Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea?

Palloilulajien 2015-2016 liigakaudet ovat loppuneet.  Voittajia miesten liigoissa ovat olleet Tampere (jääkiekko, salibandy), Kokkola (lentopallo) ja Kouvola (koripallo). Jalkapallossa viime vuoden mestari oli Seinäjoen SJK ja pesäpallossa Sotkamo. Tarkastelen tässä artikkelissa vain em. suurten lajien sarjoja, koska ne olivat juuri valmistuneen tutkimukseni kohdejoukkona. Siinä haastattelin 20 suurimman urheilun lajiliiton toiminnasta vastaavia johtajia laajasti organisaatioiden toiminnan kehittämiseen liittyvistä kysymyksistä.  Siinä yhteydessä syntyi ajatus tarkastella myös palloilulajien liigajoukkueita, koska monet toiminnanjohtajat  ilmaisivat suomalaisen urheilun kehittyvän juuri isojen ja toimivien seurojen kautta. (Lue artikkeli pdf:nä, jossa kaikki taulukot näkyvät Liigapalloilu_blogi06062016).

Liigamestareiden lisäksi julkisuuden kautta muistettaneen Espoon Bluesin ja Loimaan Bisonsin taloudelliset vaikeudet sekä monien jalkapalloseurojen taloudelliset ongelmat sarjoista luopumisineen ennen 2015 sarjakautta. Mutta miltä näyttää koko kuva? Peittyykö todellisuus yksittäistapausten alle? Katsotaanpa aluksi, missä Suomessa pelataan miesten palloiluliigoja em. lajeissa. Joukkueita niissä on yhteensä 75 kappaletta ja paikkakuntia löytyy peräti 38 kappaletta. Seuraavassa taulukossa liigakaupungit ja niissä majailevat joukkueet.

Taulukko 1: Liigajoukkuekaupungit  jääkiekossa, jalka-, kori-, lento- ja pesäpallossa 2015-2016.

Kaupungit Liigajoukkueet
Helsinki 7
Espoo 3
Tampere 7
Vantaa 2
Oulu 3
Turku 4
Jyväskylä 3
Kuopio 3
Lahti 3
Kouvola 3
Pori 1
Joensuu 3
Lappeenranta 2
Hämeenlinna 1
Vaasa 2
Rovaniemi 2
Seinäjoki 3
Mikkeli 0
Kotka 1
Salo 2
Kemi 1
Maarianhamina 1
Rauma 1
Loimaa 2
Kauhajoki 1
Lapua 1
Nokia 1
Kokkola 1
Sastamala 1
Raisio 1
Varkaus 1
Vimpeli 1
Sotkamo 1
Kitee 1
Alajärvi 1
Hyvinkää 1
Pattijoki 1
Koskenkorva 1
Kankaanpää 1
38 kpl 75 kpl

Usein seuraamme vain yhtä tai ehkä kahta lajia tarkemmin, jolloin iso kuva jää näkemättä. Tästäkin listasta puuttuvat käsipallo ja jääpallo, jotka lisäisivät liigapaikkakuntia vielä Riihimäellä, Porvoolla, Mikkelillä, Kauniaisilla, Karjaalla ja Siuntiolla – yhteensä liigaa siis näkee  peräti 44 paikkakunnalla. Jos oletetaan, että liigajoukkueen ylläpitäminen vaatii paikkakunnalta merkittävää elinvoimaa – innokkaita urheiluihmisiä, vapaaehtoisia seuratoimijoita, riittävästi faneja, yksityisiä tukijoita, usein tietysti toimivaa juniorityötä ja kaupungin luomia resursseja –  niin Suomessa menee vielä aika hyvin, kun noin monella ja usein aika pienelläkin paikkakunnalla on esittää tuollaiset resurssit urheilutoimintaan. Toisaalta voi tulkita, että myös palloilulajeilla mennee hyvin, kun ne pystyvät ylläpitämään noin kattavasti huippujoukkueita ympäri maan.

Julkisuudessa palstatilaa saavat ymmärrettävästi ”kriisijoukkueet” tai sitten ihmetellään, miksi vaikkapa Espoossa ei ole nyt koripallon huippujoukkuetta tai miksi Oulun jalkapallo ja pesäpallo on alamaissa. Tässä ei voida mennä yksittäistapauksiin, mutta sen sijaan laajennetaan katsetta koko Suomeen ja erityisesti siihen, miten erikokoiset kaupungit ”tuottavat” liigajoukkueita. Tarkastelu on pinnallinen, mutta antaa mahdollisuuden ajatella asiaa syvällisemmin. Useinhan vannotaan suuruuden logiikkaan ja ajatellaan, että jokin toiminta tarvitsee tuekseen suuren talousalueen. Tämä ajatus tuodaan usein esiin pohdittaessa liigajoukkueiden mahdollisuuksia toimia eri paikkakunnilla. Selvintä tämä on tietysti jääkiekossa, joka toki onkin eri kategoriassa kustannusrakenteeltaan kaikkiin muihin lajeihin verrattuna.

Tarkastelen tässä ensin eri kaupunkien ”tehokkuutta” tuottaa liigajoukkueita jääkiekkoon, jalka-, kori-, lento- ja pesäpalloon 2015-2016 tilastoin. Vertaan erikokoisten kaupunkien ja talousalueiden asukaslukuja liigajoukkueiden määriin. Lopuksi mietin, mitä tästä pitäisi ajatella.

Liigajoukkuepaikkakunnat ja niiden ”tehokkuus”

Seuraavassa vertaillaan yli 50 000 asukkaan kaupunkeja ja niiden talousalueita toisiinsa sen suhteen, miten paljon ne tuottavat palloilulajien liigajoukkueita. Talousalueen (maakunnat) määritelmä ei kaikin osin liene realistinen ajatellen liigajoukkueiden mahdollisuuksia mobilisoida kannattajia ja tukijoita alueilta, jotka saattavat olla pinta-alaltaan valtaisia. Toisaalta tiedetään sekin, että esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kuntaraja ei vastaa kannattajakuntien rajoja – HIFK:ta esimerkiksi kannatetaan Espoossa.

Taulukko 2: Suurimmat kaupungit (yli 50 000 as) talousalueineen ja liigajoukkueineen. Suhdeluku laskettu jakamalla asukasluku liigajoukkueiden määrällä. Taulukot on tehty vuoden 2015 tilastoilla.

Kaupungit Asukasluku (tuhatta) Talousalue (tuhatta) Liigajouk-kueet N Suhdeluku1 (1000 as kaupunki/ joukkue) Suhdeluku2 (1000 as talousalue/ joukkue
Helsinki 621 1600 7 89 (91) 229 (133)
Espoo 265 1600 3 88 (91) 533 (133)
Tampere 223 503 7 32 72
Vantaa 210 1600 2 105 (91) 800 (133)
Oulu 196 405 3 65 135
Turku 184 473 4 46 118
Jyväskylä 136 275 3 45 92
Kuopio 111 165 3 37 55
Lahti 104 202 3 35 67
Kouvola 86 180 3 29 60
Pori 85 223 1 85 223
Joensuu 75 165 3 25 55
Lappeenranta 73 132 2 37 66
Hämeenlinna 68 175 1 68 175
Vaasa 67 181 2 34 91
Rovaniemi 62 182 2 31 91
Seinäjoki 61 193 3 20 64
Mikkeli 55 151 0
Kotka 55 180 1 55 180
Salo 54 473 2 27 237 (79)

Taulukon avulla pystyy antamaan vastauksen kysymykseen, mitkä ovat Suomen parhaat palloilukaupungit ainakin mitä tulee niiden kykyyn tuottaa pääsarjatason joukkueita/seuroja suhteessa oletettuihin resursseihin.

Ykköseksi kaudella 2015-2016 nousee Seinäjoki, jolla on kolme pääsarjajoukkuetta, joten se pystyy elättämään yhden liigajoukkueen 20 000 asukasta kohden, kun esimerkiksi Helsinki tarvitsee samaan 89 000 asukasta ja koko pääkaupunkiseutu 91 000 asukasta. Seinäjoen jälkeen tulevat Joensuu (25), Salo (27), Kouvola (29), Rovaniemi (31) ja Tampere (32) eivätkä Vaasa (34), Lappeenranta (37) tai Kuopiokaan (37) jää kauas taakse.

Heikoimmin yli 50 000 asukkaan kaupungeista pärjäävät Mikkeli, jolla ei tarkastelukaudella ollut yhtään joukkuetta pääsarjatasolla, Vantaa (105, 91), Espoo (88, 91) ja Pori (85) jo mainitun Helsingin lisäksi (89, 91). Hämeenlinna (68), Oulu (65) ja Kotka (55) ovat myös peräpäässä tässä vertailussa.

Talousaluevertailussa Joensuu (55) ja Kuopio (55) nousevat ykkösiksi ennen Kouvolaa (60), Seinäjokea (64), Lappeenrantaa (66) ja Lahtea (67). Isoista kaupungeista ylivoimainen ykkönen on Tampere (72). Pääkaupunkiseutu (133) sijoittuu näin arvioituna keskitason alapuolelle hiukan Oulua (135) paremmin ja Turkua (118) heikommin.

Isoista yli 50 000 asukkaan kaupungeista heikoimmin näissä vertailuissa pärjäsivät jo mainitun Mikkelin lisäksi perinteiset palloilukaupungit Kotka (55, 180), Pori (85, 223) ja Hämeenlinna (68, 175). Vantaa (105, 133), Helsinki (89, 133) ja Espoo (88, 133) eivät nekään ole kovin tehokkaita liigajoukkueiden tuottajia.

Tarkempi analyysi selittäisi yksittäisten kaupunkien sijoituksia tarkemmin ja osoittaisi, että tilanne saattaa jo yhden kaudenkin jälkeen muuttua jonkin verran. Keskeisin kysymys on, voiko edellisen tarkastelun perusteella sanoa, miten ammattimaista seuratoimintaa tulisi kehittää suhteessa eri alueiden asukas- ja sitä kautta taloudellisiin resursseihin?

Valitettavan vaikeaa se on, sillä kovin loogisesti eri palloilulajien liigajoukkuekartat eivät noudata ikään kuin talouden reaaliteetteja. Voi ainoastaan ihmetellä, miten Tampere kykenee tuottamaan viiteen eri lajiin seitsemän liigajoukkuetta, kun lähes kolme kertaa suurempi Helsinki ei pääse samaan. Myös Kuopion ja Kouvolan talousalueet ovat tehokkaita, koska ne pystyvät ylläpitämään kolmea joukkuetta, joista yksi on jääkiekko, joka vaatii eniten taloudellisia resursseja. Vaasa, kuten myös Kuopio ja Lahti, ylläpitää kahden kalleimman lajin joukkuetta ja pieni Seinäjoki peräti kolmea, joissa tosin ei ole jääkiekkoa.

Usein kuitenkin kuulee heitettävän väitteen, jonka mukaan jollakin alueella ei ole taloudellisia edellytyksiä liigajoukkueeseen. Ajatuksen taustalla on urbanisoitumisteoreema, jonka mukaan joukkuepalloilut vaativat riittävän suuren kaupungin ja asukasmäärän, jotta alue voisi tuottaa riittävästi sekä pelaajia että katsojia, taloudellisia tukijoita (yrityksiä) ja ehkä myös ”pöhinää” ja traditioita.  Palloiluliigajoukkueet eivät tue teoreemaa juuri lainkaan. Joukkueita on nimittäin peräti 38 eri paikkakunnalla. Kaiken lisäksi enemmän kuin yksi liigajoukkue on peräti 17 eri kaupungissa. Isoja kaupunkeja Suomessa on kuitenkin vain kuusi.

Taulukko 3. Kaupungissa useita liigajoukkueita.

Mielenkiintoista on myös se, että eri lajien liigajoukkueet löytyvät erityyppisistä kaupungeista. Kun salibandyssa liigajoukkueet ovat 70 prosenttisesti yli 100 000 asukkaan kaupungeista ja jääkiekossa sekä jalkapallossa 60 prosenttisesti, niin lento- ja koripallossa niissä on vain alle kolmasosa joukkueista, pesäpallossa vain yksi kymmenestä. Isojen kaupunkien keskiarvokin jää alle 50 prosentin, joten liigapeleihin voi päästä vähän siellä sun täällä.

Taulukko 4. Suurten eli yli 100 000 asukkaan kaupunkien liigajoukkueet lajeittain.  

Suomen urbaanein palloilulaji on salibandy, jonka liigajoukkueista vain yksi on alle 50 000 asukkaan kaupungista eli Nokialta ja sekin siis Tampereen kupeesta. Jääkiekossa näitä gallialaiskyliä on vain yksi eli Rauma (ensi vuonna myös Mikkeli) ja jalkapallossa kaksi, kun Maarianhamina ja Kemi pitävät paikkakuntiensa traditioita yllä pienestä koostaan huolimatta.

Koripallo keskittyy keskisuuriin kaupunkeihin, kun 40% niistä on 50-100 000 asukkaan kaupungeissa. Lentopallo sen sijaan on löytänyt jalansijansa sekä isoissa kaupungeissa, joissa on noin kolmasosa, ja pieniltä alle 50 000 asukkaan paikkakunnilta, joissa on lähes puolet liigajoukkueista. Pesäpalloliigassa vain yksi joukkue on isosta kaupungista, kun kaksikolmasosaa on alle 50 000 asukkaan kaupungeista.

Liigajoukkueet ovat siis levittäytyneet yllättävän tasaisesti erikokoisiin kaupunkeihin. Selitys tähän ei ole itse asiassa kovin yksinkertainen. Lajitraditiot selittävät osan hajautumisesta, mutta vain osan, koska monissa lajeissa pääsarjatasolla pelaa nyt joukkueita kaupungeista, joissa ei aiemmin ole ollut kyseisen lajin liigajoukkuetta – ja tietysti päinvastoin. Helsingissä on vain yksi koripallojoukkue, Espoossa tai Vantaalla ei yhtään, kun taas Loimaalla, Lapualla, Nokialla ja Kauhajoella pelataan urbaania ja perinteisesti joko korkeakoulu- tai tehdaspaikkakunnilla pelattua peliä. Kumpikaan näistä ei selitä näiden pikkupaikkakuntien koripalloseurojen oloa liigassa.

Jalkapallossa perinteiset futispaikkakunnat Espoo, Oulu, Kotka, Mikkeli, Pori, Jyväskylä ja Hämeenlinna ovat ilman liigajoukkuetta, mutta toki jalkapallossa suurin osa joukkueista tulee perinteitä omaavilta seuduilta. Jääkiekossa perinteet lienevät lähes suljetun sarjankin takia vielä jalkapalloakin voimakkaammat. Jääkiekko vaatii varmasti suurimmat taloudelliset resurssit seuroiltaan, joten senkin puolesta tuntuu, että pienillä tai keskisuurillakin kaupungeilla on vaikeata rakentaa liigajääkiekkojoukkuetta ellei seuralla ole vankkoja perinteitä paikkakunnalla.

Kaiken kaikkiaan yli 50 000 asukkaan kaupungeissa on liigajoukkueista yli 70 prosenttia – jääkiekossa ja salibandyssa yli 90 prosenttia ja jalkapallossakin reilusti yli 80 prosentin. Tässä kohtaa toki kannattaa mainita, että kuntaliitokset ovat suurentaneet monia kaupunkeja ei vain maapinta-alaltaan, vaan myös asukasluvultaan. Siten aika pientenkin keskusten kaupungit – mm. Kouvola, Joensuu, Hämeenlinna, Salo – ovat nyt keskisuuria kaupunkeja.

Taulukko 5. Liigajoukkueet yli 50 000 asukkaan kaupungeissa.

Koripallo on kiinnostavasti keskisuurten kaupunkien laji, sillä peräti 40 prosenttia liigajoukkueista kuuluu tähän ryhmään. Koripallo, lentopallo ja pesäpallo löytävät tukijoita myös pikkupaikkakunnilta, joista on koriksessa 30%, lentiksessä 36% ja pesiksessä peräti 67% joukkueista.

Taulukko 6. Keskisuurten kaupunkien liigajoukkueet.

Yhteenvetoa: mistä kaikesta mahtaa olla kysymys liigajoukkueiden menestymisessä?

Oletuksena on, että liigaseuran ylläpitäminen näissä valtalajeissa vaatii kaupungilta ja talousalueelta  melkoista elinvoimaa. Elinvoima ei näytä palautuvan asukasmäärään tai talouden tilaan kyseisellä paikkakunnalla. Kun joukkoon kuuluu peräti 38 kaupunkia, josta puuttuvat naisten liigat sekä esimerkiksi jääpallon ja käsipallon liigat, niin voi väittää, että liigajoukkueita kyetään ylläpitämään todella laajasti eri puolilla ja erilaisissa kaupungeissa.

Tämä lienee erittäin mielenkiintoinen uutinen maassa, jossa (suur)kaupungistumisesta ja palveluiden keskittymisestä kohkataan erittäin paljon. Liigapalloilu ei näytä toteuttavan kovin hyvin tätä kuviota, jos ajatellaan suurkaupungeiksi kuusi suurinta kaupunkia eli Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Oulu ja Turku, joissa on vain kolmasosa (34%) kaikista liigajoukkueista, vaikka väestöä niissä on suhteessa lähes yhtä paljon eli noin 31 prosenttia vuonna 2014.

Oletus kai olisi, että urbaanit kaupungit kykenisivät tuottamaan aivan toisella volyymilla menestyneitä joukkueita kuin pienemmät paikkakunnat.  Asukasmäärää parempi mittari tehokkuudelle lienee se, että isot kaupungit menestyvät talousmittareilla arvioiden paljon paremmin kuin pienemmät asukaskeskittymät. Kyseinen ajattelu näyttää tämän väitteen vielä heikommaksi –  taloudellinen menestyminen ei näytä korreloivan liigajoukkueiden määrän kanssa. Monilla mittareilla mitaten Suomen rikkain kaupunki Espoo näyttää päinvastoin olevan oikea murheenkryyni joukkuepalloilussa.

Olisiko niin, että suomalaisen ammattilaisurheilun taustalla onkin joitain muita elinvoimaisuustekijöitä? Tämän aineiston perusteella ei voi sanoa asiasta mitään varmaa, mutta intohimoisten seura- ja laji-ihmisten, vapaaehtoistoimintaan perustuvan seuratoiminnan  ja pyyteettömien yritystukijoiden merkitys lienee sittenkin paljon suurempi kuin on annettu ymmärtää.

Suurin osa liigajoukkueista on yritysmuotoisia tai toimivat joka tapauksessa yritysmäisessä ympäristössä, joten menestyksen takana on kysymys taloudellisesta osaamisesta tai pikemminkin urheilullisen ja taloudellisen osaamisen yhdistämisestä. Seurajohtajien on osattava valita pelaajat ja valmentajat, jotka tuottavat joukkueelle lisäarvoa ja heidän on karsittava kuluja aina kun se on mahdollista. Usein annetaan ymmärtää, että seurajohtaminen olisi vielä aika amatöörimäistä ja nostetaan esiin huonot esimerkit. Muutaman huonosti hoidetun seuran lisäksi meillä kuitenkin on yllättävän paljon seuroja, jotka pärjäävät ainakin päivästä päivään ja vuodesta vuoteen. Se kai on toiminnan tarkoituskin.

Jonkin verran puhutaan myös lajiliittojen tai liigayhtiöiden toiminnasta – usein sekin on negatiivista. Julkisuuden kautta katsottuna näyttäisi, että nämä organisaatiot jopa haittaisivat seurojen toimintaa, vaikka ne ovat seurojen omia organisaatioita. Varmasti lajiliiton, jonka tehtävinä on myös kansainvälinen menestys, junioripalloilu ja muu kansallinen kilpailutoiminta, ja liigaseurojen välillä onkin joskus aitoja painotuseroja. Silti lajiliittojen toimivassa johdossakin toivotaan tutkimukseni mukaan, että isojen seurojen ääni näkyisi paremmin lajiliittojen toiminnassa.

Lajiliitot ja liigat ovat ainakin saaneet aikaiseksi moneen lajiin lähes erinomaiset peli- ja harjoitusolosuhteet, jos niitä verrataan vaikka kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen. Näin ainakin jääkiekossa, jalkapallossa ja pesäpallossa. Kunnat ja yrittäjät ovat myös tehneet osansa olosuhteiden kehittämiseksi. Olosuhteisiin ei tietenkään juuri koskaan olla tyytyväisiä, vaikka kehitystä olisi tapahtunutkin. Tosin lajiliitoissakaan ei juuri motkotettu aiheesta, vaikka niin olisi voinut kuvitella.

Samaan aikaan myös fanikulttuuri on kehittynyt pitkin harppauksin; ”Susijengiin” kiteytynee parhaiten niin lentopallossa, jääkiekossa kuin jalkapallossakin lisääntynyt maajoukkueiden, mutta osin myös parhaiden seurajoukkueitten lähes ylenpalttinen ja iloinen kannustaminen. Olettaisin, että pienemmillä paikkakunnilla urheilu on suhteessa paljon merkityksellisempää kuin suurkaupungeissa, joissa kulttuuri, erilaiset tapahtumat ja myös työ vievät ihmisiltä enemmän aikaa ja energiaa. Myös paikallisen identiteetin rakentaminen voi olla pikkupaikkakunnilla enemmän kiinni kaupungin omassa joukkueessa kuin vaikkapa Helsingissä tai varsinkaan Espoossa.

