Bloggaukseni ovat olleet kesäpaussilla futiksen EM-kisojen jälkeen. Sinä aikana olen mm. maalannut 14 päivän ajan mökkimme  ja muiden rakennusten seiniä. Hyvää tasapainoharjoittelua lonkkaleikkauksesta kuntoutuvalle taiteilla telineiden ja tikkaiden päällä! Käsi on kyllä kärsinyt 10-11 tunnin työpäivistä. Toivottavasti siihen ei tarvita kuntoutusta kummempaa.

Olen kuitenkin ehtinyt tekemään pari yhteenvetoa kuntoutumisestani eli ensimmäisen koskien sairauslomaani eli kolmea ensimmäistä kuukautta, ja toisen, koskien seuraavia kolmea kuukautta. Leikkauksestahan on kulunutkin jo yli puoli vuotta. Aikaa ei saa hidastumaan ainakaan nyt, kun ei tarvitse maata sängyssä. Silloinhan se tuntui matelevan.

Ensi viikolla Vierumäellä on kansainvälinen liikunnanopettajien kesäseminaari, jossa meillä on pieni ‘learning cafe’. Keskustelemme siellä juuri näistä samoista aiheista otsikolla When the Body Says – No more! eli kun ruumis ei enää jostakin syystä pysty tekemään samoja asioita kuin aiemmin. Liikunta-alallahan tämä on normaalia, että ikääntyminen tai muut ikääntymisestä riippumattomatkin tekijät vaikuttavat omaan toimintakykyyn ja sitä kautta moneen, moneen asiaan.Näitä siis pohdimme parin liikunnanopettajan kanssa ja tietysti myös kansainvälisten osallistujien kanssa keskustellen…

Oma esitykseni pohjautuu osittain tähän tänään julkaistavaan tekstiin ja näihin toipumistani ja kuntoutumistani käsitelleisiin blogiteksteihin ja artikkeleihin. Tarkoituksena olisi vielä koostaa kokonainen julkaisu aiheesta. Mutta nyt ensin tämä ensimmäinen yhteenveto kolmelta ensimmäiseltä kuukaudelta.

Hyvää kesäloman jatkoa niille, joilla sitä on vielä jäljellä ja tsemppiä töihin niille, jotka jo ovat päässeet lomalta lepäämään!

Yhteenvetoja kuntoutumisesta 12 viikkoa leikkauksen jälkeen

Ei pelkkää lonkan vetämistä

Tässä artikkelissa kuvaan kuntoutumistani kuusi viikkoa lonkkanivelleikkauksen jälkeen aina tuonne sairausloman loppuun asti eli kolmeen kuukauteen (12 vkoa). Tarkoitukseni on kertoa liikkumisesta ja liikkumisen vaikutuksista kuntoutumisessa. Arvioin myös omia kokemuksiani, toimintakykyäni ja toimijuuteni kehittymistä.

Aloitetaan poikkeuksellisesti lopusta päin eli arvioin tilannettani kolmen kuukauden jälkeen. Ensimmäinen ongelma on se, mihin verrata kuntoani – tilanteeseen juuri ennen leikkausta, leikkauksen jälkeen vai kenties johonkin ideaalitilanteeseen?

Leikkausta ennen kykenin kävelemään kivuitta kolmisen kilometriä, viiden kilometrin jälkeen kivut olivat jo aika kovat. Jalka saattoi pettää alta sulkapallo pelatessa ja tietyt liikeradat olivat kokonaan mahdottomia. Selkä- ja jalkakipuja oli jatkuvasti.

Heti leikkauksen jälkeen en tietenkään kyennyt kävelemäänkään, mutta kuuden viikon jälkeen tilanne oli jo paljon parempi (ks. aiempi artikkeli aiheesta). Kävely oli kuitenkin heikkoa ja muutenkin rajumpi liikkuminen oli mahdotonta.

Ihannetilanteessa juoksisin, hyppelisin ja harrastaisin monipuolista liikuntaa – urheiluakin – ilman sen kummempia rajoituksia. Kipuja ei olisi.

Selvää on, että ihannetilannetta en ole vielä kolmen kuukauden jälkeen saavuttanut. Olen (luistelu)hiihtänyt jo paljon (450 km), olen pyöräillyt, kävellyt ja jopa pelannut sulkapalloa – en kuitenkaan lähellekään täydellisesti. Juoksuaskelia en ole ottanut enkä ole hyppinyt. Mutta kerran olen tanssinut kuitenkin. Kipuja ei ole paitsi liikkuessa ja vähän liikkumisesta johtuen. Särkylääkkeitä en tarvitse, vaan kipuihin parasta lääkettä on jumppa ja muu liikunta. Kävelyssä ja ponnistaessa tietyt lihakset tuntuvat heikoilta ja kipeiltä.

Tilanteeni on kuitenkin paljon parempi kuin vielä kuusi viikkoa leikkauksen jälkeen. Kuntoutuminen on sen jälkeen edennyt kovaa vauhtia. Pystyn liikkumaan lähes normaalisti. Istuminen ja liikkumattomuus turvottavat leikkausaluetta ja kipeyttävät muutenkin lihaksia.

Suurin ero leikkausta edeltävään aikaan on tapahtunut liikkuvuudessa. Lonkka liikkuu nyt lähes normaalisti ja sen lisäksi olen jumppaamalla lisännyt muutenkin liikkuvuuttani. Kivut ovat myös lähes tyystin hävinneet. Ennen leikkausta niitä oli varsinkin oikeassa jalassa ja alaselässä. Juokseminen tai hyppelyt eivät kuitenkaan vielä onnistu.

Yhteenvetona toteaisin, että kuntoutuminen on edennyt hyvin. Kehittymistä on tapahtunut pienin askelin, mutta suunta on koko ajan ollut parempaan päin. Suuri asia on se, että kipuja ei ole ja että liikkuvuuteni on sekä leikkauksen että harjoittelun ansiosta todella hyvä verrattuna aiempaan.

Kuntoutuminen ei kuitenkaan ole tapahtunut vain ajan kanssa, vaan se on vaatinut rankkaakin työtä. Seuraavassa kuvaan liikkumistani näiden 6-12 viikon aikana leikkauksen jälkeen. Toisaalla ovat kirjoittamani blogitekstit, tässä yhteenvedot ja tulkinnat liikkumisestani.

Liikunnan määrät ja laadut

Aloitin ulkona liikkumisen kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Aluksi lyhyitä 1-2 kilometrin kävelyjä kyynärsauvojen tai –sauvan avulla pari viikkoa. Iso muutos tapahtui kuukauden päästä leikkauksesta: uskaltauduin kuntosalille, jossa myös ajoin ensimmäistä kertaa kuntopyörällä. Vaikka se meni aika hyvin, niin vasta viiden viikon jälkeen tapahtui liikkumisessani suurempi määrällinen ja laadullinen muutos. Kuudennen viikon aikana liikuin yhteensä 77 kilometriä kuntopyörällä, vesijuosten ja kävellen. Se oli monta kertaa enemmän kuin edeltävänä viitenä viikkona yhteensä. Liikunnan maailma aukeni uudelleen – ja nopeasti.

Seuraavalla viikolla tapahtui uusi mullistus: huomasin kykeneväni hiihtämään. Se merkitsi pääsyä luontoon ja muun liikunnan vähenemistä. Alkoi hiihtokausi, jota kestikin reilun kuukauden. Lopputuloksena oli runsaasti hienoja kevättalven hiihtoretkiä niin Vantaalla kuin Lapissakin. Yhteensä 441 kilometriä ehdin talven aikana luisteluhiihtää. Hiihtämisen lisäksi jumppasin ahkerasti, mutta muu liikunta jäi hyvin vähäiseksi. Vasta Lapin reissun jälkeen aloin uudelleen kävelemään.

Kuvio: Liikunnan määrä minuutteina 14.-92. leikkauksen jälkeinen päivä

 Kuviosta näkee hyvin sen, että liikkumiseni oli varsin aktiivista. Vain neljänä päivänä 78:sta en liikkunut lainkaan. Keskiarvoksi tuli 98 minuuttia eli reilut 1,5 tuntia päivässä. Kuviosta näkee hyvin, miten liikkumiseni jakautui päivittäin.

Kuvio: Liikunnan määrä kilometreinä 14.-92. leikkauksen jälkeinen päivä  

Kilometrien ja minuuttien välinen ero ei ole tässä kovin suuri, koska hiihtokilometrit vastaavat aika hyvin liikuntaan käytettyä aikaa. Useinhan liikuntani on sellaista, josta ei kerry kilometrejä. Hiihtomatkat vaihtelivat normaalisti reilusta kympistä reiluun kahteen kymppiin. Lapissa hiihtelin tosin pidempiäkin matkoja. Koko talvena en kuitenkaan hiihtänyt yli 35 kilometrin matkoja. Ajattelin, että en rasita itseäni liikaa, jotta kykenen hiihtämään seuraavanakin päivänä. Hiihtäminen oli erittäin hyvää liikuntaa lonkalle – se ikään kuin voiteli nivelen.

Kuvio: Pyöräily, hiihto ja kävelykilometrit 14.-92. leikkauksen jälkeiset päivät

Edellisestä kuviosta näkee havainnollisesti, miten liikkumiseni jakautui (kunto)pyöräilyn, (luistelu)hiihdon ja kävelyn kesken maalis-huhtikuussa 2012. Aluksi kävelin, sitten kuntopyöräilin ja myöhemmin hiihto vei melkein kaiken ajan. Toki kävelin ja pyöräilin hiihdon ’välipäivinäkin’. Pyrin siihen, että jotakin liikuntaa olisi jokaisena päivänä.

Seuraavasta taulukosta – liikuntapäiväkirjastani – näkee vielä yksityiskohtaisesti  miten liikuin ja miten monta minuuttia ja kilometriä eri päivinä liikuin.

Taulukko: Liikkuminen leikkauksen jälkeen sairausloman loppuun mennessä.

AIKA	VPÄIVÄ	HARJOITUS	AIKA	KM
27012012	perjantai	keppikävely+jumppa	150	1
28012012	lauantai	keppikävely+jumppa	150	1
29012012	sunnuntai	keppikävely+jumppa	120	1
30012012	maanantai	keppikävely+jumppa	140	1
31012012	tiistai	keppikävely+rentoutus	50
1022012	keskiviikko	keppikävely+jumppa	100	1
2022012	torstai	keppikävely+jumppa	100	1
3022012	perjantai	keppikävely+jumppa	100	2
4022012	lauantai	keppikävely+jumppa	80	1
5022012	sunnuntai	keppikävely+jumppa	70	1
6022012	maanantai	keppikävely+jumppa	90	1
7022012	tiistai	keppikävely+jumppa	80	1
8022012	keskiviikko	keppikävely+rentoutus	120	2
9022012	torstai	keppikävely+jumppa	130	2
10022012	perjantai	keppikävely+jumppa	110	2
11022012	lauantai	keppikävely+jumppa	90	1
12022012	sunnuntai	kuntosali	110	5
13022012	maanantai	lepo	40	0
14022012	tiistai	kävely	120	2
15022012	keskiviikko	lepo	50	0
16022012	torstai	kävely	120	4
17022012	perjantai	kuntopyörä	120	14
18022012	lauantai	kuntosali	100	6
19022012	sunnuntai	lumitöitä	150	1
20022012	maanantai	kuntopyörä	135	23
21022012	tiistai	vesijuoksu	125	7
22022012	keskiviikko	kuntopyörä	130	23
23022012	torstai	vesijuoksu	100	6
24022012	perjantai	kuntopyörä + -sali	155	23
25022012	lauantai	lumitöitä	120	0
26022012	sunnuntai	kävely	60	4
27022012	maanantai	hiihto	100	13
28022012	tiistai	lumitöitä	170	4
29022012	keskiviikko	hiihto	60	12
1032012	torstai	kävely	60	5
2032012	perjantai	lepo	0	0
3032012	lauantai	hiihto+lumitöitä	90	12
4032012	sunnuntai	hiihto	110	15
5032012	maanantai	hiihto	120	20
6032012	tiistai	hiihto	80	18
7032012	keskiviikko	hiihto	70	12
8032012	torstai	hiihto	150	28
9032012	perjantai	kävely	70	4
10032012	lauantai	jumppa	40	0
11032012	sunnuntai	hiihto	90	12
12032012	maanantai	hiihto	60	12
13032012	tiistai	lepo	20	0
14032012	keskiviikko	jumppa	100	2
15032012	torstai	hiihto	90	11
16032012	perjantai	kuntosali	70	5
17032012	lauantai	kuntosali	70	5
18032012	sunnuntai	hiihto	140	26
19032012	maanantai	kuntopyörä + kävely	80	26
20032012	tiistai	hiihto	100	14
21032012	keskiviikko	lepo	0	0
22032012	torstai	kuntopyörä + kävely	50	15
23032012	perjantai	hiihto	70	15
24032012	lauantai	hiihto	120	15
25032012	sunnuntai	kuntosali + kävely	90	4
26032012	maanantai	hiihto	70	15
27032012	tiistai	kävely + kuntopyörä	60	16
28032012	keskiviikko	sulkis + kävely	90	3
29032012	torstai	jumppa	30	0
30032012	perjantai	kuntosali + kävely	90	9
31032012	lauantai	hiihto	130	24
1042012	sunnuntai	hiihto	200	33
2042012	maanantai	hiihto	200	34
3042012	tiistai	hiihto	180	29
4042012	keskiviikko	hiihto	60	10
5042012	torstai	hiihto	180	27
6042012	perjantai	hiihto	200	34
7042012	lauantai	lepo	0	0
8042012	sunnuntai	sauvakävely + pihatöitä	120	4
9042012	maanantai	sauvakävely + renkaat	130	7
10042012	tiistai	kuntosali + kävely	90	4
11042012	keskiviikko	sulkis + kävely	90	4
12042012	torstai	pyöräily	60	15
13042012	perjantai	lepo	0	0
14042012	lauantai	tanssia + kuntosali	150	5
Yhteensä			7715	715
Keskiarvo			97,7	9,2

 

Yhteenvetoa liikkumisestani sairausloman aikana

Yhteenvetona sanoisin, että ensimmäisten viiden viikon aikana liikkuminen oli varsin vaikeaa, mutta varmasti aivan ehdottoman välttämätöntä. Jumppaaminen ja lyhyetkin kävelymatkat vahvistivat tai ainakin ylläpitivät lihaskuntoa. Niiden avulla uskon myös kipujen vähentyneen, sillä istuminen ja muu paikallaan oleminen teki lonkan aina kipeämmäksi, mutta jumppa ja muu liikkuminen paransi aina asiaa.

Silti on selvää, että kudokset tarvitsevat riittävästi toipumisaikaa. Olisin mahdollisesti voinut aloittaa esimerkiksi kuntopyöräilyn tai vesijuoksun joitakin päiviä tai ehkä viikonkin aiemmin, mutta se ei todennäköisesti olisi ollut kovin viisasta. Rasitusta ja tietysti myös kipua – tai kivun sietoa – kannatti lisätä pikku hiljaa.

Tunsin hyvin kuinka lihasten kyky tehdä lihastyötä ja pysyä tasapainossa parani rasituksen lisäämisen myötä. En omasta mielestäni ottanut juurikaan riskejä, vaan hiihdin pitkään vain hyvin tasaisia latuja ja hyvin kontrolloidusti. Pyrin siihen, että lihakset toimivat koko ajan hyvin eikä liikarasitusta päässyt syntymään.

En kuitenkaan voi suositella kaikille luisteluhiihtoa, koska sen tekniikka on varsin vaativaa, jos ei ole tekniikkaa harjoittanut aiemmin. Perinteistä tyyliä en käyttänyt lainkaan, koska leikkauksessa vioitettiin pakaralihasta, joka on välttämätön hiihdossa. Ihan varma en kuitenkaan ole siitä. olisinko voinut hiihtää perinteistä, sillä muutamaa potkua lukuun ottamatta en ottanut riskiä satuttaa itseäni. Nyt ajattelen, että olisi kannattanut kokeilla, jotta olisin voinut sanoa jotakin sen vaikutuksista. Voin vain suositella, että kokeilkaa sitäkin.

Tähän antaa aihetta se, että harjoitin pakaralihasta melko paljon jumppaamalla ja kuntosalilla myös ’pakarakoneessa’. Vaikka se sattui ja voimat olivat huomattavasti vähäisemmät kuin ennen leikkausta (50kgà 20kg aluksi), niin harjoitus tehosi hyvin. Voima lisääntyi ja kivut vähenivät. Tämä on tärkeä havainto muutenkin: älä pelkää (tervettä) kipua! Terveeksi kivuksi määrittelen kivun, joka johtuu lihaksen heikkoudesta tai siitä, ettei lihasten koordinaatio toimi normaalisti ja rasitus osuu ikään kuin väärään paikkaan. Tervettä on myös sellainen kipu, joka syntyy rasituksesta.

’Sairasta’ kipua taas on se, jos lihas vioittuu tai uhkaa vioittua tai rasitus on liiallista. Kannattaa välttää yllättäviä liikkeitä, liian suuria painoja ja harjoittelua kylmiltään. Aina, siis aina, pitää lämmitellä. Itse jumppaan joka ikinen kerta varsinkin lonkan seudun lihakset lämpimiksi ja teen monenlaisia liikkeitä eli kieputan kummatkin jalat eri suuntiin eteen, taakse, ylös ja sivulle isoin liikkein. Yhteensä vähintään 40 lonkan kiertoa eri suuntiin ja kummallakin jalalla. Sen lisäksi teen luisteluhiihtoliikkeitä eli vaihdan painoa jalalta jalalle, teen jalkakyykkyjä ja lonkan venytyksiä. Näitäkin yhteensä ainakin 50 kertaa. Tämä varmistaa sen, että kaikki lihakset on ’herätelty’ ja koordinaatio toimii, vaikka kaikki lihakset eivät toimisikaan täydellisesti.

