen olen ollut jokaisesta kommentista, joissa joku lukijani on kokenut saaneensa itselleen tai työlleen jotakin hyötyä näiltä sivuilta. Heitäkin nimittäin on, vaikka en aina tuota hyötynäkökohtaa ole jaksanut jutuissani miettiäkään. Lonkkakuntoutusprosessini aukikirjoittamisesta olen erityisesti saanut hyvää palautetta ja itsekin olin siihen tyytyväinen.
Sivuni muuten täyttivät marraskuussa jo kaksi vuotta, jota edelsi pitkähkö suunnittelu- ja pähkäilyvaihe.”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” ei kokemukseni mukaan kuitenkaan päde tähän omaan blogisivuuni, sillä niin erilaiseksi tämä on rakentunut kuin mitä etukäteen visioin. Ehkä tähän pätee pikemminkin savolainen kansanviisaus (tai ehkä se on muiden keksimä), jonka mukaan savolainen rojekti on vain ”tekemistä vaille valmis”. Tästä blogisivustahan voi hyvällä syyllä sanoa, että se on syntynyt tekemällä eli kirjoittamalla asioista, jotka olen kulloinkin kokenut tärkeiksi.
***
Tänään koin tärkeäksi kirjoittaa Esasta, jota kovasti ikävöin. Saatamme Esan ensi lauantaina, vuoden lyhyimpänä päivänä, haudan lepoon KuPS:n verkkarit päällä. Esa oli minulle kuin pikkuveli, jota minulla ei muuten ole ollutkaan. Tai ehkä oli niin, että minä koin olevani Esan isoveli. Kiitos, että sain sitä olla!
Oikein rauhallista ja armollista joulua!