Kuten blogini lukijat tietävät, olen pitänyt tarkkaa liikkumispäiväkirjaa vuodesta 2005 alkaen. Olen merkinnyt siihen liikutut minuutit, kilometrit, liikuntamuodon ja lyhyen kuvauksen, jossa olen kertonut kenen kanssa olen liikkunut ja minkälainen kokemus se oli. Joskus olen myös dokumentoinut rasitustason, kokemusten laadut ja tasot, sosiaalisuuden ja ominaisuudet, joita olen kehittänyt liikkumisellani.

Viime vuonna tein ihmiskokeen eli pidin normaalia liikkumispäiväkirjaa vain muutaman kuukauden, jonka jälkeen päätin käyttää vain viime jouluksi ostamaani Polarin aktiivisuusmittaria. Halusin tietää, minkälainen vaikutus automaattisesti liikkumiseni tallentavalla tietokoneella on liikkumiseeni.

Aktiivisuusmittariin asensin oman päivätavoitteeni, jonka voi ”suomentaa” tunniksi ja 13 minuutiksi hölkkää. Käsittääkseni ”tehdasasetuksissa” saattoi määritellä vielä yhden aktiivisemmankin tason. Vuoden lopussa huomasin, että saavutin tavoitteeni 130 prosenttisesti eli hölkkäsin keskimäärin noin 95 minuuttia päivässä.

Edellisestä voi arvioida, että liikuin 578 tuntia vuodessa eli 11 tuntia viikossa. Se on aika paljon enemmän kuin keskiarvotulokseni ”käsinkirjaamalla”, joka on noin 420 tuntia vuodessa. Aktiivisimpina vuosinani olen tosin liikkunut yli 500 tuntia, mutta silloin olen mielestäni liikkunut huomattavasti enemmän kuin vuonna 2017.

Mistä erot voivat johtua? Sykemittariin perustuva aktiivisuuslaite mittaa vuorokauden kaiken aktiivisuuden, mutta käsipelillä tulee kirjattua vain ”oikea” liikkuminen, vaikka olen kyllä arvioinut esimerkiksi ruumiillisen työn liikkumiseksi myös käsinkirjaamalla. Toisaalta sykemittari saattaa jättää huomiotta esimerkiksi lihaskuntoharjoittelun ja tuon ruumiillisen työn, jos siinä ei syke nouse  tarpeeksi.

Kalibrointikeinona voi myös käyttää vuoden neljää ensimmäistä kuukautta, joiden aikana kirjasin liikkumiseni myös manuaalisesti. Silloin liikuin 145% tavoitteestani (keskiarvo 130%), manuaalisesti mitaten 83 minuuttia päivässä eli tunnin ja 23 minuuttia, mikä olisi tasaisen vauhdin taulukolla tehnyt 497 tuntia vuodessa. Alkuvuoden liikkumismäärillä olisin siis aktiivisuusmittarinkin mukaan liikkunut reilusti yli 600 tuntia. Eroksi jää reilu sata tuntia eli 15-20 prosenttia enemmän kuin manuaalisesti mitaten. Ero lienee vieläkin isompi, koska loppuvuodesta liikuin huomattavasti vähemmän.

Onko mittaustapojen erolla jotakin väliä? Periaatteessa ei, jos virhe on systemaattinen ja jos käytän vain toista mittaustapaa jatkuvasti. Käytännössä huomasin tässä muutosvaiheessa joitakin eroja, joita kannattaa tässä eritellä tarkemmin. Vuoden kokemuksen jälkeen voin myös arvioida eri mittaustapoja sen perusteella, miten ne motivoivat minua liikkumaan. Tämähän on kuitenkin tärkeämpi asia kuin se, miten tarkasti mikin mittari liikkumistamme mittaa.

Aluksi on toki syytä kertoa hiukan lisää liikkumiseeni vaikuttaneista tekijöistä vuonna 2017. Muutama vuosi sitten satutin olkapääni, jota kuntoutin kotikonstein melko onnistuneestikin pari vuotta. Jotkut liikeradat olivat kivuliaita ja aiheuttivat nopeita ”sähkäreitä” niin, että pallo tai maila saattoivat pudota yllättäen kädestä heitto- ja lyöntiliikkeissä. Myös kahvikupin nosto oli joskus kivun aiheuttajana. Jatkuva kipu ei kuitenkaan ollut liian häiritsevää ennen vuoden 2016 syksyä, jolloin kipu alkoi vaikeuttaa nukkumista vakavasti. Heräsin 2-3 kertaa yössä kipuun.

Ensimmäisen kerran hakeuduin lääkäriin (työterveyshuolto) vuonna 2015, josta sain lähetteen leikkaukseen julkiselle puolelle. Siellä ei kuitenkaan suostuttu kättä leikkaamaan. Vuonna 2016 menin koko väylän julkisen puolen kautta. Prosessi kesti reilut puoli vuotta, jonka jälkeen magneettikuvausten ja muiden tutkimusten jälkeen päädyttiin leikkaukseen, joka tehtiin syyskuun 26. vuonna 2017. Olen nyt siis toipunut leikkauksesta ja kuntoutuminen on hyvässä vauhdissa. Käsi ei toimi vielä kunnolla, mutta liikelaajuudet ja voimatasot ovat aika hyvät ja kivut ovat lähes loppuneet.

Ensimmäiset kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen olivat kylläkin yllättävän vaikeita, sillä varsinkin öisin nukkuminen oli erittäin katkonaista kipujen takia. Kehitin mallin, jossa nukuin ensin omassa sängyssä käsi ja pää tuettuna, sitten siirryin nojatuoliin, minkä jälkeen nukahdin sohvalla ja jos oli toiveita, niin siirryin vielä omaan sänkyyn. Kussakin ”kohteessa” nukuin 1-1,5 tuntia ennen kuin kipu herätti.

En stressannut asialla, sillä päivät menivät kipujen osalta hyvin ja nukahtelin myös päivisin. Kipulääkityksen lopetin noin viikon jälkeen, koska tabletit eivät juurikaan auttaneet tuohon ”paineiseen” kipuun. Aktiivisuusmittarin unisensori antoi minulle keskimäärin noin 3 tuntia yöunta, josta parisen tuntia hyvää unta. Normaaliluvut minulla ovat 7,5 tuntia ja reilut 5 tuntia.

Reilun kahden kuukauden jälkeen toipuminen nopeutui huomattavasti, kun ”sairas” kipu eli se, kun kudokset eivät vielä oikeastikaan kestä rasitusta meni ohi. Minua varoitettiinkin liiallisesta treenauksesta heti leikkauksen jälkeen – ja noudatinkin ohjeita ehkä liiankin tunnollisesti. Tosin kuntoutuminen viimeisten viikkojen aikana on ollut niin hyvää, että ehkä kannatti ollakin varovainen.

Kuminauhaharjoittelua, jota enimmäkseen teen,  voin lämpimästi kehua, sillä se on nivelien liikkuvuuteen ja vahvistamiseen erinomainen väline. Nauhoilla voi vaihdella ja kontrolloida liikeratoja ja voimankäyttöä ja sen avulla on helppoa käyttää sekä lihaksen supistuksia  (konsentrinen lihastyö)  ja lihasvenytystä vastustavaa eli eksentristä lihastyötä. Jatkan varmasti nauhojen käyttöä myös kuntoutumiseni jälkeen.

Mainittakoon, että olen aivan tyytyväinen tähän koko prosessiin, vaikka vammautumisestani eli saunan katolla putoamisestani on nyt reilu neljä vuotta. Minusta on oikein, että me yritämme kuntouttaa itseämme niin hyvin kuin voimme ja osaamme, jos vamma tai kipu ei haittaa kohtuuttomasti normaalielämää. Jälkeen päin ajatellen olisin tosin voinut treenata viisaamminkin, mutta aluksi en uskonut, että vamma olisi niin vakava. Seurauksena oli se, että opin jonkin verran vääriä liikeratoja, joilla kompensoin rikkoutuneen jänteen (rotator cuff) heikentynyttä toimintaa.

Kivut ja se, että vamma oli oikeassa kädessä vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että hakeuduin leikkaukseen. Leikkaus ei nykyään ole välttämättä järkevä hoitomuoto silloinkaan, kun siitä on periaatteessa hyötyä. Magneettikuvassakaan ei nimittäin näe, minkälainen vamma todellisuudessa on. Leikkauksen hyöty tulee todennettua vasta kuntoutusprosessin jälkeen, mikä vaatii kuntoutujalta itseltään sitoutumista pitkäjänteiseen työhön.

Kipujen väheneminen tai poistuminen on toki toinen hyvä syy leikkaukseen, mutta sekin vaatii omaa aktiivisuutta eikä pelkkä leikkaus sitä takaa. Itseltäni katkaistiin hauislihaksen yksi osa juuri kipujen vähentämiseksi, sillä sitä ei olisi voitu enää korjata leikkauksella. Operaation ei kuitenkaan pitäisi merkittävästi huonontaa käden toimintaa.

Leikkaus ja kivut siis vaikuttivat liikkumiseeni koko vuoden ajan, mutta erityisesti loppuvuodesta. Kivuista huolimatta pystyin kuitenkin hiihtämään ja tekemään myös ruumiillisia töitä mökillä, vaikka se säätämistä vaatikin. Jalkapalloakin pelasin normaalista, mutta sulkapalloa pelasin vain satunnaisesti. Leikkauksen jälkeen liikkuminen on rajoittunut kävelyyn ja kotijumppaan. Hiihtäminenkin onnistuu, minkä ehdin jo todentaakin 15.1.2018.

Seuraava kuvio näyttää liikkumiseni kuukausivaihtelut (aktiivisuusmittarin 100% siis 1 tunti 13 min hölkkää) ja viikoittainen liikkumiseni:  Liikkumisvuoteni2017_kuviot

Aktiivisuusmittarin käytön hyödyt ja haitat

Periaatteessa aktiivisuusmittaria on helppo käyttää antamalla sen olla kädessä koko ajan. Näin teinkin. Mittarin keräämän tiedon siirtäminen tietokoneelle ja mobiililaitteelle on sekin periaatteessa helppoa, mutta yllättävän usein oli yhteysongelmia varsinkin mittarin ja älypuhelimen kanssa.

Tietokoneelta tai älypuhelimesta näkee myös sekä päivittäisen aktiivisuuden että harjoitusten tiedot mukavasti ja ymmärrettävästikin. Mittari myös huomauttaa liiallisesta istumisesta. Unen laadun ja määrän näkeminen oli myös hyödyllistä. Tietokoneella olisi voinut myös arvioida päivittäisen liikkumisen kokemuksellisuutta ja sieltä sai monenlaista (fysiologista terveyteen liittyvää) palautetta liikkumisen vaikutuksista.

Itse käytin mittaria lähinnä kahteen tehtävään eli päivittäisen tavoitteeni saavuttamiseen tai sen odotettavissa olevaan ylittämiseen silloin, kun tiesin liikkuvani paljon yli keskimääräisen tavoitteen. Opin aika tarkasti arvioimaan päivittäistä liikkumistani tämän avulla. Pystyin myös seuraamaan viikoittain, kuukausittain ja koko vuoden osalta liikkumiseni määrää mittarin avulla.

Toinen käyttötarkoitukseni oli tarkkailla syketasojani hiihto-, pyörä- ja juoksulenkeillä sekä pallopeleissä. Huomasin, että normaali liikkumiseni on syketasoltaan liian matalaa, jotta se vaikuttaisi positiivisesti jalkapallon pelaamiseen. Tarvitsisin enemmän korkeampisykkeistä, mutta aerobista harjoittelua pelikuntoni parantamiseksi. Paljon siis positiivista, mutta ei kuitenkaan juuri mitään sellaista, jota en olisi muuten jo tiennyt – ehkä unenlaatua lukuun ottamatta.

Kysymys siitä, lisäsikö aktiivisuusmittari liikkumistani, jäi vielä avoimeksi, sillä erot manuaalisen päiväkirjani ja aktiivisuusmittarin tulosten välillä ei ole näillä keinoin tarkasti arvioitavissa. Selvää on, että hiihdin ja pyöräilin paljon vähemmän kuin normaalivuosina. Sen sijaan kävelin enemmän ja tein muuta ruumiillista työtä suurin piirtein yhtä paljon. Pallopelejä harrastin normaalivuoden tapaan.

Konkreettinen muutos on, että painoni nousi loppuvuodesta noin kolme kiloa, mikä selittyy leikkauksella ja siitä aiheutuneesta passiivisuudesta, joka myös vaikutti motivaatioon, kun minulla ei ollut varmaa tietoa siitä, kykenenkö saavuttamaan pidempiaikaisia liikkumistavoitteitani.

Jos kuitenkin vertaan aktiivisuusmittarin tietoja omaan manuaaliseen järjestelmääni, niin kallistuisin omaani juuri siksi, että se motivoi minua enemmän ja myös siksi, että se pitää minut aktiivisena myös itse mittausprosessin suhteen. Kummatkin asiat ovat muodostuneet minulle merkityksellisiksi ja motivaatiota lisääviksi rutiineiksi.

Helppous saattaa siis olla kaksiteräinen miekka motivaation kannalta. Tärkeäähän olisi, että liikkuja olisi kiinnostunut asettamaan itselleen sopivia tavoitteita, kuten vaikkapa kilometritavoitteita, joita aktiivisuusmittari ei tee (perinteiseen sykemittariin saa gps-laitteen, mutta tähän jokamiehen malliin se ei kuulu enkä halunnut hirttää itseäni rintanauhaan). Käytin toki joskus sport trackeria, mutta yleensähän tiedän kilometrimäärät ilman laitteitakin.

Aktiivisuusmittarissahan tavoite on tietty rasitus- tai aktiivisuustaso, joka olikin oikein hyvä, mutta kaipasin tarkempaa tavoiteasettelua. Minulle minuutit, kilometrit, liikuntamuodot ja sanallinen kuvaus ovat olleet aika hyvät tavoitteiden ja dokumentaationkin mittarit. Excel-taulukostani näen jatkuvasti, mikä on päivittäinen keskiarvoni kunkin tekijän suhteen ja se saa minut liikkumaan tarvittaessa enemmän.

Mutta ennen kaikkea se saa minut hiihtämään, pelaamaan sulka- tai jalkapalloa, pyöräilemään, kävelemään tai juoksemaan enemmän – pelkkä aktiivisuustavoitteen saavuttaminen ei ole läheskään niin merkityksellistä minulle ja luulen, että aika monelle muullekin konkreettisemmat tavoitteet olisivat motivoivampia.

Polarin ohjelma antaa toki sekin palautetta. Minulle kuukausitason palaute oli aina tämä sama, vaikka erot kuukausien kesken olivat aika suuret: ”Super active month with a good mix of activity and exercise.  At this level you get advanced health benefits.” Päivätasolla eroja oli vähän enemmän. Terveysvaikutuksista (detailed health benefits) tulos oli myös aina sama eli alla nähtävä:

On mukava tietää, että liikkumisestani on noinkin paljon hyötyä terveydelleni. Silti se, että vaikutukset pysyivä t kuukausitasolla vakioina,vaikka erot kuukausien välillä olivat aika suuret, pistää miettimään tällaisen palautteen motivointivaikutuksia.

Ymmärrän, että terveysvaikutuksissa raja-arvot ovat melkoisen väljät ja minun liikkumiseni oli riittävän aktiivista heikoimmillaankin juuri em. vaikutuksiin, mutta yksilön motivoinnin kannalta on aika ongelmallista, että kaksinkertainenkaan määrä aktiivisuutta ei muuta vaikutuksia mitenkään.

Tutkimusten perusteella, joihin oletan aktiivisuusmittarin palautteiden perustuvan, ei voitane enempää (eikä vähempää) luvatakaan, mutta jos liikkumisen noinkin suurella lisäämisellä ei ole mitään merkitystä, niin ehkä ongelma on sitten valituissa arviointikohteissa. Toki kyse on myös riittämättömästä tutkimuksestakin.

Jos terveysvaikutuksia vertaa vaikkapa vain kilometrimäärien vertailuun, niin onhan jälkimmäinen siihen huomattavasti parempi, kun sen avulla näkee, miten on päässyt tavoitteeseensa ja sen, miten liikkuminen kumuloituu vuoden mittaan. Vakiona pysyvä palaute saattaa jopa heikentää alussa hyvänäkin ollutta motivaatiota. Teet melkein mitä tahansa, niin koutsi vastaa ”ihan ok, noinniinkuin keskimäärin”. Minä lähtisin kuoroharkkoihin…

Polarissa on toki mahdollisuus arvioida päivittäistä liikuntakokemustakin. En käyttänyt sitä, vaikka saattaa olla, että olen jopa vaikuttanut siihen, että Polarilla tällainenkin arviointi on mukana sovelluksessaan. Pelkkä yhden tason ”kivuusarviointi” on kuitenkin aika tyhjä merkityksistä. Itsekään en niitä merkinnyt lainkaan. ”Oli kivaa” ei motivoi ellei tiedä, miksi kokemus oli hyvä ja miten tuo kokemus vaikuttaa liikkumisen merkityksiin ja sitä kautta motivaatioon.

Oma ”kokemusmittarini” (lisää tästä löytyy näiltä sivuilta runsaasti) on tässä suhteessa paljon parempi ja pieni sanallinen kuvaus on sitäkin parempi. Liikkumisen merkitys nimittäin vaatii myös sanallistamista, sen uloskertomista omilla käsitteillä eikä vain ”terveyshyötyinä”, jotka jäävät aika abstrakteiksi senkin vuoksi, että ne vaativat oikeasti todella pitkiä prosessaja ollakseen totta.

Yhden päivän tai kuukauden tai vuodenkaan liikkuminenhan ei oikeasti tee noita Polarin lupaamia terveyshyötyjä, jos muut päivät, kuukaudet tai vuodet ovat olleet toisenlaisia. No myönnetään, että vuosi on jo riittävä muuttamaan asioita parempaan suuntaan, jos ne ovat olleet huonolla tolalla aiemmin. Joissakin suhteissa muutama kuukausikin muuttaa asioita parempaan suuntaan.

Yhteenvetona sanoisin vain siis omalta kohdaltani, että jatkan aktiivisuusmittarin käyttöä tulevaisuudessakin, mutta aloitan myös oman liikkumispäiväkirjani pitämisen heti vuodenvaihteen 2018 jälkeen. Tämä vuosi oli minulle hyvä kokeiluvuosi, koska tiesin pettyväni liikkumiseeni leikkauksen vuoksi.

Suosittelisinko aktiivisuusmittaria yleisesti käytettäväksi? Kyllä varmaan, sillä sen antama tieto ei ole varsinaisesti haitaksi liikkumiselle ja jotkut sen antamat tiedot saattavat olla monille ihmisille oikeasti hyödyllisiä. Jos esimerkiksi kuvittelee liikkuvansa enemmän kuin oikeasti liikkuu, niin on terveellistä nähdä se ikään kuin objektiivisesti mittarista. Jos osaa määritellä liikuntatavoitteensa niin, että se lisää nykyistä liikkumista ja on realistinen, niin tällöin mittari myös motivoi.

Mittarin dokumentaatiossa ja palautteessa olisi vielä paljonkin kehittämistä, mistä kertonee sekin mediasta lukemani tieto, että näitä aktiivisuusmittareita jaksetaan käyttää vain muutamia kuukausia. Osin se johtunee siitä, että jo aktiiviset ihmiset ostavat näitä eivätkä minun tavoin saa kovin paljon uutta infoa tai liikkumistaan edistävää faktaa näillä mittareilla. Toki mittarin jatkuva käyttö voi sekin olla sinänsä raskasta ja siten vaikuttaa negatiivisesti laitteiden käyttöön ja niistä saatavaan hyötyyn.

Kaiken kaikkiaan olisi erittäinkin hyödyllistä, että aktiivisuus- ja sykemittareilla tai tietokoneilla ja sovelluksilla saataisiin aikaiseksi ihmisten lisääntyvää liikkumista. Oma oletukseni on, että fysiologiset tiedot yhdistettynä terveystietoihin eivät ole riittäviä motivoijia, vaan tarvitaan kokemuksellisesti merkityksellisten liikkumisten dokumentaatiota ja arviointia. Ei toki haittaisi, että ne olisi yhdistetty fiksusti jo nyt kehittyneisiin fysiologisiin mittareihin.

Ihmisten omaa aktiivisuutta ei kuitenkaan saa väheksyä, sillä automaatio ja mittaamisen helppous saattaa olla pikemminkin liikkumisen merkitystä vähentävä kuin lisäävä tekijä. Aktiivinen vaivannäkö kertoo minkä tahansa asian merkityksestä. Helppous sen sijaan passiivisuudesta tai laiskuudesta.

Ihmiset toki tekevät paljon asioita, jotka ovat helppoja – he katsovat TV:ta, viettävät aikaa somessa tai ajavat autolla. Mutta, ja iso mutta: liikkuminen ei koskaan ole se helppo, laiska tai passiivinen valinta. Jos me luulemme, että tekemällä liikkumisesta ”helppoa”, ratkaisemme  liikkumattomuuden ongelmaa, olemme  pahasti väärässä.

Liikkuminen on nimittäin ennen kaikkea aktiivisuutta, joka rinnastuu kaikkeen muuhunkin aktiivisuuteen, kuten opiskeluun, työntekoon, vapaaehtoistyöhön ja kehittäviin harrastuksiin. Liikkumisen hyvinvointivaikutuksetkin perustuvat juuri tähän lähtökohtaiseen aktiivisuuteen, joka ei ole ainoastaan fyysistä, aivotonta, liikettä.

Aktiivisuusmittari mittaa tuon aktiivisuuden fysiologista puolta ja tulosta, mutta saattaa aiheuttaa ajatuksellista passiivisuutta, kun sitä ratkaisevaa kysymystä – miksi liikun? – ei enää osata tehdä eikä vastauksia haeta aktiivisesti.

Itse siis huomaan, että kaipaan konkreettisempia tavoitteita kuin vain aktiivisuusmittariin lataamani päivätavoite on. Luulen, että me muutkin tarvitsemme tavoitteita, joissa kuvastuu itsellemme tärkeät asiat. Joillekin se on tavoite jaksaa hiihtää joku laturetki, osallistua johonkin tapahtumaan, pyöräillä töihin, pelata kavereiden kanssa, nostaa enemmän painoja tai vähentää omaa painoa – mielikuvitus on rajana. Tällöin kestää myös sen, ettei liikkuminen aina ole helppo juttu eikä kokemuksenakaan nautittava, mutta se on riittävän tärkeä saadakseen minut liikkeelle.

Ja tällaistahan se liikkuminen oikeasti oli…

Tai oikeasti ja oikeasti. Fb-postausten avulla saa toki mieleensä dokumentteja liikkumisistaan, jos muistaa ottaa kuvia tai videoita. Läheskään aina ei muista, vaikka puhelimessa mainitut toiminnot ovatkin aina saatavilla.  Eikä tietenkään aina viitsi kokemuksiaan muille jakaa.

Fb-liikkumisvuoteni näkyy tässä alla. Huomionarvoista on, että olkapääleikkaukseni jälkeen en liikkumiskuvia tai –videoita ottanut, vaikka liikuinkin jonkin verran. Pääosin se oli tosin kävelyä ja aika vaatimatonta nauhajumppaa.

Toisaalta se oli äärettömän tärkeää, koska se loi pohjaa olkapään ja koko kädenkin kuntoutumiselle ja piti yllä jonkinlaista kuntopohjaa. Harmittaakin nyt etten esim. ottanut kuvia tai videoita käden kuntoutumisen eri vaiheista…

Sen sijaan osallistuin kansalliseen kipututkimukseen, jonka yhteydessä tein pienen kuvauksen myös kuntoutumisestani. Liitän sen tuonne alle ikään kuin vertaistueksi, sillä olkapääleikkauksen tai tarve kuntoutukseen tuntuu olevan hyvin yleinen näissä meidän ikäluokissamme.

Mutta tässä siis fb-postauskooste viime vuoden liikkumisistani.

On se muuten hienoa, että vaarina pääsee pitkästä aikaa luistelemaan ja ehkä vähän opettamaankin lapsenlasta. Muuten liikkumiseni olisi vain tällaista vähän huonolta näyttävää.. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1633250393646626/)

100 kilsaa hiihtoa Kolilla Ahmahiihdossa juhlavuoden kunniaksi. Helsingin Latu & Lehtisen Ismo – kiitokset! (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1657315141240151/)

On se keväinen katukin hyvä liikkumispaikka,
vaikka hienoa oli Holmenkollenillakin. Tippa tuli linssiin kadulla ja sohvalla…  (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1659436904361308/)

Aurinkoa kohti. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1664341790537486/)

Karpaattien vuorilla yhteistyötä opettelemassa (ei siis Balkanin vuorilla taistelemassa niin kuin joskus ennen). Eli tutustumassa Outward Bound –organisaatioiden toimintaan Slovakiassa, Kroatiassa, Romaniassa, Tsekissä, Puolassa, Virossa ja Suomessa. Tavoitteena oppia toisiltamme ja rakentaa yhteistyöhanketta. Teemana kokemuksellinen oppiminen, josta nähtävissä myös pikku luento OBF:n sivuilla. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1675819306056401). Fb-postaukseen on lisättävä, että meinasimme eksyä lenkillämme tuonne Karpaattien rinteille…

Paluu perusasioihin sujui nopeasti. Soitin erään puolueen entiselle puoluesihteerille. Juteltiin pitkään tärkeistä ja ajankohtaisista, molempia osapuolia kiinnostavista aiheista. Nimittäin jalkapallosta. Hän oli aloittanut juuri omakohtaisen jalkapalloharrastuksen osallistumalla ensimmäiseen turnaukseen. Käytiin läpi pelipeliltä sattumukset. Päivitettiin lastenkin pelitilanteet toki. Mainitsin myös, että kävin itsekin kalibroimassa pelijalat hiihtokauden jälkeen… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1669444523360546/)

Mölkkykausi avattu, Sipoonkorven lenkki kierretty, jalkapalloa potkittu, polttopalloa pelattu ja pesäpallolyöntejä (softball) harjoiteltu. Aika monta pääsiäispäivällistäkin nautittu. Pitkästä aikaa kotona pääsiäisenä. Kirjoitin joku aika sitten tarpeesta opettaa eskarilaisille liikuntataitoja. Tänään liikuntapuistossa huomasin jälleen kerran konkreettisesti, miten huonoja osa alakouluikäisistä lapsista oli liikkumaan. Polttopallonpeluukaan ei meinannut sujua. No, jotkut osaa sitten tosi hyvin… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1672572799714385/)

Oikeesti… monet fb-kavereistani ovat hypänneet laiturilta avoveteen ja ovat riisuneet talviturkin. Rohkeita tyyppejä! Mutta kuinka moni on hypännyt varaston katolta talven jälkeen paljastuneelle trampoliinille? No, en minäkään… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1679566349015030/)

Jokin näissä kuvissa liikutti, liikuttaa tai tulee liikuttamaan… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1679398789031786)

Vaikka minun kesäni jatkuu pitkälle syyskuuhun ja joskus loka-marraskuullekin, niin tällainen hitaan ajattelijan fb-postaus kesäkauden liikkumisistani lienee paikallaan. Miksi siis liikuin? (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1719024291735902)

Tässä vielä kuvia. On se hienoa, että saa pelata hyvässä porukassa ja hyviä vastustajia vastaan.. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1713356468969351)

Eihän video koskaan voita kirjoitettua tai varsinkaan koettua, mitä oppimiseen tulee. Näin ainakin itse uskon, vaikka ymmärrän, että varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat aika taitavia käyttämään vaikka youtubea myös oppimiseen. Tässä siis OBF:n tuottamia youtube-pätkiä kokemuksellisesta oppimisesta (https://www.youtube.com/playlist…) (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1724013344570330?pnref=story)

Syyskuun liikkumisen syyt: luonto eri muodoissaan ja eri puolilla Suomea. Tunnistatko paikat? Elonkorjuu metsistä ja kasvimaalta. Ja varustautuminen tuleviin vuosiin: puita, pensaita ja kukkia maahan. Vähän toki tanssia, pelejä ja katsomourheiluakin…(https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1731296557175342?pnref=story)

Merkityksellisiä liikkumiskokemuksia vuonna 2018, ystävät!