Olin aika tyytyväinen liikkumiseeni, sillä etukäteen uskalsin toivoa, että olisin voinut hiihtää vasta Lapin matkan aikana jonkin verran. Lähes normaali hiihtokokemus jo 45 päivää leikkauksen jälkeen oli iso yllätys. Olisin voinut käydä kuntosalilla ja vesijuoksemassa enemmän, mutta hiihtäminen oli liian houkuttelevaa ja kelit loistavia.

Lonkan liikkuvuuden paraneminen yllätti minua eniten. Voi olla, että lonkkani ei ole ollut yhtä liikkuva koskaan aiemmin. Kyse ei missään nimessä ole vain leikkauksesta, vaan ennen kaikkea siitä, että olen systemaattisesti vahvistanut lonkan ympärillä olevia pieniäkin lihaksia ja olen lisännyt lonkan liikkuvuutta sekä ennen leikkausta että sen jälkeen. Leikkaus toki poisti fyysisen rajoitteen, jonka nivelkuluma ja siihen kasvanut ’lisäluu’ aiheutti. Leikkauksen ansiota on varmaan myös se, että hermokivut – kipu, joka säteili moneen paikkaan – ovat vähentyneet oleellisesti.

Kuntoutuminen toimintakyvyn, kokemuksellisuuksien ja toimijuuden lisääntymisen näkökulmista

Liikkumisen paraneminen on liikkuvalle ihmiselle valtavan tärkeä asia. Mutta kuntoutuminen on muutakin kuin liikkumista. Toimintakyky – varsinkin jos sen eri aspektit otetaan huomioon – kattaa laajemman osan arjesta ja elämästä. On tärkeää tarkastella kuntoutumista myös tästä näkökulmasta, koska sairausloma aiheuttaa sen, että normaalielämä on keskeytyksissä. Ja vaikka liikkuminen paranee, niin toimintakyky – edes fyysinen – ei ole palautunut vielä ennalleen kolmenkaan kuukauden jälkeen.

Leikkaushaava ja sen ympäristö jäykistyy ja kipeytyy istuessa ja juokseminen tai hyppääminen on edelleen mahdotonta ja kivuliasta kolmen kuukauden jälkeen. Kävelykin on vielä melkoista taistelua, johon pitää keskittyä. Psyykkisesti raskainta on se, että välillä kuntoutuminen etenee hyvin ja toisinaan tulee takapakkia. Varsinkin kävelemisen yllättävä vaikeus ’masentaa’. Positiivisia asioita on kuitenkin paljon enemmän – kipuja on vähän ja monet ennen mahdottomat liikkeet onnistuvat. Usko siihen, että kuntoutuminen onnistuu täydellisesti vahvistuu.

Sairausloman vuoksi sosiaaliset kontaktit ovat vähäisempiä kuin aiemmin. Välttelen myös autossa istumista, joka rajoittaa jonkin verran sosiaalisia suhteita. Toisaalta hiihtoretket ja Lapin matka avasivat mukavasti ovia toisten ihmisten maailmaan. Aktiivinen sähköposteilu oli tietysti myös tärkeä asia. Facebookiin tai liialliseen puhelimen käyttöön en ryhtynyt, vaikka kumpaakin voisi toki suositella sairauslomalaisille.

Toimintakyvyn muutoksia voi olla vaikea huomata, jos elää vain päivästä päivään, jolloin oma mielenkiinto saattaa kohdistua vaikkapa vain siihen eniten elämää haittaavaan tekijään – oli se sitten kipu, liikerajoitus tai esimerkiksi sosiaalisten kontaktien puute ja alakuloisuus. Kun toimintakykyä arvioi ja ajattelee laaja-alaisesti, niin näkee maailmansa ja tilanteensakin hiukan suhteellisuudentajuisemmin. Ja jos arvioi toimintakyvyn muuttumista, niin näkee myös mahdolliset positiiviset trendit selvemmin.

Minä tein toimintakykyni arviointia joka viikko ensimmäisten kuuden viikon ajan ja sen jälkeen vielä kerran eli sairausloman lopuksi viikon 13 jälkeen. Seuraavaan tarkasteluun olen valinnut ensimmäisen, kuudennen ja 13. viikon. Trendit ovat mielenkiintoisia. Viikko leikkauksen jälkeen fyysinen ja kokemuksellinen toimintakykyni oli heikko; 1-10 –asteikolla kolme ja neljä. Psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky oli parempi, tosin vain välttävän tai kohtuullisen luokkaa.

Seuraavat kuusi viikkoa saivat minut tuntemaan ja ajattelemaan jo toisin: fyysinen toimintakyky oli noussut jo seiskaan ja kokemuksellinen jopa kasiin, kun varsinkin sosiaalinen toimintakyky oli jäänyt junnaamaan paikalleen.  Keskiarvo oli silloin seitsemän, kun ensimmäisen viikon jälkeen se oli ollut 4,75. Toimintakykyni oli siis arvioideni mukaan tyydyttävä silloin, kun ’virallinen’ kuuden viikon sairauslomakausi loppui.

Kuntoutuminen alkoi oikeastaan vasta sen jälkeen, ja se myös vaikutti toimintakykyyni selvästi. Saamani kolmen kuukauden sairausloman jälkeen toimintakykyni oli jo kiitettävä, mitä 9,25 keskiarvokin kertoo. Vaikka kuntoutuminen oli paljolti fyysistä eli liikkumisen lisääntymistä, niin vaikutukset olivatkin vähän suuremmat psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn, jotka nousivat nyt selvästi – toki myös fyysinen ja kokemuksellinen toimintakyky jatkoivat linjakasta nousuaan.

Omassa tapauksessani kävi varmaan niin, että hyvä fyysinen toimintakyky ikään kuin säteili muihin toimintakyvyn osa-alueisiin silloin, kun se oli hyvä. Kun se oli huono, niin muut ainakin jonkin verran kompensoivat tätä huonoutta. Ihan näin yksiselitteinen ei kausaalisuussuhde kuitenkaan todellisuudessa ole, sillä tein töitä myös sosiaalisen ja psyykkisen toimintakyvyn eteen aktiivisesti koko ajan. En antanut fyysisen haitan vaikuttaa sosiaaliseen tai psyykkiseen vireyteeni, vaikka se olisi ollut helppoa. Väsyneenä ja kipuilevanakin pidin yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan, jos en muuten, niin kirjoittamalla blogia tuntemuksistani.  Seuraavassa toimintakyvyn muutokset sekä taulukkona että pylväsdiagrammina:

Taulukko: Toimintakyvyn eri osa-alueiden muutokset ensimmäisen, kuudennen ja kolmannentoista viikon jälkeen:

VKO	Fyysinen	Psyykkinen	Sosiaalinen	Kokemuksellinen	Keskiarvo
1	3	6	6	4	4,75
6	7	7	6	8	7
13	9	10	9	9	9,25

 

Kuvio: Toimintakyvyn eri osa-alueiden muutokset ensimmäisen, kuudennen ja kolmannentoista viikon jälkeen:

Kokemuksellisuuksien näkökulma kuntoutumiseen

Kokemuksellisuuksien avaama näkökulma toipumiseen ja kuntoutumiseen on hiukan toisenlainen kuin toimintakyvyn eri osa-alueiden rajaama alue, vaikka samankaltaisia elementtejäkin näissä tarkasteluissa on. Osallisuuskokemukset vertautuvat sosiaalisen toimintakyvyn kanssa ja toimijuuskokemusta voi pitää toimintakykyjen eräänlaisena summana, vaikka kyse tässä onkin aidosti koetusta asiasta. Toimintakyky voi olla hyvä, mutta se ei silti välttämättä synnytä toimijuuskokemuksia.

Ensimmäisellä viikolla koin aika voimakkaita osallisuuskokemuksia heti leikkauksen jälkeen, kun sain itselleni vertaisia muista nivelproteesileikkauksessa olleista miehistä. Tämä tosin kesti vain pari päivää, jonka jälkeen jouduin kotiin ilman vertaisten tukea. Toimijuuskokemukset olivat heikkoja, osa jopa tuskastuttavan raskaita. Kuntoutumisen suunnassa ensimmäinen viikko ei ollut myöskään elämyksiä tai merkityksellisiä kokemuksia tuottava. Tosin koko elämää ajatellen leikkaus oli tietysti sekä huikea elämys että merkityksellinen identiteettikokemus: sen jälkeen en todellakaan ole ollut entiseni. Jotakin on pysyvästi poissa ja jotakin melko suurta – iso proteesi – taas melko pysyvästi sen tilalla. Jossakin mielessä olen ns. kyborgi – koneihminen.  Se asia pohditutti minua paljon ennen leikkausta, mutta myös sen jälkeen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun en vielä tiennyt toivunko leikkauksesta lainkaan entiselleni.

Kokemuksellisuustarkastelussani elämykset ja merkitykselliset kokemukset lisääntyivät aivan käsi kädessä, mikä ei aina ole lainkaan itsestään selvää. Nyt kuitenkin varsinkin liikkumisen paranemiseen liittyi sekä elämyksellisyyttä ja merkityksellisyyttä yhtä aikaa. Oli todella upeaa hiihtää ensimmäistä kertaa ja samalla huomata, että todellakin pystyy hiihtämään. Se kokemus oli myös äärimmäisen tärkeä toimijuuskokemus, joka vahvisti uskoa kuntoutumiseen. Varmaankaan sellaiselle, joka ei ole identifioitunut hiihtäjäksi niin kuin minä, hiihtokokemus ei olisi ollut niin merkityksellistä, vaikka se elämys olisi ollutkin.

Mielenkiintoista on se, että tunsin toimijuuskokemusteni vahvistuneen jo kuuden viikon jälkeen hyvälle tasolle, vaikka kovin kummoisia elämyksiä tai muita kokemuksia en ollutkaan vielä saavuttanut. Pienet askelet kuntoutumisessa ja toipumisessa olivat kuitenkin vakuuttaneet minut siitä, että tästä vielä selviydytään. Voikin olla, että tuo tunne ikään kuin ennakoi sitä, että pystyin aloittamaan hiihtämisen ja muun raskaamman liikunnan vähän sen jälkeen. Varmaankin jumppaaminen ja kävelyn paraneminen antoivat osviittaa siitä, mitä tuleman piti.

Taulukko: Kokemuksellisuuksien itsearvioinnit  1., 6. ja 13. viikon jälkeen.

VKO	Elämys	M-kokemus	Osallisuus	Toimijuus	Keskiarvo
1	3	3	5	2	3,25
6	6	6	5	8	6,25
13	9	9	9	9	9

 

Taulukosta näkee hyvin, miten toipumisen alussa toimijuuskokemukset ovat todella heikkoja eivätkä muutkaan kokemuksellisuudet osallisuutta lukuun ottamatta olleet kovin korkealla. Se, mitä taulukosta ei näy, on että ensimmäisten viikkojen aikana kokemuksellisuudet menivät vuoristorataa. Osallisuuskokemukset heikkenivät sairaalasta pääsyn jälkeen selvästi, mutta elämyksiä ja merkityksellisiä kokemuksia tuli vaihtelevasti – välillä toipuminen meni eteenpäin, välillä tuli takapakkia. Toimijuuskokemukset kuitenkin nousivat hitaasti, mutta varmasti ylöspäin.

Keskiarvoisesti kokemuksellisuudet ovat nousseet aika lineaarisesti  päätyen kolmen kuukauden jälkeen lähes ’täydelliseksi’, kun vertailuna tai tavoitteena käytin kuntoutumisen onnistumista. Jos tavoitteena olisi ollut paras mahdollinen kunto, niin arvioinnit olisivat toki olleet alhaisemmat. Kokemuksellisuuksien erot toivat hyvin esiin sen, miten eri tavoin toipumisen ja kuntoutumisen voi kokea. Hyvin näkyy myös se, miten vahvasti uudet kokemukset – kävely, (kunto)pyöräily, kuntosali, hiihto ja sulkapallo – vaikuttivat kokemuksellisesti. Jos näitä kokemuksia en olisi saanut, olisivat kokemusten itsearvioinnit tietysti jääneet paljon alhaisemmiksi. Hyvät arvioinnit ovat siis suorassa suhteessa aitoihin kokemuksiini niin kuin pitääkin.

Kokemuksellisuusarvioinnin idea on siinä, että ilman kokemusten erittelyä päällimmäisiksi kokemuksiksi olisivat voineet jäädä ne ikävimmät kivun, kyvyttömyyden ja epätoivon kokemukset tai vaihtoehtoisesti epärealistiset hyvän olon tunteet siitä, että sai muutaman hassun askeleen otettua. Pitkäjänteinen erilaisten kokemusten seuranta toi esille hyvin myös sen, että päällimmäisten elämysten lisäksi nuo muut kokemuksellisuuksien muodot ovat itse asiassa tärkeämpiä. Voimaantumiselle keskeistä on se, että oma identiteetti vahvistuu ja tässä toipumistapauksessa palautuu muutettavat muuttaen entiselleen. Ilman osallisuuskokemuksia voimaantuminen voisi jäädä ohueksi ja ilman toimijuuskokemuksia ei syntyisi uskoa kuntoutumiseen. Seuraava taulukkoa mukaileva kuvio osoittaa hyvin, miten eri kokemuksellisuudet kehittyivät toipumiseni ja kuntoutumiseni aikana.

Kuvio:  Kokemuksellisuuksien itsearvioinnit  1., 6. ja 13. viikon jälkeen.

Kuntoutuminen toimijuuden kehittymisen näkökulmasta

Vaikka edellä puhuin toimijuuskokemuksista, niin toimijuus on vielä laajempi termi, joka voi pitää sisällään monenlaisia asioita, jotka vahvistavat yksilöä. Toimijuuden osa-alueet voi myös jakaa ns. modaliteetteihin, joiden avulla voi arvioida sitä, miten esimerkiksi asetetut tavoitteet voi saavuttaa. Kun asetin itselleni kuntoutumistavoitteen, niin se ei tietenkään ollut mikään yksinkertainen tai yksiselitteinen asia. Tavoitteen saavuttaminen vaati ainakin halua, osaamista, voimista ja kykenemistä.

Jos en olisi aidosti halunnut toipumista tai kuntoutumista, niin olisinko käyttänyt siihen aikaa ja energiaa, olisinko kestänyt kipua ja toivottomuuden tunteita? Tuskinpa. Mutta vaikka olisin halunnut kuinka kovasti toipumista, niin jos en olisi osannut kuntouttaa itseäni tai jos en olisi jostakin syystä kyennyt kuntouttaa itseäni? En varmaankaan. Seuraavassa arvioin sitä, miten oma toimijuuteni kehittyi valittujen toimijuuden modaliteettien suunnassa.

Taulukko: Toimijuuden modaliteettien itsearvioinnit  1., 6. ja 13. viikon jälkeen.

VKO	Haluaminen	Osaaminen	Kykeneminen	Voiminen	Täytyminen	Tunteminen	Keskiarvo
1	6	2	2	3	3	6	3,67
6	10	8	8	7	7	7	7,83
13	10	9	9	9	9	9	9,17

 

Itsearviointi osoittaa, että halu ja tunne olivat heti leikkauksen jälkeen kohtuullisella tasolla, mutta kyky ja osaaminen lepäilivät pohjalla. Ensimmäisten viikkojen aikana eri modaliteetit nousivat eri tavoin, mutta jo kuuden viikon jälkeen olin pystynyt voimaannuttamaan itseäni aika hyvin koko repertuaarilla. Halu oli jo ihan huipussa, intoa kuntoutumiseen riitti. Kuuden viikon aikana olin myös oppinut paljon kuntoutumisesta tällaisen leikkauksen jälkeen, vaikka alussa olin aika pulassa. Kyky oli myös lisääntynyt reilusti, sen sijaan en voinut vielä tehdä lähellekään kaikkia asioita, mitä olisin halunnut. Tiesin myös, että minun täytyy kuntoutua ja tunsin sen melko tärkeäksi.

Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen tilanne oli aika hyvä, mikä ehkä osittain johtuu myös siitä, että osasin tarkastella omaa kuntoutumistani näiden modaliteettien valossa. Tein nimittäin systemaattisestikin asioita, jotka lisäsivät toimijuuttani. Opettelin erilaisia kuntoutumiseen liittyviä asioita, kuten uusia jumppaliikkeitä. Tein itselleni rutiineja eli pakotin itseni kuntoutumaan, joka on siis modaliteettina ’täytymistä’. Kykyjä en voinut oman tahdon perusteella lisäämään ensimmäisten viikkojen aikana, kun lihaskudokset olivat vielä leikkauksen jälkeen voimattomia. Mutta kuudennen viikon jälkeen sekin onnistui paremmin.

Alku oli tässäkin suhteessa hankala, mutta tosiaan kuudennen viikon jälkeen tilanne oli jo aika hyvä. Silti arviointien nousu lähes ’tappiin’ 13. viikon jälkeen ei tullut ilman kovaa ja tietoista työtä. Kykeneminenhän tässä ei tarkoita toimintakykyäni, joka ei vielä ollut kuudennen viikon jälkeen niin korkealla tasolla kuin arvioni kykenemisestäni kuntoutumiseen. Kykenin kuitenkin kuntouttamaan itseäni varsin hyvin. Kuviosta näkee mainiosti, miten toimijuuden modaliteetit kehittyivät kolmen leikkausta seuranneen kuukauden aikana.

Taulukko: Toimijuuden modaliteettien itsearvioinnit  1., 6. ja 13. viikon jälkeen.

Toimijuuden modaliteettitarkastelun tärkein idea on mielestäni siinä, että sen avulla tavoitteisiinsa saa näkökulmia, joiden avulla toimijuuttaan voi parantaa konkreettisesti. Itselleni käytännöllisesti tärkeintä oli kehittää osaamistani ja toimia niin, että syntyi rutiineja, kykenin liikkumaan ja voin harrastaa esimerkiksi hiihtoa sellaisissa maastoissa, joissa siihen silloin kykenin. Yhtä hyvin olisin kuitenkin voinut jättää hiihtämisen väliin, kun en voinut sitä harrastaa mäkisessä maastossa. Se taas olisi ainakin hidastanut kuntoutumistani.

