Monet meistä veikkaavat joko tosissaan tai leikillään MM-kisojen voittajaa, mitalisteja ja maalikuninkaita. Joillakin on fanisuhde, jonka kautta he näkevät koko kisat. Toiset – kuten minä – ovat avoimempia kisojen suhteen. Minulla on todella monia suosikkijoukkueita ja hyvin monista eri syistäkin. Joitakin pelaajia arvostan, joistakin en pidä, mutta aika monelle annan mahdollisuuden osoittaa hyvyytensä. Tunnen iloa siitä, että joku joukkue tai pelaaja ylittää tasonsa ja saattaa häpeään omat aliarvostavat käsitykseni. Ja olen aidosti pettynyt, jos odotukseni eivät toteudu.
Suhtautumistani voi kuvata käsityksilläni Fernando Torresista. Olin totaalisen eri mieltä Martti Kuuselan – ja varmasti monen muun – kanssa siitä, että Torres olisi paras pelaaja maailmassa vuoden 2008 EM-kisojen jälkeen. Minusta Torres osasi juosta ihailtavan oikea-aikaisesti loistavasti tarjoillut syötöt sisään, mutta muilta ominaisuuksiltaan hän oli tuolloinkin melko keskinkertainen. Espanjan Jonatan Johansson, jota ei voine verrata Jari Litmaseen, vaikka arvostan kummassakin läpijuoksijassa sitä, että he pystyivät käyttämään hyväkseen omat kykynsä täysimääräisesti ja jopa sen yli. Jos muut suomalaiset oppisivat ”Tintin” tavoin tämän, niin todella paljon olisi voitettu.
Mutta historia on todistanut, ettei Torres todellakaan ollut niin ylivertainen kuin silloin 2008 näytti. Varmaan on myös niin, että Atletico Madridin huikea lento ei kestä kovin monta vuotta eikä ManUn rämpiminenkään. En kuitenkaan ole nauttinut siitä, että olin oikeassa Torresin suhteen enkä ilahdu siitäkään, jos ja kun Atletico laskee ja ManU nousee. Päinvastoin minähän itkin, kun El Ninjo toi omat ”ninjonsa” vuoden 2012 EM-loppuottelun jälkeen kentälle juhlimaan kanssaan.
Saatoin samaistua siihen tuskaan, minkä hän oli vuosien mittaan kokenut, kun maalihanat olivat menneet kiinni. Iloni hänen puolestaan oli aitoa ja klassista kärsimysten kautta voittoon –tyyppistä. Torresista ei tullut todellista supertähteä, mutta hän voi kuitenkin olla ylpeä urastaan ja osuudestaan Espanjan huippujoukkueessa. Ja onhan hänellä vielä mahdollisuus näyttää…
Edellinen kertoo siitä, miten pelaajien laatu ja onnistuminen on toisaalta situationaalista eli joku pelaaja onnistuu tietyssä pelissä, tietyssä turnauksessa ja tietyssä joukkueessa, mutta ei enää niin hyvin toisissa tilanteissa ja konteksteissa. Todelliset huippupelaajat ovat hyviä jokaisessa joukkueessa ja turnauksessa. Vai ovatko? Hesari lähti kisaliitteessään arvioimaan joukkueita niiden huippupelaajien kautta, mikä on viihdyttävä ja tuttu tapa. Eikä tietysti vailla perustaakaan. Mutta on siinä ongelmansakin.
Jalkapallo on kuitenkin peli, jossa yhden pelaajan merkitys on suhteellinen ja sekin vaihtelee ainakin osin pelipaikan mukaan. Maalivahdit ovat erityisasemassa, puolustuksen, keskikentän ja hyökkäyksen johtavat pelaajat ovat myös muita tärkeämpiä joukkueen menestyksen takaajina, mutta joukkueen huippupelaaja ei läheskään aina ole tällainen johtava pelaaja. Jos keskikentän pelinrakentelu yskii, niin huippukärjetkin ovat voimattomia.
Yhä useammin kyse ei ole vain yhdestä tai muutamastakaan huippupelaajasta, vaan esimerkiksi Espanjan menestys perustuu melko samantyyppisiin pelaajiin, jotka pystyvät liikuttamaan palloa tietyllä tavalla. Yhden eikä välttämättä kahden tai kolmenkaan pelaajan poissaolo ei merkitse kovin paljon kokonaisuuden kannalta. Tosin itse hiukan epäilen, että Espanjan koko perusrunko on – ei vain Xavi – on jo hiukan väsynyt. Sukupolven vaihdos on väistämättä edessä.