Kipututkimus: oma vastaukseni

Kipulääkkeistä en kokenut juuri saavani hyötyä ensimmäisen viikon jälkeen. Kipu oli silti erittäin hankalaa öisin. Nukuin 4-5 pätkissä, jotka olivat aluksi noin tunnin pituisia, myöhemmin 1-2,5 tuntiin aina reiluun kahteen kuukauteen asti leikkauksesta. Rutiiniksi muodostui se, että nukuin ensin omassa sängyssä, jossa olin rakentanut tukea olkapäälle, kädelle ja niskan taakse. ”Paineinen” kipu ajoi minut ylös reilun tunnin päästä, jonka jälkeen jaloittelin, hieroin ja jumppasin kättä. Nukuin seuraavan jakson nojatuolissa, siinäkin reilun tunnin, jonka jälkeen sama rutiini. Sen jälkeen siirryin sohvalle, jossa tuki oli sänkyä parempi luonnostaan. Siinäkin meni 1-2 tuntia, jonka jälkeen taas ylös ja loppuyöksi omaan sänkyyn. Yritin nukkua noin 5-6 tuntia, mutta aktiivisuusmittarin mukaan unta tuli vain kolmisen tuntia/yö kahden kuukauden ajan. Nukahtelin toki päivällä muutamaan otteeseen. Päivällä kipu ei sanottavammin haitannut.

Kuten sanoin, kipulääkkeistä ei yölläkään paljon ollut apua, joten en sitten viitsinyt niitä lainkaan käyttää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tuo rutiinini toimi aika hyvin, sillä nukahdin kuitenkin aika helposti jopa nojatuoliin. Itse ehkä suosittelisin tällaista ”aktiivisempaa” kivunhoitoa niille, jotka kestävät kipua eivätkä hermostu nukkumattomuudesta. Selvää tietysti on, että univelkaa minullekin jäi, sillä tarvitsen normaalisti 7,5- 8 tunnin yöunen.

Lääkkeiden käyttämättömyydestä saattoi olla itselleni myös se etu, että en jumpannut liikaa siinä vaiheessa, kun olkapää ei olisi sitä vielä kestänyt (minulla olisi saattanut olla sellaiseen taipumusta). Nyt kun olkapää kestää jumppaamista, niin edistyminen on tosiaan ollut erittäin nopeaa, liikelaajuudet ovat melkein palautuneet ja voimaa on tullut runsaasti lisää. Jotkut liikeradat ovat vielä hankalia ja jotkut liikkeet ovat vielä vähän vaikeita lihasvoiman puutteen vuoksi (tulleet jo ennen leikkausta). Tilanne on kuitenkin erinomainen myös fysioterapeuttini (Peijas) mielestä.  

Liikuttamisvuoteni 2017

Vuonna 2017 julkinen puhe laihduttamisesta ja terveydestä hallitsi edelleen palstoja ja kanavia. Miksi en itse innostu kummastakaan elintärkeästä teemasta?

Yksinkertaisesti siksi, että sekä terveys että laihduttaminen ovat joidenkin arkisten toimintojen, kuten elämäntapojen ja rutiinien sekä liikkumiskokemusten tuotteita. Eivätkä edes suoria tuotteita, vaan terveyteen vaikuttavat monet muutkin tekijät, joihin ihmisen voi olla vaikea vaikuttaakaan.

Toinen tärkeä syy haluttomuuteeni on se, että kummatkin kääntyvät helposti ”ei-tekemiseksi” eli kieltäytymiksiksi, joiden sijalle ei edes tarjota mielekästä tekemistä.

Merkitykselliset kokemukset ja mielekäs, aktiivinen,  tekeminen vievät ihmistä aina eteenpäin, vaikka se ei johtaisi ”terveyteen” tai laihtumiseen. Ne johtavat omaan, toisten ja yhteiskunnankin  hyvinvointiin.

Laiha, omaan napaan tuijottava ihminen on minusta vastenmielinen tavoite liikkumiselle.

Liikuttamisvuoteni ei ollut kovin näkyvä, koska opiskelin uusia keinoja ”liikuttamiseen” ja työstin runsaasti materiaaleja – tuotteita ja palveluita – joita tänä vuonna tuleekin runsaahkosti ”markkinoille. Olkaa kuulolla…

Miksiliikun.fi blogit liikuttamisesta

Tiihonen A. 2017 Ei niin kaunista, mutta tuntuu hyvältä – liikkumisvuoteni 2016. (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/22/ei-niin-kaunista-mutta-tuntuu-hyvalta-liikkumisvuoteni-2016/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.2. 2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2017. Liikkuvan ihmisen ikäkokemus – ikä on vain sana (https://www.miksiliikun.fi/2017/07/05/liikkuvan-ihmisen-ikakokemus-ika-on-vain-sana/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  5.7. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  2017.

Tiihonen A. 2017.  Miksi mies käy ryhmäliikunnassa? (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-mies-kay-ryhmaliikunnassa)  Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2016. 10 vuotta – eikä suotta. (https://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2016

Markku T. Hyyppä on tehnyt kulttuuriteon. Hän on kirjoittanut kansantajuisesti pitkään jatkuneesta tutkimustyöstään kulttuurin parissa. Duodecim kustantajana on myös ottanut askeleen pois lääketieteen valtavirrasta, joten sekin lienee huomion arvoista tämän mainion kirjan Kulttuuri pidentää ikää taustoissa.

Hyypän väitteet pähkinänkuoressa. ”Taide-elämyksen etumerkillä ei ole väliä, sillä taide ja kulttuuri verkostoi. Tekeminen on ”osallistuvaa läsnäoloa”, vaikka sen tekisi yksinkin. Kyse on sosiaalisen pääoman vaikutuksesta. Ja kyse on kulttuurivaikutteista, jotka pitäisi saada varhaislapsuudessa.”

Hyyppä uskoo sosiaalistavaan tekijään ennemmin kuin kulttuurin tarjoamiin elämyksiin (kokemuksiin) ja sitä kautta syntyvään hyvään oloon tai subjektiiviseen tunteeseen taiteen parantavasta vaikutuksesta. Hän osoittaakin vakuuttavasti, että taidetta ja kulttuuria harrastavat elävät pidempään. Ja että esimerkiksi penkkiurheilu tai ay-aktiivisuus ei lisää elinikää.

Onko Hyypän näkemyksessä mitään outoa; hänhän perustaa väitteensä kovaan eli luonnontieteelliseen tai sen menetelmiä imitoiviin tutkimuksiin, joita on vaikea kritisoida. Eikä niitä tarvitsekaan: näyttöhän on hyvä ja riittävä.

Rajoituksia hänen näkemyksillään on kuitenkin runsaasti, sillä edellä mainitun luonnontieteellisesti perustellun tutkimustuloksen esittelyyn olisi riittänyt muutama sivu. Hyyppä käyttää kuitenkin runsaasti turhaa energiaa osoittaakseen, että mitään muuta ei hänen mielestään voi kulttuurin vaikutuksista tieteellisesti väittää, vaikka hän itsekin haluaisi sanoa jotain enemmän. Ja joskus hän sanookin aika rohkeasti, että tutkimus tulee jo lähivuosina osoittamaan hänen kaikki väitteensä todeksi (populaarissa kirjassa tällainen revittely toki sallitaan).

Sen sijaan (lopullisesti) epätodeksi hän voi väittää vaikkapa taideterapioiden vaikutuksen, vaikka – hänen mielestään oikeita – tutkimuksia ei ole edes tehty. Tässä kohden tunnen epäreiluuden tai –loogisuuden ongelman: eikö pitäisi kuitenkin antaa ”kunnollisen” tutkimuksen osoittaa asioita eikä perustaa väitteitään oletuksille tai tietämykselle, jonka tietää vajavaiseksi? Kyllähän nämä Hyypän ja kumppaneidenkin tutkimuksetkin tuntuivat huuhaalta viime vuosisadalla; joidenkin mielestä ovat sitä vieläkin.

No, kyse ei oikeastaan ole tästä, vaan käsitteellisestä(kin) ongelmasta, joka taitaa johtaa Hyypän hiukan väärille raiteille. Otan kaikki Hyypän tieteellisiksi osoittamat tutkimukset todesta, mutta yritän nyt osoittaa, miksi Hyyppä mielestäni joutuu hyökkäämään ”syyttömien” kimppuun. Hyypän ja hänen arvostamiensa tutkijoiden tutkimusten keskeisenä tavoitteenahan on ollut sen selvittäminen lisääkö kulttuurin (tai jonkun muun) harrastaminen elinikää.

Epäilen – ja tiedänkin – että aika harva tutkimus, jossa käsitellään taiteen tai kulttuurin harrastamisen vaikutuksia pyrkii osoittamaan niiden vaikutuksia elinikään tai edes terveyteen. Kysymys onkin, pitääkö kaikkien tutkia samoja asioita  ja onko eliniän pidentäminen kaiken tekemisen ja tutkimisen lopullinen tarkoitus? Tuskin edes kovin moni taiteilija, tieteilijöistä puhumattakaan, ajattelee näin. Moni tietysti toivoo, että jäisi eloon taiteensa/tieteensä kautta kuolemansa jälkeenkin. Paradoksaalisesti silloin kannattaisi kuolla nuorena…

Kiintoisampaa kuin tuo edellinen kiistely on tietysti kaikkien kannalta se, miten me saisimme mahdollisimman monet ihmiset harrastamaan sellaisia asioita, jotka pitäisivät hänet terveenä ja elämään pidempään. Hyyppä korostaa suomenruotsalaisten ylisukupolvista kulttuuria, varhaisia kiintymyssuhteita ja kulttuurin oppimista, joilla on hänen mielestään erittäin suuri merkitys. Joskus niin suuri, että Hyyppää lukiessa tuntuu, ettei taidetta ja kulttuuria kannata enää teini-iässäkään lähestyä, saati sitten ikäihmisenä.

Hyyppä kuitenkin haluaisi – pikemminkin kuin osoittaa vakuuttavasti – että näitä vaikutuksia voisi saada myöhemminkin. Itsekin hän myöntää olevansa ”myöhäisherännäinen”, joka on opetellut aikuisena ”suomenruotsalaiseksi”, joka asuu enimmän osan ajasta Ruotsissa (ollen tietysti faktisesti ruotsinsuomalainen). Vaikuttavana tekijänä eliniän pituuteen on hänellä aina yhteisöllisyys tai sosiaalinen pääoma.

Yhteiskuntapoliittinen johtopäätös lienee väistämättä se, että pitäisi edelleen kovasti tutkia sitä, miten kulttuurisesta ja sosiaalisesta pääomasta lapsena ja nuorena vaille jäänyt voisi saada itselleen tuon tervehdyttävän vaikutuksen. Muutenhan tämä kova tutkimustulos olisi yhteiskuntapoliittisesti aika hyödytön tieto mallia,”jos synnyt rikkaaseen perheeseen, olet todennäköisemmin rikas aikuisena ja jopa vanhana kuin ne, jotka syntyvät köyhään perheeseen”. Ts. pitäisi saada vastaus siihen, voiko yksilö tehdä itse jotain tai voivatko yhteisöt ja koko yhteiskunta tehdä jotain, jotta yhä useammat voisivat nauttia taiteen ja kulttuurin hyvinvointia – tai siis terveyttä ja elinikää – lisäävästä voimasta.

Pitää palata ytimeen eli siihen, mikä oikein on se elinikää lisäävä vaikutus. Hyyppä puhuu yhteisöllisyydestä, jota hänenkin mielestään saa yhtä lailla vapaaehtoistoiminnasta, talkoista, seurakuntatoiminnasta kuin kulttuuristakin. Ja yhteisöihin tietysti pääsee jäseneksi minkä ikäisenä tahansa eikä tarvitse kovin kummoista osaamistakaan. Hyypälle tai hänen tutkimuksilleen jää epäselväksi se, miksi ihmiset hakeutuvat yhteisöihin ja etenkin se, miksi he jatkavat harrastamistaan. Isoissa tilastoaineistoissa tällaisia asioita ei varmaan ole kysyttykään – ja voi olla jopa niin, että ihmiset eivät edes osaisi vastata kysymykseen.

Hyypän tutkimukset kuitenkin kertovat ainakin minulle tarinaa, joka aukenee loogisena, kun käyttää käsitteitä, jotka selittävät monet Hyypän havainnot. Miksi ihminen elää pitkään johtuu käsittääkseni Hyypänkin mielestä siitä, että elämällä on tälle ihmiselle merkitystä. Hyypän mielestä merkitys tai mieli rakentuu yhteisöllisyydestä tai vaikkapa metaforisesta yhteisöllisyydestä, jota yksinkin kirjallisuutta harrastava saa muiden hänelle tuntemattomien kanssalukijoiden kanssa. Toisaalta kaikki yhteisöllisyys ei näytä tuottavan tuota samaa vaikutusta. Ay-aktiivi tai penkkiurheilija ei saa samaa vaikutusta – jotkut yhteisöllisyyden muodot ovat siis jalostavampia tai ainakin lisäävät elinikää?

Helppo selitys tälle olisi, että pitkä elinikä ei tarkoita terveitä elintapoja, minkä Hyyppäkin monin tavoin todistaa vertaamalla kulttuurin elinikää kohottavaa vaikutusta terveelliseen ruokaan ja liikuntaan.  Ruuan tai oikeammin ruokailun yhteisöllisen vaikutuksen hän näkee selvästi, mutta ei halua tai jaksa pohtia liikunnan ja penkkiurheilun yhteisöllisiä vaikutuksia juuri lainkaan. Mainitsee tosin, että varsinkaan ns. terveysliikunnalla ei ole näitä kulttuurisia elinikää pidentäviä vaikutuksia, mikä pistää epäilemään, että jotenkin muuten merkityksellistetyllä liikunnalla tai urheilulla näitä vaikutuksia voisi ollakin.

Ongelma on edelleen se, että jotkut yhteisöllisyyden muodot eivät siis lisää elinikää – miksi? Tähän Hyyppä ei anna kunnon vastausta, vaan tulee jotenkin tarkoituksellisestikin ”leimanneeksi” jotkut yhteisöllisyyden muodot toisia paremmiksi, koska tilastot näin osoittavat. En pidä sitä kovin hyvänä tieteellisenä käytäntönä, sillä pitäisi tietää tarkasti, mikä se vaikuttava tekijä on ennen kuin noin yleistävään ja negatiiviseen käsitykseen noista harrastuksista voisi päästä.

Loogisesti kysymyksen voi asettaa myös seuraavasti: mitkä asiat selittävät eliniän pituutta yhdessä kulttuuriharrastusten ja yhteisöllisyyden kanssa, jos kyse ei ole terveellisistä elintavoista ja biologisista selityksistä? Tietysti ainakin se, että ei kuole nuorena, keski-ikäisenä tai yleensä ottaen ”liian aikaisin”. Varsinkin miesten kulttuuriharrastusten elinikää kohottava vaikutus selittyneekin pitkälti sillä, että nämä kulttuuria tai vapaaehtoistoimintaa harrastavat miehet elävät turvallisempaa elämää eli eivät ota elämässään turhia riskejä. Turhia riskejä eivät ota ihmiset, joille omalla ja toisten elämällä on merkitystä. He haluavat elää, koska muutkin näkevät heidät tärkeinä ihmisinä. Ihan suoraan Hyyppä ei tätä kirjoita, mutta hänen seminaariesitelmissään tämä on tullut joskus paremmin esille.

Edellisen perusteella yhteisöllisyys selittäisi tuon jälkimmäisen puolen eli sen, että oma elämä on arvokas ja merkityksellinen, koska muutkin näkevät sen. Ja vapaaehtoistoiminnassa on erittäin suuri mahdollisuus siihen, että voi auttaa ja tukea muita ihmisiä ja syntyy tuota merkityksellisyyttä. Kulttuuriharrastuksissa taas voi rakentua merkityksellisyyttä, vaikka ilman samanlaista yhteisöllisyyttä. Taide ja kulttuurin harrastaminen voi olla mielekästä ja merkityksellistä itsessäänkin – se on ”vakavaa harrastamista” (searious leisure), jossa itse tekeminen, osaaminen, kehittyminen jne. on tärkeää. Toki sekin luo yhteisöllisyyttä.

Mutta vielä on ratkaisematta se, miten ihmisiä saataisiin mukaan näihin harrastuksiin, mikä on olennaisen tärkeää, vaikka ne eivät lisäisikään elinikää. Olisihan aika kohtuutonta, jos esimerkiksi valtiovalta tukisi jatkossa taiteita, vapaaehtoistoimintaa tai liikuntaa vain tai erityisesti sen takia, että ne lisäävät elinikää. Kyllä taiteella täytyy olla muutakin merkitystä.

Hyyppäkin myöntää, että kulttuuriharrastukset ovat erittäin kokemuksellisia, tai ehkä hän käyttää elämyksen ja tunteen käsitteitä. Asia lienee jotakuinkin sama, vaikka esitänkin, että Hyyppä ei täysin ymmärrä kokemusten/elämysten merkitysluonnetta.

Taide tai kulttuuriharrastus voi antaa elämyskokemuksia, joissa keskeistä on psyykkinen/emotionaalinen nautinto tai elähdyttävä tunne, ja se voi antaa myös osallisuuskokemuksia, jotka Hyyppäkin tietysti huomaa. Hyyppä ei kuitenkaan käsitteellistä kahta muuta kokemuksellisuuden lajia eli identiteettikokemuksia, joiden pontimena on se, että kulttuuria (tai vaikka urheillessaan) tehdessään saa kokemuksia, joissa oma identiteetti rakentuu. Identiteettikokemuksessa tekemisen ja kokemuksen väliin rakentuu vahva side, joka kannustaa kehittymään ja jatkamaan harrastusta.

Näistä omista identiteettiä rakentaneista kokemuksistaan Hyyppä itse asiassa kirjoittaa todella paljon kirjassaan. Hän on tietysti oikeassa siinä, että identiteetti saattaa myös murtua tai haavoittua, kun joutuu poispotkituksi joukkueesta tai ei osaa laulaa tarpeeksi hyvin tai on vaikkapa epäkelpo tutkija. Tässä lieneekin tilastollisella tasolla selitys sille, miksi jotkut harrastukset ovat toisia parempia. Merkitys voi syntyä vertailusta ja kilpailusta, mutta se voi syntyä myös asian oppimisesta, ymmärtämisestä tai muusta hallinnasta.

Hyyppä ei kuitenkaan näe sitä, että myös erittäin kilpailullisessa alakulttuurissa tekemisen voi merkityksellistää positiivisesti – kannattaisi ehkä käydä ”Susijengin” tai lentismaajoukkueen sisäpiirissä tekemässä huomioita. Saattaa myös olla, että jopa jalkapallofanius voi pidentää elinikää, koska se on aivan eri asia kuin ”penkkiurheilu” tai seurailu, koska fani merkityksellistää toimintansa aivan eri tavoin kuin tavallinen seurailija.

Toki olen itsekin sitä mieltä, että ainakin joissakin kulttuuriharrastuksissa ikään kuin asuu sisällä jokin suurempi merkityksellisyys kuin vaikkapa urheilemisessa, jossa siinäkin kuitenkin omien tutkimusteni mukaan ihmiset näkevät paljon erilaisia kulttuurisiksi luonnehdittavia merkityksiä. Samaa mieltä Hyypän kanssa olen siitä, että terveysliikunta tai mikä tahansa yksiuloitteistava merkitysmaailma ei tee hyvää millekään harrastukselle. Siksi kritisoin Hyyppää siitä, että hän korottaa eliniän liian tärkeäksi merkityksellistäjäksi kulttuurin harrastamiselle – eikös se tee kulttuurista ”terveysliikuntaa”?

Vielä on käsittelemättä yksi kokemuksellisuuden muoto, jota Hyyppäkin sivuaa teksteissään usein. Se on toimijuuskokemus, joka on esimerkiksi talkoiden takana. Ihmiset haluavat tehdä hyvää toisille ja itselleen ja vaikuttaa laajemmin yhteiskunnassa – siis olla toimijoita.

Oma näkemykseni on, että nämä kaikki kokemuksellisuuden muodot ovat tärkeitä. Olemme jo ymmärtäneet hyvin elämys- ja osallisuuskokemusten merkityksen – ehkä jopa korostamme elämyksiä liikaa. Ja onhan myös tuhoavaa yhteisöllisyyttä. Sen sijaan enemmän pitäisi ymmärtää identiteettikokemusten positiivinen merkitys, koska se johtaisi pitkäjänteisyyteen, osaamisen kehittymiseen ja monenlaisten merkitysten rakentumiseen. Uskon, että kulttuuriharrastukset ovat erittäin hyviä tässä, mutta itse en jakaisi harrastuksia hyviin ja pahoihin, vaan kysyisin, miten asioita tehdään. Jalkapallojoukkueessakin voi kulunutta sanontaa käyttäen kokea ja oppia kaiken elämässä tärkeän, mutta voi yhtä hyvin olla oppimattakin.

Etenkin toimijuuskokemuksia tai mahdollisuutta niihin tulisi nyky-yhteiskunnassa lisätä. Ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan ja toisten elämään vaikka pienessäkin mittakaavassa on voimaannuttavaa. Kyse ei kuitenkaan ole enää perinteisestä ay-aktiivisuudesta, vaan jostakin kokemuksellisemmasta. Julistuksia ja vaatimuksia tekemällä ei lisätä toimijuutta, mutta ”viemällä vanhus ulos” liikunnan tai kulttuurin pariin lisätään toimijuutta tekemällä ja oman sekä yhteisen kokemuksen voimalla. Jotenkin tällaiseksi ymmärrän myös sosiaalisen pääoman rakentumisen.

On sanottu, että Suomessa yhteisöllisyys on rakenteissa eli verotuksen kautta olemme ”yhteisissä talkoissa”, joiden seurauksena on esimerkiksi ilmainen koulu ja terveydenhuolto. Valitettavasti Markku T. Hyypän ja sosiaalisen pääoman tutkijoiden mielestä tällainen ”hyvinvointivaltiollinen” yhteisöllisyys ei enää riitä – täytyisi palata oikeisiin talkoisiin, joissa koetaan ja merkityksellistetään tekemistä ja yhteisöllisyyttä konkreettisesti ja kokemuksellisesti. Lapsuuteni talkoissa koko kylä teki heinää, korjasi perunasatoa, autettiin naapuritalo harjaan. Nyt järjestämme kuorofestareita, futisturnauksia, pihajuhlia, jotka luovat yhteisöllisyyttä ja joissa kerätään varoja lasten harrastuksiin. Eli ei se niin vaikeata ole se sosiaalisen pääoman rakentaminen tänä päivänäkään.

Markku T. Hyyppä on tehnyt hienon kirjan, joka kaikkien kulttuurista, vapaaehtoistoiminnasta ja hyvinvoinnista kiinnostuneiden tulisi lukea. Teksti on rakennettu sopivasti persoonalliseksi ja Markun omia kokemuksia hyväksi käyttäen. Kova tutkimus on pääosassa, mikä on sekin erinomainen asia. Hiukan harmittaa se, että Markku ei näe muulla tutkimuksella paljon arvoa – jotenkin olettaisi, että yhteisöllisyyttä ja toisten tukemista korostava tutkija arvostaisi enemmän kollegoitaan ja heidän työtään. Hänhän valitettavasti tulee uusintaneeksi juuri sitä kulttuuria, jota hän kirjassa niin taitavasti kritisoi.

Ja kyllähän Markunkin näkemyksissä on korjaamisen varaa, joihin toivottavasti minua viisaammat myöhemmin tarttuvat. Aihehan vaatii sekä lisätutkimusta että etenkin monenlaisia käytännöllisiä ratkaisuja ja yhteiskuntapoliittisia päätöksiä. Puhumattomuudella ja jurottamalla ei päästä eteenpäin, vaan yhdessä tekemällä ja nykyistä työtä yhdessä korjaamalla ja täydentämällä. Näihin talkoisiinkin tarvittaisiin lisäväkeä. Kiitos vielä tärkeästä puheenvuorosta!

Markku T. Hyyppä (2013) Kulttuuri pidentää ikää. Duodecim, Helsinki.

Outo otsikko jutulle, jossa pääosissa esiintyvät Shefki Kuqi ja Esko Valtaoja. Ammattifutari ja kosmologian emeritusprofessori. Minähän en tunne kumpaakaan paljon julkisuudessa esiintynyttä miestä henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut heidän viimeiset kirjansa. Kuqista on tehty elämäkertateos ”Kosovon härkä” (Mika Wickström), jossa kertojana on Kuqi itse. Valtaojan viimeisin teos koskee tulevaisuutta ja on otsikoitu ”Kohti ikuisuutta”.

Ennen otsikkoon paneutumista on syytä kertoa, miksi Shefki ja Esko ovat minulle tärkeitä henkilöitä ja miten heidän elämänsä kietoutuvat omaan elämääni muutenkin kuin vain siksi, että olemme suomalaisia, eurooppalaisia, maailman ja maailmankaikkeuden asukkaita.

Olin pikkupoikana sairaalloinen kaveri sydänvikani ja astmani takia. Opettelin lukemaan kartta- ja eläinkirjoista. Maailmani avautui tästä syystä muistuttamaan kemiläisen Esko Valtaojan ja tulevan avaruustähtitieteen professorin maailmaa. Matkustin myös Tarzan- ja Mars-kirjojen (Edgar Rice Burroughsin)  myötä  tuntemattomille seuduille mustaan tai oikeastaan vielä kartalla valkoisena 1900-luvun alkupuolella olleeseen Afrikkaan ja avaruuteen ennen kuin ihminen oli päässyt kuuhun. Näitä kirjoja – ja monia muita – pikku-Eskokin lienee lukenut ja se näkyy vieläkin hänen osin utooppisissa visioissaan tulevaisuudesta.

Valtaoja tosin ei pitäisi lainkaan siitä, että nimitän hänen pohdintojaan utooppisiksi, koska hän pyrkii olemaan realistisempi kuin monenmoiset ”maailmanlopun ennustajat”. Ja onnistuukin todisteluissaan, vaikka ”taannustamalla” ei toki täysin pätevää tietoa tulevaisuudesta saakaan. Tulin kuitenkin paljon optimistisemmaksi tulevaisuuden suhteen kirjan luettuani.

Tätä oli tosin pohjustanut Mauno Koiviston lyömätön aforismi, jonka mukaan tulevaisuuteen kannattaa suhtautua positiivisesti, jos ei ole aivan konkreettia syytä olla huolestunut. Joskus kadehdin vanhempieni sukupolvea, jolla oli niin paljon enemmän negatiivista konkretiaa maailmassaan ja silti he jaksoivat suhtautua jopa yltiöoptimistisesti tulevaisuuteen. Aivan kuin veristä maailmansotaa tai hyytävää kylmää sotaa ei olisi ollutkaan, työttömyydestä, lasten kuolemista jne. puhumattakaan… Valtaoja on tässä mielessä hyvin koivistolainen (Esko muuten varmaan muistaa myös ne nuoruutemme ”koivistolaiset”).

Palataan Eskon ja minun myöhempiin vaiheisiin jatkossa ja mennään nyt Mikkeliin, johon Shefki Kuqi siis pakeni perheensä kanssa Kosovosta. Pikku-Shefki yritti ensin mennä Mikkelin Palloilijoihin, mutta häntä ei sinne huolittu, mikä katkeroitti Shefkiä vähän samoin kuin Zlatania kismittää edelleen ruotsalaisvanhempien häneen kohdistunut syrjintä Malmössa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ovat joskus oivia moottoreita uralle. Onneksi Shefki otettiin Mikkelin toisen joukkueen junioreihin. Koulunsa hän kävi Mikkelin Lyseossa.