Yhteenvetoa

Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen eli omassa tapauksessani sairausloman päättymisen ajankohtana kuntoutumiseni oli hyvässä vaiheessa. Tärkeintä on se, että lonkan liikkuvuus oli erinomainen eikä kipuja juurikaan ollut. Hiukan lonkka ’lonksuu’, kun seison yhdellä jalalla pienessä kyykyssä. Lihakset eivät varmaan vielä jaksa pitää luustoa tasapainossa. Kipuja tulee normaalia enemmän liiasta istumisesta – pitkät automatkat aiheuttavat lihas- ja hermosärkyjä. Mutta muuten olo on lähes kivutonta.

Lonkan ja –itse asiassa koko alavartalon – fyysinen paraneminen on mahdollistanut sen, että olen voinut harjoittaa itselleni rakkaita liikuntamuotoja, kuten hiihtoa, pyöräilyä, kävelyä ja jopa sulkapalloa. Juokseminen tai pomppiminen ei vielä kolmen kuukauden jälkeen onnistu eikä olisi varmaan vielä järkevääkään rasittaa leikkauskohtaa tärähtävillä liikkeillä. Tanssiminen tosin ennakoi sitä, että kohta kykenen jo juoksemaankin.

Toimintakyvyn eri näkökulmista katsottuna tilanne on jo hyvä, vaikka en vielä ole täysipäiväisesti töissä ollutkaan. Olen kuitenkin pitänyt yhteyttä ystäviini, peli- ja työkavereihini säännöllisesti, joten tunnen sosiaalisen toimintakykynikin parantuneen leikkauksen jälkeisestä ajasta alkaen oikein hyväksi.  Luonnosta nauttiminen hiihtäen on varmastikin vaikuttanut edullisesti sekä fyysiseen että psyykkiseen toimintakykyyn – kokemuksellisesta toimintakyvystä puhumattakaan. Luulen myös, että blogien kirjoittaminen on auttanut toipumisessa ja kuntoutuksessa yllättävän paljon.

Kokemuksellisesti tilanne on myös yllättävän hyvä, vaikka en vielä ole päässyt tekemään kaikkia asioita, joita olisin halunnut. Minulle tärkeä jalkapallo ja juokseminen loistavat vielä pitkään poissaolollaan. Olen kuitenkin voinut kompensoida näitä kokemuksellisia puutteita muilla lajeilla ja nauttimalla kuntoutumisesta ja esimerkiksi uusista ’jumppaohjelmistani’. Oma identiteettini on vielä kokemuksellisesti hakuvaiheessa, koska en tiedä tarkalleen, mihin tulen pystymään ja mitä voin tulevaisuudessa itseltäni odottaa. Blogikirjoittelu on tässäkin suhteessa ollut tärkeää, sillä se on tarjonnut puuttuvia toimijuuden kokemuksia.

Toimijuuttani tarkastelin edellä suhteessa realistisiin odotuksiin, jotka olen itse asiassa ylittänyt. En olisi esimerkiksi uskonut voivani (luistelu)hiihtää melkein täydellisesti jo reilun kahden kuukauden jälkeen leikkauksesta. Halu kuntoutumiseen on kova, ja olen oppinut todella paljon tämän koko prosessin aikana itsestäni, ruumiillisuudestani – kivuistani, liikkumisestani ja niihin suhtautumisestani. Kykyni tehdä asioita ei ole vielä täydellistä, jos vertauskohtana olisi aivan terve ihminen. Olen myös pystynyt tekemään kuntoutumisestani itselleni positiivisen velvollisuuden, joka on minulle myös tunnetasolla tärkeää.

Nämä edellä mainitut asiathan eivät ole ihan itsestään selviä, vaikka voisi luulla. Olen hyvin monta kertaa joutunut taistelemaan kipuja ja kykenemättömyyttä vastaan. On ollut turhauttavia tunteita, kun jokin aiemmin helposti sujunut asia ei ota luistaakseen. Silloin on ollut hyötyä siitä, että tämän dokumentaation avulla olen nähnyt, että edistymistä on tapahtunut ja olen uskaltanut tehdä myös tavoitteita tulevaisuutta ajatellen. Ne kummatkin ovat antaneet voimia jatkaa kivun, turhautumisen ja väsymisen yli.

Ehkä tässä on jäänytkin liian vähälle se, että leikkauksen jälkeen olen tarvinnut enemmän palautumisaikaa rasituksesta oli se sitten fyysistä, psyykkistä tai sosiaalista.  Luulen, että tämä jatkuu vielä pitkään, sillä on selvää, että leikkaus on vaikuttanut monella eri tavalla koko ihmiseen. Hidas kudosten toipuminen ja sopeutuminen uuteen tilanteeseen, esimerkiksi uuteen, ulkopuoliseen proteesiin, ei tapahdu nopeasti. Vaikka suoranaisia kipuja ei olisikaan, elimistö työskentelee rasituksessa silti suuremmalla teholla kuin aiemmin ja toisaalta lepo ei virkistä ja palauta niin paljon kuin tavallisesti.

Kaiken kaikkiaan kuntoutumistilanteeni on hyvä ellei erinomainen. Tästä on hyvä jatkaa ja aloittaa työnteko, joka asettaa sitten omat haasteensa kuntoutumiselle.

 

 

 

 

 

Näissä blogeissa teen yhteenvetoa kisoista ja esittelen neljän vuoden takaisten kisojen aikana kirjoittamiani ajatuksia suomalaisen jalkapallon kehittämisestä. Näiden kisojen anti jää vielä syvemmin tarkastelematta, mutta sen aika tullee syksyllä, kun on nähty, miten Huuhkajat selviävät MM-kisakarsinnoissaan. Pikku hiljaa palaudun takaisin kesäarkeen ja näissä blogeissanikin siirryn myöhemmin liikkumisen merkitysten tulkintoihin.

Maanantai, 2.7.2012, klo 23.20

EM-kisat ovat nyt ohi. Espanja voitti, niin kuin suurin osa meistä odottikin. Espanja myös näytti finaalissa suuruutensa ja jyräsi Italian pelaamalla peliä, johon minäkin viimeistään viime EM-kisoissa rakastuin. Loppuottelussa pallo pelattiin hienosti vastustajan puolustuslinjan taakse monen monta kertaa. Vaikea sanoa, miksi Espanja ei aiemmin onnistunut – halunnut tai sen ei tarvinnut? – aiemmissa peleissä näin kovin usein tekemään.

Tuollaista peliä vastaan on todella vaikea pelata – sääliksi kävi Italiaa. Varmasti yhtenä syynä oli se, että Espanjan kaiken voittaneiden tähtien oli motivoiduttava loppuotteluun muita otteluita paremmin. Muissa otteluissa Espanjalla nimittäin oli vain hävittävää, finaalissa oli myös voitettavana jotain uutta ja historialliseksi luokiteltavaa. Se voi vaikuttaa kokeneidenkin pelaajien psyykkeen niin, ettei haluta ottaa riskejä, vaan pelataan varman päälle. Loppuottelussa kuitenkin saattoi antaa mennä täysillä, koska jo pääsy finaaliin todisti Espanjan olevan riittävän kova joukkue. Yhdessä ottelussa voi aina käydä miten vain.

Syynsä oli varmaan Italiassakin, joka ei pelannut ensimmäistä puoliaikaa huonosti, mutta oli kuitenkin jotenkin ponneton ja alistunut. Espanja ’pakotti’ sen pitämään palloa, vaikka se ei tunnetusti ole ’Saapasmaan’ pelaajien ykkösosaamisalue. Nopeita vastahyökkäyksiä Italia ei juurikaan saanut aikaiseksi, koska Espanja otti tuon ’aseen’ itselleen taktisesti kypsällä pelillään. Antoi Italian tulla hiukan ylemmäs kunnes iski kiinni, riisti pallon ja lähti nopeisiin hyökkäyksiin, jos sellaiseen vain oli tilaa.

Espanjan pelaajamateriaali on tasalaatuista eli kaikki pystyvät pelaamaan samalla tavalla eli liikuttamaan palloa nopeasti yhdellä tai vain muutamalla kosketuksella. Tai oikeastaan kyse on siitä, että kaikki ovat ’läsnä’ tai ’hereillä’ koko ajan eli tulevat pelattaviksi, seuraavat herkeämättä peliä, eivätkä tee tyhmiä virheitä. Muutos hyökkäyksestä puolustukseen ja päinvastoin tapahtuu joustavasti, yhtäaikaisesti ja äärettömän nopeasti. Ainoastaan Fernando Torres ei kuulunut tähän joukkoon niistä pelaajista, jotka pääsivät käymään kentällä.

Korostan, että vaikka kyse on teknisestä taituruudesta, niin vielä enemmän se on henkisestä vireystilasta ja peliin uppoutumisesta tavalla, jossa tosiaankin ollaan läsnä hetkessä tai ajan ja liikkeen virrassa. Ilman riittävää tekniikkaa tähän ei pysty, mutta se vaatii myös yhteispelin, yhteisen ajatustavan ja pelaajien välisen luottamuksen rakentamista erittäin pitkäjänteisesti. Jos ei nyt aivan Barcelonan akatemiasta alkaen, niin pitkään kuitenkin.

Kun Espanjan peliä on näissä kisoissa arvosteltu – itsekin toivoin ’kuninkaan’ kaatamista – niin osasyy tähän ’masturbaatiofutikseksikin’ syytettyyn pelitapaan on ollut se, että joukkueesta puuttuu David Villa eikä Torres ole ollut neljän vuoden takaisessa kunnossaan. Villahan on armoton linjan taakse juoksija, jollaista ei tässä joukkueessa oikeastaan ole. Loppuottelussa toki Alba ja Fabregas kykenivät tekemään nuo villamaiset tai danialvesmaiset juoksut linjan taakse – ja pystysyötöthän Iniesta ja Xavi osaavat antaa.

Mutta entä kisat muuten: mitä muuta jäi käteen? Kansainvälisen futiksen kärki oli odotettu ja Espanjan pelitavan mahtiasema jatkui, ehkä jopa pönkittyi entisestään. Mixu Paatelaisen ’joulukuusi’ saa nyt mahdollisuutensa ellei Bosquen porukka sammuta siitä kynttilöitä heti pelin alussa.

Portugali pisti kuitenkin naapurimaansa joukkueen tiukoille aika yllättävällä taktiikalla eli puolustuslinja ylös, syöttösuunnat poikki ja oikea-aikainen yhteispeliin perustunut ’riistotaktiikka’ sai aikaan Espanjan pelin tyrehtymisen. Työtä kaihtamaton keskikentän puolustuslinja oli viedä joukkueen finaaliin, mutta kyllähän muutkin tekivät ankarasti töitä noudattaakseen sovittua taktiikkaa. Taktiikkaa, joka petti vain Ronaldon ampumattoman rankkarin kohdalla.

Sen retken kuitenkin pysäytti ’pyhä Iker’, jota en voi olla ihailematta. Täydellistä maalivahtipeliä ottelusta toiseen. Rauhallista, virheetöntä ja silti myös upeita torjuntoja silloin, kun tarvitaan. Joskus voi näyttää siltä, että korostan liikaa joukkuepelitaktiikan merkitystä enkä arvosta tähtiä. Voittoon eivät tähdet yksin voi joukkueitaan viedä, mutta Iker Casillas on hyvä esimerkki pelaajasta, jolla on todella suuri merkitys Espanjan menestykselle, vaikka joukkuekin on loistava. Ja vaihtomaalivahditkin erinomaisia.

Muista EM-kisojen tähdistä nostan muutamia itseäni miellyttäneitä pelaajia esille. Mario Balotellista pidän siksikin, ettei hän voisi Suomen kaltaisessa maassa koskaan päästä pinnalle. Hänet olisi tiputettu viimeistään 15-vuotiaana ainakin poikien maajoukkueesta – jos olisi sinne päässyt – mutta todennäköisesti seurajoukkueestaankin pois huonon käytöksen vuoksi. Luultavasti Balotelli ja Zlatan potkisivat Suomessa palloa vain MaMu-joukkueiden vuotuisessa turnauksessa. Jalkapallo ja jalkapalloihmiset ovat varmasti auttaneet näitä suuressa syrjäytymisvaarassa olleita poikia valtavasti vain siksi, että he ovat sietäneet heidän hankalia persooniaan paremmin kuin muut instituutiot ja yhteisöt.

Tämähän on meidän nuoressa jalkapallokulttuurissamme ollut vielä jonkinmoinen ongelmakohta, ettei erilaisuutta ole osattu jalostaa tähdiksi ja joukkueiksi. (Ks.Tiihonen A (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuoristotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Puolustajista vaikutuksen teki Realin vaihtomies Portugalin Fabio Coentrao, joka taisteli koko kentän pituudella mainiosti. Hän oli joka hetki läsnä ottelussa ja teki upeita nousuja. Myös Tsekin Theodor Gebre Selassie piti nimensä mukaisesti juoksemisesta kentän päästä päähän tehden myös pallon kanssa hyvää työtä. Toppareista ei oikein kukaan noussut kunnolla esiin, vaikka Realin Pepe ja Ramos pelasivatkin molemmat paremmin kuin normaalisti – ja normaalistikin on aika hyvin.

Puolustajien arvioiminen on yleensä aika hankalaa, koska huonompien joukkueiden puolustajat joutuvat tekemään väistämättä joitakin virheitä puolustuspäässä muutenhan joukkueet pääsisivät pitkälle. Olof Mellberg tai Daniel Agger olisivat voineet olla todella kovia nimiä, jos nämä naapureidemme joukkueet olisivat päässeet jatkoon.

Keskikenttämiesten pistäminen järjestykseen on yleensä helpointa, sillä jotkut pystyvät loistamaan pelintekijöinä huonommissakin joukkueissa. Kroatian Luka Modric tai Englannin Steven Gerrard pelasivat aika hyvin, mutta eiväthän he Andres Iniestan tai Andrea Pirlon vertaisia tietysti olleet.

Kehuisin näissä kisoissa myös työn raskaan raatajia eli puolustavia linkkejä, joista Sergio Busquets on filmaamisensa takia saanut ehkä liian huonon maineen. Mutta oikeastihan hän on aina siellä missä tapahtuu. Xabi Alonso ei päässyt yhtä ottelua lukuun ottamatta mielestäni omalle tasolleen tai oikeammin: hänellä ei ole Espanjan joukkueessa oikein selvää roolia. Portugalin näkymätön kolmikko Meireles, Varela ja Veloso tekivät melkein ihmeen eli hyydyttivät Espanjan keskikentän. Maininnan arvoinen teko.

Uusia tähtiä ei valitettavasti paljon syttynyt tuikkimaan ellei Balotellia sellaiseksi lasketa. Edes Saksan nuoresta joukkueesta ei sellaista oikein saa esille. Ehkä nämä kisat olivatkin yhden loistavan pelaajasukupolven ainakin melkein viimeiset kisat huipulla. Jonkin uuden aikakauden alkamiseksi ehkä tarvitaankin ihan uusia pelaajatyyppejäkin. Kyllähän Espanjan pelitapa vaati sen, että Iniestan, Xavin tai David Silvan kaltaisista heikoista ja pienistä miehistä tehtiin joukkue, joka pelasi jalkapalloa aika lailla eri tavoin kuin aiemmin oli totuttu.

Henkilökohtaisesti heikkona ja pienenä miehenä olisin reilu kolmekymmentä vuotta sitten oikein mielelläni nähnyt esikuvanani tuon kolmikon ja koko Espanjan pikkumiesten armeijan. Päinvastoin sain kuulla valmentajilta haukkuja ’kikkailustani’ ja liian mielikuvituksellisista syötöistäni, jos ne eivät joskus onnistuneet. Isotkin miehet oppivat tekniikkaa, syöttötaitoa ja liikkumista, mutta eivät kuitenkaan vielä näissä kisoissa pärjänneet pienille.

Itse veikkasin Fernando Llorentea kisojen maalikuninkaaksi, sillä kuvittelin Espanjankin tarvitsevan yhden ison ja taitavan pelaajan hyökkäyspäähän. Voi olla, että Llorenten avulla he olisivat olleet vieläkin parempia, mutta sitä emme nyt voi tietää. Vicente del Bosquenkin valmentamisessa olisi mielestäni ollut tässä suhteessa parannettavaa.

Mutta annan sen nyt kuitenkin anteeksi – MM-kisoissa näkisin jo vähän isompiakin poikia Espanjan joukkueessa. Eihän ole reilua, että me pienet ruletamme liian pitkään. Onhan suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan jalkapallomaailman keskeinen periaate…

Tiistai, 3. heinäkuuta, 2012, klo 23.45

EM-kisat ovat ohi ja sen huomaa. Kävin pikku lenkillä ja se pisti keuhkot puuskuttamaan. Toisaalta jalat kestivät hyvin. Olen jo potkinut palloakin aitan seinään kummallakin jalalla. Futisblogini jatkuu vielä jonkin aikaa, sillä jäljellä on vielä neljän vuoden takaisten kisojen aikana tekemäni analyysin pari viimeistä lukua. Aion myös tehdä yhteenvedon näistä kisoista ja miettiä niiden antia suomalaiselle jalkapallolle. Sen ajankohtaa en vielä uskalla luvata. Tässä kuitenkin aiemmin esittämäni arvioinnin (24.6.2012, postauksessa 27.6.2012) tulkintaa.

Mitä arvioinneista opimme?

Taulukoiden kaikkien taustatekijöiden läpikäyminen olisi erittäin kiinnostavaa, mutta artikkelin tavoitteiden kannalta nostan esiin asioita, joiden kehittämisen avulla Suomen A-maajoukkueen tavoite pelata lähes jatkuvasti arvoturnauksissa voisi parhaiten toteutua.

Pelaajien osaamiset

Arviointini mukaan suomalaiset pelaajat jäävät jälkeen sekä taktisessa että psyykkisessä osaamisessa sellaisista joukkueista, jotka ovat pärjänneet arvoturnauksissa. Suomi ei kalpene tekniikassa eikä fysiikassa esimerkiksi Kreikan rinnalla, mutta joukkue oli neljä vuotta sitten – ja osin vieläkin – taktisesti ja henkisesti paljon Suomea parempi. Ongelma on onneksi voitettavissa, koska lähtökohtaisesti suomalaisten on käsittääkseni paljon helpompi omaksua joukkuepelitaktiikoita kuin esimerkiksi kreikkalaisten.

Henkisen vahvuuden ja osaamisen hankinta toki vaatii myös konkreetteja hyviä kokemuksia, jotka vahvistavat henkistä kanttia, mutta osa siitä on myös opittavissa ja hankittavissa esimerkiksi tukea ja luottamusta lisäävillä toimilla – hyvät valmistautumiset otteluihin ja turnauksiin, luottamus valmentajan ja pelaajien ja liiton kesken jne.

Teknisen osaamisen kehittäminen on tietysti pidempi projekti, mutta supertähtiäkin voi jalkapallossa syntyä nopeasti – usein melko keskitasoinen pelaaja nousee arvoturnauksessa tasolle, jossa häntä voi pitää supertähtenä. Esimerkkeinä olkoon Jevgeni Arshavin tai Xavi tai jopa Iker Casillas (ensimmäisessä, yllättävässä turnauksessaan). Mutta, kuten jo kirjoitettu, yhä useammin A-maajoukkueitten menestys perustuu hyvälle taktiselle joukkuepelaamiselle eikä yksittäisille tähdille. Ja tähtienkin on noudatettava yhteistä taktiikkaa yhä tiukemmin.

Yhteenvetona voi sanoa, että A-maajoukkueen pelaajien osaamiseen voivat vaikuttaa yllättävän paljonkin maajoukkueen valmentaja ja Palloliitto, vaikka voisi kuvitella, että pelaajien osaaminen on kiinni vain seuroissa tai perheissä tehtävästä työstä. Nostin tähän perheen ja läheiset yhdeksi arvioitavaksi kohteeksi, koska se on yhä tärkeämpi tekijä huippu-urheilussa ja esimerkiksi yksilölajeissa ei voitaisi edes ajatella, että perheitä ei integroitaisi jollakin tavalla mukaan toimintaan. Jalkapallossa tämä puoli on käsittääkseni melko lailla lapsenkengissään. Syynsä on silläkin, että taktista ja psyykkistä tai itse asiassa psykososiaalista valmennusta ei tutkita, siitä ei ole paljonkaan oppimateriaalia tai opetusta. 

Vertailussa eri maiden kesken kiinnittää huomion tietysti se, että kokonaisvaltainen tarkastelu nostaa Saksan ja Ruotsin sekä Espanjan ja siihen ryhmään kuuluvien maiden pelaajien rinnalle tai ohikin ja taitavat afrikkalaiset tai Balkanin alueen pelaajat jäävät niistä paljon jälkeen. Kysehän on juuri tästä: toiset ovat ikään kuin ylisuorittajia ja toiset alisuorittajia. Toisin päin ajateltuna voidaan tulevaisuus nähdä myös niin, että juuri Afrikan ja Balkanin – sekä myös Suomen – joukkueilla ja pelaajilla on runsaasti potentiaalia kehittyä huipulle, kun taas Saksa ja Ruotsi ottavat irti kaiken tehon, minkä ”koneestaan” saavat. 

Valmennukselliset tekijät

Keskeisimmät havainnot valmennuksesta lienevät seuraavat: valmentajien ja oman pelitavan ja –taktiikan merkitys on viime vuosina noussut selvästi. Julkisuudessa puhutaan paljon ”puolustuksen kautta” pelaamisesta, jolla tarkoitetaan sitä, että menestyvän joukkueen tulee puolustaa joko koko joukkueella tai ainakin se on taktisesti ja henkisesti tärkeä asia. Silti ajatus on hiukan ristiriitainen, sillä monet menestyvät joukkueet lähtevät pelin hallinnasta ja vielä suurempi osa sen kontrolloinnista.

Itse en käyttäisi termiä ”puolustuksen kautta”, koska silloin myös hyökkäys ja aggressiivinen karvauspelikin lasketaan puolustukseksi ajatuksella ”hyökkäys on paras puolustus”. EM-kisoissakin tehtiin paljon maaleja ja kaiken lisäksi yllättävästi eli murrettiin hyvät puolustukset panostamalla mielikuvitukselliseen ja – mikä tärkeintä rohkeaan, hyökkäysalueella tai sen osalla miesylivoimia tuottavaan pelitaktiikkaan. 

Myös erilaiset kenttäryhmitykset tukevat ajatusta siitä, että taktiikoilla on yhä tärkeämpi merkitys nykyjalkapallossa. Tärkeitä termejä ovat kohtaamisen alue, jolla tarkoitan sitä, millä alueella aiotaan riistää pallo vastustajalta. Tämä myös antaa lähtökohdan omalle hyökkäyspelille. Ja tästähän siis puhutaan silloinkin, kun käytetään termiä 2-suunnan pelaaminen. On siis osattava puolustaa – peittää ja riistää – ja lähteä nopeasti hyökkäyksiin, joissa pyritään saamaan aikaan miesylivoimia tietyille alueille tai saada palloa tyhjiin tiloihin.

Tämä puolustuslinjan taakse pelaaminenhan oli yksi ”vanha uutuus”, jonka Espanja esitteli EM-kisoissa. Erittäin vaikea pelitaktiikka, joka onnistuu vain joukkueelta, joka kykenee hallitsemaan hyvin keskikenttää, jotta äärimmäisen tarkasti ajoitetut ja osoitetut syötöt pystyy oikea-aikainen ja rohkea hyökkääjä vastaanottamaan. (Huom. vuoden 2012 kisoissa Espanja pelasi näin oikeastaan vain loppuottelussa Italiaa vastaan).

Oma pelitapa on ”mantra”, jolla tänä päivänä pärjää hyvin pitkälle – Saksa loppuotteluun, Venäjä välieriin, Kreikka neljä vuotta sitten mestariksi. Toisaalta Italia, Ruotsi tai Tsekki eivät pärjänneet kovin hyvin, vaikka niillä varsin hioutuneet omat pelitavat ovatkin. Oma pelitapa onkin sitä tärkeämpi, mitä huonompi pelaajamateriaali joukkueella on, vaikka huipuillakin se täytyy olla. Toisaalta omaa pelitapaa vieläkin tärkeämpää on kyky pelitaktiikan variointiin, minkä Espanja ja Turkki osasi, Hollanti esimerkiksi ei.

Espanjan valmentaja Aragones kykeni tekemään taktisen siirron – yleensä pelaajavaihdon avulla – ennen kuin hänet oli siihen pakotettu ja hetkellä, jolloin siirto ehti vaikuttaa Espanjan peliin. Useinhan vaihdot tehdään liian myöhään eikä uutta taktiikkaa ehditä toteuttamaan. Saksahan oli tästä loppuottelussa karmaiseva esimerkki – siirrot tehtiin liian myöhään eikä niistä seurannut mitään muutosta kentällä. Voi tietysti olla, että he eivät yksinkertaisesti kyenneet tekemään muutosta, vaikka tarkoitus olisi ollutkin. 

Tärkeä tekijä nykyään on myös se, miten joukkueet voivat valmistautua arvokisoihin, mutta myös yksittäisiin otteluihin. Kun huippuseurat ja –pelaajat ovat kiinni seurojen erilaisissa liigoissa, niin maajoukkueet voivat kärsiä. Tämä tietysti voi tehdä sen, että maajoukkuetasolla nykyään pärjäävät sellaisetkin joukkueet, joiden pelaajat eivät pelaa huippuseuroissa. A-maajoukkueet ehtivät ja jaksavat harjoitella yhdessä ja pelaajille on tärkeää näyttää osaamisensa juuri maajoukkueissa. Tämä kehityshän on aika tuttua myös jääkiekosta ja muistakin ammattilaisjoukkuepeleistä. Se tietysti lisää Suomen mahdollisuuksia jalkapallossakin.

Jos sitten ajatellaan, miten asioihin voi vaikuttaa, niin tämä osio näyttää SPL:n ja A-maajoukkueen valmentajan osalta aika hyvältä. Kaikkiin tekijöihin voi vaikuttaa aika nopeallakin aikataululla, sen on osoittanut vaikkapa Guus Hiddink eri maiden valmentajana toimiessaan, vaikka parempia esimerkkejä ovatkin ne, jotka ovat toimineet pitkään jonkun tietyn maan päävalmentajana. Tai joissa on tietty yleisesti hyväksytty peruskäsitys siitä, minkälaista A-maajoukkueen pelin pitää olla.

Tärkeää ei tietenkään ole pelkkä pelitapa, vaan se, että tuo pelitapa on menestystä tuova. Piintynyt pelitapa voi olla myös suorin tie turmioon, josta ehkä Englanti on ollut paras esimerkki. Stig-Göran Eriksonhan toi uuden, menestystä tuovan pelitavan vanhan loppuun käytetyn tilalle. Valitettavasti Eriksonin uudistusten ei annettu kehittyä riittävän pitkälle. 

Valmennuksen yleinen taso ei Suomessa ole heikko, mutta ehkä juuri näissä edellä mainituissa tekijöissä on parannettavaa. Psykososiaaliskulttuuristen tekijöiden merkitys lisääntyy sitä mukaa, kun peli muuttuu taktisesti vaativammaksi. Tällöin psyykkiset, tiedolliset ja sosiaaliset tekijät nousevat arvoonsa. Taktiikkaan on esimerkiksi luotettava, vaikka se ei tuntuisi itselle sopivankaan tai vaikka se ei heti tuottaisi tulosta. Syy alueen välttävään osaamiseen ei ole pelkästään Palloliitossa, vaan alan osaaminen on Suomessa – itse asiassa tutkimuksen tasolla muuallakin – aika heikkoa. Selvästi siis alue, jota kehittämällä Suomi voisi saada myös kilpailuetua muihin maihin. 

Ja valmennuksen tasoonhan Palloliitto voi ehkä kaikkein eniten vaikuttaa – se on urheilujärjestöjen yksi keskeisimpiä tehtäviä. Itse lisäisin voimakkaasti yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa ja ottaisin rohkeasti oppia muista lajeista. Suomalainen valmennustietous on sinänsä aika korkeatasoista ja menestystä saavutetaan laajalla rintamalla juuri korkeatasoisen valmennuksen ansiosta. Valmennuksen taso ei tosin ole kiinni vain laadusta, vaan myös määrästä, jolloin liiton, alueiden ja seurojen merkitys lisääntyy. Junioreiden valmennusosaamisen nostamisessa on monia muitakin keinoja kuin liiton kurssit. 

Valmennuksen taustat

Pelaajamateriaalilla käsitän tässä kohdassa laajempaa pelaajamateriaalia kuin mistä A-maajoukkue valitaan, mutta en kuitenkaan koko maan pelaajistoa. Ajattelen, että maassa täytyy olla riittävä määrä tasokkaita pelaajia, joista valitaan maajoukkueet, mutta myös niin, että riittävää kilpailua pelaajien kesken syntyy. Jos aikuispelaajat luokiteltaisiin viisiportaisella asteikolla, niin menestyvässä maajoukkueessa täytyisi olla 2-4 viitosluokan pelaajaa ja loppujen tulisi olla hyvää nelosen tasoa mukaan lukien vaihtopelaajat.

Seuraavassa kategoriassa joukkueessa voi olla vain neloskategorian pelaajia ja vaihdossa muutama kolmoskategorian pelaaja. Suomen maajoukkueessa on itse asiassa ollut pitkään kaksi viitoskategorian pelaajaa, mutta vastaavasti liian vähän neloskategorian pelaajia ja liikaa kolmoskategorian pelaajia. Viime vuosina ei ole tainnut olla enää yhtään kakkoskategorian pelaajaa kentällä, mutta vaihtopenkillä heitäkin on voinut olla.

Jotta pelaaja nousisi tuohon toivottavaan neloskategoriaan, tulisi hänen nykyisten kriteerien mukaan pelata vakituisesti ja aika hyvinkin vähintään ’supermaiden’ kakkosliigoissa tai Hollannin, Ranskan, Venäjän, Turkin ja joidenkin muiden maiden ykkösliigoissa. Silti poikkeuksiakin löytyy ja todella monissa joukkueissa on omienkin maiden ei niin korkeatasoisten liigojen huippuja. A-maajoukkueessa tarvitaan hyviä pelaajia, joilla on kokemusta, jota voi myös saada maajoukkueessa, jos ei sitä seurajoukkueessa saa.

Kotimaisen liigan tasoon ei Palloliitolla eikä päävalmentajalla ole kovin paljon vaikutusmahdollisuuksia. Toki liitto voisi painostaa liigaa pienemmäksi, mutta sekään ei välttämättä tee liigaa paremmaksi. Sen sijaan on kaksi tekijää, jotka olen tähän nostanut, joihin Palloliitto voi paljonkin vaikuttaa. Pelaajien tuki ja nuorten motivointi ovat ehkä aika yllättäviäkin vetoja tähän muuten tuttuun listaan. Lähtökohtana on se, että Suomessa nuorten pelaajien tukeminen ja motivointi ovat oleellisia asioita, jotta saavutettaisiin tavoite, jossa tasokkaita aikuispelaajia olisi riittävästi A-maajoukkueen tarpeisiin.

Vaikka nämä asiat yleensä ajatellaan hoidettavaksi seurojen tai perheiden kautta, niin uskon, että Suomessa myös Palloliitolla voisi olla entistä aktiivisempi rooli asiassa. Perustelen asiaa seuraavasti. Suomessa jalkapallo ei ole niin merkittävä urheilulaji, että nuoret motivoituisivat ikään kuin itsestään tavoittelemaan jalkapalloilijan uraa. Jalkapalloilijoiden tukijärjestelmät ovat kehittyneet myös lajin huippumaissa ja kohderyhmänä ovat juuri 15-23 –vuotiaat, joiden uraa ja kehitystä pyritään eri tavoin tukemaan.

Murrosiässähän nuoret irtautuvat Suomessa kulttuurisesti perheiden vaikutuspiiristä ja omien kavereiden merkitys lisääntyy. Jos näissä kavereissa ei ole jalkapalloon tai edes urheiluun myönteisesti suhtautuvia, niin moni lupaava ura katkeaa tai ainakin heikkenee kehityksen kannalta ratkaisevien vuosien aikana. Tarkoituksenani ei ole rakentaa mitään sisäoppilaitossysteemiä, vaan Suomen oloihin sopivaa tukijärjestelmää.

Tavoitteena tulisi olla se, että potentiaaliset A-maajoukkuepelaajat saisivat riittävästi tukea niin, etteivät he lopettaisi – aika moni ”lahjakkuuksista” tekee nykyään senkin – vaan heidän uransa jatkuisi vaikeuksienkin jälkeen noususuuntaisesti ja tuetusti. Suomessa ei ole varaa hukata yhtään kykyä ja on yritettävä turvata riittävän suuren joukon jatkavan huippuun tähtäävästi.

Tuen ja motivoinnin keinojen ei tarvitse olla kovin raskaita eivätkä edes kalliita. Yksi mahdollisuus on Internet-pohjainen tuki, jolla tällainen ”akatemia” voisi pitää yhteyttä sekä toisiinsa että valmentajiin ja ”mentoreihin”, jotka olisivat tietysti nykyisiä tai entisiä A-maajoukkuepelaajia. Voisi ajatella, että joka ikäluokasta 200 tai vaikkapa vain 60 pelaajaa kuuluisi tällaisen tuen ja motivoinnin piiriin. Yhteiset kokoontumiset, esimerkiksi A-maaotteluihin ja erilaisiin tapaamisiin, voisivat olla arvaamaton tuki nuorille, jotka yrittävät tavoitella taivaita. Tarvitaan juniorimaajoukkueita suurempaa piiriä, jonka pelaajat harjoittelisivat määrätietoisesti, valmennuksellisesti oikein ja motivoituneesti.

Sunnuntai, 8. heinäkuuta 2012, klo 11.10

Kisoista on nyt jo viikko takana. Palautuminen arkeen ilman lähes jokailtaisia huippumatseja on onnistunut hyvin. Kesäloma omine puuhineen – mökin maalaus, erilaiset pihatyöt, lapsenlapsen kanssa matkat eläintarhaan ja muu puuhastelu – sekä oppimispäiväkirjojen arvioinnit, muutaman opinnäytetyön ohjaus ja päässä pyörivät tutkimusten ja artikkeleiden tekemiset ja kirjoittamiset tekevät päivistä täyteläisiä. On väliin mahtunut niin tyttären opiskelupaikan, oman pikku apurahan ja äidin syntymäpäivän juhlintaakin.

Mutta palataan nyt vielä futikseen hetkeksi. Täytin pallon ja potkin sitä seinään ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Pystyin potkaisemaan kivutta myös leikatulla jalalla eivätkä liikkeeni olleet niin kömpelöitä kuin odotin. Hauskaa oli se, että alle kaksivuotias pojantytär alkoi heti matkimaan liikkeitäni. Hän jopa muutti juoksutapaansa ’jalkapallomaiseksi’ nähtyään minun kikkailevan pallolla. Ei siis ihme, että urheilu, kuten taidekin, periytyy, kun ihan pienestä asti saa malleja käyttäytymiseensä. Tosin en ole varma, oliko minun mallini erityisen hyvä tulevalle pelaajalle…

Liikkumisen ja urheilemisen merkityksellisyyteen tämäkin liittyy ja koko tämä ekskursioni jalkapallon EM-kisoihin näillä sivuilla. Vaikka kyse on vain yhdestä liikuntalajista, niin samat lainalaisuudet pätevät myös muihin lajeihin. Juttelimme tästä perjantaina moninkertaisen voimanoston suurkisamitalistin Mervi Rantamäen (ks. esim. http://www.youtube.com/watch?v=P5dXoEhQMvs) kanssa pitkään käydessäni etsimässä mahdollisia uusia urheiluvälineitä (käymme samalla salilla ja lisäksi hän on erinomainen urheiluvälinemyyjä).

Myös Mervi korosti sitä, miten tärkeää on valmennusryhmän, läheisten ja suuren yleisön tuki varsinkin pienessä lajissa, jota esimerkiksi olympiakomitea ei juurikaan tue. Epäreilulta kuulosti tässä suhteessa se, että Mervi ei ole saanut OK:n tukea valmennukseen, vaikka meriittejä on vaikka muille jakaa. Harjoittelu on tehtävä 40 viikkotyötunnin päälle. Silti tähtäimessä olivat syksyn MM-kisat, ennätys siellä, joka takaisi ehkä mitalin ja matkan World Gameseihin. Ja millä innostuksella, vaikka kyseessä ei ole enää ’pikkutyttönen’, vaan 38-vuotias kahden lapsen äiti. Olisipa jokaisella suomalaisella samanlainen palava into omaan tekemiseensä – ja ainakin jonkinlanen into liikkumiseensa!

No, siksihän näitä sivuja pidänkin, että jokaiselle löytyisi syitä ja erilaisia merkityksiä liikkumiseen ja urheilemiseen. Mervin tavoitteena tuntuivat olevan tulokset (niiden parantaminen), kisoissa menestys, mutta myös oman itsen parempi tunteminen. Vertailimme nimittäin pitkään kokemuksiamme lonkkiemme ’eriparisuudesta’ (toinen ylempänä kuin toinen), joka aiheutti minulle lonkkanivelvamman ja Merville ongelmia nostotekniikassa. Kummallekin oli tärkeää oppia sellaiset liikkeet, harjoitukset ja palautukset, jotka parantaisivat ’elämää’. Merville se merkitsee mitaleita, minulle kivuttomampaa liikkumista ja mahdollisuutta harrastaa itselleni tärkeitä liikuntalajeja.

Mutta palataanpa jalkapalloon ja itse asiassa neljän vuoden taakse ja niihin ajatuksiin, joita sain edellisten jalkapallon EM-kisojen aikaan. Silloinhan käytiin kuumaa keskustelua suomalaisen jalkapallon kehittämisestä (tosin sitä on taidettu käydä niin kauan kuin minä muistan, ja varmaan pidempäänkin), Silloinen ideani oli siirtää keskustelu Suomesta vähän kansainvälisemmäksi ja pohtia sitä, millaisin edellytyksin muualla maailmassa on päästy tuloksiin. Meillähän keskustelu oli silloin jämähtänyt yläastetasoiseksi väittelyksi siitä, pilasiko ’nuorisuomihenki’ suomalaisen huippujalkapallon vai ei.

Katse muualla maailmaan, vaikka taustaksi minulla ei juurikaan ollut tutkimustietoa, jota tällaisista(kin) aiheista onkin vähän, opetti ainakin minua. Varmaan jokaisessa maassa käydään samantapaisia keskusteluja aika ajoin – voin kuvitella, että esimerkiksi Hollannissa ja Ranskassa kiehuu taas. Ja syyllisiä etsitään; ja lehtitietojen mukaan on löydettykin. Päävalmentajat vaihtuvat kummassakin maassa, mikä ei tietysti takaa menestystä sekään, jos homma on muutenkin pielessä, mistä Ranska tai Englanti lienevät nyt ajankohtaisimmat esimerkit.

Kun Suomessa ollaan lähes Hollanti- tai ’Ajax-uskovaisia’, niin kannattaisi varmaan tutustua tarkasti siihen keskusteluun, mitä nyt Hollannissa käydään. Onkohan perustasollakin tehty virheitä, kun esimerkiksi paljon mainostettu nuori superpakki Jetro Willems ei mielestäni täyttänyt kovinkaan hyvin paikkaansa joukkueessa, jossa tosin oli paljon suurempiakin epäonnistujia. Jos kyse olisi Suomesta, niin me kuitenkin huutaisimme suureen ääneen, että juniorivalmennus on mennyt pahasti pieleen, kun se ei kykene tuon parempiin tuloksiin…

Yritän siis tässä sanoa, että a) Suomi ei ole ongelmineen yksin, b) kannattaa katsoa kriittisesti sitä, mitä maailmalta kannattaa ottaa opiksi eli miettiä, miten opit mahtavat siirtyä ja juurtua suomalaiseen järjestelmään ja kulttuuriin ja c) silti pitäisi luoda pitkäjänteinen malli, jossa jotkut osat ovat pysyviä ja luottamusta lisääviä, mutta aika suuri osa voisi olla jatkuvat oppimiset ja kehittämisen alla jopa niin, että annettaisiin monenlaisten mallien elää rinnan.

Tässä ajattelen esimerkiksi uuden huippu-urheilujohtaja Mika Kojonkosken (HS 7.7.2012) kanssa ainakin osittin samoin, kun hän korosti paikallistason tärkeyttä. Kojonkoski käytti esimerkkinään Norjaa ja sitä ’muhevaa urheilukulttuuria’, joka syntyy siitä, että seura ja koko paikallisyhteisö sponsoreita myöten tukee urheilijaa (joukkueitakin kai) huipulle asti. Samanlaista yhteisöllistä ja kulttuurista merkitysmaailmaa kuvaa mielestäni loistavasti Antti Kariston ja Pekka Laaksosen dokumentoima ja tulkitsema lahtelaisten mäkihyppääjien, ’Punapaitojen’, elämä muutama vuosikymmen sitten, kun Lahti vastaan Muu maailma mäkihyppyotttelu olisi todennäköisesti päättynyt lahtelaisten voittoon ( https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-325-30122011TULKINTABLOGI.pdf).

Kaikkialle ei siis kannata rakentaa sen enempää Ajax- kuin HJK-malliakaan jalkapallojunioreiden valmentamiseen, vaan pitää käyttää paikallisia resursseja ja rakentaa vahvaa merkitysmaailmaa jalkapallon ympärille. Nykyäänhän puhutaan ’brändistä’, mikä on aivan liian kapea ja haavoittuva termi käytettäväksi urheiluun, joka on sekä elämäntapaan, alakulttuuriin että vapaaehtoistoiminnan alueeseen kuuluva yhteisöllisen toiminnan muoto.

Merkitysmaailman rakentaminen ei tietenkään ole mikään helppo asia, mutta esimerkiksi Jyväskylän JJK on onnistunut siinä loistavasti, vaikka lähtökohdat olivat todella huonot. Kun aloitin liikunnan opiskelun Jyväskylässä 30 vuotta sitten, kaupungissa oli kolme mestaruussarjassa pelaavaa pesäpallojoukkuetta ja jalkapallojoukkue 2-divarissa. Mikkeliläisen jaliskaupungin ’ylijäämänäkin’ olin yhtäkkiä Jyväskylässä huipputasoa. Futista oli melkein mahdoton arvostaa sen ajan Jyväskylässä.

Nykyinen ’buumi’ on rakennettu sekä pitkäjänteisellä juniorityöllä että innovatiivisella ja innostuneella hulluudella, jossa on toki koko ajan ollut vahva ’hyvän yhteisöllisyyden’ leima. Jalkapallo on siellä ’hyvän’ asialla. Tämä olisi muuallakin tärkeä muistaa, että jalkapallo ei kurkota vain ylöspäin menestykseen ja kansainvälisille kentille, vaan myös sivuille ja alaspäin eli yhteisöön, perheisiin ja tulevaisuuteen. Oli hienoa, että JJK voitti Norjan Stabaekin, jota on Suomessa pitkään pidetty jotenkin suomalaisia parempana joukkueena ja myös Norjan liigaa parempana sarjana (mitä se ehkä onkin).

Mutta nyt siis lopulta lyhyeen yhteenvetoon neljän vuoden takaa…

Yhteenvetoa

Asetin tavoitteeksi analysoida Suomen A-maajoukkueen menestyksen kohottamiseksi tarvittavia tekijöitä ja esittää oman ehdotuksen niiksi toimiksi, jotka voivat tuota pitkään odotettua menestystä parhaiten tukea. Olen käynyt edellä läpi niin eri jalkapallojärjestelmien vahvuuksia kuin heikkouksia eri menestykseen vaikuttavien tekijöiden suhteen. Olen myös arvioinut suomalaisen jalkapallojärjestelmän vahvuuksia ja heikkouksia suhteessa muihin järjestelmiin ja osin olen myös keskustellut muun suomalaisen huippu-urheilun valmennuksen kanssa.

Tavoitteena on ollut löytää ne tekijät, joilla parhaiten ja tehokkaimmin kehitettäisiin A-maajoukkuettamme. Osa tekijöistä voidaan toteuttaa nopeastikin, osa vaatii pidemmän aikaa. Olen myös arvioinut sitä, kuka/mikä taho pystyy vaikuttamaan muutokseen, jota eri tekijöiden kohdalla tarvitaan.

Seuraavassa vielä yhteenvedonomaisesti jo edellä esittelemäni painopisteet kehittämisessä:

1. Pelaajamateriaali ja pelaajien osaamiset

• pelitaktisen osaamisen kehittäminen
• psykososiaalisen osaamisen kehittäminen

Vaikuttajana tärkein lyhyellä tähtäimellä on kulloinenkin päävalmentaja. Palloliitto voi vaikuttaa asiaan myös omien valmentajiensa, valmentajakoulutuksen, tutkimus- ja kehitysyhteistyön kanssa, jossa yhteistyökumppaneina tutkijat ja muiden lajien osaajat.

2. Valmennukselliset tekijät

• suomalaisen pelitavan kehittäminen
• kisoihin ja otteluihin valmistautumisen parantaminen

Suomalaisen pelitavan kehittäminen voi olla vaikeakin tehtävä, mutta jos lähtee tekemästäni vertailusta, niin peruselementit on löydettävissä jostakin Kreikan ja Ruotsin –pelitapojen suunnalta. Espanjan tai edes Saksan kaltaisten pelitapojen toteutukseen eivät suomalaisten pelaajien eikä kulttuurinkaan eväät riitä. Pelin hallinta huippumaita vastaan on äärettömän vaikeaa. Sen sijaan aloitteellisuus, kontrolli ja yllätyksellisyys voisivat olla elementtejä, joita Suomen A-maajoukkueen tulisi kehittää voimakkaasti, jos se aikoo päästä tavoitteisiinsa. Äärimmäisen tärkeää on se, että maajoukkue valmistautuu erittäin huolellisesti jokaiseen otteluun.

3. Valmennuksen taustat

• Nuorten kyvykkäiden pelaajien monipuolinen tukeminen ja nuorten pelaajien motivointi
• Yhteistyö Palloliiton, seurojen ja perheiden kanssa

Nämä menevät osin päällekkäin, vaikka ensin mainittu tarkoittaa16-23 –vuotiaiden tehokasta, mutta edullista tukemista niin harjoittelussa, elämässä, opiskelussa kuin urasuunnittelussakin. Tärkeintä ovat yhteisyyden luominen, mentorit ja hyvä tietämys uraan liittyvissä asioissa. Nuorten motivointi koskee myös nuorempia pelaajia, joita tulisi eri tavoin houkutella jalkapallon pariin, kehittyä siinä ja pysyä mukana mahdollisimman pitkään.

Kokonaisuuden kannalta erityisen tärkeää on saada liitto ja seurat tukemaan perheitä, koska lopultahan on kysymys siitä, että perheissä jalkapalloilijatkin kasvavat. Joukkuelajeissa on jotenkin ajateltu, että perheet ovat välttämätön paha kokonaisuuden kannalta, vaikka muissa lajeissa on erittäin hyvin huomattu, että ilman perheiden tukea ei synny huippu-urheilijoita.

Tässä esitetyt kehittämisen kohteet eivät tarkoita sitä, että jotkut muut tulisi jättää hoitamatta, päinvastoin. Niitä tulee kehittää edelleenkin aktiivisesti, mutta nämä tässä esitetyt asiat tuovat jotain uutta kokonaisuuteen ja auttavat samalla vanhoja keinoja – esimerkiksi pelaajien teknisen tai fyysisen osaamisen kehittäminen – kehittymään entisestään. Joskus yhteen tavoitteeseen päästään toisen tavoitteen toteuttamisen kautta. Motiivi harjoitteluun ja tuki uran jatkamiseen ovat varmaankin erittäin suuressa yhteydessä pelaajien tekniseen ja fyysiseen taitoon.

Ja A-maajoukkuepelaajien taktinen osaaminen eli tieto siitä, mitä kussakin tilanteessa itse teen ja muut tekevät, auttaa lisäämään kovasti mainostettua pelinopeutta. Nopeus ei ole pelkkää fysiikkaa, vaan se on ajattelun, ymmärryksen ja yhteistyön nopeutta. A-maajoukkueessa ei voi enää tehdä tuhansia toistoja, vaan taktiset kuviot rakentuvat ajatuksina, mielikuvina ja luottamuksena toisiin ja valmentajaan.

klo 12.31

Nämä kursiivilla kirjoittamani tekstit näissä EM-kisablogeissa muodostavat siis kokonaisuuden, joka on neljän vuoden takaa ja siksi kaikki niissä esitetty ei – onneksi – vastaa täysin sitä, mitä ajattelen asiasta tänä päivänä. Täytyy kai minunkin kehittyä ajattelussani!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa heti EM-kisojen jälkeen päivitetty versio suomalaisen jalkapallon kehittämisestä, mutta nyt huomaan, että ajatukseni ei tule toteutumaan. Täytyy antaa uusien havaintojen muhia vielä jonkun aikaa. Ehkä syksyn MM-karsintojen jälkeen on otollinen aika palata asiaan, kun näemme, miten Mixun Huuhkajat selviävät karsintapeleistä ja voiko ’joulukuusta’ alkaa koristelemaan vai pitääkö kuiva ranka heittää menemään jo ennen joulua…

Siihen asti jalkapallon ystävien kannattaa kannattaa omaa joukkuettaan ja omaa pelaajaansa. Miksei muuten jalkapallossa ole otettu pesäpallosta enemmän oppia, sillä siellähän melkein jokainen pelaaja on jonkin paikallisen yrityksen tukema? Ainoastaan Mikkelin Palloilijoilla olen nähnyt tällaista käytäntöä ja jotkut seurat ovat myyneet ’kulmansa’ ja Puotinkylän Valtti myi myös tekonurmensa neliön erissä. Kaikki hyvät innovaatiot ovat tarpeen, että merkitykselliset siteet vahvistuisivat urheilijoiden, joukkueiden ja paikallisyhteisön välillä.

Tästä lähtien seurailen taas enemmän sekä (omaa) liikkumistani kesälomalla ja teen kuntoutusarviointia. Mutta toki kommentoin myös ajankohtaisia liikunta- ja urheilumaailman asioita aina, kun siihen on aihetta. Liikunnan ja urheilun maailmahan on täynnä merkityksiä, jotka kiinnostavat liikuntasosiologia.

Ai niin, minähän osallistuin myös EM-kisaveikkaukseen tavoistani poiketen. Onnistuinkin omasta mielestäni aika hyvin arvaamaan pärjääjiä. Loppuotteluun veikkasin ’varmaa’ eli Espanjaa, mutta jokeriksi nostin Englannin, mikä ei sitten toiminut. Maalikuninkaaksikin veikkasin yllättäjää, jotta voisin näin parantaa asemiani arvauksessa, joka siis ainakin joiltakin osin perustuu sattumaan ja yllätyksiin. Suosikkini Llorente ei sitten päässyt edes kentälle, mutta melkein yhtä suuri yllätys toki oli se, että Fernando Torres voitti tuon kisan. Onnea hänelle, sillä sitä hän oikeasti tarvitsikin surkeiden vuosien jälkeen.

Veikkausrinkimme voittaja oli sekin suuri yllätys, mikä kertonee jalkapallon olevan edelleenkin ennakoimaton maailma, jossa tieto ja tunne tekevät ristiinpölytyksiään ovelasti. Kisan voittaja oli nimittäin Chelsea –niminen koira! Näin siis mustekalojen ja muiden eläinmaailman ennustajien lisäksi koira on osoittautunut futisasiantuntijaksi ja vieläpä ennen kisoja tehdyssä veikkauksessa. Kärjessä olivat myös nuori ja keski-ikäinen nainen sekö juniori, mikä ei mairittele suurimpana ryhmänä olleiden keski-ikäisten miesten osaamista veikkauksen saralla.

Mutta tämä juuri tekee jalkapallosta niin rakastetun pelin; kuka tahansa voi olla asiantuntija, vaikka ei itseään sellaiseksi lukisikaan (näin ymmärsin lukemistani sähkäpostiviesteistä; tämä ei siis tarkoita sitä, etteivätkö naiset voisi olla asiantuntijoita). Kissaihmisenä en osaa vielä luokitella koiran voittoa kovin tarkasti mihinkään kategoriaan. Ihmiset on helppo päihittää, mutta entä jos olisin pistänyt kissani naukumaan veikkauksia?

 

Näissä blogeissani saadaan neljä parasta joukkuetta selville. Pelejä seurataan välillä tarkalla silmällä, väliin kauempaa. Suomalaista jalkapalloa kehitetään analysoimalla suomalaisen jalkapallon kehityspiirteitä ja –tekijöitä vertaamalla eri tekijöitä muun maailman vastaaviin.

Lauantai, 23. kesäkuuta 2012, klo 9.50

Jalkapallo ei ole koko elämä minullekaan, ei ole ollutkaan kuin muutaman vuoden nuoruudessani. No, ei ihan koko elämä silloinkaan. Erittäin tärkeä osa kuitenkin. Yksi lukioikäisen nuoren miehen identiteetin rakennuspuistahan se tietenkin oli. Piti tietää, missä olisi hyvä, millä voisi maailmassa päteä. Piti myöskin olla osa jotakin joukkiota, jolla oli merkitystä, johon kuuluminen toi itsellekin lisäarvoa. Ei sitä kuitenkaan noin osannut ajatella, kaikki tapahtui kuin selkäytimestä. Silti kaikki tuo on myös totta, vaikka se olisi itselle tiedostamatontakin. Sosiologille tuo itselle tiedostamaton on kuitenkin todellista, sosiokulttuurisiin odotuksiin vastaamista.

