Helmikuun 19. päivä muistetaan suomalaisessa hiihtourheilussa toivottavasti yhtä pitkään kuin ne ikävät Lahden 2001 päivät. Harvoin on nähty niin onnellisia suomalaisurheilijoita kuin nähtiin tänään Sotshissa, kun Aikku Saarinen, Kepa ja Iivo Niskanen ja Musti Jauhojärvi riemuitsivat olympiamitaleistaan. Myös katsojalla oli riemun päivä.

Tein oikean valinnan, kun en lähtenyt Lapin aurinkoisille hangille hiihtämään, vaikka sekin on tänä vuonna ollut harvinaista herkkua. Kävin tosin aamulla pikku lenkillä ja illalla aion mennä vielä toiselle kierrokselle viilentämään kuumenneita tunteitani. Juuri nyt on menossa Suomi-Venäjä lätkämatsin kolmas erä tilanteessa 3-1.

Jännitys on noussut huippuunsa; välillä en ole muistanut hengittääkään. Olen soitellut ja viesteillyt perheen jäsenille eri suuntiin tilanteista pariviestissä ja matsissa. Yleisiin keskusteluihin en ole osallistunut. Kukkonen joutui juuri jäähylle aivan mitättömästä rikkeestä, jos se nyt edes rike olikaan. Huhhuh…

— 

Mutta mitä sosiologi näki pariviestissä? Neljä kovakuntoista suomalaista. Kyllä, mutta myös neljä harvinaisen itseensä luottavaa urheilijaa. Aikusta huokui raju usko omiin kykyihin, Kerttu oli varovaisempi, mutta silti varmanoloinen. Iivosta suorastaan huokui itseluottamus eikä Samikaan vähätellyt joukkueen mahdollisuuksia. Vain mitalista taistellaan, ”se o viimene mahollisuus ny”, hän sanoi. Ja lähti keskittymään.

Mistä tuo itseluottamus sitten yhtäkkiä tuli? Kaikilla oli alla hyviä hiihtoja ja naisilla jo yksi olympiamitali taskussa. Miehet olivat Mustin ja Iivon hyvien hiihtojen ansiosta myös viestin perinteisen osuuden jälkeen johdossa. Kokemusta hyvistä suorituksista, onnistumisista ja menestyksestäkin oli takana. Ei tarvinnut pelätä totaalista epäonnistumista, vaikka tässä kisassa olisi tullutkin huono suoritus. On turvallista lähteä kisaan, kun se ei ratkaise kaikkea eli siinä kilpailussa ei ole koko minuus pelissä. 

Yksilötasolla kyseessä oli kaksi erittäin kokenutta ja kaksi melko vihreää urheilijaa. Jauhojärven menestyshistoria isoissa kisoissa on ollut kohtalaisen vaatimatonta, Saarisella on takanaan menestystä ja Niskasen sisarusten kokemuksia voi kuvailla kahdella sanalla: rohkaisevia esityksiä sekä nuorten että aikuisten kisoissa. Fiiliksiä eivät madaltaneet viime aikojen pienoiset epäonnistumiset, vaan omaan oletettuun tasoon nähden hyvät elleivät erinomaiset suoritukset.

Kyse oli siis erinomaisesta kombinaatiosta kokemusta ja vihreyttä, rohkaisevia suorituksia takana ja paljon janoa saavuttaa jotain suurta. Ja vähän pelkoa epäonnistumisesta. Miehillä ei ollut mitään hävittävää, naisillakaan ei kovin paljon. Tällaista tilannetta ei voi etukäteen kovin hyvin rakentaa, mutta nyt sellainen onneksemme rakentui. Kyse ei siis ole pelkästään hyvästä fyysisestä kunnosta, vaan siitä, että ratkaisevalla hetkellä urheilijat uskaltavat ylittää itsensä ja saavat voittajafiiliksen itselleen.

Pariviestistä vielä pari huomiota: Dario Cologna ei odotuksista huolimatta kyennyt repimään eroa omalla osuudellaan eikä Marit Björgen ratkaissut pariviestiä naisille, vaan hänen parinsa Östberg, joka ei odotuksista huolimatta päästänyt Aikkua peräänsä, vaan piti eron samana koko kolmannen osuuden ajan. Dario ei varmaankaan luottanut tarpeeksi pikkuveljeensä, jotta hän olisi uskaltanut ottaa riskin ja väsyttänyt itsensä totaalisesti mahdollisen mitalin takia. Edessähän oli vielä 50 km:n hiihto. Östberg taas luotti Björgeniin ja pisti kaiken peliin myös siksi, että se oli hänen ainut mahdollisuutensa mitaliin. Ja suomalaiset luottivat toisiinsa. Ja varmaan Petter Northugkin epäili parinsa jaksamista, joten ihan kaikkea hänkään ei ladulle antanut.

Colognalla, Northugilla ja Björgenillä on vielä mahdollisuus henkilökohtaisiin mitaleihin, jotka ovat esimerkiksi suomalaisille paljon kaukaisempia toiveita, vaikka nyt tulleen menestysboostin takia ehkä jopa mahdollisia muillekin kuin Aino-Kaisalle. Ajattelen tässä Niskasen sisaruksia, joita ei nyt tunnu mikään pysäyttävän.

—

Hyvä Erkka! Loistavaa. Suomen koko joukkueen yhteispeli näytti jälleen voimansa. Venäjän supertähdet eivät mahtaneet mitään Suomen kollektiiviselle pelille (sana on vähän rasittunut, mutta silti aika osuva). Tähän olemme jo tottuneet – Suomen Leijonia on vaikea voittaa. Siihen kykenee oikeastaan vain Ruotsi, joka useimmiten uskaltaa pelata samoin kuin Suomi. Sami Luimulan lisensiaattityön perusteellahan Suomi ja Ruotsi ovat joukkueita, joissa pelitapaan tai –taktiikkaan (termit ovat joustavia) on tehty vuosien varrella isojakin muutoksia, kun taas Kanada tai Venäjä eivät juurikaan muuta perinteistä tapaansa pelata.

Keskeistä suomalaisessa pelitavassa on, että koko joukkue sisäistää sen, miten esimerkiksi Venäjää vastaan pelataan ja toteuttaa sen vaikka vastustaja painostaisi kuinka ankarasti. Valmentajien ja muiden pelaajien on silloin luotettava toisiinsa, sen jokaiseen yksilöön. Joukkuehenki rakentuu juuri siitä, että koko joukkueeseen luotetaan – ja yhteispelillä pelit voitetaan ei tähtipelaajilla, kuten Erkka Westerlund useasti asian ilmaisi.

Don Tamin perusideologia ”kuumista pelaajista” asetettiin tässäkin pelissä taas häpeäpaaluun. Suomi on viime vuosina saavuttanut hyvät tuloksensa pelaamalla niin, että varsinaista ykkösviisikkoa ei olekaan, vaan kaikki kentälliset saavat lähes yhtä paljon peliaikaa ja ne myös ottavat vastuuta maalinteosta yhtä lailla. Toki pieniä eroja viisikkojen pelitavassa on, mutta esimerkiksi Suomen neloskentälle on ollut tyypillistä raju, taklaava karvauspeli, mikä ei ole tavallista neloskentälle. Nehän ovat yleensä vahvasti puolustavia kentällisiä. Vahva karvaus on tietysti sekä puolustus- että hyökkäystaktiikka. Näitähän ei oikeasti voikaan erottaa toisistaan.

Tärkeintä on yhteishenki ja luottamus koko joukkueen kesken. Hyvin tärkeää on myös se, että fyysinen rasitus jakautuu tasaisesti niin, etteivät tähdet väsy ja turhaudu. Näinhän venäläisille on käynyt jo monessa turnauksessa peräkkäin. Kuumat pelaajat ovat kypsyneet liikaa. Teemu Selänteen tai Mikael Granlundin hyvät pistesaaliit eivät siis selity siitä, että he saavat enemmän peliaikaa, vaan siitä, että he pysyvät terävinä koko pelin ajan. Heidän taitavuutensa tulee esiin paremmin kuin Ovetshkinin tai Malkinin, jotka ovat jatkuvasti jäällä ja taitotaso laskee väsymyksen myötä.

Tavallaan tässä on pientä selitystä myös Suomen muun olympiajoukkueen muutamille ”epäonnistumisille”. Kun Kaisa Mäkäräinen joutuu lähes yksin kantamaan vastuun koko ampumahiihtomaajoukkueen menestyksestä, täytyy sen olla henkisesti hyvin raskasta. Sama koskee Pekka Koskelaa nyt, kun Mika Poutalastakaan ei ollut etukäteenkään juuri mitään apua tiedossa. Mäkihypyssäkin menestyttiin silloin, kun potentiaalisia menestyjiä oli enemmän. Myös Norjan ja Ruotsin hiihtomenestystä voi katsoa näin päin: kun on useampia voittajakandidaatteja, niin yksi heistä voi onnistua. Se paraskin voi ottaa riskejä, kun tietää, että joku toinen kuitenkin pitää veneen pinnalla.

—

Tämä päivä pistää miettimään joukkueen, ryhmän tai yhteisön merkitystä yksilöille. Yksilölajeissakin on paljon hyötyä siitä, että on hyvä ryhmä tai joukkue. Väätäinen, Virén, Vasala, Vainio, Maaninka, Päivärinta…, Suomen keihäsmiehet eri vuosikymmenillä , hiihtäjät 1950- tai 1960-sekä 1990-luvuilla sekä naishiihtäjät 1970-1980- ja 2000-luvuilla olivat joukkueenakin vahvoja ja ovat muodostaneet tukiverkon, josta 1-2 aina onnistui. Kotikaupungissani Mikkelissä hiihtäjät perustivat 1970-luvun alussa ”tallin” (valmentaja Paavo Repo taisi olla sen taustalla), jossa isompi joukko harjoitteli usein keskenään. Menestystä tuli muutaman vuoden viipeellä: Mikkelin Hiihtäjät oli ensin junioreissa maan kärkeä ja 1970-luvun lopulta 1980-luvun lopulle maan johtava (viesti)hiihtoseura tähtinään Harri Kirvesniemi ja Veijo Hämäläinen.

Kun suomalaisten urheilumenestystä ja osin nuorten liikunnan harrastamistakin on lähinnä nuorisotutkijoiden taholta analysoitu, on tultu tulokseen, jonka mukaan urheilujärjestöjen johto ja valmennusjärjestelmät eivät tunnista sitä, minkälaisia nykynuoret ovat (Piispa & Huhta 2013: Epätavallisia elämänkulkuja. Huippu-urheilijat ja taiteilijat 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusseura 134.) Tähän on päädytty tutkimalla huippu-urheilijoiden elämänkulkuja ja –valintoja. Nuoret eivät ole samanlaisia kuin joskus ennen; nyt heillä on enemmän erilaisia kilpailevia vaihtoehtoja eikä yhteiskunta enää tarjoa tarpeeksi ”pakkoja” liikkumiseen, kun koulumatkoja ei hiihdetä ja harjoituksiinkin nuoret kuljetetaan autoilla.