Maahanmuuttajana pikku-Shefki koki olevansa poikkeava ja hän joutui taistelemaan päästäkseen eteenpäin. Ura lähti kuitenkin käyntiin Mikkelin Kissoissa, jatkui Kangasniemellä ja myös Mikkelin Palloilijoissa ennen siirtoa Helsingin Jalkapalloklubiin vuonna 1997 ja siitä myöhemmin kansainvälisille areenoille. Valmentajana Kuqilla olivat hänen uransa alussa Juhani Pöyry, Hannu Touru, Tibor Gruborovics,  Antti Muurinen ja Pasi Rautiainen.

En ole koskaan tavannut Kosovon Härkää, mutta silti nuoruutemme Mikkelissä sivusi toisiaan läheisesti. Minäkin menin ensin MP:een, mutta minut pistettiin maalitolppien väliin, vaikka olisin halunnut olla kenttäpelaaja. Lopetin lyhyeen ja menin vasta 14-vuotiaana ”Kissoihin” (silloin toki Pallo-Kissat). Voitimme heti SM-hopeaa ja minut valittiin kisojen All stars – joukkueeseen, pääsin maajoukkue-ehdokkaitten leirille ja istuin ensimmäisen kerran edustusjoukkueen SM-sarjan penkillä 16-vuotiaana. Valmentajanani oli Pöyryn Jussi.

Shefki kävi Lyseota viisi vuotta, minä täydet kahdeksan, jonka aikana voitimme kaksi oppikoulujen (KLL) Suomen mestaruutta jayhden hopean. Shefkikin varmaan bongasi tuon aikaisten joukkueittemme kuvat aulan lasivitriinistä. Lyseon kentällä pelasimme kaikki välitunnit ja talvi-illat pelasimme salissa, jos joukkueella ei ollut harjoituksia. Koulussa oli varmaan samoja opettajiakin.

Valmentajista Shefkillä on kirjassa omat käsityksensä, mistä kirjoitan myöhemmin. Pöyryn lisäksi muutkin edellä mainitut valmentajanimet ovat minulle tuttuja pelikentiltä. Tourua vastaan pelasin SM-sarjassa ja kävimme saman A-valmentajakurssin, Gruborovicsin kanssa olen pelannut ikämiehissä samassa joukkueessa muutaman kerran ja Muurisen kanssa useita vuosia. Rautiaisen kanssa pelasimme kovia matseja niin junioreissa, koulun joukkueessa kuin ykkösessäkin. Pasi oli parempi, vaikka ekalta maajoukkueleiriltä Pasi ei päässytkään jatkoon varmaan siksi, että oli vuotta nuorempi ja varsin heiveröinen kaveri.

Suomi on pieni maa eli yhteisiä tuttuja löytyy, vaikkei olisi kumpaakaan kaveria tavannutkaan. Eskon, Shefkin ja minut yhdistää sekin, että juttelin pitkään kemiläisen huippujalkapalloilija Hannu Tihisen kanssa Shefkistä. Hannu puolusti vahvasti silloin median kynsissä ollut pelikaveriaan ja ystäväänsä kuvaamalla Shefkiä yhdeksi sydämellisimmistä ihmisistä, jonka hän tuntee.

Kirjan perusteella Shefki onkin tunneihminen, jonka rakkaus ja viha tai ehkä inho ovat voimakkaita ja usein aika epärationaalisia tunteita. Sosiologina osaisin hyvin selittää, miksi pakolainen, vähän kouluja käynyt, sukurakas ja taistelemalla tiensä maajoukkueeseen ja Englannin 1-divisioonan kärkiseurojen huippupelaajaksi itsensä vienyt mies rakentaa ymmärryksensä pelistä, valmennuksesta ja maailmasta vahvasti henkilökohtaisten suhteiden ja niissä syntyneiden tunteiden varaan.

Jalkapallon näkökulmasta Shefkin tapa toimi paremmin kuin kukaan olisi voinut odottaa. Hänen fyysisillä ominaisuuksillaan, teknisillä taidoillaan ja pelinäkemyksellään ei juuri kukaan muu olisi voinut päästä niin korkealle kuin hän. Hämmästyttävä ja ihailua herättävä suoritus. Pelaaja on kuitenkin eri asia kuin valmentaja, ja sen Shefki on aika karvaasti saanut kokea vielä lyhyellä valmentajaurallaan. Kyky mennä toisten ihmisten pelikenkiin ja taito yleistää tai nähdä asioita muutenkin kuin ihmisten oletettujen ominaisuuksien kautta, on vielä hakusessa.

Martti Kuusela kertoi Urheilu Suomi TV-sarjassa, miten unkarilaiset pelaajat vaativat häntä haukkumaan pelaajia ja toimimaan autoritaarisesti. Kuusela puisteli vieläkin päätään asialle ja unkarilaisten ”tyhmyydelle”. Soisin Kuqin miettivän tätä vahvasti, sillä vaikka hänen omasta mielestään autoritaariset ja osin oudot tai ainakin persoonallset valmentajat ovat parhaita, niin kaikki pelaajat eivät ajattele niin.

Ymmärrän kyllä sen, että pelaaja odottaa valmentajalta henkilökohtaisuutta ja yksilön huomioimista, jota Kuqi itse odotti valmentajiltaan. Luulen kuitenkin, että Kuqi oli itsekin pelaajana poikkeus ja siksi hänelle sallittiin asioita, joita muille ei olisi suotu. Tätä Shefki tai kirjan kirjoittaja ei tunnu huomaavan.

Vaikeaa on toki spekuloida, olisiko Shefki voinut tehdä vieläkin paremman uran, jos hän olisi malttanut mielensä ja pelannut kauemmin yhdessä joukkueessa kuin mitä hän nyt teki. Usein kuitenkin kävi niin, että kun peli alkoi sujua, niin Shefkin perävalot vain näkyivät. Useimmiten syy lähtöön oli Kuqissa itsessään eli hän etsi vielä parempaa pestiä itselleen. Tätä hänen kannattaisi pohtia, sillä valmentajan on pelaajaa paljon vaikeampi saada tuloksia aikaan lyhyen prosessin aikana.

Tässä muuten voisi olla itsellenikin pohtimista. Miksi olen työskennellyt niin lyhyitä pestejä eri työnantajilla – olisiko kannattanut pelata koko ura samassa joukkueessa? Ero Shefkin ja minun urallani toki on siinä, että Shefki halusi pelata samalla ”Shefkin tavalla” eri joukkueissa, kun minä taas olen halunnut kehittää itseäni erilaisissa työtehtävissä. ”Isossa kuvassa” saattaa toki olla niinkin, että olen tehnyt töitä aina omalla tavallani, vaikka työtehtäväni ja organisaationi ovatkin vaihtuneet aika usein. Samaa meissä on se, että olemme molemmat lähteneet nopeasti, jos homma ei ole ”joukkueessa” toiminut.

Mutta palataan välillä Eskoon ja Kemiin, josta Valtaojan lisäksi tunnen monta muutakin ”filosofia”. Salosen Topin ja Velin, Mäkelän Pekan, Tammilehdon Eskon (Elli),  Ikäläisen Jukan (Juppe) tai Tihisen Hannun. Kaikki kuuluvat toki siihen jalkapallofilosofien koulukuntaan, johon Valtaoja ei valitettavasti taida kuulua. Kemissä ei kuitenkaan voi ajatella, että jalkapallo tai urheilu olisi jotenkin erillään maailmasta, jossa elämme ja yritämme selviytyä parhaamme mukaan. Helposti puhe lipsahtaa syvälliseksi, mikä viehättää minua, joka olen tottunut savolaisten ehkä joskus pinnallisempaan keskustelukulttuuriin.

Kemissä syntyy kollektiivisuutta tehtaitten varjossa. Yksilöiden täytyy tehdä enemmän töitä tullakseen esiin massasta ja taustasta kuin pikkuporvarillisemmassa Mikkelissä. Yritän ymmärtää myös Valtaojan mieltymystä rakentaa tulevaisuuden positiivisia malleja minun mielestäni ”kaiken maailman oligarkkimiljonäärien” varaan. Johtuisiko se siitä, että Kemissä yksilöllinen poikkeavuus tahtoi jyräytyä (puolue)poliittisen ja etujärjestövetoisen usein kurjuusdiskurssia käyttävän retoriikan alle, mikä myös johti visioiden puutteeseen, koska uudistuksia piti lähtökohtaisesti vastustaa kapitalistien juonina.

Esko ja Shefki ovatkin tässä suhteessa samankaltaisia. Esko näkee toivoa näissä miljardöörityypeissä (mm. Musk, Gates, Zuckerberg), joista monella onkin aika kiinnostavia ja positiivisia visioita tulevaisuudesta. Sen sijaan valtioista tai niiden yhteisöistä tai edes yliopistoista ei juuri Valtaojan teksteissä puhuta. Politiikka on hänelle jotenkin lähtökohtaisesti ikävää eli liian lyhytjänteistä ja pikkuseikkoihin paneutuvaa.

Vaikka kritisoinkin tuota ajattelutapaa, niin onhan se toki niin, että jaan Valtaojan turhauman päivittäin kuunnellessani poliitikkojen ja erilaisten omia etuja ajavien organisaatioiden näkemyksiä tulevaisuuden kehittämisestä. Eihän niissä juuri näy ”valtaojamaisia” visioita erilaisten ”reagointien” takaa. Sama koskee muutettavat muuttaen mediaa ja osin tutkimustakin.

Shefki taas näkee valmentajat samanlaisten ”lasien” läpi – on hyviä ja huonoja valmentajia. Hyvät ymmärtävät Shefkiä, huonot eivät. Kirjan perusteella oli aika vaikea saada kuvaa siitä, miten nuo Shefkin mielestä hyvät ja huonot todellisuudessa menestyivät valmentajan urallaan, vaikka usein ne, joilla meni Shefkin kanssa sukset ristiin, näyttivät lyhyellä tähtäimellä menestyvän huonommin kuin ne, joiden kanssa Shefki viihtyi.

Suomessa Kuqi arvosti temperamenttista Rautiaisen Pasia, muttei pitänyt Muurisen Antin demokraattisesta ja raittiista tyylistä. Menestyksen valossa Pasi ei valitettavasti pääse ”samaan liigaan” Anan kanssa eikä Shefkin argumentti siitä, että Suomen ”kultainen sukupolvi” olisi ansainnut paremman valmentajan, ole mitenkään testattavissa. Roy Hodgsonia Kuqi arvosti, vaikka hänkään ei saanut Suomea isoihin kisoihin joukkueella, joka oli paljolti sama kuin Muurisen kaudella.

Sanottava on samalla, ettei se ollut Kosovon härän syy, että Suomi ei kisoihin päässyt. Minulle itsellenihän se Shefkin pukkaus, jonka Peter Chech torjui, ja siitä seurannut Tsekin maali, oli vain kuva Suomen maajoukkueen silloisestakin heikkoudesta. Koko joukkue ei ollut riittävän hyvä, vaikka siinä muutama tähti olikin. Pari-kolme pelaajaa ei täyttänyt kunnolla paikkaansa ja siitä kärsi koko joukkue. Shefki täytti hyvän varamiehen paikkansa erinomaisesti, vaikka mainittu pukkaus onkin nostettu kirjan alkuun kuvaamaan Kosovon härän uran kaksijakoisuutta – suuria tunteita hyvässä ja pahassa.

Kummatkin kirjat herättivät tunteita, vaikka toinen perustui enimmäkseen tutkittuun tietoon ja toinen yksilön kokemukseen. Valtaojakin toi kirjaansa henkilökohtaisen tason mukaan mainiolla tavalla, vaikka itse pidinkin eniten niistä isoista kuvista, joita Esko piirsi tulevaisuudesta ja joista osa oli minulle vähemmän tuttuja.

Tiedot tutkimuksen mahdollisuuksista ratkaista energia-, ruoka- tai sairausongelmia olivat minulle toki tuttuja, mutta Valtaojan tapa suhtautua niihin positiivisemmin kuin vastaaviin negatiivisiin visioihin energiapulasta, nälänhädästä tai tappajabakteereista, oli virkistävä ja tärkeä muistutus. Toivoa on, joten ”vaihtoehto Eskolle” –liike, voi minun puolestani tehdä omat työnsä paremmin, jotta pääsevät näkyville esittämään kantojaan Eskon tavoin.

Shefki Kuqin, kuten monen muunkin julkisuuden henkilön keskeneräisen elämän elämäkerta, on aina hankala luettava. Ymmärrys ihmisestä, pelaajasta ja valmentajasta nimeltä Shefki Kuqi, lisääntyi kuitenkin huimasti. Mielelläni olisin optimistinen Shefkinkin tulevaisuuden suhteen, mutta kaikki tähdet eivät olekaan sellaisissa asennoissa, että se hyvä tulevaisuus voisi ainakaan helposti toteutua. Kuqi on tosin osoittanut selviytyvänsä vaikeuksista, joten lupa on odottaa ainakin jonkintasoista uraa valmentajanakin. Näin ainakin toivon.

Miten minä sitten? Minusta olisi voinut tulla Esko tai Shefki, jos käyttäisi metodina TV:ssä alkanutta Alaska-sarjaa, jossa suomalaiset siirretään Alaskaan ja keksitään heille todentuntuisia tarinoita. Vaihtoehtohistoriaa ei kuitenkaan voi itselleen kirjoittaa, vaikka sekä Esko että Shefki siihen antaisivatkin aineksia.

Entä jos olisin yrittänyt voittaa polvivamman, epäreilun pelikiellon ja pahentuneen astmani ja olisin jatkanut futarin ja valmentajan uraani? Tai jos olisin pyrkinyt määrätietoisesti kansainvälisille tiedekentille saatuani ensimmäiset tieteelliset julkaisuni esille? Olisiko niistä löytynyt elämän tarkoitus, jota Eveliina Aho 11 vuotta, tänään Hesarin Lasten tiedekysymyksissä tiedusteli?

Saattaisin parhaimmillani olla nyt melko tunnettu ex-pelaaja tai pienen piirin tuntema liikuntasosiologi, mutta olisiko se parempi tilanne kuin nykyinen? Voisiko jopa ajatella, että sen sijaan voin nyt samastua sekä tunnettuun jalkapalloilijaan että avaruustähtitieteilijään ja sekin on vastaus elämän tarkoitukseen eli näinkin olen kuka olen eli moninainen ihminen erilaisine  harrastuksineni. Joita sitä paitsi rakastan, vaikka en olekaan niistä kovin tunnettu. Näin ainakin filosofi Sara Heinämaa Eveliinalle vastasi elämän tarkoitusta luovineeseen kysymykseen. “Tärkeintä on kuka olen ja mitä rakastan”.

Viisas vastaus vaatimattomalta ja arvostamaltani filosofilta, jonka voin sanoa jotenkin tuntevanikin oltuani hänen kurssillaan. Jos rakastaa, sitä mitä tekee, niin löytää elämän tarkoituksen, vaikka sitten olisikin kakkosdivaritason futaaja, tietokirjailija ja filosofi. Aika harva on muuten noita kaikkia.

jk. En tiedä, selvisikö lukijalle tuo outo otsikkovalintani. Pieni selvennys: kirjat luettuani minusta tuntui, että kumpikin päähenkilöistä korosti liikaa yksilöesikuvia maailmojensa muuttamisessa. MInusta sen sijaan tuntuu, että hyvät ja “oikeatkin” ideat ja näkemykset täytyy saada kansalaisten ja toisaalta pelaajien näkemyksiksi ennen kuin ne voivat toimia.

Lähteitä

Esko Valtaoja (2017) Kohti ikuisuutta. Ursa.

Shefki Kuqi (Mika Wickström, 2017) Kosovon härkä. Tammi.

Minä olen syntynyt 8. maaliskuuta 1960. Kirjailija-toimittaja Jari Tervo 2. helmikuuta 1959 ja toimittaja-tietokirjailija Pekka Seppänen 15. syyskuuta 1960. Olemme siis eläneet samassa ”Kekkosen Suomessa” aika lailla saman ajan. Jari aluksi Rovaniemellä, Lapissa, Pekka pääkaupunkiseudulla ja minä Mikkelissä Etelä-Savossa. Jokainen meistä on kotiutunut tänne pääkaupunkiseudulle, jonne minä viimeisenä meistä muutin vuonna 1986 eli sinä vuonna, kun Urho Kaleva kuoli ja vietettiin ne hautajaiset.

Niissä hautajaisissa Pekka pääsi laulamaan Hietaniemen hautausmaalle. Tästä läheisestä muistosta Kekkosen kanssa Jari oli kateellinen. Jos olisin ollut poikien kanssa juttusilla, niin ehkä olisin maininnut, että ”olinhan siellä minäkin”. Jarin reaktiota siihen, että sain kantaa lippua nyrkkeilijämestari ja ”elokuvatähti” Olli Mäen takana lippulinnassa, jossa olivat myös Lasse Viren, Juha Mieto ja Pekka Vasala, en tohdi arvata.

Pekkakin olisi varmaan ollut kade siitä, että lopulta päädyin Kekkosen haudan äärelle samaan ruotuun Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan ja muiden sen ajan napamiesten kanssa. Pekan laulun saatoin tajunnan rajamailla kuullakin, vaikka se jostain tasavasemmalta tulikin siihen hetkeen, jossa äärimmäisin ponnistuksin yritin pysyä tajuissani haudan partaalla etten olisi sinne Urkin seuraksi kaatunut.

Kuvitelkaapa kantaa täyspuista lipputankoa, jossa roikkuu valtava samettilippu. 3,5 tuntia läpi surevan Helsingin. En usko, että pystytte. Minäkään en juuri muista mitään sen jälkeen, kun käännyimme Mannerheiminkadulta kohti Hietaniemeä. Ensimmäiset lippujen kantajat muuten kaatuivat katuun jo siinä vaiheessa, kun otimme  ensimmäinsen askeleen seisottuamme reilu puoli tuntia Kansalliskirjaston mäessä odotellen saattuetta Tuomiokirkosta. Minäkin olen vähän kateellinen silloiselle itselleni.

Jari ja Pekka ovat olleet tekemässä TV-dokumenttisarjaa Kekkosesta, jota he pitivät kumpikin lapsuudessaan synonyymina presidentille. Ehkä pojat liioittelevat, sillä vaikka Kekkosta meilläkin arvostettiin, niin kyllä epäpoliittiset, mutta vahvasti sosialidemokraattiset vanhempani, tarjosivat Kekkosellekin vaihtoehtoja ainakin niin, että Koiviston Manun muistan olleen isäni suosikin jo reilusti kuuskytluvun puolella.

Me asuimme keskellä kepulaista maalaiskylää, jossa vasemmistolaisuuteemme suhtauduttiin melko suvaitsevaisesti. Sen toki muistan, että yhteiskoulun rehtori, ”maisteri” Ikonen, jolla oli kesähuvila kylällämme,  ihmetteli ääneen, miten isäni – tunnetusti fiksu ja ajatteleva mies – saattoi äänestää sosialidemokraatteja. Hänkin tosin suhtautui meihin lapsiinkin erittäin ystävällisesti ja arvostavastikin.

Jos olen oikein tulkinnut Jari Tervon mainioita elämäkerrallisia romaaneja – suosittelen voimakkaasti – niin Tervon suku oli kommunisteja tai ainakin originelleja vasemmistolaisia täynnään. Lapissa kommarit ja kepulaiset ovat toki aina olleet samanlaisia asevelirintamamiehiä kuin etelän kaupunkien kokoomuslaiset ja demarit.

Kepulainen ja kommunistien kanssakin hyvin toimeen tullut Kekkonen oli myös Lapissa arvostettu henkilö, mitä hän ei kuitenkaan Etelä- tai Suur-Savossa ollut, vaikka tai koska (?) Sylvi oli Pieksämäeltä ja kirjoitti ylioppilaaksikin Mikkelissä. En muista nähneeni Kekkosta muualla kuin kansakoulun seinällä muiden presidenttien joukossa.

Lapissa Kekkonen sen sijaan viihtyi, vaikka hiihtikin perässäpeesaajien edellä ihan oudolla ja kilpahiihtäjän mielestä kielletyllä tyylillä. Siitä ei kai saanut mainita julkisesti?

Eteläsavolaisena meillä toki oli omat ”hegemonia-ottelumme” yläsavolaisia, joihin Kekkonenkin kuului, eli lähinnä kupsilaisia vastaan samoin kuin oli rovaniemeläisellä Tervolla kemiläisiä vastaan. Jos muistaisin, niin siteeraisin tähän sitä Tervon mainiota ilmaisua, jolla hän kuvasi kemiläisiä heille hävityn jalkapallomatsin jälkeen. ”Maailmassa on paljon epäkohtia – ja yksi niistä on Kemi?” Olisiko ollut jotenkin näin?  Tätä muistan hykerrelleeni myös kemiläisen vaimoni kanssa kirjaa lukiessani.

En tiedä tätä kirjoittaessani, mihin ”kirjailija- ja toimittajaikätoverini” päätyvät TV-sarjassa Kekkosta analysoidessaan, mutta itse muistan kyllä olleeni jo vuonna 1974 hyvin kriittinen suhteessani Kekkoseen. En yhtään pitänyt ”poikkeuslaista”, sillä oletan lukeneeni telkkarin kautta varsinkin kokoomuslaisten ja demareiden ruumiinkielestä jotain erittäin vastenmielistä ”luikertelua” Kekkosen edessä.

Kekkoskriittisyyteeni saattoi vaikuttaa sekin, että Mikkelin Lyseon kuuluisin oppilas oli tuohon aikaan Kekkosen tahdoton adjutantti Ahti Karjalainen, johon jopa opettajamme suhtautuivat kriittisesti, vaikka virallisesti häntä kuuluikin nostaa esille. Äidinkielenopettajamme Juhani Varonen jopa epäili, että silloin suositut “Tankero-vitsit” olivat Kepun puoluetoimiston masinoima yritys tehdä Karjalaisesta jotenkin hyväksyttävämmän “kansanmiehen”.

Isäni ei myöskään sietänyt lainkaan epärehellisyyttä, jolla haettiin omaa etua. Siksikin hän kannatti niin voimakkaasti Koivistoa, joka oli ainut, joka ”pisti hanttiin”. Ja meillä naurettiin Karin (Suomalainen) piirroksillekin ihan ääneen.

Isä tosin oli vähän ”hanttiinpistävä” mies itsekin, vaikka ei politiikkaan mitenkään osallistunutkaan eikä esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan niitä, jotka sotkivat urheilun ja politiikan. Aika suvaitsevaista ja radikaalia mieheltä, jonka veljen olympiamatkan vei tarinan mukaan osaltaan se, että veljekset hiihtivät TUL:n seurassa. Minä sain kuitenkin mennä porvariseuraan, jos se vain oli se parempi seura omasta mielestäni.

Ovet olivat auki länteen ja itään, sillä isäni myös arvosti kovasti neuvostoliittolaisia urheilijoita ja venäläisiä ihmisiä, vaikka ei kommunismia ymmärtänytkään. Isääni voisi kai luonnehtia oikeistolaiseksi demariksi, sillä omilla ansioilla oli hänen mielestään Suomessa pärjättävä eikä minkään porukan epämääräisellä tuella.

Ymmärsin kuitenkin aika hyvin sen, että Kekkonen piti hyviä suhteita ”velivenäläiseen”. Ymmärrän sen myös Niinistöltä ja Haloselta ja jotenkin vierastan sitä, että meidän tulisi sitoutua amerikkavetoiseen liittoumaan. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Natoon liittyminen olisi meille mikään ongelma. En usko, että se Venäjää kuitenkaan kovin paljon hetkauttaisi.

Meitä itseämme ja itseymmärrystämme varmasti enemmän. Mehän olemme asemoineet identiteettimme vahvasti  idän ja lännen väliin – neutraaliksi ja rationaaliseksi kansaksi.  Eurooppaahan me olemme, ja niin on tärkein osa Venäjääkin.

Seppäsen Pekan, jonka muuten jotenkin tunnenkin yhden tutkimusprojektini kautta, isä oli muuten Sulkavalta kotoisin ja suurin piirtein isäni ikäinen. Olen melkein varma, että hekin kohtasivat toisensa yleisurheilukentillä.

Paavo Seppänen oli myös oman oppiaineeni liikuntasosiologian pioneereja tehtyään muutaman urheilua ja politiikkaa luodanneen tutkimuksen Helsingin yliopiston sosiologian professorina. Ihan varma en ole siitä, ehdimmekö olla samoissa liikuntatieteen seminaareissa 1980-luvun alussa, kun hän vielä oli virassa. Oletan, että Paavo oli sosialidemokraatti tai vapaa vasemmistolainen niin kuin melkein kaikki yhteiskuntatieteilijät silloin olivat.

Poikkeuksena tosin oli oma professorini Kalevi Heinilä, jolle tosin ehdin suorittaa vain yhden kurssin. Se oli muuten liikuntafenomenologian aivan poikkeuksellisen radikaali kurssi siihen aikaan. Minä muuten olinkin kurssin ainut osallistuja, sillä se oli vapaaehtoisena meille tarjolla. Juttelimme kahdestaan urheilusta ja muistan tehneeni seminaarityön, jossa tarkastelinkin isäni kyltymätöntä kiinnostusta urheilun seuraamiseen, pelaamiseen ja liikkumiseen.

Muistaakseni Kalevi piti siitä ja vaikka hän jäikin heti sen jälkeen eläkkeelle, niin minulle  jäi hänestä huokunut kannustava tunne reppuuni, jossa tosin oli monenlaista evästä erilaisiin juttuihin, joita elämässäni sitten myöhemmin tein. Kunnollista tai yksipuolista akateemista tutkijaa minusta ei tullut, vaikka suurimman osan työelämääni olenkin tainnut tutkimalla itseäni elättää tai jonkinlaisena ”tutkiskelijana” itseäni pitää.

Jarin ja Pekan tavoin olen toki (tieto)kirjailija ja (tiede)toimittajakin.  Olisikohan tässäkin jotakin ikäpolvelleni tyypillistä? Mehän saimme ikäisillemme tyypillisesti monenlaiset mahdollisuudet pärjätä tai olla pärjäämättä maailmassa, joka sitten saattoi johtaa meidät siihen, että emme oikein osanneet valita mitään ”yhtä”, mitä me olisimme. Minä en ainakaan pidä siitä, että minut määritellään vain jonkun yhden tekemisen kautta. Se on aina ahdistanut minua. Miten on, Pekka ja Jari – koetteko samoin?

Tässä lienee sitten yhtymäkohtamme Kekkoseenkin. Kekkonenhan oli urheilija, kirjailija, vaikuttaja, naisten mies, kalastaja – you name it. Primus inter pares. No, meistä kukaan ei taida olla primus (keskikoulun kolmannella tosin olin oman Mikkelin Lyseon huippuluokkani paras, mutta se jäi sen varjoon, että satuin voittamaan samana vuonna hiihdon Suomen mestaruuden ja tulin valituksi jalkapallon SM-kisojen all stars – joukkueeseen).

Tervo ja Seppänen – ja minäkin – lienemme kuitenkin hyviä ”akateemisia sekatyömiehiä” tai ”kaikkien alojen asiantuntijoita” vertaistemme joukossa. Tervon ja Seppäsen vertaiset ovat tosin ylemmällä sarjatasolla kuin minä.

Nimiä makustellessa tuli mieleeni myös Jarin mahdollinen yhteys toiseen tunnettuun Tervoon, nimittäin Kekkosen kuuluisan vaalivoiton tuoneeseen Penna Tervoon. Tai tämähän on spekulaatiota, että Väinö Leskisen kanssa riitaantunut sosialidemokraatti ja ministeri Tervo olisi ”myynyt” äänensä Kekkoselle kuulussa vuoden 1956 ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen –vaalissa”.

Olisihan se upeaa TV-journalismia, jos Jari Tervo onnistuisi selvittämään tämän kansakuntaa ikeessä pitäneen salaisuuden viimeinkin yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen. Siihen asti lienee tyytyminen siihen suhteeseen, joka minulla on nykypäivän Kekkoseen. Toivon nimittäin, ettei Pekalla ole kovin läheistä suhdetta googlesta ensimmäisenä löytyvään kaimaansa ”sarjahukuttaja” Pekka Seppäseen.

Ja kukas se minulle läheinen nykypäivän Kekkonen sitten on? ”Veljenpoikani” Jare Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen” tietysti. Tulevasta elokuvasta selvinnee tosin sekin, että huhut sukulaisuudestamme eivät sittenkään pidä paikkaansa, vaikka riimimme yhtä ”kökköset” usein ovatkin…

Lähteitä

Pekka Seppänen kertoi Hesarin jutussa: ”Olin Kekkosen hautajaisissa arkun ääressä hautausmaalla laulamassa. Ministerit katselivat pensasaidan takaa kateellisina, kun olimme siellä yhdessä omaisten kanssa. Sitä kai voi pitää henkilökohtaisena.” Myös Tervo on näin läheisestä muistosta vaikuttunut. Hän kuulostaa jopa hieman kateelliselta”.(ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005497316.html).

Jari Tervon omaelämäkerralliset romaanit:

• Esikoinen. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39971-2.
• Revontultentie. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-0-40763-9.
• Pyrstötähti. Helsinki: WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-40987-9

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.  (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2012. Marrasblogi. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/) 13.11.2012.

Perustellusti hyvä idea (alla), mutta miksi sitä ei saa esittää?

Viimeisten 20 vuoden aikana on tieteellisestikin todistettu se jo pitkään järjestömaailmassa tiedetty tosiasia, että vapaaehtois- ja harrastustoiminnalla on erittäin paljon yksilön hyvinvointia, yhteisöjen elinvoimaisuutta ja koko yhteiskunnan kaikinpuolista menestymistä lisääviä vaikutuksia.

Kulttuuri-, nuoriso-, sosiaali- ja terveysalan sekä tietysti urheilun ja kaikenlaisen muun harrastustoiminnan että varsinaisen vapaaehtoistyön järjestöjen luulisi yhdessä poliittisten puolueiden ja niiden moninaisten järjestöjen kautta ajavan omaa asiaansa myös järjestöjen rahoituksen huomattavaksi parantamiseksi.

Yleinen mielipidekin olisi asialle varmasti suosiollinen – antavathan kansalaiset nykyään auliisti rahaa myös järjestöjen organisoimiin erilaisiin hyväntekeväisyystempauksiin, vaikka meillä ei sellaista perinnettä ole ollutkaan.

Valtakunnallisten järjestöjen rahoituksesta iso osa on tullut ja tulee tulevaisuudessakin Veikkauksen tuotoista. Veikkaus ja siihen yhdistetty Raha-automaattiyhdistyshän ovat alkuperin olleet järjestöjen omistuksessa, mutta jo vuosikymmeniä sitten valtio otti ne omiin hoiteisiinsa ja on myös yhä järeämmin päättänyt siitä, mihin, kenelle ja millä perustein rahat annetaan.

Keskushallinnon ote tuskin höltyy, kun rahapeliyhtiöitten toiminnat yhdistettiin ja niiden tuottoa pyritään lisäämään tehostuneella toiminnalla, kuten markkinoinnilla ja valtion toivomien vaikutusten arvioinnilla.

Jo pitkään rahoituspäätöksissä ovat korostuneet lyhytaikaiset hankkeet, joiden mahdollisia vaikutuksia on kyetty rahapeliorganisaatioiden tai esim. liikuntahallinnon omien arvioijien voimin asettamaan paremmuusjärjestykseen.

Järjestöjen huonosti julkisuudessa näkyvä toive on toisenlainen: nehän haluaisivat juurruttaa toimiviksi käytännöiksi ne kokeillut ja usein tutkitutkit hankkeet, joita vuosien varrella on onnistuneesti saatettu maaliin.

Sen sijaan järjestöissä on keksitty joka vuosi ”pyörä uudestaan” ja on pistetty ”uutta matoa koukkuun”, jotta saataisiin edes työllistettyä ne projekti-ihmiset, jotka ovat saattaneet olla talossa jo pari vuosikymmentäkin tekemättä yhtään ns. varsinaista työtä järjestön tavoitteiden toteuttamiseksi.

Pahinta kai on, että näiden hankkeiden ”innovaattorit” istuvat siellä ”norsunluutorneissaan” eivätkä aidosti tunne kansalaisyhteiskunnan ja sen järjestöjen ja heidän kohtaamiensa ihmisten tarpeita tai omia ideioita. Ei kai ole ihme, että kansalaisyhteiskunnan näkyvimmät toimintamallit ovatkin viime vuosina syntyneet vapaiden kansalaisryhmien ja pienyritysten yhteistoiminnan seurauksena sosiaalisen median kanavia käyttäen.

Jos kansalaisjärjestöillä olisi edes vähän sitä kuuluisaa omaa vapautta, jota he niin kärkkäästi julkilausumissaan edustavat, niin ne vaatisivat lisää rahaa ja pidempää talutusnuoraa.

Mutta miksi näin ei käy?

Korporatistinen pitkään jatkunut korruptio. Ei kai sentään? Mietitäänpä. Päättäjien paikoille noustaan kuitenkin useimmiten järjestöjen kautta ja niiden johtoon noustaan edelleen puoluetoiminnan kautta. Useimmat järjestöt ovat myös jo alunperin eri puolueiden lähelle syntyneitä. Poliittiset puolueet edustavat kuitenkin valtiota ja hallintoa ennemmin kuin vapaata kansalaistoimintaa. Ja jos rahoista ja toiminnoista päättäjäksi aikoo, niin on viisasta luovia eri ministeriöissä laadittujen strategioiden mukaan.

Veikkauspohjaisen rahoituksen epädemokraattinen ja suljettu luonne. Mitäs tämä sitten tarkoittaa? Veikkaushan tulouttaa voitostaan rahat valtiolle, joka jakaa ne ennaltasovitusti prosenttimääräisesti eri tarkoituksiin. Kaikki kohteet ovat hyviä: kulttuuria, nuorisotyötä, liikuntaa ja urheilua, sosiaalityötä, terveyden edistämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä, vähän tiedettäkin ja joskus jotain yleensä budjettivaroinkin rahoitettavaa kohdetta.

Ongelma? Eduskunta tai edes hallitus ei juuri pääse tai joudu ottamaan kantaa siihen, miten tärkeää suomalaiselle yhteiskunnalle on koko valtava kolmassektori ja sen hyvää tekevä toimeliaisuus. Pohjoismaisen mallin suomalainen edistäminen onkin delegoitu epämääräiselle alueelle hallinnon asiantuntijoita, siihen integroituja järjestöjen edustajia ja muutamia asiasta kiinnostuneita rivikansanedustajia. Esimerkiksi valtion liikuntaneuvosta, joka edustaa yhteiskuntapoliittista osaamista liikunta- ja urheiluasioissa, koostuu yleensä lähes tuntemattomista, jotakin urheilulajia aikanaan harrastaneista kansanedustajista.

Valtion päättäjät pääsevät kuin koira veräjästä, jos Veikkaus tuottaa vähänkin paremmin kuin edellisenä vuonna. Se pitää kansalaisjärjestöt tyytyväisinä ja hiljaisina. Eikö kuitenkin olisi jo aika nostaa kissa pöydälle ja antaa eduskunnan päättää Suomen linjasta?

Haluammeko olla pohjoismainen mallimaa myös tulevaisuudessa? Se vaatisi erittäin suuria satsauksia kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiin tilanteessa, jossa mm. väestön ikääntyminen vie hautaan, tai ensin järjestöjen toiminnan kohteiksi, erittäin aktiiviset suuret ikäluokat.

Jos minä olisin kansanedustaja, vaatisin järjestöjen rahoituksen välitöntä kaksinkertaistamista ja rahoituksen siirtämistä budjettirahoitukseksi.

”Aivan järjetön idea, täysin pähkähullu!” Näin varmasti vakuuteltaisiin joka puolelta. Asianajajat ottaisivat yhteyttä monien päämiesten ja –naisten tahoilta, joissa pelättäisiin nykyisen erinomaisen järjestelmän rikkomisen vaarantavan koko suomalaisen elämänmuodon. Tämä siis, jos olisin kansanedustaja. Järkiperusteistahan ei meillä ole tämän asian suhteen käytetty minun muistaakseni yhtään puheenvuoroa.

Joulukuun 11. päivä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi pari tutkimusta rahapelaamisen haitoista. Julkistamistilaisuudessa esitin muutaman kysymyksen ja näkökulman, koska onhan se vähän erikoista, että hyviä asioita ajavat järjestöt joutuvat oman rahapelaamiseen perustuvan rahoitusjärjestelmän kautta sekä ”syyllisiksi” tähän ongelmaan että ongelman rahoittajiksi, koska asiaa täytyy tutkia ja rahapeliongelmia pitää ratkoa näiden samojen järjestöjen toimesta.

Jos minä olisin järjestöjohtaja, niin vakavasti harkitsisin nykyisestä mallista luopumista. Miksi erittäin tarpeellista ja hyödyllistä toimintaa pitää rahoittaa erityisesti haavoittuvien väestöryhmien, kuten kouluttamattomien nuorten miesten ja pieniä eläkkeitä nauttivien mummojen, pelaamisen kautta?

Emmekö keksisi eettisempiä keinoja, mm. joukkorahoituksen, yritysyhteistyön tai hankkeiden osalta muiden kuin Veikkauksen rahoituksen kautta? Kyllä varmaan. Jos toimintamme olisi oikein hienoa, niin voisimme toki korottaa jäsenmaksuja, kerätä kannatusjäsenmaksuja ja pyytää testamenttilahjoituksia. Aika monella järjestöllä on sitä paitsi ”kivitaloja” ja muita sijoituksia, joita voisi hyvin realisoida varsinaisen toiminnan edistämiseksi. Hyvä toiminta yleensä rahoittaa itse itsensä. Ja tuossa tilanteessahan minun järjestölläni olisi ”epäreilu kilpailuetu”, koska muut järjestöt näyttäytyisivät epäeettisinä.

No, en ole kansanedustaja enkä järjestöjohtaja. Ja mikä minä olen ketään kritisoimaan, kun olen itsekin ansainnut leipäni suurimmaksi osaksi joko Veikkauksen tai RAY:n rahoitusten turvin. Jos kuitenkin olisin luonteeltani vahvempi ja jos minulla olisi samanmielisiä ystäviä vaikutusvaltaisilla paikoilla, niin tekisin kyllä pikaisesti jotakin ennen kuin hyvää tuottavat järjestöt alkavat näyttäytyä julkisuudessa pahaa tuottavina järjestöinä.

Tupakointi on melkein saatu kitkettyä Suomesta, mitä en olisi millään uskonut vielä 2000-luvun alussa. Kunnollista tutkimusta aiheesta ei liene tehty. Pitäisi kyllä. Pari asiaa rahapelitutkimuksesta herätti ajatuksen pohtia rinnan näitä kahta ”addiktiota”.

Tupakointi tehtiin todella vaikeaksi silloisen tupakkalain ansiosta. Taustalla oli myös varmaan se, että kaikki tosiaankin ymmärsivät, että tupakointi ei ole ”fiksua”. Se ei ole terveellistä, mutta sen tiedettiin myös haisevan pahalle, häiritsevän monin tavoin kanssaihmisiä ja olevan sitten lain myötä myös sosiaalisesti epätoivottavaa.

Rahapelaaminen taas on ”hyvä asia”, koska sillä kerätään rahaa hyviin tarkoituksiin. Kyselyyn vastaajatkin tiesivät tämän erittäin hyvin. Negatiivista leimaa pelaamiselle ei yhteiskunnallisesti ole, koska Suomen valtio tukee voimakkaasti tätä toimintaa. Joku ehkä näkee tässä ristiriidan.

Herra ja rouva ”valtio” toki selittävät tämän sillä, että muuten iso paha maailma tulee ja tuo muassaan vielä pahemmat rahapeliyhtiöt, joita tosin sitten voisikin vahvasti leimata kielteisin termein, kuten tehtiin monikansallisille tupakkayhtiöille. Ongelmapelaajille, joita on siis paljon, tämä voisi olla joskus jopa riittävä taustatuki pelaamisen vähentämiselle tai jopa lopettamiselle. Suomalaiset ovat aika normikuuliaista sakkia.

Mainittakoon, että Veikkauksen rahapelimonopoli on siis poikkeus EU:ssa, jonka poikkeuksen Suomi on saanut mainioiden lobbareidensa ansiosta. Yleensähän me täällä rehellisessä Suomessa arvostelemme poikkeuksia EU:n säännöistä, mutta tästä ”kreikkalaismaisesta” (sori tästä, kreikkalaiset) poikkeuksesta oltiin kaikki kovin yksimielisiä. Vaalien alla saattaa tulla joku ongelmapelaaja läheisineen tivaamaan ehdokkailta syitä tähän  – ei muuta kuin lobbarit taas hommiin, mutta nyt kotikentälle.

Jos meillä ei olisi Veikkausta, voisimme myös kieltää rahapelien voimakkaan markkinoinnin, jota Veikkaus harrastaa. Sekin ikävä kyllä tuottaa tulosta eli myös (ongelma)pelaaminen lisääntyy innovatiivisella markkinoinnilla. Veikkauksen mainoksethan ovat hyviä!

Tupakkalaista tulee mieleen vielä se, että jos ne peliautomaatit olisivat 15 metrin päässä rakennuksista taivaan alla, niin kyllä se varmaan hillitsisi pelihimoa ainakin näin räntäkeleillä – jäisi rahaa joululahjoihinkin.

Ja jos mobiilirahapelejä ei saisi pelata julkisilla paikoilla, niin kyllä silläkin olisi vaikutusta. Vitsi, vitsi – Veikkaushan rakentaa nyt kumppaneidensa kanssa ”pelinhallintatyökaluja”, joista voi kehittyä jopa uusi vientituote Angrybirdsien rinnalle. Niillä voi itse säädellä omaa pelaamistaan – muuthan eivät siihen saa puuttua.

Huomasin, että minunkin oli pakko keventää lopuksi. Aivan liian raskasta asiaa tässä tulikin ajateltua ja kirjoitettua. Jatkan kuitenkin omaa ”pelilakkoani” eli en pelaa Veikkauksen rahapelejä enkä myöskään hae Veikkauksen rahoittamia hankerahoja.

Pelejä en olekaan pelannut juuri koskaan, mutta hankerahaboikotti on kestänyt vasta 20 kuukautta ja 7 päivää. Toivokaa voimia minulle, sillä sitä tarvitsen maailmassa, jossa en juuri näe muita mahdollisuuksia jatkaa uraani…

Lähteitä:

Anne Salonen ym., Rahapelikysely 2016. Rahapelaaminen, rahapelihaitat ja rahapelien markkinointiin liittyvät mielipiteet Uudellamaalla, Pirkanmaalla ja Kymenlaaksossa. Raportti 9/2017, THL.

Anne Salonen ym., Rahapelikysely 2016. Rahapelaaminen, rahapelihaitat ja rahapelien markkinointiin liittyvät mielipiteet rahapeliongelmaan apua hakevilla Peliklinikan asiakkailla. Raportti 8/2017, THL.

Anne H Salonen & Jukka Kontto & Hannu Alho & Sari Castrén: Suomalaisten rahapelikulutus – keneltä rahapeliyhtiöiden tuotot tulevat?

Merikallio Katri (2017) Paha peliongelma. Rahapelit tuhoavat riippuvaisten elämää. Ja tuottavat miljardin hyviin tarkoituksiin. Suomen Kuvalehti 50/2017, 24-27.

Yhteenveto: miksi hyvää tekevien kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallisen rahoituksen tulisi tulla muun kuin Veikkauksen rahapelitoiminnan liikevoitosta maksettuna?

1. Veikkauksen tuotto on rajoittanut ja heikentänyt järjestöjen toimintaa ja tekee sitä tulevaisuudessakin. Pohjoismaisen kansalaisyhteiskunnan merkitys on paljon suurempi kuin mihin Veikkauksen rahoitus on pystynyt vastaamaan. Tarve ja merkitys on tulevaisuudessa vielä paljon nykyistä suurempi eli ainakin kaksin- tai kolminkertainen.
2. Veikkauksen rahoitus on tehnyt järjestöistä sekä valtioalisteisia eli kulloisestakin politiikasta ja hallinnosta riippuvaisia, vaikka niiden perusidea on toimia itsenäisesti kansalaisyhteiskunnan omaehtoisen toiminnan synnyttäjänä.
3. Veikkauksen rahoitus on tehnyt järjestöistä myös laiskoja oman rahoituksen hankkijoita, mikä näkyy selvästi esimerkiksi urheilun rahoituksessa, mutta myös muiden järjestöjen toiminnassa. Joukkorahoitus- ym. mahdollisuuksia käytetään huonosti. Kaiken lisäksi Veikkaus-rahoitus on heikentänyt jäsenten vaikutusvaltaa järjestöissä ja se on siirtynyt joko opetus- ja kulttuuriministeriöön tai sosiaali- ja terveysministeriöön (aiemmin myös RAY:hyn).
4. Veikkaus-rahoitus on myös asettanut kolmannen sektorin toimijat toisiaan ja muita hyviä asioita vastaan. Kilpailu kulttuuri-, nuoriso-, sote- ja liikuntajärjestöjen sekä tieteen kanssa on täysin keinotekoinen ja vastenmielinen ja pelkästään Veikkauksen rahoituksen tulosta. Tulevaisuudessa kolmannen sektorin tulisi toimia yhdessä ”poolina” esimerkiksi väestön hyvinvoinnnin ja sosiaalisen pääoman rakentajana.
5. Peliriippuvaisuus on yksi Veikkaus-rahoituksen vastenmielisimmistä piirteistä. Hyvää tekevät järjestöt on ajettu tilanteeseen, jossa ne joutuvat alistumaan siihen, että hyvän toiminnan kehittäminen saavutetaan haavoittuvaisten ihmisten hädän lisäämisellä. Hyvää tehdään pahalla tai takkia leikataan jalkopäästä että saadaan sitä rinnan suojaksi.
6. Veikkauksen suurimmat rahoittajat ovat väestön huono-osaisimmat ja osin haavoittuvaisimmat ryhmät eli hyväosaiset nauttivat huono-osaisten panostuksista. Eettisesti erittäin epäterve tilanne pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jonka sanotaan tekevän juuri päinvastaista eli tasaavan tuloeroja ja antavan hyväosaisilta huono-osaisille, jotta nämä pärjäisivät nykyaikaisessa markkinataloudessa.
7. Veikkaus itse ei kanna vastuuta aiheuttamistaan ongelmista, vaan siirtää ne valtiolle. ”Veikkaus on kokonaan valtion omistama. Omistaja asettaa peliyhtiölle sen tavoitteet” (Velipekka Nummikoski SK:n jutussa). Asia on yhteiskuntapoliittisesti monimutkaisempi. Peliyhtiöt Veikkaus ja RAY ovat järjestöjen perustamia ja vielä jokin aika sitten ainakin RAY oli kuuntelevinaan järjestöjä (rahoituspäätökissä oli järjestöjen edustus). Liikunnan ja urheilun osalta päätöksenteko on ollut ”harmaampaa”. Rahoitusehdotuksen valmistelee ministeriö kuultuaan valtion liikuntaneuvostoa ja sitä kautta myös järjestöjä. Historia ohjaa paljon rahoituspäätöksiä, nykyään myös hallitusohjelmassa tehdään joitakin painotuksia liikuntabudjettiin. Käytännössä valtaa on aivan liian paljon esim. ministeriön virkamiehillä ja erilaisilla lobbareilla. Hankalinta on, että kansan valitsemat päättäjät eduskunnassa ovat yleensä jopa täysin tietämättömiä siitä, mihin ja miksi näitä Veikkauksen rahoja käytetään. Lakia jakosuhteesta käsitellään harvoin, vaikka tarpeet kentällä saattavat muuttua nopeastikin. Veikkauksen tuottoa on myös käytetty muihin kuin lain tarkoittamiin tarpeisiin. Poliittisesti ja demokratian kannalta erittäin epäterve ja korruptiolle herkkä alue, josta luemme toki vain Harry Harkimon (Jokerit/ Veikkauksen hallitus) Oy kaltaisten jääviysjuttujen kautta. Tilanne on kuitenkin sama myös sosiaali- ja terveysjärjestöjen puolella. Rahoituskytkös on myös tehnyt kansalaisjärjestöistä ”lampaita” eli aiheellista kritiikkiäkään ei ole voinut esittää rahoituksen ollessa pienen, valtaa pitävän, dynastian käsissä. Yhtenä seurauksenahan on, että vanhat, puolueisiin kytkeytyneet järjestöt ovat saaneet liian suuren rahoituksen nykyiseen ”ukkoutuneeseen” toimintaansa nähden ja uudet organisaatiot ovat jopa joutuneet odottamaan ”porstuassa” vuosikausia, vaikka toiminta olisi ollut kuinka tarpeellista ja elävää. Tämäkin on todella vieras piirre kansalaisyhteiskunnan omien periaatteiden ja juhlapuheiden paaluttaman yhteiskunnallisen merkityksen valossa.
8. Veikkauksen rahoitus on ”vinouttanut” esimerkiksi liikunta- ja urheilupaikkarahoituksen, koska valtion liikuntaneuvoston ”asiantuntijat” ovat pienillä rahasummilla voineet ohjailla kuntien ja osin yritystenkin liikuntapaikkarahoitusta. Kunnat, jotka ovat kuitenkin maksaneet ”laskut”, ovat joutuneet tämän mallin mukaisesti antamaan päätöksenteko-oikeuttaan – tosin vapaaehtoisesti – valtiolle tai oikeammin joukolle ”urheilusta kiinnostuneita poliitikkoja”, jotka lausunnoillaan ovat ohjailleet rakentamista tiettyihin suuntiin. Esimerkiksi nyt suositut lähiliikuntapaikat on tuotu järjestelmään lähinnä kuntien toimesta ilman valtion rahoitusta ja ohjausta.

Suomalainen futiskausi alkaa olla paketissa. Muutama huomio lienee paikallaan. Keskeinen käsitteeni kausianalyysissani on nousujohteisuus.

Huuhkajat voitti kauden aikana neljä ottelua, pelasi tasan myös neljä kertaa ja hävisi kaksi kertaa. MM-karsinnassa vuoden saldona oli kaksi voittoa, kaksi tasapeliä ja kaksi tappiota. Helmarit voitti kolme ottelua, pelasi kaksi tasan ja hävisi kuusi kertaa kauden aikana. Näistä vain yksi oli MM-karsintaottelu.

Huuhkajat voitti syksyllä MM-kisoihin päässeen Islannin ja pelasi tasan kisoihin erittäin todennäköisesti menevän Kroatian kanssa otteluissa, jotka olivat kummallekin vastustajalle erittäin merkityksellisiä. Markku Kanervan luotsaamassa joukkueessa näissä ja muissakin tappiottomissa peleissä Turkkia, Kosovoa ja Viroa vastaan oli monta uutta nimeä, jotka tulivat rymisten jalkapalloihmisten tietoisuuteen vasta loppuvuodesta.

Helmarit taas avasi MM-karsinnan voitolla Serbiasta. Ottelu oli päävalmentaja Anna Signeulin ensimmäinen ja joukkueen otteet olivat pirteät ja lupauksia antavat.

A-maajoukkueiden nousujohteisuuden merkkejä

Naisten A-maajoukkue, josta Helmarit – nimitystäkin käytetään, esitti todella lupaavaa peliä uuden päävalmentajansa Anna Signeulin alaisuudessa ottelussa Serbiaa vastaan. Kyse ei tietenkään ole vain  yhdestä ottelusta ja uudesta taktiikasta, vaan ennen kaikkea siitä, että Helmareissa on nyt taas pelaajia, jotka kykenevät pelaamaan kansainvälistä peliä.

Taustaksi on sanottava, että naisten jalkapallon taso on noussut ja tullee nousemaan lähivuosina vielä huimasti, kun suurseurat jalkapallon keskeisissä maissa ovat ottaneet naisten futiksen ohjelmaansa. Harppaus näkyi selvänä kesän EM-kisoissa.

Pelitaktiikat olivat erittäin kehittyneitä ja pelaajien sekä tekninen, fyysinen että taktinen osaaminen mahdollisti ensimmäisen kerran aivan täysipainoisen jalkapallokokemuksen tällaiselle aika  kokeneellekin futisentusiastille, joka ei kuitenkaan ole seurannut naisjalkapalloa kuin lähinnä isojen kisojen kautta. Näin  myös yhden alle 16-vuotiaiden maajoukkueen pelin, joka varmisti, että tulevaisuus on vieläkin parempaa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Nyt Palloliitolta pitää vaatia kunnon satsausta nais- ja tyttöjalkapallon kehittämiseen. Pikku asia kokonaisuudessa lienee se, että kyllähän maajoukkueiden menestysbonusten pitää naisilla ja miehillä olla aivan samat.

Sen ymmärrän, että ansiotuloihin perustuvat korvaukset noudattavat muutettavat muuttaen ”palkkatyössä” saatavia palkkoja, mutta korvaukset menestyksestä eli esim. maailmanrankingista, karsintalohkoissa sijoittumisesta tai voitoista, täytyy saada aivan samalle tasolle sukupuolten kesken. On häpeällistä, jos näin ei toimita suomalaisissa joukkuepalloilulajeissa.

Tällaiseen yhdenvertaisuusasiaan voi myös opetus- ja kulttuuriministeriö, valtion liikuntaneuvosto ja vaikkapa Veikkaus puuttua sekä sanktioilla että ohjaamalla avustuksiaan (kriteereitään) tällaiseen yhdenvertaisuusasiaan. Yksilölajeissa tällainen syrjintä lienee ohitettu jo aikoja sitten.

Naisten ja tyttöjen jalkapallossa yksi keskeisiä haasteitahan on edelleen se, että nuorten pitäisi saada kannustavia ja huipulle pääsemiseen tarvittavia merkityksellisiä kokemuksia paljon poikajunioreita enemmän. Kun ns. kaupallinen jalkapallo ei siihen vielä kykene, niin lajiliiton eettinenkin tehtävä on suurempi. Paljon toki on kiinni meistä ”jalkapalloperheen” jäsenistäkin, jotka voisimme olla hiukan paremmalla itsetunnolla varustettuja, jotta kykenisimme kannustamaan läheisiämme ja meille rakasta lajia.

Huuhkajien onni taisi olla se, että MM-karsintojen alku meni aivan pipariksi. Tosiasiahan oli, ettei meidän pelaajiemme taso ole viime vuosina ollut kansainvälisille kentille riittävä. Kokeneiden pelaajien vaihtaminen uusiin lupauksiin ei kuitenkaan onnistu, jos pyritään menestykseen jokaisessa ottelussa.

Nyt on sitten onneksi ollut mahdollisuus nähdä Pyry Soiri, Fredrik Jensen, Sauli Väisänen, Jasse Tuominen, Simon Skrabb, Mostagh Yaghoubi, Glen Kamara, Albin Granlund, Juha Pirinen, Thomas Lam tositoimissa. Jotkut heistä saivat niin hyviä kokemuksia ensimmäisissä otteluissaan, että niiden pohjalta on aivan erinomaista lähteä rakentamaan tulevaa uraa.

Kredittiä on toki annettava päävalmentaja Markku Kanervallekin, joka on opettanut suomalaisillekin pelaajille sen yksinkertaisen taktisen tosiasian, että pallollisen pelaajan lähelle on saatava omia pelaajia oli kyse sitten pelinrakentamisesta, hyökkäyksestä kuin puolustuksestakin.

Oli todella yllättävää nähdä, että Suomi kykeni avaamaan niin hyvin peliä silloinkin, kun vastustajat paineistivat nykytyylin mukaisesti aivan ylhäältä. Yhtä hienoa oli sekin, että vastustajan peliä kyettiin ohjaamaan melkoisen hyvin ylhäältä asti suomalaisille sopiviin riistopaikkoihin.

Kommentit vaikkapa Kroatia-pelin ensimmäisestä puoliajasta olivat yleisesti ottaen aivan liian kriittisiä, sillä saiko Kroatia juuri mitään aikaiseksi vaarattoman pallottelun lisäksi – eipä juuri. Voitto Islannista ottelussa, jossa se haki paikkaa EM-kisoissa, oli sekin paljon merkittävämpi saavutus kuin lehtiä lukemalla olisi voinut kuvitella.

Joskus tuntuu, ettei meillä suomalaisilla ole juurikaan kykyä nähdä näitä maaotteluita ja karsintapelejä vastustajiemme silmin. Kyllähän Ukraina ja Turkki omassa lohkossamme tai Hollanti, Wales, Tsekki, Slovakia, Bulgaria ja etenkin Italia, jonka Ruotsi pudotti kisoista, ovat maita, joissa MM-karsintojen epäonnistuminen aiheuttavat todella suuria pettymyksen tunteita. Huuhkajien karsiutuminen oli enemmän kuin todennäköistä, mutta Italiassa ja Hollannissa koettiin katastrofi.

Toinen haaste on nähdä oman joukkueen peli realistisesti eli ottaa huomioon yksilöiden taso suhteessa vastustajien pelaajien tasoon. Muissa joukkueissa on valitettavasti ollut viime vuosina paljon laadukkaampia pelaajia, jos mittatikkuna käytetään huippu- tai melkein huippuseurajoukkueita. Ei Suomen maajoukkuepaita tee pelaajasta parempaa.

Paradoksi on sekin, että monet Huuhkajien kriitikot korostavat, että jalkapallo on tulosurheilua ja siksi oli oikein erottaa Mixu Paatelainen ja Hans Backe. Kun sitten Markku Kanerva saa aikaan tuloksia, niin arvostellaan pelitapaa – väärin sammutettu. Pitäisi pelata ”sexyfutista” huippumaitakin vastaan.

Huuhkajissa on kuitenkin löydetty pelitapa ja myös yksilökohtaisia ratkaisuja, joilla henkilökohtaista taidon tai kokemuksen puutetta on voitu ”piilottaa” käyttämällä vain omia vahvuuksia. Joskus aikanaan muistan päivitelleeni, miten Mika Nurmelan kaltainen pelaaja mahtui kultaisen sukupolven A-maajoukkueeseen. Hän oli minusta yksinkertaisesti aivan liian huono pelaaja.

Myönnän olleeni väärässä ja muutin myös käsitystäni aika pian, sillä Nurmela pelasi jatkuvasti niin, ettei hän tehnyt juuri lainkaan virheitä ja hän teki pelissä ne – ja vain ne – asiat, jotka osasi ja kykeni suorittamaan. Yhtä ”huono” hän edelleen oli fyysisesti ja teknisesti, mutta oivallinen tapa pelata teki hänestä erittäin varman ja luotettavan suorittajan, joita jokaisessa joukkueessa pitää olla suurimman osan pelaajista. Tähtiä on korkeintaan 30% joukkueesta, muiden pitää tehdä sovitut tehtävät suurella varmuudella.

Tällaiset tasaiset runkopelaajat kehittyvät parhaiten otteluissa, joissa oma joukkue on jotenkin ”pelissä mukana” eli taistelee voitosta loppuun asti. Tasaiset kamppailut pakottavat kummankin joukkueen yrittämään kaikkensa.  Jos otetaan riskejä, joiden seurauksena ”omissa soi”, niin itseluottamusta ei rakennu, vaikka joku hyvä yksilösuoritus tulisi tehtyäkin. Sellaisia kontrolloituja pelejä Suomi tänä vuonna pelasi koko kauden ajan.  Kaiken lisäksi muutama pelaaja onnistui loistamaankin.

Aika jännittävää on, että moni uusista nimistä pelaa hyökkäävissä rooleissa, vaikka suomalaisia ja pohjoismaalaisia on pidetty hyvinä puolustuspelaajina. Kyse ei ole kokonaan monikulttuurisuudestakaan, vaan taustalla taitaa olla sama ilmiö kuin yleisurheilussa, jossa suomalaisia sprintterilupauksia nousee monin verroin kestävyysjuoksijoihin nähden, vaikka urheilun menestyshistorian perusteella näin ei voisi kuvitellakaan.

Lapset ja nuoret tekevät kuitenkin asioita, joista he pitävät – eivätkä ajattele ”kansakunnan” parasta. Ehkä tämän voi lukea myös kriittisenä kommenttina olympiakomitealle, joka aikoo supistaa tuettavien urheilulajien määrää. Eikö tukea pikemminkin pitäisi kohdentaa menestyspotentiaalia omaaville  urheilijoille eikä lajeille? (ks. www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/)

Kaiken kaikkiaan Huuhkajien ja Helmareiden tulevaisuus näyttää nyt paremmalta kuin kertaakaan tällä vuosikymmenellä. Menestys saattaa odotuttaa itseään seuraavalle kymmenluvulle, mutta pitkästä aikaa nyt on mahdollisuus odottaa karsintoja, joissa kummatkin A-maajoukkueet kamppailevat tosissaan arvokisapaikoista.

Nyt meiltä futisperheen jäseniltä vaaditaan kykyä oikeanlaiseen tukeen. Itsekin olen yrittänyt tarjota vaatimatonta panostani huippujalkapallon kehittämiseksi, vaikka oikean tavan löytäminen ei helppoa olekaan. Olisikohan urheilujärjestöjen panostettava enemmän siihen, että he saisivat eri alojen asiantuntijoita – amatööreinäkin – mukaan oman toimintansa kehittämiseen?

Haastattelemani urheilun suurten lajiliittojen toiminnanjohtajat tällaista toivoivatkin silloin, kun lajiliittojen hallituksia valitaan (www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Muitakin keinoja toki voisi kokeilla. Koris ja lentishän ovat rakentaneet valtavan positiivisen fanikulttuurin, joita futisihmisten käy kateeksi.

Jalkapallo on Suomessakin niin merkityksellinen laji, että monenmoisia osaajia löytyisi seurojen ja maajoukkueiden tueksi, jos heitä vain mukaan pyydettäisiin. Vapaaehtoistutkimuksessahan on jo pitkään tiedetty, ettei vapaaehtoiseksi yleensä tarjouduta, mutta tilanne muuttuu täysin, jos tulee se pyyntö…

Ilonpilkahduksia kotimaan kentilläkin

Miesten Veikkausliigassa HJK otti oman paikkansa selvällä erolla muihin. Näin pitää ollakin – Klubin tulee olla resurssiensa ansiosta selvästi Suomen ykkönen, joka tavoittelee kv-kenttiä tosissaan. Muilla seuroilla ei yksinkertaisesti ole rahkeita samaan ja sen tulee näkyä myös tuloksissa. Jotakin uutta olisi varmaan kehitettävä myös ”Klubi-talveen”, jotta joukkue kehittyisi sen askeleen, joka tarvitaan kv-menestykseen.

SJK ja Inter, joilla on periaatteessa resursseja mitaleihin vuosittain, sukelsivat tänä vuonna. Syyt olivat varmaan joukkueissa osin erilaiset, vaikka yhtäläistä kai on se, että valmentamisessa ei jakseta kummassakaan seurassa olla riittävän pitkäjänteisiä. KuPS, Ilves ja FC Lahti olivatkin tasaisempia suorittajia viime kaudella. Itse vaikutuin Ilveksen pelitaktiikasta nähtyäni yhden pelin livenä. Joukkuepuolustaminen toimi kuin ameeba.

Naisten liigassa tasaisuus taas voidaan tulkita hyveeksi, koska millään seuralla ei ole ylivertaisia resursseja. Se tarkoittaa keskinäistä kilpailua, joka kehittää joukkueita ja pelaajia. Naisten parhaimmiston pelaajapolkua tulisi kuitenkin miettiä nyt uudestaan, kun suurseurat resurssoivat nyt naisfutikseen. Miten täältä päästään Englantiin, Ranskaan ja Saksaan huippujoukkueisiin? Mahdollisuus ammattiuraan kuitenkin motivoinee nuoria pelaajia huimasti verrattuna menneisiin vuosiin.

Nousujohteisuus näkyi meidänkin perheemme pelisuorituksissa

Poikani Jens Tanskanen jätti keväällä FC Lahti Akatemian ja lähti Mikkelin Palloilijoihin yrittämään nousua ykkösdivariin. Minä asetin tähtäimekseni pelata edellisvuotta paremmin, mikä merkitsi piirinmestaruuspronssin kirkastamista ja SM-kisoissa jatkopaikkaa alkulohkosta Puotinkylän Valtin 55-vuotiaissa.

MP tosiaan asetti keväällä  julkiseksi tavoitteekseen nousun kakkosesta ykköseen. Alku menikin kohtalaisesti, kun seitsemän ottelun jälkeen pisteitä oli 14. Jens pelasi kaikissa peleissä kohtuullisen hyvin, vaikka pallo ei mennyt vahingossakaan maaliin.

Sitten seuran pasmat sekosivat parin tappion myötä ja Jens päätti myös henkilökohtaisten syiden vuoksi lähteä seurasta, joka erotti päävalmentaja Ilkka Mäkelän, muttei vähään aikaan saanut palkattua uutta tilalle. Loppukauden aikana joukkue sai enää 10 pistettä ja säilyi lopulta vain maalieron turvin sarjassa. Jensin monivuotiselle seuralla FC Lahti Akatemialle kausi päättyi putoamiseen.

Hetken stressistä, joka johtui myös kokopäivätyöstä ja 130 km:n edestakaisista harjoitusmatkoista, toivuttuaan Jens päätti mennä kavereidensa pyynnöstä Heinolan Union Plaaniin, joka pelasi nelosdivaria ja taisteli noususta kolmoseen.

Jens otettiin seurassa ja koko kaupungissa upeasti vastaan, josta esimerkkinä seuran mainiot netti- ja fb-sivut, mutta myös paikallislehti. Onneksi Jens ”vastasi huutoon” tekemällä 14 maalia jo seitsemässä ottelussa, joissa nousu varmistuikin.

Heinolassa koettiin siis pienimuotoista jalkapallon nousuhurmaa, joka on aina pelaamisen suola. Nousu siis joka tapauksessa Jensille, vaikka alkukausi menikin ”huuhkajamaisesti” Mikkelissä.

Oma pelaamiseni muistutti muutettavat muuttaen Jensin kautta. Alku meni hyvin, mutta sitten flunssan jälkeen iski jonkinlainen ylikunto ja väsymys. Juuri ja juuri toivuin heinäkuun lopun SM-kisoihin. Siellä sitten ylitimme itsemme, vaikka kyllä uudistuneella taktiikallammekin oli vaikutusta. Menemättä yksityiskohtiin voin kuitenkin ottaa vähän kredittiä tästä pelitavan muutoksestamme.

Oma kuntoni ei kestänyt helteessä pelatun turnauksen koko rasitusta varsinkin, kun oma taktiikkani vaati itseltänikin enemmän juoksemista ja pallokamppailuja. Lopputulos oli kuitenkin paras mahdollinen eli hopea. Voittajaksi selvisi paikalliskilpailijamme Kiffen.

Piirinmestaruusmitalien kohtalo jäi viime peleihin, joissa tasaiset kamppailut kääntyivät toistamiseen niin, että pronssiset mitalit päätyivät haltuumme. Ei huono sekään.

Ikämiesten peleissäkin muuten näkee, miten jalkapallon taktisuus on lisääntynyt. Ukkojenkaan peleissä ei enää pärjää, jos vaan menee kentälle pelailemaan. Itse pidän sitä vain hyvänä asiana – jalkapallon pitää kutkuttaa myös aivoja.

Kauden kivoimmat futiskokemukset

Joka vuosi jotkut pelit jäävät toisia paremmin mieleen. Jensin peleistä mieleenjääneitä tapahtumia olivat MP:n matsit entistä seuraani Mikkelin Pallo-Kissoja vastaan reilun 2000 katsojan edessä sekä pelit sarjan kahta parasta joukkuetta eli Kotkan TP:tä ja Klubi04:ää vastaan. MP voitti Kissat ja pelasi tasan kotkalaisia ja stadilaisia vastaan otteluissa, jotka olisivat voineet kääntyä yhtä hyvin MP:n voitoksikin. Hiukan paremmalla tuurilla Jens olisi tehnyt monta maalia näissä otteluissa ja MP:n tavoite nousustakin olisi voinut toteutua  – joskus pienet asiat ratkaisevat urheilussa suuret asiat.

Union Plaanin pelejä näin vain kaksi, mutta kummatkin olivat mieleenpainuvia. Toisessa Jens teki viisi maalia, mutta toisesta ottelusta tapauksen teki itse pelipaikka Lemin Kotajärvellä. Kenttä nimittäin sijaitsi melkoisessa korvessa, mutta kansainväliseen tapaan siellä oli anniskeluoikeuksin varustettu hirsinen katsomobaari. Koko paikka kertoi suomalaisen jalkapallokulttuurin voimasta. Paikalliset jalkapallon ystävät ylläpitävät seuraa rakkaudesta lajiin. Sama intohimo näkyy Union Plaaninkin keskeishenkilöiden toiminnassa. Hatunnoston arvoista työtä, joka muuten palkittiin SPL:n Kaakkois-Suomen piirin vuoden joukkueen tittelillä.

Oman joukkueemme SM-kisaturnaus oli kokonaisuudessaan mieliinpainuva. Pelit sujuivat ja oli tosi mukava tavata vanhoja kavereita muistakin joukkueista. Ikävä oli toki pudottaa savolaiset (Puijon Pallo, jossa voitin kultaa 2015) kaverini jatkosta puolivälieräottelussa. Yksittäisenä tapahtumana mieliin jäi helatorstain auringossa pelattu ottelu, jossa ikään kuin avattiin kausi. Se oli kuin vasikoiden laitumelle pääsy. Onnelliset ukkelit kirmailivat auringonpaisteessa…

Katsojana sain myös nauttia 7-vuotiaan pojantyttäreni peleistä KontU:n Pikkujättiliigassa. Tärkeintä hänelle taisivat olla kaverit, pelimakkara ja kärrynpyörät, mutta kiva oli välillä tuulettaa maalejakin. Jalkapallon yhdistävä voima ilahduttaa aina suunnattomasti: kaksi maalia ja pallo saavat aikaan sen, että erilaisista taustoista tulevat lapset ja heidän vanhempansa tai läheisensä muodostavat hyvin nopeasti ”jalkapalloperheen”.

Kontulan Urheilijat täytti tänä vuonna 50 vuotta. ”Jouko Kontulasta” eli urheiluhistorioitsija ja kyläaktiivi Kokkosen Jouko toimitti juhlalehden “Kotikenttä”, johon hän pyysi minultakin pienen jutun. Kerroin siinä oman perheemme ”KontU-tarinan”, joka todennäköisesti muutettavat muuttaen on samanlainen kuin todella monen suomalaisen futisperheen. Sama seura on voinut olla tärkeä yhdistävä tekijä eri sukupolvien pelureille, seuraajille ja vapaaehtoisille. (Tiihonen_KontU_juttu).

”Elämän parasta aikaa” ainakin minulle: ensin pelaajana, sitten vanhempana ja isovanhempana. Kiitos kuuluu niille sadoilletuhansille jalkapalloihmisille, jotka tekevät tämän mahdolliseksi.

Aiemmat futiskirjoitukseni 2017

Tiihonen A. 2017. KontU kolmen sukupolven kokemuksen. Kotikenttä 2017. FC KontUn 50-vuotisjulkaisu, toim. Kokkonen, J., 34-36.

Tiihonen A. 2017. EmPee-Kissat – historian lehtien havinasta nostoa tulevaan? (https://www.miksiliikun.fi/2017/06/06/empee-kissat-historian-lehtien-havinasta-nostoa-tulevaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2017.

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina? (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/17/huonoa-pelia-vai-fiksu-kehitystarina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,17.5.2017.

Tiihonen A. 2017. Aloittamisen vaikeus – jalkapallon ja kirjoittamisen samankaltaisuus. (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/09/aloittamisen-vaikeus-jalkapallon-ja-kirjoittamisen-samankaltaisuus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.5.2017.

Suomen miesten lentopallo- ja koripallomaajoukkueiden pääseminen EM-kisoihin, saati MM-kisoihin on erinomainen saavutus. Suomi on kummassakin lajissa ehdoton ykkönen Pohjoismaissa ja Euroopassakin lähes kymmenen parhaan maan joukossa.

Muistettava kuitenkin on, että kummassakaan lajissa meillä ei ole kovin kummoisia menestysperinteitä tai ne ovat vuosikymmenien takaa. Lajit ovat myös kansainvälisesti erittäin laajasti harrastettuja ja kilpailtuja. Urheilulajeista suurimmat, kuten joku pelaaja asian osuvasti ilmaisikin. Jalkapalloa hän piti uskontona.

Sitä paitsi: kummassakin lajissa menestys on jatkunut jo jonkin aikaa, joten kysymys ei ole sattumasta tai jostain ”kultaisesta sukupolvesta”. Varsinkin lentopallojoukkueen nuoriso-osasto teki minuun suuren vaikutuksen – olisin voinut lyödä vetoa, että menestykseen tulee notkahdus, kun menestykseen tottuneesta kaartista iso osa siirtyi takavasemmalle. Väärässä olin. Koripallon suhteen tilanne saattaa olla jopa parempi eli sieltä ovat vasta kasvamassa kovimmat tyypit Susijengiin.

Kummassakin lajissa siis tehdään pitkäjänteistä työtä, joka tuottanee tulosta jatkossakin.

Tolkun analyysit

Tolkun analyysi siis olisi, että Suomen tippuminen Bulgarialle 1-3 lentiksen EM-kisojen neljännesvälierissä yhdessä Ranskan, Puolan ja Turkin kaltaisten huippumaiden kanssa oli hyvä saavutus. Sen sijaan alkulohkon otteluista vain Viro-voitto 3-2 oli pelinä kohtuullinen, kun 3-0 –tappiot Puolalle ja Serbialle olivat peleinäkin totuttuja vaisumpia Suomelta. Serbia otti kuitenkin kisoista pronssia.

Koriksessa tolkkua on vaikeampi löytää, kun alkulohko onnistui Susijengiltä tuloksellisesti ja pelillisestikin yläkanttiin. Pettymys Italialle hävityn ottelun jälkeen on kova, vaikka ei kai nyt niin vaikea sulattaa kuin oman lohkonsa voittaneen ja edellisen EM-kakkosen Liettuan tappio Kreikalle, jonka Suomi siis voitti alkulohkossa. Ranska, Turkki ja Kroatia kuuluivat myös Suomen kanssa samaan aikaan tippuneisiin koripallon kestomenestyjiin.

Jokainen tolkullinen urheilun seuraaja voisi siis aivan hyvin hyväksyä sen, että urheilussa tällaiset yllättävätkin voitot ja tappiot kuuluvat asiaan. Kummassakin lajissa saatiin tuloksellisesti se, mitä etukäteen oli odotettavissakin – koriksessa odotuksia paremmalla pelillä, lentiksessä ehkä vähän heikommalla.

Upea huuma Helsingissä ja mahtava myös Puolassa oli sekin jatkoa aiempaan fanikulttuuriin, josta koko Suomi voi olla ylpeä, vaikka sekä lentis että koris ovat Suomessa aika pieniä ja näkymättömiäkin lajeja, jos niitä verrataan lätkään, futikseen, hiihtoon tai yleisurheiluun. Salibandykin on mediassa näkyvämpi, vaikka on kansainvälisesti pieni laji.

Minä ainakin olin tuloksiin, pelaajiin ja faneihin enemmän kuin tyytyväinen. Kiitos!

Vaihtoehtoisia tulkintoja pelien kehittämiseen

Usein Suomessa huudetaan parempien yksilöiden perään, kun etsitään ratkaisuja vielä parempaan menestykseen. Lauri Markkasia tai edes Tommi Siirilöitä ei kuitenkaan kasva puissa. Valmennuksen on pärjättävä niillä pelaajilla, joita meillä on. Ja hyvin on pärjättykin. Valmennus on onnistunut saamaan käytettävissä olevasta materiaalista paljon irti.

Ehkä on kuitenkin vähän avattava, miksi suomalaiset ovat pärjänneet näin ”huonoilla pelaajilla” niin hyvin kuin viime vuosina on pärjätty – jopa ilman Markkasta ja Siirilää. Kyse on suurelta osalta siitä, että kummassakin lajissa on ymmärretty joukkuepelien perusluonne, joka perustuu yllätykseen tai ainakin siihen, että tehdään asiat eri tavalla kuin vastustaja odottaa.

Lentopallossa tämä erityisesti korostuu, koska vastustaja ei pääse tönimään, roikkumaan eikä kamppaamaan meidän pelaajia. Jos pallon nostaminen onnistuu, niin hyökkäyksen tavoitteena on harhauttaa vastustajan torjunta ja kenttäpuolustus eri paikkaan tai ainakin eri aikaan kuin oma hyökkäys päätetään vastustajan kenttäpuoliskolle.

Suomen lento- ja koripallomaajoukkueet ovat yleensä lyhyempiä kuin parhaitten vastustajien vastaavat. Tila lyöntiin tai heittoon on siis osattava pelata vastustajaa paremmin – joskus nopeammin, joskus korkeammalta, mutta useimmiten siis fiksummin eli niin, että vastustaja ei tiedä, mistä isketään tai on ainakin ratkaisevasti myöhässä. ”Käsi vapaana” on hyvä heittää tai lyödä.

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta pointti onkin siinä, ettei sitä kättä saa yksin vapaaksi juuri kukaan kummassakaan lajissa. Sellaista hakkuria ei ole, jota ei saataisi kuriin, muttei myöskään sentteriä tai takamiestä elleivät muut auta ja elleivät myös muut lyö tai heitä. Suomen kaltaisessa joukkueessa pitää olla useita ratkaisijoita, mutta sen lisäksi olisi hyvä, että olisi useita syöttäjiä tai hyökkäyskuvioita.

Ja nyt sanon heti, että juuri näissä asioissa Suomi on ollut hyvä. Ensin tietysti täytyy nostaa pallot tai katkaista vastustajien hyökkäys, mutta suomalaisten hyökkäyskuviot ovat olleet myös menestyksen taustalla. Lentiksessä on monesti vain voinut hykerrellä, kun vastustajan torjunta on ollut aivan väärässä paikassa suomalaisten hyökkäyksessä. Ja kyllähän se koripallo uppoaa kaukaakin, kun ketään ei ole lähelläkään käsineen.

Valitettavasti näissä pudotuspeleissä kummatkaan joukkueemme eivät onnistuneet löytämään niitä vapaita käsiä. Kannattaa ehkä miettiä, miksi näin kävi, koska kyllä tämä tiedettiin niin Suomessa kuin – valitettavasti – myös meidän vastustajiemme valmennustiimeissä. Siellä osattiin varautua Suomen omaperäisiin taktisiin kuvioihin.

Näin se tietysti käy muissakin innovaatioissa eli keksijä saa hyödyn uutuudesta, mutta kun muut sen omaksuvat, niin ratkaisevaksi muuttuukin materiaalin laatu. Bulgaria pystyi tylsyttämään Suomen hyökkäyskuviot vaikeilla aloituksillaan ja Italia sekä erittäin aggressiivisella puolustuksella että Suomen omilla aseilla – kolmen pisteen heitoilla.

Edellisissä lentiksen arvokisoissa Suomella oli kaksi tasavahvaa passaria ja jopa kolme hakkuria. Nyt oli yksi passari ja yksi hakkuri eikä hänkään ihan teräkunnossa. Se pienensi hyökkäysvariaatioita huomattavasti, vaikka keskihyökkäys onnistui mainiosti ja yleispelaajatkaan eivät pettäneet.  Siksi Suomi jäi vähän jalkoihin jo alkulohko-otteluissa isoille maille. Silti on sanottava, että Suomen lentisjoukkue on onnistunut tekemään väistämättömän sukupolven vaihdoksen yllättävänkin hyvin.

Vaikka kummassakin lajissa yhden pelaajan merkitys on vähentynyt huomattavasti ns. takavuosista, niin vaikeassa paikassa heitetään pallo hakkurille tai etsitään sitä varminta korintekijää, vaikka juuri silloin pitäisi olla rohkeutta syöttää parhaassa paikassa olevalle  pelaajalle. ”Syötä aina vapaalle pelaajalle”, kuten Henkka D. joskus taktiikan kiteytti. Tämä unohtui aika monelta Suomen peliä kommentoineilta toimittajilta, joiden on myynnin ja klikkausten takia rakennettava sankarimyyttejä ja puhuttava ”kuumista pelaajista”.

Fiksu vastustaja estää syötöt tai ”tuplaa” meidän parhaan pelaajan koriksessa ja rakentaa kolmen miehen torjunnan lentiksessä, kun se huomaa vaihtoehtojen vähenneen siihen yhteen ja ainoaan. Eikä se tee vain sitä, vaan ne tietävät, miten ”Lelu” lyö ja Lauri heittää.

Tämä on tietysti selvää Sammelvuon Köpille, kuten myös Dettmannin Henkalle. Bulgaria ja Italia siis voittivat sekä pelaajiston että taktiikan ansiosta, koska ne eivät antaneet fyysisesti heikomman joukkueen yllättää heitä ratkaisupelissä. Kovin paljon ”siimaa” Suomi ei nimittäin tarvitse voittaakseen myös lajien ehdottomat huiput.

Mutta olisiko jotain silti ollut tehtävissä?

Suomi kuitenkin voitti Bulgarian ekassa erässä ja koriksessakin oli hetkiä, kun Suomen puolustus piti Italian pitkään nollilla. Lentiksessä Suomelta vain taisi nyt puuttua vaihtoehdot ja kun syötöt eivät nousseet täydellisesti, niin omat hyökkäykset jäivät vähän vaisuiksi. Vastustajan syötöt taas vaikeutuivat heti, kun he saivat vähän etumatkaa ja voivat näin lisätä riskiä niihin. Väliin olisi pitänyt saada joko hyvä oma syöttövuoro tai pari loistavaa hyökkäystä, jotta oma pelirohkeus olisi noussut. On toki mahdollista, että Bulgaria joutui ottamaan riskin hävittyään ekan erän ja se sitten tavallaan ratkaisi henkisesti pelin Bulgarian eduksi. Pienistä marginaaleistahan näissä puhutaan.

Jos kuitenkin katsoo koko lentisturnausta, niin kyse  ei ollut vain syöttöjen vastaanotoista, vaan myös tietyn monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden puutteesta myös hyökkäyspelissä. Tällä kertaa joukkue oli liian kapea materiaaliltaan ja se pelasi myös liian ennustettavasti –  nämä linkittyvät tietysti vahvasti toisiinsa. Lentiksessä torjutaan sekä paikkaa että pelaajaa.

Entä Italia-ottelu sitten? Olisiko valmennuksen pitänyt ottaa aikalisä aiemmin ja katkaista Italian hyvä fiilis pelin alussa? Ensimmäisten minuuttien aikana Suomi ei päässyt kertaakaan vapaaseen heittopaikkaan ja Italia pääsi jatkuvasti. Jotain oli siis pahasti pielessä ennen kuin Markkasta edes oli päästetty kentälle. Minä olisin painanut stopin sille aika nopeasti. Italian lento piti katkaista.

Nopeasti tullut piste-ero sai sitten omat vapaat heitotkin epäonnistumaan, kun paine kasvoi. Mutta oliko vaihtoehtoja aidosti olemassa vai rutistiko Italia vain Suomen niin ahtaalle? Italia ei vain puolustanut hyvin, vaan myös kierrätti palloa nopeasti ja löysi ne vapaat kädet erinomaisesti. Vaikea siinä oli tehdä korjauksia hyökkäykseen, kun puolustuskin vuoti.

Ehkä kuitenkin silloin, kun Markkanen otettiin kentälle, olisi pitänyt rohkeammin pelata muita vaihtoehtoja. Eihän Laurille annettu yhtään tilaa, joten jossain muualla sitä olisi voinut olla. Saattaakin olla, että Susijengi ei ole vielä ajanut täydellisesti Markkasta sisään, jotta osattaisiin pelata tällaisia pelejä, joissa Markkasen tehtävä onkin enimmäkseen sitoa vastustajia itseensä. Näitä nimittäin tulee vielä paljon.

Tosiasia oli toki sekin, että Lauri oli väsynyt, joten peli ei voinut olla yhtä energistä kuin aiemmin. Itse olisin ollut melkein niin inhorealisti, että olisin lepuuttanut avainpelaajia Islanti-ottelussa, jolla ei ollut enää merkitystä kuin faneille. Ja Islantikin olisi ansainnut yhden voiton.

Media halusi kuitenkin sankarin ja teki Koposesta sellaisen, kun Markkanen ei täyttänyt heidän toivettaan. Ottamatta mitään suuresti ihailemaltani Petteri Koposelta täytyy kuitenkin sanoa, että Suomen hyökkäykset olivat hänen johdollaan juuri niitä hyvin ennustettavia ja helpohkosti puolustettavia. Pallo ei liikkunut, sen enempää kuin miehetkään. Koposen henkilökohtainen taito riitti siihen, että hän heitti lähes jatkuvasti vaikeista asennoista kakkosia koriin – se harvoin kuitenkin riittää pelin voittoon.

Kyse ei tietenkään ole vain pelinjohtajasta, vaan ennen kaikkea taktiikasta ja muiden pelaajien liikkeestä. Italian viisikko liikkui ja kierrätti palloa välillä erittäin upeasti niin, että suomalaisia ei ollut lähelläkään heittävää pelaajaa. Joskus aiemmissa kisoissa Suomi onnistui tässä paljon paremmin kuin näissä kisoissa, vaikka tuloksellisesti  kisat olivat alkulohkovaiheessa paremmat. Suomelta puuttuivat ”nurkkakolmoset” melkein kokonaan ja usein se kolmosheittokin jouduttiin pelaamaan henkilökohtaisella liikkeellä vapaaksi. Se vie voimia ja on kovassa pelissä vaikeampaa kuin alkulohkomatsissa.

Perinteisiä nopeita hyökkäyksiä Suomella ei ollut juuri lainkaan, mutta ei tosin paljon muillakaan. Puolustukseen palataan nykyään tosi nopeasti. ”Puolinopeisiin”Suomella  olisi ollut mahdollisuuksia, mutta siihen ei ikään kuin ollut mitään erityistä konseptia. Toki kolmonen heitettiin, jos tilanne sattui aukeamaan.

Jamar Wilsonen ja Mikko Koiviston loukkaantumiset saattoivat tulla Suomelle  kalliiksi. Jammu avasi pelin eri tavoin kuin Petteri ja Mikon kaukoheitot olisivat taanneet Sasu Salinille taukoja. Sasukin nimittäin tuntui väsyneeltä Italia-ottelussa. Lauri Markkasen dominointi saattoi sekin olla ongelma, sillä kukaan muu pitkistä pelaajista ei nyt saanut tarvittavaa itseluottamusta ratkaistakseen pelin Italiaa vastaan, kun Lauri pidettiin pois pallosta. Olisiko pitänyt peluuttaa Eric Murphya ja Carl Lindholmia enemmän, kun Lee, Huff ja Kotti olivat kaikki vähän vaisumpia kuin ennen? Jonkun näistä kuitenkin olisi pitänyt nousta esiin Italia-matsissa.

Turhaa spekulaatiota vai pelin kehittämistä?

No, joku voi sanoa, että tämä on turhaa spekulaatiota. Voi olla, vaikka ehkä juuri näistä valmentajat ja pelaajat hyötyvät. Itse en ainakaan valmentajana hyötyisi mitään siitä, että kommenteissa huomataan, miten ”Markkanan suli” tai että ”Koponen on kuitenkin Suomen paras pelaaja”. Pelinjohto pelin aikana on oma taiteen lajinsa, jota ei esimerkiksi Saska Saarikosken mainiossa kirjassa Dettmannin Henkan kehittymisestä maailmanluokan valmentajaksi juurikaan käsitelty.

Pelaajien kasvattaminen oli kirjan punainen lanka tai se, miten Henkka on siinä kehittynyt huippuunsa alun aika räikeidenkin ylilyöntien jälkeen. Pitkä linja tuntuu hyvältä, mutta pelaajien ja pelin olisi kehityttävä myös turnauksen aikana, kuten on jo aika monesti huomattu lätkäkisoissa. Valitettavasti Suomen peli ei nyt oikeastaan pelinä kehittynyt, vaan pikemminkin vähän taantui turnauksen aikana.

Samalla on sanottava, että Lauri Markkasen sisäänajo kehitti peliä entisestä valtavasti ja Petteri Koposen kuntoutuminen paransi hänen panostaan pelissä huimasti. Mutta silti on uskallettava sanoa, että muiden panos samalla väheni tai ei ainakaan noussut tarvittavalle tasolle. Korisjoukkueessa kaksi tähteä on liian vähän, sillä vaikka pisteet saattavat kasautua muutamille pelaajille, niin kentällä pitää olla kymmenkunta kaveria, joiden tulee pystyä kantamaan vastuuta ja tekemään töitä kovalla intensiteetillä koko pelin ajan. Ja joukkueella pitää olla useampi vaihtoehto hyökkäysten päättämiseen, vaikka niitä ei käytettäisikään.

Vaihtoehtoja pelaajien kesken ja ennen kaikkea taktiikoiden kesken pitää Suomella olla, jotta menestys on tulevaisuudessakin mahdollista. Vaikka meillä kasvaisi lisää markkasia ja siirilöitä, niin silti todennäköistä on, että pitkiä, taitavia ja riittävän kokeneita pelaajia emme koskaan saa voittaaksemme huippumaita materiaalin avulla. Sitähän ei nimittäin tee  mikään maa – no ehkä USA koriksessa ja silti sekin on joutunut hiomaan taktiikkaansa voittaakseen muut kilpailijat. Pelkkä ”Dream Team” ei enää ritä.

Kaiken kaikkiaan lentis ja koris näyttävät menevän hyvään suuntaan, mutta pelaajien lisäksi peliä on taktisesti kehitettävä koko ajan. Siksi pelin kehittämisestäkin on osattava puhua, ei vain pelaajista ja heidän ominaisuuksistaan tai onnistumisistaan. ”Tähtien antaminen” kisojen tai pelien jälkeen on sitä paitsi hirveän epäreilua, kun pelaajat pelaavat eripituisia aikoja, heillä on aivan erilaiset roolit ja heille annetaan erilaisia vastuita kentällä.

Kun lehdissä luki, että Italia-ottelu ratkaistiin penkin päästä eli valmentajien taktisen taidon vuoksi, niin tällaistakin analyysia siitä saattaa syntyä…

Kirjoituksia samasta aihepiiristä

Tiihonen A. 2017. EmPee-Kissat – historian lehtien havinasta nostoa tulevaan? (https://www.miksiliikun.fi/2017/06/06/empee-kissat-historian-lehtien-havinasta-nostoa-tulevaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2017.

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina? (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/17/huonoa-pelia-vai-fiksu-kehitystarina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,17.5.2017.

Tiihonen A. 2017.  Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3. (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4. (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/07/mielikuvia-ja-vaihtoehtoisia-totuuksia-suomen-menestyksesta-hiihdon-mm-kisoissa-2000-luvulla/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.3.2017.

Tiihonen A. 2017. Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2. (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.2. 2017.

Tiihonen A. 2017. Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1. (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.2. 2017.

Tiihonen A. 2016. Ärhäkkää keskustelua liikuntapolitiikasta vai tutkijapopulismia? (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/04/arhakkaa-keskustelua-liikuntapolitiikasta-vai-tutkijapopulismia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.10. 2016.

Tiihonen A. 2016. Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.8.2016.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Kuka on voittava pelaaja eli voiko yksittäinen pelaaja vaikuttaa joukkueen tulokseen? (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Kuka-on-voittava-pelaaja-eli-voiko-yksitt%C3%A4inen-pelaaja-vaikuttaa-joukkueen-tulokseen.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Pelaajat, pelitavat ja Huuhkajat. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/08/Pelaajat_pelitavat.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 3.8. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kommentteja Palloliiton valmennuslinjaan. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/08/SPL_Valmennuslinja_kommentit.pdf).  Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 3.8. 2015.

Tiihonen A. 2015. Voittavan päävalmentajan hakemista. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/08/Voittavan-p%C3%A4%C3%A4valmentajan-hakemista.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 3.8. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Sotesta LiHyyn – lähtökohtia

Sote-uudistuksen perimmäisinä tavoitteina voi pitää vain kahta asiaa: väestö tulisi saada terveemmäksi ja toimintakykyisemmäksi ja nuo hyvinvointitavoitteet tulisi saada aikaiseksi nykyistä halvemmalla. Julkisuudessa on kuitenkin keskitytty valinnanvapauteen ja maakuntarakenteeseen – joskus myös jonojen lyhentämiseen. Eri väestöryhmien hyvinvointiongelmista tai toimivista keinoista ei juurikaan ole puhuttu.

Todennäköistä kuitenkin on, että kumpikin uudistus mennee läpi, joten valinnanvapauteen, maakunta- tai sote-aluerakenteeseen on varauduttava. Varmasti toteutunee myös malli, jossa valtio rahoittaa maakuntia, jotka taas rahoittavat toimijoita, joilla on jonkinlainen väestövastuu. Yksilöiden osallistuminen rahoitukseen hoituisi pääasiassa valtion verotuksen kautta. Maakuntien päättäjien ja hallinnon tehtävä on tässä mallissa erittäin olennainen, jotta palveluiden laatu nousisi ja kustannukset laskisivat.

Mitkä asiat sitten vaikuttavat laadun nousuun ja kustannusten laskuun? Sote-uudistuksessa odotettaneen, että palveluiden tuottajien välinen kilpailu markkinoilla tuottaa sekä parempaa laatua että kustannusten laskua. Kriitikot epäilevät, että kunnollista kilpailua ei synny eikä laatukriteereitä osata asettaa järkevästi, jolloin varsinkin monopoliasemassa olevat palveluiden tuottajat voisivat joko kääriä kohtuuttomia voittoja tai heikentää palveluiden laatua. Kärsijöinä olisivat hoidon tarvitsijat ja veronmaksajat – käytännössä siis lähes samat ihmiset.

Väestön hyvinvointia ja terveyttä edistettäessä jonojen pituus ei ole missään nimessä ongelmien aiheuttaja, vaan ongelmien seuraus. Jonoja on, kun väestö on sairasta ja kun järjestelmä ei toimi asiakkaiden haluamalla tavalla. Asiakkaat saattavat kuitenkin olla myös väärässä. Poliitikotkin voivat olla väärässä, mutta niin voivat olla myös terveydenhuollon ammattilaiset tai palveluita järjestävät organisaatiot. Tämän toki näemme vasta myöhemmin, mutta juuri näistä ”vääristä oletuksistahan” on kyse myös valtiosääntöoppineiden kritiikissä tulevan lakikokonaisuuden perustuslaillisuutta arvioitaessa. Asiantuntijat ja eri tahothan ovat koko ajan olleet perusasioistakin harvinaisen erimielisiä – otetaan esimerkiksi vain se, että suurimmat kaupungit haluaisivat irrottautua maakuntarakenteesta.

Jos palataan perusasioihin eli väestön hyvinvointiin ja toisaalta hyvinvoinnin aiheuttamiin kustannuksiin, niin sote-uudistus on vain osa tuon tavoitteen saavuttamiseksi tehtävää työtä. Se, varsinkin erikoissairaanhoito, on sen ehdottomasti kallein osa. Erikoissairaanhoidosta tekee kalliin se, että väestö vanhenee, joten kalliita hoitoja periaatteessa tarvitsevia ihmisiä tulee olemaan jatkossakin enemmän. Toinen syy on se, että erikoissairaanhoitoon kehitetään koko ajan kalliimpia hoitoja ja lääkkeitä.

Ainut uudistus, joka tähän ongelmaan tehoaisi, olisi erikoissairaanhoidon tarpeen määrittelemisen selkeä muutos. Tähän voivat vaikuttaa sekä asiakkaat että lääkärit yhdessä yleisen mielipiteen kanssa. Kalleinta ja pakko sanoa turhinta rahanhukkaa ovat kalliit hoidot, joilla ei aiheuteta asiakkaalle kuin lisäharmia. Tarkoitan viimeisten 2-6 elinkuukauden aikana annettuja tarpeettomia ja usein vain kipua ja kärsimystä lisääviä hoitoja. Voi olla, että jossakin maakunnassa tai jossakin palveluiden tuottajatahossa aletaan markkinoida asiakkaille hoitotahtoja niin, että nuo turhat hoidot ja kustannukset saadaan leikattua.

Tämähän olisi voitu hyvin tehdä jo vuosia sitten valtakunnallisestikin julkisen terveydenhoidon toimesta, mutta sitä ei ole toteutettu, koska ei ole insentiiviä eli tarvetta ja motiivia (suoraa rahallista vaikutusta eli kannustinta) tehdä tällaista järkevää uudistusta, jota toki omaiset ja asiaa tuntemattomat saattavat vastustaa tunnesyistä.

Esimerkkini kautta tulee ymmärrettäväksi se, että laadun parantaminen ja kustannusten lasku tarvitsevat tuekseen sekä yksilöön että organisaatioon kohdistuvat insentiivit. Edellisessä esimerkissä yksilö saa itselleen arvokkaan hoidon ja kuoleman hoitotahtonsa toteutuessa ja terveydenhuolto-organisaatio säästää sekä rahaa että säästyy ikävältä työltä. Säästynyt aika ja resurssi voidaan myös käyttää parempaan hoitoon ja palveluun.

Kun kirjoitin aiemmin, että asiakas saattaa myös olla väärässä, niin tarkoitin myös tätä hoitotahtokysymystä. Kovin harvahan sen on tehnyt, vaikka sen voi netissäkin helposti tehdä (https://www.thl.fi/documents/10531/1722924/Hoitotahto_2015_04_17.pdf/4c29f218-558e-41ad-85d3-a94ccef1c480). Ymmärrän, että yksilön motiivi tehdä tällainenkin fiksulta näyttävä päätös, on yllättävän vaikea tehdä etukäteen ja jälkikäteen – eli kun on itse kykenemätön sitä tekemään – on yleensä mahdotonta. Päätöstä voisi helpottaa se, että nämä viimeisten kuukausien hoidot muodostavat käsittämättömän suuren osan, laskutavasta riippuen jopa 50 prosenttia, kaikista erikoissairaanhoidon kustannuksista. Oma päätös olisi siis järkevä kaikkien tulevienkin veronmaksajien kannalta.

Jonokysymys olisi toinen hyvä esimerkki. Lievästi yksinkertaistaenhan nykyinen yksityinen terveydenhoito palvelee nopeasti, tekee runsaan määrän – yleensä myös tarpeettomia – laboratorio- ja muita testejä ja ohjaa asiakkaan esimerkiksi leikkaushoitoon julkiselle sektorille. Asiakkaalta ei odoteta omaa aktiivisuutta eikä konservatiivisia – ei leikkausta vaativia – hoitoja juuri tarjota. Asiakkaasta tuntuu, että homma toimii sujuvasti eikä maksakaan paljon. Mutta se on vain tunne, sillä työnantaja on maksanut ”sisäänheittopalvelut” ja veronmaksajat kalliin leikkaushoidon – kaiken lisäksi Kela korvaa julkisin varoin osan kaikesta tästä. Ei ihme, että parjatun julkisen sektorin työntekijät ja hallintoihmiset ovat käärmeissään. He saavat haukut, vaikka lopulta hoitavat potilaat ja maksavat viulut.

Ihan noin suoraviivaisesti kuvio ei tietysti toimi. Yksityisellä puolella saa erittäin laadukasta hoitoa ja siellä myös tehdään osa vaativista leikkauksistakin, vaikka se ei alun perin ollut ainakaan työterveyshuollon tarkoitus. Monet erikoislääkärit tosin tekevät työtä sekä julkisella että yksityisellä puolella, joka tekee järjestelmästä eettisestikin väärinkäytöksille alttiin. Yksityinen terveydenhuolto toimii kuitenkin erinomaisesti niillä ehdoilla, jotka sille on järjestelmässämme annettu. Se ei ole niiden vika.

Järjestelmä onkin korjattava, koska monien asiantuntijoiden ja suuren osan asiakkaistakin mielestä hyvin toimiva julkinen terveydenhuoltomme on liian kallis. Osin siis ilman omaa syytäkin. En mene tässä niihin tuhansiin valituksiin, joita julkista terveydenhuoltoa kohtaan on esitetty – itsellänikin on useita – vaan piirrän isomman kuvan, jossa julkinen terveydenhuolto on osa koko meidän julkista sektoriamme, jonka tehtävänä olisi pitää väestö hyvinvoivana, terveenä ja toimintakykyisenä. Syyllistyin edellä yksinkertaistukseen, joka on yleinen, sillä eiväthän hyvinvointiasiat ole vain julkisen sektorin vastuulla, vaan meidän kaikkien ja koko sen toiminnan alueen, josta puhutaan yhteiskuntana tai yhteiskuntapolitiikkana.

”Yhteiskunnan vastuu” on viime aikoina käsitetty vain julkisen sektorin eli valtion ja kuntien vastuuksi. Näinhän ei tietysti ole eikä ole koskaan ollutkaan. Tulevaisuudessa ehkä suurin muutos menneeseen onkin se, että vastuu eri asioista siirtyy joko yksilöille ja kotitalouksille, ihmisten yhteisöille (ns. kolmas sektori) tai yksityisille toimijoille (ns. 1. sektori) pois julkiselta eli 2. sektorilta. Tämä virhe johtuu siitä, että poliitikot ja puolueet voivat vaikuttaa kaikkein eniten juuri julkiseen sektoriin ja palveluihin. Ymmärrettävä, mutta itse asiassa outo, asia on, ettei myöskään julkisessa keskustelussa osata nähdä näiden kaikkien neljän ”sektorin” tai toimijan merkitystä suomalaisessa eli pohjoismaisessa yhteiskunnassamme (ks. lisää aiheesta alla).

Itse asiassa aktiivinen ”yhteiskunta” tapahtuu ennen kaikkea kolmannella sektorilla harrastuksissa ja vapaaehtoistoiminnassa, kotona läheisten ja kotitalouden piirissä sekä yksityisellä sektorilla tuotannon, kaupan ja palveluiden alueella. Julkisen sektorin merkitys on Suomessa ollut perinteisesti suuri niilläkin alueilla, joissa sillä ei edes ole kovin kummoista asiantuntemusta. Näihin syihin ei tässä oteta kantaa – sanotaan vaikka niin, että yhteiskunnassamme on todennäköisesti tehty aina ”parhaat mahdolliset päätökset”.

Tulevaisuuden päätökset tehdään kuitenkin tilanteessa, jossa yhteiskuntaamme on vähintäänkin tuunattava tulevaisuuden haasteita varten. Sote-uudistus on yksi ja ehkä suurin yksittäinen toiminta-alue, jossa tätä ennakointia on yritetty tehdä jo vuosikausia eikä loppua edes ole näkyvissä. Aiemmin olen pohtinut rakennetta, jolla kolmas sektori voisi toimia ideaalisti maakuntarakenteessa. Tässä mallissahan urheiluseurat, partio, raittiusjärjestöt, kulttuurijärjestöt, vapaaehtoistoimijat jne. muodostaisivat poolin tai osuuskunnan, joka tarjoaisi toimintaa ja palveluja varsinkin yhteiskunnasta syrjäytymisvaarassa oleville ryhmille. Tiedetäänhän, että juuri ihmisten erilainen aktiivisuus pitää heidät hyvinvoivina, terveinä ja toimintakykyisinä.

Kun sote-uudistus kuitenkin koko ajan viivästyy ja kun on mahdollista, ettei maakunta kuitenkaan ota vastuuta ihmisten hyvinvoinnista, ns. ennaltaehkäisevästä toiminnasta ja siten sosiaali- ja terveyspuolen kustannuksista esim. elämäntapasairauksien ehkäisemisen kautta, on esitettävä vaihtoehtoratkaisu. On nimittäin myös mahdollista, että kunnat eivät osaa tai eivät voi ottaa tarpeellista vastuuta asiassa, joka vaatiikin tulevaisuudessa kuntien ja maakuntien sekä kolmannen sektorin saumatonta yhteistoimintaa. Kun kuvioon tulee vahvasti myös yksityinen sektori, niin voi olla kohtuuttoman ihanteellista ajatella, että maakunnissa pystyttäisiin väestön hyvinvoinnin kannalta järkeviin päätöksiin. Kaiken lisäksi koko rakenne tai toimijaverkoston valmistuminen saattaa viedä vielä vuosia. Nyt pitäisi kuitenkin tehdä jo kiireesti jotakin – siksi esitän tässä LiHy-uudistuksen eli liikunta- ja hyvinvointiuudistuksen.

LiHy-uudistus insentiivien näkökulmasta katsottuna

Hyvä yhteiskunnallinen uudistus on sellainen, josta hyötyvät niin yksilöt, yhteisöt ja organisaatiot kuin valtio ja (maa)kunnatkin. Ehkä tähän pitäisi lisätä vielä Euroopan Unioni, maailma ja vieläpä ”globaalit markkinatkin”. Ihmisten hyvinvointiin tähtäävä uudistus todennäköisesti hyödyttääkin kaikkia, mutta ongelmana on paradoksi siitä, että meillä ei ole riittäviä insentiivejä sen enempää yksilöitä, organisaatioita (järjestöjä, yrityksiä) kuin globaaleja markkinoitakaan kohtaan ja insentiivit valtioita, kuntia ja EU:takin kohtaan ovat liian abstrakteja. Vaikka ne haluaisivatkin lisätä väestön hyvinvointia, niin esimerkiksi sote-uudistuksen epäonnistuminen johtaa parhaimmillaankin vain hallituksen vaihdokseen, mikä sekään ei takaa sitä, että uudistus saataisiin valmiiksi.

Rajaankin seuraavassa tarkastelun koskemaan yhteiskuntapolitiikan aluetta, jota kutsutaan liikuntapolitiikaksi ja jota ohjataan puitelailla eli liikuntalailla. Jonkin verran laajennan tarkastelua koskemaan myös opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaa eli varsinkin kulttuuri- ja nuorisopolitiikkaa sekä sosiaalialaa koskien varsinkin yhteiskunnasta ja aktiivisuudesta syrjäytymisen toimenpiteitä olivat ne minkä tahansa organisaation tai hallinnonalan tehtäväkentässä. Kun kohderyhmä määritellään edellä mainitulla tavalla, niin toiminnan vaikutukset ovat itse asiassa mittaamattomat koko suomalaista yhteiskuntaa ajatellen.

Eikö muuten olekin outoa, että valtavista mittasuhteistaan huolimatta asian kanssa näperrellään lähes joka ministeriössä ja sitä kautta myös kunnissakin ja järjestöissä aivan toisistaan erillisinä kysymyksinä? Ei kai tämä voi olla tarkoituksenmukaista toimintaa? Jos nyt ajateltaisiin asiaa ensimmäistä kertaa, niin varmasti tätä ei yritettäisi ratkaista näin tehottomasti ja sekavasti. Mutta näillä mennään, kuten tavataan sanoa. Toivottavasti kuitenkin vähän siihen suuntaan, mitä seuraavassa esitän.

Lähtökohdakseni otan yksinkertaisen ajatuksen, joka toimii sekä yritysmaailmassa että kolmannella sektorilla erinomaisesti. Toimivat ja jopa taloudellisesti kannattavat järjestelmät perustuvat siihen tosiasiaan, että ihmiset (asiakkaat) että organisaatiot (yritykset, yhteisöt) hyötyvät siitä, että heidän tarpeensa kohtaavat toisensa. Markkinat toimivat eli toiminnalle (tai tuotteelle ja palvelulle) on kysyntää ja on kysyntää tyydyttävää tarjontaa. Tarjonnan laatu ja määrä löytää ihannetasonsa, kun markkinoilla on kilpailua. Tämä taas yleensä johtaa kustannusten painumiseen tasolle, joka tyydyttää asiakasta.

Syrjäytymisvaarassa olevien tai jo syrjäytyneiden kyseessä ollen asia on monimutkaisempi. Yhteiskunnallisesti ajatellen tässä joukossa, joka vaikkapa liikkumisen näkökulmasta kattaa 20-50 prosenttia väestöstä, pitäisi olla runsaasti kysyntää, jota tarjonta ei jostain syystä tavoita tai tarjonta ei tyydytä asiakasryhmää. Asiakaskunta on mitä tahansa toimialaa ajatellen valtava, osin myös aika hyvin tunnettu ja sillä olisi myös taloudellisia edellytyksiä maksaa palveluista joko suoraan tai välillisesti. Silti ”markkinat” eivät toimi. Miksi näin on?

Nykytarjonta ei tavoita/tyydytä asiakkaita tai tämä asiakaskunta ei lainkaan halua tätä palvelua. On myös mahdollista, että erinomaista ja asiakkaita tyydyttävää tarjontaa on kehitetty ja kokeiltukin, mutta markkinat eivät silti toimi. Kaikkein lähimpänä totuutta on se vaihtoehto, että nuo kaikki selittävät omalta osaltaan markkinoiden toimimattomuutta.

Oleellisin kysymys onkin, miksi markkinat eivät toimi, vaikka tutkittua ja kehitettyä sekä monissa hankkeissa kokeiltuja keinojakin on, jos ei valtavasti niin ainakin hyvin runsaasti. Itsekin olen ollut mukana lukuisissa tuke-hankkeissa, joissa on saatu ainakin tyydyttäviä, jos ei erinomaisia tuloksia erilaisten vaikeasti ”liikuteltavien” ryhmien kanssa.

Koska yritän tässä ratkaista asiaa, en paneudu kovin tarkasti siihen, miksi ongelmaa ei ole pystytty ratkaisemaan. Sanon vain, että nykyään pyörivä “hankehelvetti” on kuitenkin sekä organisaatioille että hallinnolle helppo tapa selvitä hankalasta asiasta ratkaisematta sitä. Kyse on aina hyödyistä eli niistä insentiiveistä, josta tässä nyt tulen kirjoittamaan. Organisaatiot eivät hyödy ongelman ratkaisemisesta, mutta sen sijaan syiden selvittely on niille erittäinkin kannattavaa. Sama pätee muutettavat muuttaen hallintoon – mieleen tulee tarina Muumilaakson poliisista, jolla ei ollut rikoksia ratkaistavaksi.

Ikävää tässä tietysti on, että tämä valtava vähän liikkuvien ja/tai muutenkin inaktiivisten – mitä termiä nyt voi tai saakaan käyttää – ryhmät kärsivät tästä ”oravanpyörästä”, johon he itse eivät pääse valittamaan kiireitään ja mahdottomia tehtäviään. Heille siunautuu tehtävä, joka näkyy positiivisimmillaan ”kannustusloukkuna” ja negatiivisimmillaan työstä pakoiluna ja tukien tarpeettomana nostamisena. Tässä välissä heillä ei ole mitään insentiiviä parantaa omaa tilannettaan.

Yhteiskuntapoliittisesti ratkaisujen esittäminen on myös erittäin riskialtista, sillä leimautuminen ”äärijoksikin” on niin helppoa, kun nopea ajattelu on korvaamassa hitaamman pohdinnan myös akateemisissa piireissä, valtamediassa ja asiantuntijoiden joukossa. Syrjäytyneitä puolustetaan tavoilla, jotka ovat heille lähes hengenvaarallisia tai heiltä vaaditaan tavoitteiden toteuttamista, jotka ovat aivan ylimitoitettuja heidän kyvyilleen. Hyväosaisten olivat he oikeistolaisia tai vasemmistolaisia tuntuu olevan hyvin vaikea samaistua aidosti syrjäytymisvaarassa tai –kierteessä olevien ihmisten asemaan ja niihin keinoihin, jotka voisivat auttaa.

Hyväksyttävän ja toteuttamiskelpoisen ratkaisun esittäminen on kuitenkin välttämätöntä, vaikka ymmärränkin, että parasta olisi, että ratkaisut kehitettäisiin päättävissä elimissä tai organisaatioissa itsessään. Tai sitten ratkaisun täytyisi olla sellainen, ettei se puutu ”totuuteen” tai varsinaisesti niihin keinoihin, joilla tavoitteisiin päädytään. Edellisten sijaan esitänkin toteuttamiskelpoisen vaihtoehdon, joka jättää melko vapaat kädet toimijoille eikä se ole (puolue)poliittisestikaan värittynyt.

Katsotaan ensin urheilun, liikunnan ja hyvinvoinnin kenttää toimijoiden näkökulmista. Keskeiset urheilutoimijat ovat urheiluseurat ja urheilun lajiliitot. Tämä on se kenttä, jonka tuli jo 1970-luvulla periaatteensa luoneen ja aika samana pysyneen liikuntalain mukaan hoitaa ”liikuntatoiminta”. Silloin vähäinen liikkuminen ei ollut juuri minkäänlainen ongelma. Nyt se on moniongelma, sillä ongelman ratkaisija on väärä – eivät urheiluseurat voi hoitaa tehtävää, joka ei vapaan kansalaistoiminnan periaatteiden mukaan niille kuulu. Nehän saavat vapaasti päättää omista tavoitteistaan ja ne hoitavatkin erinomaisesti oman lajinsa valmennuksen ja kilpailutoiminnan. Lajikirjo on suuri ja urheiluseurat liikuttavat valtavasti varsinkin lapsia ja nuoria. Mukana on myös satojatuhansia vapaaehtoisia. Mikään muu harrastus- ja vapaaehtoistoiminnan muoto ei yllä lähellekään samaa ja hyvin edullisesti kaiken lisäksi.

Liikuntapolitiikka on kuitenkin sitonut itsensä urheiluseuramalliin, koska on haluttu pitää kiinni periaatteesta, jossa julkisen sektorin tehtävät rajoittuvat infrastruktuurin rakentamiseen ja avustusten jakoon eikä yksityisellä sektorilla ole ollut mitään roolia liikuntapolitiikassa. Yksityisiä palveluja kyllä on yhä enemmän, mutta niitä ei mitenkään ohjailla tai tueta liikuntalain tai -politiikan keinoin. Myöskään yksilöihin, perheisiin tai kotitalouksiin ei liikuntapolitiikalla ja –lainsäädännöllä ole voitu tai haluttu vaikuttaa.

Seuraus on ollut turhauttava: urheiluseuroilta odotetaan niille mahdottomien tavoitteiden toteuttamista, jota niiden ei sitä paitsi ole mikään pakko toteuttaa. Turhauttava tilanne on siksikin, että on luotu ”lumekieli” ja käsitteistö, joissa puhutaan liikunnasta, vaikka tarkoitetaan urheilua. Tai rakennetaan hienoja kriteerejä avustuksille, joita ei ole tarkoitettukaan noudatettaviksi. Eletään kuin edesmenneessä Neuvostoliitossa kahden todellisuuden vallitessa.

Urheiluseurat toimivat kaikesta usein ohiampuvasta kritiikistä huolimatta erinomaisesti, sillä siellä markkinat kuitenkin toimivat. Yksilöllä on riittävästi insentiivejä harrastaa (kilpa)urheilua ja organisaatiot eli seuroilla ja lajiliitoilla on insentiivejä parantaa jatkuvasti toimintaansa.  Ne kilpailevat toisia seuroja, lajeja ja kansainvälisiä kilpakumppaneita vastaan – ja huonosta toiminnasta saa joku kärsiä, hyvästä taas kaikki saavat palkkionsa. Toki tässäkin järjestelmässä on kehittämistä, sillä kansalliselle tasolle asti urheilun lajiliitot toimivat hyvin – harrastajia ja kilpailijoita on paljon, mutta insentiivejä viedä huiput maailman kärkeen ei ole riittävästi.Tämä on myös liikuntapoliittisten päättäjien syy, koska kannustimia ei ole osattu tai uskallettu asettaa lajiliitoille huipulle pääsemiseksi.

Väestön liikuttamiseen ei seuroille ole luotu todellisia insentiivejä, vaan ne ovat lähinnä lumekriteerejä ja sitä paitsi suljetuilla markkinoilla toimivia. Muut yhdistykset tai järjestöthän eivät voi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kilpailla liikunta-avustuksista, vaikka ne olisivat paljon parempia tai tehokkaampiakin väestön eri osien liikuttajia. Urheiluseuroille ja lajiliitoille voi toki asettaa kriteeriksi toimintaan osallistujien määrän, mutta selvää on, että näin ei tavoiteta kunnolla tätä vähän liikkuvien suurta ja epäyhtenäistä joukkoa. En missään nimessä väheksy urheiluseurojen merkitystä, vaan pidän sitä erittäin suurena ja kaikkein merkityksellisimpänä liikuttajana väestötasolla. Jos urheiluseuraa ei olisi keksitty, se pitäisi keksiä. On kuitenkin hyväksyttävä se tosi-asia, että vähän liikkuvia varten täytyy käyttää “etsivää työtä”, jota ei voi antaa urheiluseurojen tehtäväksi.

Liikuntapolitiikassa on ainakin 1990-luvulta asti pelattu peliä, jossa liikunnan yhteiskunnallisia vaikutuksia on yritetty todistaa niin tutkimuksen kuin hallinnonkin keinoin. Ajatuksena on ollut erityisesti se, että sosiaali- ja terveystoimi ottaisi vastuulleen vähän liikkuvien liikuttamisen, koska liikunnalla on osoitettu olevan terveydellisiä hyötyjä, joita on yhä enemmän löytynytkin. Toinen ajatus on ollut – tosin vähän piilevämpänä – että näin saadaan hankala joukko siirrettyä pois omilta – liian kapeilta – harteilta.

Kun sosiaali- ja terveysministeriö ei ole kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, niin pari vuosikymmentä on kävelty nuoralla, jonka kumpaankaan päähän ei ole uskallettu mennä. Paluu merkitsisi hipsimistä huippu- ja kilpaurheilun tukijaksi ja eteenpäinmeno tarkoittaisi jotain aivan uutta, joka voisi merkitä jopa narulta tippumista. Olympiakomitea on nyt kuitenkin ottanut pari askelta taapäin ja nyt odotetaan lähteekö OKM:n liikuntahallinto ja epämääräinen liikuntapoliittinen tahtotila samaan suuntaan vai jäädäänkö tasapainoilemaan siihen keskelle? Kuka sitten edes yrittää liikuttaa riittämättömästi liikkuvia ja mikä olisi toimiva ratkaisu?

Liikkumis- ja hyvinvointiuudistus olisi tähän oiva ratkaisu. Ja se täytyy aloittaa insentiiveistä eli siitä, miten motivoidaan yksilöä liikkumaan ja toisaalta organisaatioita liikuttamaan ihmisiä enemmän ja paremmin. Soteuudistuksen keskeinen toive liittyy siihen, miten palveluiden tuottajataho toimii, kun sillä on väestövastuu ja sen hoitamista varten resurssit, jotka on laskettu väestön oletetun sairastavuuden perusteella.

Ainut toimiva ja järkevä keino on pitää tuo väestö hyvinvoivana, terveenä ja toimintakykyisenä. Erikoissairaanhoidosta tinkiminen johtaa todennäköisesti asiakaspakoon, vaikka se olisi perusteltukin toimintakeino. Tässä on oletettava nyt se, että tuo tuottajataho oli se yksityinen yritys, julkinen toimija tai kolmannen sektorin toimija, voi ja sen täytyykin hankkia alihankkijoita. Arvelen, että sosiaalipalveluiden hoitaminen ei tulevassa mallissa onnistu mitenkään ilman kolmannen sektorin vahvaa panosta. Sehän niillä on nyt eikä sellaista osaamista tai vapaaehtoisten joukkoa voi ”ostaa” ilman historiaa ja toimintatraditioita. En tiedä, enkä tiedä, tietääkö kukaan, voiko tällainen kolmannen sektorin toimija olla suoraan maakunnan kanssa itsenäisenä palveluiden ja terveyttä lisäävän toiminnan tuottajana vai ei. Joissakin tapauksissa tämä voisi olla aivan perusteltu ja järkevä ratkaisukin. Ajattelen tässä vaikkapa A-klinikkasäätiötä tai vahvoja kansanterveysjärjestöjä, jotka voisivat joissakin maakunnissa hoitaa oman osaamisensa kannalta jo toimiviksi hoidetut toiminnat ja palvelut.

On pakko olettaa, että sote-uudistus etenee niin hitaasti, että tämä ”ennaltaehkäisevä” puoli otetaan kunnolla pöydälle vasta joskus 2020-luvulla. Ja vaikka itse mielelläni näkisinkin mallin, jossa ainakin kulttuuri-, nuoriso-, muu kansalaisjärjestötoiminta ja sosiaalialan järjestöt toimisivat yhdessä kehittäen monipuolisia toimintoja ja palveluja syrjäytymisvaarassa oleville ryhmille maakuntatasolla, jossa niiden varsinainen toiminta kehittyisi entisestään ja samalla opittaisiin yhdessä kehittämään toimintatapoja, jotka tehoaisivat monenlaisiin erityistukea tarvitseviin ryhmiin, niin esitän tässä kokeiltavaksi myös mallin, jossa olisi vain liikuntatoimi mukana. (Kolmas lähde -hankkeessa saatiin aikaiseksi runsaasti erittäin hyviä voimaannuttavia ja syrjäytymistä estäviä 3.sektorin tuottamia toimintamalleja/palveluita, mutta valitettavan harva niistä juurtui käytännöksi juuri kunnollisten insentiivien puuttumisen vuoksi (ks.https://www.innokyla.fi/web/verkosto859507/materiaalit)

Liikuntapolitiikan viime vuosien ”kipupiste” numero yksi ovat olleet liikunnan aluejärjestöt. Huippu- ja kilpaurheiluorganisaatiot eivät ole nähneet niiden merkitystä ollenkaan sellaisena kuin näiden alueorganisaatioiden omat ihmiset ne näkevät. Tässä kysymyksessä näkökulmat ovat yllättäen polarisoituneet, vaikka muuten liikunta- ja urheiluväki on tasapainoillut sillä narullaan kieli keskellä suuta julkisuuteen päin.

Oma käsitykseni on, että liikunnan aluejärjestöjen työn merkitystä on ulkopuolisen vaikea nähdä, koska ne eivät kykene juuri mitenkään osoittamaan toimintansa vaikutuksia. Hankemaailmassa tämä on hyvin yleinen ongelma. Väestön liikuttaminen olisi erinomainen tavoite liikunnan aluejärjestöille, mutta kovin kummoisia insentiivejä tai niistä johdettuja kriteerejä ei aluejärjestöille ole osoitettu mistään suunnasta. Kun urheilun lajiliitoilla näitä kriteerejä on pilvin pimein, niin ärsyttäähän se.

Koko liikuntahallinnon ongelma alleviivautuu liikunnan aluejärjestöissä: kun ei ole keksitty konkreetteja insentiivejä, niin rahaa jaetaan toivotaan, toivotaan –hengessä erilaisiin hankkeisiin, joita ei ole tarkoituskaan ottaa missään käyttöön. Tai tietysti on tarkoitus, mutta se on vain se kuuluisa ”hyvä tarkoitus”. Tiedän tämän itsekin erinomaisen hyvin toimittuani suurimman osan työelämästäni näissä hyvää tarkoittavissa hankkeissa eri tehtävissä. Yhden liikunnan aluejärjestön puheenjohtaja “ex-sote-ministeri” Juha Rehulakin sanoi tämän varsin suoraan eräässä seminaarissa melkein em. sanoilla.

Olen aiemmin esittänyt, että liikunnan aluejärjestöille kannattaisi antaa erittäin konkreettisia tavoitteita, joita voi arvioida ja joista olisi erinomaisen suurta hyötyä koko yhteiskunnalle. Ensimmäiseksi tällaiseksi esitin esikouluikäisten perusliikuntataitojen nostamisen niin korkeaksi, ettei kouluun mentäessä kukaan syrjäytyisi tästä syystä. Alueet tai maakunnat saisivat ratkaista paikallisin keinoin, miten tämän toteuttavat, mutta jonkinlaiset valtakunnalliset mittaritkin on helppo kehittää. Kansalaispalautetta saa myös helposti koulujen opettajilta, esikoulujen työntekijöiltä, vanhemmilta ja lapsilta itseltään. Valtio, maakunnat ja kunnat voisivat joko erikseen tai yhdessä määritellä, miten liikunnan aluejärjestöjä tästä tehtävästä palkittaisiin.

Kansalaisten näkökulmasta on aivan eri asia, saako tällainen organisaatio rahansa siitä, että jotakin ”asiaa on nyt kehitetty ja kokeiltu ja on saatu hyviä tuloksiakin” kuin että tuo samainen organisaatio on laittanut jonkin asian pysyvästi reilaan. Vastineeksi se saa riittävät määrärahat toimintaan ja työntekijätkin saavat palkkionsa hyvin tehdystä työstä nykyisten ”urheilugaalojen” respektikuminoiden sijasta. Vuoden 2017 urheilugaalathan olisi pitänyt peruuttaa surkeasti menneiden olympialaisten jälkeen, jos pelattaisiin tulosurheilusäännöillä tai edes ymmärrettävillä ja kansan hyväksymillä insentiiveillä.

Vähäisen liikkumisen hankalin kohta ei kuitenkaan ole esikouluikäisissä, jotka eivät vielä ole saaneet negatiivisia kokemuksia liikunnasta ja urheilusta. Toivottavasti eivät siis tulevaisuudessa enää saakaan. Hankalampaa on löytää insentiivi, jolla saadaan organisaatio liikuttamaan vastentahtoisia asiakkaita. Sote-uudistusta pohtiessani olin jopa päätymässä ajatukseen, jossa sote-keskuksen todennäköisesti kannattaisi maksaa palkkaa liikkumisesta tai muusta aktiivisuudesta näille ongelmaryhmille, jotka tuottavat suurimman osan sote-keskuksen kuluistakin. Eettisesti tämä ei ehkä ole oikea keino, vaikka en itse epäröisi käyttää näinkin radikaalia keinoa, jos asiakas tällä tavoin saataisiin sitoutumaan esimerkiksi vuoden kestävään ohjelmaan.

Lastensuojelussa on jossain päin maailmaa käytetty käsittääkseni aika hyvin tuloksin vastaavanlaista mallia, jossa vanhemmat saavat vuoden verran erittäin laadukasta tukea asioidensa kuntoon laittamiseksi. Jos homma ei sittenkään toimi, niin lapset sijoitetaan pysyvästi muualle. Tämä lienee kovin mahdollinen insentiivi, mutta tähänkin asiakkaat ovat olleet yllättäen tyytyväisiä, koska sitten he ainakin tietävät, ettei kyse ole heidän itsensä osalta muutettavasta asiasta ja vuoden aikana he ovat ymmärtäneet senkin, että lapsille on parempi elää jossakin muualla.

Tiedän, että aika moni hyväosainen, liberaali, saa sätkyn tällaista lukiessaan. Sen sijaan kyllä tiedän, että todella moni päihderiippuvainen tai muuten syrjäytymiskierteeseen joutunut suorastaan rukoilee kunnollista tukea itselleen. Se merkitsee aina sitä, että tuo ihminen oppii ottamaan vastuuta omasta elämästään. ”Valinnanvapausperiaatteella” se ei vain onnistu. Ja liberaalit läheisetkin hyväksyvät melkein ”kaikki keinot” silloin kun on tosi kyseessä.

Vähän liikkuvista vain osa on päihderiippuvaisia, mutta ylensyöjiä tai muista addiktioista kärsiviä on heistä kuitenkin suurin osa. Nämä väestöryhmät eivät tule tavoitetuiksi urheiluseurojen kautta, mutta jos liikunnan aluejärjestö osaa profiloida itsensä oikein, se voi rakentaa identiteetin kaikkien ihmisten liikuttajana. Sport for all –oli joskus kansainvälinenkin tavoite, joka ei koskaan ole toteutunut missään. Suomessa ei siis ole toimittu mitenkään erityisen huonosti, vaikka voisimme toimia paljon paremmin ja olla kansainvälisestikin mallimaa. Tämäkin voi olla insentiivi jollekin toimijalle.

Joka tapauksessa tällaisen organisaation on luotava erinomaiset ja toiminnalliset suhteet niihin tahoihin, joiden kautta kohderyhmät löydetään. Etsivää toimintaakin on toteutettava. Tässä en puutu keinoihin, joita käsittelen laajemmin muualla, mutta palaan vielä insentiiveihin ja markkinoihin. (Toimivista keinoista saa jonkinlaisen kuvan seuraavista linkeistä: https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/ ja http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-)

Yksilötasolla insentiivi voisi siis olla se, että erittäin suurta tukea saisi yksilö, jos hän pystyy tietyssä ajassa liikkumaan tai olemaan aktiivinen ”riittävästi”. Tämän voi rakentaa liikuntasuosituksista, yksilön omista tavoitteista ja elämäntilanteesta niin, että se on mahdollinen, mutta selvästi suurempi kuin nykyinen taso. Tukiajanjaksokin voi olla neuvoteltavissa, mutta yksi vuosi on Suomen erilaiset vuodenajat huomioon ottaen aika hyvä jakso. Seuranta-aika voisi olla vaikkapa viisi vuotta.

Organisaatiotasolla insentiivi tulisi palkkiona onnistuneista prosesseista, joissa asiakas on saavuttanut tavoitteensa. Sen lisäksi palkittaisiin esimerkiksi siitä, miten paljon aerobisissa ja lihaskuntotesteissä tapahtuisi parantumista koko asiakaskunnan osalta. Painon alentaminen voi sekin olla mittari tai jopa joku tarkempi kunto- ja terveystesti, mutta itse korostaisin asiakkaan omia tavoitteita ja yksinkertaisia liikunnallisia testejä.

Sote-tuottaja tai maakunta voi nähdä omista tilastoistaan myös laajempaa terveydentilan parantumista, josta sen tulisi osaltaan palkita liikuntaorganisaatiota. Kolmantena tasona ovat koulutukseen osallistuminen, työllisyysprosentti, kotona asuminen tai vapaaehtois- ja harrastustoimintaan osallistumisen taso maakunnan alueella. Näistä valtio voisi palkita maakuntaa, jonka taas tulisi osata ohjata kannustusvaikutus oikeaan osoitteeseen. Joskus se voisi olla liikkumista konkreetisti edistävä alueellinen liikunnan organisaatiokin.

Pelkässä LiHy-mallissa palkitsijana olisi tietysti valtio, jonka tulisi siis muuttaa nykyinen tuki sellaiseksi, jossa se olisi sidottu näihin konkreetteihin tavoitteisiin ja niiden mitattuun saavuttamiseen. Hankerahoituksesta tulisi siirtyä tavoitteita tukevaan konkreettiin toimintaan, jota on sitä paitsi paljon mielekkäämpää tutkia ja kehittääkin kuin yksittäisiä pieniä hankkeita. Tutkijoille ja kehittäjille riittäisi työtä vaikkapa tuon esikoululaisten liikuntatavoitteen toteuttamisen parissa pitkäksi aikaa. Tieteellisestikin olisi vakuuttavampaa esittää malli, joka toimii koko maassa tai erilaisia malleja, joilla saadaan hyviä tuloksia saman tavoitteen saavuttamiseksi.

Valtion lisäksi kunnat ja maakuntien erilaiset organisaatiot, kuten maakuntien liitot, olisivat myös toiminnan rahoittajina – mikseivät yksityiset tukijatkin enkä sulkisi pois osallistujien omaa maksuosuuttakaan – myös Kela tai (maa)kunnan sosiaalitoimet voivat olla osarahoittajina tässä voimaannuttavassa toiminnassa.

Eihän tämä nyt niin vaikeaa ollut. Insentiivit voivat toimia, mutta toimivatko markkinat, jos maakunnassa on vain yksi liikuntaorganisaatio? Hyvä kysymys, johon yksinkertainen vastaus voisi olla, että miksei tällaista tehtävää voisi yhtä hyvin hoitaa kaupallisesti toimiva liikuntapalvelukeskuskin? En näekään sille mitään estettä – niillähän on erittäin hyvää osaamista ja liikuntapaikkojakin, joissa jo nyt liikkuu aika paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät urheile tai liiku urheiluseuroissa. Pääasiahan tässä onkin se, että osataan luoda markkinat käyttämällä oikeita insentiivejä, jotta yksilöt ja organisaatiot saataisiin toimimaan kokonaisyhteiskunnan kannalta järkevästi.

Iceheartsin toiminnassa nämä insentiivit toimivatkin jo erinomaisesti – kunnat rahoittavat osaltaan toimintaa, joka hyvin suurella todennäköisyydellä säästää runsaasti kunnan menoja estäessään syrjäytymistä. Veikkaus (ennen RAY) rahoittaa osan toiminnasta ja taitaa niitä muitakin rahoittajia olla. Iceheartsin toiminnalla on selvä tavoite ja toimintamalli on luotettava kolmannen sektorin toimija, joka pystyy aivan erilaiseen ketteryyteen kuin julkisen sektorin toimija. Tällaisia tarvittaisiin ehdottomasti lisää senkin takia, että markkinat toimisivat ideaalisti, mutta ennen kaikkea siksi, että väestön eri ryhmien aktivoimiseksi toki on muitakin keinoja kuin jääkiekon ja jalkapallon pelaaminen – taide, musiikki, harrastus- vapaaehtoistoiminnan koko kirjo…

Nykyään pitää vielä kysyä, mitä hyötyä tästä on imagomielessä ja huomiotaloudessa tai synnyttääkö tällainen toimintamalli digitaalisia sovelluksia ja uusia globaaleja innovaatioita? Tähän vastaamisen jättäisin mieluusti lukijalle itselleen, koska jotenkin tuntuisi oudolta ajatella, etteikö vähän liikkuvien liikuttamisessa onnistuminen olisi globaali sensaatio, joka poikii monenmoisia onnistumis- ja menestystarinoita niin kotimaiseen kuin globaaliinkin markkinaan.

Julkaisuja aiheeseen liittyen

Tiihonen, Arto; Keskinen, Lauri (2016) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2016/liitteet/OKM31.pdf?lang=fi). Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:31.

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin. (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.10.2016.

Tiihonen A. 2016. Ärhäkkää keskustelua liikuntapolitiikasta vai tutkijapopulismia? (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/04/arhakkaa-keskustelua-liikuntapolitiikasta-vai-tutkijapopulismia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.10. 2016.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.8.2016.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.6. 2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf

Tiihonen A. 2015. Liikkumaan ihan joka iässä. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Jokai%C3%A4n_liikett%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Mikä merkitys liikkeen lisäämisellä on Suomen tulevaisuudelle? (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Liikkeen_lis%C3%A4%C3%A4mist%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. (http://www.ikainstituutti.fi/content/uploads/2016/08/Oraita_1-2014-pdf.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. Blogiartikkeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Tiihonen, Arto (2013) Kokemuksellinen toimintakyky ja merkityksellinen toiminnallisuus. Kokemuksellinen toimintakyky Ikäinstituutin Laaja-alaisen toimintakyvyn tutkimus- kehitysprosessissa (2007-2012) esimerkkinä tutkimuksellisten käsitteiden ja käytännön sovellutusten kehittämisestä, yhteensovittamisesta, juurruttamisesta ja jatkokehittämisestä. Blogiartikkeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1KOKEMUSJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf).

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Tiihonen Arto (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (http://www.etene.fi/c/document_library/get_file?folderId=41970&name=DLFE-1001.pdf)

Tiihonen A (2010) ’Loppukäyttäjät’ kolmannen sektorin hyvinvointipalveluissa. Teoksessa Kolmannella lähteellä. Hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta (Toim. Koivisto, Lehikoinen, Pasanen-Willberg, Ruusuvirta, Saukkonen, Tolvanen, Veikkolainen). Helsinki, Kokos julkaisuja 1, 213-223. (http://www.kolmaslahde.fi/images/stories/kolmannella_lahteella_julkaisu.pdf)

Ikä on vain numero, sanotaan. Sloganin perusta lepää ajatuksessa, että koettu ikä tai kokemuksemme iästä ei aina vastaa kronologista eli kalenteri-ikäämme.

Joku meistä tuntee itsensä ikäistään nuoremmaksi, toinen taas ikäistään vanhemmaksi. Useimmiten kuitenkin käytämme sanontaa puhuessamme jostakusta toisesta – ”olipas luokkatoverini vanhentunut” tai ”siinäpä oli nuorekkaan näköinen eläkeläinen!”

Itseämme emme osaa katsoa yhtä tarkkanäköisesti, vaan ajattelemme olevamme lähtökohtaisesti sen näköisiä kuin mitä oma kalenteri-ikämme kertoo. Useampi meistä kuitenkin kokee olevansa pikemminkin kronologista ikäänsä nuorempi kuin vanhempi.

Tutkimani liikkuvat ikämiehet kokivat olevansa muutamasta vuodesta yli kymmeneenkin vuoteen ikäisiään nuorempia. Heistä osalla oli tähän perusteitakin eli konkreettisia urheilutuloksia. Joskus ”faktat” kuitenkin pettävät, sillä monet kuivakkaat ja hyväkuntoiset urheilijat ovat ikäistään vanhemman näköisiä. Ja – niin ikävää kuin totuus onkin – minäkin olen menettänyt viime vuosien aikana monta liikunnallista ikätoveriani.

Aina numeroihin vetoaminen iän yhteydessä ei liitykään omanikäisiimme, vaan vanhempiemme sukupolveen. Suurin osa meistä varmaan kokee olevansa nuorempi kuin äitinsä tai isänsä samanikäisenä.

Kyse ei tällöin ole välttämättä kunnosta tai toiminkyvystä eli liikkumiseen liittyvistä asioista, vaan pelkästään tyylistä tai elämäntavoista. Nuorempana viisi- tai kuusikymppiset näyttivätkin vanhoilta, mitä he eivät nyt tosiaankaan näytä, vaikkeivat kaikki mitään ”airasamulineja” tai ”saleniinistöjä” olekaan.

Hassua kuitenkin on, että joskus havahtuu konkreettisesti siihen, miten voikin olla, että aiemmin niin nuorekkaat ihmiset muuttuvat sittenkin aika lailla samannäköisiksi kuin oli se edellinen sukupolvi, vaikka itse kuvitteli, ettei niin tule käymään. Viimeksi törmäsin tähän katsottuani uudelleen kasatun Dingon kuvaa lehdestä.

Kumpi siis on todempi – ikä numerona vai kokemuksena? Maailma pyörii iän tai syntymävuoden mukaisesti,sillä käymme koulua, harrastamme, saamme etuuksia, jäämme eläkkeelle jne. syntymävuotemme perusteella ellei meillä ole jotain erityistä syytä poiketa kohortistamme.

Loppuvuodesta syntyneet urheilijathan kärsivät tästä ”ikärasismista”, sillä vaikka syntymävuosi on elämänjanalla lyhyt aika, niin lapsena ja nuorena muutamakin kuukausi saattaa antaa alkuvuodesta syntyneille ikätovereille elinkäisen etulyöntiaseman.

Ikä ei kuitenkaan ole ainut tekijä asiassa. Olin juuri gerontologisessa seminaarissa, jossa saamani tutkimustieto osoitti vääjäämättömästi, että minun olisi pitänyt pärjätä elämässäni monin tavoin huonosti ja kuolema olisi ihan oven takana ellei olisi jo minua kohdannut. Kyse oli keskosten ja lapsena vaikeita sairauksia kokeneiden toimintakykytutkimuksesta.

En voinut olla ajattelematta, mitä vanhempani olisivat tehneet, jos olisivat tienneet, mitä minä nyt tiedän. Tuskin he olisivat uskaltaneet laittaa minua hiihtokilpailuihin tai olisivat vieneet jalkapalloharjoituksiin – sehän olisi tuntunut tilastojen valossa aivan turhalta.

Joskus on kuitenkin hyvä uskoa ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” – toiveisiin ja unelmiinkin. Viime aikoina sanapari on saanut ikävän leiman, vaikka oikeassa elämässäkin tutkijoiden ja innovaattoreiden tehtävä on löytää vaihtoehtoja nykymenolle.

Liikuntasosiologina ainakin minä yritän kamppailla determinismiä eli ennaltamääräytymistä vastaan työssäni. En jatka todistelua, joka osoittaa tilastollisesti sen, että sekä hyvä- että huono-osaisuus myös liikunnassa periytyy. En tee tutkimusta, joka osoittaa yhä uudelleen, että perhe- ja koulutustausta määrittää terveyttä ja hyvinvointia.

Ikäkokemuksemme ei ole kokonaan kiinni kronologisesta iästä tai lähtökohdistamme, vaan ennen kaikkea siitä mitä itse teemme. Tämä tahtoo tässä erilaisia irrallisia tutkimustuloksia tihkuvassa ajassamme unohtua.

Uuden vuoden jälkeenkin olen lukenut otsikoita, joissa on sanottu, että ”liikunta on tehtävä helpoksi”, ”liikunta ei auta laihtumiseen”, ”liikunnan pitää olla iloista” tai että ”liikkuminen on liian kallista”. Ja kovin monta juttua siitä, miten aina vain pitäisi löytää ”tehokkaampi liikuntamuoto”.

Kaikki nuo väitteet voi todistaa tutkimuksellisesti oikeiksi, mutta samalla niissä unohtuu se tärkein eli liikkumisen äärettömän monenlaiset kokemukselliset merkitykset, joista osaa voi pitää ihan hulluinakin. Ne kuitenkin saavat aktiiviset liikkujat liikkeelle.

Minä en esimerkiksi ole koskaan odottanut, että joku tekisi minulle liikunnan helpoksi (pitäisikö jonkun käydä hakemassa minut liikkumaan ilmaisiin ja hienoihin liikuntapaikkoihin?), en ole yrittänyt laihduttaa liikkumalla (vaikka toki liikkuminen on pitänyt minut normaalipainoisena ja samalla olen saanut hyvän kunnon ja tehnyt paljon fiksuja asioita), enkä odota, että liikkuminen olisi aina ilo (ei ole kuin joskus harvoin, mutta silloin sitäkin iloisempaa).

Liikkuminen ei ole minulle koskaan liian kallista (itse asiassa ¾ liikkumisestani on käytännössä ilmaista) enkä juuri koskaan ajattele, miten tehokasta liikkumiseni on (jos ajattelisin niin, en varmaan pitäisi liikkumista kovin tärkeänä asiana elämässäni). Sen sijaan mietin kyllä, miten mielekästä liikkumiseni on suhteessa omiin tavoitteisiini.

Ikä on vain numero –ajattelu vertautuukin mielessäni tuohon edelliseen rimpsuun, jossa yksi asia eli liikkuminen kavennetaan vain yhdeksi merkitykseksi. Usein liikuntatutkimuksessa se yksi tärkeä asia on joko terveys, tehokkuus tai epämääräisesti määritelty liikkumisen ilo.

Ikään kuin ihmistä määrittäisi vain se, minkä ikäinen on eli mikä numero on. Mitä se muille kertoo, että sanon olevani 57-vuotias, mutta että koen olevani vaikkapa 49-vuotias? 57-vuotiaanakin saatan tuntea itseni höperöksi teini-ikäiseksi, joka tunnistaa haikeana kuolevaisuutensa ystäviensä ja ikätovereidensa muistokirjoituksia lukiessaan.

Ikä ei siis ole pelkkä numero, vaan se on sana. Ja sana on niin kuin se koetaan ja luetaan.

Aiempia kirjoituksia aiheesta ikä ja liikkuminen.

Pohjolainen Pertti & Tiihonen Arto (2015) Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu. Liikunta & Tiede 53 (6), 86-92. (http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_6-15_tutkimusartikkelit_pohjolainen_lr.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvitoimintaa yleisurheilukentille. Ikiliikkuja 3/2014, 14-16.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/document/1/1396/7b37447/Ikapolvien_taju.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvikäsitteitä ja yleisurheilijoiden ikäpolvikokemusten tulkintaa. Ikiliikkuja 1/2014, 18-20.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/document/1/1517/7a62bf2/Neljan_Polven_Treffit_Ikapolvitoiminnan_Opas.pdf)

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Kleemola, A., Laurila, P., Harmokivi-Saloranta, P. & Tiihonen, A. (2012) Kimppakyytejä ja vertaisohjaajia – ikääntyneiden terveysliikkujaunelmilla kehitetään Padasjoen syrjäkylien liikuntapalveluita.Teoksessa Harmokivi-Saloranta, P. (toim.) Terveysliikkujien tarinoita. Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab – Terveysliikkujan ääni. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisu, Sarja C: 95, 75-80, Tampere. (http://www.lamk.fi/tki-toiminta/julkaisut/c-artikkelikokoelmia-raportteja-muita-ajankohtaisia/Documents/lamk-julkaisu-csarja-2012-terveysliikkujien-tarinoita.pdf)

Markkanen, A., Markkanen, E. & Tiihonen, A. (2012) Liikuntaseteleitä, liikuntavastaava ja ikääntyville oma teemapuisto. Teoksessa Harmokivi-Saloranta, P. (toim.) Terveysliikkujien tarinoita. Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab – Terveysliikkujan ääni. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisu, Sarja C: 95, 65-69, Tampere. (http://www.lamk.fi/tki-toiminta/julkaisut/c-artikkelikokoelmia-raportteja-muita-ajankohtaisia/Documents/lamk-julkaisu-csarja-2012-terveysliikkujien-tarinoita.pdf)

Tiihonen Arto (2011) Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille? Ikiliikkuja 5/2011, 21-22.

Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Blogikirjoituksia

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  2017.

Tiihonen A. 2016. 10 vuotta – eikä suotta. (https://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2016.

Tiihonen A. 2015. Liikkumaan ihan joka iässä. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Jokai%C3%A4n_liikett%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Liikunnallista ikäpolvitoimintaa (https://www.miksiliikun.fi/2014/05/09/liikunnallista-ikapolvitoimintaa/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.5.2014.

Tiihonen  A. 2014. Ikäpolvitajuista ikäpolvitoimintaa kaikenikäisille ikäpolviolennoille (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/185/ngid/1/). Blogi Ikäinstituutin sivulla, www.ikainstituutti.fi, 28.4.2014.

Tiihonen  A. 2013. Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/?m=201311), 21.11.2013.

Tiihonen  A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi, 15.8.2012.

Tiihonen A. 2012. Vapaaehtoistoiminnassa kohti ikäpolvien yhteistoimintaa (http://www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi/app/blog/comments/-/id/17) Julkaistu sivulla www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi , 11.5. 2012.

Tiihonen A. 2011. Eri-ikäinen minä (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/eri-ikaeinen-minae).  Julkaistu sivulla www.ikapolvet.fi,  5.9.2011.

Ensi torstaina ”rakkaat ystävykset”  kohtaavat pitkästä aikaa toisensa samalla sarjatasolla 101-vuotiaassa Urskissa. Omassa nuoruudessani 1970-luvulla nämä joukkueet pelasivat monia ikimuistoisia otteluita SM-sarjatasollakin. Katsomot olivat täynnä ja tunnelma oli korkealla. Kerran sain jopa sateenvarjosta päähäni, kun olin Kissojen juniorina ajautunut väärään katsomoon eli intohimoisten MP:n kannattajien joukkoon. Lyöjä oli muuten sivistyneen oloinen keski-ikäinen rouvashenkilö. Hän kuitenkin hurmioitui ottelusta, joka päättyi mystisesti lukemiin 8-1 MP:n hyväksi. Minulle mystiikka avautui myöhemmin karustikin, mutta otteluhetkellä se oli valtava järkytys. Ja mahtava elämys toisille.

Itse en päässyt kokemaan SM-sarjatason vääntöjä naapuriseuran kanssa, mutta junioreissa, edustusjoukkueen harjoitusotteluissa ja cupin peleissä sain tuntea tuota paritanssia useastikin. Silloinhan käytettiin jopa koko kentän miesvartiointia taktisena keinona – paikallisottelussa tuo merkitsi kymmentä ”vakiotanssiparia” liitelemässä 90 minuuttia noin puolen metrin päässä toisistaan. Tasan 40 vuotta sitten minun parini oli Rajantien Ville, mikkeliläinen jalkapallolegenda. Pitkä ja pätkä eli vähän epäsuhta pari. Yksi jalisurani mieleenpainuvia hetkiä olikin, kun tuon cup-ottelun ratkaisi Villen tekemä maali, jonka hän ahdisteluni vuoksi sijoitti MP:n maalivahdin Seppäsen Iekin ohi omaan maaliin.

Vanhemmilla mikkeliläisillä on varmasti valtavasti erilaisia omia tarinoita näistä otteluista, joissa kamppailtiin muustakin kuin vain jalkapalloherruudesta. Tänä päivänä vastakkainasettelut eivät ole entisenlaisia, vaan seurojen välisen positiivisen jännitteen muodostanee enemmänkin seurahistoria ja –identiteetti. Omasta ryhmästä tulee olla ylpeä ja ryhmään kuulumiselle täytyy keksiä syitä. Näin on kaikkien ryhmien suhteen.

Suomessa jalkapalloseurojen identiteetit eivät ole kovin isoja ”brandeja”, vaikka esimerkkejä maailmalta on runsaasti. ”Tavaramerkkiä” ei voi ostaa, se pitää rakentaa. HJK on jo sillä tiellä, mutta paljon muita meillä ei valitettavasti olekaan. SJK:lla on resursseja, KuPSilla perinteitä  –  ”elä laakase, naatitaa” – RoPSilla ja MIFK:lla eksotiikkaa – HIFKillä kannattajat. Traditioita olisi sellaisilla tavaramerkeillä kuin Haka, Reipas, KTP, TPS, Kuusysi tai EmPee ja Kissat, jos katsotaan vähän kotiseutusilmälasein. Valitettavasti aika monen vanhan hyvän brandin nykyilme vaatisi kirkastamista.

Historia ei tee merkkiä tunnetuksi ellei ole nykyisyyttä ja mikä ehkä tärkeämpää – tätä päivää parempaa tulevaisuutta tai ainakin optiota siitä. Noste vetää puoleensa kaikkein parhaiten nousukiidosta innostuvia ihmisiä. Paikalliskamppailut ovat paikkoja, joihin eksyvät mukaan muutkin kuin ”jalisniilot”. Jos ottelutapahtuma toimii, jos siitä syntyy kokemuksia ja tarinoita, joita voi jatkaa kentän ulkopuolellakin, niin näitä elintärkeitä kannattajia saadaan mukaan tulevaisuudessakin.

Ottelutapahtumasta puhutaan nykyään paljon. Perusasioista oleellisin liittyy ottelun ”kuuluttamiseen” tai oikeastaan pitäisi puhua selostamisesta tai peli-isännästä/emännästä, joka palvelisi katsojia kertomalla pelaajista, sarjatilanteesta, seuroista ja tukijoista. Monissa muissa palloilulajeissa soitetaan myös kovaa musiikkia ja annetaan ohjeita kannustamiseen. Ehkä sitäkin voisi hillitysti kokeilla futiskentilläkin? Ja kyllähän itseänsä kunnioittavalla joukkueella pitäisi olla oma kannattajakerhonsa…

Mutta ei mennä tulevaisuuskuviin – niistä kirjoitan myöhemmin. Katsojat kuitenkin odottavat aina yhtä asiaa eli taistelua oman joukkueen puolesta. Aina ei tarvita maaleja eikä edes hienoja kuvioita, mutta ilman hyvähenkistä taistelua peli ei viehätä katsojaa. Toivottavasti sellainen nähdään tänä ikimuistoisena torstaina, kun historian lehdet havisevat.

Se näyttää tien sille, tuleeko tästä kuuma jalkapallokesä Mikkelissä. Mikkeliläisyleisö on tunnetusti vaativa ja elää jossakin määrin vanhojen meriittien maailmoissa. Ongelma on sama muillakin perinteisillä jalkapallopaikkakunnilla, mutta Mikkelin toki soisi saavan ykkösjoukkueensa ainakin ykkösdivariin. Mutta kumpi näistä on ykkösjoukkue, se pitää ensin selvittää tämän kesän Kakkosen A-lohkossa.

Nostalgisointi eli eilisessä eläminen on tiettyyn rajaan asti hyödyllistäkin. Viime vuonna 2016 vietettiin mikkeliläisjoukkueiden kotikentän, Urheilupuiston, tuttavallisesti Urskin, 100-vuotisjuhlia. Yhtenä ohjelmanumerona oli ”70-luvun legendojen” ottelu, jossa MP ja Kissat kohtasivat ikämiesjoukkuein. Tuo matsi ja sen herättämät muistot saivat minutkin pohtimaan tätä mikkeliläisen jaliksen tilaa otsikolla Nostalgiasta tulevaisuuteen. Sen avulla voikin nyt valmistautua tähän Mikkeli-derbyyn!

Nostalgiasta tulevaisuuteen

”Ainut todellinen asia on nostalgia”, tokaisi eräs opiskelijatoverini, joka nykyään vaikuttaa professorina Jyväskylän yliopistossa. Mikkelin Urheilupuiston historia on maineikas ainakin meidän muistelijoiden mielestä. Näin tuleekin olla, sillä omia kokemuksiamme meidän tulee arvostaakin.

Mikkelin Urskissa on kuitenkin myös ”pimeä puolensa”, jonka ovat nykyjalkapalloilijat karvaasti joutuneet kokemaan. Kun mekin palasimme ”kultaiselle 70-luvulle” tai jossain määrin menestyksekkäälle 1990-luvulle, niin saatoimme samalla viestiä asenteellamme sitä ”kyllä ennen osattiin ja pärjättiin” –fiilistä, joka ei juurikaan rohkaise nykypelaajia. Aivan liian usein olen kuullut negatiivista kommentointia siltä vähälukuiselta yleisöltä, joka on viime vuosina ollut seuraamassa MP:n kakkos- tai ykkösdivarissa pelannutta joukkuetta. ”Nyt ei ne nuoret, nyt ei ne nuoret…”

Haaste käyttää historiaa positiivisena lähteenä tulevaisuutta rakennettaessa on äärimmäisen vaikea. Kun olen nyt samaan aikaan lukenut Jorma Mannisen kirjaa Harri Kirvesniemen uran alkuvaiheista, niin samalla se on avannut ovet 1970-luvun mikkeliläiseen urheilumaailmaan laajemminkin – taas kerran. Ja ihmetellä tietysti täytyy, miten oli mahdollista, että pienessä kaupungissa oli niin paljon huippuhiihtäjiä ja jalkapalloilijoita, mutta myös yleisurheilijoita sekä jokunen ampuja ja melojakin.

Muistelemalla ei auteta nykynuoria, heidän valmentajiaan ja nykyisiä seurajohtajia tai vapaaehtoisia ellei siitä historiasta osata ottaa oppia. On vaikea antaa mitään kunnollisia neuvoja mikkeliläisen jalkapallon kohottamiseksi nykytasoltaan, kun suomalaisetkin seurat joutuvat tänä päivänä tyytymään yhä useammin ulkomaan vahvistuksiin kotimaisten sijasta. ”Oman junioritoiminnan kehittäminen” kuulostaa kliseeltä, joka ei edes pidä paikkaansa. Tiettyyn rajaan ja ikään asti pelaajia voi kehittää oman seuran toimesta, mutta varsinainen ”pelaajakehitys” tapahtuu yhä useammin ”kiertolaisena”.  Pelaajan pitää lähteä etsimään haasteita kehitykselleen sopivassa ympäristössä – kakkosesta ykköseen, ykkösestä liigaan, liigasta Ruotsiin, Ruotsista Hollantiin jne. Jonkun portaan voi toki ohittaakin, mutta liian suurta hyppäystä ei saa tehdä tai se kuuluisa ”maitojuna” tuo miehen takaisin alkupisteeseen.

Mikkelin kaltaisen jaliskaupungin yhtenä vaihtoehtona onkin satsata hitaammin kehittyviin pelaajiin, jotka tarvitsevat kehittyäkseen useamman kauden esimerkiksi juuri kakkosdivarissa. Aivan liian usein Suomessa käykin niin, että reilu parikymppinen kakkosdivarin pelaaja jumittuu koko uransa ajaksi sinne aladivisiooniin eikä pääse edes kokeilemaan liigapalloilua. Mieluummin ostetaan kaudeksi halpa brassi kuin riskeerataan suomalaiseen, josta voisi kehittyä runkopelaaja liigaan – ehkä jopa ylemmäskin. Saksassakin Bundesliigapelaajien ja keskivertopelaajien erot alkavat näkyä yleensä vasta 23 ikävuoden jälkeen. ”Vardy-ilmiö” voi onnistua Englannissakin – miksei siis Suomessa?

Todennäköisesti siksi, että liigajoukkueetkin preferoivat alla parikymppisiä pelaajia, joita he ottavat mukaan liigarinkeihinsä, istuttavat 1-2 kautta penkillä ja laittavat suurimman osan ”kilometritehtaalle”. Ongelmaa ei ymmärretä, koska ajatellaan, että ”harjoittelu kehittää”. Jalkapallo vaatii myös ihmisenä kasvua eikä se tapahdu vain turvallisessa harjoitteluympäristössä, jossa juuri täysi-ikäiseksi tullut nuori kuvittelee olevansa jo aikamoinen tekijä, kun on päässyt ”liigarinkiin”. Ei niin miehiä kasvateta. Lisäksi tuo harjoittelu saattaa vain vähentää nuoren pelaajan itseluottamusta, kun ei pääse näyttämään peleissä osaamistaan. Harjoittelussahan fyysiset ja tekniset erot korostuvat, mutta peleissä niitä voi kompensoida monin eri tavoin – mm. olemalla riittävän rohkea.

Toinen ongelma liittyy edelliseen. Kun liigajoukkueet ”hamstraavat” kaikki potentiaaliset junioritähdet farmeihinsa, niin hitaammin kehittyvät pelaajat juuttuvat uraan, joista kukaan ei ole enää kiinnostunut. Edes kasvattajaseurat eivät pidä huolta vähän vanhemmista pelaajistaan, vaan yrittävät ”myydä” joka vuosikerrasta  jonkun parempaan seuraan. Sillä rahalla ostetaan sitten 1-2 vuodeksi vahvistus ulkomailta. Kotimaiset ”sarjajyrät” alkavat kadota kaikilta tasoilta. Eikä siinä mitään, että näitä pitkäaikaisia sarjapelureita näyttää tulevan nykyään ympäri maailman. Tai on se, että suomalaisen pelaajiston taso vain laskee, vaikka juniorituotanto on laajinta ja laadukkainta ikinä. Ja olosuhteet ovat maailmanluokkaa.

Ymmärrän hyvin, että suomalaisen pelaajan kasvattaminen vain kansalliseen käyttöön on erittäin kallista ja riskialtistakin. Hän saattaa valita opiskelun, työn ja perheen ennemmin kuin liiga- tai divaripalloilun. Hän myös vaatinee erilaista korvausta kuin siirtotyöläinen. Kun nyt kuitenkin nähdään sekin, että junioreilla ei kohta enää ole kansallisen tason idoleita eikä juuri kansainvälisenkään tason pelureita, niin miltä se urheilijan polku oikein näyttää? Tsemppaa paikymppiseksi ja toivo ihmettä? Jotenkin tuntuu, että tämä on myös vallitseva filosofia, vaikka sitä ei kukaan ole julkilausunutkaan. Näin vain seuroissa ja liitoissa joudutaan toimimaan, kun suunnan muuttaminen vaatisi toimia, joista jotkut eivät pidä, vaikka kaikki voisivat hyötyä.

Mikkelin 1970-lukuun palatakseni. Se iso juttu ei ollut hyvissä pelaajissa ja mainioissa valmentajissa. Kuten edellä jo kuvattiin, ihan valtavan tasokkaita pelaajia ei Mikkelissä kuitenkaan ollut ja silti kaksi joukkuetta pärjäsi pitkään SM-sarjassa kohtuullisen hyvin. Valmennuksestakin voi olla montaa mieltä. Mutta se, mikä toimi, oli jalkapallokulttuuri. Jalis oli valtavan tärkeää koko yhteisölle aina kuuskytluvun lopulta seitkytluvun loppupuolelle asti. Se kannusti myös seuraihmisiä toimimaan paremmin. Vapaaehtoisia riitti. Nousu ja tuho tulivat kuitenkin siksi, että seurajohtajat eivät huomanneet kulttuurin muutosta, mikä johti sekä liialliseen optimismiin että vääränlaisiin investointeihin ja myös väärinkäytöksiin, kun sitä rahaa tuli ovista ja ikkunoista.

En osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä, kun jalkapallo ei enää kiinnostanut mikkeliläisiä samalla tavoin 1970-luvun lopulla kuin aiemmin. Sen tiedän, että kyse ei ollut vain jalkapallosta, vaan kyse oli sen ajan termein myös ideologisesta kamppailusta, joka sai sekä oikeiston että vasemmiston kannattajat kentän reunamille. Jalkapallo nähtiin isompia asioita symboloivana asiana. Kun tämä vastakkainasettelu purkautui aika nopeastikin, mikä näkyi mm. poliittisessa opiskelijaliikkeessä, niin jotain muuta olisi pitänyt löytää tilalle. Ehkä jotain paikallista ja samalla globaalia? Näin ei kuitenkaan tehty kuin silloin, kun lyötiin hynttyyt yhteen ja yritettiin FC Mikkelin alaisuudessa. Sille seuralla – ja kaikille fuusioseuroille – pitäisi kuitenkin rakentaa systemaattisesti oma kokemusmaailmansa ja historiansa, sillä muuten vanhat haavat alkavat vuotaa. Näin kai Mikkelissä kävikin.

Kovin kauas ei kuitenkaan tarvitse mennä nähdäkseen, että fuusio voi onnistua. Mikkelin jäähallille. Jukureiden onneksi MP:n ja MiPK:n jääkiekkohistoriat olivat niin mitättömät, että melkein mikä tahansa edistysaskel nähtiin positiivisena. Toisin oli jalkapallossa, jossa menestyskin saattaa tuntua siltä, että se on aiemmilta sukupolvilta pois.

Kyse ei siis ole pelkästään mikkeliläisestä ongelmasta, vaan koko Suomessa alkaa olla aika vähän kotimaisia runkopelaajia liigatasolla. Kun haetaan vain juniorihuippuja, joista voisi löytyä potentiaalia kansainvälisillä markkinoilla, jää liigapelaajien koulutus liian vähälle huomiolle. Tästä löytyykin yksi asia, josta voi ottaa oppia 1970-luvulta. Mikkelin Pallo-Kissat oli erinomainen alasarjapelaajien kouluttaja. Vaittisen Ismo ja Reijo sekä Oikarisen Kari löydettiin Suonenjoen Pallosta, Randy Rantanen muistaakseni Äänekosken Huimasta. Vierikon Rate ja Rajaniemen Hannu tulivat Seinäjoelta, Seppäsen Matti Valkeakoskelta. Kaikista tuli pitkäaikaisia ja kovatasoisia liigapelaajia. Ainut ”virhe” Pöyryn Jussille tuli, kun hän ei huolinut Turusen ”Hodoa” joukkueeseen, vaikka savonlinnalainen Hannu itseään Kissoihin tarjosikin. Hodosta tuli sittemmin Kopareissa monenkymmenen A-maaottelun pelaaja.

Nyt tilanne on päinvastainen eli MP ja Kissat ovat itse pelaajien kasvattajia. MP tekeekin nyt yhteistyötä FC Lahden kanssa antaessaan nuorille mahdollisuuden kehittyä liigatasolle kakkosdivarissa. Jasse Tuomisen kohdalla tuo yhteistyö on toiminutkin erinomaisesti, monen muun kohdalla ei niin hyvin. Kannattaakin miettiä, mikä paikka mikkeliläisillä seuroilla on tässä kokonaisuudessa. Olisiko kuitenkin otettava Jukureista mallia eli pitäisikö pyrkiä ykkösdivarin kestomenestyjäksi ilman turhia liigahaaveita? Ykkösdivarijoukkue on kuitenkin eri asia kuin kakkosdivarijoukkue. Jos Mikkeli saisi rakennettua seuran, joka myös taloudellisesti pärjää ykkösessä, niin askel liigaankaan ei ole kovin suuri, kuten olemme nähneet niin monen seuran kohdalla.

Jalkapalloihmiset eivät mielellään ota oppia lätkämiehiltä. Jonkin verran jääkiekkomiehiä ja –naisia tuntevana voin kyllä valitettavasti sanoa, että he lyövät futismiehet kyllä laudalta. Ei tarvitse viitata kuin tämän vuoden alkuun ja juniorimaajoukkueisiin, niiden peliin ja pelaajiin. Ero on valtava jalkapalloon nähden. Ja se ero tehdään joka päivä suuremmaksi ellemme me futisihmiset ryhdistäydy niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla. Jalkapalloon on nyt rakennettu vertailukelpoiset olosuhteet jääkiekonkin kanssa. Harjoitusolosuhteet ovat aivan samanlaiset kuin vaikkapa Islannissa. Valmennusosaaminen on kuitenkin jääkiekossa aivan toisella tasolla, mutta myös urheilijan polku on jalkapallossa aivan retuperällä. Jalkapallomaailmassa on tapahtunut valtavia muutoksia, joihin pitäisi reagoida nopeasti. Tämä ei ole vain suomalaisen jalkapallon haaste, mutta Suomessa on uinuttu liian kauan Litmasen ja kumppaneiden loisteessa.

Nostalgiaottelut ovat kivoja, mutta voisiko meistä itse kukin tehdä aidosti jotakin vaikkapa mikkeliläisen jalkapallon hyväksi? Ei kai ole kenenkään etu, että joskus tulevaisuudessa Urskissa järjestetään legendaottelu, jossa muistellaan tätä käytyä legendaottelua? Näinhän käy, jos uusia legendoja ei Mikkelissä synny ja kasva. Vaikutusvaltaisiin asemiin edenneet nykyiset legendat voisivat omalta osaltaan tehdä osansa – joillekin riittänee se, ettei suhtaudu negatiivisesti nykypeliin ja –pelaajiin, vaan kannustaa aina tilaisuuden tullen. Kritiikkiä meistä jokainen on jo varmaan ehtinyt esittää niin paljon, että sen vaikutus on jo koettu ja kehnoksi havaittu. Aktiivisuutta täytyy tietysti odottaa myös nykytoimijoilta. Ei tukea saa ellei tukea pyydä. Nyt olisi hyvä hetki käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun me vanhat hykertelemme vielä legendaottelun jälkihöyryissä…

Koko juttu löytyy seuraavasta linkistä: Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Lähteitä

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.