Viidettätoista Gymnaestradaa Helsingissä 12-18. heinäkuuta 2015 on hehkutettu runsaasti sekä osallistujien, helsinkiläisten että TV-katselijoiden toimesta. Tapahtuma on saanut kehuja, koska värikkäät ja iloiset voimistelijat tarjosivat monenlaista nähtävää ja toivat kansainvälistä tunnelmaa hiukan alavireiseen Suomeen. Joku vertasi voimistelun juhlaa vaikutuksiltaan jopa vuoden 1952 olympialaisiin.

TV:stä tai netistä tapahtumaa seuranneet ihastelivat upeasti rakennettuja ja toteutettuja ohjelmia, joita esittivät kaiken ikäiset naiset ja miehet, tytöt ja pojat. Esitysten muodot, taitotasot ja koreografioiden kekseliäisyys tulivat monille yllätyksenä – voiko voimistelu olla tuollaista, sehän voisi sopia minullekin…

Matka satunnaisesta katselijasta harrastajaksi ja siitä vielä Gymnaestrada-osallistujaksi saattaa kuitenkin olla hankala. Minkälaista jumppaaminen oikeasti on, miten pääsen mukaan ja mitä se vaatii?

Jos ei tunne ketään voimistelun harrastajaa, niin vertaiskokemuksen ja –tuen saaminen voi olla vaikeaa. Muutaman ”jumppatarinan” löytää Arto Virkkusen kirjasta Esittävän voimistelun juhlaa – Gymnaestrada Rotterdamista Helsinkiin, josta saa myös kattavan ja napakan kuvan koko Gymnaestrada-ilmiöstä.

Mutta jos ei löydä kirjaa eikä tunne ketään, niin mitä tehdä? Fiksuinta on googlata itselle lähin voimisteluseura ja valita sieltä ryhmä itselleen. Jos haluaa osallistua Gymnaestradaan, niin kannattaa tietysti ottaa selvää, onko kyseisellä ryhmällä aikeita osallistua neljän vuoden päästä järjestettäviin Dornbirnin (Itävalta) festivaaleihin. Ja sitten vain rohkeasti mukaan…

Helppoa kuin heinänteko? No, ei ehkä sittenkään. Kynnys osallistumiseen voi olla yllättävän korkea – ja monesta hyvin ymmärrettävästä syystä. Voimistelu, varsinkin nais-, ryhmä-, joukkuevoimistelu tai millä nimellä eri voimistelulajeja kutsutaankin (ks. lisää), on monille kokemuksellisesti joko täysin vieras (melkein kaikki miehet) tai sitten vastenmielinen kouluaikaisten kokemusten kautta. Vieläkin moni keski-ikäinen nainen kammoaa ”tamburiinivoimistelua” yli kaiken.

Rima osallistumiseen on varmaankin Helsingin esityksiä nähneiden silmissä alentunut, kun hän on huomannut, miten eri-ikäiset, tasoiset ja kokoiset ovat voimistelleet mielikuvituksellisissa ohjelmissa, joissa kaikille on löytynyt itselle sopiva rooli. Ei tarvitse olla voltinheittäjä, spagaatintekijä eikä rytmikone pystyäkseen nauttimaan voimistelusta.

Valkea lintu, Jäämiehet, ”perhejumpat” tai World Team saattoivat monien muiden lisäksi herättää jumpan vastustajankin mielenkiinnon – mitä tämä oikein on? Gymnaestrada ensikertalaisena ja muutenkin tuoreena voimistelijana yritän nyt kertoa, mitä aloittelija saattaa kokea voimistelijana.

Jalkapalloilijasta ja hiihtäjästä melkein voimistelijaksi: vomistelijaidentiteetin hakemista

Minähän en ole mikään voimistelija – päinvastoin olen aina ollut palloilija, hiihtäjä, juoksija, pyöräilijä, tanssijakin, mutta en voimistelija. 1-2-3-4 –tahtiin jumppaaminen ryhmän mukana on ollut minulle vastenmielinen ajatuksenakin. Ajatus on edelleenkin vieras identiteetilleni, mutta kokemus on nyt ihan päinvastainen.