Liigajoukkueiden ylläpito ei näytäkään olevan vain materiaalista toimintaa, vaan erittäin paljon elinvoimasta selittyy immateriaalisilla tekijöillä, jotka itse asiassa ovatkin myös urbanisoitumiskeskustelun keskiössä. Kun siinä kuitenkin korostetaan riittävän suurten ihmismassojen kohtaamisia, jotta ”pöhinää” ja palveluita syntyisi, niin ainakin huippu-urheilupalveluiden suhteen väite ei tunnu oikein toimivan. Liigajoukkueet tarvinnevat ”kriittisen massan”, mutta se ei näytä löytyvän millään suhdeluvulla, jonka voisi estimoida kaupungin tai talousalueen asukasmääristä. Pienemmällä paikkakunnalla seura voi mobilisoida suhteessa suuremman osan potentiaalisesta väestä että resursseista kuin suurella paikkakunnalla urheiluseuratoimintaan. Yhteisöllisyys rakentuu helpommin.

Yhteisöllisyydessä kyse on myös merkityksistä, joista yksi tärkeimmistä syntyy ”rakkaista vastustajista” eli vertaisista, joiden kanssa halutaan kilpailla. HJK-HIFK –otteluista on syntynyt aito paikallis-derby jalkapalloon Jokerit-HIFK –lätkäkamppailujen tavoin. Samanlaisia ”pareja” on jääkiekossa oikein systemaattisesti haettukin lähikaupunkien välisiä otteluita lisäämällä. Monen jalkapallokaupungin historiassa näitä taistelupareja oli pilvin pimein: Kups vs. Koparit, MP vs. Pallo-Kissat, Reipas vs. Kuusysi, TPS vs Pyrkivä tai Inter, Ilves-Kissat vs TPV jne. – fuusioseurojen on ollut vaikea rakentaa samanlaista identiteettiä entisten kilpakumppaneiden yhdistyessä. Erityisen rakkaita vastustajia löytyy toki muistakin palloilulajeista – ja niitä myös syntyy lisää.

Kysehän ei ole ”vihollisjoukkueesta” eikä oikeastaan vastustajastakaan, vaan ”rakkaasta kilpailijasta”, jonka kanssa jaamme saman tavoitteen ja osin samat keinotkin. Jokin erottava seikka kuitenkin tarvitaan. Aiemmin se oli yhteiskunnallinen näkemys – nykyään seuraidentiteetit rakentunevat monenlaisista erityyppisistä elementeistä. Jotkut joukkueet tai seurat ovat myös rakkaita kilpailijoita kaikille muille – HJK halutaan voittaa joka paikkakunnalla. Lontoossa valioliigajoukkueiden väliset kilpailusuhteet ovat pitäneet merkitystasot korkeina silloinkin, kun oma joukkue ei menesty. Chelsea pelasi Tottenhamia ja Arsenalia vastaan sen jälkeen, kun oma kausi meni pilalle. Tällainen on urheilukulttuurille tyypillistä kulttuuristen merkitysten rakentumista, jota ei rahalla tai väkimäärällä pystytä rakentamaan.

Näin pinnallisella tarkastelulla ei voi kuitenkaan tehdä vakuuttavia väittämiä menestyspoluista erikokoisilla liigapaikkakunnilla. Selvää lienee kuitenkin myös se, että ”sarajärvet ja salonojat” eivät selitä läheskään kaikkien liigajoukkueiden menestystä tai menestymättömyyttä, vaikka suurten yksittäistenkin taloudellisten tukijoiden merkitys lieneekin lisääntynyt seurojen taustoissa. Kyse on kuitenkin monimutkaisesta kokonaisuudesta, johon vaikuttaa osaltaan myös kunkin kauden urheilullinen menestys – jopa yksittäisen pelaajan tai valmentajan vaikutus, kuten olemme tänä vuonna nähneet maailman suurimmassakin liigassa Leicesterin ansiosta. Vai oliko sielläkin kysymys yhteisöstä, jossa kaikki osatekijät pelasivat samaan maaliin uskoen mahdottomaan suhteella 1 vastaan 5000?

 

 

 

 

Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä

Viimeisimmästä blogikirjoituksestani tällä sivulla on kulunut yli neljä kuukautta. Olen kylläkin kirjoittanut paljon, sillä olen analysoinut, tulkinnut ja pyöritellyt erittäin mielenkiintoista kysely- ja haastatteluaineistoa. Raportin ”Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin” käsikirjoitus on nyt valmis. Tai valmis ja valmis. Eihän tutkimus koskaan valmistu.

Nyt tuo on totta monestakin syystä. Ensinnäkin urheiluseuroille tekemämme kysely tuotti tietoa, joka on aika lailla ristiriidassa sen kanssa, mitä julkisuudessa urheiluseuratoiminnasta puhutaan. Toiseksi: suurimpien urheilun lajiliittojen toiminnanjohtajien pitkät, avoimet ja antoisat haastattelut pistivät nekin käsityksiäni uusiksi suomalaisesta urheilujärjestelmästä ja liikuntapolitiikasta. Kolmantena syynä ajatteluni ja tietysti myös tulkintojeni keskeneräisyyteen on, että suomalainen yhteiskunta muuttuu tai on lähtenyt muuttumaan tavoilla, joita ei ole ennen koettu.

Näin on varmaan sanottu monesti aiemminkin, mutta tilanne lienee muillakin yhteiskunnan sektoreilla sama kuin taloudessa, jonka 2008 finanssikriisiä eivät taloustieteilijät ainakaan Sixten Korkmanin (2015) mukaan osanneet lainkaan ennustaa. Historiasta ja aiemmista talouskriiseistä oli opittu, mutta se ei auttanut, kun ”purjehdittiin vanhoilla kartoilla” eikä tiedetty lainkaan, missä karikot sijaitsivat – itse asiassa taloustieteilijät eivät vieläkään ole yksimielisiä siitä, mistä syystä 2008 alkanut kriisi syntyi.

Suomalainen liikuntakulttuuri ei ole kriisissä, se on heti sanottava. Päinvastoin sen keskeinen osa eli urheiluseurat ja ainakin suurimmat lajiliitot (20) voivat oikein hyvin – paljon paremmin kuin minä tai moni muu ehkä kuvitteleekaan. Journalistit, tutkijat ja muut kommentaattorit ovat osin ammattinsakin puolesta kriittisiä milloin mistäkin asiasta – joskus ei tule tarpeeksi mitaleita, usein tehdään vääriä henkilövalintoja ja melkein aina resurssit on jaettu epäreilusti. Seuravalmennus on amatöörimäistä, vanhemmat puuttuvat asioihin, jotka eivät heille kuulu eikä kukaan oikeastaan haluaisi edes osallistua seuratoimintaan.

Kun näiltä tekijöiltä itseltään kysyy, niin todellisuus näyttää lähes päinvastaiselta. Tässä kai tarvittaisiin sovittelijaa, joka kuulisi avoimesti kumpaakin osapuolta, uskoisi useamman todellisuuden tulkinnan mahdollisuuteen ja pyytäisi osapuolia tekemään sovinnon keskenään. Näin ei tietenkään tapahdu, joten pitää tyytyä siihen, että joku tuo esiin sen toisen todellisuuden eli tässä tapauksessa urheilun tekijöiden äänen.

Kokonaisuuden kannalta ja esimerkiksi liikuntapolitiikan suunnan muuttamisen näkökulmasta yhden äänen tarkka kuuleminen ei tietenkään ole riittävä peruste  muutoksille. Ainakaan sellaisille, jotka koskevat kaikkia tai suurta osaa liikuntakulttuurin toimijoista. Sen sijaan pienempiä muutoksia ainakin ajattelutavoissa voi tämänkin urheiluseura- ja lajiliittotutkimuksen perusteella tehdä. Näitä hallinnollisia ja organisatorisia muutossuosituksia, vakiintuneiden ajattelutapojen korjausehdotuksia sekä yllättäviä havaintoja esitänkin tulevassa raportissani.

Sen sijaan laajempaa tulkintaa koko liikunta- ja urheiluelämän uudenlaisesta jäsentämisestä en raportissa esitä. Siihen aineisto ei yksin anna mahdollisuuksiakaan, vaikka joitakin melko vahvoja viitteitä liikuntaelämän omaan sote-uudistukseen tai sen jatkamisen suuntiin tässä saatiinkin. Pidän kuitenkin välttämättömänä, että tätä keskustelua liikunta- ja urheiluelämän rakenteista ja toimintatavoista käydään avoimemmin ja perustelluin argumentein. En pidä tutkimustietoa tässä suhteessa erityisasemassa, vaan perusteltuja näkemyksiä voi tulla mistä suunnasta ja melkein keneltä tahansa. Perustelut ratkaisevat, ei niiden sanojan asema tai tiedon tuottamisen tapa. Yhteiskuntapolitiikassa emme saavuta koskaan tilaa, jossa asioita olisi tutkittu tarpeeksi ja eri näkökulmista täysin rationaalisen päätöksenteon pohjaksi. Se on hyväksyttävä.

Omalta osaltani koen kuitenkin velvollisuudekseni pohtia asiaa, jota olen saanut tutkia oikeastaan jo kahteen kertaan eli nyt tämän mainitun tutkimuksen kautta ja 2-3 vuotta sitten tekemäni liikuntakulttuurin käsitteitä ruotineen tutkimukseni avulla (Tiihonen 2014 ja 2015, linkit alla). Samalla tiedostan vaaran, että saatan  ajautua nopeaan ajatteluun, vaikka nyt pitäisi kyetä hitaaseen ajatteluun Daniel Kahnemanin (2011) tunnettuja käsitteitä käyttääkseni. Kun olen nyt tutkinut tarkasti urheiluorganisaatioita ja urheilun edistämistä, niin saatan nähdä ja kuulla liikunnan edistämisen organisaatiot ja toimintatavat – ja toimijoiden äänet – liian heikosti ja epäselvästi.

Tarkennukseksi niille, jotka eivät ehkä käytä samoja käsitteitä kuin minä, että minä näen urheiluseurojen ja urheilun lajiliittojen toimivan erittäin hyvin urheilun saralla sekä saadessaan mukaan valtavasti lapsia ja nuoria, monenlaisia vapaaehtoistoimijoita että eri kiihkeysasteisia seuraajia. Palloliitto esimerkiksi laskee saavansa viikoittain toimintaansa mukaan puoli miljoonaa suomalaista – siis kymmenen prosenttia väestöstämme (ks. http://huuhkaja.tv/fs/?huu=8C34BEC6). .

Vaikka luvussa olisi vähän ”lapinlisääkin”, niin kyse on kuitenkin valtavasta kansanliikkeestä. Se, että huippujalkapalloilumme kyntää maata tai että kriitikot syyttävät myös jalkapalloa liiasta yksipuolisuudesta, dropoutista tai vaikkapa tyttöjen ja naisten jalkapallon vähäisestä arvostuksesta, on totta, mutta ei muuta miksikään sitä, että valtava joukko suomalaisia äänestää jaloillaan jalkapallon puolesta. Toiminta ei voi olla täysin surkeaa, jos futista pelataan, seurataan ja seuroissa toimitaan aktiivisesti, vaikka laji ei ole saavuttanut suurta kansainvälistä menestystä eikä tähtiäkään ole tällä hetkellä tuikkimassa.

Mutta tämä on siis se urheilutoiminnan puoli, joka ei ole sama kuin väestön riittävä liikkuminen. Vaikka suomalaiset ovat kansainvälisissä vertailuissa myös liikkuva kansa, niin on selvää, että parannettavaa on paljon. Syy ei mielestäni ole kuitenkaan pääosin vapaaehtoisvoimin toteutettavassa urheiluseuratoiminnassa. Hienoahan se olisi, jos saisimme näin edullisesti ja tehokkaasti koko väestön liikkumaan, mutta idealismiahan se toki on. Tämä olisi myös päättäjien ja kriitikoiden nähtävä.     

Yksi ehdotukseni tämän urheiluorganisaatiotutkimuksen jälkeen olisikin – ellei se olisi niin kliseinen – että myös liikunnan edistämisen organisaatioita tulisi tutkia samoin kuin nyt tein urheiluseuroille ja lajiliitoille. Pyydänkin anteeksi, ettei minulla ole riittävää tietoa vaikkapa Valo ry:n, alueellisten liikuntajärjestöjen, liikunta- ja urheiluopistojen, eri hankkeiden tai muilla sektoreilla toimivien liikuntaa edistävien organisaatioiden toiminnasta tai toimintatavoista.

Selväähän näyttää olevan, että hyvätkään materiaaliset olosuhteet (kentät, lenkkipolut, uimahallit, kuntosalit jne.) eivät saa kaikkia ihmisiä liikkumaan. Tarvitaan parempaa tukea. Tähänhän nämä omatkin blogisivunikin välillisesti pyrkivät (Ks. esim. https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/ tai http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-).

Onkin ollut hienoa olla mukana kehittämässä sosiaalista liikunta- ja kulttuuritoimintaa, joissa pyritään vetämään liikunnan ja urheilun pariin lapsia ja nuoria, jotka ovat syrjäytymässä muualtakin kuin urheiluseuroista (ks. esim. http://munjuttuhanke.fi/ ja http://boosti.munstadi.fi/). Silti tarvittaisiin muutakin kuin vain määräaikaisia hankkeita, jotta lapset, nuoret, aikuiset, seniorit ja vanhukset saataisiin liikkumaan tai harrastamaan enemmän jotakin itselleen mielekästä  toimintaa – ei liikunta yksin ole ”ihmelääke”. Jonkun pitäisi keksiä vaikkapa ”liikuntaseura” (tästä blogeissani myöhemmin)…

Lähteitä

Kahneman, Daniel (2011) Thinking  Fast and Slow. NY, Penguin Books.

Korkman, Sixten (2015) Väärää talouspolitiikkaa. Talouden kriisit ja opilliset kiistat. Helsinki, Otava.

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news

Tiihonen, Arto (2016, tulossa) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. Julkaisematon käsikirjoitus.

Upeita liikkumisinnovaatioita

Hesari kertoi lauantaina (16.1.2016) jopa kolmesta uudesta liikuntaa lisäävästä tai parantavasta innovaatiosta. Ensimmäinen oli Duodecimin Käypä hoito –suositus liikunnasta, toinen oli www.latutilanne.fi –sovellus ja kolmas Aki Hintsan ja Heiaheian valmennusfirma H2H Performance. Näiden lisäksi YLE esitteli (15.1.2016) KIHUn (Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen) tekemän testin, mikä liikunta sopii sinulle parhaiten? (http://yle.fi/urheilu/testaa_mika_liikunta_sopii_sinulle_parhaiten__paini_sauvakavely_vai_jokin_ihan_muu/8597200#_=_).

Miksi liikun –blogin keskeinen tehtävä on lisätä liikkumista, joten kaikki hyvät innovaatiot saavat täältä tukea ja kannustusta. Itsekin olen tehnyt tutkimusta, jossa ihmiset ovat tehneet oman liikkumisensa monipuolista itsearviointia. Viime keväänä kokeilimme pientä osaa tuosta ”patterista” tässä Hesarin jutussakin (http://www.hs.fi/sunnuntai/a1427432691805).

Tällä sivullahan olen kertonut monipuolisesti liikuntakokemuksista ja liikkumisen merkityksistä sekä tutkimusten, käytännön kokeilujen että oman liikkumiseni kautta – viimeksi blogissani 10 vuotta – eikä suotta (https://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/). Kannustan liikkujia myös Urheiluhallit oy:n blogeissani (http://omaliikunta.fi/?category=liikuttaako).

Annan ohjeita kaikille kysyjille ja tarvittaessa toimin jopa omavalmentajana, mutta pääasiana olen pitänyt tämän tiedon tuottamista, kehitystyötä, levittämistä ja muokkaamista muiden käyttöön. Vähemmän olen keskittynyt muiden tekemien palveluiden tai käytäntöjen arviointiin. Lähtökohtani on käytännöllinen: jos joku juttu toimii eli saa ihmisen liikkumaan, niin hyvä on. En sano, että ”väärin liikuttu”.

Hienoa on myös se, että samalla asialla on koko ajan enemmän tekijöitä ja että erilaisia monipuolisia palveluja tulee lisää. Ainakin teoriassa todennäköisyys toimivalle palvelulle kasvaa.

Liikunnan lisäämiseen väestötasolla tällaiset testit, seuranta- ja tukijärjestelmät eivät tietenkään yksin riitä. Meidän mahtavaa urheiluseurajärjestelmäämme ei korvaa mikään ja pätevien liikunnanopettajien työtä ei millään teknisellä sovelluksella voiteta. Koko ajan lisääntyvät yksityiset liikuntapalvelut ovat täydellistämässä sitä upeata liikuntatarjontaa, jota kunnat mahdollistavat mm. yhä paremmilla lähiliikuntapaikoilla.

Silti uusiakin innovaatioita kaivataan. Niiden kohderyhmistä tärkeimpiä ovat ne, jotka liikkuvat vähän, mutta voisivat liikkua enemmän. Ja tietysti ne, jotka eivät liiku juuri lainkaan. Toki uudet innovaatiot hyödyttävät niitäkin, jotka ovat aktiivisia liikkujia jo nyt.

Itselle sopiva latu saattaa löytyä, mutta omaa liikuntalajia et taida löytää

Yritän arvioida kahta yllä mainituista uusista työkaluista tai sovelluksista sen tietämyksen valossa, joita median välityksellä niistä sain. Innovoin näitä myös lisää osoittamalla kunkin idean hyvät ja ehkä vähän kehittämistä kaipaavat puolensakin.

Aloitan latutilanne.fi –palvelusta, josta innostuin kirjoittamaan heti facebooksivullenikin (https://www.facebook.com/miksi.liikun, 16.1.2016) tämän viestin.

”Eilen illalla (15.1.16) olin hiihtämässä Kivikon ladulla Helsingissä. Sinänsä mainio mSki-palvelu oli antanut tiedoksi, että latu oli suljettu jasen tila oli tarkistettu 14.1. 17.34. Olin kuitenkin käynyt hiihtämässä vasta-ajetulla latupohjalla 12.1. eikä ainakaan lumenpuutteesta silloin ollut tietokaan. Sen jälkeen oli myös satanut lunta. Oma arvioni oli, että toinen lumikissan ajokerta olisi tehnyt latupohjista erinomaiset jopa niin, että perinteisen ladun olisi voinut vetää.

Oma arvioni ja mSkin antama tieto olivat jyrkässä ristiriidassa – mitä edes tarkoittaa, että latu on suljettu? Kotona mietin, kannattaako lähteä katsomaan tilanne omin silmin ja suksin. Näin varmasti monet muutkin miettivät Helsingin latutilannetta mSkin kautta katsoessaan, kun lunta oli tullut reippaasti ja ladut näyttivät palvelun kautta melko surkeilta. Jossakin oli muka lumenpuutettakin. Lauantaina 16.1. 12.00 oli vain yksi hyvä latu ja neljä tyydyttävää. Olen kehunut Helsingin kaupungin laduntekijöitä, mutta nyt jossain mätti pahasti.

Hiihtäessäni kehittelin ajatusta vertaisarvioinnista laduille. Kivikon latuhan oli 1960-luvulla syntyneen mielestä erinomainen varsinkin luisteluun, vaikka sitä ei oltu ajettu eikä latua oltu tehty ja kävelijöitä oli käynyt valtavasti. Kaiken lisäksi joku urpo oli ajanut mönkijällä tai vastaavalla koneella osan matkaa niin, että hiekkaa oli noussut pintaan. Ajattelin, että täällä jos missä tarvittaisiin Soldiers sof Odinin kaltaisten ryhmien latupartioita suojelemaan suomalaiskansallista ja skandinaavista perintöä laturauhan rikkojilta.

Itse tosin annan kaikkien kukkien kukkia ja väistelen mielelläni jopa koiranulkoiluttajia, jos he ovat kerran liikkeelle lähteneet. Kävelijät olivat nimittäin tallanneet latupohjan oikein hyväksi luistelijalle.

Hiihtäessäni siis kehittelin ideaa, jonka pitäisi ottaa huomioon erilaiset hiihtäjät. Ymmärsin hyvin, että jonkun toisen mielestä latu oli aivan kelvoton hiihdettäväksi. Kolmeportainen hyvä-tyydyttävä-heikko, jota yleensä käytetään ei ota huomioon erilaisia hiihtäjäryhmiä ja heidän tarpeitaan riittävän hyvin. Kivikossakaan ei ollut vaimoni ja minun lisäkseni keitään muita hiihtämässä.

Eri näkökulmista kertoo sekin, että vaimoni kauhisteli ladun nähdessään, ettei täällä voi hiihtää! Ymmärrän myös, että tasapainon kanssa vaikeuksissa oleville latu saattoi olla jopa vaarallinen. Mutta kuinka moni jättää kokonaan menemättä, jos latu on suljettu tai heikko ja silti ainakin minä saatoin hiihtää siellä riemumielin?

Vertaisarvioinnissa pitäisikin jokaisen kertoa oma taustansa lyhyesti, mutta riittävän tarkasti. Toisaalta arvioinnin pitäisi olla tarkkapiikkisempi (1…5, jossa 1= erittäin huono, 5=erinomainen) ja sitä pitäisi sanallisesti kuvailla.

Oma arvioini Kivikon ladusta siis olisi: Tasapainon pitävälle luisteluhiihtäjälle ihan hyvä (3,5) latupohja, jossa kävelty. Varottava hiekkaa joissakin kohdin. Perinteisen latu tehty suksin. Hiihdettävä (2,5). Arviointi asteikolla 1…5, jossa 1= erittäin huono, 5=erinomainen. Mieluummin mene hiihtämään kuin jäät kotiin. Turhan nirso ei kannata olla…

Kysehän on valtavasta asiasta hiihtämisen/liikkumisen kannalta. Hiihtoon sopivia päiviä ei ole liikaa ja jos oletetaan, että vaikka Kivikon ladulla kävisi päivässä sata hiihtäjää, niin neljän kilometrin lenkillä se satoja hiihdettyjä kilometrejä.