Jälkimmäinen väite on tosi eikä sille urheilujärjestöissä ihmeitä voida tehdä ellei koko yhteiskuntaa muuteta liikuntaystävällisemmäksi. Lisäämällä vähemmän intensiivisiä, esimerkiksi pari kertaa viikossa tapahtuvaa, liikuntaa ja urheilua, lisätään vähemmän liikkuvien lasten ja nuorten liikuntaa, mutta sillä tuskin on kovin paljon merkitystä huippu-urheilumenestykseen. Näiden lasten ja nuorten hyvinvointiin kylläkin.  

Totta on sekin, että tarvitaan lisätietoa siitä, minkälaisia nuoret ovat. Sen sijaan rivien väleissä esitetty väite, että urheilun ”aikuiset” eli valmentajat, seuraihmiset ja vanhemmat, olisivat aivan pihalla nuorten elämästä ei pitäne kokonaan paikkaansa. Nuorisotutkijat ovat käyneet niin kouluissa kuin armeijassakin ihan henkilökohtaisesti ryynäämässä ja pulpetissa istumassa, joten he ovat pystyneet empiirisesti todentamaan, että opettajat, upseerit ja näiden takana olevat instituutiot ovat ainakin jonkin verran ”last season” (Hoikkala et al 2009. Tunnetut sotilaat. Nuorisotutkimusseura 94.). Tosin koulu- ja puolustuslaitos ovat tästä jonkin verran eri mieltä.

Väitteen tai oletuksen ongelmana käytännön kannalta on se, että tutkijoilla tuntuu olevan vahva oletus siitä, että urheilujärjestöissä eletään vielä 1970-lukua. Näin on pääteltävissä monesta seikasta, mutta selvimmin tämä näkyy Mikko Salasuon ja Tommi Hoikkalan tekstissä (Piispa & Huhta 2013), jossa viitataan provokatiivisesti Urho Kekkosen vuonna 1971 pitämään ns. sporttipuheeseen, jossa hän haukkui urheiluelämää siitä, ettei se huomioinut ympäröivää yhteiskuntaa juuri lainkaan. Argumentoinnissa mennään toki vieläkin kauemmas ja viitataan historiaan, jossa huippu-urheilulla oli puolustuksellisia ja voimakkaan nationalistisia merkityksiä. Yhteiskunta-analyysi toki palaa 2010-luvulle ja ennakoi jopa tulevaa, mutta urheilujärjestöjen tai urheiluvalmennuksen mahdollisesta muuttumisesta reilussa 40 vuodessa ei puhuta enää mitään. Lukijalle jää tosiaankin oletus, että mitään ei olekaan ”Urkin” ehkä vielä tervejärkisenä pitämän puheen ajankohdan jälkeen tapahtunutkaan.

Tämä on valitettavasti pahasti väärä tai vino tulkinta. Käytännön kehittämisen kannalta olisi ainakin nähtävä se, että eri lajeissa eletään tässä suhteessa eri tilanteissa. Joissakin lajeissa on varmaan vielä vanhakantaistakin toimintaa, mutta salibandy eroaa varmasti yleisurheilusta, painonnosto aerobicista, cheerleading jalkapallosta, maastohiihto lumilautailusta jne. Monet lajit ovat niin uusia, ettei niitä vielä 1970-luvulla tai edes 1900-luvulla ollut olemassakaan. Näiden lajien järjestöjohtajat, aktiivit ja valmentajat ovat ko. tutkijoitakin huomattavasti nuorempia.

Useissa muissakin lajeissa myös päävalmentajat ovat juuri uransa lopettaneita huippu-urheilijoita, kuten Mixu Paatelainen, Tuomas Sammelvuo, Kasperi Salo, Sari Multala jne. Tuskin Erkka Westerlundia tai Henrik Dettmanniakaan voi pitää kelkasta pudonneina tyyppeinä. Kaiken kaikkiaan joukkueurheilulajit ovat sitä paitsi menestyneet viime vuosina yläkanttiin ottaen huomioon harrastajamäärät, resurssoinnit ja sen valtavan kilpailun, mikä maailmalla näissä lajeissa on. On selvää, että harrastettujen lajien muuttuessa myös tulosten tekopaikat ja menestysvaatimukset muuttuvat. Tästä Mika Kojonkoskikin on olympialaisten jälkeen puhunut. Tarvittaisiinkin uutta arviointikriteeristöä siihen, mikä on nykypäivänä hyvää menestymistä kansainvälisessä urheilussa.  

Mutta kelle tutkijat siis puhuvat? Kestävyysjuoksuvalmentajille, painonnoston järjestöjohtajille vai kenelle? Haikailevatko tutkijat paluuta aikaan, jossa suomalaiset menestyivät niissä entisissä paraatilajeissaan eivätkä huomaa urheilukulttuurin muutosta, joka on siirtänyt painopisteen aivan eri lajeihin ja joissa menestystä ei mitata yksilölajien olympia- tai MM-mitaleilla, vaan tarpeeksi hyvillä sijoituksilla joukkuelajien EM-, MM-kisoissa ja olympialaisissa. Ainakin kannattajat ovat jo tämän huomanneet.

No, tutkijatkin käyttävät retoriikkaa yrittäessään vaikuttaa asioihin. Tarvittaisiin kuitenkin tarkempaa lajikohtaista analyysia ja tutkimusta, jotta sinänsä oikeasta tiedosta olisi hyötyä myös käytännössä. Jos käytännön ihmiset ja sydämellään työtä tekevät toimijat kokevat, että heitä pidetään tutkijoiden mielestä ”kelkasta pudonneina”, niin seurauksena voi olla ikäviä vastareaktioita, jotka eivät hyödytä ketään.

Ja vielä: maastohiihto tulee takaisin, ehkä myös mäkihyppy ja yhdistetty. Ehkä siellä perinteisesti perinteisimmilläkin alueilla on tehty jotain oikein. Kun on sukellettu syvälle, niin on löydetty jotain perustavanlaatuista? Selittäisivätkö ”uudet yhteisöllisemmät tuulet” myös hiihtäjien menestystä? Nehän on saatu vain ”joukkuelajeissa” eli viesteissä. ”Tämä on laumaeläinten laji”, sanoi Teemu Selännekin pronssimitalin jälkeen. Tätä mieltä nuorisotutkijatkin ovat, joten jos urheiluihmisetkin ovat tämän huomanneet, niin miksei tulevaisuuden urheilumenestys näyttäisi valoisammalta?   

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta:

Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? https://www.miksiliikun.fi/blogit-2/ 24.2.2014.

Olympiajoukkueen sosiologina. https://www.miksiliikun.fi/blogit-2/  11.2.2014.

Eettisiä pohdintoja urheilusta. https://www.miksiliikun.fi/?page_id=122.  4.2.2014.

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. https://www.miksiliikun.fi/?m=201311, 21.11.2013. 

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 26.9.2013.

Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201308 18.8.2013.

Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307. 29.7.2013.

Kesäkuun liikutuksia.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 21.6.2013.

KesäQuussa käsitteitä uusix.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 11.6.2013.

Futiksen EM-kisablogit  FUTISEMKISABLOGIT2012. Kesä- ja heinäkuu 2012.

Hyvä suoritus ja hyvä menestys eivät ole synonyymeja. Mutta mitä kaikkea hyvän suorituksen takana on, kun katsotaan asiaa sosiologin silmälasein. Katsojia puhuttaa kisojen jälkeen paljon mm. se, mitä aiemmat kokemukset vaikuttavat suoritukseen. Voittaako Ruotsi meidän aina ja miten kokemukset pitäisi tulkita, jotta niistä olisi jatkossa hyötyä?                                                                      

Edellisessä blogissani aloin pohtimaan (huomaa notkea ja norminmukainen kielenkäyttö) sitä, miten sosiologi tukisi olympiajoukkuetta. Keskityin siihen, mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä, kun ajatellaan koko joukkuetta yhtenä ryhmänä. Näin olympiajoukkueen merkityksen yksilölle tai jonkun yksittäisen lajin joukkueelle kahtalaisena; toisten hyvät suoritukset nostavat fiilistä ja huonot vastaavasti laskevat sitä. Selvää kuitenkin on, että muun joukkueen menestyminen/menestymättömyys ei selitä kuin pienen osan kunkin yksittäisen urheilijan tai joukkueen menestyksestä. Tosin muutama prosenttikin suuntaan tai toiseen suorituksessa saattaa vaikuttaa yllättävän paljon menestykseen eli sijoituksiin tasaisessa kilpailussa.

Suomi on viime vuosina menestynyt ainakin suuren yleisön mielestä olympialaisissa ennakko-odotuksia huonommin.  Aiemmin olympiakomitean valmennuksen johto asetti joukkueelle mitalitavoitteet, joihin suorituksia saattoi jossakin määrin peilata. Nykyään erilaisia tavoitteita asettavat sekä asiantuntijat että maallikot yhtä lailla – sen sijaan olympiakomitea ei enää aseta virallisia mitalitavoitteita. Tämä on ymmärrettävää, sillä olympiakomiteahan on tietysti suurelta osalta myös vastuussa siitä, jos menestystä ei tule. Urheilijoille ei haluta antaa paineita, mutta samalla vältytään myös omaan toimintaan kohdistuvalta kritiikiltä. Jonkun kuitenkin pitäisi nykypäivänä kyetä asettamaan olympiajoukkueellekin tavoitteet, joihin sen pitäisi resursseillaan pystyä. Miksi huippu-urheilu olisi muuten niin hyvin tavoitteellisena toiminnan muotona jokin poikkeus yleisestä säännöstä?

Itse asetinkin joukkueelle tavoitteen, jota vasten voisin arvioida joukkueen suorituksia ja menestystä. Myönnän, että yhdeksän mitalin tavoite (vaihteluväli 5-10) oli asetettu yläkanttiin, vaikka se oli silti mahdollinen, jos kaikki olisi mennyt loistavasti. Tässä blogissani en voi vielä arvioida tavoitteita tuloksiin, koska kisat ovat kesken, mutta palannen asiaan myöhemmin.

Käsittelen tässä blogissani kokemusten merkitystä suoritukseen ja menestykseen – nämähän eivät ole samoja asioita. Suoritus voi olla erinomainen, mutta tulos ei sitä välttämättä ole ja joskus huonommallakin suorituksella tulee menestystä. Tosin olympialaisissa näin käy hyvin harvoin – Emil Jönsson tosin sai sprintissä pronssin huonolla suorituksella toisten kaaduttua edestä (ja myöhemmin vielä parisprintisssäkin – melkoinen Hannu Hanhi siis).  

Aiempien kokemusten merkitystä voi myös tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta. Aiempi kokemus menestymisestä antaa useimmiten luottamusta siihen, että menestystä voi tulla tänäänkin. Aiempi kokemus hyvin onnistuneesta suorituksesta antaa myös uskoa siihen, että kykenee tekemään uudestaan parhaansa kovassa paikassa. Näinhän selitämme sen, että Ruotsi voittaa Suomen ja Kanada USA:n jääkiekossa.

Suomen joukkueessa näitä aiempia menestyjiä on vähän tai oikeastaan hyvin vähän. Jääkiekkojoukkueet, Janne Ahonen, Aino-Kaisa Saarinen, Peetu Piiroinen, Janne Korpi, Pekka Koskela, Enni Rukajärvi… tosin näistäkään kukaan ei ollut olympiavoittaja. Ja erinomainen kansainvälinen menestyskin voi joskus kääntyä rasitteeksi, kuten ehkä on käynyt Janne Ahoselle olympialaisten suhteen.