En vieläkään mainosta itseäni oikeana voimistelijana, vaikka aika moni onkin bongannut vaatimattomat esitykseni telkkarista tai fb-sivuiltani. Enää en tunne huvittunutta myötähäpeää ajatellessani itseäni voimistelijana, mutta kovin vakavasti en tietenkään tätä ikämiesharrastustani ota.

Ehkä tässä on yksi vinkki uudelle voimistelijalle: älä sotke käsitystä itsestäsi miehenä, urheilijana, ihmisenä siihen, mitä teet jumpatessasi. Tämä on oikeasti vaikeaa; haluammehan useimmiten tehdä jotain sellaista, joka ikään kuin antaa lisäarvoa omalle identiteetillemme.

Moni mies varmasti miettii, mitä ”jätkätkin ajattelee”, jos sanon vetäväni trikoot jalkoihini ja meneväni muiden miesten kanssa jumppaamaan? Samat trikoot puolimaratonilla tai triathlonissa ovat ihan ok tai jopa ylpeyden aihe.

Jokainen meistä haluaa osata asioita, mutta tosiasia on, että voimistelu ei ole helppoa ainakaan keski-ikäiselle miehelle. Telkkarista se voi näyttää yksinkertaiselta, kun emme tee mitään taituruutta vaativia yksilösuorituksia. Uuden oppiminen vaatii vahvaa itsetuntoa ja uskallusta. Nyhveröt (muinaisssuomeksi: miehet) eivät jumppaa eivätkä tanssi!

Jos kuitenkin ylität tuon identiteettikynnyksen etkä pelkää asettua naureskelun kohteeksi, niin ehkä haluat lukea, miten minusta tuli melkein voimistelija. Voinet saada siitä jotain vinkkejä ja vertaiskokemuksen tunnetta itsellesi olit sitten mies tai nainen.

Voimistelijatarinani

Viisi vuotta sitten hain enempiä ajattelematta uuden tanssin keskus Zodiakin tanssiproduktioon, jossa harjoiteltiin nykytanssin liikemalleja ja valmistettiin huima esitys ammattilaisten kanssa. Koetanssin kautta valittiin reilun 30 hengen porukka intensiiviseen produktioon.

Vaikka koetanssissa ei ollut kyse osaamisesta, vaan siinä haettiin erityyppisiä ja varsinkin eri-ikäisiä tanssijoita, niin tuntui toki hyvältä tulla valituksi mukaan. Ulkopuolisethan eivät välttämättä tienneet tätä taustaa.

Esitys ja varsin tiukka harjoitteluaika ei sekään perustunut taitoon, vaan tärkeintä oli heittäytyä, eläytyä ja löytää yhteys toisiin tanssijoihin. Eeva Muilun ohjaaman esityksen nimikin oli Yhdessä.

Pari vuotta tuon jälkeen muutama ”hullu” eli Gymnaestrada-kirjan kirjoittaja pitkän linjan voimistelija Arto Virkkunen, Olarin Voimistelijoissa tyttärensä kautta voimisteluun hurahtanut Kisakallion markkinointi- ja kehitysjohtaja Harri Hollo, kansantanssitaustainen Aikuisurheiluliiton toiminnanjohtaja Vesa Lappalainen ja minä löysimme itsemme Svolista, jossa keskustelimme miesten voimistelun edistämisestä. Tavoitteeksi asetimme miesten oman esityksen saamisen Gymnaestradaan, joka oli myönnetty Helsinkiin.

Silloin haaveilimme suuresta kenttäohjelmasta, mutta eri syistä sen organisoiminen ei kuitenkaan onnistunut. Yksi tärkeimmistä syistä oli, ettei SVolin seuroissa ole kovin monta miesten ryhmää tai edes yksittäisiä miehiä.

Meidän toinen tehtävämme onkin houkuttaa miehiä mukaan tähän voimistelun maailmaan. Sitä tässäkin nyt yritän tehdä niin rehellisesti kuin mahdollista.