Siitä tulikin mieleeni toinen innovaatio eli perinteiset latuvihkot voisi korvata baanalta tutulla laskurilla, josta näkisi kuinka monta kierrosta me Kivikon ladun käyttäjät hiihdämme/ kävelemme talven/vuoden aikana. Ehkä joku taho voisi palkitakin fiksusti eri latujen/kuntoratojen käyttäjät symbolisesti?

Hauskaa oli, että kerrottuani ideastani, vaimoni kertoi, että juuri tuollainen palvelu on avattu osoitteessa www.latutilanne.fi. Illalla en sisään päässyt, mutta lauantaina puolenpäivän jälkeen onnisti. Pistin sinne sitten tuon oman arviointini. Kahden maissa lähdetään taas hiihtämään.”

Latutilanne.fi –palvelun idea on hyvä – vertaisten ohjeistusta voisi parantaa

Palvelu on tarpeellinen hiihtäjille ja vertaisten käyttö selvä parannus tai ainakin hyvä täydennys kuntien tuottamaan www.mSki.fi -palveluun. Siinähän latutiedot on luokiteltu: hyvä-tyydyttävä-heikko – akselille, mutta näkyy siellä muitakin merkintöjä, kuten suljettu, lumen puute tai pohjattu sekä tarkistuspäivämäärä.

Ongelma on myös se, että latuja ei kunnosteta eikä tarkisteta päivittäin, vaan hyvä latu on saattanut muuttua huonoksi ja suljettu latu voi olla oikein hyvässä kunnossa. Tästä ongelmasta suivaantuneena kirjoitinkin asiasta fb-sivulleni vielä samana päivänä lisäkommentin ja kävin myös tekemässä vertaisarviointini www.latutilanne.fi –sivulle.

Vertaisarviointia pidetään nykyään yhä merkittävämpänä fakta- tai asiantuntijatiedon täydentäjänä. Joskus se voi jopa korvata asiantuntijatiedon, jolloin sitä voi kutsua myös erinomaiseksi kokemusasiantuntijatiedoksi. Silti vertaisarvioinnillakin on omat sudenkuoppansa, joita nyt konkretisoin latutilanne.fi –sivuston viitekehyksessä.

Oletan, että palvelu on syntynyt tarpeeseen, jossa potentiaalinen hiihtäjä ei tiedä, kannattaisiko hänen lähteä hiihtämään johonkin ennestään tuttuun paikkaan tai ehkä jonnekin, missä ladut ovat varmasti hyvässä kunnossa. Tällöin mahdollinen käyttäjäjoukko ja heidän tarpeensa jakautuu jo kahteen osaryhmään eli niihin, jotka tarvitsevat realistisen latutilanteen lähiladu(i)staan ja niihin, joita kiinnostavat latutilanteet esimerkiksi 30 kilometrin säteellä tai jopa kauempanakin.

Ensinmainitut eivät lähde hiihtämään, jos lähiladut eivät ole kunnossa. ”Hiihtoniilot” etsivät hyvät ladut vähän kauempaakin. Vertaisryhmillä on selvästi eri kriteerit latujen kunnolle, joita voisi kuvata ykkösryhmälle ”riittävän hyvät hiihtämiseen” ja toiselle ”tarjoaa hyvän latunautinnon”.

Otan esimerkin: lähilatuni Kivikko Helsingissä oli mSki-palvelun mukaan suljettu. Latutilanne.fi –palvelussa joku oli arvioinut ”pohjattu” ja ”aika heikossa kunnossa vielä” ennen omaa (yllä) arviointiani, jota myöhemmin tullut arvioija komppasi. Kahden ensimmäisen vertaisarvion perusteella kumpikaan em. ryhmistä olisi tuskin vaivautunut ladulle todentamaan arviota. ”Suljetulla”ja ”aika heikolla” ladulla ei kukaan halua hiihtää. Onneksi en tiennyt silloin palvelusta.

Todellisuus oli kuitenkin toinen, kun menin itse tekemään arvioinnin. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin ollut oikeassa vaan sitä, että minulla oli erilaiset tarpeet ja kriteerit ladulle. Olisikin erittäin tärkeää, että latutilanne.fi –palvelun käyttäjät osaisivat ottaa huomioon erilaiset käyttäjät kertomalla omasta taustastaan tai omista kriteereistään edes vähäsen.

Yleisenä periaatteena olisi hyvä, etteivät vertaisarvioijat systemaattisesti aliarvioisi latujen kuntoa, koska tarkoituksena lienee saada ihmiset hiihtämään. Pahinta kai olisi, että vertaissivusto vähentäisi hiihdon harrastamista, mikä on mahdollista, jos latujen kuntokriteerit nousevat liian korkeiksi. Toinen melkein yhtä huono vaihtoehto on, että kaikki hiihtäjät pakkautuisivat samoille laduille.

Parhaimmillaan latutilanne.fi –palvelu saa ihmiset hiihtämään ja se ”pakottaa” kunnat pitämään ladut paremmassa kunnossa hiihtäjän hiihdellä… ekstrana voisi pitää sitä, että hiihtäjät itse ottaisivat vastuuta latujen kunnosta, kuten ystäväni, joka kertoi fb-sivulla kolanneensa Kivikon laduilta huonoja kohtia paremmaksi.

Mikä liikunta sopii sinulle parhaiten? Kiva vitsi, omien ominaisuuksien esittelypaikka vai vakava yritys lisätä liikkumista?

Tämä testi on tehty urheilututkijoiden ja yleisradion yhteistyönä ja sen esikuvana on ollut BBC:n hiukan vastaavanlainen testi. On siis lupa odottaa vakavampaa suhtautumista asiaan kuin monilla muilla testeillä. Katsotaan ensin minkälaiset tulokset itse sain.

Minulle sopivin laji oli testin perusteella yleisurheilu 7/10 ottelu! Perusteeksi testi kertoi: ”Monipuolinen yleisurheilulaji, jonka lajien suorittaminen vaatii jo jonkin verran voimaa ja taitoa. Kehittää nopeutta, taitoa, voimaa ja kestävyyttä. Täytät lajiin vaadittavat ominaisuudet 83-prosenttisesti.” Muita minulle sopivia lajeja ovat: Aerobic/Fitness 81 % Jalkapallo 80 % Crossfit 78 %. Huonoiten minulle sopivat nämä lajit: Kävely/Sauvakävely 41 % Uinti 44 % Pyöräily 49 %.

Miten tuloksiin pitäisi suhtautua? Jotkut liikunnallisista ystävistäni ovat käsittääkseni iloinneet saadessaan tulokseksi 7/10-ottelun kertoohan se liikunnallisesta monipuolisuudesta ja lahjakkuudestakin. Kysymykset olivat myös helppoja ja hauskojakin.

Todella vaikea oli kuitenkin määritellä haluanko liikkua sisällä vai ulkona, preferoinko rauhaa vai aggressiota (?) tai pidänkö hiljaisuudesta vai pidänkö ääntä tai teen mielelläni yksi vai olenko laumasielu? Nämä eivät mielestäni ole järkeviä jakoja, koska ne poissulkevat sekä että –mahdollisuudet ja samalla mahdollisesti monia liikuntamuotoja, jotka olisivat sopivia.

En ole koskaan harrastanut moniotteluja, vaikka jonkin verran olen tuntenut vetoakin lajiin. 169 –senttisenä en kuitenkaan ole lähelläkään edes naisten 7-ottelun kaltaisia atleetteja. Ei nyt ihan siis osunut kohdalleen, vaikka se mieltä hivelikin.

Aerobic/Fitness 81 %, Jalkapallo 80 % ja Crossfit 78 % sopivat hyvin minulle, vaikka vain jalkapalloa olen melkein ammatikseni pelannutkin. Erityisen innostunut en ole aerobicista tai crossfitista, vaikka ominaisuuteni ehkä sopisivatkin niihin.

Pahimmin pieleen menivät testin minulle huonoiten määrittelemät lajit, sillä (sauva)kävely ja pyöräily ovat usein tärkeimmät liikuntalajini – ja pidänkin niistä kovasti. Uinnistakin tykkään, vaikka en paljon harrastakaan.

Voi tietysti olla, että testin tarkoitus olikin herättää mielenkiintoni lajeihin, joita en vielä harrasta, mutta joissa saattaisin olla hyvä tai joista voisin pitää. Jos olisin 17-vuotias ja vailla liikuntaharrastusta, niin tästä voisi olla minulle iloa ja parhaassa tapauksessa hyötyäkin.

Testintekijät voivatkin väittää, että olen valinnut itselleni vääriä lajeja. Mutta eikö silloin annettaisi informaatiota, joka saattaa jopa vähentää liikkumista? Jos minä 55-vuotiaana alankin epäillä omien valintojeni järkeä, niin onko varma, että innostun vielä aerobicista tai crossfitista sauvakävelyn tai pyöräilyn sijasta? Kokemuksesta tiedän, että yleisurheilu ja jalkapallo ovat tässä iässä riskibisnestä – loukkaantumisvaara on varsin suuri.

Testi ei siis kovin hyvin osunut kohdalleen, jos ajatellaan omia liikkumisvalintojani. Jotenkin luulen, että olen itse oppinut tähän ikään tietämään, mitkä lajit minua oikeasti kiinnostavat ja tuottavat merkityksellisiä kokemuksia. Mutta, kuten sanottu, nuorena tai jopa keski-iässä, jos oma elämäntilanne muuttuu, tilanne voisi olla toinen.

Kriittisen katseen voi myös kohdistaa noihin arviointikriteereihin, joita jo edellä hiukan arvostelinkin. Lisäepäily tällaista testaamista kohtaan nousi, kun kokeilin tämän testin englantilaista versiota. Siinä sain seuraavat suositukset: Hockey (suom. maahockey), rugby ja squash. Ryhmätyö, luottamus, ketteryys ja silmä-käsikoordinaatio kuvaavat tässä testissä ominaisuuksiani, jotka mätsäävät näihin lajeihin.

Jos maahockeyn vaihtaa sählyyn, rugbyn jalkapalloon ja squashin sulkapalloon, niin lajit osuvat todella hyvin minulle. Sählyä ja kössiä pelasin vielä parikymmentä vuotta sitten varsin ahkerasti ja jalkapalloa sen jälkeenkin. BBC on siis näinkin vertaillen YLEä luotettavampi yleisradioyhtiö…

Luotettavuutta kannattanee tämän testin kohdalla erityisesti arvioida, koska kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus on auktorisoinut testin. Tutkimuslaitokselta voisi edellyttää muutamia asioita eli linkkiä tai viittauksia tutkimuksiin, joissa testi on verifioitu tai ainakin vastuussa olevien utkijoiden nimiä ja yhteystietoja. Näitä ei löytynyt YLEn eikä KIHUn sivuilta. Harmillista.

Itse ainakin miettisin uudelleen ominaisuuksia, joita testissä arvioidaan. Jotkut kysymykset poissulkevat eri liikunta- ja urheilumuotoja tavalla, joka ei todennäköisesti vastaa todellisuutta. Ihmiset ovat liikunnassakin sekä että –ihmisiä ennemmin kuin mustavalkoisia joko tai –ihmisiä. Tai vaikka eivät olisikaan, niin liikuntaa tuskin edistetään parhaiten sillä, että testi (jonka varmaan tekijätkin arvelevat enemmän leikkimieliseksi kuin oikeaksi tutkimuspohjaiseksi testiksi) sulkee pois hyviä vaihtoehtoja liikkumiseen.

Testin luotettavuutta toivoisin perusteltavan jollakin muulla kuin sillä, että se on ”suosittu”, kuten YLEn sivun sitä mainostavat jo muutaman päivän kokeilun jälkeen artikkelissa Suomalaisille parhaiten sopiva liikuntalaji yllättää – testaajia jo satoja tuhansia (http://yle.fi/urheilu/suomalaisille_parhaiten_sopiva_liikuntalaji_yllattaa__testaajia_jo_satoja_tuhansia/8608783?ref=leiki-urheilu) .

Luotettavuuden heikkoutta kuvaavat myös nämä ihmisille sopivimmat lajit, jotka tosiaan yllättävät: tennis, paini ja jääkiekko. Mikään näistä ei ole väestötasolla kovin suosittu, vaikka jääkiekko on tietysti huippu-urheilun ykköslaji. Artikkelissa esiin astuu KIHU:n tutkija Riku Valleala, joka on tuloksista hyvin yllättynyt ja hänen selityksensäkin ovat vähän mitä sattuu. Epäilen, ettei testin luotettavuus parane ikäryhmäkysymyksen lisäämisellä, jota hämmentynyt tutkija suosittaa.

Olisikohan tätä testiä voinut testata ennen julkaisemista?

10 vuotta – eikä suotta

Vuosikymmen kirjattua liikkumista – yhteensä puoli vuotta

Aloitin systemaattisen liikkumispäiväkirjan pitämisen syksyllä vuonna 2005. Nyt kokonaisia vuosia on takana tasan kymmenen vuotta. Sinä aikana olen ikääntynyt 45-vuotiaasta 55-vuotiaaksi. Kymmenessä vuodessa olen tehnyt kuntoni eteen yhteensä 4301 tuntia ja liikkunut johonkin suuntaan 27029 kilometriä. Tämähän tarkoittaa vähän vaille puoli vuotta eli 179 vuorokautta. (pdf-versio artikkelista: 10vuotta_liikuntaa_2006-20151). 

Tällä vauhdilla pääsen maailman ympäri viiden vuoden päästä, mutta nytkin olisin jo aika kaukana tai olisin käynyt Utsjoella tuollaiset 13 kertaa. Entä jos liikkuisinkin joskus yhtämittaa tuon puoli vuotta johonkin suuntaan ja jollakin välineellä?

Kuvio: liikkumistuntimäärät vuosina 2006-2015.
Liikunta2006-2015

Vuodet eivät ole olleet identtisiä, vaikka peruskuvio liikkumisessani onkin pysynyt hyvin samankaltaisena. Tietyt vuosittain toistuvat rutiinit värittävät (voivatko rutiinit värittää, on toki hyvä kysymys) liikkumistani. Talvella hiihdän, jos on kelejä. Sulan aikana pyöräilen kaikki tarvematkat, mutta huvikseni en juuri polkemista harrasta. Sulkapalloa olen pelannut viikoittain koko tämän jakson ja pidempäänkin. Kävelen luonnossa ja muutenkin mahdollisimman usein joko sauvojen kanssa tai ilman. Jos kykenen, juoksen kävelyn ohessa osan lenkistäni, joka yleensä suuntautuu lähimetsään, jossa myös enimmäkseen hiihdän.

Kuvio: liikutut kilometrimäärät vuosina 2006-2015.Liikuntakm2006-2015

Joinakin vuosina olen myös kilpaillut pikajuoksussa ja pituushypyssä. Jalkapalloa olen pelannut lähes aina kun olen pystynyt – valitettavan harvana vuonna se on ollut mahdollista. Silloin kuitenkin ikäluokkani korkeimmilla tasoilla. Kuntosalilla käyn pimeänä vuodenaikana, mutta ulkokuntolaitteita käytän lähes päivittäin.

Jumppaan myös kotona ja parina viime vuonna myös jumpparyhmissä, joissa olen myös esiintynyt. Lihaskuntotreeneistä iso osa tulee joka vuosi mökillä puuhastellessa eli puu-, korjaus- ja maatöissä – usein hiki hatussa. Ylöskirjaan liikunnaksi noin neljäsosan tällaisesta ruumiillisesta työstä. Jos teen töitä aamusta iltaan ja olen lopuksi aika naatti, se merkitsee korkeintaan kolmea tuntia liikuntapäiväkirjaani.

Kerään marjoja ja liikun luonnossa rentoon tahtiin. Harvemmin, mutta erittäin mieluusti tanssin, melon, uin, rullaluistelen, hyppelen trampoliinilla ja leikin. Omasta mielestäni aika perinteistä liikkumista, vaikka aika harva ikäisistäni kai esiintyy voimisteluryhmän kanssa tai kilpailee ikämiesmestaruuksista.

Tuntimäärät ovat vähän lisääntyneet vuosien mittaan, mutta vastaavasti kilometrimäärät ovat vähentyneet. Neljänä viime vuotena on menty yli 400 tunnin ja huippuvuosina 2010 ja 2014 jopa yli 500 tunnin, kun ensimmäisinä mittausvuosina jäin kolmen ja puolen sadan tunnin lukuihin. Keskimäärin olen liikkunut 430 tuntia ja 2700 kilometriä vuodessa.

Lihaskuntoa kehittävää liikuntaa on tullut keskimäärin noin 100 tuntia ja palloilua 60 tuntia vuodessa. Palloilun määrä on pysynyt melkein vakiona, mutta lihaskuntotreenien määrä on vaihdellut runsaasti vuosien mittaan. Pyöräilykilometrejä on tullut keskimäärin reilu 1400, hiihtoa ja juoksu-kävelyä kumpaakin noin 600 kilometriä vuodessa. Kilometrien väheneminen ei kerro niinkään ikääntymisestä, vaan liikuntamuotojen muutoksesta.

Kun katson taulukoita ja kuvioita liikkumisestani, niin yksi isompi muutos näkyy siinä, että painopiste on siirtynyt liikkumisesta eri välineillä lihaskuntoa ylläpitäviin liikuntamuotoihin, kävely-juoksuun ja palloiluun. Olen pyöräillyt huomattavasti vähemmän eli huippuvuodesta yli 2000 km:sta on tultu alle tuhanteen kilometriin, koska työskentelen enimmäkseen kotona. Aiemmin työmatka oli jo lähes 20 km yhteen suuntaan.

Kuvio: pyöräilykm2006-2015pyöräilykm2006-2015

Hiihtokilometrit ovat aina riippuvaisia keleistä, joten parhaimpina vuosina on menty reippaasti yli tuhannen kilometrin. Huonoimpina vuosina olen päässyt pariin kolmeen sataan. Aerobista liikuntaa on kuitenkin tullut todennäköisesti aika lailla sama määrä. Kävely-juoksuun kuluu aikaa huomattavasti enemmän kilometriä kohti kuin pyöräilyyn tai hiihtoon.

Kuvio: hiihtokm2006-2015hiihtokm2006-2015

Tässä mielessä tasapaino eri ominaisuuksia kehittävien liikkumistapojen suhteen lienee aika samanlainen vuodesta toiseen. Pyrinkin siihen, että reilu kolmasosa on aerobista liikkumista tai lihaskuntoa sekä koordinaatiota lisääviä lajeja ja noin viidesosa palloiluja, joissa on anaerobista treeniä ja monipuolista koordinaatiota.

Kuvio: kävely-juoksukm2006-2015kävely-juoksu2006-2015

Todellisuudessa nuo pyrkimykset ovat kuitenkin taka-alalla, sillä teen liikkumispäätökseni yleensä aivan muista syistä. Jos sataa lunta tai puita on pilkottavissa, niin tartun lumikolaan tai kirveeseen enkä ajattele eri ominaisuuksien kehittämistarpeita. Tai jos ladut ovat kunnossa ja keli on hyvä, menen hiihtämään, vaikka fiksumpaa olisi astella kuntosalille. Ja jos tunnen itseni kyvykkääksi pelaamaan futista, niin menen pelaamaan. Sulkikseen menen melkein missä kunnossa vaan, koska en voi pettää pelitovereitani.

Kuvio: palloilutunnit20016-2015palloilutunnit2006-2015

Olen kuitenkin varsin tavoitteellinen, mikä merkitsee muutamia asioita. Jos asetan tavoitteeksi pelata jalkapalloa tai osallistua kilpailuihin tai esityksiin, niin treenaan pitkäjänteisesti niitä varten. Saatan myös asettaa kilometri- tai aikatavoitteita, mutta myös määrä- tai painotavoitteita kuntosalityöskentelyyn. Kovin vakavasti en ota sitä, pääsenkö niihin. Tärkeintä on, että tavoitteet ja niissä kehittyminen motivoivat minua.

Jotkut ovat sitä mieltä, että tavoitteellisuus ja harjoittelun seuranta johtaa välineelliseen tai ulkokohtaiseen liikuntasuhteeseen. Se voi olla osin tottakin. Itse en pidä asiaa ongelmana, mikä tietysti johtuu omasta liikunta-, urheilu- ja varmaankin myös koulutustaustastani. Osaan ja uskallan heittäytyä eri lajien pyörteisiin, vaikka minulla noita vähän hassuja tavoitteita onkin. Esimerkkinä vaikka miesten joukkuevoimisteluharrastus, mikä selittää osan tuosta lisääntyneestä lihaskuntokategoriaan merkitsemästäni liikunnasta. Se tosin voisi olla vaikka ilmaisu- tai esittävää liikuntaakin.

Kuvio: lihaskuntotreenitunnit2006-2015lihaskuntotunnit2006-2015

Kun reilu kymmenen vuotta sitten päätin aloittaa liikkumiseni kirjaamisen, olin 45-vuotias ja ihan kohtuullisessa kunnossa. Elämä oli pyörinyt paljolti pienten lasten ehdoilla, johon kuului kyllä aika paljon yhteisiä leikkejä ja liikuntaakin. Lapset olivat kuitenkin tuossa vaiheessa suuntaamassa enemmän omiin harrastuksiinsa. Minulle jäi enemmän aikaa omaan tai vaimon kanssa liikkumiseen.