Urheilijat eivät itse anna aiemmalle kokemukselle yleensä suurta merkitystä, vaan väittävät, että päivän kunto ratkaisee. Silti jotkut tuntuvat olevan voittajatyyppejä ja joidenkin maiden joukkueet tuntuvat voittavan tiukat ottelut useammin kuin sellaiset, joilla ei ole menestyskokemusta. Saattaa olla niinkin, että yksilöurheilijatkin hyötyvät aiemmasta muiden saman lajin urheilijoiden menestymisestä, vaikka joskus aiempi menestys muodostuu myös taakaksi seuraaville sukupolville.

Asiaa voikin katsoa ”suku- tai ikäpolvinäkökulmasta” eli joskus syntyy menestyvä joukkue sekä joukkue- että yksilölajeihin. Tästä on erittäin paljon erinomaisia esimerkkejä jopa suurista joukkuelajeista, joissa jopa suurten maiden jalkapallo- tai jääkiekkojoukkueissa tämä sukupolvivaikutus näkyy. Se on hyvin ymmärrettävää monestakin syystä. Syntyy kyky pelata yhteen ja yksilölajeissa toisia kannustava voittamisen kulttuuri. Usein myös se seuraava sukupolvi jää resurssien ja muidenkin syiden vuoksi kehittämättä. He eivät myöskään saa sitä kokemusta, joka menestymiseen tarvitaan.

Suomellakin on ollut ”kultainen sukupolvi” niin jääkiekossa kuin jalkapallossakin, vaikka jälkimmäinen ei mitään suurta voittanutkaan. Jääkiekossa kultainen sukupolvi on tosin onnistuneesti kestänyt jo parikymmentä vuotta eikä se enää ole pitkään aikaan ole ollut vain yhden pelaajasukupolven varassa. Ihanteellisimmillaan tuo aiempi kokemus jalostuukin jatkuvaksi menestykseksi. Suomen jääkiekkomaajoukkue on tästä erinomainen esimerkki, sillä tavoitteisiin/odotuksiin nähden Suomi on kuitenkin pelannut erittäin hyvin jo vuoden 1994 kisoista lähtien. Selitys lieneekin siinä, että joukkuetta on uudistettu taitavasti niin, ettei yksi pelaajasukupolvi ole dominoinut liikaa.

Päinvastaisesta kokemuksen merkityksestä voi ottaa esimerkin – yllätys, yllätys – jääkiekosta vuosien 1970-1987 välisenä aikana, jolloin menestyskokemuksen puute selitti ainakin jossakin määrin niitä joskus käsittämättömiäkin epäonnistumisia isoissa kisoissa. Tuon omaa nuoruuttani leimanneen taakan poisti hiukan onnenkin avulla saavutettu Calgaryn olympiahopea vuonna 1988.

Menestyssukupolven hautaaminen voi tapahtua myös dopingkäryjen kautta, kuten kävi sekä kestävyysjuoksulle että miesten maastohiihdolle vuosina 1984 ja 2001. Kummassakin lajissa erittäin menestyneiden miesten sukupolvi ”nollasi” positiiviset kokemuksensa totaalisesti. Seuraavaa menestyssukupolvea ei kumpaankaan lajiin ole vieläkään syntynyt, vaikka en usko, että menestys perustui pelkästään dopingin käyttöön eikä menestymättömyyskään ”puhtauteen”.  

Hiihdossa selitys lienee siinä, että seuraavaa sukupolvea ei kasvatettu ajoissa ja siihen, että se ja ne seuraavatkin sukupolvet joutuivat kantamaan syyllisyyden taakkaa ja pelkoa siitä, ettei rehellisillä keinoilla kuitenkaan pärjää. Onneksi Musti Jauhojärvi lopulta sai palkkion ponnisteluilleen, joilla oli niin huonot lähtökohdat reilu kymmenen vuotta sitten.  

Suomella piti olla ennen Sotshin kisoja menestyskokemusta niin jääkiekossa, lumilautailulajeissa kuin naisten hiihdossakin.  Yksittäisiä menestyskokemuksia on myös pikaluistelijoilla, ampumahiihtäjillä kuin mieshiihtäjillä ja mäkihyppääjilläkin. Sosiologi tietysti kiinnittää huomionsa siihen, että ryhmästä on hyötyä sekä tilastollisesti että henkisesti. Jos on monta potentiaalista onnistujaa, niin todennäköisyys menestykseen on parempi ja hyvät urheilijat yleensä auttavat toisiakin paremmiksi.

Lumilautailijat elämäntapaurheilijoina muodostavat ”perheen”, joka on kansainvälinen eikä suomalaisten oma ryhmä ole ehkä niin tärkeä toisten menestykselle kuin joissakin muissa lajeissa. Silti olympialaisissa Suomikin on tietysti oma joukkueensa. Yksi mitali oli ehkä vähemmän kuin moni odotti, mutta menestyksen puutetta selittänee tällä kertaa kokemusta ja yhteishenkeä paremmin se, että joukkueen jäsenistä todella monella oli alla loukkaantumisia, jotka varmasti vaikuttivat suoritukseen.

Naisten hiihtolajit lähtivät käyntiin hiukan ristiriitaisesti. Kun joukkueessa oli monta aivan viime vuosina esille noussutta hiihtäjää, joilla ei ollut isoista kisoista menestyskokemusta, niin tilanne oli herkkä. Aikku Saarisen kaksi erittäin hyvää suoritusta voitaneen osin selittää sillä, että hänellä on takanaan riittävästi kokemusta menestymisestä isoissa kisoissa. Sen sijaan parhaana ennen kisoja pidetyn Anne Kyllösen – ja ehkä muidenkin naisten – hiukan alivireiseen suoritukseen saattoi vaikuttaa negatiivisesti tuon menestyskokemuksen puute.  

Aiempi kokemus voi vaikuttaa myös aivan lajitasolla eli eri tyylit/lajit voivat olla eri asioita. Aikku Saarinen sanoi  harjoitelleensa kahdeksan vuotta perinteisen kympin kisaa varten ja Iivo Niskanenkin tilitti pettyneenä perinteisen 15 km:n jälkeen, että nyt on kahdeksan vuotta odotettava toista yhtä hyvää mahdollisuutta olympiamitaliin. Vaikka kummatkin luulivat olevansa oikeassa, niin Aikulle pistettiin kaksi hopeaa ja Iivolle jo kultamitali käteen jo näissä kisoissa.

Pidänkin jonkin verran ongelmallisena tällaista keskittymistä yhteen ainoaan kisaan vuosien ajan – ”kaikki munat yhdessä korissa” –varoitus tulee tästä mieleen. Jos kunto sattuu kohdilleen, voi menestystä tulla muissakin lajeissa kuin sillä etukäteen vahvimmaksi oletetulla. Ja jos uraa katsoo kokonaisuutena, voi Iivo Niskasenkin paras kausi osua muuhun kuin olympiavuoteen. 

Urheilu ei olisi urheilua, jos voittajat ja mitalistit voitaisiin jakaa ennen kilpailua. Urheiluvedonlyönti olisi taloudellisesti kannattamaton bisnes, jos jollakulla olisi keino ennustaa edes 60% (tämäkin on aivan liioiteltu luku) todennäköisyydellä voittaja eri kilpailuissa. Yksilöiden aiempien menestys- tai suorituskokemusten ja tämän päivän suoritusten kesken tuntuu olevan yhteys toisiinsa.

Aina se ei kuitenkaan ole suora, jossa hyvä menestys johtaa hyvään menestykseen ja päinvastoin. Kokemus näkyy tietenkin vain silloin, kun kyseessä on kahden tai useamman kunnoltaan, taidoiltaan jne. tasaväkisten kamppaillessa keskenään. Huonokuntoinen entinen mestari ei tietenkään voita kokemuksen avulla, mutta hyväkuntoinen kokematon lupaus saattaa alisuorittaa kokemuksen puutteen vuoksi.

Suomalaisia eniten kiinnostaa ja kiukuttaa se, että Suomi tuntuu meidän suomalaisten mielestä häviävän liian usein Ruotsille ja mahdollisesti myös Venäjälle/Neuvostoliitolle silloin, kun meidän pitäisi olla etukäteen tasaväkisessä tilanteessa. Tätä kokemusta tietysti lisää se, että venäläiset ja ruotsalaiset voittavat myös silloin, kun tällaista tasaväkistä tilannetta ei ole. Naapurimaiden voittaessa tuntuu aina siltä, että taas ne ”hurrit” voittaa meidät, vaikka emme olisi siinä lajissa edes mukana.

Sen sijaan, jos me voitamme vaikkapa Formuloissa, Endurossa, lumilautailussa, kori- tai lentopallossa niin emme ajattele voittavamme juuri ruotsalaisia tai venäläisiä. Tunne on todellisempi myös silloin, kun vaikkapa Marcus Hellner tai Charlotta Kalla tai Ruotsin futismaajoukkue voittaa suomalaiset, vaikka etukäteenkään meillä ei olisi ollut juuri mahdollisuuksia heitä voittaa.

Täytyy siis rajata tarkastelu lajeihin, joissa lähtökohtaisesti ollaan tasaväkisiä. Sotshin olympialaisissa Suomen naiset hävisivät Ruotsille sekä jääkiekossa että naisten viestissä ja miehet jääkiekossa sekä Iivo Niskanen Daniel Rickardsonille. Näistä tappioista suomalaisille tuli tunne siitä, että aina me hävitään Ruotsille. Naishiihtäjät voittivat kuitenkin Ruotsin parisprintissä – samoin kuin miehet.

Etukäteen puntit olivat aika tasan näissä kaikissa lajeissa – itse olisin arvioinut, että Suomen olisi pitänyt voittaa Ruotsin naiset jääkiekossa ja viestissä, mutta ruotsalaiset olisivat olleet parempia parisprintissä. Miesten puolella Ruotsi oli etukäteen niukasti parempi jääkiekossa ja reilusti parempi parisprintissä – ja kuka olikaan Iivo Niskanen?

Voiko tämän analyysin jälkeen väittää, että ruotsalaiset voittavat meidät aina, ja juuri aiemman voittokokemuksensa perusteella?  Eivät voita aina edes tasaväkisessä tilanteessa – itse asiassa Sotshissa Suomi ehkä oli tässä maaottelussa jopa parempi. Itseäni kaiveli lähinnä Ruotsin voitot naisten jääkiekossa ja viestissä, joissa suomalaiset olivat mielestäni etukäteen ja itse kisoissakin parempia tai ainakin yhtä hyviä. Niskasen tappio ei harmita tässä suhteessa lainkaan, miesten jääkiekko jonkin verran. Ruotsi oli kuitenkin itse pelissä parempi, joten sekin oli sikäli ok. Silti se tappio on noista ainoa, joka voitaisiin rehellisesti laskea aiempien negatiivisten kokemusten  ”piikkiin”. Naisten lätkä- ja viestitappioita on vaikeampi laittaa ”Ruotsi-syndrooman” syyksi, sillä Suomi on naisten hiihdossa ollut yleensä niskan päällä – samoin jääkiekossa. Toki sellainen, joka on periaatteessa sitä mieltä, että Ruotsi aina voittaa, saa näistäkin voitoista lisää empiiristä materiaalia tuekseen.   