Kun kelasin muistiani, niin aika harva huippupelaaja on onnistunut kaikissa suurkisoissaan. Esimerkiksi Pelen Chilen kisat menivät loukkaantumisissa, Englannin kisoja en edes muista hänen osaltaan, Mexicossa hän oli vielä erinomainen, kuten ensimmäisissä kisoissaan Ruotsissa. Beckenbauerin, Maradonan, Platinin, Ronaldon, Zidanen jne. suorituksissa oli myös vaihtelua, vaikka kaikki pelasivatkin menestyvässä joukkueessa. Nykytähtien eli Messin ja Christiano Ronaldon, Zlatanin tai Suarezin otteissa on paljon suurempia eroja riippuen siitä pelaavatko he seura- vai maajoukkueessa.
Eivät tähdet muutu huonoiksi, mutta eivät he myöskään voi loistaa keskinkertaisessa Ruotsin joukkueessa tai edes tähtiä täynnä olevassa Argentiinan sikermässä, jos kaverit eivät ole riittävän tasokkaita tai jos joukkue ei saa ”atleticomaista” draivia peliinsä. MM-kisoissa tarvitaan yleensä kumpaakin. Brasiliassa mikään joukkue ei ole paperilla ylivertainen, joten joukkueen yhteishenki ja itseluottamus ovat ratkaisevia. Odotan, että joku joukkue pääsee ”lentoon”, mutta voi olla, että voittajaksi selviytyy se, jonka peli kehittyy kisojen aikana ”voittavaksi” tai ainakin häviötä välttäväksi. Vähän niin kuin Suomen lätkämaajoukkue Minskissä.
Ensimmäisessä MMM-kisablogissani listasin muutamia suosikkijoukkueitani, vaikka siitä puuttuivat esimerkiksi Ranska ja Hollanti, joiden joukkueita olen vuosikymmenien ajan ihaillut ja kannattanut. Ikuisesti ovat jääneet mieleeni Johan Cruyffin suoritukset Olympiastadionilla 1974 Suomea vastaan tai Michel Platinin taituruus Vänärillä 1979. Cruyff sai minut lopullisesti yrittämään jalissankariksi ja – jos totta puhutaan – niin Platini romutti nuo haaveet käsittämättömällä ylivertaisuudellaan.
Olin tehnyt KuPSia vastaan sen vuoden SM-sarjassa kahdessa ottelussa kaksi maalia, mutta Platini teki St. Etiennen paidassa yhdessä ottelussa viisi maalia tavoilla, joista en osannut nähdä untakaan. Eikä hän edes näyttänyt urheilijalta kumarana nallekarhuna… jotain samaa Platinissa tosin oli Ronkaisen ”Anan” kanssa. Silloin kuvittelinkin, että koulukaveristani Antista tulisi Suomen keskikentän kingi 1980-luvulle, mutta valitettavasti hän pelasi Ruotsissa eivätkä maajoukkuevalmentajat tainneet käydä katsomassa “Mikkelin Platinin” suorituksia lahden takana.
Pakko kertoa toinenkin anekdootti tuolta ajalta, joka kuvastanee Ruotsin etumatkaa Suomeen. Jyrki, ”Jykke”, Nieminen oli myös tähti Ruotsissa, mutta Suomessa häntä ei oikein arvostettu. Yhdessä AIK:n matsissa, jonka kävin Tukholmassa katsomassa Jykke koski palloon vain muutaman kerran koko pelissä. Puolustajan paikallaan hän piti kuitenkin vastapuolen hyökkääjän täysin ilman kosketuksia koko pelin ajan. Lisäksi Jykke nousi pari kertaa ylös ja kävi tekaisemassa ottelun molemmat maalit!
Samalla A-valmentajakurssilla 1984 Jyken osaaminen peleissämme oli maagista. Hän vain tuli yhtäkkiä jostakin, otti pallon yhdellä kosketuksella ja laittoi sen toisella eteenpäin ja oli sen jälkeen samanlainen kuin ennenkin eli se kaveri, joka seisoi rippikoululeirillä tupakka suussa ja näytti siltä, että ”ei kuule kiinnosta”. Suomessa juostiin, Ruotsissa pelattiin.
Joskus suomalaista jalkapalloa tänä päivänäkin katsoessa ajattelen samoin; miksi juostaan päättömästi ja ilman ajatusta niin paljon, ja yleensä vastustajan perässä. Ja jätetään juoksematta, kun pitäisi liikkua auttamaan kaveria ja tekemään peli helpoksi. Kun Suomessa puhutaan pelinopeudesta, niin taidetaan luulla, että futis on pikajuoksua, vaikka kaikki pelit perustuvat vauhdin ja suunnan muutoksiin. Eihän Jari Litmanenkaan mikään nopea ole koskaan ollut, mutta hän osaa kiihdyttää, hidastaa, kiihdyttää, kääntyä, harhauttaa ja ennen kaikkea ottaa aikaa katseelleen.