Taulukoista ja kuvioista ei kuitenkaan näe kokemuksiini, vaikka hyvällä mielikuvituksella varustetut liikkujat kyllä osaavat lukea näitä kylmiä faktoja yhtä lailla kuin itse osaan kuvitella pelkkiä urheilutuloksia lukemalla, miltä kilpailut tai ottelut ovat voineet paikan päällä tuntua.

Olenkin yrittänyt kirjata omia tuntemuksiani ja kokemuksiani sekä tähän blogiini että osin viime vuonna avaamalleni facebook-sivulle (www.facebook.com/miksi.liikun). Tässä jutussa tarkoitukseni ei ole syventyä niihin todella tärkeisiin liikkumisen ja urheilemisen merkityksiin, joista olen tullut itsekin tietoiseksi vasta tämän liikkumispäiväkirjan avulla (alla kuitenkin linkkejä lähteisiin).

Liikkuminen on hyväksi, mutta helppoa se ei aina ole

Yhden seikan nostan tässä kuitenkin esille, joka varmasti monia ikäisiäni tai 10-15 –vuotta nuorempia kiinnostanee. Kyse on kykenemisestä eli miten ikääntyvä ruumis kestää liikkumisen ja jopa urheilemisen? Tutkimuksethan antavat olettaa, että säännöllinen liikunta on pelkästään hyväksi terveydelle. Tosin esimerkiksi lääkärit varoittelevat liian rankoista lajeista iän karttuessa. Ihmisten kokema todellisuus lienee jossain noiden ääripäiden välissä.

Kokonaisuutena ja jälkikäteen voin väittää, että aktiivinen liikunta on todellakin kannattanut ja että se on pitänyt minut hyvässä kunnossa. Samalla on tunnustettava, ettei aktiivinen liikkuminen ole ollut minulle mitenkään erityisen helppoa. Kymmenen vuotta sitten polviniveleni esimerkiksi olivat niin kipeät – ja olivat olleet jo vuosikausia – etten ollut pystynyt pelaamaan esimerkiksi jalkapalloa juuri ollenkaan. Eripituiset jalkani oireilivat jatkuvasti, vaikka käytin erikoispohjallisia. Varsinkin juokseminen oli erittäin vaivalloista. Kärsin aikamoisista kivuista.

Menin kuitenkin rohkeasti kipua kohti ja rasitin systemaattisesti kipeitä niveliäni, jotka vahvistuivat ja joiden liikkuvuus parani. Toisin sanoen nivelten yli menevät lihakset ja jänteet tulivat toimintakykyisemmiksi. Kivut vähenivät. Vuonna 2009 alkoi sitten ilmetä kipuja, joiden alkulähdettä oli todella vaikea löytää. Kipuja oli oikean jalan pohkeessa, oikealla puolella alaselässä ja lopulta vasemman lonkan tienoilla.

Vuonna 2011 selvisikin, että vasen lonkkanivel oli pahasti kulunut ja siihen oli syntynyt paha liikerajoitus. Kivut olivat aikamoiset. Harvoin pystyin nukkumaan yötä ilman kipuun heräämistä ja lopulta muutaman kilometrin kävely oli keskeytettevä kipujen vuoksi ja voin sanoa, että kipukynnykseni on varsin korkea.

Pelasin sulka- ja jalkapalloakin siitä huolimatta, että saatoin kaatua aivan yllättäen, kun jalka petti alta äkillisen kovan kivun seurauksena. Liikkumispäiväkirjoistanikin näkee, miten lonkkavaiva vaikutti liikkumiseeni, mutta vasta 2011 ja leikkauksen jälkeen vuonna 2012.

Toki tuota voi pitää hulluutenakin, mutta toisaalta tiesin, että liikkumattomuus vain pahensi tilannetta ja olisi hidastanut leikkauksesta toipumistani. Ja tuskin liikkuminen enää siinä vaiheessa edes pahensi lonkan kulumaa. Lonkka ei ole ollut ainut ongelmani, vaikka odotettavissa on toisenkin lonkan leikkaus joskun tulevaisuudessa. Siinäkin oli jo viisi vuotta sitten kulumaa.

Tällä hetkellä ikävin haitta liittyy oikeaan olkapäähäni, josta ultraäänitutkimuksen perusteella on yksi jänne kokonaan poikki ja toinen pahasti nirhaantunut. Vamma tuli todennäköisesti reilu pari vuotta sitten pudotessani saunan katolta ja jäätyäni roikkumaan kattotikapuihin. Tietyt hyvin tärkeät käden liikeradat ovat erittäin kivuliaita. Ilman jatkuvaa olkanivelen harjoitusta lihakset heikkenisivät, käden toimintakyky kuihtuisi ja kivut olisivat rajuja.

Päivänkin harjoittelun väliinjättäminen tuntuu ikävästi – olen kokeillut. Lääkärit eivät mielellään leikkele olkaniveliä turhan takia, koska ns. konservatiivisella hoidolla päästään samoihin tuloksiin kuin leikkauksillakin. Oletan, että tutkimustulos liittyy paljolti siihen, etteivät ihmiset leikkauksen jälkeen kuitenkaan kuntouta raajaansa kunnolla.

Toinen syy lienee leikkausten vaikeudessa ja/tai kalleudessa. Itse yritän pärjätä ilman leikkausta, vaikka se tuskallista onkin. Jos käden toimintakyky heikkenee ratkaisevasti tai kivut yltyvät sietämättömiksi, niin vaadin leikkausta (minulla onkin jo lähete). Oma tavoitteeni on kuitenkin jumpata käsi lähes entiselleen.

Pidä liikkumispäiväkirjaa – opit tuntemaan itsesi paremmin

Kymmenen vuotta sitten elin elämänvaihetta, jossa olin monin tavoin epätietoinen tulevaisuuteni suhteen. Myös ikääntymisen merkkejä alkoi ilmaantua. En enää kestänyt anaerobisia rääkkejä aivan samoin kuin vielä hetki aiemmin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tunnistan vielä paremmin sen, että happivajaalle vedetyt spurtit ovat yhä vaikeampia.

Ilman hyvää aerobista pohjakuntoa ja järkevää anaerobista treeniä en enää uskaltaisi yrittääkään kovia yhtäkkisiä ponnistuksia, jotka 10 vuotta sitten olivat vielä arkisia. Läheisten liikuntaa harrastaneiden ikätovereideni kuolemiin johtaneet sydäninfarktit ovat nekin tehneet minut varovaisemmaksi.

Liikkumispäiväkirjan avulla voin kuitenkin nähdä aika realistisesti sen, missä kunnossa olen, vaikka en testeissä ole käynytkään. Yksinkertaisesti: jos olen harjoitellut säännöllisesti ja monipuolisesti noin tunnin päivässä, niin kuntoni ei voi olla aivan huono.

Toki (an)aerobinen kunto tai lihaskunto vaativat erilaisia treenejä, mutta nekin näen päiväkirjastani. Ilman liikkumispäiväkirjaa saattaisin kuvitella olevani huippukunnossa, mutta yhtä hyvin voisin aliarvioida kuntoni. Omat tuntemukset voivat olla petollisia keski-iässä, kun lihakset saattavat olla vielä hyvässä kunnossa ja pää on vielä juniorin, mutta (an)aerobinen kunto on saattanut rapistua huomaamatta.

Päiväkirja on lahjomaton ja kertoo sen, mikä jokaisen pitäisi tietää tässä iässä: lahjakkuus ei enää kanna eivätkä eiliset saavutukset – nyt on treenattava säännöllisesti.
Kymmenen vuotta sitten halusin myös tietää tarkemmin, miten oikein liikun – ja miksi oikeastaan liikun ja liikumme. Sitä varten täytyy tietää aika tarkasti, mitä sitä oikein tekee, kun liikkuu tai jättää liikkumatta.

Liikkumispäiväkirja oli silloin ainut väline tähän. Nythän erilaisia digitaalisia sovelluksia on pilvin pimein. Minä kuitenkin pidän enemmän käsin kirjaamisesta. Siinä joutuu myös reflektoimaan eli pohtimaan omaa liikkumistaan. Suosittelen.

Linkit aiempiin vuosikatsauksiini.

Tiihonen A. 2015. Liikkumisvuoteni 2014 kuvin, sanoin ja kuvioin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/15/liikkumisvuoteni-2014-kuvin-sanoin-ja-kuvioin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.1.2015.
Tiihonen A. 2014. Liikuntagaala(ni) 2014 (https://www.miksiliikun.fi/2014/01/14/liikuntagaalani-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.1.2014.
Tiihonen A. 2012. Miten liikun – liikuntapäiväkirjan kertomaa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/12/17/miten-liikun/) 17.12.2012.
Tiihonen A. 2012. Yhden vuoden liikunta-analyysi ja -tulkinta ja Katsaus liikkumiseeni 2006-2011 Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/) 12.1.2012.

Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin

Johdatukseksi

Istuminen tappaa ja liikkumattomuus on kansansairaus. Niistä puhutaan tänä päivänä. Parantuuko kansansairaudesta liikuntasosialisaatiolla, kun julkisuudessa puhutaan lähinnä elämyksistä ja siitä, että liikunnan pitää olla kivaa. Onko liikuntasosialisaatiolla jotain annettavaa tähän keskusteluun, jossa vähän liikkuvia yritetään liikuttaa? Sosialisaatiohan on jonkun kulttuurin ja jonkun roolin omaksumista – adaptaatiota ja eräänlaista kotoutumista. Millä tavoin vähän liikkuvat sosiaalistettaisiin ja kotoutettaisiin suomalaiseen liikuntakulttuuriin?

Suomalainen liikuntakulttuuri on käytännöissään ja käsitteissään hyvin monipuolinen, lajikirjo on valtava ja kaiken lisäksi me olemme erottaneet urheilun ja liikunnan toisistaan. Huippu- ja kilpaurheilun lisäksi Suomessa voi harrastaa junioriurheilua, aikuis- tai veteraaniurheilua ja vammaisurheilua tuhansissa urheiluseuroissa. Jos ei halua lainkaan kilpailla, niin kunto-, terveys-, harraste-, arki- tai erityisliikunnan mahdollisuuksia on runsaasti saatavilla sekä urheilu- ja liikuntaseuroissa että julkisissa ja yksityisissä liikuntapalveluissa lähes ympäri Suomen. Rakennettu liikuntaympäristö tarjoaa myös yhä enemmän liikuntamahdollisuuksia mm. lenkkipolkuina, latuina ja lähiliikuntapaikkoina. (Tiihonen 2014)

Edellisestä huolimatta vähän liikkuvat, liikunnallisesti passiiviset, liikunnasta syrjäytyneet tai joidenkin käsitteillä jopa liikkumattomat, eivät ole sosiaalistuneet mihinkään näistä liikunnallisista alakulttuureista. Heidän kotoutumisensa liikuntakulttuurin on epäonnistunut, vaikka suurin osa heistä elää muuten suomalaisessa kulttuurissa kuin kalat vedessä. Suomalainen kulttuuri on joiltakin osin liikuntavastainen ja osa vähän liikkuvista on syrjäytynyt myös muilla tavoin valtakulttuurista.

Tässä puheenvuorossa keskityn muutamiin tutkimuksiin, joissa on lähestytty liikkumisen ja liikkumattomuuden mysteeriä erilaisten liikunta- ja urheilukokemusten merkitysten kautta sekä ymmärtämällä arjen erilaisia liikunnallisia roolejamme. Elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemusten ymmärtäminen auttaa vähän liikkuvan tukemisessa kuin myös se tieto, että emme liiku pelkästään yksin, vaan myös kaveri-, puoliso-, työ- ja perherooleissa omassa arjessamme. (Tiihonen 2015; 2013; 2011)

Rakennan tässä eräänlaista vähän liikkuvan liikkumispolkua. Polun rakentamiseen on saatu kokemuksia useista hankkeista, joissa on kehitelty keinoja eri syistä vähän liikkuvien liikuttamiseksi ja voimaannuttamiseksi. (esim. Laaja-alaisen toimintakyvyn, Voimaa vanhuuteen, Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab -hankkeet)

Liikkumisen kokemuksia ja merkityksiä – voiko vähän liikkuvia tukea?

Aika hyvin jo tiedetään, että liikunnan ja urheilun harrastaminen tai jopa liikkuminen paikasta toiseen kilpailee muiden ja yhä atraktiivisempien ajankäyttömuotojen kanssa. Valinnanvaraa on liikuntakulttuurin sisällä paljon, mutta sen ulkopuolella vielä enemmän. Aktiiviliikkujat ja –urheilijat kuitenkin osaavat löytää liikunta- ja urheilukokemuksistaan monenlaisia merkityksiä ja he liikkuvat useissa arjen rooleissa ja yhteisöissä. Nuoret liikkujat ja urheilijat, mutta myös keski-ikäiset ja iäkkäät tarvitsevat liikkumiselleen ja urheilemiselleen monenlaisia merkityksellisiä kokemuksia (Koski & Tähtinen 2005, Salasuo & Kangaspunta 2011,Tiihonen 2013).

Vähän liikkuvien liikuttamisessakin kannattaisi siis ensin tarkastella sitä, miten aktiiviliikkujat merkityksellistävät kokemuksensa. Samaa liikuntamuotoa tai urheilulajia harrastavatkin perustelevat liikkumistaan eri tavoin. Näitä erilaisia kokemuksellisuuksia ja merkitysmaailmoja on ymmärrettävä ennen kuin vähän liikkuvia voi tukea heidän sosialisaatiossaan liikuntakulttuuriin (Schneider-Lehto & Tiihonen 2012, Tiihonen 2011).

Toinen kiinnostava havainto on, että vähän liikkuvan arkikin on todennäköisesti yhtä täyteen pakattu kuin meidän muidenkin. Liikunta ei vähän liikkuvalle ole ennestään kokemuksellisesti tuttua tai hänellä on siitä negatiivisia kokemuksia. Se ei tällöin ole kulttuurisesti merkityksellistäkään, joten miksi ihmeessä hän muuttaisi arkeaan sen vuoksi, että joku ravitsemusasiantuntija tai terveystiedon opettaja häntä siihen tutkimusten tuella kehottaa?

Kokemusten voima näkyy siinäkin, että tieteellisen tiedon ja asiantuntijoiden auktoriteetti on viime vuosina murentunut laajasti yhteiskunnassamme ja sen on korvannut kokemuksellisuus ja varsinkin vertaiskokemus ja –asiantuntijuus (ks. Nieminen, Tarkiainen & Vuorio 2014). Terveysargumentit kiertyvät kaiken lisäksi vähän liikkuvan ihmisen identiteetin kannalta muutenkin hankaliin kipupisteisiin, kuten ulkonäköön ja liikunnallisuuteen, syömiseen ja juomiseen, joista edelliset ovat todennäköisesti kokemuksellisesti negatiivismerkkisiä ja jälkimmäiset positiivisiin kokemuksiin liittyviä (Tiihonen 2004).

Esteitä vähän liikkuvan liikkumiselle on siis enemmän kuin runsaasti. Liikunta ei ole kivaa, se saattaa murentaa jo muutenkin haperoa identiteettiä ja omat lähiyhteisöt koostuvat nekin vähän liikkuvista tai jopa liikuntavastaisista ihmisistä. Länsimaisia hyvinvointivaltioita on myös kritisoitu siitä, etteivät ne kykene nykymuodossaan aktivoimaan ihmisiä. Rovio & Pyykkönen (2011) esittävätkin radikaaleja poliittisia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on tehdä yhteiskunnastamme liikuntamyönteisempi.

Useista hyvistä ehdotuksistaan huolimatta tämä ja muutamat muut poliittisesti latautuneet puheenvuorot eivät tunnu tavoittavan ihmisten kokemuksia sillä tavoin, että niiden ymmärtämisestä rakentuisi mahdollisuus kulttuurin ja yhteiskunnan muuttamiseen käsitteellisellä ja yhteiskuntapoliittisella tasolla. Helppoa tällaisen uuden ajattelutavan rakentaminen ei olekaan yhteiskunnassa, jossa esimerkiksi liikunta-, kulttuuri-, nuoriso- sekä sosiaali- ja terveysalat ja eri ikäpolvet on erotettu toisistaan ja jossa myös yhteiskunnan eri sektorit toimivat toisistaan välittämättä. (Pirnes & Tiihonen 2011; 2010, Saarenheimo et al 2014; Pohjolainen & Tiihonen 2015).

Liikuntakulttuuri muuttuukin hyvin erilaiseksi, kun urheiluun sekoitetaan taidetta tai kun liikunnasta tehdään sirkusta tai kun leikin avulla yhdistetään eri-ikäisiä. Liiallinen vakavuus, kilpailullisuus ja omaan napaan tuijottaminen unohtuvat, kun liikkumisen kontekstit ja merkitykset vaihdetaan. Tällöin yksilö sosiaalistuu liikkuviin ryhmiin myös muista kuin liikunnallisista syistä ja liikunta muuttuu osaksi eri toimi- ja hallinnonalojen arkikäytäntöjä. Käytännön kokemusten kautta myös julkinen, yksityinen ja kansalaistoiminnan sektori voivat oppia toisiltaan yhteispeliä, jota tarvitaan vähän liikkuvien kotouttamisessa liikuntakulttuuriin. (Ks. Kolmas lähde-, Elämänkulku ja ikäpolvet ja Koko Suomi leikkii –hankkeet)

Monet kuitenkin ajattelevat, että pakko on ainut keino vähän liikkuvien liikuttamiseksi. Koululiikunnan tuntimäärän lisääminen lienee ainut pakkokeino, jota voidaan nykylainsäädännön aikana käyttää liikuttamiseen. Eettisesti onkin aina ongelmallista pakottaa ihmisiä liikkumaan, jos heillä itsellään ei ole halua liikkumiseen. Usein kyse on kuitenkin siitä, että yksilöt haluaisivat liikkua, mutta tuo halu ei ole tarpeeksi voimakas. Kyse voi olla myös osaamisen tai kykenemisen puutteista, joita melkein aina täydentää se, ettei heitä mikään tai kukaan velvoita liikkumaan. Tässä kuitenkin tarkoitetaan positiivista velvollisuutta, joka syntyy vaikkapa siitä, että kavereilla on yhteinen harjoitusvuoro tai että puolison kanssa on mentävä lenkille. Ensin pitäisikin arvioida kunkin yksilön tilanne näiden toimijuuden modaliteettien suhteen. Myös vähän liikkuvalle itselleen olisi hyvä tietää, miksi hän ei saa itseään liikkeelle – onko se halun, osaamisen tai vaikkapa velvollisuuksien puute? Ikäihmisten erilaisissa voimaannuttamis- ja tukihankkeissa on onnistuneesti hyödynnetty näitä Jyrki Jyrkämän (2008) muotoilemia toimijuuden osa-alueita (Pohjolainen 2014).

Sosialisaatio laajemmin ymmärrettynä tarkoittaa myös niitä rooliodotuksia ja -mahdollisuuksia, joita meillä arjessamme on. Kun liikunta liittyy luontevana osana parisuhteeseen, perheen tekemisiin, työhön tai työmatkoihin sekä ystävien ja kavereiden kanssa toimintaan, niin on huomattavasti todennäköisempää, että ihminen liikkuu kuin silloin, kun liikunta on vain hänen omaa, yksin harjoittamaa toimintaa. Liikuntavalistus kohdistuu kuitenkin melkein aina vain yksilöön ja hänen terveyteensä – ei elämässä tarvittavien sosiaalisten roolien kokonaisuuteen.

Nykyaikana kaiken pitää kuitenkin olla kivaa ja tuottaa iloa. Elämyksiä metsästetään ja monet liikunta-alan asiantuntijatkin toistavat ”ilo-mantraa” ymmärtämättä, että me koemme iloa aivan eri asioista. Vain osa hakee liikkumisesta vain puhdasta nautintoa ja elämyksiä, kun toisille tärkeintä on oman osaamisen kehittäminen tai selviytyminen vaikeistakin haasteista. Heille liikunta tai urheilu on oman identiteetin rakentamista ja minäkuvaa vahvistavien kokemusten etsintää. Erittäin monille liikunta tarjoaa mahdollisuuden yhteisöllisyyden ja osallisuuden kokemuksiin. He haluavat toimia ryhmässä ja iloitsevat joukkueena tekemisestä. Ja onhan meissä suomalaisissa taas yhä enemmän niitä, jotka haluavat olla toimijoita. He liikkuvatkin ainakin osin sen vuoksi, että voivat auttaa ja tukea toisia. ”Kiva ja ilo” siis syntyy meille erilaisista kokemuksista liikunnan ja urheilun kentillä. (Tiihonen 2015)

Jos vähän liikkuvien tukemisessa huomioidaan sekä toimijuuden modaliteetit, arjen sosiaaliset roolit ja erilaiset kokemuksellisuudet, niin todennäköisyys onnistumiseen parenee huomattavasti. Olemme toteuttaneet monia hankkeita ja joitakin tutkimuksia, joissa on käytetty joko näitä kaikkia näkökulmia tai vain osia niistä. Selvää on ainakin se, että aktiivisesti liikkuvat saavat liikunnasta monenlaisia kokemuksia ja he liikkuvat monissa sosiaalisissa rooleissa. Sekin on selvinnyt, että vähän liikkuvia on lähestyttävä liikuntakokemusten kautta – tieto ei riitä liikuttamiseen. Joskus riittää se, että liikuntamuoto on tekijälle uusi, jolloin aiemmat huonot kokemukset eivät haittaa taustalla. Ohjaajan tai tukijan on kuitenkin hyvä ymmärtää, että liikkujat hakevat liikunnastaan hyvin erilaisia kokemuksia. Monissa tapauksissa joidenkin vähän liikkuvalle luontuvan tai tutun sosiaalisen ryhmän kautta on saatu hyviä tuloksia – seniorien ryhmä tai palvelutalon asukkaat ovat lähteneet yhdessä liikkeelle. Liikuntakavereista ja ulkoiluystävistäkin on hyviä kokemuksia, jos kavereiden välitys on onnistunut. (vrt. esim. Laaja-alaisen toimintakyvyn, Voimaa vanhuuteen, Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab -hankkeet)

Jonkin verran tiedetään myös virtuaalisten yhteisöjen sosiaalisen tuen vaikutuksista. Yleensä kyseessä ovat kuitenkin olleet jo aktiiviliikkujat – silti sosiaalisen median ja muiden liikuntaa tukevien sovellutusten merkitystä pitäisi tutkia. Itse olen saanut hyvää palautetta kohtalotovereiltani blogista, jonka kirjoitin lonkkaproteesileikkaukseni jälkeen toipumisestani ja kuntoutumisestani (Tiihonen 2013b; ks. myös www.miksiliikun.fi).

Vähän liikkuvien liikkumispolku

Vähän liikkuva tarvitsee enemmän tukea kuin hän yleensä saa, mutta pelkän liikuntasosialisaation käsitteen ja käytäntöjen kautta liikuttaminen ei onnistu. Vähän liikkuvan liikuttaminen on ymmärrettävä yksilöä voimaannuttavana, kokemuksellisesti merkityksellisenä sekä hänen toimijuuttaan vahvistavana prosessina. Elämme nimittäin maailmassa, jossa suun kiinni pitäminen ja jalkojen liikuttelu ovat joillekin meistä äärimmäisen vaikeita asioita. Maailmaakin pitäisi muuttaa ja yhteiskunnan instituutioiden pitäisi velvoittaa ihmisiä liikkumaan. Silti valinnat ovat lopulta yksilöiden omia. Jos hänen kokemusmaailmassaan ja lähiyhteisössään liikunnalla on sijansa ja merkityksensä, niin todennäköisyys liikkumiselle kasvaa. Usein juuri tämä vähän liikkuvilta puuttuu, pahimmassa tapauksessa he ovat yksinäisiä, joilla ei ole muitakaan sosiaalisia ryhmiä tukenaan.

Monissa hankkeissa on jo nähty, että vähän liikkuvat tarvitsevat tuekseen riittävän pitkän prosessin. Aluksi hänen olisi tehtävä oman liikkumisensa laaja-alainen itsearviointi, jossa hän arvioi aiempien liikuntakokemustensa merkitykset itselleen. Selvää myös on, että hänen on saatava uusia tai korjaavia liikuntakokemuksia, koska aiemmat eivät ole olleet riittävän hyviä ja koska hänellä usein on hyvin vähän erilaisia liikuntakokemuksia. Hän tarvitsee myös runsaasti (vertais)tukea, jotta liikkuminen juurtuisi hänen arkeensa. Liikuntasosialisaatio pitäisi siis ulottaa myös hänen läheisiinsä tai hänet pitäisi ”sosiaalistaa” liikkuviin ihmisiin tai ryhmiin (vrt. Pohjolainen 2014). Muuten arjen piintyneiden tapojen muuttaminen on raskasta. Toiset ihmiset ja opitut rutiinit auttavat. Lopulta on kuitenkin kysymys siitä, miten tärkeänä hän kokee liikunnan merkityksen itselleen. Siksi on olennaista, että liikunnan erilaiset merkitykset tulevat hänelle tutuiksi. Terveyden merkitystä on viime vuosina korostettu muiden – joskus kummallistenkin – merkitysten sijasta, joilla liikkuvat ihmiset osaavat perustella liikkumistaan.

Jos vähän liikkuvasta saadaan näin liikkuva ihminen, niin onko kyse liikuntasosialisaatiosta? Periaatteessa niinkin voi ajatella, vaikka todennäköisesti kyse on ollut prosessista, jonka kuvaamiseen ja ymmärtämiseen tarvitaan hyvin monenlaisia tässäkin puheenvuorossa kuvattuja kokemuksia, käytäntöjä ja käsitteitä. Vaikka itsestäni alussa tuntuikin, että liikuntasosialisaatio on käsitteenä jo vanhentunut, niin kyllähän tuollaista prosessia voisi kutsua liikuntaan sosiaalistamisen poluksi – liikkumispoluksi. Jos on urheilijan tai liikkujan polku tänä päivänä kivikkoinen, niin vielä vaativampi on vähän liikkuvan polku.

Olympiakomitea ja Valo ry. ovat ottaneet kahden ensin mainitun polun tekemisen ja tukemisen tehtäväkseen – vähän liikkuvan liikkumispolun raivaamiseen tarvitaan useampia yhteisöjä, entistä parempaa asiantuntemusta ja toimivien käytäntöjen juurruttamista kentille, poluille ja saleille. Vähän liikkuva tarvitsee myötätuntoista ja tavoitteellista tukea, joka rakentaa liikkujan identiteettiä elämysten ja osallisuuskokemusten voimalla liikkuvaksi toimijaksi, joka selviytyy vastoinkäymisistä ja tuntee olonsa kotoisaksi muiden liikkujien seurassa.

Muistettava on sekin, että vähän liikkuvalta itseltäänkin saa ja pitää vaatia omia ponnistuksia. Kotoutumiseen auttaa parhaiten suomen kielen opettelu, mutta liikuntakulttuuriin sosiaalistumisesssa se kieli on usein jalkapallon globaali kieli. Liikuntakulttuuri tarjoaakin monia mahdollisia kieliä, joiden kautta vähän liikkuva voi kotoutua ja löytää oman paikkansa liikkuvana kansalaisena. Kaikki maahanmuuttajat eivät opi täydellistä suomea eikä jokainen vähän liikkuva halua pelata jalkapalloa, mutta kummaltakin kotoutujalta voi odottaa jonkinlaista yrittämisen halua. Joskus kotoutuminen Suomeen ja liikuntakulttuuriin vaatii aiempien traumojen läpikäyntiä ja intensiivistä tukea – silloin tarvitaan vähän liikkuvan polun toimijoilta osaamista ja pitkäjänteisyyttä. Meiltä muilta voi vaatia sitä, että jaksamme kannustaa näitä kotoutujia yrittämään parhaansa.

Lähteet

Jyrkämä, J. 2008. Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä – hahmottelua teoreettis-metodologiseksi viitekehykseksi, Gerontologia 4, 190–203.

Koski, Pasi ja Tähtinen, Juhani (2005) Liikunnan merkitykset nuoruudessa. Nuorisotutkimus 23 (1) 3-21.

Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.) 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Pirnes, E. & Tiihonen, A. 2011. Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Pirnes, E. & Tiihonen, A. 2010. Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Pohjolainen, P. & Tiihonen, A. (2015) Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu. Liikunta & Tiede 53 (6), 86-92. (http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_6-15_tutkimusartikkelit_pohjolainen_lr.pdf)

Pohjolainen, P. 2014, toim. Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki (http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390)

Rovio, E. & Pyykkönen, T. 2011. Vähän liikkuvat juoksuttavat päättäjiä ja tutkijoita. Liikuntatieteellinen seura Impulssi nro 26. Helsinki.

Saarenheimo, M. (toim.) 2014. Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.ikapolvet.fi/images/stories/artikkelikokoelma_webreso.pdf)

Salasuo, M. & Kangaspunta, M. (toim.) 2011. Hampaat irvessä. Painavia sanoja 11–15-vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Schneider-Lehto, T. & Tiihonen, A. 2012. Miehet jumppaamaan – ikuisuusprojekti vai täyttä totta? Voimistelu (3) 4, 40–41.

Tiihonen A. 2015. Kokemusten kirjo. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 26.1. 2015.

Tiihonen, A. 2014. Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, A. 2013a. Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä I. & Ojala H. (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, A. 2013b. Lonkalta meni – vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. Blogiartikkeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf)

Tiihonen, A. 2011. Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Tiihonen, A. 2004. ”Mikään ei ole rumempaa kuin kaunis mies?!” Liikunta & Tiede 42 (4), 21-26.

Hankkeita, joissa vähän liikkuvia on tuettu heidän liikkumisessaan

Elämänkulku ja ikäpolvet -hanke (www.ikapolvet.fi),
Koko Suomi leikkii –hanke (http://www.kokosuomileikkii.fi/)
Kolmaslähde -hanke (https://www.innokyla.fi/web/verkosto859507)
Laaja-alaisen toimintakyvyn tutkimus- ja kehittämishanke (http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390)
Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab – Terveysliikkujan ääni – hanke (http://www.lamk.fi/tki-toiminta/julkaisut/Sivut/tuote.aspx?pid=2429)
Voimaa vanhuuteen -hanke (www.voimaavanhuuteen.fi)
Ks. myös: Nykänen, Anna-Stina (HS, 29.3.2015) Lihavien salille kehtaa mennä kuka tahansa: Testaa, millainen liikkuja sinä olet. (http://www.hs.fi/sunnuntai/a1427432691805).

JK. Vuoden 2015 aikana kirjoitin aihetta sivuten seuraavilla otsikoilla tällä blogisivullani. Voinee sanoa, että se askarrutti mieltäni. Ja tuskin vähäisen liikunnan tai kotoutumisen haasteet tulee ratkaistuksi ensi vuonnakaan.

MiksiLiikun –artikkelit ja blogit 2015 (linkin alta tiedostoon, josta kaikki tekstit aukeavat)  MiksiLiikun_blogit2015
Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu.
Liikkumaan ihan joka iässä.
Mikä merkitys liikkeen lisäämisellä on Suomen tulevaisuudelle?
Hei, olen aina osa (jotakin) ryhmää – osallisuuskokemusten merkitys.
Voimistelemaan Gymnaestradan viitoittamalla tiellä.
Rajatiloista toiseen liikkuminen.
Liikunta – urheilun nurja puoli.
Identiteettikokemukset liikunnassa ja urheilussa – rakentamista ja jälleenrakentamista.
Miksi liikut?
Liikettä kehitykseen – kehitystä liikkeeseen.
Liikuntakulttuurin käsitelukutaitoa tarvitaan.
Elämyksellisyyttä liikunnassa – riittävästi, muttei liikaa eikä liian vähän.
He eivät tiedä mitä tekevät…
Liikuntakulttuuri on yksi.
Liikuntakulttuurin käsitepuu.
Urheilu ja liikunta toimijakentässä.
Liikunta on käsitteenä hyvä renki.
Ristipölytys liikuntamuotojen ja urheilulajien välillä.
Urheilulajit liikuntana.
Miten liikut, siten olet – vai oletko?
Kokemusten kirjo.
Liikuntakulttuurista vähäsen.
Liikkumisvuoteni 2014 kuvin, sanoin ja kuvioin.
Liikuttamisen ja liikuttumisen vuosikatsaus 2014.

Aikalaistekstejä blogeissani 2015 (linkin alta tiedostoon, josta kaikki tekstit aukeavat) Aikalaistekstejä_blogeissani_2015
Keskeneräistä elonkorjuuta.
Love hurts, trust kills – sosiaalinen pääoma ja amerikkalainen unelma.
Onko Suomi kuin Amerikka?
Historialliset väkivallan rakenteet ahdistavat naisia.
Kaikki haluaisivat olla hyviä ihmisiä.
Rajatilallisia tulkintoja kuplaunioneista.
Rajatiloista toiseen liikkuminen.
Toukotöitä tekemässä.
Toukotyöt kuvina ja videoina.
”Ei siellä pikku hiirulaisiin törmää”.
Satunnaisen matkailijan havaintoja ajasta ja paikoista.
Onko ReiluPeili myös reilu peli?
Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat.
Päiväkirjakosketuksia ja kissavideoita.
Liikettä kehitykseen – kehitystä liikkeeseen.
Miten Perhehoito tukee isiä?
Mielipahasta, katkeruudesta, sananvapaudesta ja niiden ongelmallisuudesta.
Liikuntakulttuurin käsitelukutaitoa tarvitaan.
He eivät tiedä mitä tekevät…
Sanomalehtikatsauksesta Some-katsaukseen.

Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen

Aloitin jalkapallokauteni päivittämällä facebook-sivulleni linkissä näkyvän videon 55-vuotissyntymäpäiväni tienoilla (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1414326155539052/?pnref=story). Odotukset olivat talven jälkeen yhtä aikaa sekä toiveikkaat että epätietoiset.

Mitä tästä MM-kisojen jälkeisestä vuodesta oikein voisi odottaa? Nuoruudestanikin ovat MM- ja EM-kisavuodet ja jääneet parhaiten mieleen osin tosin senkin takia, että 1974, 1976 ja 1978 olivat menestyksekkäitä ja mieleenpainuvia vuosia omissakin joukkueissani.

Huuhkajilla oli keväällä vielä pienet mahdollisuudet EM-kisoihin, liiga oli kysymysmerkki, ykkösdivarissa minulla oli parikin seurattavaa joukkuetta ja kakkosdivarissa odotin poikani joukkueelta hyviä otteita. Alkukausi innostikin FC Lahti Akatemian riemukkaiden otteiden ansiosta (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1434457326859268/?pnref=story). Mutta sitten tuli kesäkuu.

FIFA:n lahjusskandaali, Huuhkajien huonot pelit ja näiden pohjalta vellonut ikävä ja osin epäasiallinen jalkapallokirjoittelu veivät futisintoni pohjamutiin. Akillesjänteen loukkaantuminen yleisurheilukisoissa ja olkapäässä paljastunut kivulias jännevamma lisäsivät tuskaani.

Akatemian peli alkoi takkuilla, Mikkelin Palloilijoilla se ei koskaan lähtenytkään lentoon eikä PS Kemikään vielä vakuuttanut. Olin veikannut vääriä ”hevosia” – futiskesä oli loppua ennen alkuaan. Onneksi Gymnaestrada piti ajatukset toisaalla (https://www.facebook.com/harri.hollo/posts/10207004861461964?pnref=story)

Tämän masennuksen keskellä Suomen Palloliitto teki kummallisen päätöksen ja pani A-maajoukkueen päävalmentajan paikan avoimeen hakuun. En voinut vastustaa kiusausta, jonka avulla saatoin purkaa patoutunutta jalkapallon kehittämiseen suuntautuvaa salarakkauttani futisanalyysiperinnettäni, jonka aloitin EM-kisoissa 2012 (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/FUTISEMKISABLOGIT2012.pdf) ja jota jatkoin vuoden 2014 MM-kisojen aikaan (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/).

Päätin tehdä virtuaalisen hakemuksen Huuhkajien päävalmentajaksi, jossa pohdin laajasti jalkapallomaajoukkueen valmentamiseen liittyviä kysymyksiä ja tein omasta mielestäni oivallisia ehdotuksia suomalaisen jalkapallon kehittämiseksi (https://www.miksiliikun.fi/2015/08/03/huuhkajien-paavalmentajaksi/). Ja sitten tuli mieletön elokuu…

Se oli minulle mielettömämpi kuin saman niminen elokuva, joka kertoi vuoden 1963 nuorisofestareista Helsingissä pääosissaan mm. Esko Salminen, Tommi Korpela ja Pirkka-Pekka Petelius. Heidän kanssaan vietinkin yhden päivän elokuvan kuvauksissa. Saatiin aikaan muutama sekunti elokuvaa ja tajusin, ettei elokuvan teko mitään herkkua ole pääosan näyttelijöille. Meillä avustajillahan oli siihen nähden ihan kivaa.

Viisvitosten SM-kisoista aurinkoisessa Kemissä enemmän toisaalla, tässä nyt vain linkki silloisiin loistaviin fiiliksiin (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1464432720528395?pnref=story).

Elokuussa alkoi myös näkyä, että PS Kemillä olisi Ykkösen nousijajoukkueena mahdollisuus nousta suoraan liigaan. Pikkuriikkisen verran sekaannuin PS Kemin mahdollisiin pelaajahankintoihinkin, vaikka lopulta kuvio ei sitten toteutunutkaan.
FC Lahti Akatemia aloitti myös sitkeän nousunsa valmentajan vaihdoksen jälkeen ja Huuhkajienkin tilanne alkoi selkiintyä valmentajakuvioiden saatua ratkaisunsa. MP:n tilanne sen sijaan näytti synkältä.

Jalkapallon kimmaltavaa kaunetta sain kokea ikämiesfutiksessa, mutta muuten valoa ja varjoa oli vielä vaihtelevasti näkyvillä – miten Huuhkajien, Akatemian ja PS Kemin lopulta kävisi? Syys- ja lokakuu pitivät futiksen ystävän jännityksessä.

Syyskuun eka viikonloppu meni taas turnauksessa, sillä 55-vuotiaiden mestaruudesta innoittuneena osallistuin myös 50-vuotiaiden SM-kisoihin Oulussa. Futiksen luonne moraalisestikin korkeatasoisena pelinä ilmineerattiin Puijon Pallon tähtijoukkueellemme, sillä jouduimme nöyrtymään ennakkosuosikkiasemasta ja ratkaisuotteluiden reilusta hallinnasta huolimatta neljänteen sijaan. ”Ansaitsimme” senkin, kuten toisaalla tulkitsen (Ansaittua vai ei).

Helsingin piirin 55-vuotiaiden mestaruus ratkaistiin neljän joukkueen yksinkertaisella sarjalla. Seurani Puotinkylän Valtti oli alkusarjan jälkeen kolmas, mutta loppusarjan kaksi voittoa ja tasapeli antoivat hyvät mahdollisuudet mestaruuteen.

Itse pelasin parissa peleissä vähän oudommalla pelipaikalla kärkipelaajana kahden eri huippuhyökkääjän eli Tom Forsmanin ja Noureddine Aboulfaozin vaihtopelaajana ja yhden HJK:n entisen pelaajan Pekka, ”Vinski”, Kaartisen kanssa paikkaa vaihtaen keskikentällä. ”Tomppa” ja ”Nortti” täräyttivät alkusarjassa yhteensä 30 kaappia, joten ihan hyvien heppujen vaihtarina sain olla.

PuPa:ssa vaihtomiehenäni oli muuten ex-maajoukkuemies Hannu, ”Hodo”, Turunen eli vertailutaso itseeni oli vähintäänkin ok. Yhden pelaajan vaikutuksesta joukkueen menestykseen tein myös pienen analyysin, jossa on leikin seassa vähän totuuden siementäkin (Kuka on voittava pelaaja eli voiko yksittäinen pelaaja vaikuttaa joukkueen tulokseen).

Syyskuussa Huuhkajat taisteli voiton Kreikasta ja Fär-saarista. Nihkeästi, mutta voitot ovat aina voittoja. Ja tuossa paikassa ne olivat ihan valtavan tärkeitä koko Suomi-futikselle. Tästä lisää toisaalla (Futisvuoden 2015 opetus).

Lokakuun kolmannen iltapäivänä istuin ensin puutarhan penkillä räpläten kahta ottelutulossovellusta yhtä aikaisesti aivan hirveän jännittyneenä. FC Lahti Akatemia pelasi viimeistä otteluaan Joensuun Jippoa vastaan Joensuussa. Ottelussa, joka sen oli pakko voittaa sarjapaikan säilyttämiseksi.

Ottelu oli pitkään 2-1 Akatemialle, mutta minuutit ja sekunnit kuluivat tuskallisen hitaasti. Lopulta ruudulta näkyi full time ja saatoin näpyttää onnitteluviestin joukkueelle. Ja vaikka en ollut paikalla, niin saatoin kuvitella sen riemun, minkä pitkä veitsi kurkulla –tilanne oli saanut aikaiseksi. Hetken päästä puhelimestakin kuului riemun kiljahduksia!

Taistelu on aina hienoa ja nousu murheen alhosta iloon on vielä hienompaa. Siitä oli sitten pakko lähteä tyynnyttelemään itseäni ja pyöräillä katsomaan KUV:n ja Kiffenin ottelua, jossa ratkaistiin myös meidän sijoituksemme piirisarjassa. Kiffenin 2-1 voitto merkitsi meille mestaruutta ja itselleni siis tuplaa. Ei hassumpi futispäivä meidän perheessämme!

Huuhkajien loppukausi oli monella tapaa uusi alku, kun joukkue lopetti EM-karsintansa lokakuussa kahteen tasapeliin Romaniaa ja Pohjois-Irlantia vastaan. Varsinkin Romania-ottelussa nähtiin peliä, jota suomalaisten kannattaa pelata (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/08/Pelaajat_pelitavat.pdf).

Jälkiviisaasti voinen sanoa, että valmentajahakemuksessani olin analysoinut Huuhkajien tilanteen aika nappiin ja esittänyt myös ratkaisuja, joita Rive Kanerva syksyn otteluissa käyttikin (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/08/SPL_Valmennuslinja_kommentit.pdf).

Seuraava jännitysnäytelmä koettiin 17. lokakuuta, kun ykkönen saatiin päätökseen. Suosikkijoukkueeni PS Kemi Kings kesti paineet ja voitti viimeisen ottelunsa Sauvosaaren mainiolla kentällä, joka tarvitsee kuitenkin melkoisen kohennuksen ensi vuoden liigaa varten. Meri-Lapista rahaa löytynee, kun paluu ylimmälle sarjatasolle toteutui yli neljännesvuosisadan kestäneen odotuksen jälkeen. ”Ei oo muutako Kemi”.

Jännitys vain lisääntyi, kun päästiin lokakuun 25. päivään, jolloin ratkottiin liigan voittaja, mitalistit, putoaja ja karsija. Seinäjoen jalkapalloklubin ottelu sarjapaikasta taistelleen FF Jaron kanssa oli tasainen taistelu, jossa Jaro olisi voinut yltää tasapeliin ja jopa voittaa ottelun, vaikka ihan viimeistä vaihdetta pietarsaarelaiset eivät saanetkaan päälle.

Samaan aikaan RoPS kuritti FC Lahtea, joka ei koko kautena saanut peliään kuntoon. Ja kun HJK väänsi kauden ilmeen mukaisesti niukan voiton KuPS:sta, niin kausi oli paketissa. SJK, RoPS ja HJK mitalisteina, ykköseen lähti Jaro ja karsinnassa kohtaavat FC KTP ja PK-35 Vantaa.

Keskikesällä näytti, että tästä tulee kaikkein surkein futiskesä ikinä. Olin jo varma etten itsekään kykene palloa potkimaan ja jouduin tosissani pohtimaan futiksen soveltumista ikämiehelle (Onko jalkapallo suositeltavaa ikämiehelle).

Onneksi jalkapallo osaa yllättää veteraaninkin. Sarjat muuttuivat äärimmäisen jännittäviksi ja monenlaiset futisanalyysit tulivat yllättäen mahdollisiksi, kun empiria eli kenttien tapahtumat antoivat niihin aivan uusia eväitä.

”Aevan mahtavaa”, sanoisi kemiläinen upealla ja ainutlaatuisella tavallaan. ”Ei voe valittoo”, vastaisi savolainen. Minusta ex-savolaisesta, vartti-kemiläisestä ja ainakin puoliksi stadilaisesta tämä nyt vain oli sairaan makeaa.

Voiko futis tarjota enemmän huikeita kokemuksia toivosta ja riemusta riipaiseviin pettymyksiin. Ja voiko enempää potuttaa, miten tämän hienon lajin juttuja sössitään kabineteissa. Upeinta oli nähdä jo maahan lyötyjen joukkueiden mahtavia nousuja ja sitä joukkuehengen voimaa, kun jokainen yksittäinen pelaaja antaa kaikkensa.

Vai oliko se kaikkein merkittävin asia kuitenkin se, että vaarin pikku-Dundu aloitti futiksen pelaamisen Pikkujättiliigassa kuten isänsä parikymmentä vuotta aiemmin. Vaikka seurasin aika tiiviisti muutakin jalkapalloa, niin eniten minä näin viisivuotiaan lapsenlapseni pelejä tänä kesänä.

Sydäntä lämmittävää oli nähdä miten hyvin pikkuiset ja heidän (iso)vanhempansa oppivat jalkapalloperheessä futisyhteisöllisyyden alkeet. Hienoa kotoutumista liikuntakulttuuriin! (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1433548436950157/?pnref=story)

Joku turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen työntekijä tiivistikin jossain uutisessa hienosti sen mitä nyt tarvitaan: ”vähemmän keittiöpsykologiaa ja enemmän jalkapalloa!” Kun suomalainen futiskausi on nyt kilpailumielessä ohi, niin sallittaneen sekin, että vietetään hetki ”futissosiologian” parissa…

Keskeneräistä elonkorjuuta

Kesä tuli myöhään. Niin syksykin. Elonkorjuu on vielä kesken. Omassa päässänikin koko satokausi on vielä valmistumattomuuden tilassa. Tätä kesäkautta voin kuitenkin väittää yhdeksi hämmästyttävimmistä omassa elämässäni. Palaan siihen myöhemmin, mutta nyt keskityn Suomeen. Kotimaahani ja meihin suomalaisiin, joita olen lakkaamatta hämmästellyt keväästä asti.

Myönnettävä on, että maailma ympärillämmekin on muuttunut oudoksi. En tunne – lienenkö tuntenutkaan – sitä kovin hyvin. Mielelläni ymmärtäisin paremmin. Viime kuukausien aikana olen lukenut joitakin harvoja tekstejä, joiden kautta tämä kaikki näyttää ymmärrettävämmältä. Sen sijaan olen törmännyt lukemattomiin teksteihin, joissa ei yritetäkään ymmärtää erilaisia näkemyksiä eikä aseteta omia mielipiteitä kyseenalaisiksi.

Mitä ihmeellisimpiä mielipiteitä esittävät ihmiset kuvittelevat olevansa oikeassa. Myös fiksuja mielipiteitä esittävät luulevat olevansa oikeassa. Oikeassa olijoita onkin enemmän kuin koskaan, vaikka minun kaltaisiani tietämättömiäkin tai totuutta etsiviä luulisi jostain löytyvän.

No, tämä tästä. Lopullista totuutta edes tietämättömyydestään ei voine antaa. Hapuilevia askeleita uuden maailmamme ymmärtämiseen olen kuitenkin yrittänyt ottaa. Yhtenä tukipuunani käytän Harvardin emeritusprofessorin Robert Putnamin puhetta Tampereella kansallisessa liikuntafoorumissa.

Referoin ja tulkitsen hänen satuttavaa juttuaan amerikkalaisen unelman, ”fair start”, rapaantumisesta. ”Love hurts – trust kills” –otsikko kertoo vähän tarinasta Lovehurts. Jatkan pohdiskeluani toisessa jutussa, jonka otsikoin ”Onko Suomi kuin Amerikka?” OnkoSuomiAmerikka.Yritän miettiä oman kokemukseni kautta Putnamin Amerikka-tulkinnan soveltamista Suomeen. Paljon on samaa, mutta selvää on, että meidän tulisi tulkita Suomen ongelmat omassa kontekstissamme vaikkakin Putnamista inspiroituen.

Kun sitten emerituksia rupesin referoimaan, niin tulkitsen myös professori Juhani Kirjosen juttua Liikuttavia koiramaisuuksia. Mainiossa kolumnissaan Jussi pohtii liikkumisen lisäämistä. Minä komppaan ja jatkan juttua Jokaiän_liikettä.

Samaa asiaa käsittelen myös seuraavassa ReiluPeilin kysymyksen inspiroimassa jutussani Liikkeen_lisäämistä. Nyt kontekstini on edellistä ”pompöösimpi”. Mitä se sitten tarkoittaakin…

Koiramaisuuksia käsittelen seuraavassakin jutussani, jonka inspiraation sain uutisesta, jossa kerrottiin naisten väkivaltaiseksi tulkituista arjen kokemuksista. Kokeilin leikillisesti samaa metodia meihin miehiin Mies_lehdessä. Eiköhän tämäkin olisi tärkeä tutkimusaihe?

Ja lopuksi vielä joitakin hyviä uutisia – loppukevennys. Vai onko tässä sittenkin kaikkein painavin asia? Pohdin nimittäin tärkeää ongelmaa eli sitä, miten olla hyvä ihminen Hyviäihmisiä.

Oikein hyvää syksyn jatkoa kaikille tasapuolisesti!
 

 

Huuhkajien päävalmentajaksi

Jalkapallomaajoukkueelle, Huuhkajille, haetaan päävalmentajaa avoimella haulla. Se on hyvä uutinen ja vielä parempi se olisi, jos päävalmentajakandidaattien hakemuksetkin olisivat julkisia. Silloin koko suomalainen jalkapalloperhe voisi analysoida valmentajakandidaattien pätevyyttä tehtävään, joka on yksi näkyvimmistä suomalaisessa urheilussa ja kulttuurissa.

Jos minä hakisin Huuhkajien päävalmentajaksi tekisin aluksi analyysin siitä, minkälaista valmentajaa Palloliitto etsii näin poikkeuksellisella tavalla. Se voisi näyttää tällaiselta… Minkälaista päävalmentajaa Palloliitto hakee? Minkälaista_valmentajaa

Varmaan tekisin alustavan analyysin itse joukkueen pelaajista, pelitavoista ja joukkueen käyttämistä taktiikoista. Omassa tapauksessani se voisi olla tiivistetty ja ajankohtainen esitys aiemmista jalkapalloanalyyseistani (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/; https://www.miksiliikun.fi/2015/01/03/liikuttamisen-ja-liikuttumisen-vuosikatsaus-2014/ ja FUTISEMKISABLOGIT2012). Tällainen se nyt olisi… Pelaajat, pelitavat ja Huuhkajat Pelaajat_pelitavat

Todennäköisesti A-maajoukkueen analysointi johtaisi pohtimaan myös Palloliiton valmennuslinjaa laajemmin. Siitäkin päävalmentaja on osaltaan vastuussa. Kommenteista tärkeimmät lienevät tässä… Kommentteja Palloliiton valmennuslinjaan SPL_Valmennuslinja_kommentit

Huuhkajien päävalmentajakysymys on sen verran iso kysymys, että sitä tulee tarkastella jalkapallomaajoukkueiden päävalmentajien tehtävien tasolta hakutekstiä yleisempänä kysymyksenä. Minkälainen jalkapallomaajoukkueen tehtävä on ja mitä valmentajilta voi odottaa. Tällaista analyysia on tarjolla… Huuhkajien päävalmentajaksi: lähtökohtia Huuhkajien_päävalmentajaksi_lähtökohtia

Jos vieläkin tuntuu siltä, että hakija on riittävän hullu hakemaan tehtävään, niin seuraava vaihe lienee pohtia sitä, millainen olisi voittava päävalmentaja Huuhkajissa. Sitähän tässä haetaan, pitää tunnistaa kontekstit… Voittavan päävalmentajan hakemista Voittavan päävalmentajan hakemista

Lopulta on sitten tultu joko päätelmään, että tässä on minun unelmahommani tai ettei tämä tosiaankaan ole minun tehtäväni. Jos kyse on ensimmäisestä, niin sitten on parasta kirjoittaa selkeästi, miten Huuhkajien päävalmentajana toimisin… Jos minä olisin päävalmentaja Jos minä olisin päävalmentaja

Tähän mennessä hakemusten käsittelijät varmaan osaavat päätellä, onko hakija riittävä asiantuntija ja ”riittävän hullu” tähän mahdottomaan tehtävään ja kannattaako hänet kutsua haastatteluun.

Pätevyyden ja asiantuntijuuden tarkistamiseksi he tarvitsevat tietysti CV:n, joka on työstetty juuri tätä tehtävää varten… CV Huuhkajien päävalmentajahakuun Huuhkaja_CV_AT ja listan artikkeleista ja kirjoituksista, jotka käsittelevät jalkapalloa… Jalkapalloa käsitteleviä artikkeleita Jalkapalloa käsitteleviä artikkeleita

Olisko siinä sitten kaikki? No, ehkä valitsijat kaipaavat vähän inhimillistäkin tietoa hakijasta. Näistä linkeistä voinee päätellä jotain… https://www.miksiliikun.fi/sample-page/ tai https://www.miksiliikun.fi/artikkelit/ tai https://www.facebook.com/miksi.liikun.

Eipä sitten muuta kuin odottelemaan soittoa Palloliitosta…

Voimistelemaan Gymnaestradan viitoittamalla tiellä…

Viidettätoista Gymnaestradaa Helsingissä 12-18. heinäkuuta 2015 on hehkutettu runsaasti sekä osallistujien, helsinkiläisten että TV-katselijoiden toimesta. Tapahtuma on saanut kehuja, koska värikkäät ja iloiset voimistelijat tarjosivat monenlaista nähtävää ja toivat kansainvälistä tunnelmaa hiukan alavireiseen Suomeen. Joku vertasi voimistelun juhlaa vaikutuksiltaan jopa vuoden 1952 olympialaisiin.

TV:stä tai netistä tapahtumaa seuranneet ihastelivat upeasti rakennettuja ja toteutettuja ohjelmia, joita esittivät kaiken ikäiset naiset ja miehet, tytöt ja pojat. Esitysten muodot, taitotasot ja koreografioiden kekseliäisyys tulivat monille yllätyksenä – voiko voimistelu olla tuollaista, sehän voisi sopia minullekin…

Matka satunnaisesta katselijasta harrastajaksi ja siitä vielä Gymnaestrada-osallistujaksi saattaa kuitenkin olla hankala. Minkälaista jumppaaminen oikeasti on, miten pääsen mukaan ja mitä se vaatii?

Jos ei tunne ketään voimistelun harrastajaa, niin vertaiskokemuksen ja –tuen saaminen voi olla vaikeaa. Muutaman ”jumppatarinan” löytää Arto Virkkusen kirjasta Esittävän voimistelun juhlaa – Gymnaestrada Rotterdamista Helsinkiin, josta saa myös kattavan ja napakan kuvan koko Gymnaestrada-ilmiöstä.

Mutta jos ei löydä kirjaa eikä tunne ketään, niin mitä tehdä? Fiksuinta on googlata itselle lähin voimisteluseura ja valita sieltä ryhmä itselleen. Jos haluaa osallistua Gymnaestradaan, niin kannattaa tietysti ottaa selvää, onko kyseisellä ryhmällä aikeita osallistua neljän vuoden päästä järjestettäviin Dornbirnin (Itävalta) festivaaleihin. Ja sitten vain rohkeasti mukaan…

Helppoa kuin heinänteko? No, ei ehkä sittenkään. Kynnys osallistumiseen voi olla yllättävän korkea – ja monesta hyvin ymmärrettävästä syystä. Voimistelu, varsinkin nais-, ryhmä-, joukkuevoimistelu tai millä nimellä eri voimistelulajeja kutsutaankin (ks. lisää), on monille kokemuksellisesti joko täysin vieras (melkein kaikki miehet) tai sitten vastenmielinen kouluaikaisten kokemusten kautta. Vieläkin moni keski-ikäinen nainen kammoaa ”tamburiinivoimistelua” yli kaiken.

Rima osallistumiseen on varmaankin Helsingin esityksiä nähneiden silmissä alentunut, kun hän on huomannut, miten eri-ikäiset, tasoiset ja kokoiset ovat voimistelleet mielikuvituksellisissa ohjelmissa, joissa kaikille on löytynyt itselle sopiva rooli. Ei tarvitse olla voltinheittäjä, spagaatintekijä eikä rytmikone pystyäkseen nauttimaan voimistelusta.

Valkea lintu, Jäämiehet, ”perhejumpat” tai World Team saattoivat monien muiden lisäksi herättää jumpan vastustajankin mielenkiinnon – mitä tämä oikein on? Gymnaestrada ensikertalaisena ja muutenkin tuoreena voimistelijana yritän nyt kertoa, mitä aloittelija saattaa kokea voimistelijana.

Jalkapalloilijasta ja hiihtäjästä melkein voimistelijaksi: vomistelijaidentiteetin hakemista

Minähän en ole mikään voimistelija – päinvastoin olen aina ollut palloilija, hiihtäjä, juoksija, pyöräilijä, tanssijakin, mutta en voimistelija. 1-2-3-4 –tahtiin jumppaaminen ryhmän mukana on ollut minulle vastenmielinen ajatuksenakin. Ajatus on edelleenkin vieras identiteetilleni, mutta kokemus on nyt ihan päinvastainen.

En vieläkään mainosta itseäni oikeana voimistelijana, vaikka aika moni onkin bongannut vaatimattomat esitykseni telkkarista tai fb-sivuiltani. Enää en tunne huvittunutta myötähäpeää ajatellessani itseäni voimistelijana, mutta kovin vakavasti en tietenkään tätä ikämiesharrastustani ota.

Ehkä tässä on yksi vinkki uudelle voimistelijalle: älä sotke käsitystä itsestäsi miehenä, urheilijana, ihmisenä siihen, mitä teet jumpatessasi. Tämä on oikeasti vaikeaa; haluammehan useimmiten tehdä jotain sellaista, joka ikään kuin antaa lisäarvoa omalle identiteetillemme.

Moni mies varmasti miettii, mitä ”jätkätkin ajattelee”, jos sanon vetäväni trikoot jalkoihini ja meneväni muiden miesten kanssa jumppaamaan? Samat trikoot puolimaratonilla tai triathlonissa ovat ihan ok tai jopa ylpeyden aihe.

Jokainen meistä haluaa osata asioita, mutta tosiasia on, että voimistelu ei ole helppoa ainakaan keski-ikäiselle miehelle. Telkkarista se voi näyttää yksinkertaiselta, kun emme tee mitään taituruutta vaativia yksilösuorituksia. Uuden oppiminen vaatii vahvaa itsetuntoa ja uskallusta. Nyhveröt (muinaisssuomeksi: miehet) eivät jumppaa eivätkä tanssi!

Jos kuitenkin ylität tuon identiteettikynnyksen etkä pelkää asettua naureskelun kohteeksi, niin ehkä haluat lukea, miten minusta tuli melkein voimistelija. Voinet saada siitä jotain vinkkejä ja vertaiskokemuksen tunnetta itsellesi olit sitten mies tai nainen.

Voimistelijatarinani

Viisi vuotta sitten hain enempiä ajattelematta uuden tanssin keskus Zodiakin tanssiproduktioon, jossa harjoiteltiin nykytanssin liikemalleja ja valmistettiin huima esitys ammattilaisten kanssa. Koetanssin kautta valittiin reilun 30 hengen porukka intensiiviseen produktioon.

Vaikka koetanssissa ei ollut kyse osaamisesta, vaan siinä haettiin erityyppisiä ja varsinkin eri-ikäisiä tanssijoita, niin tuntui toki hyvältä tulla valituksi mukaan. Ulkopuolisethan eivät välttämättä tienneet tätä taustaa.

Esitys ja varsin tiukka harjoitteluaika ei sekään perustunut taitoon, vaan tärkeintä oli heittäytyä, eläytyä ja löytää yhteys toisiin tanssijoihin. Eeva Muilun ohjaaman esityksen nimikin oli Yhdessä.

Pari vuotta tuon jälkeen muutama ”hullu” eli Gymnaestrada-kirjan kirjoittaja pitkän linjan voimistelija Arto Virkkunen, Olarin Voimistelijoissa tyttärensä kautta voimisteluun hurahtanut Kisakallion markkinointi- ja kehitysjohtaja Harri Hollo, kansantanssitaustainen Aikuisurheiluliiton toiminnanjohtaja Vesa Lappalainen ja minä löysimme itsemme Svolista, jossa keskustelimme miesten voimistelun edistämisestä. Tavoitteeksi asetimme miesten oman esityksen saamisen Gymnaestradaan, joka oli myönnetty Helsinkiin.

Silloin haaveilimme suuresta kenttäohjelmasta, mutta eri syistä sen organisoiminen ei kuitenkaan onnistunut. Yksi tärkeimmistä syistä oli, ettei SVolin seuroissa ole kovin monta miesten ryhmää tai edes yksittäisiä miehiä.

Meidän toinen tehtävämme onkin houkuttaa miehiä mukaan tähän voimistelun maailmaan. Sitä tässäkin nyt yritän tehdä niin rehellisesti kuin mahdollista.

En siis 50-vuotiaana ollut mitenkään erityisen innostunut voimistelusta enkä edes tiennyt Gymnaestradasta kuin nimen. Kokemusta edes katsojana minulla oli vain opiskeluaikojen harvoista esityksistä, joita silloiset naisvoimistelijat juhlissamme esittivät. Joukkuevoimistelua olin nähnyt telkkarista, mutta sellaiseksi en miesten jumppaa kuvitellut.

Svolin puolelta hommaa lähti organisoimaan Kallioniemen Marja, joka jo veti Olarin miesryhmää, Quut, joka oli syntynyt Titaanien isien toiveesta. Pian minutkin oli houkuteltu mukaan tähän ryhmään. Elettiin kevättalvea 2013.

Kesällä 2013 esiinnyin ensi kertaa estradilla; ensin Gerontologia-päivillä Finlandia-talossa ja myöhemmin SunSvolissa Lahden jäähallissa. Palaute oli riemastuttavaa – samanlaista kuin Gymnaestradassa, jossa esitimme ohjelmaa sekä Linnanmäellä että Senaatintorilla. Badding Somerjoen Oi kuu on tuonut meille mainetta myös Tallinnassa ja lukuisissa muissa tilaisuuksissa.

Gymnaestradassa pääohjelmamme oli kuitenkin ”Snowballs” tai Jäämiehet, joita ovat ovolaisten lisäksi Keravan Naisvoimistelijoiden ryhmä, kahdeksan miestä kummastakin (minä treenasinkin viime talven Keravalla KNV:n ryhmässä ja kävin vain silloin tällöin Espoossa). Keravalla coachina on ollut Tarja Schneider-Lehto, joka teki koreografian yhdessä Marja Kallioniemen kanssa. Tämän ohjelman ensimmäinen versio esitettiin Svoli-gaalassa marraskuussa 2014.

Kummassakin ohjelmassa välineenä on iso jumppapallo, mutta olen ollut esittämässä myös rokkia ilman välineitä. Mutta palataanpa kokemuksiini. Minkälaista ”miesvoimistelu” oikein on?

Voimistelukokemusten purkamista

Harjoittelu ei ole aina juhlaa, vaan usein se on aikamoista säätöä. Ohjelmien oppiminen ei nimittäin ole helppoa ja virheitä täytyy pelätä koko ajan, vaikka ohjelma olisi vanha tuttu. Kahdeksan tai 16 miehen yhtäaikainen liikkuminen oikeassa rytmissä, säntillisin ojennuksin ja suorissa riveissä tai jonoissa, on haastavaa. Muutaman kerran ”rytmikoneiltamme” meni totaalisesti hermot myös sen takia, että musiikkimme oli erityisen hankala rytmisesti.

Kyllä harkoissa nauretaankin ja päästään hyvään fiilikseenkin, kun ohjelma lähtee sujumaan epäonnistuakseen taas seuraavissa treeneissä totaalisesti. Me myös olemme hyvin erilaisia oppijoita. Itse esimerkiksi opettelen ensin liikkeet mahdollisimman hyvin ennen kuin pystyn keskittymään rytmiin. Joku toinen keskittyy ensiksi rytmiin, kolmas ehkä johonkin muuhun seikkaan.

Meille kaikille vaikeinta lienee liikesarjojen oikean järjestyksen muistaminen. Ohjelman yksittäiset osat jäävät ensiksi mieleen, mutta niiden järjestys saattaa unohtua pitkänkin harjoittelun jälkeen. Ja se jännittää kokeneitakin jumppaajia joskus ihan pirusti. ”Jännäkakkaa” ja viime hetken treeniä nähtiin Gymnaestradassakin.

Vaikka voimisteluesitykset eivät yleensä ole kilpailuja, niin selvä kilpailu- tai esiintymisjännitys on aina käsin kosketeltavaa ennen lavalle menoa. Sitä voi kutsua epämukavuusalueelle menoksikin, mutta siinä myös piilee koko homman yksi peruskoukutus. On hienoa joutua keskittymään täydellisesti omaan ja toisten tekemiseen. Sellaistahan harvoin arkielämässä kokee.

Käsittelemme jännitystä eri tavoin. Joku käy läpi sarjoja mielessään, toisesta tulee yliaktiivinen selittäjä, kolmas muuttuu flegmaattiseksi ja neljäs vitsailee. Ja sitten astellaan yleisön eteen ja itsemme sisään. Musiikki alkaa ja voimistelun juhla on siinä! Jok’ikinen hermo on vireessä ja fokus on kaikille selvä.

Ja mikä riemu räjähtää heti ohjelman jälkeen! Varsinkin jos tuntuu, että esitys onnistui. Aika usein myös tulee se voittajan tunne, vaikka ohjelma ei ihan täydellisesti menisikään. Jännitys purkautuu ja antaa hurjasti energiaa, ylävitosia läpsitään, naureskellaan ja ollaan yhtä perhettä!

Käydään läpi tunnelmaa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa. Ja tässä sitten tullaan erikoiseen asiaan: yleisömme ovat aina olleet mahtavia, kannustusta on tullut ylenpalttisesti. Varmasti suuri osa on ”miesbonusta”, mutta mitä sitten?

Voimistelun hienous toki tulee siitä, että tasoltaan huonommatkin yksilöt voivat rakentaa huiman hienon ohjelman. En minä mollaisi huonoa hiihtäjää tai puujalkaista jalkapalloilijaakaan, mutta onhan noissa lajeissa vaikea saada aikaiseksi onnistunutta esitystä ellei ole riittävää kuntoa tai taitoa.

Ero ei toisaalta ole huima; onhan joukkuepeleissäkin kyse siitä, miten erilaiset yksilöt rakentavat toimivan koreografian (taktiikan), jossa keskeistä on joukkueen kokonaissuoritus. Ehkä Huuhkajienkin pitäisi käydä ryhmä- tai joukkuevoimisteluharkoissa ja –esityksissä? Voimistelussa hyvän suorituksen määritelmä on kuitenkin liukuvampi kuin tulosurheilussa. Hyvä esittäminen korvaa tekniikan puutteita.

Gymnaestradassa minut yllätti se, että niin Linnanmäellä kuin Senaatintorillakin yleisöt lähtivät riehakkaasti mukaan esityksiin. Ei siis vain meidän ohjelmiin, vaan kaikkiin muihinkin. Näissä paikoissahan yleisö koostui satunnaisista Lintsinkävijöistä, turisteista ja muista sivullisista eikä voimisteluentusiasteista niin kuin Jäähallin tai Olympiastadionin asiantuntevat, mutta silti riemukkaat yleisöt.

Olympiastadionilla lopputanssin aikana mietinkin, mitä ihmettä pitäisi tapahtua urheilurintamalla, että koko yleisö lähtisi tanssimaan yhdessä esiintyjien eli urheilijoiden kanssa. Suomi olisi päässyt futiksen MM-kisoihin? Ehkä ei silloinkaan. Jotain ainutlaatuista tässä voimistelukulttuurissa kyllä on.

Jos harkoissa on joskus vaikeaa, niin esitykset kyllä korvaavat sen ruhtinaallisesti. Onhan se tietysti epäreiluakin, että ikätutkijana en juuri koskaan kuullut kollegoiltani edes kriittisiä kommentteja tieteellisistä esityksistäni Gerontologia-päivillä, mutta äijäjumppaesityksemme jälkeen myönteisistä palautteenantajista ei ollut puutetta. Huikeaa elämyksellisyyttä.

Samalla se varmaan kertoi siitä, että tutkijoiden mielestä kuka tahansa kykenee pitämään tieteellisen esityksen, mutta hyvin harva (mies) uskaltautuu esiintymään voimistelijana. Vaikka ehkä vähän jäävi olenkin, niin saattaa olla, ettei ihan huono esitys kuitenkaan olisi saanut kriittistä yleisöä villiintymään.

Meille jumppaajille kyse on tietysti myös yhteisöllisyydestä ja osallisuuskokemuksesta. Jumpparyhmään syntyy vahva side varsin nopeasti. Olemme riippuvaisia toisistamme ja meidän on pakko tulla toimeen keskenämme, vaikka olemme erilaisia ihmisinä, mutta myös jumppaajina. Suvaitsevaisuuskin lisääntyy ja kyky ymmärtää pitkiä, lyhyitä, jäykkiä, notkeita, kevyitä ja painavia…

Yhteinen projekti hitsauttaa porukkaa, tuottaa huumoria ja itseironiaa. Tavoitteellisemmat vetävät muita ponnistelemaan enemmän, mutta hekin joutuvat ottamaan huomioon hitaammin oppivat tai ne, joille ei ole samaa pyrkimystä täydellisyyteen. Yhdessä aiheutamme harmaita hiuksia ohjaajillemme, mutta onneksi heillä on ollut ymmärrystä joskus melkein toivottomissakin tilanteissa.

Tavoitteellisuus ja esitykset ovat vaikuttavia tekijöitä, joiden kautta voimisteleminen merkityksellistyy aivan toisin kuin viikoittainen jumppaharjoitus. Toinen ohjaajistamme Tarja Schneider-Lehto osoitti tämän myös amk-opinnäytetyössään. Esiintyvät jumppaajat merkityksellistävät kaiken liikkumisensa voimakkaammin kuin esiintymättömät.

Itseilmaisu voimistelun kautta on meille jännä juttu. Osa meistä jakaa kuvia, videoita ja tunnelmia lähes reaaliaikaisesti omille (some)yhteisöilleen. Jotkut pitävät vähän matalampaa profiilia, mutta kukaan tuskin enää pitää ”kynttiläänsä aivan vakan alla”. Silti tiettyä kainoutta tai vaatimattomuutta omaan jumppaamiseen liittyy, vaikka miesvoimistelija tekisi päätyötään voimisteluliiton johdossa…

Miehet ja aikuiset voimistelemaan

Tosiasia tietysti on, että miesten ryhmävoimistelu on Suomessa tällä hetkellä vierasta, vaikka perinteitä on 1800-luvulle asti. Ikämiesten ja keski-ikäistenkin miesten porukoita on vähän ja nuoret miehet keskittyvät telinevoimisteluun tai katutanssin kaltaisiin esiintyvän voimistelun muotoihin.

Kyse voi olla myös käsite- tai nimiongelmasta – street dance, hiphop tai break dance ”tulivat läpi” myös Gymnaestradassa, mutta meidän tekemillemme ohjelmille ei oikeastaan ole mitään kunnon nimeä. Tyylisuunta oli kyllä tuttu, sillä aika monet Gymnaestrada-ohjelmat perustuivat koreografioille, joissa oli yhdistelty luovasti eri voimistelun ja tanssin muotoja.

”Miesvoimistelu” tai ”äijäjumppa” ei esimerkiksi kerro kuin tekijöiden sukupuolen. Monissa samankaltaisissa ohjelmissa esiintyjinä oli kuitenkin yhtä lailla naisia kuin miehiäkin. ”Valkeaan lintuun”, jonka esteettistekninen perusta on suomalaisessa naisvoimistelussa, voisi olla hankala ympätä miestä, jolla ei noita liikemalleja ole hallussaan. Myöskään joukkuevoimistelun nykytyyli ei liene mahdollinen sen enempää miehille kuin useimmille naisillekaan, jos he eivät ole lajia lapsesta asti harrastaneet.

”Tule voimistelemaan” ei oikein aukene ilman tarkentavia määreitä. Täytyy olla hyvä myyntitykki, jos tuolla nimellä saa vaikkapa keski-ikäiset miehet mukaan voimistelemaan tai vaikkapa seuraavaan Gymnaestradaan. Tässä voisi jopa julistaa käsitekilpailun aikaiseksi, jotta meille kaikille kirkastuisi mistä tässä oikein on kysymys.

”Äijäjooga” lienee vakiintunut termi, jonka avulla joogaa on pystytty markkinoimaan miehille. Voimistelun ja tanssin maailma on myös täynnä erilaisia lajeja, tyylisuuntia ja muotoja, joilla on omat tekniikkansa ja kilpailunsakin. Nyt haen kuitenkin yleisnimeä niille voimistelumuodoille, joita nähtiin Gymnaestradassa aika paljon, mutta joille en ainakaan itse tiedä ytimekästä nimeä.

Kysehän on esittävästä ryhmävoimistelusta (performed group gymnastic), joka ei kuitenkaan kerro riittävästi eikä ainakaan napakasti asiasta. Nyt Gymnaestradan jälkeen suurella yleisölläkin on aika hyvä käsitys tästä voimistelumaailman moninaisuudesta, missä yksilöt ja ryhmät taipuvat mitä erilaisimpiin esityksiin. Olisi aika lyödä läpi varsinkin aikuisille ja erityisesti miehille sopivan voimistelun idea.

Nimi ei tietenkään riitä, vaan nyt pitäisi Svolin jäsenseurojen takoa, kun rauta on kuumaa. Perustaa joko pelkästään miesten ryhmiä tai sekaryhmiä. Koreografit voisivat myös aloittaa uusien vuoteen 2019 tähtäävien ohjelmien tekemisen välittömästi.

Itse olenkin jo kehitellyt pohjia ohjelmaan, jonka voisi toteuttaa sekä hyvin pienellä porukalla että kenttäohjelmana vaikkapa 100—200 hengelle. Ohjelmaa pitäisi voida harjoitella sekä yksin, erikokoisissa ryhmissä että todella isolla joukolla. Ja sen eri versioita voisivat ryhmät käydä esittämässä ympäri maan erilaisissa tilaisuuksissa ennen seuraavaa Gymnaestradaa.

Osa opetuksesta ja ohjelman kehittämisestä tulisi myös tapahtua netin tai someryhmän välityksellä videoiden, kuvien, ohjeiden ja keskustelun kautta. Voimistelijat voisivat itsekin osallistua ohjelman rakentamiseen ja kehittämiseen. Radikaalein tapa olisi tietysti se, että koko ohjelman teko joukkoistettaisiin.

Entä jos ensimmäinen tehtävä olisi rakentaa lyhyt liikesarja (15-30 sek) neljän hengen ryhmälle? Ryhmä laatisi siitä videoklipin, joka julkaistaisiin jossakin yhteisellä some-seinällä. Näistä sitten valittaisiin parhaat jatkokehittelyyn. Parhaimmassa tapauksessa näin saataisiin ”pohjat” monille uusille ohjelmille. Tällaisten ”doodson-tyyppisten” klippien ideointi, tekeminen ja jakaminen voisi olla erittäin hauskaa ja motivoivaa.

Siitä vaan ideoimaan lisää…

Lopuksi ja aluksi

Gymnaestradakokemukseni ja –tarinani on ollut ainutlaatuinen juttu. En millään haluaisi pitää sitä vain omana kokemuksenani, vaikka juuri nyt siitä saankin erityiskredittiä. Tämä täytyy ehdottomasti jakaa muillekin vastaaville voimistelusta mitään tietämättömille.

Tarkkaavainen lukija huomaa, että en ole maininnut sanallakaan terveyttä, hyvinvointia enkä taloudellisia vaikutuksia, joita voimistelu ja –tapahtumat tuovat tullessaan. Niistä on kuultu muualta riittävästi ja itsekin olen propagoinut paljon liikunnan monenlaisista hyvinvointivaikutuksista. Niitä voi löytää tietysti tästä tekstistäkin – voimisteluharjoitukset, -esitykset ja Gymnaestrada ovat tehneet elämälleni hyvää.

Jopa niin hyvää, että voimistelin Gymnaestradankin läpi olkapäällä, josta on ainakin yksi jänne poikki ja useampikin heikossa kunnossa. Ilman voimisteluharjoituksia olisin työkyvytön tai telakalla toipumassa. Minusta terveydestäkin pitäisi puhua liikunnan yhteydessä konkreettisemmin kuin nykyään tehdään.

Konkretia on esimerkiksi juuri sitä, että usein liikkumaan lähtiessä minullakin sattuu moneen paikkaan – lonkassa on proteesi, polvissa kulumia, olkapäät vioittuneet, selässä skolioosi, sormissa on nivelkipuja, astma ja allergiakin vaivaavat. Mutta sitkeä liike ”voitelee” nivelet, avaa keuhkot ja antaa mahdollisuuden liikunta- ja urheilukokemuksille, kuten vaikka Gymnaestradassa. Kivutkin unohtuvat, vaikka ei liikunta minua terveeksi tai nuoreksi tee.

Aivan riittävästi syitä voimistelun aloittamiseen siis löytyy, vaikka olisi rehellinenkin. Jonkun toisen tarina olisi aivan toisenlainen; voin kuvitella miten ihania ja jopa maalauksellisia kertomuksia kirjoittaisivat nekin tuntemani voimistelijanaiset, jotka osallistuivat jo ties monenteenko Gymnaestradaansa…

Kaikki eettisesti hyväksyttävät keinot voimistelun ilosanoman levittämiseksi ovatkin nyt sallittuja. Edellä hahmottelemani idea voimisteluohjelman tekemiseksi on vain yksi keino asian edistämiseksi.

Helsingin Gymnaestrada-hengen siivittämänä tulisi nyt aloittaa uusi aikakausi, jonka aikana kansojenkin välistä yhteisymmärrystä voitaisiin konkreettisesti edistää, kuten World Teamissä jo teimmekin, kun voimistelimme yhdessä suuressa ja iloisessa joukkueessa. Eurooppa ja maailma tarvitseekin nyt YHTEISTÄ VOIMISTELUA heikkouksiensa vahvistamiseksi.

jk. Kupilan Jari pohti Urheilulehdessä Gymnaestradaa urheilutoimittajan näkökulmasta ja löysi mielenkiintoisia pointteja. Muutama huomio niistä.

Jos ei-kilpailullinen urheilutapahtuma (ehkä tässä on kyse liikunta- tai voimistelutapahtumasta) ei taivu urheilutoimittajien, -toimitusten tai –medioiden käsitteiden ja käytäntöjen maailmaan, niin suosittelisin lisäkoulutusta etteivät mullistuksessa olevat valtamediat häviä peliä sosiaaliselle medialle (ks. https://www.facebook.com/miksi.liikun, jossa vain yhden ihmisen some-maailma Gymnaestradasta – näitä oli varmaan tuhansia ja tuhansia). Voimistelijat eivät itse tarvitse urheilu-uutisointia, mutta median luulisi olevan kiinnostunut tällaisesta vahvasta joukkoliikkeestä.

Kovasti ihmettelin Jarin tulkintaa siitä, että Gymnaestrada osoitti urheiluliitot ja –seurat jotenkin tarpeettomiksi, kun Helsingin Gymnaestrada oli päinvastoin valtava osoitus Svolin ja sen jäsenseurojen elinvoimaisuudesta. Ohjelmat tehtiin ja harjoiteltiin seuroissa ja valtava vapaaehtoisten joukko tuli myös seurojen kautta. Ilman OVO:n ja KNV:n mahtavaa toimintaa en itsekään olisi mitenkään päässyt kokemaan tätä upeaa voimistelun juhlaa.

Toinen asia on, että Svoli ja sen jäsenseurat voisivat toimia vieläkin aktiivisemmin vaikkapa Jarin kaltaisten keski-ikäisten miesten mukaan saamiseksi.

Lisää aiheesta

Tiihonen A. 2015. Elämyksellisyyttä liikunnassa – riittävästi, muttei liikaa eikä liian vähän (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/elamyksellisyytta-liikunnassa-riittavasti-muttei-liikaa-eika-liian-vahan). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 18.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kokemusten kirjo. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 26.1. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuntakulttuurista vähäsen. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/19/liikuntakulttuurista-vahasen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2015.

Tiihonen A. 2014. Miksi liikun – miten liikutan. (https://www.miksiliikun.fi/2014/11/19/miksi-liikun-miten-liikutan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.11.2014.

Tiihonen A. 2013. KesäQuussa käsitteitä uusix. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/?m=201306) 11.6.2013.

Tiihonen, Arto (2011) Miten minusta tulisi (seniori)tanssija? (https://www.miksiliikun.fi/2011/11/24/173/) Julkaistu blogisivulla www.miksiliikun.fi, 24.11.2011.

Rajatilallisia tulkintoja kuplaunioneista

Kevään loppu ja kesän alku ovat päällekkäisiä käsitteitä. Kevät loppuu koulun kanssa samaan aikaan, mutta ainakaan tänä vuonna kesä ei alkanut vielä suvivirren soidessa. Elämme rajatilassa kahden käsitteen välissä tai ehkä elämme kumpaakin yhtä aikaa?

Kevään aikana onkin puhuttu paljon erilaisista ”kuplista”, joissa elämme. Ensimmäinen kirjoitukseni ”Kuplaunioneista” saakin aiheensa tästä keskustelusta.

Kun kesä ei saapunut Suomeen, läksin hakemaan sitä Espanjasta. Toinen kirjoitukseni kertookin ajatuksistani puolustusvoimain (vai ovatko ne myös hyökkäysjoukot?) lippujuhlapäivänä päihdetiedotusseminaarissa Fuengirolassa. Siinä rajatilassa rakensin taas uuden kuplaunionin…

Toinen viime aikojen (monet sanovat lähiaikojen, vaikka toisten mielestä se viittaa vain tulevaisuuteen) ajankohtainen aihepiiri on koskenut tulevaisuuttamme hyvinvointivaltiona ja -valtiossa. Tähän on liittynyt keskustelu erilaisista leikkauksista ja uusista velvollisuuksista, joita meistä joillekuille ollaan suunnittelemassa.

Se on herättänyt erittäin paljon rajatilallisia ajatuksia mm. hyvä- ja huono-osaisuudesta ja siitä, miten hyväosaiset osaavat nostaa mekkalan heitä koskevia leikkaussuunnitelmia vastaan, mutta huono-osaiset ovat aika hiljaisia.

Yhden pienen kuplajutun liitin tähänkin. Siinä pohdin ja konkreettisesti sitten näytänkin, miten erilaiset kuplat voivat olla tarkemmin tarkasteltuna toisenlaisia kuin kauempaa katseltuna kuvittelemme. Ja aika vähäisen liikkumisen avulla voisimme sen ihan itsekin nähdä.

Viimeinen kuplaunioni tässä blogissani otsikoituu Liikkuvassa koulussa ei juosta Cooperin testiä ja se koskee koululiikunnan tulevaisuutta kuplaunionimaisesti tulkiten. Rakennetaanko koululiikuntaan kuplaa, jolla ei ole unioneita muihin kupliin (liikunta)kulttuurissa?

Erilaisten kokemusten ja monenlaisten merkitysten puolustajana on vaikea ymmärtää tarvetta rakentaa kouluihin liikuntalaboratioita, joiden keskeinen merkitys kapenee yksilön terveyteen ja toimintakykyyn.

Kuplivia ajatuksia kuplissa eläville ihmisille – älkää rikkoko omia kuplianne, mutta yhdistäkää ne muihin. Tehkää unioni tai vaikka useampi!

Kuplaunioneista

Ilkka Malmberg selvitti Hesarissa (30.5.2015) sijamuotojen käyttöä paikan nimien yhteydessä eli milloin sanotaan koulussa ja milloin taas koululla. Rajatilallinen blogini otsikossa noudattanee jotakin samantapaista sääntöä, tai voi hyvin olla noudattamattakin – Malmbergin jutussahan sanottiin, että lopulta on syytä kuunnella paikallisten eli tässä tapauksessa meidän Rajatilallisten omia tulkintoja.

Jotta väärinymmärrykset, joita varmasti syntyy, olisivat oikein väärinymmärrettyjä, niin on syytä hiukan valottaa Rajatilallista olemista ja tekemistä (Stephen Hawking kirjoitti kirjassaan Minun lyhyt historiani (My Brief History, vaikka minun mielestäni se olisi kuulunut olla The Brief History of Me, samoin kuin The Brief History of Time), että hän on nykyään mieluummin oikeassa kuin oikeamielinen viitaten siihen akateemisissa yhteisöissä havaitsemaansa valuvikaan, että tiettynä aikana vain tietynlaiset totuudet ovat mahdollisia, koska viittaus- ym. järjestelmä johtaa samanlaiseen ”oikeamielisyyteen”.

”Oikeanlaisella väärinymmärryksellä” tarkoitan siis tässä sitä, että monet ajatuksistani ovat vastoin tämän hetkistä oikeamielisyyden ihannetta, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat vääriä sinänsä, vaan ehkä vain vääriä väärinymmärryksiä. Niitähän ei tietenkään voi välttää. Siten on myös myönnettävä, että ehkä tuo My Brief Historykin on lopulta oikein; minä vain ymmärsin sen väärin).

Rajatilahan on tässä yhteydessä ns. semipseudonyymi, jolla tarkoitetaan pseudonyymiä, jonka jokainen voi halutessaan identifioida. Onko siitä mitään hyötyä ymmärtämisen suhteen on tietysti aivan toinen asia.

Alivaltiosihteerin ikivanhassa sketsissä haastateltiin VR:n aikataulusuunnittelijaa, joka kehui vuolaasti, miten hyvät juuri voimaan tulleet aikataulut ovat. Toimittajan huokaistessa lopuksi, että on se nyt hienoa, että junat tulevat silloin kuin niiden pitääkin, aikataulusuunnittelija vastasi iloisesti:”En minä niistä vastaa, minä teen vain aikatauluja – junat kulkevat, miten kulkevat…” Jonkinlaisesta rajatilallisuudesta kai tuossakin oli kysymys.

Rajatilallisuus siis tarkoittaa niin paikkaa, lokaliteettia kuin identiteettiäkin – sekä yksityistä että julkista että ehkä joitakin muitakin – mieliala(häiriöitä), joista mainittakoon mm. kuusisuuntainen mielialahäiriö ns. normaalina mielentilana Rajatilallisuudessa. Notkea tuo suomen kieli; mitäköhän tuokaan lopulta tarkoittanee?

No, joka (toisessa) tapauksessa olen ja elän siis kuplissa, jota voisi kutsua joukko-opin termein union(e)iksi. Rajatilallisuuteni siis alkoi jo varsin varhain – kävin keskikoulun oppikoulun opetussuunnitelman mukaisesti poikalyseossa, vaikka neljännelle luokalle mennessämme olimmekin sitten peruskoulun kasilla ja saimme ilmaiset ruuat, kirjat ja bussimatkat.

Opettajat saivat vastineeksi v-mäisiä teinejä, mikä tosin ei johtunut peruskoulun ilmaisuudesta, vaan siitä, että osa opettajista menetti auktoriteettinsa kesän aikana, kun hekin havahtuivat kuuskytluvun nuorisokulttuurin rantautuneen Suomeen Abban voitettua keväällä Euroviisut. Tytöt olivat tulleet kouluun jo aiemmin. Minä tosin kävin ylioppilaaksi asti poikaluokalla. Aikamoinen rajatila sekin, kun kaikilla muilla luokilla koulussamme oli tyttöjä.

Unioni oli siis muistini mukaan sellainen kahden tai useamman kuplan rajaama alue, joka on yhteinen kaikille. Sitä ei tosin silloin kerrottu tai en ainakaan muista, että unionissa mahdollisesti asuva on myös samanaikaisesti kaikkien näiden muiden kuplien asukas tai olio; se kai silla kielellä olisi ollut korrekti tapa ilmaista asia. Olkoonpa sitten olio, monikuplaisen unionin asukas – vähän niin kuin siis suomalainen olio Euroopan Unionissa.

Täällä Rajatilallisessa kuplaunionissa on siis tavallaan samanaikaisesti tosi monissa kuplissa yhtä aikaa. Siksi nämä tulkinnat ovat niin sekäettäjokotaimaisia. Tuo taas tarkoittaa sitä, että joku toinen olio, joka ei asu tällaisessa Rajatilallisessa kuplaunionissa ei voi täysin ymmärtää pelkkää sekäettää, koska hänen olioutoutensa perustuu jokotaimaisuuksiin tai hiukan erilaisiin sekäettämäisyyksiin.

Aurinkorannikon rajatilallisia kuplaunioneja

Rajatilallinen kuplaunioni sijaitsee tällä hetkellä eli K.G.E. Mannerheimin (erittäin rajatilallinen henkilö muuten) syntymäpäivänä Fuengirolassa Costa de Solissa eli Espanjan aurinkorannikolla. Olen tiedetoimittajan ominaisuudessa tai roolissa (taas yksi uusi kupla) päihdetiedotusseminaarissa.

Suomalaisten aurinkorannikko on itsessään kuplaunioni eli ollaan suomalaisia espanjalaisessa kulttuurissa. Mitä se sitten tarkoittaa? Antti Kariston mukaan aurinko ja kaikki Espanjaan tai Aurinkorannikkoon liittyvät positiiviset asiat ovat täällä asuville suomalaisille tärkeitä asioita, mutta he eivät kuitenkaan muuttuneet espanjalaisiksi, vaan olivat sydämeltään ehkä jopa enemmän suomalaisia kuin aiemmin.

Muut suomalaiset tosin pitävät aurinkorannikkolaisia ihmisryhmänä, joille ei ainakaan kannata sosiaalityötä suunnata. He (rikkaat) ovat itse sinne menneet, joten miksi Suomi heitä auttaisi, kun on autettavaa täällä kotonakin. Näin ainakin väitti kansanedustaja ja muistiliiton puheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen.

Mielenkiintoinen rajatila ja kuplaunioni syntyy siis ulkosuomalaisuudestakin. Sekäettämäisyyttä toisaalta, mutta jokotaimaisuutta toisaalla eli ollaan suomalaisia espanjalaisittain, mutta kumpikaan maa ei välttämättä tarjoa näille sosiaaliturvaa tai edes tukea päihdeongelmiin. Tätä täällä nyt pohditaan Espanjan maaperällä.

Luulisi, että aurinko, joka vaikuttaa mielialaan ja vaikuttaa muutenkin positiivisesti terveyteen, vähentäisi myös tarvetta juoda alkoholia tai käyttää muita päihteitä. Näin ei taida olla, sillä siemailukulttuuri ja se, että alkoholi kuuluu täkäläiseen elämäntapaan, lisää alkoholin käyttöä.

Onko alkoholin käyttö sinänsä ongelma, on toki toinen kysymys. Jos se ei vaikuta omaan tai muiden elämään haitallisesti, niin mikä on ongelma? Väestötasolla tietty alkoholin käyttömäärä aiheuttaa mm. tietyn määrän maksakirrooseja, mutta näin pienessä populaatiossa laajempikin riski on kuitenkin pieni riski.

Fuengirolassa asuvan ja työskentelevän lääkärin Mirja Laukkosen mielestä suurin osa suomalaisista tulee tänne pitämään huolta terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Katia Westerdahl on ollut 31 vuotta Espanjassa ja toimii paikallislehden kustantajana ja on myös kaupunginvaltuutettu. Hänen mielestään Suomen media mustamaalaa Espanjan suomalaisia. Työssäkäyvät suomalaiset eivät täällä kykene juomaan, työtahti on niin kova.

Paikalla ollut suomalainen media ja yleisö eivät tunnistaneet mustamaalausta, mutta ymmärsimme toki Aurinkorannikon suomalaisyhteisön huolen omasta maineestaan Suomessa. Rajatilallisuus ilmenee elämänä Espanjassa, mutta media, jota seurataan, on kuitenkin Suomessa. Jos Espanja olisi oikeasti kotimaa, niin ristiriitaa ei ehkä olisi.

Lasinen lapsuus, Hirviöt ja Jos lapset saisivat valita vanhempansa ovat erittäin hienosti tehtyjä, emotionaalisesti vaikuttavia tietoiskufilmejä, joita Alko on rahoittanut. Opimme, että ne ovat vaikuttaneet muutenkin: katsontakertoja on valtavasti mm. youtubessa, muuta julkisuutta maailmanlaajuisesti niin uutislähetyksissä, lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Ihmiset ovat lähettäneet omia kokemuksiaan esim. lasisesta lapsuudesta mukana olleille järjestöille. Filmit ovat saaneet myös runsaasti erilaisia palkintoja.

Onko filmeillä siis todella vaikutettu asioihin ja ihmisiin? Ovatko lasten vanhemmat muuttaneet käyttäytymistään tai voivatko lapset nykyään valita vanhempansa? Lapset eivät tietenkään voi valita vanhempiaan emmekä tiedä sitäkään, onko vanhempien alkoholinkäyttö vähentynyt.

Toki voisimme ajatella, että vaikuttavuutta mitattaisiin klikkauksilla, näkyvyydellä tai esimerkiksi näiden tarinoiden kirjoittamisen kautta. Seuraava kysymys onkin, miten järjestöt käyttävät tätä materiaalia hyväkseen työssään.

Seminaarissa kuultiinkin, että tarinoita käytetään järjestöissä ja vertaistukitoimijoita on syntynyt järjestöihin mm. instagramissa, youtubessa tai muussa nuorille sopivassa sosiaalisessa mediassa. Voikin ajatella, että päihdeperhe muodostaa yhden kuplan, joka olisi syytä yhdistää muihin kupliin ja muodostaa näistä kuplaunioneita, joissa lapsen on hyvä kehittyä.

Kuplaa ei siis rikottaisi väkivaltaisesti, vaan se yhdistettäisiin muihin kupliin rakentavasti. Lastensuojelu, päihdetyö, harrastukset ja muut sosiaaliset yhteisöt päästettäisiin lapsen ja nuoren elämään, niin että hän voisi rakentaa identiteettiään useassa eri kuplassa.
Miksihän me olemme niin jokotaimaisia tässäkin asiassa?

Liikkuminen avaa näkymiä erilaisiin kupliin

Matkailu avartaa, sanotaan. Päihdetiedotusseminaarissa Aurinkorannikon Fuengirolassa juttelin kuitenkin nimettömäksi jääneen virkamiehen (tai siis puhuimme luottamuksellisesti) kanssa. Hänen pitkän kokemuksensa rintaäänellä ymmärsin, että päinvastoin saattaakin olla, että samat suomalaiset, jotka vaativat, että ”maassa maan tavalla” ollessaan Suomessa ovatkin esimerkiksi Espanjassa ihan päinvastaista mieltä, kun puhutaan heistä itsestään ja heidän eduistaan. Tai voihan sen sloganin tietysti niinkin pervosti ymmärtää, että ”Suomen tavalla kaikissa maissa”.

Matkailu ei siis välttämättä avarra, mutta liikkuminen ihan kotikonnuillakin saattaa sen tehdä. Koulun päättäjäisten aikaan minua ainakin huoletti se, miten nykynuoret näkevät maailmansa, jossa tulevat elämään, kun (sosiaalisessa) mediassa oli samaan aikaan käynnissä kauhukeskusteluja siitä, mitä itsekukin tulevaisuudessa menettää.

Hallituksen leikkauslistathan puhuttivat ainakin niitä, joilla on etuja, joita voi vielä menettää. Jo menetetyistä eduista, kuten työ- tai opiskelupaikan, terveen ja yleensä säällisen elämän menettäneistä eli ns. huono-osaisuuden näkökulmista tätä keskustelua ei juurikaan käyty.

Enkä käy minäkään, sillä niin hyväosainen olen, olen ollut ja tulen todennäköisesti olemaankin, että minun olisi falskia puhua suulla suuremmalla vähäosaisten puolesta. Todennäköisesti he eivät kuitenkaan mekkaloisi eniten koulutuksen ja tutkimuksen leikkauksista tai kesälukukaudesta. Tiedostamattomat raukat…

Mutta tuosta siis minun ei pitänyt puhua, kuulopuheita vain voisin toistaa. Ihan siis minun kannattaa pysyä konkretiassa eli siinä, miten maailma tosiaankin voi näyttää aivan erilaiselta, jos vain viitsii vähän liikkua. Huono-osaisetkin – tai ainakin osa heistä – siihen vielä kykenee.

Katajanokalla ei olla mitään jakomäkeläisiä oli yksi kuplajuttu tässä vähän aikaa sitten. Muistelen, että kyse oli siitä, että Katajanokalla koristellaan ympäristöä kukkasin ja ollaan yhteisöllisiä (alkuperäinen lähde meni ohi silmieni, mutta samankaltaista keskustelua on käyty hyvä- ja huonomaineisten ja –ihmisten välillä vuosikymmeniä).

Hyväosaisten kuplat ovat niin kivoja suvaitsevaisuudessaan. Eräs hyväosainen espoolainen poliitikkokin on ottanut hampaisiinsa erään Helsingin keskustan lähistössä olevan kaupunginosan asukkaat, jotka hänen mielestään ovat liian erilaisia hyväosaisia kuin hän itse (tämä suhde muuten tuntuu niin traumaattiselta, että vaivaan suosittelisin rajatilallisten kuplaunionien rakentamista vaikkapa legopalikoilla). Paikan jotkut asukkaat tosin väittivät olevansa ei-niin-hyväosaisia kuin väitetään.

No, jakomäkeläiset siis suivaantuivat katajanokkalaisten väitteistä. Ulvahtiko koira, johon kalikka kalahti, vai oliko suivaantumiselle pohjaa? Hyvä kysymys, jota on hyvä vähän tarkastella lähemmin. Liikuin siis paikkaan Jakomäki. Tarkastin samalla Hakunilan ja Vesalankin, joilla on joidenkin mielestä samankaltainen maine.

Katajanokan kukkia en käynyt katsomassa; uskon, että siellä niitä pelakuita ja muita hoidellaan varsin yhteisöllisesti. Kävin kuitenkin kastelemassa sekä mökillä olleiden naapureitteni kukat että ne kukat, jotka olivat menossa kuorolaisille, jotka eivät ehtineet kukkafestareiltamme niitä hakemaan. Niitä säilytetään pihallamme tässä Jakomäen naapurissa.

Mutta itse pointtiini siis: liikkumalla vähän – siis todella vähän – näemme maailmamme varsin toisenlaisin silmin. Tämä on sekä katajanokkalaisten, jakomäkisten ja vaikkapa juuri valmistuneiden nuorten hyvä ymmärtää. Ennakkoluuloiset käsitykset voivat osoittautua aivan toisiksi, kun liikkuu lähemmäs ja tutustuu asioihin paremmin…

Kuvaliitteessä konkreetteja kuvakulmia ennen ja jälkeen liikkumisen. Jos siis ihmiset vain liikkuisivat vähäsen… Liikkuminen_rajatiloissa-k3

Liikkuvassa koulussa ei juosta Cooperin testiä

Koska koulun liikuntatunnit eivät riitä kestävyyskunnon kohottamiseen. ”Se on kuulemma fakta”, opetushallituksen Matti Pietilän mukaan (Hesari30.5.2015). Koulun matematiikan, englannin tai biologian tunnitkaan eivät riitä ainakaan kaikille kiitettäviin arvosanoihin. Niissä annetaan läksyjä tai ainakin oletetaan vahvasti, että oppilaat harjoittavat taitojaan muulloinkin kuin oppitunneilla.

Liikkuvassa koulussa tehdään kuitenkin monenmoisia fyysisiä testejä (ns. Move–testipatteri), joista ns. piip-testi on monen mielestä huomattavasti rankempi kuin Cooperin testi. Aivan samalla tavalla niissä oppilaat jakautuvat hyviin ja huonoihin kuin Cooperin testissäkin eikä niissäkään saa erinomaisia tuloksia ilman oman ajan käyttöä.

Cooperin testiä voi kritisoida, mutta sen pitäisi olla fiksumpaa – aivan samoin kuin Cooperin testiä nyt kritisoidaan, voidaan kritisoida kaikkia testejä. Odotetaan muutama vuosi, kun saadaan kauhukertomuksia ”Move –testeistä” ja ollaan samassa tilanteessa kuin nyt herra Cooperin kanssa. Sanottakoon vaikka, että piip-testi on parempi testi kuin Cooperin testi tai vaikka niin, että koska Cooperin testistä on tullut joku kammo, niin luovutaan siitä.

Liikkuvassa koulussa on tavoitteena, että lapset ja nuoret liikkuisivat tunnin päivässä. Siinä ajassa toki kehittyy aika monikin liikkumisen osa-alue. Ehkä myös terveyden kannalta se oleellisin eli hapenottokyky, kestävyyskunto. Miltä muuten kuulostaisi: kun äidinkielen tunnit eivät riitä lauseenjäsennyksen tai sijamuotojen opiskeluun, niin luovutaan niistä.

Oikeampaa siis olisi sanoa, että kestävyyskuntoa ei enää arvosteta niin korkealle, että sitä kannattaisi koulussa ja opetussuunnitelmissa pitää niin vahvasti esillä kuin aiemmin. Mutta se pitäisi kai perustella eri tavoin kuin hyökkäämällä yksittäistä testiä kohtaan. Tuntuu siltä, että toimittajien angstit vievät liikuntaihmisiä kuin pässiä narussa, kun koululiikunnasta puhutaan.

Liikkuva koulu sitoo opetussuunnitelman entistä vankemmin yksittäisen oppilaan terveyteen ja toimintakykyyn ja liikkumattomuuden vastustamiseen, vaikka samalla puhutaan kannustamisesta. ”Elämä on joukkuepeliä”, sanoo Pietilä jopa jalkapalloilevaa arkkipiispaa siteeraten. Silti ”Move-testeissä” testataan täysin yksilötaitoja ja mallit on otettu yleisurheilu-, voimistelu- ja kuntosalilajeista ja pallonheittokin suoritetaan yksin.

Koulun ”liikuntajoukkueessa” pelaajina oppilaan kanssa ovatkin liikunnanopettaja ja terveydenhoitaja – ehkä myös vanhemmat. Ulkopuolelle jäävät urheiluseurat ja Hesarin jutun perusteella myös pallopelit ja yleensä urheilu – liikuntakulttuurin kokemuksellisesti elävin, harrastajamäärältään suurin ja kulttuurisesti merkityksellisin alue. Eikö koululiikunta voisi olla myös liikuntakulttuuri(i)n oppimista eikä vain omaan napaan tuijottamista?

Esimerkiksi Kosken Pasin – mikseivät omanikin – tutkimukset osoittavat, että mitä enemmän eritavoin merkityksellisiä kokemuksia liikunnasta on, sitä enemmän harrastetaan. ”Mennääks friidut/jätkät koulun jälkeen tekeen alaselän ojennuksia tai kyykistyksiä – se on niin siistii!” Ja jos haluttaisiin kasvattaa aidosti aktiivisia kansalaisia, niin vapaaehtoistoiminta olisi siihen ehdottomasti paras ratkaisu. Miksei vapaaehtoistoiminnan kasvatusta eli urheiluseuratoimintaa tuoda kouluihin samoin kuin yrityskasvatusta?

Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa edellinen on huomattavasti voimakkaampi tekijä kuin jälkimmäinen, sitä yhtään vähättelemättä. Piilo-opetussuunnitelmanahan tässä onkin liikunnan osalta se, että opitaan vain julkisen sektorin (terveys)palvelujen tärkeys tutustumalla (koulu)terveydenhoitajaan ja olettamalla, että sen jälkeen ei enää muita julkisen sektorin sairaanhoitopalveluita tarvitakaan… Hoplaa – kestävyysvaje on voitettu ilman kestävyysjuoksuakin!

Ai niin, koulussa on niin vähän liikuntatunteja, joten täytyy keskittyä tärkeimpään. Olisiko siis silloin kannattanut keskittyä merkityksellisiin – ei siis vain kivoihin – kokemuksiin ja niiden merkitysten ymmärtämiseen. Silloin koulun liikuntatunnit olisivat lähempänä teatteria, kirjallisuutta tai medialukutaitoa, kun liikkuminen ja urheilemisen erilaiset kokemukset avattaisiin kaikkiin oikeassa maailmassakin esiintyviin merkityksiinsä – ei vain siihen omaan pikku terveyteen.

Olen varma, että sen jälkeen kukaan opettajainhuoneessakaan ei enää aliarvioisi jumppamaikkoja, kun he olisivat ihan keskeisten elämässä tarvittavien kokemusten ja merkitysmaailmojen asiantuntijoita ja ohjaisivat oppilaansa kohti ruumiillisen olemisen ja merkityksellisen tekemisen mysteerejä. Niitähän liikuntakulttuurissa riittää.

Ai niin, meillähän on ne perinteet, jotka sanovat, että Cooperin testi on paska testi, vaikka minäkin olen kuullut satoja erilaisia tulkintoja tuon testin suorittamisesta, joka jo sinällään osoittaa sen kulttuurisen merkityksellisyyden. Ja ylivoimaisesti suurin osa niistä jutuista on sitä paitsi olleet tekijälleen hyväksi, vaikka suoritushetkellä se on voinut olla kipeä tai suoritus ei ole jostain muusta syystä ollut täydellinen, kun on ollut liian kova alkuvauhti tai oli syönyt liikaa tai oli liian kuuma.

Matikan, ruotsin tai biologian kokeissakaan ei aina onnistu kuumeisena ja silti sinne on mentävä – aika harva on kuitenkaan kertonut tarinoita näistä kokeista. Joko niitä pidetään niin merkityksellisinä, ettei niitä uskalleta kritisoida tai sitten Cooperin testi – tai koululiikunta yleisemmin – on niin merkityksellistä, että (epä)onnistuminenkin noteerataan korkealle.

Miten itse ”aattelet omalle kohalles?” näitä kuplaunioneita? Pohjoisen ihmisten joskus ärsyttäväkin tapa tiputtaa haihattelijat maanpinnalle sopii tähän yhteyteen yllättävän hyvin. Jos siis osaisimme asettautua toisen ihmisen nahkoihin, niin ymmärtäisimme paremmin oman ja tuon toisen ”kuplien” erot.

Jos siis jokin punainen tai vihreä tai sininen tai vaikka keltainen lanka olisi tästä blogista sen rajatilallisuudesta huolimatta löydettävissä, niin kai se olisi ajatus siitä, miten sitä on ennenkin pärjätty, sinnitellään nytkin ja tullaan selviytymään tulevaisuudessakin, jos vain osaamme nähdä maailmamme aidosti monikuplaisesti eli periaatteella ”aattelepa omalle kohalles” jonkun toisenlaisessa kuplassa elävän tilallisuus… ja pyri sen jälkeen rakentamaan itsellesi rajatilallinen kuplaunioni.