En siis 50-vuotiaana ollut mitenkään erityisen innostunut voimistelusta enkä edes tiennyt Gymnaestradasta kuin nimen. Kokemusta edes katsojana minulla oli vain opiskeluaikojen harvoista esityksistä, joita silloiset naisvoimistelijat juhlissamme esittivät. Joukkuevoimistelua olin nähnyt telkkarista, mutta sellaiseksi en miesten jumppaa kuvitellut.

Svolin puolelta hommaa lähti organisoimaan Kallioniemen Marja, joka jo veti Olarin miesryhmää, Quut, joka oli syntynyt Titaanien isien toiveesta. Pian minutkin oli houkuteltu mukaan tähän ryhmään. Elettiin kevättalvea 2013.

Kesällä 2013 esiinnyin ensi kertaa estradilla; ensin Gerontologia-päivillä Finlandia-talossa ja myöhemmin SunSvolissa Lahden jäähallissa. Palaute oli riemastuttavaa – samanlaista kuin Gymnaestradassa, jossa esitimme ohjelmaa sekä Linnanmäellä että Senaatintorilla. Badding Somerjoen Oi kuu on tuonut meille mainetta myös Tallinnassa ja lukuisissa muissa tilaisuuksissa.

Gymnaestradassa pääohjelmamme oli kuitenkin ”Snowballs” tai Jäämiehet, joita ovat ovolaisten lisäksi Keravan Naisvoimistelijoiden ryhmä, kahdeksan miestä kummastakin (minä treenasinkin viime talven Keravalla KNV:n ryhmässä ja kävin vain silloin tällöin Espoossa). Keravalla coachina on ollut Tarja Schneider-Lehto, joka teki koreografian yhdessä Marja Kallioniemen kanssa. Tämän ohjelman ensimmäinen versio esitettiin Svoli-gaalassa marraskuussa 2014.

Kummassakin ohjelmassa välineenä on iso jumppapallo, mutta olen ollut esittämässä myös rokkia ilman välineitä. Mutta palataanpa kokemuksiini. Minkälaista ”miesvoimistelu” oikein on?

Voimistelukokemusten purkamista

Harjoittelu ei ole aina juhlaa, vaan usein se on aikamoista säätöä. Ohjelmien oppiminen ei nimittäin ole helppoa ja virheitä täytyy pelätä koko ajan, vaikka ohjelma olisi vanha tuttu. Kahdeksan tai 16 miehen yhtäaikainen liikkuminen oikeassa rytmissä, säntillisin ojennuksin ja suorissa riveissä tai jonoissa, on haastavaa. Muutaman kerran ”rytmikoneiltamme” meni totaalisesti hermot myös sen takia, että musiikkimme oli erityisen hankala rytmisesti.

Kyllä harkoissa nauretaankin ja päästään hyvään fiilikseenkin, kun ohjelma lähtee sujumaan epäonnistuakseen taas seuraavissa treeneissä totaalisesti. Me myös olemme hyvin erilaisia oppijoita. Itse esimerkiksi opettelen ensin liikkeet mahdollisimman hyvin ennen kuin pystyn keskittymään rytmiin. Joku toinen keskittyy ensiksi rytmiin, kolmas ehkä johonkin muuhun seikkaan.

Meille kaikille vaikeinta lienee liikesarjojen oikean järjestyksen muistaminen. Ohjelman yksittäiset osat jäävät ensiksi mieleen, mutta niiden järjestys saattaa unohtua pitkänkin harjoittelun jälkeen. Ja se jännittää kokeneitakin jumppaajia joskus ihan pirusti. ”Jännäkakkaa” ja viime hetken treeniä nähtiin Gymnaestradassakin.

Vaikka voimisteluesitykset eivät yleensä ole kilpailuja, niin selvä kilpailu- tai esiintymisjännitys on aina käsin kosketeltavaa ennen lavalle menoa. Sitä voi kutsua epämukavuusalueelle menoksikin, mutta siinä myös piilee koko homman yksi peruskoukutus. On hienoa joutua keskittymään täydellisesti omaan ja toisten tekemiseen. Sellaistahan harvoin arkielämässä kokee.