Edellisestä huolimatta en ole valmis väittämään, etteikö aiemmilla kokemuksilla olisi merkitystä urheilussa. Kokemuksiahan meillä on miljoonia, mutta toiset ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Jotkut ovat absoluuttisestikin tärkeämpiä kuin jotkut muut: jos urheilija on voittanut tiukkoja kisoja lapsesta asti, niin hänelle rakentuu voittajan identiteetti. Jos hän myös saa aikaan mitattavissa lajeissa hyviä tuloksia, niin varmasti se kasvattaa itseluottamusta. Huipulla lähes kaikilla on taustallaan hyviä tuloksia, mutta kaikilla ei ole yhtä paljon tärkeitä voittamiskokemuksia.  

Kokemuksiin vaikuttaa myös se, miten itselle läheiset ihmiset tulkitsevat tuon kokemuksen. Oliko Enni Rukajärven, Aino-Kaisa Saarisen, Iivo Niskasen tai naisten viestijoukkueen nelostila ja hopea voitto vai häviö? Kokemusnäkökulmasta katsottuna Ennin, Iivon ja viestijoukkueen sijoitukset kannattaisi tulkita voitoiksi – Aikun nelostilan voisi tulkita häviöksikin.

Kysehän kokemusten positiivisessa tulkinnassa on siitä, miten se parhaiten tukee kyseisen henkilön tulevia ponnisteluja. Aikkua, jolla on jo takana menestystä, voi motivoida paremmin nelostilan tulkinta häviöksi kuin muita mainittuja, joille nuo kokemukset olivat ensimmäisiä askeleita menestykseen. Iivoa hyödyttäisi saada kokemus siitä, että hän pystyy myös mitalivauhtiin.

Usein urheilijat kertovat, miten ”vain läheiset ovat uskoneet häneen”. Lausahdus on yllättävän tärkeä. Urheilija ei välttämättä tarvitse suuren yleisön tukea tekemiselleen, mutta läheisten niin perheessä, ystäväpiirissä kuin urheilupiireissäkin täytyisi kuitenkin uskoa 100% ihmiseen. Tämä ei tarkoita kritiikitöntä suhtautumista, mutta kuitenkin vahvaa luottamusta itse ihmiseen, vaikka tulokset vaihtelisivatkin.

Läheiset ovat urheilijalle niitä ”tärkeitä toisia” (significant others), joista sosiologian yksi kantaäideistä, Margaret Mead jo vuosikymmeniä sitten puhui. Isät, äidit, sisarukset, valmentajat ja muut läheiset ovat siksi niin tärkeitä. Heidän pitää ”rakastaa enemmän kuin vaatia” ja tulkita huonommatkin kokemukset pääasiassa positiivisesti.

Urheilija ei kuitenkaan kasva tyhjiössä, vaan (sosiaalisen) median ja muun maailman kritiikki ja omien kokemusten tulkinnat kuuluvat tietysti urheilijankin korviin. Tätä tulkintatasoa voisi myös urheilupiireissä konkretisoida lajialakulttuuritulkinnaksi, joka sanoo, että ”Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria” tai ”se ja se ei ole voittajatyyppi”, jolloin urheilijan oma kokemus tulee tulkituksi kontekstissa, jolle hän itse ei voi juuri mitään. Tällainen oman kokemuksen tulkinta voi tietysti olla (liian) positiivinenkin, jolloin urheilijan on vaikea tietää, mikä on kunkin kokemuksen realistinen tulkinta.

Seuraavana tasona kokemusten tulkinnassa ovat käsitykset meistä suomalaisista. Pääministeri väittää, että olemme liian negatiivisia ja emmekä usko itseemme. Tämä voi olla pääministerin aito kokemus, vaikka maailman mittakaavassa suomalaiset pärjäävät eri tutkimuksissa – ja jopa urheilussa – paljon paremmin kuin monet muut vertailukelpoiset maat.

Otetaan esimerkki tulkintojen eroista. Me odotamme, että suomalainen yksilö saa mitaleita talviolympialaisista tietyn määrän mitaleita, vaikkapa sen kymmenen kappaletta.  Jos oletamme, että NHL-kiekkoilija on yhtä hyvä kuin kv-tasolla menestyvä mäkihyppääjä, niin miksi emme arvosta heidän saamiaan olympiamitaleita samalla mittarilla?

Ajatellaan siis nuorta, joka valitsee lajiaan ja pyrkii olympiamitalistiksi, niin nykyään hän valitsee useimmin joukkue- kuin yksilölajin. Miksi siis hänen voittamansa joukkuelajin olympiamitali olisi huonompi kuin yksilölajin mitali? Näinhän on, sillä jos ei olisi, niin Suomi olisi voittanut Vancouverissa pelkästään jääkiekossa reilut neljäkymmentä olympiamitalia – Sotshissakin reilu parikymmentä. Jostakin kumman syystä laskemme ne vain kahdeksi mitaliksi. Sama kokemus urheilijatasolla eli mitalisti kuin mitalisti ja samasta maasta, mutta hyvin erilainen tulkinta. Pitäisiköhän menestysarviointeja päivittää nykyaikaan ja uuteen liikuntakulttuuriin sopivaksi.   

Ensin on siis urheilijan ”puhdas” kokemus, jos sellaista edes on olemassa. Toisena tulee läheisten tulkinta kokemuksesta, sitten laji- tai alakulttuurin tulkinta (ajatelkaa, jos kaverit eivät pidä minään sinun harrastamistasi tai lajissa ei uskota suomalaisten pärjäämiseen) ja kolmanneksi ajatus meistä suomalaisista suorittajina tai kilpailijoina. Kaikki nämä tulkinnat voivat siis olla sekä liian negatiivisia tai liian positiivisia. Kummatkin tulkinnat ovat urheilijalle haitallisia.

Sotshin kisoissa kommentaattori Reijo Jylhä otti yllättäen esille naisten 30 km:n hiihdon aikana ilmiön, jota hän kutsui ”ikärasismiksi” tai ainakin ”hylkäämisen kulttuuriksi”. Hän puhui tällöin Riitta-Liisa Roposesta, jonka hän sanoi jääneen joukkueen ulkopuolelle. Selitykseksi hän esitti syyksi sen, että kun satsataan seuraavaan sukupolveen, niin vanhemmat ja kokeneemmat saatetaan syrjäyttää ja sulkea ulkopuolelle. Hiukan kryptiseksi jäänyt ”tilitys” Jylhältä sai tukea Ritun tunnepitoisesta haastattelusta, jossa samaa teemaa jatkoi myös haastattelija.

En tiedä, mitä on tapahtunut ja koskiko tämä ilmiö esimerkiksi Aikku Saarisen kohtelua viime vuosina Suomen maajoukkueessa, mutta kokemuksenahan tämä kosketta läheisesti teemaa joukkueen koheesiosta, ryhmädynamiikasta ja siitä, mikä merkitys hyvällä joukkuehengellä on menestykselle. Ulkopuolisen silmin Suomen hiihtomaajoukkueella oli näissä kisoissa erittäin hyvä henki – olisiko se voinut olla vieläkin parempi, jää mysteeriksi. Ainakin Reijo Jylhä oli sitä mieltä, että asia on niin tärkeä, että siitä pitää jatkaa keskustelua ajatellen koko suomalaista urheilua. Jään odottamaan lisäpaljastuksia…

Edellinen tarina siis esimerkkinä siitä, miten erilaisia kokemuksia kisoista voi saada samassakin joukkueessa ja siitä, miten tärkeää on esimerkiksi joukkueen johdon tulkinta kustakin joukkueen jäsenestä ja hänen kyvyistään. Joukkueurheilussa on paremmin totuttu siihen, että joskus ei pääse pelaavaan joukkueeseen ja siihen, että toiset pelaavat enemmän. Silti sielläkin on viime vuosina nähty, miten tärkeää on joukkueen jokaisen jäsenen panos. Suomen lätkä- ja koripallomaajoukkueissa ainakin on sisäistetty melkoinen tasa-arvo jopa peluuttamisessa.

Urheilija onkin usein melko ristiriitaisten tulkintojen keskellä analysoimassa omia kokemuksiaan. ”Miltä nyt tuntuu”, on siis erittäin hankala ellei pirunmoinen kysymys. Mihin tätä kokemusta aina pitäisi verrata ja missä suhteessa se on elämän muihin asioihin. Roponen nosti esille pienen tyttärensä, Sami Jauhojärvikään ei yksiselitteisesti osannut tulkita olympiakultaansa, vaikka olisi luullut, että se nyt on helppo asettaa oikeaan viitekehykseensä. Mutta, mikä on se oikea viitekehys edes silloin, kun huippu-urheilijan ura on lopussa? Mitä voitosta jää käteen siviilielämään, on Mustille vielä arvoitus.

Urheilijalta tarvitaankin kykyä rakentaa kokemuksistaan ”sisäinen identiteettitarina”, jossa hän realistisesti tulkitsee omia kokemuksiaan tässä monitasoisessa sosiokulttuurisessa viitekehyksessä. Hänen täytyisi asettaa aiemmat ja nykyiset kokemuksensa oikeaan kontekstiinsa ja yrittää vielä nähdä tulevaisuuteensa.

Identiteettihän on eräässä mielessä tarina itsestä itselle tai oletetulle toiselle siitä, minkälainen minä olen tai miten itse tulkitsen omat kokemukseni. Mutta, kuten sanottu, tätä tulkintaa ei kukaan voi tehdä ottamatta huomioon toisten tulkintoja. Silti urheilijankin olisi hyvä rakentaa tällaista realistista ”narratiivia” tai tarinaa itsestään, jolloin hän on kykenevämpi ottamaan vastaan sekä mahdolliset onnistumis- tai epäonnistumiskokemukset.

Varmaan monet ajattelevat, että kokemusten tulkinnat ovat liian subjektiivisia käytettäväksi urheilijoiden tukemisessa. Näin ehkä onkin, koska asiaa on tutkittu vähän, jos lainkaan urheilumaailmassa. Subjektiivisuutta vältelläänkin urheilumaailmassa tai ainakin urheilutieteessä enemmän kuin vaikkapa yhteiskuntapolitiikan tai nuorisotutkimuksen alueilla. Urheilijat tai ainakin valmentajat tuntuvat uskovan mihin tahansa objektiiviseen mittaustulokseen enemmän kuin urheilijoiden kokemuksiin.

Historiallinen selitys on siinä, että 1970-luvulla biologiatieteet olivat niin huonosti tutkittuja, että menestystä sai etenkin sillä, että selvitti fyysisen harjoittelun lainalaisuudet. Nyt 30-40 vuotta myöhemmin sillä alueella ei ole enää paljon salaisuuksia ja manipulaatiokeinojakin on pystytty suitsimaan entistä paremmin. Katseen pitäisi kääntyä jo psykologiaan ja sosiologiaan tai jopa kulttuurin tutkimukseen.

Jääkiekon päävalmentajan Erkka Westerlundin puheesta näitä sosiaalipsykologisia termejä löytyykin jo kiitettävästi. Joukkuehenki, joka konkretisoituu pelaajien kuulemisena, eri-ikäisten pelaajien huomioimisena ja jokaisen joukkueen jäsenen oman vastuun korostamisena, on ollut tärkeä tekijä Suomen lätkämenestyksessä jo pidemmän aikaa.

Mutta objektiivisilla tuloksillakin on subjektiivinen puolensa. Kestävyysominaisuuksia voidaan laboratorio-olosuhteissa mitata hyvin tarkasti. Silti parhaimman hapenottokyvyn omaava ei välttämättä voita hiihto- tai juoksukilpailuja tai parhaimman ponnistusvoiman omaava ei nouse mäkihypyn palkintopallille ainakaan niin usein kuin olettaisi. Jokainen yksinkertainenkin urheilusuoritus vaatii useiden osa-alueiden erittäin hyvää hallintaa.

Esimerkiksi hiihdossa tekniikka ja rentous ovat erityisen tärkeitä tekijöitä, vaikka ”hapoista” aina puhutaankin. ”Hapoille” ei kuitenkaan joudu vain kovan vauhdin vuoksi, vaan väärin valitun tekniikan, jännittämisen ja taktisen kömmähdyksen takia. Näihin valintoihin vaikuttavat sitten myös kokemukset (enkä mene tässä edes siihen, että aivotutkijat väittävät meidän kykenevän huijaamaan elimistöämme eli väittämään niille ”hapottuneille” lihaksillemme, että ne eivät sitä oikeasti olekaan).

Aika usein tässä kohtaa mietin sitä, miten esimerkiksii Petter Northug, vaikka ei näissä kisoissa pärjännytkään, kestää ”hapotusta” niin paljon paremmin kuin suomalaiset, jotka vuosikausia pelkäsivät ”happoja”. Se ei olekaan ihme, kun kuuntelee valmentajakommentaattoreita, jotka eivät juuri muusta puhukaan.

”Petterihän” on usein kisan jälkeen monta minuuttia kuin kuollut. Huijaako hän vai pystyykö hän ”ylittämään itsensä”, jonka siis uskon tarkoittavan juuri sitä, että ylittää fyysisen kuntonsa rajat. Ylittikö Iivo Niskanen tai Aikku Saarinen itsensä eli fyysiset rajoituksensa vai pääsivätkö he vain lähelle potentiaaliaan, kun suurin osa jää aina kauemmas siitä? Onko Matti Heikkisen ”pöljä päivä” selitys tuolle itsensä ylittämiselle, jolle erittäin tarkasti eri tavoin fyysisesti testatut huippu-urheilijat eivät keksi mitään järjellistä selitystä?

Vaikka tässä on vain hipaistu pintaa, niin selvää lienee se, että kokemuksilla on melko suuri merkitys huippu-urheilussa. Tiedämme tutkimusten perusteella asiasta aivan liian vähän eikä ”kokemuksen syvää rintaääntäkään” kannata käyttää, jos sitä ei ole tai jos se johtaa harhaisiin ja pinnallisiin tulkintoihin. Huippu-urheilijalla tulisi olla mahdollisimman realistiset tulkinnat omista kokemuksistaan, mutta urheilun luonteeseen kuuluu sekin, että tuo realismi pitäisi ylittää kilpailussa ja pyrkiä parempaan kuin mihin aiemmat kokemukset antaisivat aihetta. Muuten ei synny kehitystä.

Joukkuepeleistä löytyy loistavia esimerkkejä siitä, miten yhden ainoan hyvän pelin jälkeen pelaaja on ikään kuin noussut toiselle tasolle. Yksilöurheilussakaan tuo ei ole poikkeuksellista, vaikka siellä vaadittaisikin systemaattista ja riittävää kestävyysominaisuuksien harjoittamista. Taitolajeissa yllättävä ja osin sattumankin aiheuttama menestyskokemus poikii myös usein uutta menestystä. Kalle Palanderin yllättävä MM-kulta nosti voittajaksi, vaikka kukaan ei oikein uskonut siihen sitä ennen. Sen jälkeenhän Kallen ura sai aivan uuden tason.

Selvää on, että sattuma ja kokemusten ”oikea” tulkinta eivät korvaa harjoittelua ja fyysisten ominaisuuksien kehittämistä, mutta entä jos onkin niin, että melkein kaikki huiput ovat aika lähellä toisiaan fyysisten ominaisuuksien suhteen, niin muuttuisiko tilanne aivan toiseksi? Itse luulen, että Sotshin olympialaisissakin monessa lajissa on ainakin kymmenkunta fyysisesti lähes yhtä hyvää kilpailijaa, joista joistakin muista syistä parhaimmat voittavat tiettynä päivänä.

Kun etsitään syytä siihen, miksi joku sitten voittaa ja joku toinen taas ei, niin kokemuksia ja niiden tulkintoja ei voi jättää huomioimatta. Ehkä jonakin päivänä ymmärrämme tämän paremmin. Selvää on, että aiemmat onnistumiskokemukset rakentavat uskoa tuleviin menestyksiin. Mutta, kuka/ketkä saavat sen ensimmäisen onnistumiskokemuksen – ja mikä se on – on edelleen hämärän peitossa. Juha Miedon niukat tappiot uran alussa ja uran loppupuolella eivät estäneet kohtuullista uraa siinä välissä. Varmasti se olisi voinut olla paljon parempikin, jos uran alussa olisi saanut siivet selkään.

Iivo Niskanen kärsi ensimmäisessä kisassaan saman kohtalon kuin Juha Mieto, mutta hän kykeni nousemaan olympiavoittajaksi ja hopeamitalistiksi vielä samoissa kisoissa. Lähtö on siis paljon parempi kuin Miedolla. Vain tulevaisuus näyttää, miten tuo loistava uran alku konkretisoituu jatkossa. 

Mihin voimme vaikuttaa on, että urheilijan läheiset ja lajikulttuurin toimijat tulkitsevat urheilijan kokemukset – tappiotkin ja epäonnistumiset – osana menestystarinaa eivätkä lyttää urheilijaa mahdollisten epäonnistumisten jälkeen. Faneilta ja suomalaiselta (urheilu)kulttuurilta on vaikeampi odottaa suurempaa, koska näihin toimijoihin on erittäin vaikea vaikuttaa. Keskustelua fanikulttuurista ja suomalaisesta kulttuurista toki kannattaa käydä.

Eniten urheilija ja hänen tukijansa voivat vaikuttaa siihen, miten hän itse rakentaa omaa urheilijaidentiteettiään ja sisäistä tarinaansa. Jos hän osaa tehdä kokemustensa pohjalta realistisen identiteettitarinan, niin voi olla välittämättä liikaa ulkopuolisten tulkinnoista. Tosiasia kuitenkin on, että urheilija eikä joukkue voi elää tyhjiössä ja siksi yhä tärkeämpää on se, että urheilijalla on (vertais)tukiryhmä ja/tai mentori – joko virallinen tai epävirallinen – jotka tukevat häntä ja auttavat rakentamaan urheilu-uraa, joka on urheilijalle se paras mahdollinen eli hän saa itsestään irti kaiken sen, mikä on hänen potentiaalillaan mahdollista.      

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta:

Eettisiä pohdintoja urheilusta. https://www.miksiliikun.fi/?page_id=122.  4.2.2014.

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. https://www.miksiliikun.fi/?m=201311, 21.11.2013. 

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 26.9.2013.

Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201308 18.8.2013.

Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307. 29.7.2013.

Kesäkuun liikutuksia.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 21.6.2013.

KesäQuussa käsitteitä uusix.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 11.6.2013.

Futiksen EM-kisablogit  FUTISEMKISABLOGIT2012. Kesä- ja heinäkuu 2012.

Suomen olympiajoukkueessa on ensi kertaa mukana psykologi. Pappi – sielunhoitaja – on ties monettako kertaa. Urhelijan sielun lisäksi siis henkinen puolikin tarvitsee tukijaa. Kun kuuntelee kisapappi Leena Huovista tai kisapsykologi Hannaleena Ronkaista, saa kuvan vierellä kulkijasta, jonka luo kenen tahansa on helppo tulla. Kovin ihmeellisiä metodeja kummallakaan ei ainakaan radiohaastattelujen perusteella ole tehtäväänsä. Huovisella on jo pitkä kokemus, joten hän tuntee sekä urheilijoita, taustahenkilökuntaa että kisailmapiiriä ennestään. Myös Ronkaiselle kisailmapiiri on tuttu, samoin kuin freestyle lajina miehensä Janne Ronkaisen kautta.

Sääliksi kävi sekä psykologia että pappia eilen miesten freestylekarsintaa katsoessani. Suomalaisista minulle ennestään tuntemattomista laskijoista kolme epäonnistui ensimmäisessä laskussaan ja neljäs kaatui niin pahasti, että jäi mäkeen makaamaan pitkäksi aikaa. Valmentaja Sami Mustosen ilme ei olisi voinut olla synkempi. Kontrasti kanadalaisten ilonpitoon oli valtava. Kun on tottunut siihen ”ennirukajärvimäiseen” iloitteluun näissä lumilajeissa, niin näiden nuorten poikien tuskaiset tunteet tuntuivat tulevan ihan eri kanavalta ja erilajimaailmasta. Jotkut epäonnistuneet mäkimiehet viime vuosilta vilahtivat mielessäni. Oletan, että psykologilla oli illalla kovasti töitä paikatessaan nuorten miesten itsetuntoa epäonnistumisten jälkeen – kisapapinkin lienee syytä käydä juttelemassa valmentajan kanssa.

Muiden maiden edustajat tuulettivat ja tuntuivat ottavan rennommin tämänkin lajin, jossa monet muutkin toki epäonnistuivat. Joukkueena suomalaisten epäonnistumiset tuntuivat kasaantuvan, vaikka kai tässä on aina mukana kotikatsomon pettymysefektiäkin. Mistä tässä sosiologin mielestä voisi olla kysymys? Laajennan kysymyksen koskemaan koko kisajoukkuetta, vaikka otinkin freestylen tässä esimerkiksi.

Olympiajoukkue  menestyksen tukena ja esteenä

Olympiajoukkue koostuu monesta erillisestä joukkueesta tai ryhmästä. Näillä kaikilla on omat historiansa, vuorovaikutussuhteensa, menestystoiveensa ja ryhmädynamiikkansa. Koko joukkue ei ole perinteisessä mielessä ryhmä, sillä se ei ole ryhmäytynyt eikä sillä ole juuri lainkaan yhteistä toimintaa keskenään – avajaismarssia, mahdollisia kakunsyöntejä ja yhteisiä kisa-asuja lukuunottamatta. Nykyään tietysti myös sosiaalinen media ja valtamediakin välillisesti yhdistää joukkueen kysymyksillään, miten sprinttihiihtäjien menestys vaikuttaa lätkäjoukkueessa? Muualla kuin olympialaisissa kysymys tuntuisi absurdilta.