”Katse voi tappaa” futiksessakin. Puolustaja pelkää pelaajaa, joka näkee kentän ja näyttää näkevänsä sen. Näkevä pelaaja viestii, että hänellä on vaihtoehtoja. Puolustaja hyökkää sen kimppuun, jolla on vain yksi vaihtoehto – ja yleensä myös voittaa sen kamppailun. Hyvä puolustaja ei kuitenkaan mene huijattavaksi. Näkevä ja katsova pelaaja saa näin itselleen aikaa, peli rauhoittuu nopeutuakseen taas, kun syöttö lähtee pelaajalle, jolla on ”jalka” vapaana.
Espanjan ja FC Barcelonan ylivoima perustui yhdeltä osaltaan tämän oivaltamiseen; hyökkäyksissä pallollisella on aina useita vaihtoehtoja jokaisessa tilanteessa eli yleensä 3-1 –tilanne. Jos sitä ei ole, niin vain Messi ja joskus Iniesta saavat antautua 2-1 –tilanteeseen tai 1-1 – tilanteeseen – Messi tosin joskus ainakin illusorisesti 1-3 –tilanteeseen, mutta silloinkin hänellä on useimmiten monta vaihtoehtoa pelata alaspäin. Ehkä liioittelin hieman, mutta esimerkiksi Xavi – tai Litti – ei juuri koskaan antaudu 1-1 –tilanteeseen.
Kääntäen sama: viime MM-kisojen loppuottelussa Hollanti tietääkseni piti vain muutaman kerran palloa yli viisi sekuntia kerrallaan. Tämähän tarkoittaa, että Espanja kykeni ottamaan pois lähes kaikki syöttövaihtoehdot erittäin tehokkaasti loistavilta hollantilaisilta aivan samoin kuin joskus Il Classicossa, jossa Realin tähdet melkein itkivät, kun eivät pystyneet tekemään mitään, vaikka kuvittelisi, että nuo tähdet kykenisivät voittamaan kaikki 1-1 –vastaan tilanteet. Mutta kun ei voi syöttää kenellekään, niin mitä teet?
Espanjan joukkue- ja aluepuolustus viime MM-kisoissa olikin jotain aivan erikoista, koska sellaiseen pääseminen vaatii käsittämättömän aktiivista otetta peliin koko ajan. Varsinkin siirtyminen hyökkäystilanteesta puolustukseen oli jotain aivan ihmeellistä – koko joukkueen täytyy toimia kuin ameeba, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan peittääkseen vastustajan pallon liikuttelulta tilan. Ja sitten se ameeba tukahdutti lonkeroillaan jopa Arjen Robbenin etenemisen laidallaan.
Näissä MM-kisoissa Espanja tuskin pystyy samanlaiseen prässiin kuin neljä vuotta sitten. Toivoa sopii, ettei kisoja voita ”kreikkalainen” pelitapa, vaikka ihailtavaa sekin taktisessa mielessä oli. Odotan, että Atletico Madridin tai Dortmundin viime vuoden taktiikalla voisi pärjätä näissä kisoissa tai sitten Tanskan 1992 vai sittenkin Hollannin 1988? No, ehkä on turha spekuloida liikaa. Oivallista olisi nähdä Englannin pelaavan Liverpoolin taktiikalla, mutta se ei taida ilman Suarezia onnistua… ja entä Saksa, Italia tai Ranska, mikä on heidän panoksensa jalkapallon pelitaktiikkojen kehittämisessä?
Kisojen jälkeen tarkoitukseni on päivittää vanha jalkapallon pelianalyysini 2010-luvulle JALKAPALLOPELIANALYYSI), mutta annettakoon nyt joukkueille mahdollisuus kehittää peliä, koska neljän vuoden välein MM-kisoissa jalkapallon kehitys aina mitataan lähes absoluuttisesti. Siksi ne ovat niin tärkeät kisat.
Paljon on siis mielenkiintoa näissä kisoissa, vaikka ei tähtäisikään katsettaan huippupelaajiin tai nouseviin kykyihin. Tai vanhoihin megatähtiin, joista tunnustan ihailevani esimerkiksi Steven Gerrardia ja Didier Drogbaa, vaikka monet häntä inhoavatkin. Vaikka itse olen Iniestan, Xavin tai Messin pituinen pätkä, niin jostakin syystä olen tykännyt hyvin erityyppisistä pelaajista kuin itse olen. Hyvät pääpelaajat ja pitkien syöttöjen taitajat tai vahvat taitopelaajat ovat olleet usein suosikkejani.
Mutta tänään se sitten alkaa, vaikka itse olenkin nyt seuraavat päivät kiinni kansainvälisessä naisliikunnan kongressissa (IWG), jossa tänään on ohjelmassa mm. kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajan Thomas Bachin isännöimä lounas, jonne tästä suuntaankin. Itsellänikin on pari epätavanomasita esitystä – saa nähdä, miten osallistujat niihin reagoivat. Tuntuu vähän samalta kuin ennen tärkeää futismatsia. On vain heittäydyttävä peliin mukaan ja antauduttava pelin vietäväksi. Sellaista kai elämän muutenkin pitäisi olla…
Aiemmat blogini aiheesta: