MM-kisojen selostukset ovat täynnä erilaisia tilastotietoja. ”Se ja se joukkue ei ole koskaan hävinnyt ottelua tälle toiselle joukkueelle, kun ne ovat kohdanneet toisensa Amerikan mantereella lauantai-iltapäivällä yli 20 Celsius-asteen lämpötilassa ja kun tuomarina on ollut italialainen oikeudenjakaja” on tilastollisesti lähes yhtä todennäköisesti ottelun lopputulokseen vaikuttava asia kuin se, että joidenkin maiden joukkueet ovat MM-kisojen pitkässä historiassa pelanneet jollakin tietyllä tavalla. Jälkimmäisiä tilastoja kuulemme ennen jokaista ottelua ja tuntuu siltä, että uskommekin niihin. Onko tilastoilla merkitystä, mitä niistä voi ja kannattaa lukea ja vielä: mitä tilastotieteen avulla voi osoittaa ja mitä ei?

Tässä blogissani arvioin kahden tilastotieteilijän kirjoittamaa jalkapalloanalytiikan kirjaa Numeropeli ja pohdin samalla yleisemminkin tilastojen asemaa jalkapallossa ja urheilussa laajemminkin. Tilastoillahan on erittäin suuri rooli ”urheilupuheessa” ja niihin on helppo tukeutua, koska ne edustavat eräänlaista faktapankkia, josta kukin voi tulkita omalla tavallaan todellisuutta. Tilastotieteellä on kuitenkin tarkemmat kriteerit ”totuuden” suhteen. Niitä siis arvioin em. kirjan muutaman esimerkin kautta. Lopuksi pohdin omaa veikkaustani MM-kisojen alkulohkon tuloksista suhteessa todellisuuteen.

—

Vaikuttaako siis maajoukkueiden koko otteluhistoria jotenkin tähän päivään asti, vaikka pelaajat, valmentajat ja jopa suuri osa katsojistakin ovat aivan eri ihmisiä kuin vuosikymmeniä sitten? Näissä kisoissa on eniten julkisuudessa puhuttu vuoden 1950 MM-kisojen loppuottelusta, jossa Brasilia hävisi Uruguaylle kisojen viimeisessä ottelussa ja menetti lähes varman maailmanmestaruuden. Brasilian valmentaja Luis Felipe Scolari on toki voinut vajaa parivuotisena traumatisoitua tästä tapahtumasta ja tiedetäänhän hyvin sekin, että koko kansakunta voi traumatisoitua niin, että jopa sata vuotta vanhat asiat vaikuttavat voimakkaasti ihmisiin. Suomen sisällissota lienee meille tutuin esimerkki tästä ilmiöstä. Varmaan monet ajattelevat, että Suomen lätkämaajoukkuekin on kärsinyt Ruotsi-traumasta, vaikka kovin hyviä, tilastollisesti kestäviä, perusteita tällaiselle ajattelulle ei olekaan (tästä enemmän blogissani:https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/)

Tilastot MM-kisoissakin ovat usein ”tilastollisesti” (tilastotieteellisesti) aika kestämättömiä. Ensinnäkin aineistot ovat varsin pieniä – parhaimmillaan maajoukkueet ovat voineet pelata vastakkain joitakin kymmeniä kertoja kymmenien vuosien aikana. Tilastotieteilijä kaipaisi suurempaa otosta eikä kovin kestävää ole sekään, että verrataan keskenään eri joukkueita, jotka vain ovat pelanneet tietyn lipun alla. Parempaa aineistoa saadaan, jos verrataan näitä nykyisiä joukkueita keskenään, mutta ne ovat pelanneet keskenään todella vähän otteluita, vaikka olisivat olleet samassa karsintalohkossakin, joten tilastollisesti ne ovat lähes sattuman arvoisia. Tämä on siis aivan eri asia kuin kokemus, muisto tai miksi tätä subjektiivista puolta kutsutaankaan ja sen merkitystä en halua kiistää. Mutta tilastotiedettä se ei ole, jos niiden perusteella lasketaan ennustuksia tai todennäköisyyksiä.

Jos tilastotieteilijät voivat todeta, että yhden ottelun voittajan veikkaaminen kahden suurin piirtein samantasoisen – esimerkiksi Valioliigaseuran – joukkueen kesken on about 50-50, niin MM-kisatasolla tämä tilastototuus ei voi kovin paljon muuttua. Itse asiassa jalkapalloa tutkineet tilastotieteilijät Chris Andersson ja David Sally ilmaisevat sattuman todennäköisyyden näin:”Puolet näkemistämme maaleista, puolet syntyneistä lopputuloksista eivät johdu taidosta ja kyvykkyydestä vaan sattumasta ja onnesta” (Andersson ja Sally 2013, 48). Arkiajattelu haraa tätä totuutta vastaan, mutta jos ottelun lopputuloksen tai edes voittajan veikkaaminen ei olisi näin vaikeaa, niin veikkaustoiminnan kaupallinen ylläpitäminen ei voisi olla kannattavaa liiketoimintaa. Jokainen joka on tehnyt jonkun MM-kisaveikkauksen varmaan tietää, miten vaikeaa MM-kisojen voittajan veikkaaminen on. Saati yhden ottelun.

En missään nimessä tyrmää kokemusten – hyvien tai huonojen tai muuten merkityksellisten – vaikutusta ihmisten toimintaan. Päinvastoin. Niiden taustalla eivät kuitenkaan ole tilastolliset tosiseikat, vaan jotkut aivan muut inhimilliseen toimintaan vaikuttavat tekijät. Aivan varmasti Suomen kokemilla tappioilla Ruotsille jääkiekossa on merkitystä suomalaisille ja Suomen joukkueille myöhemminkin, mutta yhtä hyvin Ruotsiin vaikuttaa se, että Suomi on useinkin nöyryyttänyt ruotsalaisia kaukalossa. Tilastotieteen keinoin tätä vaikutusta on kuitenkin vaikea todentaa.

Edellä mainitut tilastotieteilijät Anderson ja Sally kuitenkin yrittävät osoittaa monia jalkapalloa koskevia myyttejä vääriksi kirjassaan Numeropeli, jonka alaotsikko ”Luulet ymmärtävästi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään”, paljastaa tilastotieteilijöidemme yhden intention. He yrittävät aika provosoivastikin osoittaa olevansa korvaamattomia nykyjalkapallolle ja sen kehittämiselle. Tämä antaa kirjalle jäntevyyden, mutta johtaa väistämättä myös ajattelemaan, että esimerkiksi Ylen MM-studion asiantuntijat vertautuvat ”suoneniskijöihin” tai aikaan ennen Martti Lutherin ”uskonpuhdistusta”, koska he eivät selvästikään ole perillä juuri näiden tilastotieteilijöiden sofistikoituneista analyyseista, joita he kutsuvat yleisnimellä ”jalkapalloanalytiikaksi”.

Kirja on tehty myös maallikkojen luettavaksi, mutta varmaankin ennen kaikkea valmentajien, managerien ja seurajohtajien silmien avaamiseksi (ehkä myös markkinoidakseen omaan osaamistaan kirjoittajat ovat kirjoittaneet kirjan näin provosoivasti). Onkin sekä jalkapallotieteen, valmennuksesta vastaavien että jalkapalloa seuraavien etu, että katsotaan tarkasti, mitä tilastotieteilijät väittävät kirjassaan. He etenevät jossakin määrin historiallisesti esitellessään jalkapallon ja osin muiden lajien tilastoinnin ja niiden analysoinnin sekä käytännön hyödyntämisen historiaa. Tämä antaa hyvän perspektiivin tilastojen käytölle jalkapallossa ja urheilussa.

Lukijan on kuitenkin oltava tarkkana, ettei siirrä joskus aiemmin tehdyistä pelianalyyseista totuuksia tähän päivään. Kirjoittajat eivät nimittäin aina ole itse kovin tarkkoja tässä suhteessa, koska he keskittyvät niin tarkasti tilastoihinsa eivätkä huomaa jalkapallon pelaamisessa ja taktiikassa tapahtuneita muutoksia, jotka tietysti vaikuttavat tilastoihin tai niistä tehtyihin tulkintoihin. Itse en esimerkiksi uskoisi kovin paljon tilastoihin, jotka on tehty 1960- tai edes 1990-luvulla, koska jalkapallon peliajatus on kehittynyt tai muuttunut niin paljon, että se väistämättä vaikuttaa hyvästäkin tilastomateriaalista tehtyihin tulkintoihin. Näissä kisoissa on esimerkiksi tehty yllättävän paljon maaleja, vaikka yleinen trendi on jalkapallon alkuajoista lähtien mennyt vähämaalisempaan suuntaan. Olisikin kiinnostavaa tietää, mitä futiksessa on nyt tapahtunut tai tapahtumassa tässä suhteessa. Tähän kirja ei tietenkään anna vastausta, vaikka se moneen muuhun asiaan yrittääkin vastata.

Kirja on viihdyttävä kooste jalkapallomyyttien tilastollisesta purkamisesta hiukan samaan tapaan kuin TV-sarjassa ”Myytinmurtajat”. Kirjassa lähdetään käsittelemään vahvoja uskomuksia, joita usein kuvataan verevästikin kokemuksellisesti – ja osoitetaan tilastojen avulla vääriksi. Nämä ”uskonpuhdistajat” haluavatkin avata silmämme, joten kohteeksi valikoituu heti aluksi kaksi vahvaa uskomusta eli ”joukkue, joka tekee maalin, päästää myös todennäköisesti itse maalin omiin” ja että ”kulmapotkut ovat vaarallisia ja johtavat maaliin”. Katsotaan, miten tilastotieteilijät kumoavat nämä uskomukset.

Tämä ensimmäinen uskomus kumottiin tutkimuksella, jossa tutkijat Ayton ja Braennberg olivat analysoineet 127 valioliigan ottelua, jotka päättyivät 1-1 tasapeliin ja merkitsivät muistiin, milloin avausmaali ja tasoitusmaali oli tehty. He jakoivat ensimmäisen maalin jälkeen otteluajan neljään neljännekseen. Jos joukkue siis meni johtoon 10. minuutilla, ottelun loppuaika jaettiin neljään kahdenkymmenen minuutin neljännekseen. Tulokseksi saatiin kuvio (s. 31), joka osoitti, että 1. neljänneksellä tehtiin noin 18% tasoitusmaaleista, 2:lla 28%, 3:lla 25% ja viimeisellä 32% eli väite osoittautui kirjoittajien mielestä täysin vääräksi.

Jos olisin ollut kyseisen tutkimuksen ohjaaja tai tarkastaja, olisin ehkä tehnyt muutaman tarkentavan kysymyksen ko. tutkijoille, mutta myös kirjan tekijöille. Ensiksi kysyisin, miksi tutkijat ovat valinneet aineistoksi vain ottelut, jotka päättyvät 1-1 tasapeliin, vaikka arkikokemus tuntuisi osoittavan, että ko. väite pätee paremmin otteluihin, joissa tehdään paljon maaleja. Tilastollisestikin on todennäköisempää, että mitä enemmän ottelussa tehdään maaleja, sitä useammin ne tehdään vastustajan maalin jälkeen aika nopeaan tahtiin (sosiaalipsykologisesti ajattelisin, että maalin jälkeen seuraavat viisi tai ehkä kymmenen minuuttia ovat sellaisia, joihin vastustajan maalilla on vaikutusta). Olisin ehdottomasti vaatinut paremmin sopivan aineiston tähän tutkimukseen. Tätä aineistoa olisin pitänyt tarkoitushakuisena. Sitä paitsi se arkinen kokemus, jonka pohjalta tätä tutkimusta on lähdetty tekemään ei todennäköisesti koske 1-1 otteluita, vaan otteluita, joissa juuri maalin tehnyt joukkue päästää heti maalin, jolla se häviää ottelun tai menettää jatkopaikan tasapelin takia.

Vaikka harvoin voin pahoin futisottelun jälkeen, niin Kreikka-Norsunluurannikko –ottelun jälkeen -. ja aikanakin – voin fyysisesti pahoin. Syy oli se, että näin heti alusta lähtien, että Kreikka tulee voittamaan ottelun, vaikka toivoinkin afrikkalaisten taitureiden voittoa. Pelaajien ruumiinkieli ja sitoutuminen yritykseen viestivät vahvasti sitä, että kreikkalaiset tekevät voittomaalin tai pikemminkin, että norsunluurannikkolaiset eivät kykene puolustamaan tasapeliä tarpeeksi. Kreikkalaiset eivät toki tehneet voittomaaliaan heti 1-1 tasoituksen jälkeen, vaikka tilaisuuksia toki oli. Mutta välipointtini siis on, että juuri tällaiset tilanteet jäävät ihmisten mieliin, eivät yhdentekevät 1-1 –tasoitukset peleissä, joissa tasapeli voi olla hyvä tulos kummallekin joukkueelle.

Vaikka harhauduinkin kokemusten tulkintaan, niin edellinen kritiikkini koski puhtaasti tilastotieteellistä aineisto-ongelmaa – aineiston olisi ehdottomasti pitänyt sisältää otteluita, jotka päättyivät muuten kuin 1-1 –tulokseen, vaikka sellaisia on tietysti helpoin tutkia. Tutkijan välihuomio: nykyajan tieteellisen tutkimuksen hyvin yleinen ongelma onkin se, että tutkitaan vain ilmiöitä, joita on tutkittu jo aiemmin ja joita on metodisesti helppo tutkia. Monimutkaiset ilmiöt ja haastavat aiheet jäävät tutkimatta. Tässäkin tutkijat olivat varmaan katsoneet liian vaikeaksi asetelman, jossa olisi ollut liikaa muuttujia.

Toinen kysymykseni koskee tulkintaa, joka näyttää em. esimerkin valossa ihan järkevältä eli jaetaan avausmaalin jälkeinen aika neljään yhtä suureen osaan. Mutta entä jos avausmaali tehdään ottelun viimeisillä minuuteilla – viimeinenkin kvartaali tuntuu samalta kuin toinen maali olisi tehty heti ensimmäisen jälkeen. Yhtä lailla ongelmallista on väittää, että 19 minuuttia myöhemmin tehty maali olisi tehty heti ensimmäisen jälkeen. Ajan jakaminen neljään yhtä suureen osaan on täysin subjektiivinen valinta, jolle ei ole perusteita ko. kysymyksen ratkaisemiseksi. Vaihteluväli nopeasti syntyneen tasoituksen suhteen on muutamista (kymmenistä) sekunneista lähes jopa 23 minuuttiin – todellisuutta ei voi manipuloida näin paljoa, jotta voisi todistaa väitteensä oikeaksi. Missähän ovat olleet ko. tutkimuksen tarkastajat ja millä perusteilla kirjan kirjoittajat ovat ottaneet argumenttinsa perustaksi näin heppoisesti suunnitellun tutkimuksen? Ikävä sanoa, mutta tällä tutkimuksella tuota myyttiä ei kyllä murreta.

Entä kulmapotkujen vaarallisuus tai vaarattomuus, miten sen tilastotieteilijät osoittavat? Valioliigan 1134 kulmapotkulla 134 ottelussa kaudella 2010-2011. Tuloksena oli, että vain joka viides kulmapotku johti maalilaukaukseen (oletan, että tässä ovat mukana myös pukkaukset, selkäosumat jne., jotka ovat menneet maalia kohti) ja näistä maalilaukauksista vain joka yhdeksäs meni maaliin. Tekstistä ei suoraan selviä, miten monta kulmaa tarvitaan yhteen maaliin (oletan, että 1 maali/45 kulmaa kohti, mikä tuntuu aika pieneltä määrältä), sen sijaan se ilmaistaan näin ”Yksinkertaisemmin ilmaistuna keskimääräinen valioliigajoukkue tekee maalin kulmapotkun seurauksena kerran kymmenessä ottelussa” (s. 34). Tämäkö on yksinkertainen ilmaisu tilastotieteilijälle – huhhuh.

Hiukan koukeroisestihan tuo on ilmaistu edelleen, mutta parista kuviosta (s. 32) selviää, että kulmapotkujen määrän lisääntyessä myös maalilaukaukset lisääntyvät aika lineaarisesti eli mitä enemmän kulmia sitä enemmän maaliin kohdistuvia laukauksia. Sen sijaan näyttäisi siltä, että maalien määrä ei lisäänny niin paljon kulmapotkujen määrän lisääntyessä, mutta huomionarvoista lieneekin se, että maalin syntyminen on melko todennäköistä jo ensimmäisen kulman jälkeen. Tätä tutkijat eivät kommentoi, vaikka sen selittäminen olisikin kiinnostavaa.

Joka tapauksessa näiden tilastojen perusteella kirjoittajat ovat vakuuttuneet siitä, että toppareiden ei kannata nousta vastustajan maalille maalintekoon, koska riski vastahyökkäykseen on mahdollista. He suosittelevatkin lyhyttä kulmaa ja pallon hallintaa (s. 35). Näihin suosituksiin heillä ei tosin ole esittää mitään tilastoja, vaan ne perustuvat pelkkään edellisten laukaus- ja maalitilastojen kautta oletettuun tilanteeseen. Tilastotieteilijöiden mukaan on siis väärä luulo, että kulmapotkut olisivat vaarallisia. Niistä ei synny maaleja kovin usein, kuten edellä oli osoitettu.

Tähän kulmapotkuproblematiikkaan on puututtava vakavammin, koska sen kautta avautuu laajempi näkymä koko jalkapalloon ja sen pelaamiseen. Edellähän tilastotutkijat olettivat, että kulmapotkuja hankitaan, koska oletetaan niiden olevan tehokkaita maalien tekemisen välineitä. Lopputulema osoitti, että ne eivät sitä olisi, mutta niitä ei kuitenkaan verrattu mihinkään muuhun pelitilanteeseen tai reaaliseen vaihtoehtoon. Muutamia kysymyksiä ja pohdintoja on pakko esittää yleisemmällä tasolla.

Miten kulmapotkun merkityksen voi kaventaa vain siihen, miten usein niistä tehdään maaleja? Kulmapotkujahan hankitaan, jos ei yksinkertaisesti saada (miten senkään erottaa hankitusta?), myös aivan muista syistä kuin maalintekotarkoituksessa. Ensinnäkin kulmapotkun aikana vastustaja ei voi tehdä maalia, saadaan lepotauko ja päästään kuitenkin maalintekoalueelle ilman suurta ponnistusta. Se voi olla puolustusta yhtä paljon kuin hyökkäystä riippuen ottelun pelitilanteesta.

Jos siis haluttaisiin tietää tilastollisesti pätevästi ja käytäntöä hyödyttävästi kulmapotkujen merkitys tai sen hyvyys/huonous suhteessa toiseen vaihtoehtoon, niin aineiston rajaus olisi tehtävä paljon tarkemmin kuin edellä. Ensinnäkin mukaan olisi otettava vain ne kulmat, jotka hyökkäävä joukkue on aidosti hankkinut tilanteessa, jossa pelaajalla oli olemassa toisena vaihtoehtona jatkaa peliä jollakin muulla tavalla eli etenemällä, syöttämällä tai laukomalla. Jäljelle jää aika vähän tällaisia kulmia, koska ison osan muodostavat puolustajien ”putsaukset”, maalivahtien torjunnat tai muuten vain tilanteet, joissa hyökkääjällä ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen.

Tällaisenkin kulman tullessa pitäisi tietää, mitä kulmalta odotetaan. Jos ko. joukkue johtaa peliä, niin kulmapotkulta ei varmaankaan haeta maalia kovin vahvasti, vaan tarkoitus on saada kulma, jotta aikaa kuluisi ja bonuksena voi tulla maali. Kaikkia pelaajia ei nosteta maalintekopaikoille, vaan varmistetaan, että vastustaja ei pääse tekemään hyökkäystä kulman jälkeen. Jos taas peli on tasan tai ollaan häviöllä ja jos lisäksi aikaa on vähän, niin maalin eteen voidaan marssittaa vaikka koko joukkue maalivahti mukaan lukien. Todennäköisyys maalin synnylle nousee roimasti.

Jotta tietäisimme aidosti, onko kulmapotku tehokkaampi tapa kuin jatkaa peliä muuten, pitäisi siis verrata tilanteita, joissa joukkue hakee aktiivisesti maalia ja pelaajalla/joukkueella on tilanteessa aito mahdollisuus joko ottaa kulmapotku tai jatkaa peliä muulla tavoin. Tällaisia tilanteita ei puhtaana esiinny kovin paljon ja ainakin muistini mukaan aika usein tällaisessa ”pakkotilanteessa” kulmat ovat myös aika usein onnistuneet. Toki tässä kokemus voi vääristää tulkintaa.

Maalintekoa edesauttaa kuitenkin se, että maalintekoalueella on riittävästi hyökkääjiä ja kulma luo luontevasti tällaisen tilanteen. Ja ehkä sekin pitää huomioida, että kulmapotkun aikana vastustaja ei voi tehdä maalia, mutta jonkun muun vaihtoehdon mukana tulee vaara siitä, että pallo menetetään ja vastustaja pääsee nopeaan vastahyökkäykseen. Toki kulmia puolustetaankin hyvin ja senkin jälkeen voi lähteä nopeaan hyökkäykseen. Valitettavasti tällaisia eri tilanteita vertaavia tilastotutkimuksia ei ainakaan tässä kirjassa ole.

Lopulta tullaan siis tilanteeseen, jossa yksittäinen pelaaja joutuu päättämään yrittääkö ohittaa puolustajan vai ”kimmottaako” pallon hänen kauttaan päätyrajan yli ja ottaa kulman. Todennäköisesti hyökkääjä on tuossa vaiheessa lähellä päätyrajaa ja aika väsynytkin, joten riski sählätä pallo maalipotkuksi on aika suuri. Toisaalta vastustajan puolustuksen voisi yllättää tekemällä tällaisen riskiohituksen, jonka jälkeen todennäköisesti pääsisi joko laukaisemaan tai antamaan vapauttavan syötön. Rankkarialueen sisään pääseminen voisi myös tuottaa pilkun…

Jos siis saisimme tällaisen aineiston, jossa olisi vakioitu pelitilanne (johdossa, tasoissa, tappiolla) voisimme aidosti tilastoista päätellä, kumpi vaihtoehto olisi hyökkäävän joukkueen kannalta parempi. Tällaisesta tiedosta olisi jo aitoa hyötyä niin pelaajille kuin valmentajillekin. Riittävän aineiston hankinta ei ole mahdotonta tällaiseenkaan tutkimukseen, vaikka se tietysti hiukan vaivalloisempaa onkin kuin tuon kirjassa käytetyn aineiston kerääminen.

Näin ”helppoa” on siis lukea tilastoja ”oikein”. Isoillakaan aineistoilla ei saada oikeita vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, jos aineiston rajaukset on tehty väärin tai epämääräisesti. Edellisen kulmapotkuaineiston ongelmana oli sekin, että kirjoittajat suosittelivat lopuksi käyttämään lyhyttä kulmaa – eivätkö ne siis olleetkaan tässä analyysissa mukana? Suomennoksessa voi tosin olla vika, ettei lukijalle selvinnyt, että kyse oli vain pitkistä kulmapotkuista. Ja mikä lyhyiden kulmien teho mahtoi olla, olivatko ne merkittävästi parempia maalintekoon? Sekin tieto olisi ollut tarpeellinen, jotta olisi voinut arvioida eri vaihtoehtoja keskenään.

Empiirisen tilastotieteen yleinen ongelma onkin se, että maailma nähdään yksittäisten tapahtumien riittävän suurten toistojen kautta nähtyinä tilastollisina totuuksina eikä etukäteisintentioita, kuten jalkapallotaktiikkaa tai muita peliin kuuluvia tavoitteita, voida ottaa kovin hyvin huomioon. Edelliset esimerkit osoittavat sen, että jalkapalloanalytiikka on voinut kehittyä jonkin verran niistä ajoista, kun Pekka Luhtanen teki tilastollisia analyysejaan 1980-luvulla. Silti tilastotiede tuntuu olevan aika kaukana niistä aika sofistikoiduista pelitilanneanalyyseista, joihin suomalaiset huippupelaajat ja –valmentajat kykenevät MM-kisastudioissa.

Hienoa olisi, jos meillä olisi käytössämme myös tilastotieteellisesti perusteltua tietoa jalkapallossa käytettävistä erilaisista pelillisistä ja taktisista vaihtoehdoista. Numeropelin kirjoittaja fasinoituivat mm. Stoken käyttämästä pitkästä sivurajaheitosta, joka näytti olevan hyvin tehokas tapa tehdä maaleja. He myös osoittivat aika hyvin sen, miten arvokkaita maalit ovat ja ketkä niitä tekevät. Jalkapallo kaipaa yllättäviä ratkaisuja, kaikki pelithän perustuvat vastustajan hämäämiseen.

On myös hyvä tietää, mitkä pelaajat kykenevät tekemään arvokkaita maaleja, joita tutkijoiden mukaan ovat pelin ensimmäinen ja toinen maali, koska ne vaikuttavat enemmän ottelun lopputulokseen kuin muut maalit. Sunderlandin Darren Bent olikin kausilla 2009-2011 tämän analyysin mukaan valioliigan arvokkain hyökkääjäpelaaja. Sinänsä tämä ei ollut suuri yllätys, sillä hän sijoittui maalintekolistan kärkipaikoille muutenkin.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin suosittelen kirjan kriittistä lukemista. Tärkein anti on ehdottomasti se, että tilastotieteilijöiden väitteet panevat ajattelemaan jalkapallosta syntyneitä uskomuksia tarkemmin. Valitettavaa on, että kirjoittajat puhuvat usein ”suulla suuremmalla” ja vaikka monet kysymykset ovat sinänsä kiinnostavia, niin tutkimukset tai tilastot, joihin kirjoittajat perustavat omat väitteensä, eivät ole riittävän hyvin tehtyjä. Käsitys pelissä tehtävistä ratkaisuista ja niiden tavoitteista on valitettavan usein niin yksinkertainen, ettei tilastotieteilijöiden ammattitaito riitä tekemään tuloksista uskottavia tai käytäntöön sovellettavia.

Ja ehkä on hyväksyttävä sekin, että esimerkiksi valmentajan vaihtamisen järkevyyttä ei voi tilastotieteen tai oikeastaan minkään tieteen keinoin ratkaista lopullisesti. ManUa ei kuitenkaan voi valmentaa kuin ihminen (tai ryhmä) kerrallaan. Valmentajien tai joukkueiden ”kaksostutkimuksia” ei voida rakentaa eivätkä minkäänlaiset tilastot kykene kertomaan totuutta siitä, olisiko David Moyesille sittenkin pitänyt antaa enemmän aikaa ManUn peräsimessä. Se jää edelleen liverpoolilaisten ja manchesteriläisten pubien kantapeikkojen asiantuntevien jäsenten ratkaistavaksi. Ja jos näin ei olisi, kuka sitten olisi kiinnostunut pelistä, jonka joku tilastotieteilijä kykenee kokonaan selittämään?

Kirjan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että se pakottaa lukijan ajattelemaan jalkapalloa myös tilastotieteen näkökulmasta. Puhdas sattuma pelien ratkaisevana tekijänä voidaan voittaa vain osoittamalla tietyt toimintatavat todennäköisesti paremmiksi kuin toiset. Yksittäisten tekijöiden nostaminen tilastollisten tarkastelujen kohteeksi ei kuitenkaan tavoita esimerkiksi pelitavan tai –taktiikan merkitystä joukkueen ja sen yksittäisten pelaajien ratkaisujen takaa. Tilastotieteestä on varmasti hyötyä silloin, kun saadaan selville, miten tietyt taktiset ratkaisut toimivat suhteessa joihinkin toisiin. Tällöinkin toki täytyy ottaa huomioon se, että kulunut sanonta ”pelaamme omaa peliämme” ei oikeasti ole totta. Esimerkiksi pallonhallintaan ja pitkiin syöttöketjuihin perustuva pelitapa on mahdollinen vain, jos toinen joukkue antaa siihen mahdollisuuden.

Oikeasti mielenkiintoista olisikin tietää esimerkiksi se, kannattaako tuota ”omaa pelitapaa” yrittää systemaattisesti pelata kaikkia vastustajia vastaan vai olisiko järkevää opetella useita ”omia pelitapoja” eri vastustajia vastaan pelatessa? Koripallossa on pitkä perinne nopeista pelitaktiikan muutoksista, jotka eivät välttämättä liity suoraan ottelun pistetilanteeseen. Jääkiekossakin pystytään tekemään taktisia muutoksia jopa pelin kestäessä, jotkut kentälliset myös pelaavat hiukan eri taktiikalla koko pelin ajan. Jalkapallossa pelitaktiikkaa muutetaan yleensä vain tilanteen pakottaessa eli kun ollaan häviöllä tai kun puolustetaan johtoa. Viime vuosina on jopa yleistynyt aika jäykkä ajattelu siitä, että seuralla tai jopa koko maalla pitäisi olla sama pelitapa junioreista lähtien. Eikö Espanjankaan romahdus avaa silmiä?

Suomen maajoukkue ei ole mikään FC Barcelona tai Espanjan maajoukkue, jotka pystyivät vuosikausia alistamaan vastustajan joukkueen omaan pelitapaansa. Suomen maajoukkueen ”joulukuusi” on sikäli hyvä pelijärjestelmä, että siinä Mixu Paatelainen on rakentanut melko realistisen pelimuodostelman, jos oletuksena on pelaaminen itseä parempia maita vastaan tasatilanteessa. Sen heikkouskin on ilmiselvä: heikompia maita vastaan se on usein liian tehoton, koska hyökkäyspäässä on liian vähän pelaajia eikä se toimi erinomaisesti myöskään tilanteessa, jossa ollaan häviöllä ja pitäisi tehdä maali tai maaleja. On kuitenkin hyvä, että (maa)joukkueessa tietyt perusratkaisut toimivat pelitilanteesta ja vastustajasta riippumatta. Mutta voisiko ajatella, että niitä olisi ainakin kaksi?

Edelliset ajatukseni ovat kuitenkin spekulointeja, jotka olisi hyvä todentaa myös tilastotieteellisesti. Siihen tarvitaan kuitenkin huomattavasti suurempia ottelumääriä kuin mihin A-maajoukkue kykenee, joten on pakko puhua todennäköisyyksistä niiden tilastojen valossa, joita on saatavilla, mikä saattaa tarkoittaa lähes samaa kuin sattuman kauppaa kaikki vain on. ”Numeropelissä” väitetään, että pallonhallintaan perustuva pelitapa on tehokkaampi kuin esimerkiksi suoraviivaisempi pitkiin syöttöihin perustuva pelitapa. Näin varmaan on tilastollisesti, koska yleensä se parempi joukkue hallitsee palloa enemmän, vaikka ei varsinaisesti pelaisikaan ”pallonhallintataktiikalla”.

Näissä MM-kisoissa Hollanti osoitti hyvin sen, miten maailman paras pallonhallintapeli romahti yhdessä ottelussa, vaikka jos Espanja ja Hollanti pelaisivat kymmenen ottelua, niin ehkä Espanja silti voittaisi niistä tänäkin päivänä useamman. Tilastotiede tavoittaisi ehkä tuon osan todellisuudesta, mutta miten tutkia tilastollisesti joukkueen ja yksilöiden pelirohkeutta, intensiivistä tai aktiivista peliotetta, valmentajan kykyä muuttaa taktiikkaa kesken ottelun? Niin, eihän sekään ole mahdotonta, kunhan vain ensin kyetään määrittelemään nuo käsitteet. Sitä odotellessa, lukekaa toki tämä kirja…

—

MM-kisojen alkulohkot on nyt pelattu. Oma ”arvaukseni” päätyi yhteentoista oikeaan jatkoonpääsijään. Brasilia-Chile, Ranska-Nigeria, Argentiina-Sveitsi –otteluparit veikkasin kokonaan oikein. Saksan, Meksikon, ja Belgian sijoitukset olivat myös oikein. Kolumbia ja Uruguaykin pääsivät jatkoon. Norsunluurannikko, Englanti, Etelä-Korea, Espanja ja Portugali pettivät luottamukseni, kun Algeria, Hollanti, Costa Rica, USA ja Kreikka pääsivät jatkoon.

Mikään maa ei ole vielä vakuuttanut minua pelillisesti. Oletan kuitenkin, etteivät Kreikan, USAn, Algerian, Nigerian tai Sveitsin eväät riitä jatkoon seuraavalla kierroksella. Muissa otteluissa voi käydä miten vain. Kolumbia, Costa Rica, Ranska, Chile, Meksiko, Sveitsi ja Hollanti ovat pelanneet ennakko-odotuksiani paremmin, mikä ei välttämättä enää vaikuta jatko-otteluissa mitenkään. Brasilialta, Argentiinalta, Belgialta ja Saksalta odotin valmiimpaa peliä, kun loput jatkoon päässeet pelasivat suunnilleen odotusteni mukaisesti.

Edellisestä huolimatta olen ollut hyvinkin tyytyväinen kisoihin. Yleisilme on ollut positiivinen ja juuri tuo suurten ennakkosuosikkien puute tekee jatko-otteluista arvaamattomia ja kiinnostavia. Maalikuninkaaksikin on monta ehdokasta. Oma arvaukseni perustui siihen, että Leo Messi tekee alkusarjassa hurjasti maaleja, koska pudotin Argentiinan puolivälierissä pois jatkosta. Tämä ei aivan toteutunut. Jatkossa vastakkain joutunevat voittajaksi veikkaamani Belgia ja maalikuninkaaksi veikkaamani Messi – siinä pelissä on minulle siis paljon panosta.

—

FC Lahti akatemia on nyt pienellä tauolla onnistuneen jakson jälkeen, joka päättyi vierasvoittoon 1-3 FC Kultsusta. Jensin (Tanskanen) mielestä se oli hänen paras pelinsä tällä kaudella, vaikka maaleja ei syntynytkään. Pari maalisyöttöä ja vahva pääpelaaminen olivat boonuksina. Akatemia on nyt voittanut edellisistä peleistä neljä ja pelannut yhden tasan. Sarjasijoitus saattaa tippua vielä toiseksi viimeiseksi, mutta selvää pelillistä ja varsinkin tuloksellista kehittymistä on tapahtunut murskaavan alun jälkeen. Tilastotieteellistä pätevyyttä tällaisille tilastoille ei voi antaa esimerkiksi sen suhteen, mikä tulee olemaan joukkueen jatko. Mukavaa toki olisi, jos tällaisia päteviä tilastoja olisi saatavilla.

Tilastoja voi käyttää myös pelaaja-arviointeihin. Esimerkiksi Yahoon valioliigapelissä ainakin pelaajien maalit, maalisyötöt, kamppailuvoitot, riistot, varoitukset ja ulosajot huomioidaan. Jääkiekossa käytetään yleisesti mm. +/- tilastoa, jossa pelaajan kentälläolon aikana tehdyt ja päästetyt maalit lasketaan yhteen. Andersonin ja Sallyn kirjassa laskettiin ratkaisevien maalien määriä, jotta saataisiin pelaajan merkitys esille. Jalkapallossa on kuitenkin jääkiekkoa vaikeampi määritellä yksittäisen pelaajan merkitystä joukkueelleen +/- tilastojen tapaan.

Koska Jens ei pelannut viidessä ensimmäisessä pelissä ja hän on pelannut vain neljä täyttä ottelua kahdestatoista, niin hänen merkityksensä joukkueelle voidaan poikkeuksellisesti laskeakin. Seuraavassa muutama tilasto, joissa on verrattu Jensin pelaamia pelejä (täydet minuutit) Akatemian muihin peleihin. Jensin voittoprosentti on 50% (Akatemia 29%), pisteprosentti (osuus mahdollisista pisteistä) 67 (Akatemia 33%), pistekeskiarvo/ottelu on 2 (Akatemia 1,17) eikä Akatemia ole hävinnyt yhtään ottelua, kun Jens on pelannut koko pelin. Mutta jos katsotaan vain tehtyjä maaleja 1/7 (14%), niin saldo ei näytä niin hyvältä. Kamppailuvoitot ja onnistuneet (maali)syötöt tai esimerkiksi viisas liikkuminen hyökkäys- ja puolustuspäässä jäävät tällaisissakin tilastoissa näkymättömiin. Niiden suhde joukkueen menestykseen on kuitenkin oleellista – usein paljon tärkeämpää kuin tehdyt maalit.

Tämän pelaajatilaston tarkoituksena oli vain osoittaa se, miten eri tavoin pelaajan hyvyyttä voidaan laskea. Joku pelaaja on myös henkisesti joukkueelle tärkeä, vaikka hän ei taidollisesti tai pelillisesti nousisi kovin hyvin esille. Menestyvissä joukkueissa on varmasti myös näitä ”näkymättömiä” pelaajia, joita vain hyvä valmentaja kykenee näkemään. MM-kisoissakin voisimme kiinnittää seuraavaksi huomiomme juuri näihin joukkueen kannalta tärkeimpiin pelaajiin. Keitä he ovat ja mitä he tekevät?

Lähteet:

Anderson, Chris ja Sally, David (2013) Numeropeli. Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään. Porvoo, HS-kirja.

Aiemmat kirjoitukset aiheesta:

https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/ 
https://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/

Jalkapallon MM-kisat keräävät yhteen koko jalkapalloilevan maailman. Sen eri kansakuntien parhaimmat potkijat ja kikkailijat. Normaalisti näemme nämä maailman tähdet muukalaislegiooniksi muuttuneiden seurajoukkueiden paidoissa. Itseäni lämmittää nykyjalkapallossa erityisesti se ystävyys ja toveruus, joka pelaajia yhdistää. Vastakkain asettuvien pelaajien ystävälliset tervehdykset ennen peliä tuntuvat antavan vihjeen, että tässä tullaan nyt yhdessä hyvien kavereiden kanssa tekemään jotakin erityislaatuista. Pelin jälkeiset rehdit onnittelut voitosta ja varsinkin lämpimät lohdutuksen osoitukset saavat minut melkein itkemään. On se vaan hienoa tuo jalkapallo!

Seurajoukkuetasolla kaveruuksien taustalla on usein samassa seurassa vietettyjä vuosia, sama maajoukkue tai muu yhteys – yhteisiä pelejä vastakkaisilla puolilla tai sama sponsori. MM- ja EM-kisoissa ollaan kansallisten joukkueiden edustajina ja silti tuntuu, että jalkapallo yhdistää pelaajia toisiinsa. ”Vihollisista” perinteisessä mielessä ei voi puhua, vaikka monilla maajoukkueilla onkin niitä ”rakkaita vihollisiaan”.

Tämä pelaajien yhteisöllisyys on mielestäni globalisaation parhaimpia puolia. Kaikki maailman jalkapallotyöläiset ovat yhdistyneet, vaikka muilla elämänaloilla elettäisiin uutta feodalismia. No, ehkä jalkapallomaailmakaan ei ole ihan noin ihanteellinen respect-kampanjoista huolimatta. Vilkaistaanpa ensin miltä näyttää monikulttuurisuus suomalaisessa jalkapallossa.

FC Lahti Akatemia pelasi 9.6.2014 Atlantis FC:tä vastaan Pallokentällä 2-divarin itälohkon ottelussa. Atlantiksen avauskokoonpanossa oli seitsemän nimen perusteella ulkomaalaistaustaista pelaajaa (en tiedä, ovatko kaikki maahanmuuttajia. Osa on voinut asua maassa jo kauan ja jotkut voivat olla täällä vain pelaamassa). Atlantis on vielä poikkeus Suomessa, mutta hyvin monessa 1-3-divarijoukkueessa on nykyään puolenkymmentä ulkomaalaistaustaista pelaajaa.

Osa on brasseja, kuten Mikkelin Palloilijoissa, tai nigerialaisia, kuten joku aika sitten Kemin Kingseissä – nyt siellä on englantilaisia ja jenkkejä englantilaisen valmentajan kontaktien ansiosta. Mutta aika iso osa on jo Suomessa kasvaneita Balkanilta, Venäjältä ja Afrikan eri maista kotoisin olevia nuoria. Oletan, että heidän osuutensa ylittää tilastollisesti reippaahkosti heidän väestöosuutensa. Muut palloilulajit tulevat kaukana perässä tässä suhteessa.

Hannu, Rautavuori, Tihinen on toiminut Palloliiton pelaajakehityspäällikkönä vuoden 2014 alusta lähtien. Aika haastava tehtävä kenelle tahansa. Hesarin haastattelussa (1.6.2014, Tapio Keskitalo) Tihi nosti esiin kaksi teemaa: koulun ja seurojen (opiskelun ja urheilun) välisen yhteistyön sekä maahanmuuttajien hyödyntämisen suomalaisessa futiksessa. Vuodet Belgiassa avasivat Tihisen silmät aivan samoin kuin niiden, jotka ovat seuranneet kansainvälistä jalkapalloa ja nuorten, monikulttuuristen belgialaisten esiinmarssia suurten joukkueiden avauskokoonpanoissa.

Eden Hazard, Vincent Kompany, Marouane Fellaini, Romelu Lukaku, Christian Benteke, Thomas Vermaelen, Axel Witsel, Steven Defour, Kevin De Bruyne, Mousa Dembélé, Dries Mertens, Jan Vertonghen, Simon Mignolet ja Thibaut Courtois eli Chelsea, ManCity ja ManU, Everton, Liverpool, Atletico Madrid jne. löytyvät listalta ja tässä eivät ole vielä läheskään kaikki Belgian tähdet. Ei ihme, että Tihinen innostuu, sillä tämä muutos on tapahtunut todella nopeasti. Olisiko se mahdollista Suomessakin, on olennainen kysymys. Tuon tässä esiin muutamia näkökulmia tähän tärkeään ja aika haastavaan asiaan.

Lähtökohtahan Suomessa on ollut, että Suomen A-maajoukkueessa on vuosien saatossa pelannut vain jonkin verran maahanmuuttajataustaisia pelaajia. Veljekset Aleksei Jeremenko jr. ja Roman, Shefki ja Njazi Kuqi, samoin Perparim ja Mehmet Hetemaj, Lukas Hradecky, Berat Sadik… Liigassa pelanneita on jo runsaammin. Pikkuhuuhkajista seitsemän 28:sta tuntuu olevan nimeltään vierasperäisiä. Vertailu Belgiaan ei ole reilu – suurin osa heidän ”maahanmuuttajistaan” lienee jo usean sukupolven perua. Ja onhan Belgia ollut siirtomaaisäntäkin. Selvää kuitenkin on, että Suomessakin maahanmuuttajataustaisten pelaajien määrä on lisääntynyt niin junioreissa, aladivareissa, liigassa kuin maajoukkueissakin.

Mutta olennainen kysymys on: mitä hyötyä maahanmuuttajien hyödyntämisestä oikeastaan on? Belgian ja Algerian MM-ottelussa nähtiin sellainenkin ilmiö, että toinen joukkue oli täynnä maahanmuuttajia ja toinen maastamuuttajia. Algerian joukkueessa oli nimittäin selostajan kertoman mukaan 16 Ranskassa asuvaa ja pelaavaa miestä – osa varmaan siellä syntyneitäkin. Algerialaistaustaiset Zidane, Nasri ja kumppanit valitsivat Ranskan maajoukkueen, nämä nuoremmat vanhempiensa kotimaan Algerian. Jotkut Suomessakin kasvaneet maahanmuuttajajalkapalloilijat valitsevat vanhempiensa kotimaan maajoukkueekseen. Kyse onkin ”urasuunnittelusta” ainakin silloin, kun nuoren pelaajan perässä on seitsemän eri maajoukkuetta, kuten Belgian joukkueen Adnan Januzajn kohdalla.

Suomi voisi olla Algerian kaltainen maajoukkue, johon nuoren pelaajan kannattaisi satsata globaaleilla markkinoilla päästäkseen kansainvälisille areenoille. Nuoria brasseja ja afrikkalaisia on Suomessakin vain pelaamassa. Siinä olisi ainakin potentiaalia jo täällä vakituisesti asuvien lisäksi. Mutta olisiko tuollainen ulkomaalaisten pelaajien hyödyntäminen jo epäeettistä? Ehkä siitäkin pitäisi keskustella. Varmaan ”Rautahannu” kuitenkin tarkoitti täällä asuvien ”oikeiden” maahanmuuttajien parempaa tukemista, jotta he pääsisivät eteenpäin urallaan. Haastattelusta ei selvinnyt, mitkä ovat ne esteet, joita nämä pelaajat kohtaavat, mutta todennäköisesti niitä on.

Zlatan Ibrahimovic ja Shefki Kuqi ovatkin kertoneet, miten pohjoismaisen keskiluokkaisen kulttuurin ymmärtämättömyys heitä kohtaan on ollut sekä jonkinlainen este että erittäin suuri motiivi omalle uralle. Zlatania juniorijoukkueen ruotsalaisvanhempien hänen erottamistaan vaatinut kirje jaksoi ja jaksanee edelleenkin motivoida. Hän halusi näyttää noille ymmärtämättömille ja suvaitsemattomille svenskeille, mistä hän on tehty. Kuqin kokemat vaikeudet eivät ehkä menneet yhtä pitkälle, mutta vaikuttava tekijä sekin on ollut.

”Riittävän” suuret vastoinkäymiset eivät ole tuntemattomia suomalaisenkaan huippu-urheilun historiassa ja tarinoissa. Näyttämisen halu ja lähtökohtaisesti parempien voittaminen on urheilukentillä erityisen hieno asia – ”rakkaat vihollisemme” Ruotsi ja Venäjä ovat tästä hyviä esimerkkejä. Jokainen meistä varmaan tuntee suurinta tyydytystä siitä, kun voittaa etukäteen paremman joukkueen.

Zlatanin ja Shefkin onnistumistarinoiden lisäksi löytyy varmasti liikaa sellaisia, joissa maahanmuuttajien lapsi, nuori, tyttö tai poika ei ole ollut yhtä vahva. Olettaisin, että Suomessa jalkapallon pikkujunioreissa ei ole kovin suurta ongelmaa maahanmuuttajillekaan, mutta sitten kun harjoittelu ammattimaistuu, niin ongelmaksi voi muodostua myös raha. Toinen ongelma voi olla se, että murrosiässä maahanmuuttajat voivat tarvita myös muunlaista tukea kyetäkseen harjoittelemaan suomalaisella rationaalisella mentaliteetilla. Jos valmentaja ei tätä ymmärrä, niin leikkimielisyys tai vain erilainen suhtautumistapa voi muodostua uran esteeksi.

Mainittakoon, että aivan liian moni suomalainen nuori menettää motivaationsa hiukan myöhemmin, koska opiskelu ja keskiluokkaisen elämän muut mahdollisuudet vievät voiton rankalta harjoittelulta. Järjestelmän kannalta onkin hankalaa, jos laadukkaaseen valmennukseen valikoidut lopettavat ja ei-urheilullisista syistä valikoimattomat menettävät mahdollisuuden kehittyä. Pelaajien kehittämisen kannalta ratkaiseva kehitysvaihe menetetään ikään kuin kaksi kertaa, jos tätä katsotaan järjestelmän näkökulmasta.

Suuria menettäjiä ovat myös maahanmuuttajanuoret, jotka ovat voineet menettää mahdollisuutensa kehittyä huipuiksi, vaikka fyysiset, taidolliset ja motiiviominaisuudet olisivat olleet kohdallaan. Kahtiajakautuvassa Suomessa suomalaistaustaiset taas voivat olla ylpeitä sekä juniorimenestyksestään että mahdollisesta hyvästä työurastaan. He ovat ikään kuin pitäneet että syöneet ”kakkunsa”, jonka yhteiskunta on heille tarjonnut. Huippu-urheilun ”kaksoisura-ajattelu” ei tosin toteudu heidänkään kohdallaan.

Artikkelissani (Tiihonen 2011, ) toteankin mm: ”Perheiden merkityksen lisääntyminen ei näykään vain siinä, että heiltä odotetaan taloudellisia satsauksia lasten ja nuorten urheiluun. Vielä enemmän vaikutus kohdistuu tähän urheilun merkityksellisyyteen. Tuon esille kuitenkin yhden paradoksin, joka lienee tyypillinen suomalaiselle urheilukulttuurille ja erityisesti jalkapallokulttuurille. Keskiluokkaisten, suorituskeskeisten perheiden vesat tuntuvat pärjäävän hyvin tässä juniorimaailmassa, kun taas maahanmuuttajien, perinteisen työväenluokan tai syrjäytymisvaarassa olevien perheiden lapset ovat juniori-iässä yhä tiukemmalla siitä syystä, etteivät heidän vanhempansa eri syistä kykene samanlaisiin satsauksiin kuin keskiluokan perheet.”

Katse täytyykin kohdistaa valintaprosessiin eli valitaanko siinä nuorisomaajoukkueisiin ja muihin valmennusryhmiin sosiaalisesti ja kognitiivisesti kypsiä pelaajia ajatellen normina suomalaista ideaalia ja keskiluokkaista kulttuuria? Entä jos mallina olisikin Zlatan, Sefki tai vaikkapa Aleksei Jeremenko? Olisiko ”hyvän nuoren pelaajan” malli samanlainen? Tämä muuten koskee koko koulutusjärjestelmäämme, josta tippuvat herkimmin yliaktiiviset pojat, joita tietokorostunut peruskoulu hylkii. Mutta tehdään asia vielä vaikeammaksi: esimerkiksi Hollannissa voidaan käyttää tätä keskiluokkaista valintaperustetta, koska siellä futarin tulevaisuus on hyvä suhteessa suomalaiseen todellisuuteen, joten keskiluokan pojat eivät lopeta pelaamista parikymppisenä ja ehkä siellä myös maahanmuuttajien kotoutuminen on pidemmällä ja erilaisuutta suvaitaan paremmin.

Pelaajan näkökulmasta kysymys on myös siitä, minkälaiseksi oma elämä 20-30 –vuotiaana Suomessa nähdään ja voidaanko se jalkapallon avulla saavuttaa? Vastaus lienee lähellä sitä, minkä sain vajaa 10 vuotta sitten kerätessäni erään liigajoukkueen pelaajien ajatuksia tulevasta elämästään. He odottivat aika turvattua, tasa-arvoista ja monin tavoin ”onnistunutta” (perhe)elämää, joten yksi kolmasosa haaveili huippuammattilaisen urasta, toinen kolmasosa ammattilaisuudesta esimerkiksi Ruotsissa, kun loput sinnittelivät Suomessa puoliammattilaisena tai tekivät jotain muuta (Tiihonen 2007Microsoft Word – JPKIRJA2007). Vaikka en ole tehnytkään aineistoni seurantaa, niin helposti voi sanoa, ettei koko Suomesta ole tuona aikana noussut yhtään todellista huippuseurassa pelaavaa ammattilaista. Suurin osa on joutunut tyytymään suomalaiseen uraan suomalaisine mahdollisuuksineen.

Tämä ristiriita on muuten aivan yleinen nuorten keskuudessa muutenkin, sillä elämälle ja esimerkiksi aineelliselle elintasolle asetetaan nykyään aika kovia standardeja nuoresta asti. (Vehkalahti & Suurpää 2014). Voikin aika painokkaasti sanoa, että suomalaisen huippu-urheilun yleinen haaste on se, miten tämä ristiriita todellisuuden ja toiveiden tai odotusten välillä onnistutaan ratkaisemaan. Omalle ikäpolvelleni tyypillinen ajatus elintason ja sosiaalisen nousun asteittaisuudesta olisi saatava istutettua myös nykynuorisoon, koska ”ei yhteiskunta niin toimi”, että materiaa ja menestystä saa ilman työtä. Urheilijan uran valinnut voi tosin ajatella, että sitä ei saa kovalla työlläkään.

Saattaa olla jo inhorealismiakin ajatella, että maahanmuuttajanuoret ovat tässä suhteessa mahdollisessa etulyöntiasemassa, koska heillä ei ehkä ole niin suuria aineellisia odotuksia kuin on suomalaisilla, jotka ovat syntymäkodeissaan tottuneet korkeaan elintasoon. Urheilun historia ja nykyisyys kuitenkin puoltavat tätä ajatusta. Jalkapallossa ammattilaisuus aukaisi Englannin työväenluokalle mahdollisuudet nousta lajissa huipulle, vaikka yläluokkainen eliitti halusi suojella lajia aivan samoin kuin se suojeli olympiaurheilua amatööri-ihanteillaan.

Paavo Nurmen tuomitseminen ammattilaiseksi lienee tunnetuin esimerkki siitä, miten Suomen köyhä kansa kiersi amatöörisääntöjä päästäkseen urheilemaan ”samoilla ehdoilla” kuin rikkaampien maiden yläluokka. Kenialaiset ja etiopialaiset juoksijat ovat varmaan fyysisestkin lahjakkaampia kuin monet muut, mutta kyllä urheilu on heille erittäin houkutteleva vaihtoehto muutenkin. Sama koskee tietysti brasilialaisia, afrikkalaisia ja eteläamerikkalaisia jalkapalloilijoita. Ja myös länsimaisten joukkueiden maahanmuuttajia.

En tarkoita sitä, että maahanmuuttajiin tulisi satsata vain sen vuoksi, että heillä eivät odotukset elämältä ja sen materiaaliselta puolelta ole yhtä korkealla kuin suomalaisilla. Enkä tietenkään kehota syrjimään ” tavallisia suomalaisia”, mutta ottaisin keskusteltavaksi jalkapalloilun merkityksellisyyden kaikkien nuorten pelaajien kohdalla. Jokaista voi tukea hänen tarvitsemallaan tavalla: suomalaisnuorelle tulisi korostaa jalkapallon kulttuurista merkitystä, kun maahanmuuttajanuoren mahdollisuuksia harjoitella ja päästä urallaan eteenpäin tulisi tukea.

Molemmat tarvitsevat tukea opiskelun ja/tai työssäkäynnin yhdistämiseen urheilemisen kanssa. Perheet ja läheiset olisi saatava mukaan, mutta mentorointia/tutorointia, vertaistukea ja sosiaalisen median mahdollisuuksia tulisi käyttää nykyistä paljon paremmin hyväksi. (liitteenä pari artikkelia, joissa perheiden ja initiaatioissa tukemisen merkitystä avataan6URHSANKARI, 8ISÄNKULLAT).

Jos jalkapallo koetaan merkitykselliseksi ja jos erilaiset uraratkaisut tulevat pelaajille tutuiksi, niin uskallus heittäytyä jalkapalloilijan uralle kasvavat. Eihän meillä olisi varaa tuhlata yhtään potentiaalista huippupelaajaa sen vuoksi, ettemme ole tukeneet heitä tarpeeksi mm. edellä mainituilla tavoilla.
—
MM-kisojen ensimmäinen kierros on nyt nähty. Paras peli ekalla kierroksella oli joko Englanti-Italia (1-2), Hollanti-Espanja (5-1) tai Argentiina-Bosnia-Hertsegovina (2-1). Toisen kierroksen Brasilia-Meksiko (0-0) ja Espanja-Chile (0-2) olivat mielestäni noitakin parempia. Toisella kierroksella yleensä nähdäänkin hyviä matseja, koska osan on melkein pakko voittaa, osa voi yrittää riskillä yllätystä etukäteen parempaa vastaan ja ensimmäisen kierroksen voittajakaan ei voi vielä varmistella.

Toisen kierroksen jälkeen olemme paljon viisaampia ja tiedämme muutakin kuin sen, että Espanja – ja samalla Espanjan pelitapa – menetti hegemonisen asemansa. Kuningas on kuollut – eläköön kuningas! Espanja ja FC Barcelona nimittäin loi valtavan edistysaskeleen jalkapallon taktiseen ajatteluun ja varsinkin sen toteutukseen.

Suomessakin minulla riittää jännittämistä. FC Lahti Akatemia on voittanut kaksi, pelannut kaksi tasapeliä ja hävinnyt yhden pelin Jensin tultua mukaan joukkueeseen. Kauden ensimmäinen maalikin näki päivänvalon ottelussa FC Myllypuroa vastaan. Otteluraportissa osumaa kuvattiin näin: ”Jens Tanskanen paukautti kauden avausosumansa nätillä volleylla…”

Eilinen ottelu sarjakärki Mikkelin Palloilijoita vastaan oli hiukan lievennetty versio Brasilia – Meksiko –ottelusta. MP:llä oli ensimmäisellä puoliajalla hyviä tekopaikkoja, mutta viimeistään maalivahti Meronen torjui lähentelyt. Toisella jaksolla Akatemia sai aikaan hyviä hyökkäyksiä ja pysäytti aktiivisella puolustamisella mikkeliläisten yritykset jo keskikentällä. Tasapeli oli kummallekin reilu tulos, vaikka Jens tekikin nätin maalin, joka videoklippini perusteella ei ollut paitsio, vaikka sellaiseksi liputettiin.

Paitsioiden liputtamisessa näyttää olevan sääntö, että mitä korkeammalla tasolla pelataan, sitä vähemmän liputetaan fifty-sixty -tilanteita. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että linjatuomarit ovat parempia eivätkä hämäänny siitä, että pelaaja pääsee yksin läpi tai on siirtynyt paitsioasemaan syötön antamisen jälkeen. Pelaajat ja tilanteet ovat myös nopeampia, joten paitsioitakin jää liputtamatta. Psyykkisesti on varmaan helpompaa liputtaa herkemmin kuin jättää liputtamatta. Se on sääli ja sitä paitsi saattaa vaikuttaa pelaajiin huonolla tavalla. Suomalaiset hyökkääjät eivät roiku lähellekään niin aggressiivisesti paitsiolinjalla kuin maailman huiput. Linjan taakse olisi kuitenkin uskallettava yrittää vaikka riskillä. Sen voisivat suomalaiset oppia maailman huipuilta näin aluksi.

Oma pelaamiseni on ollut tauolla. Piti keskittyä tanssiesityksiin, joita Quut-ryhmämme kanssa saimme esittää kansainvälisen naisliikuntakongressin (IWG) loppugaalassa (tämä esitys tosin viime kesältä: https://www.facebook.com/video/video.php?v=616304858399324).  Epämääräinen kipu polvessa on myös estänyt rajummat liikehdinnät. Kyse lienee lihasjäykkyyksistä reiden takaosassa, jotka sitten säteilevät polveen sen joutuessa väärään asentoon. Toivossa eletään vielä senkin suhteen, että palloa vielä potkittaisiin tänä kesänä…

Aiempia kirjoituksia aiheesta:

https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/ 
https://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/

Lähteitä:

Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. (http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)

Tiihonen Arto (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuoristotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Tiihonen, Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007, 210-225.

Tiihonen, Arto (1996) Urheilevat isä(n)kullat. Teoksessa Laiho, Marianna & Ruoho, Iiris (toim.): Naisen naamio, miehen maski. Sukupuoli journalistisessa kuvassa. KSL.

Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

Vehkalahti, Kaisa & Suurpää, Leena (2014, toim) Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen eilen ja tänään. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 152.

Monet meistä veikkaavat joko tosissaan tai leikillään MM-kisojen voittajaa, mitalisteja ja maalikuninkaita. Joillakin on fanisuhde, jonka kautta he näkevät koko kisat. Toiset – kuten minä – ovat avoimempia kisojen suhteen. Minulla on todella monia suosikkijoukkueita ja hyvin monista eri syistäkin. Joitakin pelaajia arvostan, joistakin en pidä, mutta aika monelle annan mahdollisuuden osoittaa hyvyytensä. Tunnen iloa siitä, että joku joukkue tai pelaaja ylittää tasonsa ja saattaa häpeään omat aliarvostavat käsitykseni. Ja olen aidosti pettynyt, jos odotukseni eivät toteudu.

Suhtautumistani voi kuvata käsityksilläni Fernando Torresista. Olin totaalisen eri mieltä Martti Kuuselan – ja varmasti monen muun – kanssa siitä, että Torres olisi paras pelaaja maailmassa vuoden 2008 EM-kisojen jälkeen. Minusta Torres osasi juosta ihailtavan oikea-aikaisesti loistavasti tarjoillut syötöt sisään, mutta muilta ominaisuuksiltaan hän oli tuolloinkin melko keskinkertainen. Espanjan Jonatan Johansson, jota ei voine verrata Jari Litmaseen, vaikka arvostan kummassakin läpijuoksijassa sitä, että he pystyivät käyttämään hyväkseen omat kykynsä täysimääräisesti ja jopa sen yli. Jos muut suomalaiset oppisivat ”Tintin” tavoin tämän, niin todella paljon olisi voitettu.

Mutta historia on todistanut, ettei Torres todellakaan ollut niin ylivertainen kuin silloin 2008 näytti. Varmaan on myös niin, että Atletico Madridin huikea lento ei kestä kovin monta vuotta eikä ManUn rämpiminenkään. En kuitenkaan ole nauttinut siitä, että olin oikeassa Torresin suhteen enkä ilahdu siitäkään, jos ja kun Atletico laskee ja ManU nousee. Päinvastoin minähän itkin, kun El Ninjo toi omat ”ninjonsa” vuoden 2012 EM-loppuottelun jälkeen kentälle juhlimaan kanssaan.

Saatoin samaistua siihen tuskaan, minkä hän oli vuosien mittaan kokenut, kun maalihanat olivat menneet kiinni. Iloni hänen puolestaan oli aitoa ja klassista kärsimysten kautta voittoon –tyyppistä. Torresista ei tullut todellista supertähteä, mutta hän voi kuitenkin olla ylpeä urastaan ja osuudestaan Espanjan huippujoukkueessa. Ja onhan hänellä vielä mahdollisuus näyttää…

Edellinen kertoo siitä, miten pelaajien laatu ja onnistuminen on toisaalta situationaalista eli joku pelaaja onnistuu tietyssä pelissä, tietyssä turnauksessa ja tietyssä joukkueessa, mutta ei enää niin hyvin toisissa tilanteissa ja konteksteissa. Todelliset huippupelaajat ovat hyviä jokaisessa joukkueessa ja turnauksessa. Vai ovatko? Hesari lähti kisaliitteessään arvioimaan joukkueita niiden huippupelaajien kautta, mikä on viihdyttävä ja tuttu tapa. Eikä tietysti vailla perustaakaan. Mutta on siinä ongelmansakin.

Jalkapallo on kuitenkin peli, jossa yhden pelaajan merkitys on suhteellinen ja sekin vaihtelee ainakin osin pelipaikan mukaan. Maalivahdit ovat erityisasemassa, puolustuksen, keskikentän ja hyökkäyksen johtavat pelaajat ovat myös muita tärkeämpiä joukkueen menestyksen takaajina, mutta joukkueen huippupelaaja ei läheskään aina ole tällainen johtava pelaaja. Jos keskikentän pelinrakentelu yskii, niin huippukärjetkin ovat voimattomia.

Yhä useammin kyse ei ole vain yhdestä tai muutamastakaan huippupelaajasta, vaan esimerkiksi Espanjan menestys perustuu melko samantyyppisiin pelaajiin, jotka pystyvät liikuttamaan palloa tietyllä tavalla. Yhden eikä välttämättä kahden tai kolmenkaan pelaajan poissaolo ei merkitse kovin paljon kokonaisuuden kannalta. Tosin itse hiukan epäilen, että Espanjan koko perusrunko on – ei vain Xavi – on jo hiukan väsynyt. Sukupolven vaihdos on väistämättä edessä.

Kun kelasin muistiani, niin aika harva huippupelaaja on onnistunut kaikissa suurkisoissaan. Esimerkiksi Pelen Chilen kisat menivät loukkaantumisissa, Englannin kisoja en edes muista hänen osaltaan, Mexicossa hän oli vielä erinomainen, kuten ensimmäisissä kisoissaan Ruotsissa. Beckenbauerin, Maradonan, Platinin, Ronaldon, Zidanen jne. suorituksissa oli myös vaihtelua, vaikka kaikki pelasivatkin menestyvässä joukkueessa. Nykytähtien eli Messin ja Christiano Ronaldon, Zlatanin tai Suarezin otteissa on paljon suurempia eroja riippuen siitä pelaavatko he seura- vai maajoukkueessa.

Eivät tähdet muutu huonoiksi, mutta eivät he myöskään voi loistaa keskinkertaisessa Ruotsin joukkueessa tai edes tähtiä täynnä olevassa Argentiinan sikermässä, jos kaverit eivät ole riittävän tasokkaita tai jos joukkue ei saa ”atleticomaista” draivia peliinsä. MM-kisoissa tarvitaan yleensä kumpaakin. Brasiliassa mikään joukkue ei ole paperilla ylivertainen, joten joukkueen yhteishenki ja itseluottamus ovat ratkaisevia. Odotan, että joku joukkue pääsee ”lentoon”, mutta voi olla, että voittajaksi selviytyy se, jonka peli kehittyy kisojen aikana ”voittavaksi” tai ainakin häviötä välttäväksi. Vähän niin kuin Suomen lätkämaajoukkue Minskissä.

Ensimmäisessä MMM-kisablogissani listasin muutamia suosikkijoukkueitani, vaikka siitä puuttuivat esimerkiksi Ranska ja Hollanti, joiden joukkueita olen vuosikymmenien ajan ihaillut ja kannattanut. Ikuisesti ovat jääneet mieleeni Johan Cruyffin suoritukset Olympiastadionilla 1974 Suomea vastaan tai Michel Platinin taituruus Vänärillä 1979. Cruyff sai minut lopullisesti yrittämään jalissankariksi ja – jos totta puhutaan – niin Platini romutti nuo haaveet käsittämättömällä ylivertaisuudellaan.

Olin tehnyt KuPSia vastaan sen vuoden SM-sarjassa kahdessa ottelussa kaksi maalia, mutta Platini teki St. Etiennen paidassa yhdessä ottelussa viisi maalia tavoilla, joista en osannut nähdä untakaan. Eikä hän edes näyttänyt urheilijalta kumarana nallekarhuna… jotain samaa Platinissa tosin oli Ronkaisen ”Anan” kanssa. Silloin kuvittelinkin, että koulukaveristani Antista tulisi Suomen keskikentän kingi 1980-luvulle, mutta valitettavasti hän pelasi Ruotsissa eivätkä maajoukkuevalmentajat tainneet käydä katsomassa “Mikkelin Platinin” suorituksia lahden takana.

Pakko kertoa toinenkin anekdootti tuolta ajalta, joka kuvastanee Ruotsin etumatkaa Suomeen. Jyrki, ”Jykke”, Nieminen oli myös tähti Ruotsissa, mutta Suomessa häntä ei oikein arvostettu. Yhdessä AIK:n matsissa, jonka kävin Tukholmassa katsomassa Jykke koski palloon vain muutaman kerran koko pelissä. Puolustajan paikallaan hän piti kuitenkin vastapuolen hyökkääjän täysin ilman kosketuksia koko pelin ajan. Lisäksi Jykke nousi pari kertaa ylös ja kävi tekaisemassa ottelun molemmat maalit!

Samalla A-valmentajakurssilla 1984 Jyken osaaminen peleissämme oli maagista. Hän vain tuli yhtäkkiä jostakin, otti pallon yhdellä kosketuksella ja laittoi sen toisella eteenpäin ja oli sen jälkeen samanlainen kuin ennenkin eli se kaveri, joka seisoi rippikoululeirillä tupakka suussa ja näytti siltä, että ”ei kuule kiinnosta”. Suomessa juostiin, Ruotsissa pelattiin.

Joskus suomalaista jalkapalloa tänä päivänäkin katsoessa ajattelen samoin; miksi juostaan päättömästi ja ilman ajatusta niin paljon, ja yleensä vastustajan perässä. Ja jätetään juoksematta, kun pitäisi liikkua auttamaan kaveria ja tekemään peli helpoksi. Kun Suomessa puhutaan pelinopeudesta, niin taidetaan luulla, että futis on pikajuoksua, vaikka kaikki pelit perustuvat vauhdin ja suunnan muutoksiin. Eihän Jari Litmanenkaan mikään nopea ole koskaan ollut, mutta hän osaa kiihdyttää, hidastaa, kiihdyttää, kääntyä, harhauttaa ja ennen kaikkea ottaa aikaa katseelleen.

”Katse voi tappaa” futiksessakin. Puolustaja pelkää pelaajaa, joka näkee kentän ja näyttää näkevänsä sen. Näkevä pelaaja viestii, että hänellä on vaihtoehtoja. Puolustaja hyökkää sen kimppuun, jolla on vain yksi vaihtoehto – ja yleensä myös voittaa sen kamppailun. Hyvä puolustaja ei kuitenkaan mene huijattavaksi. Näkevä ja katsova pelaaja saa näin itselleen aikaa, peli rauhoittuu nopeutuakseen taas, kun syöttö lähtee pelaajalle, jolla on ”jalka” vapaana.

Espanjan ja FC Barcelonan ylivoima perustui yhdeltä osaltaan tämän oivaltamiseen; hyökkäyksissä pallollisella on aina useita vaihtoehtoja jokaisessa tilanteessa eli yleensä 3-1 –tilanne. Jos sitä ei ole, niin vain Messi ja joskus Iniesta saavat antautua 2-1 –tilanteeseen tai 1-1 – tilanteeseen – Messi tosin joskus ainakin illusorisesti 1-3 –tilanteeseen, mutta silloinkin hänellä on useimmiten monta vaihtoehtoa pelata alaspäin. Ehkä liioittelin hieman, mutta esimerkiksi Xavi – tai Litti – ei juuri koskaan antaudu 1-1 –tilanteeseen.

Kääntäen sama: viime MM-kisojen loppuottelussa Hollanti tietääkseni piti vain muutaman kerran palloa yli viisi sekuntia kerrallaan. Tämähän tarkoittaa, että Espanja kykeni ottamaan pois lähes kaikki syöttövaihtoehdot erittäin tehokkaasti loistavilta hollantilaisilta aivan samoin kuin joskus Il Classicossa, jossa Realin tähdet melkein itkivät, kun eivät pystyneet tekemään mitään, vaikka kuvittelisi, että nuo tähdet kykenisivät voittamaan kaikki 1-1 –vastaan tilanteet. Mutta kun ei voi syöttää kenellekään, niin mitä teet?

Espanjan joukkue- ja aluepuolustus viime MM-kisoissa olikin jotain aivan erikoista, koska sellaiseen pääseminen vaatii käsittämättömän aktiivista otetta peliin koko ajan. Varsinkin siirtyminen hyökkäystilanteesta puolustukseen oli jotain aivan ihmeellistä – koko joukkueen täytyy toimia kuin ameeba, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan peittääkseen vastustajan pallon liikuttelulta tilan. Ja sitten se ameeba tukahdutti lonkeroillaan jopa Arjen Robbenin etenemisen laidallaan.

Näissä MM-kisoissa Espanja tuskin pystyy samanlaiseen prässiin kuin neljä vuotta sitten. Toivoa sopii, ettei kisoja voita ”kreikkalainen” pelitapa, vaikka ihailtavaa sekin taktisessa mielessä oli. Odotan, että Atletico Madridin tai Dortmundin viime vuoden taktiikalla voisi pärjätä näissä kisoissa tai sitten Tanskan 1992 vai sittenkin Hollannin 1988? No, ehkä on turha spekuloida liikaa. Oivallista olisi nähdä Englannin pelaavan Liverpoolin taktiikalla, mutta se ei taida ilman Suarezia onnistua… ja entä Saksa, Italia tai Ranska, mikä on heidän panoksensa jalkapallon pelitaktiikkojen kehittämisessä?

Kisojen jälkeen tarkoitukseni on päivittää vanha jalkapallon pelianalyysini 2010-luvulle JALKAPALLOPELIANALYYSI), mutta annettakoon nyt joukkueille mahdollisuus kehittää peliä, koska neljän vuoden välein MM-kisoissa jalkapallon kehitys aina mitataan lähes absoluuttisesti. Siksi ne ovat niin tärkeät kisat.

Paljon on siis mielenkiintoa näissä kisoissa, vaikka ei tähtäisikään katsettaan huippupelaajiin tai nouseviin kykyihin. Tai vanhoihin megatähtiin, joista tunnustan ihailevani esimerkiksi Steven Gerrardia ja Didier Drogbaa, vaikka monet häntä inhoavatkin. Vaikka itse olen Iniestan, Xavin tai Messin pituinen pätkä, niin jostakin syystä olen tykännyt hyvin erityyppisistä pelaajista kuin itse olen. Hyvät pääpelaajat ja pitkien syöttöjen taitajat tai vahvat taitopelaajat ovat olleet usein suosikkejani.

Mutta tänään se sitten alkaa, vaikka itse olenkin nyt seuraavat päivät kiinni kansainvälisessä naisliikunnan kongressissa (IWG), jossa tänään on ohjelmassa mm. kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajan Thomas Bachin isännöimä lounas, jonne tästä suuntaankin. Itsellänikin on pari epätavanomasita esitystä – saa nähdä, miten osallistujat niihin reagoivat. Tuntuu vähän samalta kuin ennen tärkeää futismatsia. On vain heittäydyttävä peliin mukaan ja antauduttava pelin vietäväksi. Sellaista kai elämän muutenkin pitäisi olla…

Aiemmat blogini aiheesta:

Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku

Mitä, missä, milloin –kirja oli aikansa google  ja wikipedia. Nyt sitä ei juuri tarvita. MMM tarkoittaakin tässä blogisarjassani mitä, miten, miksi – noihin kahteen viimeiseen ämmään ei aina googlettamallakaan saa vastausta. Nuoruudessani oli toinenkin tärkeä vuosikirja eli KKO – Kuka kukin on? Siitä näki, miten ”virallinen Suomi” oli arvostanut kansalaisensa. Joku arvovaltainen raati valitsi tähän galleriaan kuuluvat henkilöt. MMM:ään pääsi, jos oli tehnyt vuoden aikana jotakin merkittävää, mutta KKO:hon pääseminen vaati pitkäjänteisyyttä.Blogisarjan lopuksi valitsenkin  jalkapallon MMM:n kuka kukin on –pelaajiston, valmentajan ja ehkä jonkun yllätyshahmonkin, joka nousee kisojen aikana esiin.

Miten tämä liittyy mihinkään? No siten, että aloitan jo perinteiseksi muodostuneenfutiksen suurkisablogisarjani tällä avaustarinalla. Viime kerrallahan seurasin EM-kisoja 2012 (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/FUTISEMKISABLOGIT2012.pdf, linkin alla kooste blogeistani) ja yritin siinä samalla vastata kysymykseen, miten suomalaista jalkapallokulttuuria voisi kehittää. Teema pysyy periaatteessa samana. Ainakin tässä vaiheessa luulen niin. Bloggaamisen luonne on kuitenkin sellainen, että maailma voi viedä ajatukset myös aivan jonnekin muualle…

Yksi tarkoitukseni on lukea tai kertoa lukijoilleni muutamista jalkapalloaiheisista teoksista yhdessä kisojen etenemisen kanssa. Brasilian kentiltä ja kirjojen sivuilta poimin ja tulkitsen esille juttuja, joiden avulla tätä härmäläistä jaliskulttuuria saattaisi kehitellä eteenpäin. En usko helppoihin ratkaisuihin, vaan perustan ajatukseni siihen, että jalkapallon pitää merkitä meille kaikille jalkapallon uusille ja vanhoille ystäville nykyistä enemmän. Ehkä vielä tarkentaen: ei välttämättä määrällisesti enempää, vaan laadullisesti syvemmin.

Otin varaslähdön kisoihin kahdesta syystä (tämä kirjoitettu 23.5.2014). Hesari on viime päivinä haastanut meitä suomalaisia kirjoittamaan futiksesta. Päätin siis itsekin kantaa korteni kekoon ja sorvasin pienen mielipiteeni tai näkökulmani lehden ystävien iloksi (todennäköisesti sitä ei kuitenkaan julkaista, joten voin hyvin julkaista sen tässä).

”Jalkapallo, jalis, futis on pelien kuningas, mutta ei vain Brasiliassa käytävien MM-kisojen takia. Olen itse tavallinen, keski-ikäinen mies globaalisti ajatellen jalkapalloperiferiasta. Lauantain mestareiden liigan loppuottelua odotan innostuneesti, kuten meistä monet muutkin. MM-kisoja varten suunnittelen jo monenmoista – kavereiden kanssa veikkausta ja finaali-illan juhlaa.  Sekin on nykyään ihan normaalia.

Futis voi täällä Suomessakin merkitä enemmän – olla osa elävää kulttuuria. Tänään (23.5.) nimittäin jännitän kovasti poikani comebackia parin vuoden tauon jälkeen, kun hän pelaa kakkosdivarin ottelussa. En uskalla mennä katsomaan, mutta mietin sitä herkeämättä. Huomenna astelen itse kentälle surunauha olkavarressani ystäväni ja pelitoverini muisto-ottelussa. Hiljainen hetki, taputukset ja sitten on jalkapallon vuoro. Pelaamalla kunnioitamme hänen muistoaan parhaiten. Soitan pojalleni ja vertailemme pelejämme. Illalla katsomme Atleticon ja Realin matsin, muistelemme vanhoja pelejämme ja arvioimme MM-kisojen joukkueet.”

Nimimerkki Yksi keski-ikäinen junioritähti

Tuolla jutulla yritin päästä mukaan siihen tunnelmaan, mikä käsittääkseni on Brasiliassa, jossa jalkapallo kuuluu niin syntymään, elämään kuin kuolemaankin. Kyse ei ole vain huippupeleistä, supertähdistä tai ohuesta historiasta – jalkapallo on osa arkea ja osa juhlaa. Jalkapalloileva ihminen – useimmin Brasiliassa toki mies – on osa kulttuuria, jonka kautta voi kommunikoida toisten kanssa. Näin siis ainakin luulen; en tietenkään ole mikään Brasilia-asiantuntija kahden viikon lomamatkan kokemuksella.

Sattumalta kuitenkin omassa elämässäni konkretisoitui kaksi itselleni hyvin merkittävää ihmistä ja asiaa samana viikonloppuna jalkapallon kautta koetuksi. Joulukuussa kuolleen ystäväni avulla pääsin aikoinani mukaan isojen poikien jalkapallomaailmaan (https://www.miksiliikun.fi/2014/01/14/liikuntagaalani-2014/).

Poikani kautta pääsen edelleen olemaan siinä maailmassa mukana . Ehkä olen voinut hänelle myös välittää tuota kulttuuria eteenpäin. Hänen esiintymisensä comebackpelissä kesti 18 minuuttia. FC Lahti Akatemian nettisivun (http://www.fckuusysi.fi/?sivu=ottelut&nayta=1&otteluid=7412#otteluraportti) otteluselostuksessa pelistä kerrottiin mm. seuraavasti:

”FC Lahti Akatemia kohtasi Porvoon keskuskentällä FC Futuran helteisessä säässä. Aurinko porotti lämpimästi ja kentän nurmikin oli hienossa kunnossa, vaikkakin pieni kastelu olisi ollut poikaa. Komeissa puitteissa siis saatiin Kakkosen peli pelata, eikä pelikään nyt huonoimmasta päästä ollut. Lopulta kotijoukkue onnistui maalinteossa kertaalleen ja kun vieraat eivät saaneet omista paikoistaan palloa pussiin, pisteet jäivät Porvooseen 1-0 (0-0) tuloksella…

… Vieraat lähtivät hakemaan tasoitusta ja parikymmntä minuuttia ennen loppua, irti päästettiin polvivammastaan pelikuntoon toipunut ja aina vaarallinen Jens Tanskanen. Lahtelaiset saivat väkisin otetta pelistä ja eipä mennyt kauan kun Tanskanen oli jo siellä missä tapahtuu. Riku Heini pelasi Jensin rankkarialueen rajan tuntumassa vapaaksi ja hyvän ensimmäisen kosketuksen jälkeen lähti vasemmalla jalalla sellainen paukku, että yläkulman kohdilla tolppa itkee vieläkin, mutta maaliin asti peliväline ei mustapaitojen harmiksi löytänyt.”

Hyvä, mutta ei aivan täydellinen, avaus. Vaikka maalia ei tullutkaan, niin hyvin pelattu tilanne on lähes yhtä tärkeää. Usein olenkin koettanut korostaa hänelle sitä, että (keskus)hyökkääjä elää maalintekotilanteista. Parhaatkaan maalinsylkijät eivät tee kuin yhden maalin neljää tai viittä hyvää maalintekotilannetta kohti. Heidät erottaa huonommista maalintekijöistä se, että he osaavat ja uskaltavat hakeutua niihin maalintekotilanteisiin. (Vuonna 2011 pidimme Jensin kanssa yhteistä blogia, kun hän pelasi alkukauden 2-divarin FC Kuusysissä ja loppukauden liigaan nousseessa FC Lahden joukkueessa. Futisblogit_2011_FcKuusysi_FCLahti). 

Seuraavana päivänä astuin sitten itse kentälle varsin nostalgisissa tunnelmissa. Olin pelannut näiden ”poikien” kanssa viimeksi vuosina 1973 koko kesän  ja vuonna 1974 muutamia pelejä Hiirolan poikien ja miesten kyläjoukkueessa Mikkelin maalaiskunnan siihen aikaan kovassa kyläsarjassa. Minä läksin sitten Mikkelin Pallo-Kissojen junioreihin pelaamaan Suomen mestaruudesta (URHEILULLISTUMISENPROSESSI), kun muut jatkoivat uraansa Hakan joukkueessa, joka parhaimmillaan oli myöhemmin yltänyt 3-divariin asti.

Oman urani parhaimmat saavutukset (kertasimme ne ennen peliä, vaikka itse taisin puhua jostakin muusta) taitavat olla kaksi SM-hopeaa junioreissa (A ja C), kaksi oppikoulujen (KLL) Suomen mestaruutta ja yksi hopea (Mikkelin Lyseo) ja kaksi korkeakoulujen (OLL) Suomen mestaruutta (Jyväskylän yliopisto). SM-sarjassa pelasin kaudella 1979 (MiPK) ja 2-divarissa vuonna 1983 (JyP-77) (JALKAPALLOMUISTELU) Sitten 27 vuotta taukoa ja Helsingin piirin mestaruus Puotinkylän Valtin ikämiehissä 2010. Aika lyhyt urahan tuo on. Suurin osa Hiirolan pojista pelasi paljon pidempään ja osa pelaa edelleen.

Noihin muutamaan riviin mahtuu kuitenkin aivan hurjasti tärkeitä kokemuksia ja suuria merkityksiä. Uusi rivi kirjoitettiin myös tuolla Alamaan Myryn kentällä, jossa me vanhat pelasimme Hakan nykynuoria vastaan. Ensin kuitenkin vanhimmat Hiirolan pojat miettivät, kuka tai ketkä mahtoivat aloittaa jalkapalloharrastuksen Hiirolassa tai silloisen Väärälän koulun kentällä joskus 1950-luvun loppupuolella. Paikalla olleet PutkosenIlkka, Lehkosen Antti ja Rimpiläisen Erkki muistelivat olleensa yhtä aikaa koulun ”karmealla” kentällä, mutta joku oli muistavinaan, että jotkut vanhemmat olisivat olleet jo vielä heitäkin aiemmin nahkakuulan kimpussa tuolla kentällä. Tällainen muistelu  –  ”Milloin jalkapallo tuli Hiirolaan?” –  jos mikä, osoittaa jalkapallokulttuurin vahvuutta. Vertautuuhan se globaaliin kiistaan vaikkapa siitä, kuka keksi saksipotkun?

Pelimme aloitimme hiljaisella hetkellä ja taputuksilla edesmenneiden muistoksi. Yhteiskuva ja säännöistä sopiminen – ja sitten itse asiaan. Ennen peliä itseäni arvelutti jalkojeni kunto, koska en ollut päässyt pelaamaan moneen viikkoon. Pelkäsin myös, että innostun liikaa ja satutan itseni. Kun pallo pyörähti keskiympyrästä liikkeelle, unohdin kuitenkin tuon kaiken. Sen sijaan muistin, että tällä samaisella Myryn kentällä pelasin vuonna 1973 muutaman niin hyvän ottelun, että uskalsin sen kesän jälkeen yrittää kaupungin poikien joukkueeseen.

Jo seuraavana vuonna saimme SM-hopeaa, minut valittiin kisojen All Stars –joukkueeseen ja pääsin maajoukkue-ehdokkaitten leirille. Mutta ilman Myryn pelejä näiden poikien kanssa en olisi uskaltanut moisesta unelmoidakaan. Kaupungin pojathan olivat pelanneet nappulaliigaa vuosikausia, harjoitelleet säännöllisesti pitkään ja pelanneet ehkä jo satoja otteluitakin. Minä olin heittänyt pallon navetan katolle, ottanut sen haltuun, harhauttanut muutaman mielikuvitusvastustajan ja potkaissut muovipallon voimalla autotallin oviin, joista toinen oli mennyt aivan säpäleiksi laukausteni voimasta. Ja sitten taas uudestaan, tuntikausia peräjälkeen…

Olimme puoliajalla häviöllä 0-3, vaikka olimme pelanneet mielestäni aika hyvin. Joitakin mainioita läpijuoksuja ikämiesten poikien toimesta nähtiin ilman tulosta. Toinen jakso alkoi paremmin; pian peli oli 3-3. Jossain vaiheessa tein yhden juoksun linjan läpi ja sain hienon syötön, jonka otin myös mainiosti oikeallani alas, mutta suora jatko ilmasta vei vasemmalla jalalla pallon niukasti yli etunurkan. Heti perään annoin samanlaisen syötön nuoremman polven Rautiolle eli Tapanille, joka teki saman tempun kuin minä, mutta siinä onnistuen. ”Helppohan se on tehdä, kun on nähnyt mallisuorituksen”, sain kuitattua.

Sain sitten itsekin panna pallon pussiin, kun hienon kuvion päätteeksi tosiaan vain siirsin pallon maalin edestä verkkoon. Mielenkiintoista tuossa maalissa – ja joissakin muissa – onkin se, että näin jo hyökkäyksen alkaessa useita sekunteja aiemmin, miten se tulee päättymään. Tiesin, että jos juoksen tuohon määrättyyn paikkaan, niin pallo tulee siihen ja teen maalin varmasti. En epäillyt sitä hetkeäkään. Tilanne ikään kuin aukenee maaliin johtavaksi toiminnaksi, kun pelaajat ovat oikeilla paikoillaan ja oikeanlaisessa liikkeessä. Telkkarissakin sellaisen tilanteen tunnistaa aika helposti, vaikka ihan 100% ne eivät sitten johdakaan maaliin.

Teuvon oivaltava läpisyöttö vaikka oma tasapaino on juuri menossa, Tuan sivuverkkoon suuntautunut ”lipuva” rankkari, Vesan vuorenvarma katkontapeli ja osaava pelinjohto, Matin valtava työmäärä kentän joka nurkassa, Jussin edelleen mahtava tekniikka, Ilkan rauhallinen ja opettajan viisas, sokratesmainen olemus, Hannun ja Matin pyyteetön taistelu nuorempia vastaan sekä Antin,  Anssinja muiden nuorten miesten juoksuvoima ja pelitaito, jäivät verkkokalvoilleni muistoiksi tuosta Myryn pelistä, joka päättyi kristilliseen tasajakoon 6-6 –tuloksella.

Lopuksi vedimme vielä rankkarit – oma laukaukseni oli muuten mielestäni vähän parempi kuin illalla Cristiano Ronaldon rankkari Mestareiden liigan loppuottelussa. Näin mekin voimme tuntea olevamme ainakin melkein yhtä hyviä kuin maailman parhaat!

Jalkapallon MMM on näin aloitettu. Matka Brasiliaan maailman parhaiden pariin on valtaisa, ja kuitenkin me olimme yhtä niin Myryn kentällä kuin pelin jälkeen ruotiessamme peliämme, tuota ihmeellistä lähes kaikkia maailman ihmisiä yhdistävää urheilulajia. Jalkapallon Kuka kukin on – ei varmaan täydentynyt pelissämme, FC Lahden Akatemian pelaajista siihen on joillakin vielä mahdollisuus. Itse aion kannustaa ja seurata tuota kakkosdivarin itälohkon viimeisenä olevaa joukkuetta ja sen tällä hetkellä häviökierteessä olevia pelaajia suurella sydämellä, ehkä jopa kiihkeämmin kuin jalkapallon MM-kisoja.

Sieltä odotan mm. uutta, voittoisaa pelitapainnovaatiota Espanjan ja FC Barcelonan rakentaman elastisen ja ameebamaisen pallonhallinta – ja -riistotaktiikan jälkeen. Ja vaikka olen yleensä aika  huono ennustamaan kisojen menestyjiä, niin odotan kuitenkin hyvää peliä niin Argentiinalta, Brasilialta, Belgialta kuin Saksaltakin. Toivon menestystä myös Englannille, Uruguaylle, Portugalille ja Norsunluurannikolle.  Ja Espanja – nouseeko se taas siivilleen ja vie vastustamattomasti kaiken vai joko tuo uskomaton ja jalkapallon pelaamisen mullistanut ryhmä on kyllääntynyt?

Tämä on yksi teema, jota erityisesti seuraan. Reilu parikymmentä vuotta sitten analysoin jalkapallotaktiikkojen kehitystä maailman huipulla (JALKAPALLOPELIANALYYSI). Sen jälkeen globalisaatio on tehnyt tehtävänsä ja erot eri jalkapallokulttuurien välillä ovat vähentyneet. Silti jotkut perusratkaisut niin yksilö-, pienryhmä- kuin koko joukkueenkin tasolla ovat jossakin määrin säilyneet. Tämä näkyy paremmin maajoukkueissa ja kansallisia liigoja kokonaisuutena tarkastellessa, vaikka esimerkiksi Valioliigan monikansallisissa ja eri maista tulleiden valmentajien joukkueissa eroja on vaikeampi huomata.

Kiinnostavinta MM-kisatasolla onkin, minkälainen on se doktriini, jolla Espanjan hegemonia pystytään murtamaan? Taktiikka voi tosin olla sama, mutta paremmin pelattuna. Oletan kuitenkin, että myös taktisessa ratkaisussa on jotain uuttakin, vaikka supersuurta mullistusta ei tosin tule – vai tuleeko? Kyse on aina myös yksilöiden ja joukkueen välisestä suhteesta, vaikka selvää tietysti on ettei mikään joukkue ole pitkään aikaan pärjännyt vain loistavien yksilöiden avulla. Tasaisten joukkueiden kohdatessa yksilöiden suoritukset tietysti ratkaisevat ottelun lopputuloksen, vaikka ilman hyvin puolustavaa joukkuetta paraskaan maalivahti ei voi loistaa eikä yksinäinen huippuhyökkääjä tee maaleja ylivoimaa vastaan kuin erittäin harvoin.Mutta tästäkin enemmän myöhemmin.

Luvassa siis jalkapallon sosiologiaa ja sosiaalihistoriaa, taktiikkaa ja pelikuvioita – kokemuksia, tunteita ja lapsellista intohimoa. Seuraan  Brasilian MM-kisojen ja FC Lahti Akatemian 2-divarikauden  kulkua sekä jalkapallososiologina, katsojana, isänä että suomalaisen jalkapallon kehittäjänä. Ja toivon oppivani jotain uutta pelistä, jalkapallokulttuurista, mutta myös itsestäni.

Lähteitä 

Tiihonen, Arto (1990): Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. (tästä muutama luku pdf-tiedostoina).

Tiihonen, Arto (1992)Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.

Tiihonen  A. 2014. Liikuntagaala(ni) 2014 (https://www.miksiliikun.fi/2014/01/14/liikuntagaalani-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.1.2014.

Tiihonen, Arto (2012) FUTISEMKISABLOGIT2012. Julkaistu blogisivulla www.miksiliikun.fi kesä- ja heinäkuussa 2012.