Käsittelemme jännitystä eri tavoin. Joku käy läpi sarjoja mielessään, toisesta tulee yliaktiivinen selittäjä, kolmas muuttuu flegmaattiseksi ja neljäs vitsailee. Ja sitten astellaan yleisön eteen ja itsemme sisään. Musiikki alkaa ja voimistelun juhla on siinä! Jok’ikinen hermo on vireessä ja fokus on kaikille selvä.

Ja mikä riemu räjähtää heti ohjelman jälkeen! Varsinkin jos tuntuu, että esitys onnistui. Aika usein myös tulee se voittajan tunne, vaikka ohjelma ei ihan täydellisesti menisikään. Jännitys purkautuu ja antaa hurjasti energiaa, ylävitosia läpsitään, naureskellaan ja ollaan yhtä perhettä!

Käydään läpi tunnelmaa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa. Ja tässä sitten tullaan erikoiseen asiaan: yleisömme ovat aina olleet mahtavia, kannustusta on tullut ylenpalttisesti. Varmasti suuri osa on ”miesbonusta”, mutta mitä sitten?

Voimistelun hienous toki tulee siitä, että tasoltaan huonommatkin yksilöt voivat rakentaa huiman hienon ohjelman. En minä mollaisi huonoa hiihtäjää tai puujalkaista jalkapalloilijaakaan, mutta onhan noissa lajeissa vaikea saada aikaiseksi onnistunutta esitystä ellei ole riittävää kuntoa tai taitoa.

Ero ei toisaalta ole huima; onhan joukkuepeleissäkin kyse siitä, miten erilaiset yksilöt rakentavat toimivan koreografian (taktiikan), jossa keskeistä on joukkueen kokonaissuoritus. Ehkä Huuhkajienkin pitäisi käydä ryhmä- tai joukkuevoimisteluharkoissa ja –esityksissä? Voimistelussa hyvän suorituksen määritelmä on kuitenkin liukuvampi kuin tulosurheilussa. Hyvä esittäminen korvaa tekniikan puutteita.

Gymnaestradassa minut yllätti se, että niin Linnanmäellä kuin Senaatintorillakin yleisöt lähtivät riehakkaasti mukaan esityksiin. Ei siis vain meidän ohjelmiin, vaan kaikkiin muihinkin. Näissä paikoissahan yleisö koostui satunnaisista Lintsinkävijöistä, turisteista ja muista sivullisista eikä voimisteluentusiasteista niin kuin Jäähallin tai Olympiastadionin asiantuntevat, mutta silti riemukkaat yleisöt.

Olympiastadionilla lopputanssin aikana mietinkin, mitä ihmettä pitäisi tapahtua urheilurintamalla, että koko yleisö lähtisi tanssimaan yhdessä esiintyjien eli urheilijoiden kanssa. Suomi olisi päässyt futiksen MM-kisoihin? Ehkä ei silloinkaan. Jotain ainutlaatuista tässä voimistelukulttuurissa kyllä on.

Jos harkoissa on joskus vaikeaa, niin esitykset kyllä korvaavat sen ruhtinaallisesti. Onhan se tietysti epäreiluakin, että ikätutkijana en juuri koskaan kuullut kollegoiltani edes kriittisiä kommentteja tieteellisistä esityksistäni Gerontologia-päivillä, mutta äijäjumppaesityksemme jälkeen myönteisistä palautteenantajista ei ollut puutetta. Huikeaa elämyksellisyyttä.

Samalla se varmaan kertoi siitä, että tutkijoiden mielestä kuka tahansa kykenee pitämään tieteellisen esityksen, mutta hyvin harva (mies) uskaltautuu esiintymään voimistelijana. Vaikka ehkä vähän jäävi olenkin, niin saattaa olla, ettei ihan huono esitys kuitenkaan olisi saanut kriittistä yleisöä villiintymään.

Meille jumppaajille kyse on tietysti myös yhteisöllisyydestä ja osallisuuskokemuksesta. Jumpparyhmään syntyy vahva side varsin nopeasti. Olemme riippuvaisia toisistamme ja meidän on pakko tulla toimeen keskenämme, vaikka olemme erilaisia ihmisinä, mutta myös jumppaajina. Suvaitsevaisuuskin lisääntyy ja kyky ymmärtää pitkiä, lyhyitä, jäykkiä, notkeita, kevyitä ja painavia…

Yhteinen projekti hitsauttaa porukkaa, tuottaa huumoria ja itseironiaa. Tavoitteellisemmat vetävät muita ponnistelemaan enemmän, mutta hekin joutuvat ottamaan huomioon hitaammin oppivat tai ne, joille ei ole samaa pyrkimystä täydellisyyteen. Yhdessä aiheutamme harmaita hiuksia ohjaajillemme, mutta onneksi heillä on ollut ymmärrystä joskus melkein toivottomissakin tilanteissa.

Tavoitteellisuus ja esitykset ovat vaikuttavia tekijöitä, joiden kautta voimisteleminen merkityksellistyy aivan toisin kuin viikoittainen jumppaharjoitus. Toinen ohjaajistamme Tarja Schneider-Lehto osoitti tämän myös amk-opinnäytetyössään. Esiintyvät jumppaajat merkityksellistävät kaiken liikkumisensa voimakkaammin kuin esiintymättömät.

Itseilmaisu voimistelun kautta on meille jännä juttu. Osa meistä jakaa kuvia, videoita ja tunnelmia lähes reaaliaikaisesti omille (some)yhteisöilleen. Jotkut pitävät vähän matalampaa profiilia, mutta kukaan tuskin enää pitää ”kynttiläänsä aivan vakan alla”. Silti tiettyä kainoutta tai vaatimattomuutta omaan jumppaamiseen liittyy, vaikka miesvoimistelija tekisi päätyötään voimisteluliiton johdossa…

Miehet ja aikuiset voimistelemaan

Tosiasia tietysti on, että miesten ryhmävoimistelu on Suomessa tällä hetkellä vierasta, vaikka perinteitä on 1800-luvulle asti. Ikämiesten ja keski-ikäistenkin miesten porukoita on vähän ja nuoret miehet keskittyvät telinevoimisteluun tai katutanssin kaltaisiin esiintyvän voimistelun muotoihin.

Kyse voi olla myös käsite- tai nimiongelmasta – street dance, hiphop tai break dance ”tulivat läpi” myös Gymnaestradassa, mutta meidän tekemillemme ohjelmille ei oikeastaan ole mitään kunnon nimeä. Tyylisuunta oli kyllä tuttu, sillä aika monet Gymnaestrada-ohjelmat perustuivat koreografioille, joissa oli yhdistelty luovasti eri voimistelun ja tanssin muotoja.

”Miesvoimistelu” tai ”äijäjumppa” ei esimerkiksi kerro kuin tekijöiden sukupuolen. Monissa samankaltaisissa ohjelmissa esiintyjinä oli kuitenkin yhtä lailla naisia kuin miehiäkin. ”Valkeaan lintuun”, jonka esteettistekninen perusta on suomalaisessa naisvoimistelussa, voisi olla hankala ympätä miestä, jolla ei noita liikemalleja ole hallussaan. Myöskään joukkuevoimistelun nykytyyli ei liene mahdollinen sen enempää miehille kuin useimmille naisillekaan, jos he eivät ole lajia lapsesta asti harrastaneet.

”Tule voimistelemaan” ei oikein aukene ilman tarkentavia määreitä. Täytyy olla hyvä myyntitykki, jos tuolla nimellä saa vaikkapa keski-ikäiset miehet mukaan voimistelemaan tai vaikkapa seuraavaan Gymnaestradaan. Tässä voisi jopa julistaa käsitekilpailun aikaiseksi, jotta meille kaikille kirkastuisi mistä tässä oikein on kysymys.

”Äijäjooga” lienee vakiintunut termi, jonka avulla joogaa on pystytty markkinoimaan miehille. Voimistelun ja tanssin maailma on myös täynnä erilaisia lajeja, tyylisuuntia ja muotoja, joilla on omat tekniikkansa ja kilpailunsakin. Nyt haen kuitenkin yleisnimeä niille voimistelumuodoille, joita nähtiin Gymnaestradassa aika paljon, mutta joille en ainakaan itse tiedä ytimekästä nimeä.

Kysehän on esittävästä ryhmävoimistelusta (performed group gymnastic), joka ei kuitenkaan kerro riittävästi eikä ainakaan napakasti asiasta. Nyt Gymnaestradan jälkeen suurella yleisölläkin on aika hyvä käsitys tästä voimistelumaailman moninaisuudesta, missä yksilöt ja ryhmät taipuvat mitä erilaisimpiin esityksiin. Olisi aika lyödä läpi varsinkin aikuisille ja erityisesti miehille sopivan voimistelun idea.

Nimi ei tietenkään riitä, vaan nyt pitäisi Svolin jäsenseurojen takoa, kun rauta on kuumaa. Perustaa joko pelkästään miesten ryhmiä tai sekaryhmiä. Koreografit voisivat myös aloittaa uusien vuoteen 2019 tähtäävien ohjelmien tekemisen välittömästi.

Itse olenkin jo kehitellyt pohjia ohjelmaan, jonka voisi toteuttaa sekä hyvin pienellä porukalla että kenttäohjelmana vaikkapa 100—200 hengelle. Ohjelmaa pitäisi voida harjoitella sekä yksin, erikokoisissa ryhmissä että todella isolla joukolla. Ja sen eri versioita voisivat ryhmät käydä esittämässä ympäri maan erilaisissa tilaisuuksissa ennen seuraavaa Gymnaestradaa.

Osa opetuksesta ja ohjelman kehittämisestä tulisi myös tapahtua netin tai someryhmän välityksellä videoiden, kuvien, ohjeiden ja keskustelun kautta. Voimistelijat voisivat itsekin osallistua ohjelman rakentamiseen ja kehittämiseen. Radikaalein tapa olisi tietysti se, että koko ohjelman teko joukkoistettaisiin.

Entä jos ensimmäinen tehtävä olisi rakentaa lyhyt liikesarja (15-30 sek) neljän hengen ryhmälle? Ryhmä laatisi siitä videoklipin, joka julkaistaisiin jossakin yhteisellä some-seinällä. Näistä sitten valittaisiin parhaat jatkokehittelyyn. Parhaimmassa tapauksessa näin saataisiin ”pohjat” monille uusille ohjelmille. Tällaisten ”doodson-tyyppisten” klippien ideointi, tekeminen ja jakaminen voisi olla erittäin hauskaa ja motivoivaa.

Siitä vaan ideoimaan lisää…

Lopuksi ja aluksi

Gymnaestradakokemukseni ja –tarinani on ollut ainutlaatuinen juttu. En millään haluaisi pitää sitä vain omana kokemuksenani, vaikka juuri nyt siitä saankin erityiskredittiä. Tämä täytyy ehdottomasti jakaa muillekin vastaaville voimistelusta mitään tietämättömille.

Tarkkaavainen lukija huomaa, että en ole maininnut sanallakaan terveyttä, hyvinvointia enkä taloudellisia vaikutuksia, joita voimistelu ja –tapahtumat tuovat tullessaan. Niistä on kuultu muualta riittävästi ja itsekin olen propagoinut paljon liikunnan monenlaisista hyvinvointivaikutuksista. Niitä voi löytää tietysti tästä tekstistäkin – voimisteluharjoitukset, -esitykset ja Gymnaestrada ovat tehneet elämälleni hyvää.

Jopa niin hyvää, että voimistelin Gymnaestradankin läpi olkapäällä, josta on ainakin yksi jänne poikki ja useampikin heikossa kunnossa. Ilman voimisteluharjoituksia olisin työkyvytön tai telakalla toipumassa. Minusta terveydestäkin pitäisi puhua liikunnan yhteydessä konkreettisemmin kuin nykyään tehdään.

Konkretia on esimerkiksi juuri sitä, että usein liikkumaan lähtiessä minullakin sattuu moneen paikkaan – lonkassa on proteesi, polvissa kulumia, olkapäät vioittuneet, selässä skolioosi, sormissa on nivelkipuja, astma ja allergiakin vaivaavat. Mutta sitkeä liike ”voitelee” nivelet, avaa keuhkot ja antaa mahdollisuuden liikunta- ja urheilukokemuksille, kuten vaikka Gymnaestradassa. Kivutkin unohtuvat, vaikka ei liikunta minua terveeksi tai nuoreksi tee.

Aivan riittävästi syitä voimistelun aloittamiseen siis löytyy, vaikka olisi rehellinenkin. Jonkun toisen tarina olisi aivan toisenlainen; voin kuvitella miten ihania ja jopa maalauksellisia kertomuksia kirjoittaisivat nekin tuntemani voimistelijanaiset, jotka osallistuivat jo ties monenteenko Gymnaestradaansa…

Kaikki eettisesti hyväksyttävät keinot voimistelun ilosanoman levittämiseksi ovatkin nyt sallittuja. Edellä hahmottelemani idea voimisteluohjelman tekemiseksi on vain yksi keino asian edistämiseksi.

Helsingin Gymnaestrada-hengen siivittämänä tulisi nyt aloittaa uusi aikakausi, jonka aikana kansojenkin välistä yhteisymmärrystä voitaisiin konkreettisesti edistää, kuten World Teamissä jo teimmekin, kun voimistelimme yhdessä suuressa ja iloisessa joukkueessa. Eurooppa ja maailma tarvitseekin nyt YHTEISTÄ VOIMISTELUA heikkouksiensa vahvistamiseksi.

jk. Kupilan Jari pohti Urheilulehdessä Gymnaestradaa urheilutoimittajan näkökulmasta ja löysi mielenkiintoisia pointteja. Muutama huomio niistä.

Jos ei-kilpailullinen urheilutapahtuma (ehkä tässä on kyse liikunta- tai voimistelutapahtumasta) ei taivu urheilutoimittajien, -toimitusten tai –medioiden käsitteiden ja käytäntöjen maailmaan, niin suosittelisin lisäkoulutusta etteivät mullistuksessa olevat valtamediat häviä peliä sosiaaliselle medialle (ks. https://www.facebook.com/miksi.liikun, jossa vain yhden ihmisen some-maailma Gymnaestradasta – näitä oli varmaan tuhansia ja tuhansia). Voimistelijat eivät itse tarvitse urheilu-uutisointia, mutta median luulisi olevan kiinnostunut tällaisesta vahvasta joukkoliikkeestä.

Kovasti ihmettelin Jarin tulkintaa siitä, että Gymnaestrada osoitti urheiluliitot ja –seurat jotenkin tarpeettomiksi, kun Helsingin Gymnaestrada oli päinvastoin valtava osoitus Svolin ja sen jäsenseurojen elinvoimaisuudesta. Ohjelmat tehtiin ja harjoiteltiin seuroissa ja valtava vapaaehtoisten joukko tuli myös seurojen kautta. Ilman OVO:n ja KNV:n mahtavaa toimintaa en itsekään olisi mitenkään päässyt kokemaan tätä upeaa voimistelun juhlaa.

Toinen asia on, että Svoli ja sen jäsenseurat voisivat toimia vieläkin aktiivisemmin vaikkapa Jarin kaltaisten keski-ikäisten miesten mukaan saamiseksi.

Lisää aiheesta

Tiihonen A. 2015. Elämyksellisyyttä liikunnassa – riittävästi, muttei liikaa eikä liian vähän (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/elamyksellisyytta-liikunnassa-riittavasti-muttei-liikaa-eika-liian-vahan). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 18.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kokemusten kirjo. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 26.1. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuntakulttuurista vähäsen. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/19/liikuntakulttuurista-vahasen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2015.

Tiihonen A. 2014. Miksi liikun – miten liikutan. (https://www.miksiliikun.fi/2014/11/19/miksi-liikun-miten-liikutan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.11.2014.

Tiihonen A. 2013. KesäQuussa käsitteitä uusix. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/?m=201306) 11.6.2013.

Tiihonen, Arto (2011) Miten minusta tulisi (seniori)tanssija? (https://www.miksiliikun.fi/2011/11/24/173/) Julkaistu blogisivulla www.miksiliikun.fi, 24.11.2011.