Olympialaisissa Suomen joukkue on kuitenkin joukkue, jonka menestys tai menestymättömyys saattaa tarttua urheilijoihinkin, vaikka muuten jääkiekko-, hiihto-, luistelu-, lumilautailu- jne. joukkueiden menestys tai menestymättömyys onkin näistä lajeista erillistä. En tietä, onko asiaa tutkittu (urheilusosiologia on kansainvälisestikin pieni tutkimusalue, jossa riittää tutkimista), mutta oletettavaa on, että ryhmän jonkin jäsenen onnistumiset auttavat muitakin onnistumaan. Ja epäonnistumisillakin on taipumus kasaantua.

Näin ainakin uskotaan, sillä niin paljon nykyään kiinnitetään huomiota positiiviseen ryhmähenkeen ja siihen, ettei aseteta liian korkeita tavoitteita. Matemaattisestihan on niin, että mitä alemmat tavoitteet, sitä enemmän on syytä olla tyytyväinen suoritukseen. Hopea on joskus ollut lähellä katastrofia, nyt Enni Rukajärven hopeaa juhlitaan kuin voittoa. Ajatus yhtenäisestä olympiajoukkueesta onkin se kuuluisa kaksiteräinen miekka; jos kisojen alussa joku onnistuu ja jopa ylittää itsensä, se antaa toisille ”buustia” ylittää itsensä. Voi ottaa riskin, kun joku on jo onnistunut. Ja kun ottaa olympialaisissa riskin, voi myös onnistua ja ylittää itsensä. Mutta jos kisat lähtevät koko joukkueelta huonosti, niin se lisää epäonnistumisen pelkoa ja kasaa paineita onnistumiselle.

Ajatus yhdestä olympiakomitean puheenjohtajan Risto Niemisen johtamasta joukkueesta on siis haavoittuvainen sosiologinen yhtälö. Jos tämä eri lajien ammattilaisista koostuva muukalaislegioona toimisi pienryhminä eli hoitaisi vain omat asiansa, niin tällaista haavoittuvuutta ei olisi niin paljon. Emme puhuisi suomalaisista epäonnistujina/onnistujina, vaan pystyisimme olemaan analyyttisempia. Tuskin  esimerkiksi freestylelaskijoilla ja jääkiekkoilijoilla on kovinkaan paljon yhteisiä urheilullisia menestystekijöitä takanaan. Myös median ja meidän katsojien tulisi nähdä paremmin eri lajien ja yksilöiden menestysmahdollisuudet ja meidän tulisi arvioida niitä ei suomalaisten lasien läpi, vaan suhteessa lajin ja yksilön historiaan ja realistisiin odotuksiin.

Silti tätä vertailua ei voi kokonaan kieltää. Varmasti on niin, että monissa muissakin maissa tunnetaan se fiilis, että miksi juuri meidän urheilijamme epäonnistuvat tärkeissä paikoissa. Palkintopallille pääsee vain kolme parasta ja joissakin lajeissa ne kaikki voivat olla vaikkapa Hollannista, Kanadasta, Norjasta tai USA:sta. Ihan varmasti ”velivenäläiset” manaavat näissäkin kisoissa ainakin yhtä paljon kuin suomalaiset, sillä niin paljon odotuksia on heille kasattu.

Jos urheilusosiologiaa yrittäisi soveltaa oikein strategisesti, niin yhtenäisen joukkueen merkitystä kannattaisi korostaa silloin, kun on oletettavaa, että suomalaiset pärjäävät kisojen ensimmäisissä lajeissa. Jos taas aluksi on sellaisia lajeja, joissa menestys on epävarmempaa, kannattaisi pitää pienempää meteliä yhtenäisestä joukkueesta. Kannattaisi odottaa siihen asti, kunnes menestystä tulee ja ottaa sitten siitä ilo irti ja levittää hyvää fiilistä koko joukkueeseen. Huonon fiiliksen levittämistä taas kannattaisi välttää.  

Monet varmaan ihmettelevät, miksi en suosittele yhtenäisyyttä joukkueelle, koska tiedetään sekin, että yhtenäinen joukkue voi tukea toisiaan myös tappion hetkellä. Se johtuu siitä, ettei olympiajoukkue voi olla kovin yhtenäinen ryhmä sen takia, että kisat käydään isolla alueella. Lajiryhmien joukkueiden on hyvä  olla yhtenäisiä, vaikka nekään eivät saa olla liian ”koherentteja”.  Lumilautailussahan näkee, miten se ”joukkue” on oikeasti jotakin muuta kuin suomalaisten joukkue – se on se koko lumilautaporukka, joka on yhtä. Ryhmässä, jossa erimaalaiset iloitsevat toistensa suorituksista onkin ehkä parasta, mitä urheilu sosiologisesti ja ihmisyydenkin kannalta tarjoaa.  

Suomen olympiajoukkueen ajatteleminen yhtenäisenä ryhmänä on vaikeaa. Siihen eivät päde ryhmädynamiikasta tutut säännöt koheesiosta tai vuorovaikutuksesta. Jos tällainen abstrakti ryhmä rakennetaan, niin se voi toimia sekä yksittäisiä urheilijoita että pienryhmiä – eri lajien joukkueita – tukevasti tai niitä vastaan. Olympiajoukkueelle voi toki yrittää rakentaa jo etukäteen yhteistä identiteettiä, mutta se vaatisi yhteisiä kohtaamisia, yhteistä ryhmäytymistä ja mahdollisuutta vuorovaikutukseen. Erilaisten tapahtumien ja sosiaalisen median avulla se voisi nykypäivänä onnistuakin, vaikka valinnat usein jäävätkin niin viime tippaan, että kaikkia ei ehkä voi huomioida etukäteen. Vaaraa tosin ei ole siitäkään, että potentiaalisetkin olympiaedustajat kuuluisivat tähän ”laajennettuun perheeseen”.

Jotakin edellä mainitusta on jo tehty, mutta ei varmastikaan kaikkea mahdollista. Siksi nykyinen olympiajoukkue on ryhmänä varsin löyhä. Jos löyhästä ja erilaisia tavoitteita ja odotuksia omaavista urheilijoista ja lajiryhmistä muodostetaan käsite ”suomalaisista” urheilijoista, niin vaara sille, että negatiiviset stereotypiat leviävät vahingollisesti, on suuri. ”Suomalaiset aina epäonnistuvat tiukassa paikassa” on myytti, jonka jokainen kori- tai lentopalloa viime vuonna seurannut voi huoletta heittää romukoppaan. Niin monen monta kertaa suomalaiset käänsivät tiukat pelit ja erät voitoiksi.

Samaa voi sanoa myös jääkiekosta, jossa Suomen ei pitäisi periaatteessa olla juuri koskaan mitaleilla, koska meillä on niin ”huonot yksilöt”. Sekin on taas yksi suomalaisten hellimä negatiivinen myytti, joka vaatisi analyyttisempaa käsittelyä. Piristävää olikin lukea Alexander Barkovin luonnehdinnan ketjukaveristaan Mikael Granlundista ja itsestään. ”Mikke on hyvä. Hän on taikuri. Mä vain yritän taikoa”. Vaikka ihailenkin Erkka Westerlundin kylmäpäisyyttä ottaa kaksi itseensä luottavaa ”pikkupoikaa” ykkösketjuun, niin sosiologina ajattelen, että ei kannattaisi liikaa luottaa tähän yhteen ketjuun, vaan kannattaisi nähdä kokonaisuus, jossa Suomella on neljä vahvaa ketjua. Näin uskon Erkankin ajattelevan.

Vaikka karkasinkin jo ajattelemaan asiaa ”alaryhmien” näkökulmasta, niin palataan vielä tähän yhtenäisen olympiajoukkueen ongelmaan. Toisin sanoen, onko järkevää rakentaa yhtenäistä joukkuetta olympialaisiin vai ei ja miten joukkueen johdon pitäisi reagoida joukkueen menestykseen/menestymättömyyteen kisojen aikana? Suomalaiset katsojat ja media ajattelevat kuitenkin ”meitä suomalaisia” yhtenä joukkueena ja yhtenä kansana, vaikka liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen yrittikin tänään aamu-TV:ssä väittää, että urheiluyleisöt ovat eriytyneet ja monimuotoistuneet. Itkosen väite tulisi kuitenkin päivittää, sillä liikuntakulttuurin eriytyminen tapahtui jo 1980- tai 1990-luvulla, faniuden muutos viimeistään 2000-luvulla. Harri Heinosen tutkimuksethan kertovat mm. uudesta heimoutumisesta tiettyjen joukkueiden globaaleissa kannattajakunnissa.

Nyt taas uudet mobiilialustat ja sosiaalinen media on sekoittanut kuvioita uudelleen. Onkin nähtävissä uutta yhteisöllisyyttä, kun isojen tapahtumien ääreen  – olivat ne urheilutapahtumia tai vaikkapa Putous tai Euroviisut – kokoonnutaan kuin nuotion ääreen. Isot katsojaluvut yksittäisissä tapahtumissa tuntuvat kovin ”eilisiltä”, mutta selittyvät ainakin osin sillä, että nykytekniikka sallii kisojen seuraamisen reaaliaikaisesti ja eri paikoissa. Se tarkoittaa sitä, että kaikilla halukkailla ihmisillä on aineksia osallistua yhteiseen keskusteluun eikä vain niillä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita itse lajista tai urheilusta. Toisaalta yksilöllistyneet ihmiset haluavat myös kokea joitakin erikoisjuttuja myös yhdessä, mikä selittää yksittäisten ohjelmien suurta TV-seurantaa. Ehkä urheilijatkin ovat eräänlaisia ”sketsihahmoja”, joiden tarinoiden ja tulkintojen kautta jäsennämme muuttuvaa maailmaamme.

Saako ”sketsihahmoista” rakennettua yhtenäisen joukkueen – saisiko Enni Rukajärvestä ”Antskun” tai ”Jäbäleissonin” ensi vuoden Putoukseen ja olympiajoukkueesta yhtä yhtenäisen kuin Putouksen näyttelijöistä? Haen tässä sellaista sosiologisesti toimivaa ja aikaamme sopivaa suhtautumistapaa olympialaisiin ja koko urheiluun, joka sallisi urheilijoille mahdollisuuden itsensä ilmaisuun ja itsensä ylittämiseen olympialaisissakin. Tähänhän jokaisen urheilijan tulisi pyrkiä ja sen pitäisi meille kaikille riittää. Olympiajoukkueen tulisi olla kaikille paikka, jossa olisi hyvä heittäytyä ”tulikokeeseen”, mutta alistua myös ”tuomioon” ilman, että se vaikuttaisi urheilijaan ihmisenä.

Ehkä se vaatisi sen, että papin ja psykologin lisäksi joukkueen johdon tulisi toimia kuin juontaja Jaakko Saariluoman Putouksessa. Risto Niemiselle tuo välittävä rooli voisi luonnistuakin, sillä ”lobbarikokemus” varmasti auttaa rakentamaan vuorovaikutusta urheilijoiden ja erilaisten yleisöjen kesken.  Olympiakomitean juuri uudistelulta nettisivulta ei vuorovaikutusta juurikaan löydy. Tiedotteessa kerrotaan, että eilinen oli ”Harmaa suomalaispäivä”, mikä tietysti oli tottakin. Kukaan urheilijoista, valmentajista tai joukkueen johdosta ei kuitenkaan esiintynyt kasvoillaan, blogeillaan tai kommenteillaan sivulla. Eikö jonkun/joidenkin pitäisi tehdä jatkuvaa tulkintaa kisoista? Yksinpurjehtijatkin pitävät blogeja, twiittaavat tai soittavat medioihin. Toki media on reaaliaikaisesti paikalla, mutta kuka kertoisi fiiliksiä joukkueen sisältä ja antaisi äänen ja kasvot koko joukkueelle?

Sivuilta löytyi kuin löytyikin blogi, jonka kirjoittaja on purjehtija Mikaela Wulff. Hän on Sotsissa toimittajana. Sieltä lainaankin hänen sanojaan: ”Kaikilla laskijoilla oli melko samanlainen lähestyminen mediaan. Oli vastassa mitalisti tai laskuunsa pettynyt, oli haastatteluissa reipas ja rento meininki. Myös jokaisen laskun jälkeen kaikkien kanssa heitettiin ylävitoset riippumatta miten lasku meni. Olisi hienoa jos kaikissa lajeissa olisi samankaltainen kannustava ilmapiiri. Se ei muuta kuin tsemppaa ja anna jokaiselle urheilijalle hyväksytyn olon, tuliko sitä mitalia vai ei.”

Tuohon on sosiologinkin hyvä yhtyä. Varmaan tätä sielun- ja psyykenhoitotyötä tekevät nyt niin psykologi, pappi kuin joukkueenjohtajatkin, jotta paineet eivät murtaisi epäonnistuneita urheilijoita. Yksilötasolta voisi myös nousta joukkue- ja ryhmätasolle. Epäonnistuneen urheilijan lisäksi koko joukkue tarvitsisi yhteistä ”sielunhoitoa” tai ainakin julkista puolestapuhujaa, joka isällisesti/äidillisesti asettaisi onnistumiset ja epäonnistumiset omaan viitekehykseensä ja loisi henkeä joukkueeseen.

Freestylelaskijoiden epäonnistumiset eivät tässä yhteydessä olleet kovin erikoisia – heiltä ei juuri odotettukaan kummempaa. Itsekään en osaa sanoa, oliko epäonnistumisiin syynä se, että oltiin rohkeita ja yritettiin liikaa vai siinä, että pelättiin epäonnistumista ja sitten epäonnistuttiinkin. Ensimmäinen vaihtoehtohan on lähtökohtaisesti hyvä asia, vaikka epärealistinenkaan ei saisi olla. Jos kuitenkin Enni Rukajärvikin tekee slope style  finaalissa kaksi hyppyä, joita ei ole ennen (kilpailuissa?) tehnyt, niin en todellakaan osaa sanoa, mikä näissä lajeissa on epärealistista ja mikä ei. Palaan tähän asiaan myöhemmissä blogeissani.

Olympiajoukkueen urheilusosiologina ottaisin huomioon edellä mainitut seikat olympiajoukkueen tukemisen parantamisessa. Rakentaisin huippu-urheiluperheen sekä kasvokkaisten että virtuaalisten kohtaamisten voimin, kävisin keskustelua yksilöiden ja lajien realistisisista tavoitteista ennen kisoja, kommunikoisin median kanssa näistä suoritukseen ja menestymiseen liittyvistä asioista, toisin esiin huippu-urheilun monenlaisia merkityksiä ja yrittäisin tehdä tietoiseksi yksittäisten urheilijoiden/lajiryhmien merkitystä koko joukkueelle. Kannattaisi siis miettiä myös muita joukkuetovereita, vaikka itse epäonnistuisikin.

Saako urheilija sitten olla pettynyt suoritukseensa ja näyttää tunteensa avoimesti? Kaisa Mäkäräisen tai Mari Laukkasen itkunsekaiset purkaukset epäonnistuneen ampumahiihdon pikakilpailun jälkeen kuuluvat huippu-urheiluun. Silti ihailin Kikkan Randallin hymyileviä kasvoja hänen pudottuaan sprinttihiihdon finaalista, vaikka oli ehkä suurin ennakkosuosikki koko kisassa. Ehkä se kuvastaa suhtautumistapojen eroa eri kulttuureissakin?  Tilastollisestihan hyvin harva olympiaurheilija pääsee mitaleille tai edes pistesijoille. Pettyneitä urheilijoita löytyy joka joukkueesta. Helpompi on tietysti hymyillä, jos edes joku omasta joukkueesta onnistuu. Randall oli kuitenkin jenkkihiihtäjien harvoja mitaliehdokkaita, joten olisi odottanut, että pettymys olisi suurempi. Tai näkyisi enemmän. Kysehän ei ole vain siitä, että pettyy, vaan myös siitä, miten sen näyttää muille.

Me suomalaiset olemme tunnettuja siitä, että emme osaa ”small talkia” ja näytämme tunteemme ilman peittelyä (norjalaiset ovat ruotsalaisiin nähden samanlaisia kuin me ainakin jos kirjailija Karl-Ove Knausgaardiin on uskomista). Tämä pätee kuitenkin vain negatiivisiin tunteisiin, sillä positiivisia tunteitahan me emme (o)saa näyttää. Kuusamolaisetkin pitivät aamun Hesarin mukaan Rukajärven Ennin hyvänä ominaisuutena sitä, ettei hän paljon näytä ulospäin menestystään.

Joukkueessa pitää kuitenkin  löytyä suhteellisuuden tajua – huonoja fiiliksiä pitää osata käsitellä niin, ettei se haittaa muiden tekemistä. Esimerkkinä vaikkapa Marit Björgen, joka juuri kaatui ja karsiutui sprinttifinaalista. Hymyillen ja vilkutellen hän meni taputtelemaan joukkuetoveriaan. Kaikkea ei siis voi joukkueen johto tai urheilusosiologikaan muuttaa. Vastuuta on annettava myös urheilijoille itselleen. Tuntuu siltä, että suomalaiset joukkueurheilijat ovat viime vuosina oppineet tukemaan ja kannustamaan toisiaan ja häivyttämään oman epäonnensa taka-alalle. Mieleen tulee vaikkapa Hanno Möttölän käyttäytyminen koripallon EM-kisoissa loukkaantumisensa jälkeen. Yksilöurheilijoilla on tässä vielä opittavaa.

No, tämä tästä. Haetaan olympialaisista erilaisia kokemuksia. Itse en hae pelkkää nautintoa, vaan urheilu tarjoaa katsojallekin monenmoisia tunteita ja niissä voi samaistua niin onnistujien kuin epäonnistujienkin kokemuksiin. Palataan sosiologisointeihin myöhemmin.

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta:

Eettisiä pohdintoja urheilusta. https://www.miksiliikun.fi/?page_id=122.  4.2.2014.

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. https://www.miksiliikun.fi/?m=201311, 21.11.2013. 

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 26.9.2013.

Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201308 18.8.2013.

Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307. 29.7.2013.

Kesäkuun liikutuksia.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 21.6.2013.

KesäQuussa käsitteitä uusix.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 11.6.2013.

Futiksen EM-kisablogit  FUTISEMKISABLOGIT2012. Kesä- ja heinäkuu 2012.

Voiko urheilukilpailu olla poliittisen kannanoton paikka?

Kyllä voi, mutta kannanottajan on tarkasti mietittävä, ketä/mitä vastaan tai kenen/minkä puolesta kantaa ottaa. Kannanoton muoto ja ajankohta on myös tarkkaan harkittava. Valtio, urheilujärjestöt, media, urheilijat ja seuraajat ovat myös hyvin erilaisia kannanottajia eivätkä niiden vaikuttamiskeinot ole samanlaisia muodoiltaan eivätkä painoarvoltaan. Nykyaikana poliittisen vaikuttajan pitää olla sekä fiksu että aito, sillä hyvänkin asian ajaminen voi kääntyä itseään vastaan. Lähtökohta on kuitenkin se, että urheilukilpailut eivät avoimissa yhteiskunnissa voi tietenkään olla lailliselta poliittiselta toiminnalta suojattuja.

Milloin, miksi ja miten vaikuttaa urheilukilpailujen kautta

Ensimmäinen ajankohta on se, kun urheilukilpailun – esimerkiksi olympialaisten muiden suurkisojen –  paikka myönnetään. Tällöin kyse on siitä, että hakijavaltion/-kaupungin pitäisi vähimmäistapauksessa noudattaa YK:n (EU:n jne.), kansainvälisen olympiakomitean ja oman kansainvälisen liittonsa sääntöjä ja suosituksia, jotka koskevat kansalaisten, urheilijoiden, katsojien ja median oikeuksia ja vapauksia. Suomen ja Suomen olympiakomitean tulisi tässä hakuvaiheessa ollakin hyvin tarkka politiikastaan, ettei hankaliin tilanteisiin edes jouduttaisi. Mieluummin kannattaisi olla tiukempi kuin löyhempi näissä linjauksissa. Hakijamaathan ovat tässä tilanteessa taipuvaisia tekemään myös positiivisia muutoksia politiikkaansa.  

Jos sitten käy niin, että kisat myönnetään valtioille, joissa on esim. huono ihmisoikeustilanne, niin tilanne kannattaa miettiä tapauskohtaisesti erikseen. Pitäisi ensinnäkin olla aika laaja ymmärrys siitä, mitä asiaa vastaan protestoidaan. Esim. Montrealin, Moskovan ja Los Angelesin kisojen boikoteissa taisi olla kysymys yhteiskuntajärjestelmien boikotista enemmän kuin yksittäisten asioiden boikotista, vaikka niitäkin tietysti takana oli. Kun maailma on tässä suhteessa aika toisenlainen, niin näihin esimerkkeihin ei kuitenkaan kannattane kovin paljon vedota nykytilanteessa. Urheilijat ja urheilu tosin kärsivät boikoteista.

Toisaalta pitäisi osata kohdistaa protesti oikeaan osoitteeseen. Kannattaako esimerkiksi Venäjää tai presidentti Putinia vastaan protestoida valtiollisella tasolla olympiakisoissa, jos se ei vaikuta muuhun politiikkaan mitenkään? Eikö vain presidenttiin kohdistuva protestointi tavallaan myös korosta hänen asemaansa? Olisiko parempi osoite Venäjän ympäristöministeriö tai vastaava elin, kun kyse on ympäristöongelmasta tai duuma (parlamentti), kun kyse on homolainsäädännöstä? Näin ehkä edistettäisiin myös kansalaiskeskustelua ja demokraattisten elinten toimivuutta Venäjällä. Voisiko syyttävää sormea osoittaa myös kv. olympiakomitean suuntaan, jos se ei ole pitänyt kiinni periaatteistaan, joilla kisoja myönnetään tai jos nuo periaatteet sallivat ympäristön tuhoamisen?  

Tärkeä periaate on myös se, että täytyisi olla vakuuttavat näytöt siitä, että protestointia aiheuttavat ongelmat ovat riittävän merkittäviä. Suomessakin on monen mielestä paljon asioita, jotka eivät ole joidenkin ihmisryhmien mielestä erityisen hyvin. Ranskasta, Italiasta ja USA:sta löytyy myös paljon protestoitavaa – kaikkia kisoja ei voitane antaa Ruotsille (joka ei yksin näköjään kykene järjestämään talviolympialaisia). Tärkeä periaate on demokratia eli jos valtiossa on lakeja, jotka on todistettavasti demokraattisessa prosessissa säädettyjä, on valtiolliselta tai kansallisen liiton tai ministeriön tasolta hiukan vaikea perustella vahvoja protesteja – mikä ei kuitenkaan ole este kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen protestoinneille. Sen sijaan jos on menty myöntämään kisat epädemokraattisesti hallittuun maahan, mitä ei missään tapauksessa pitäisi siis tehdä, niin asia on toinen.

Venäjän kansainvälisesti tai länsimaisesti ajatellen poikkeuksellista homolainsäädäntöä vastaan voi esittää vastalauseen, mutta se ei voine olla kovin virallinen tai valtiollinen mielenilmaus. Ministeri yksityishenkilönä tai urheilujärjestö ei-valtiollisena organisaationa voi kuitenkin mielestäni huolensa esittää. Kyse on kuitenkin ihmisoikeusasiasta, ilmaisemisen vapaudesta ja osin kansalaisjärjestöjen toimintavapauksista. Ne ovat tärkeitä periaatteita, joita kaikissa valtioissa pitäisi noudattaa. Valko-Venäjän tapaus on vaikeampi, koska kyse ei ole demokraattisesta valtiosta ainakaan perinteisessä mielessä ajateltuna. Protestointi voisi siis olla selvästi vahvempaa kuin Venäjän tapauksessa. Joku ei ehkä näe eroa näillä valtioilla, mutta käsittääkseni niillä kuitenkin monessa mielessä on suuri ero.

Ero on myös kisoissa; toiset ovat kuitenkin maailmanlaajuiset neljän vuoden välein järjestettävät olympiakisat ja toisessa kyseessä on maailman luokassa pienen lajin joka vuosi järjestettävät kisat. Valtavaa katastrofia ei aiheutuisi ainakaan urheilijoille, joilla kyseisessä lajissa on liikaakin kansainvälisiä kisoja. Lajiliitotkaan tuskin kärsisivät suuresti vaikka kisat jätettäisiin kokonaan olympiavuonna väliin. Suosittelisin itse sitä muutenkin, jos ei isojen kisojen kaksivuotissykliin haluta siirtyä, mikä olisi lajinkin kannalta järkevää. Toisin sanoen: tällaisten kisojen isollakin boikotoinnilla voitaisiin saavuttaa myös muita lajin, urheilijoiden ja seuraajienkin kannalta mielekkäitä tavoitteita. Politiikassa täytyy puntaroida niitäkin vaihtoehtoja.

Toinen kysymys on se, onko boikotointi oikea tapa vaikuttaa poliittisesti? Historia on osoittanut, ettei kisaboikoteilla ehkä ole ollut kovin suotuisia vaikutuksia ellei sitten ajattele, että Moskovan kisojen boikotti vaikutti jotenkin Neuvostoliiton hajoamiseen (siitäkin voi olla eri mieltä, oliko se pelkästään hyvä asia). Sen sijaan voi olla, että kisoihin meneminen on vaikuttanut myönteisesti kyseisen valtion kehittymiseen niin demokratian, ihmisoikeuksien kuin taloudenkin suhteen. Pekingin olympiakisat lienee jonkinmoinen esimerkki tästä – ehkä siis myös nuo boikotoidut Moskovan kisat siinä mielessä, että kisat kuitenkin avasivat venäläisille erilaisia perspektiivejä muuhun maailmaan. Toivoa siitä, että myös Brasiliaan annetut kisat voisivat toimia enemmän positiivisesti kuin negatiivisesti, on vielä suurista ongelmista huolimatta olemassa.

Yleissääntönä näyttää kuitenkin olevan, että isot kisat ovat paisuneet aivan liian suuriksi yhdelle valtiolle saati kaupungille järjestettäviksi. Järkevämpää olisi jakaa kisoja useampaan maahan, mikä onneksi näyttääkin olevan trendi jo useissa lajeissa. Myös olympialaiset pitäisi jakaa useamman maan kesken, ettei jouduta Kreikan kaltaiseen tilanteeseen, jossa olympialaiset 2004 vauhdittivat taloudellisesti, mutta myös poliittisesti ja moraalisesti valtion ahdinkoa. Yhtä mieletöntä oli antaa jalkapallon MM-kisoja pikkuiseen öljyvaltioon, jossa ei kulttuurisesti, ilmastollisesti eikä ekologisesti ole mielekästä järjestää kisoja, puhumattakaan siis länsimaisesta demokratiasta ja tasa-arvosta. Odotettavissa on suuria ongelmia, joista ikävin on se, että jalkapallon kyseessä ollen kukaan ei ehkä protestoi kuitenkaan mitään, vaikka syytä olisikin.   

Edellä käsittelin lähinnä valtioiden ja suurten urheilujärjestöjen näkökulmasta poliittista vaikuttamista urheilukilpailujen kautta. Yksittäiset urheilijat, katsojat tai vaikkapa median edustajat ovat some-maailmassa kuitenkin yhtä kiinnostavia elleivät kiinnostavampiakin ”mielenosoittajia”. Kun riittävän tunnettu henkilö on jotakin mieltä, niin se noteerataan lähes reaaliaikaisesti koko maailmassa. Fiksu mielenilmaus, kuten sateenkaarikynnet, lyövät helposti läpi itse ajatuksen ilman kovin suuria ponnistelujakaan. Helsingin Sanomien ja Ilta=Sanomien protesti Valko-Venäjän jääkiekkokisoja kohtaan on myös oivallisesti ajateltu. Protestin syy on erittäin hyvin perusteltu ja sen muoto on sellainen, ettei se tuota Sanomille kuitenkaan valtavaa taloudellista tappiota. Sen sijaan mielikuvavoitto voi olla moninkertainen.

Kannatettavin poliittinen kannanotto urheilukilpailuissa on mielestäni sellainen, jossa on positiivinen sisältö ja sen muoto saa aikaan positiivista joukkoliikettä. Urheilukilpailuissa se voisi tarkoittaa jotain sellaista, joissa ystävyys ja inhimillisyys tai reiluus ja vertaisuus astuisivat voitontavoittelun rinnalle tai jopa sen ohi. Urheilijat, katsojat, media tai urheilupomot voisivat osoittaa olevansa samalla puolella eli urheilun ja inhimillisyyden puolella, vaikka yhteen onkin tultu kilpailemaan. Ehkä suomalaiset urheilijat ja katsojat voisivat syleillä tai osoittaa muuten lämpimästi ystävyyttään erityisesti venälaisurheilijoita, -katsojia tai –kollegoita kohtaan? Sehän sopii hyvin venäläisiin traditioihinkin ja meillä on perinteitä tästä lajista jo vuosikymmenten tai –satojen takaa. Ehkä se syventäisi parhaiten jälleen kerran sitä kansojen välistä ystävyyttä, josta sekä urheilussa että kansainvälisissä suhteissa pitäisikin olla kysymys.

***

Tämä blogini sai alkunsa Valo ry:n Reilu peili –raadille esitetystä kysymyksestä, johon 76 urheiluvaikuttajaa on antanut vastauksensa, jotka löytyvät sivulta: http://www.sport.fi/liikuntapolitiikka/reilu-peili/reilu-peili-kaynnistyy-raati-nakee-urheilukilpailun-mahdollisena-paikkana-poliittisille-kannanotoille . Kysymyshän oli eettisestikin vaikea, mikä näkyy vaikuttajien vastauksistakin. Itse ajattelen, että eettisyys ei lisäänny sillä, että laskemme kyllä-ei-en osaa –sanoa vastausten prosentteja, vaan siitä, miten me itse kukin perustelemme vastauksemme. Omasta eriävälle mielipiteellekin kun löytyy yleensä hyvin mietitty perustelu. Näistä meidän pitäisikin osata käydä syvällistä keskustelua.

Viime päivinä julkisuudessa on keskusteltu runsaasti myös homoseksuaalisuudesta urheilussa A-P Liukkosen tultua asian kanssa julkisuuteen viime  sunnuntaina. Helsingin Sanomien Esa Lilja pyysi minulta aiheeseen liittyen artikkelia, joka ilmestyikin tiistaina 4.2.14 otsikolla Respekti lisääntyy – asennepäivitysten aika. Ymmärrän hyvin, että aihe on edelleen arka urheiluihmisille – ei kai minulta olisi muuten juttua pyydettykään. Silti ihmettelen, jos tämä aika normaali asia olisi nykyajan nuorille urheilijoille iso ongelma. Isoksi sen tekee puhumattomuus ja asian piilottaminen.

Kuvitellaanpa, että liigajoukkueessa (jääkiekko, jalkapallo, salibandy, koripallo, lentopallo jne.) joku pelaajista tiedettäisiin homoseksuaalisesti suuntautuneeksi. Miten se oikeasti vaikuttaisi oman joukkueen pelaajiin, vastustajiin tai katsomon penkkiurheilijoihin? Itse kuvittelen, että hän saisi sen 85% kannustusta, kuten A-P Liukkonen TV:n palautteessa vierasjoukkueen katsojilta. Oman joukkueen ja katsomon jäseniltä uskoisin kannustuksen lähentelevän 120 prosenttia  (eli koko joukkuetta kohtaan nousisi kunnioitus entisestään). Ja vastustajien puolella tuskin tapahtuisi mitään muutosta – he pelaisivat rehdisti voitosta kuten tähänkin asti.  Miksi asiaa siis pitäisi pelätä urheilun näkökulmasta?

Homoseksuaalien urheilijoiden  pelkoja sen sijaan ymmärrän hyvin. Toivottavasti A-P Liukkosen esimerkki voimaannuttaa heitä ja kaikkia muitakin, jotka kokevat itsensä erilaisiksi tai poikkeaviksi urheilun maailmassa, jossa poikkeuksia ovat itse asiassa kaikki huipulle päässeet urheilijat.

Eettiset kysymykset ovat puhutelleet minua aiemmissakin blogeissani, vaikka se ei ole ollut mikään keskeinen teema. Alla kuitenkin joitakin nostoja etiikkaan liittyen. Ja olisikohan eettistä tehdä myös Sotsin kisojen mitaliarvaus (korostan, että tämä on pelkkä arvaus, jossa on hyvän onnen lisä)? Kisojen alku on kokemukseni mukaan aika merkittävä menestyksen suhteen eli jos alussa tulee Suomen joukkueelle onnistumisia, niin se heijastuu yhteishenkeen ja uskallukseen ottaa riskejä, joita aina tarvitaan mitaleille pääsemiseksi. Arvaukseni on yhdeksän mitalia. Lumilautailulajit 1-2, ampumahiihto 1-2, jääkiekko 1-2, luistelu 1, hiihto 2-3, ehkä vielä joku yllättäjäkin? Taisi tulla 5-10 haarukaksi. Näillä eväin on kuitenkin hyvä lähteä seuraamaan kisoja…

https://www.miksiliikun.fi/?m=201309

https://www.miksiliikun.fi/?m=201307

http://www.oll.fi/blogi/

http://www.svu.fi/?x254132=343705

https://www.miksiliikun.fi/?m=201306

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/J%C3%84%C3%84KIEKONMMLIPUT.pdf

http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html#/10/ 

http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf 

https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/ELOKUUBLOGI2012.pdf