Tämä siis selitykseksi siitä, miksi en ole blogannut melkein viikkoon, vaikka EM-kisat käyvät villeimmillään. Pelien jälkeen keskiyöllä olen ollut liian väsynyt ja päivät ovat menneet oikeiden töiden parissa. Oppimispäiväkirjojen arviointia, opinnäytteiden ohjausta ja arviointia, uusien tutkimusaineistojen hankintaa on ollut riittävästi – ja kesälomallekin jää hommaa, joka tosin on varsin antoisaa. Oman aikansa vei tietysti juhannus, matkat maan toiselle puolen, terassiremontti ja maalausurakka. Futisbloggaukseen ei ole riittänyt energiaa ja muut sosiokulttuuriset odotukset ovat olleet voimakkaampia.

Edellisen viikon Hesari-haastattelusta, josta kirjoitin viime postauksessani, ilmestyi artikkeli (http://www.hs.fi/digilehti/sunnuntai/Gooooooooool+Maaaaaaaaaali/a1340260168359), jossa painopiste oli lopulta hieman erilainen kuin haastattelua antaessani kuvittelin. Vertailu muihin maihin oli artikkelissa vahvempi kuin itse ajattelin. Meidän tutkijoiden onkin joskus vaikea ymmärtää, että mediassa elää erilainen ’tarina’ todellisuudesta kuin oman alan tutkijoilla. Kaikki lehdessä kirjoitettu täytyy suhteuttaa ennalta yleisesti tiedettyyn eikä mihinkään kovin spesifiin oman alan erityistietoon.

Olisin mieluusti nähnyt lisää jalkapallokannattamisen sukupuolikulttuureista, jonka toimittaja oli nostanut juttuun mukaan. Joissakin kisoissa kommentaattoreina olivat myös ’jalkapallolesket’, jotka toivat mukaan myös arjen, jossa on elettävä, vaikka urheilu olisi kuinka tärkeää. ’Lajiniilous’, johon kuuluu kaikenlaisen faktatiedon osaaminen, on kannattamisen yksi muoto, mutta vain yksi. Erilaisia kannattajaryhmiä, -tapoja ja –tyylejä tulisi sallia ja vahvistaa, jotta futiskulttuuri kehittyisi Suomessakin…

Mutta palataan nyt kuitenkin viikon tapahtumiin ja tunnelmiin. Maanantaina Espanja voittaa Kroatian ja Italia Irlannin. Etukäteen toivoin Kroatian ja Espanjan pääsevän lohkosta jatkoon. Jälkikäteen olisin vaihtanut Espanjan Italiaan, vaikka olenkin iloinnut vuosikausia Espanjan tai oikeastaan FC Barcelonan ’uudesta jalkapallosta’, jossa yhdistyy valtavan tehokas pallonriistopeli pelinhallintaan ja painopisteiden siirtoon perustuvaan hyökkäyspeliin. Kaikelle on kuitenkin aikansa ja viime pelikausi jo näytti, että jalkapallon olisi siirryttävä uuteen vaiheeseen. Mestareiden liiga ja La Liga sen jo osoittivatkin, että katalaanien pelitaktiikka ei enää ole voittamaton doktriini.

Todennäköistä tosin on, ettei näissä kisoissa vielä synny mitään selkeästi uutta pelitapaa, vaan kuningasta vielä kumotaan ja sen taktiikkaa vastaan keksitään kuumeisesti keinoja. Tänään Ranskan uudistunut joukkue yrittää lyödä kapuloita espanjalaisten rattaisiin, mutta ei Ranska ole ainakaan vielä tuonut mitään selkeästi uutta pelitapaa kentille. Ei toki tarvitsekaan, ei jalkapallossa kovinkaan usein synny mitään samanlaista kuin minkä espanjalaiset ja katalaanit ovat saaneet aikaiseksi. Se on poikkeus ja melkein ihme, että yksi joukkue (tai kaksi) voi dominoida peliä kuin peliä, vaikka vastassa olisivat maailman parhaat pelaajat, seura- tai maajoukkueet.

Silti toivon, että Espanja ei voittaisi näitä kisoja. Toki olen toiveissani sekä perfektionisti eli parhaankin pitäisi kehittyä että ehkä myös suomalainen opportunisti – en kannata loppuun asti suosikkiani. Niin, minähän en ole kunnon fani, vaan olen aina ollut kiinnostuneempi jalkapallon pelaajatyyppien, pelitapojen ja –taktiikkojen kehittymisestä kuin jonkun yksittäisen joukkueen kannattamisesta. Ja silti: olen valtavan kiinnostunut sosiologisesti juuri tästä seurojen, joukkueiden, alakulttuurien kehittymisestä ajan kuluessa. Nytkin luen kirjaa Jonas Cederquistin kirjaa Tukholman jalkapallohistoriasta (Stockholms fotbollshistoria 1880-2010).

Kun nämä kaksi näkökulmaa yhdistää, niin ymmärtää intohimoni ja kiinnittymiseni jalkapalloon: yksittäiset tarinat pelaajista, joukkueista, seuroista kertovat myös tästä pelitaktisesta puolesta eli mikä on tausta sille, että jossakin jalkapallo ottaa tai on ottanut kehitysaskeleen, joka on vienyt koko hienoa peliä eteenpäin jopa maailmanlaajuisesti.

Palaan tähän myöhemmin, mutta nyt lienee aika palata taas neljän vuoden taakse edellisiin EM-kisoihin ja ajatuksiini suomalaisen jalkapallon silloisista kehityspiirteistä (sulkuihin olen lisäillyt tarkentavia huomioita, jotta teksti tulisi ymmärrettäväksi).

Suomalaisen jalkapallon kehityspiirteitä

Ensin lyhyt kuvaus ”Suomen mallista”. Suomen A-maajoukkue kootaan nykyään lähes täysin ulkomailla pelaavista ammattilaisista. Se näyttää olevan valintakriteerinä tärkeämpi kuin pelaajan mahdolliset ominaisuudet tai esimerkiksi hyvät pelit kotimaan liigassa tai juniorimaajoukkueissa (Mixu Paatelainen on tosin poikennut tästä ulkomaisten valmentajien dogmista ottamalla mukaan myös kotimaan liigapelaajia). Kokemus Ruotsin tai Norjan liigassa on ollut kovempi meriitti kuin erittäin hyvät otteet Suomen liigassa.

Suomen mallissa luotetaan kansainväliseen kokemukseen, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkien potentiaalien pelaajien tulee lähteä pois Suomesta. Tämä on siis yksi lähtökohta, joka voi olla yhtä hyvin järkevä ja oikea kuin jossakin määrin yliampuvakin. Vaihtoehtoa tälle ei juuri ole, joten se on otettava yhdeksi lähtökohdaksi.

Suomalaisten A-maajoukkuepelaajien taso on noussut, jos sitä mitataan kansainvälisellä kokemuksella ja maajoukkuepelaajien pelitaidon tasaisuudella. Varsinaisia huippupelaajia on edelleen vähän ja hekin ovat vanhenemassa. Oikeastaan voikin sanoa, että kansainvälisiä huippupelaajia on tällä hetkellä Suomessa vain yksi (tarkoitin siis Sami Hyypiää).

Hyvin usein suomalainen jalkapallokeskustelu – ja miksei myös jääkiekkokeskustelu – pyörii ympyrää, jossa päivitellään valmennusjärjestelmän heikkoa kykyä tuottaa huippupelaajia. Vaikka tämä on totta suomalaisessa jääkiekossakin, niin silti Suomi voitti olympiakisoissa 2010 pronssia ohi monien sellaisten maiden, joilla ainakin suomalaisten mielestä oli parempia pelaajia (monissa muissakin maissa toki käydään tätä samaa keskustelua – omat pelaajat eivät tunnu koskaan olevan riittävän hyviä joidenkin mielestä).

Myös jalkapallossa on viime vuosinakin nähty menestyneitä maajoukkueita, joissa ei ole ollut varsinaisia maailman tähtiä. EM-kisojen 2008 parhaaksi pelaajaksi valittu Espanjan Xavi ei myöskään ollut edes kisojen direktoraatin mielestä yksilönä mikään varsinainen tähti, vaan hän ilmensi Espanjan onnistunutta taktiikkaa omalla monipuolisuudellaan ja pelattavuudellaan. Toisin sanoen huippumaidenkaan arvokkaimmat pelaajat eivät ole välttämättä niitä kaikkien arvostamia huippuja.

Suomenkaan menestys ei ole siis välttämättä kiinni siitä, että meiltä puuttuisi todellisia supertähtiä. Tämä on monestakin syystä tärkeä havainto, jos se on totta, koska silloin Suomen A-maajoukkueen menestysmahdollisuudet lisääntyvät huomattavasti. Jos taas oletetaan, että Suomen menestys on kiinni siitä, että Suomessa on vaikkapa puolen tusinaa kansainvälistä tähteä, niin keinot menestykseen ovat toisenlaiset ja kapeammat kuin jos uskotaan menestyksen tulevan myös muilla keinoin.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että supertähdet eivät yksilöinä enää ratkaise niin paljon suurkisamenestystä, kun joukkuepelistä ja -taktiikasta on tullut yhä tärkeämpää. Kaiken lisäksi miljoonien jalkapallopelaajien maailmassa todennäköisyys sille, että Suomessa kasvaisi tai valmennettaisiin supertähti on niin pieni, että siihen tuskin kannattaa sijoittaa kaikkia pelimerkkejä. Kun edes brasilialaiset eivät voi luottaa siihen, että supertähdet tuovat automaattisesti menestystä, niin Suomessa supertähtiin tai niiden puutteeseen vetoaminen on usein vain älyllistä laiskuutta. 

Suomessa tulisi kyllä ehdottomasti olla entistä enemmän tasalaatuisia, hyvää maajoukkuetasoa olevia pelaajia. Tilanne on parantunut viimeisten vuosien aikana, mutta silti A-maajoukkuekelpoisten eli hyvää kansainvälistä tasoa olevien pelaajien määrä tulisi nousta reilusti yli kahdenkymmenen. Tämä voisi olla pelaajamateriaalin osalta se kysymys, josta pitäisi puhua ja johon pitäisi pyrkiä, kun mietitään suomalaisen jalkapallovalmennuksen ja –järjestelmän kehittämistä. 

Kun riittävän tason omaavien pelaajien määrä on kuitenkin pikkuhiljaa lisääntynyt, niin en olisi äärimmäisen huolestunut pikkujunioreiden valmennuksesta. Hyppäys 12-vuotiaasta A-maajoukkueeseen on huikea huipputaitavalle ja –lahjakkaalle kaverillekin – ja heitä pitäisi olla todella paljon, jotta voisimme olla varmoja uusista ”litmasista”. ”Litmasia” ei synny eikä kehity huippumaissakaan jatkuvasti, joten realistisempaa on tähdätä ”nurmeloihin” ja ”väyrysiin”. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lasten ja nuorten valmennuksessa olisi paljon kehitettävää, mutta on selvää, että keskustelu suomalaisen jalkapallon kehittämisestä ei saa jäädä tälle tasolle.

Suomalaiset eivät itse asiassa pärjää missään urheilulajissa huippulahjakkuuksilla, vaan hyvin ja monipuolisesti valmennetuilla yksilöillä, jotka osaavat yhä paremmin pelata joukkuepeliä erilaisilla taktiikoilla. Suomalaisen jalkapallon haaste on se, että juniorin tie kulkisi eteenpäin sekä valmennuksellisesti että muutoin tuetusti. Perheen ja erilaisten asiantuntijoiden merkitys nuorten kasvussa huipulle on noussut kaikissa lajeissa, mutta jalkapallossa tämä on erityisen tärkeää, koska valitettavan suuri osa potentiaalisista kyvyistä hukataan jo juniorivaiheessa. Mikä johtuu osin suomalaisen jalkapallokulttuurin heikosta tasosta ja laadusta. 

Yhä nuorempien juniorien tasoryhmien sijaan on olemassa paljon yksinkertaisimpia keinoja tehostaa valmennusta: ylimääräiset harjoitukset innostuneimmille, vanhempien junioreiden ryhmässä tai erilaisissa akatemioissa. Ei hyvä juniori saa tarpeeksi vastusta samanikäisistä kavereista, jos hän on todella hyvä. Mikään ei kai estä hyvää ja innokasta kaveria pelaamasta ja harjoittelemasta vanhempien junioreiden kanssa?

Toki hyvät yksilö- ja varsinkin pienryhmäharjoitukset innokkaimmille tulisi organisoida seuran puolesta, mutta ei näitä lisäharjoituksia varten tarvitse koko kilpailusysteemiä muuttaa (lyhyesti: hyvä juniori saa kovia pelejä pelaamalla vanhempien junioreiden ja aikuisten kanssa eikä näitä yksilöitä varten tarvitse saman ikäisten joukkueista koota muutamaa huippujengiä, jotta nämä yksilöt kehittyisivät – muillakin elämänaloilla lahjakkuudet hyppivät luokkien yli, aloittavat yliopiston aiemmin, hakevat lisäoppia erityisjärjestelyin). Jalkapallolla on suuri kasvatuksellinen merkityksensä eritoten niille, joista ei koskaan tule aikuisiässä pelaavia.

Suomalaisessa järjestelmässä, joka perustuu lähiseuroille, on aika vaativaa saada aikaan eri tasoryhmiä ja niihin omat kilpailujärjestelmänsä aivan pienille junioreille. Pikkujuniorin tulisi siirtyä heti isompaan seuraan, joka saattaisi tyssätä harrastuksen heti alkuunsa. Tutut kaverit ja lähiympäristö ovat nekin erittäin tärkeitä nuoren jalkapalloilijan kehitykselle. Siksi yhdistelmä, jossa nuori pelaa ja harjoittelee oman seuran eri-ikäisten kanssa (jos valmennus on kohtuullisesti järjestetty) ja käy välillä huippuvalmennuksessa periodisesti olisi kehittävämpää kuin järjestellä ikäluokkiin tasojoukkueet ikävaiheessa, jossa ei vielä tiedetä kovinkaan varmasti kenestä voisi tulla hyvä.    

Tarinat muutamista huippulahjakkuuksista, joita kuljetellaan maailman ääristä toiseen, ovat jopa huippupelaajien osalla erittäin harvinaisia. Paljon yleisempää on sekin, että afrikkalainen ja eteläamerikkalainen – tai ruotsalainen – köyhälistön lapsi pääsee maailman huipulle. Emme kai niitäkään halua matkia, vaikka se näyttäisi olevan tehokkain tapa kasvattaa todellisia huippuja? Kaikille Zlatanin lapsuus ja nuoruus ei kai olisi kuitenkaan sopivaa?

Mielenkiintoista on sekin, että esimerkiksi Kemi, Pietarsaari tai vaikkapa Mikkeli on tuottanut pelaajia aika hyvin A-maajoukkueeseen, vaikka ”systeemit” näissä pikkukaupungeissa eivät yllä lähellekään pääkaupunkiseudun tasoa. Teho on kuitenkin parempi kuin monella isolla ja merkittävällä jalkapallokaupungilla suhteessa harrastajamääriin ja resursseihin. Kannattaisi siis vilkaista myös kotimaahan päin, kun mietimme pelaajien kasvattamista.

Pikkupaikkakunnalla nuori lupaus päässee helpommin pelaamaan vanhemmissa ikäluokissa ja aiemmin myös miesten joukkueisiin. Sen sijaan heiltä jää kokematta junioritasojen mestaruudet ja turnausvoitot. Oma osaaminen suhteellistuu, kun pääsee kokeilemaan osaamistaan isompien, vahvempien ja nopeampien kanssa. Ja oppii näkemään työnteon tärkeyden. Sillä lahjakkuuksia on jalkapallossa niin paljon rekrytoituna pelin kimppuun, että Suomessa pääpainon täytyy ehdottomasti olla hyvässä, pitkäjänteisessä valmennuksessa ja sopivien pelien pelaamisessa. Käsittääkseni haaste on nimenomaan tällä hetkellä ikäluokissa 16-22 –vuotta. Tämä koskee myös muita lajeja kuin jalkapalloa.

Suomi pärjää jääkiekossa ja lentopallossakin oikeastaan niin hyvin kuin on järjellisesti ajatellen mahdollista, vaikka kummassakaan lajissa ei Suomessa ole varsinaisia supertähtiä. Taktinen osaaminen, sisään ajettu pelitapa ja erittäin hyvä henki ovat kuitenkin kummankin taustalla. Hyvä tuki tuossa ratkaisevassa ikävaiheessa on jalkapallossa vielä tärkeämpää kuin jääkiekossa, jossa kotimaan liiga tarjoaa jo houkuttelevan vaihtoehdon ammattilaisvaihtoehtoineen. Jalkapalloilijan urasuunnittelu on haasteellisempaa, sillä lähellekään kaikki kyvykkäät nuoret eivät voi lähteä nuorena ulkomaille. 

Tässä ei ole syytä analysoida syvällisesti kaikkia elementtejä, joista on käyty keskustelua suomalaisen jalkapallon kehittämiseksi, mutta muutama sana voidaan sanoa kansallisen liigan ja A-maajoukkueen menestyksen välisestä suhteesta. Suomen pääsarja on tasoltaan, resursseiltaan ja osin tavoitteiltaankin sellainen, että se ei juurikaan tuota A-maajoukkuepelaajia. 

Toki ei ole syytä aliarvioida sitä, että kuitenkin melkein kaikki A-maajoukkuepelaajat ovat pelanneet myös Suomen liigassa, vaikka vain vähän aikaa. Sieltä siis ”scoutataan” pelaajia parempiin sarjoihin, vaikka yleisöä ei kovin paljon olisikaan. Myös pelaajat itse luottavat tähän scouttaukseen, jos on uskomista tekemääni pieneen tutkimukseen yhdessä Liigajoukkueessa (Tiihonen Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007.)

Sen sijaan mielenkiintoista – ja huolestuttavaakin – oli se, että pelaajat eivät pitäneet A-maajoukkuetta tai nuorten maajoukkueita tavoitteinaan, vaikka kolmasosalla oli tavoitteena kansainvälinen ura huippuliigassa ja samoin kolmasosalla pienemmässä ulkomaan liigassa. Vaikka otos on pieni, niin se voi kertoa yleisemmästäkin suhtautumistavasta pelaajien keskuudessa, vaikka maajoukkueisiin on käsittääkseni edelleenkin tultu hyvin innostuneesti. Maajoukkueita ei kuitenkaan nähdä oman uran kannalta niin tärkeinä kuin on ehkä kuviteltu. Parantunut ”scouttaaminen”, taustojen selvitys ja agenttien suhteet ja luotettava pelaaminen liigassa tai alemmankin divisioonan joukkueessa ovatkin ehkä tärkeämpiä tekijöitä kuin yksittäiset onnistumiset maajoukkueissa?

Liigaa kuitenkin moititaan kehityksen jarruksi tai ainakaan se ei tunnu kiinnostavan yleisöä tarpeeksi. Ehkä kannattaisi ajatella, että globaaleilla markkinoilla Suomen liiga nyt kuuluu markkina-alueeseen, joka ei ole, eikä tule olemaan, riittävän kiinnostava, jotta siihen kannattaisi sijoittaa ylettömästi taloudellisia resursseja. Eikä myöskään hakata päätään seinään etsimällä syytä A-maajoukkueen menestymättömyyteen liigasta tai huonosta jalkapallokulttuurista. Se olisi myös eräänlaista luovuttamista ”suuremmille voimille”.

Realistista olisi ajatella, että Suomessa olisi muutama seura, joka kykenee etenemään kansainvälisillä areenoilla alkukierroksia pidemmälle. Tämä vaatisi varmaankin sen, että seurojen taustalle saataisiin pitkäjänteinen rahoitus ja valmennus. Se päätös taas tulee jostakin muualta kuin liigasta tai liitosta. Suuressakin maailmassa isot seurat ovat miljardöörien leikkikenttiä, miksei siis Suomessa odotettaisi samaa ihmettä eikä syyteltäisi toisiamme huonosta ”jalkapallotuotteesta”.

Jalkapallomaantieteen kannalta katsottuna voisi asiaa toki analysoida niinkin, että Suomi on ja voisi olla myös muunmaalaisten lupaavien pelaajien kasvualusta kuin suomalaisten. Suomeenhan tulee jo tällä hetkellä aika paljon pelaajia Afrikasta ja Itä-Euroopasta. Toisaalta ”jalkapallomaantiede” voisi vauhdittaa Pohjoismaiden ja vaikkapa Baltian maiden superliigan perustamista, jolloin kiinnostus suomalaisen huippuseuran omistamiseen bisnesmielessäkin lisääntyisi.

klo 22.10

Tällaista kirjoittelin siis viime EM-kisoja katsellessani, kun hahmottelin lähtökohtia suomalaisen jalkapallon kehittämiseksi. Tarina jatkuu vielä pitkästi, toivottavasti ehdin sen käydä läpi ennen kuin nämä kisat on käyty, jotta voin tehdä uuden analyysin tilanteesta nyt vuonna 2012.

Palataan kuitenkin vielä viime viikkoon. Englanti voitti Ukrainan, josta pelistä jäi mieleen tietysti Ukrainan hylätty maali, joka suhteellistaa esimerkiksi kaikki (paitsio)tuomiot kentällä. Maalituomarihan oli erinomaisesti sijoittunut ja tuntuisi ihmeelliseltä, jos hän ei olisi nähnyt menikö pallo maaliin vai ei. Se on kuitenkin videokuvan perusteella selvää, että pallo meni maaliin, vaikka kamera ei ollutkaan aivan linjalla. Entä jos se ei kuitenkaan mennyt?

Itse olen sitä mieltä, että tuomaritoiminta on yhtä lailla inhimillistä toimintaa kuin pelaaminen tai pelin seuraaminenkin. Ihminen tekee virheitä tai oikeastaan tuomari-ihminen tekee tulkintoja siitä, mikä on missäkin pelissä oikein ja mikä väärin. Ei tämän tietysti pitäisi mennä niin pitkälle, että joissakin peleissä maali hyväksytään ja joissakin peleissä ei. Vaikka näinhän tietysti jatkuvasti tapahtuu. Esimerkiksi paidasta repimistä ja paitsioita maalin lähellä vihelletään hyvin eri tavoin peleistä riippuen.

Huomasin muuten, että Howard Webb (englantilainen suosikkituomarini) teki sen, mitä olen jo pitkään toivonut eli antoi varoituksen paidasta repimisestä rangaistusalueen sisällä viheltämättä siitä rangaistuspotkua. Minusta näin pitäisi menetellä joka pelissä; paidasta repiminen vähentyisi varmasti, jos keltainen kortti lätkähtäisi niskaan. Vain murto-osa rankkarialueen paidasta repimisistä oikeuttaa rangaistuspotkuun, mutta epäurheilijamaisesta käyttäytymisestä voi varoituksen mielestäni hyvin antaa. Tekstiileissä roikkumista ei pitäisi sallia.

Ruotsi ryhdistäytyi ja kaatoi jotenkin ponnettoman Ranskan. Zlatan tekaisi upean maalin. Kasvot tuli pestyä. Silti Ruotsin peli ei oikein lähtenyt lentoon koko aikana. Zlatanin peluuttaminen kaukana kärkien takana ei myöskään oikein toiminut, vaikka ymmärränkin sen olleen sinänsä oivallisen idean, johon vastustajat eivät osanneet valmistautua. Näinhän hyvät taktikot pelinsä rakentavat.

Saksahan jätti Kreikka-pelin avauksesta pois ’syömähampaansa’ Gomezin, Podolskin ja Mullerin, mikä osoittautui hienoksi liikkeeksi. Kreikkalaiset olivat varmasti kehitelleet jippoja näitä herroja vastaan, kuten heillä oli Schweinsteigerin varalle, jota he prässäsivät alussa melko onnistuneesti. Uusia pelaajia he eivät olleet ehtineet ’opetella’, eivätkä arvanneet Klosen tulevan kärkeen. Löwille täydet pisteet taktisesta rohkeudesta. Samalla ’tulokkaat’ saivat mahdollisuutensa päästä sisään EM-kisoihin ja konkarit oivan lepotauon.

Portugali on toinen jo semifinaaleihin tiensä selvittänyt joukkue. Se onkin esittänyt tähän asti parhainta – tai ainakin nautittavinta – peliäkin. Hyökkäykset ovat rohkeita eli niihin lähtee usein riittävän suuri määrä pelaajia, jotta paikallinen ylivoima tulee mahdolliseksi. Maalintekohan vaatii hyvin usein sen, että rangaistusalueella tai sen tuntumassa on pallon lähettyvillä hyökkäävällä joukkueella ainakin yhtä paljon pelaajia kuin puolustavalla joukkueella.

Portugalin puolustuspeli on hyvin organisoitua eikä se ota turhia riskejä. Vastustajan ’maalintekoalueella’ on yleensä tosi vähän tilaa ratkaisuihin. Tähän asti Portugali on siis tehnyt hyvän vaikutuksen ja pääsy ’semeihin’ on siitä tietysti osoituksena. Neljän parhaan joukkoon pääseminen riittää yleensä osoittamaan sen, että joukkueen taso on kova.

Sunnuntai, 24. kesäkuuta 2012, klo 21.55

Englanti-Italia –ottelu alkaa upeasti, kummallakin joukkueella ehti jo olla yksi loistava maalintekopaikka. Hyökkäykset vyöryvät ainakin näin aluksi päästä päähän vaarallisina. YLEn asiantuntijat veikkasivat puolustusvoittoista taktiikkaa kummaltakin – Rooney meinaa juuri tehdä maalin – eli kovin hyvin arvaus ei Kuuselan Maralta ja Muurisen Antilta nyt onnistunut.

Ehkä mielikuvat joukkueiden pelitavoista ovat jo aikansa eläneitä. Monet kommentaattorit vetoavat Italian yhteydessä nelisenkymmentä vuotta vanhaan Catenaccioon ja Englannin pelitapaa luonnehditaan yleensä Roy Hodgsonin aiempien töiden perusteella. Yleensähän Roy on luotsannut vain keskitason joukkueita maajoukkuetasolla, joten järkeväähän se on ollut pelata ’puolustuksen kautta’.

’Puolustuksen kautta’ pelaaminen on käsite, joka pitäisikin purkaa paremmin. Itse en oikein tiedä, mitä se tarkoittaa, koska kuvausta on sovitettu niin moneen eri joukkueeseen ja eri taktiikkaan. Lievin versio lienee se, että joukkueella on tarkoitus pitää oma maali puhtaana. Se sopinee kaikkiin joukkueisiin.

Puolustuksen kautta voisi tarkoittaa myös sitä, että hyökkäykset lähtevät puolustajien pallon kierrätyksen jälkeen nousemaan ylös. Näin pelaa mm. FC Barcelona, mutta sen taktiikaksi ei tätä puolustuksen kautta muotoilua usein kuule mainittavan. Barcaan se kyllä sopisi sen vuoksi, että se on joukkue joka puolustaa hyvin aktiivisesti ja pyrkii pallon riiston erittäin nopeasti sen jälkeen, kun Barca pallon menettää.

Jo melkein kuluneeksi on tullut sanonta, että ’parkkeerataan bussi’ oman rankkarialueen ulkopuolelle eli lasketaan 8-9 pelaajaa ’pallon alle’ ja pidetään paitsiolinja varsin alhaalla. Sieltä sitten lähdetään nopeisiin vastahyökkäyksiin. Taktiikkaa on käytetty lähinnä Barcaa ja Espanjaa vastaan, joten se on liian kapea tulkinta käsitteellemme.

Nyt Englanti on kuitenkin laskenut linjansa varsin alas ja Italia saa pelin hallinnan ainakin väliaikaisesti itselleen. Ja silti Balotelli pääsee pienen ajan sisällä käytännössä linjan läpi. Ja nyt heti Welbeck on vapaassa paikassa… huikeaa peliä kahdelta joukkueelta, jotka pelaavat ’puolustuksen kautta’. Minkähänlainen tämä peli mahtaisi olla, jos emme näkisi kahta näin puolustusvoittoisesti ja tylsästi pelaavaa joukkuetta?

Leikki sikseen. Olkoon tämä kuitenkin osoitus siitä, että jotkut käsitteet ovat liian epäselviä tai monitulkintaisia kuvatakseen konkreettisesti sitä, mitä kentällä oikeasti tapahtuu. Totta kai tai tietysti (selostaja Antti Ennekarin suosikkivälisanat) pelin luonteeseen vaikuttaa aina monta eri asiaa. Pysyvä pelitapa, joka ehkä voisi olla ’puolustuksen kautta’ pelaaminen, ei kuvaa hyvin playoffs-tilannetta ja sitä, että näiden kahden joukkueen ’puolustuksen kautta’ pelaaminen merkitsee yhdistyessään peliä, jossa syntyy paljon maalitilanteita, jotka eivät ole aivan täydellisiä, vaikkakin hyviä.

Ehkä tästä ’hiusten halkomisesta’ on nyt parempi siirtyä vähän isompiin futiskuvioihin eli pohtimaan sitä, miten suomalaista jalkapalloa voitaisiin kehittää. Nyt on huomattava, että teksti on kirjoitettu neljä vuotta sitten, joten jotkut faktat ja ainakin tilannearviot ovat muutamassa vuodessa muuttuneet. Mutta nämä muutettavat muuttaen tekstiä voi vielä hyvinkin suositella luettavaksi… Puoliaika – hieno, ehkä jopa viihdyttävin tähän astisista näissä kisoissa.

Suomalaisen jalkapallon kehittäminen

On kuitenkin aika siirtyä itse asiaan eli niihin tekijöihin, joilla Suomen A-maajoukkue saataisiin ainakin lähemmäs tavoitettaan. Tällöin kyse on ennen kaikkea valmennuksellisista asioista, pelaajien ja pelin kehittämisestä. Toimijoina tärkeimmät ovat Palloliitto ja sen alueet/piirit, seurat ja joukkueet sekä perheet. Ihmisistä ehdottomasti tärkeimpiä ovat valmentajat, mutta tärkeitä ovat myös muut joukkueiden toimijat, kuten huoltajat ja joukkueidenjohtajat, vanhemmat ja yhä yleisimmiksi käyvät pelaaja-agentit. ja tarkkailijat. Valmentajia on kaikilla tasoilla ja heidän ammattitaitonsa ja kykynsä toimia omassa ympäristössään tehokkaasti ovat tärkeitä kehittämisen kohteita.

Aluksi vedetään yhteen aiemmin kirjoitettua ja lisätään siihen vielä tässä vähemmälle jäänyt arviointi tekijöistä, jotka vaikuttavat A-maajoukkueen tason nostamiseen, mutta jotka ovat joko itsestään selviä – kuten pelaajien fyysiset, tekniset, taktiset osaamiset – tai sitten asioita, jotka vaatisivat paljon laajemman käsittelyn – kuten pelitaktiikkojen tarkat analyysit – ja ovat siten tässä vain arvioinnin kohteina ilman sanallista analyysia.

Ensimmäisessä taulukossa olen arvioinut 13 eri muuttujaa, jotka vaikuttavat A-maajoukkueen menestykseen. En väitä, että siinä olisivat kaikki, mutta luulen, että siinä ovat tärkeimmät niistä, joihin voi vaikuttaa. Arviointi on toteutettu siten, että vertaan kutakin ominaisuutta viiteen eri ”jalkapallojärjestelmään”, jotka edellä nimesin tietyn maan mukaan Espanjaksi, Saksaksi, Kreikaksi, Afrikaksi ja vielä Ruotsiksi, jonka nostin tähän sen vuoksi, että se on monin tavoin lähinnä Suomea, joka tietenkin on tässä taulukossa mukana.

Taulukon tarkoituksena on osoittaa se, että eri järjestelmissä on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia eikä mikään järjestelmä siten ole täydellinen. Mutta sen tarkoitus on myös osoittaa se, mitä tekijöitä Suomessa pitää kehittää, voidaan kehittää ja myös tietenkin sen, mitkä asiat ovat hyvin ja mitä asioita ei yksinkertaisesti pysty kehittämään samalle tasolle kuin jossakin muualla. En väitä, että analyysini olisi miltään osin tarkka tai että se perustuisi syvälliseen tuntemukseen ko. jalkapallojärjestelmistä ja -kulttuureista. Uskon kuitenkin, että tällainenkin arviointi auttaa näkemään oman järjestelmämme kehityskohteet realistisesti. Arviointiasteikkoni on 1 (erittäin huono)… 5 (erittäin hyvä).

TAULUKKO 1: Erilaisten jalkapallon valmennusjärjestelmien vertailua keskeisten A-maajoukkueen menestykseen vaikuttavien tekijöiden suhteen. Taulukossa lihavoidut kohdat ovat yhteenlaskettuja osuuksia niiden alla olevista osatekijöistä.

Tekijä/maat	Espanja	Saksa	Kreikka	Afrikka	Ruotsi	Suomi
Pelaajamateriaali (A-maaj.)	21	22	18	16	20	14
Tekninen osaaminen	5	4	3	4	4	3
Taktinen osaaminen	4	5	5	2	5	3
Fyysinen osaaminen	4	5	4	3	4	4
Psyykkinen osaaminen	4	5	4	3	4	2
Supertähdet	4	3	2	4	3	2
Valmennus	14	19	18	9	17	12
Oma pelitapa	4	5	5	3	5	3
Valmentajan osaaminen	4	5	5	2	4	3
Valmistautuminen kisoihin	3	4	5	3	4	3
Valmennuksen taso (Yleinen)	3	5	3	1	4	3
Valmennuksen taustat	17	15	12	12	13	9
Pelaajamateriaali	5	4	2	4	3	2
Liigan taso	5	4	3	2	3	2
Pelaajien tukeminen	2	3	3	1	4	3
Nuorten motivointi	5	4	4	5	3	2
YHTEENSÄ	52	56	48	37	50	35

Kehittämisen pohjaksi on hyvä olla vertailevaa tietoa siitä, miten muut maat tai tässä tapauksessa A-maajoukkueet tietyllä tavalla ryhmiteltynä pyrkivät saavuttamaan Euroopan tai maailman huipun. Ennen kuin menen tarkemmin analysoimaan taulukkoni tietoja otan pohjaksi vielä kaksi taulukkoa, joista ensimmäisessä analysoin edellistä tarkemmin nykyjalkapallon pelitaktisia vaihtoehtoja, joista Suomenkin oma pelitapa jotenkin on löydettävä ja kehitettävä ellei sitä jo ole (valmentajan vaihdoksen takia minulla ei ole tarpeeksi materiaalia arvioida tätä ja menneisyyteen päin katsomalla ei voi ainakaan yksiselitteisesti väittää, että Suomen A-maajoukkueella olisi ollut jokin pysyvä oma pelitapa, vaan että se on vaihdellut valmentajan mukaan).

Arvioitavat kohteet ovat: oma pelitapa, jolla tarkoitan hiukan pidempään jatkunutta kehityslinjaa, joka pääpiirteissään säilyy valmentajasta riippumatta; hallinta – vastahyökkäys –arviointini perustuu sille, että karkeasti ottaen jalkapallotaktiikat voidaan jakaa hallintaan pyrkiviin (pallon hallinta, painopiste vastustajan kenttäpuoliskolla) taktiikoihin ja vastahyökkäystaktiikoihin (pallon riisto ja nopea vastahyökkäys), joista toki on monia variaatioita; joukkue – yksilö –arviointini perustuu ajatukselle siitä, miten taktiikat laaditaan eli joko hyvien yksilöiden ympärille tai sitten valmentajan näkemykselle; taktiikan vaihdoskyvyllä tarkoitan pelitavan tai –taktiikan muuttamiskykyä sekä eri otteluissa että yksittäisissä peleissä. Jälkimmäinen on edelleen varsin haasteellista ja varmaankin yksi nykyjalkapallon tärkeimpiä kehityskohteita.

Pisteitä annan taas 5…1 –asteikolla niin, että ensin mainittu puhtaimmillaan antaa viisi pistettä eli esim. hallintaan eniten pyrkivä joukkue saa viisi ja vastahyökkäyksiin eniten panostava saa yhden pisteen. Pisteet eivät ole siis mitenkään paremmuusjärjestystä osoittavia, sillä hyvä vastahyökkäysjoukkue pelaa tietysti menestyessään täydellistä peliä, kuten esimerkiksi Italia, Kreikka tai Argentiina ovat hyvin osoittaneet.

TAULUKKO 2: A-maajoukkueiden pelitaktisten tekijöiden arviointia.

 

Tekijä	Espanja	Saksa	Kreikka	Afrikka	Ruotsi	Suomi
Oma pelitapa	4	5	5	3	5	2
Hallinta — vastahyökkäys	4	5	1	3	3	2
Joukkue — yksilö	3	4	5	2	4	3
Taktiikan vaihdoskyky	5	3	2	3	3	2
Joukkueen taktinen kypsyys	4	4	4	2	4	3

 

Kolmas taulukkoni kertoo siitä, mihin asioihin Suomen Palloliitolla ja sen alueorganisaatioilla on mahdollisuus vaikuttaa, mihin A-maajoukkueen valmentajalla on mahdollisuus vaikuttaa ja mihin seuroilla on mahdollisuus vaikuttaa. Tämä on erityisen tärkeää tietoa sen vuoksi, että tiedettäisiin, kuka tai mikä organisaatio voi asioihin vaikuttaa. Kun tiedetään, mitä tulisi tehdä ja kuka/mikä sen voi tehdä, niin voimme myös aidosti kehittää kyseistä aluetta. Arvioin vielä kehittämiseen kuluvan ajan vuosina.

 TAULUKKO 3: A-maajoukkueen menestykseen vaikuttavat tekijät ja ”vaikuttajat”. Arviointiasteikko 1 (vaikuttaa hyvin vähän)… 5 (vaikuttaa erittäin paljon).

 

Tekijä	SPL	Päävalmentaja	Seurat	Perhe	Vuosia
Pelaajamateriaali (A)	16	17	18	17
Tekninen osaaminen	3	2	4	4	5-10
Taktinen osaaminen	4	5	3	2	1-5
Fyysinen osaaminen	3	4	4	4	1-5
Psyykkinen osaaminen	4	5	3	3	1-5
Supertähdet	2	1	4	4	5-10
Valmennus	17	16	10	8
Oma pelitapa	4	5	2	1	1-3
Valmentajan osaaminen	4	5	1	0	2
Valmistautuminen kisoihin	4	4	3	4	0-1
Valmennuksen taso (Y)	5	2	4	3	2-5
Valmennuksen taustat	14	9	19	15
Pelaajamateriaali	4	2	5	4	2-5
Liigan taso	2	1	5	3	5-10
Pelaajien tukeminen	4	3	4	4	1-5
Nuorten motivointi	4	3	5	4	2-5
YHTEENSÄ	47	42	47	40

 

 klo 23.55

 … Hurja taistelupeli jatkuu ja huipputilanteita syntyy nyt jatkuvasti varsinkin Englannin maalille. Italialla on vahva ote pelistä ja Balotelli tekee saksarin, josta olisi voinut syntyä hänelle periaatteessa jo neljäs maali tässä pelissä. Mutta tällaisessa pelissä, jossa tilanteet tulevat nopeasti eivätkä siten ole kovin helppoja, maalit voivat olla tiukassa varsinkin, kun niitä ei heti alussa saada aikaiseksi. Jännä ilmiöhän se on, että 0-0 –tilanteessa on vaikea saada aikaan maalia, mutta kun ’maalihana’ aukeaa, niin se usein lorottaa sitten pidempäänkin.

Tänään ei tunnu lorottavan, vaikka Italia hyökkää vahvasti ja tilanteita tulee solkenaan. Jatkoaikaakaan ei ole enää kuin muutama minuutti jäljellä. Rankkarikisa näyttää todennäköiseltä ja sitten pääsevätkin loistavat maalivahdit päästä esiin. Hartilla on se etu, että hän on ollut ’töissä’ koko matsin, Buffonkin on tosin tehnyt muutaman upean torjunnan.

Ja sitten mennäänkin rankkareille. Veikkaaminen lienee turhaa. Mutta minähän veikkasin Englantia mestariksi, joten… minun ei kannattaisi veikata. Parempi joukkue voitti, ja se on aina hyvä se, ettei jalkapallo olisi samanlaista kuin muu elämä eli epäoikeudenmukaista…

 

Ihmeellisiä sattumuksia EM-kisoissa – voiko niistä oppia jotakin? Ovatko suomalaiset futishulluja? Miksi jalkapallo on tärkeää junioreille, valmentajille ja koko Suomelle? Onko jalkapallo vain epäoikeudenmukaista leikkiä? Miten ratkaisuotteluiden henkiset otteet ja taktiset ratkaisut muuttuvat tilanteiden vaihtuessa? Mm. näihin teemoihin paneudun toisessa EM-kisapostauksessani, joissa saadaan jo kaksi alkulohkoa loppuun.  

Keskiviikko, 13. kesäkuuta 2012, klo 23.17: Outoja sattumuksia

EM-kisat eivät ole vielä pettäneet katsojaansa. Monenmoisia tunteita ja erikoisia tapahtumia on jo ehditty nähdä. Tässä muutamia viime päiviltä:

• Pikkuinen konkari – pelkäksi ikoniksi jo väitetty – Andri Shevtsenko tekee kaksi pukkausmaalia Ruotsin parhaimpien pääpelaajien Mellbergin ja Zlatanin edestä! Ikä ei ratkaise elämässä eikä urheilussa.
• Armottomat maalinsylkijät Ronaldo, Zlatan, Balotelli ja van Persie epäonnistuvat täysin vapaista paikoista maalinteossa. Turha on haukkua suomalaisia huonoiksi maalintekijöiksi tai pikku junioreja omissa otteluissaan, jos pallo ei mene ns. varmasta paikasta sisään. Tärkeämpää on mennä uudelleen ja uudelleen maalintekopaikkaan, koska vain niin huippumaalaritkin maaleja tekevät – lähellekään kaikki yritykset eivät onnistu.
• Hollannin supertähdet eivät mahdu yhtä aikaa kentälle eikä henki ole kunnossa. Se näkyy kaikessa, kun liian suuret egot ovat tyytymättömiä peliaikaansa tai pelkäävät pelipaikkansa puolesta. Turnauksissa joukkueen yhteishenki on usein se ratkaiseva tekijä.
• Saksa voittaa Hollannin, vaikka pitää palloa vain noin 40% peliajasta. Pelitavassa ja –ajatuksessa on tehty pitkä harppaus entisistä ’hallinnan’ vuosista pelitaktiikkaan, jossa maalit tehdäänkin nopeilla iskuilla vastustajan ’selustaan’. Mikään joukkue tai maa ei voi enää luottaa siihen, että vanhat konstit purevat vuodesta toiseen.

Näitä erikoisia pikku huomioita kisat pitävät paljon sisällään. Osa on vain sattumaa, mutta usein sattumista rakentuu jonkinlainen koko kisojen ajan jatkuva linja. Nostavatko kapteeni Shevtsenkon yksilösuoritukset Ukrainan joukkueen lentoon? Antaako supertähtien epäonni tilaa uusille tähdille? Voiko huono henki tai ensimmäisten otteluiden kangertelu olla vain osa ’vaikeuksien kautta voittoon’ –tarinaa? Ja löydetäänkö näiden(kin) kisojen jälkeen uusi pelitaktiikka, joka toimii vielä paremmin kuin Espanjan hallitseva taktiikka?

Näihin kysymyksiin ei voi vastata vielä, mutta ehkä jo alkulohkojen jälkeen olemme viisaampia. Sitä ennen pohdin vähän sitä, minkälainen olisi suomalainen futishulluus.

Ovatko suomalaiset oikeita futishulluja?

EM-jalkapallo kiinnostaa ihmisiä laidasta laitaan. Myös Helsingin Sanomien toimittajaa kiinnosti tietää, minkälainen Suomi ja suomalaiset olisivat, jos olisimme jalkapallohulluja. Oletin, että kysymyksen reunaehtona oli se, että futishulluinakin olisimme suomalaisia kulttuuriltamme ja mentaliteetiltamme. Mutta aluksi pohdin sitä, olemmeko jo nyt jonkin verran futishulluja?

Vastaukseni oli, että ehkä olemmekin ainakin vähän. Suomalaisethan kannustavat aika hyvin suomalaisia urheilijoita, kun he menestyvät. Jääkiekko on tietysti jalkapalloa paljon edellä liigaotteluiden katsojamäärissä, mutta Huuhkajat ovat viime aikoina saaneet stadionin täyteen, kun vähänkin merkittävämpi maaottelu on ollut kyseessä. Ja stadionille sopii noin 20 000 ihmistä enemmän kuin jääkiekkoareenoille.

Mutta mietipä tätä: seuraisivatko suomalaiset jääkiekon MM-kisoja, jos Suomi ei olisi lainkaan mukana? Epäilen suuresti. Sen sijaan yhä suurempi osa suomalaisista seuraa sekä näitä EM-kisoja että esimerkiksi Mestareiden liigaa TV:stä ja myös ravintoloissa on usein futisiltoja. Monilla työpaikoilla järjestetään nytkin epävirallisia EM-kisaveikkauksia.

Suomessa on myös monia ulkomaisten seurojen kannattajayhdistyksiä ja kansainväliset futistähdet ovat yhä tutumpia niillekin, jotka eivät jalkapalloa aktiivisesti seuraile. EM-kisojen aikaan huomaa, miten intohimoisesti monet yllättävätkin ihmiset suhtautuvat sekä jalkapalloilijoihin että joukkueisiin, joita he joko kannattavat tai inhoavat. Zlatanin tuntevat kaikki, vaikka monet eivät tiedäkään, miten vakuuttavat tilastot varsinkin mestaruuksien voittajana tuolla suulaalla ja suurella ruotsalaisella onkaan. Kirjallisuutta seuraavat ovat myös bonganneet hänen bestselleriksi nousseen elämäkertansa. Ja jalkapallohan onkin juuri kirjailijoiden suosima laji myös Suomessa; on FC Kynä ja Mukkulan kirjailijakokouksen traditionaalinen Suomi vs. Muu maailma futisottelu.

Espanja lienee suomalaisten suursuosikki, mutta kannattajia on niin Hollannilla, Saksalla, Ranskalla, Portugalilla, Italialla kuin myös Tanskalla tai Venäjällä. Eikä jalkapallon emämaa Englantikaan ole vailla kannattajia, Ruotsista puhumattakaan. Kannattamisen syyt voivat myös olla moninaiset. Ehkä tätä ei voisi sanoa jalkapallohulluudeksi Argentiinassa tai Kreikassa, mutta miksei Suomessa, jossa muuten ollaan niin heikosti mukana missään kollektiivisessa kannattajuudessa tai hurmoksessa?

Eikä mieleeni tule mitään muuta lajia, jossa edes lähellekään samalla tavalla kannatettaisiin vierasmaalaisia joukkueita tai yksilöitä. Voimme toki arvostaa yksilölajien ulkomaisia huippuja ja myöntää kannattavamme vaikkapa ’Punakonetta’ tai Jenkkien korisjoukkuetta, mutta ei se kovin suurta kannatuksen laajuutta tai syvyyttä saa aikaiseksi.

Esimerkiksi Espanjan tai Saksan – puhumattakaan Hollannin, Italian tai Englannin – kannattajat jakautuvat Suomessa monesta syystä eri leireihin: kannattajuus kun on osa identiteettiäkin, se kertoo jotakin tärkeää koko ihmisestä. Näin me ainakin ajattelemme: ’jos kannatat tuota maata, olet myös itse tuollainen’. ’Dream Teamissahan’ ihaillaan taituruutta, mutta kannustamasi jalkapallomaan takana on myös ideologiaa, historiaa ja mentaliteettia. Siksi jalkapallossa kovin herkästi myös jaetaan maat totaalisiiin ja boheemeihin tai joukkue- ja taktiikkakeskeisiin ja yksilö- ja taitokeskeisiin. Ei puhuta vain joukkueesta, vaan koko maan mentaliteetista, ja kannattajuudessa siis myös omastamme.

Mediaa seuraamalla näemme senkin, että EM-kisoja ei voi ohittaa oikeastaan missään. ’Futispuhetta’ on myös todella paljon enemmän kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Sujuvasanaiset kommentaattorit Pasi Rautiaisesta alkaen ovat opettaneet suomalaiset kuuntelemaan ja osallistumaan suuren jalkapalloperheen yhteiseen keskustelupiiriin. Tässähän me olemme olleet todella paljon esimerkiksi pohjoisia naapurimaitamme jäljessä menneinä vuosina. Ruotsalaiset ottavat puheeksi vaikkapa 1950-luvun ruotsalaisen jalkapallon hyvin luontevasti, koska lähes kaikki sen tuntevat – se on osa kansakunnan suurta kertomusta.  Gre-No-Li on meillä Ha-Ka-Mä (Hakulinen-Kankkonen-Mäntyranta).

En tietenkään usko, että suomalaiset menevät ’torille’ näiden kisojen loppuottelun jälkeen, mutta aika iso osa katsojista seuraa loppuottelua joko kotonaan tai vaikkapa pubissa olivat siellä ketkä tahansa vastakkain. Jos suomalaiset olisivat todellisia futishulluja, niin me tietysti täyttäisimme myös kotimaiset lehterit liigassa ja divaripeleissäkin. Katsojaluvut ovat kuitenkin olleet todella kehnot nyt EM-kisavuotena. Ja vaikka joillakin seuroilla on melko aktiiviset kannattajajoukot, niin laatukaan ei yleensä ole korvannut määrää. Niin hulluja emme tosiaan ole, että kannattaisimme paikkakuntamme ykkösjoukkuetta!

Suomalainen, viimeisenä suuren maaltamuuton kokenut eurooppalainen valtio, ei ole oppinut juurtumaan omaan asuinpaikkaansa sydämellä. Mökille eli omille juurille on kaupungistakin päästävä eikä siellä korvessa mitään futisjoukkueita ole. Tai jos on, niin nekin ovat muuton vuoksi tippuneet aladivisiooniin. Meillä on myös korostettu niin paljon yksilöiden menestymistä, että emme huomanneet, että Vancouverin olympiakisoissa 2010 suomalaiset urheilijat saivat eniten mitaleja kuin koskaan. Kun kaksi jääkiekkojoukkueellista taustajoukkoineen pokkaa mitalit, niin päästään helposti lähelle 50. Eikös me olla pyritty siihen, että yksilöistä tulee huippuja, miksi Tero Pitkämäen mitali olisi arvokkaampi kuin Mikko Koivun? Aika hullua.

Suomalainen futishulluus on siis kansainvälistä eikä nationalistista, se on myös yhtä aikaa sekä joukkue- että yksiökeskeistä. Miksi se olisi jotenkin huonompaa kuin muiden maiden kansalaisten nationalistinen ja jopa rasistisia piirteitä saava futishulluus? Jalkapallohan on maailman kansainvälisin peli ja se on ainakin yrittänyt yhdistää maailman maita ja kansoja yhteen. Rasismin vastustaminenkin on kv. jalkapallojärjestöjen ykkösasia juuri tästä syystä: tällaisen lajin ei kerta kaikkiaan kannata olla huomioimatta kaikkia maailman kansalaisia.

Ovatko suomalaiset siis itse asiassa ihannekannattajia kuningaslajille ja onko suomalainen futishulluus jotain sellaista, jota FIFA:n ja UEFA:n kannattaisi mainostaa muillekin loistavana esimerkkinä?  Voisimme olla aidosti ’mallioppilaita’ Euroopassa ja maailmassa juuri tämän terveen futishulluutemme kanssa. Ja suomalaiset tuskin mellakoisivat EM-kisoissa, vaikka joukkue sinne joskus pääsisikin. Ehdotan varmuudeksi, että yritämme saada järjestettäväksemme EM-kisat vaikkapa Norjan kanssa…

Torstai, 14. kesäkuuta 2012, klo 22.49

Italia ja Kroatia pelaavat tasapelin 1-1 ja lohkon toisessa ottelussa Espanja näyttää voittavan Irlannin. Kahden ottelun jälkeen Espanjalla on siis neljä pistettä, kuten myös Kroatialla – ja nämä maat pelaavat lohkon viimeisen ottelun vastakkain. Italialla on kaksi pistettä ja Irlannilla nolla, jos tilanne jää tähän. Viimeisissä otteluissa vaihtoehtoja on edelleenkin monta: todennäköisin kai olisi se, että Espanja voittaa Kroatian ja Italia Irlannin. Mutta jos Espanja pelaa tasan Kroatian kanssa ja Italia voittaa, niin näillä tuloksilla pisteitä on kaikilla viisi ja maaliero ensin mainituilla +2 ja Italiallakin ainakin +1.

Tällaiset lähtökohdat varmistavat yleensä sen, että alkulohkojen viimeiset ottelut ovat kisoissa yleensä sekä mielenkiintoisia, jännittäviä että korkeatasoisia. Useinhan ainakin kolmella joukkueella on ainakin periaatteessa mahdollisuus päästä jatkoon ennen lohkon viimeisiä matseja. Näemme varmaan aikamoisia taisteluja ja myös yllätyksiä viimeisellä kierroksella.

Myös puolivälierissä pelataan monesti hienoja matseja, koska vastakkain voi olla suuri ennakkosuosikki ja altavastaaja, jonka on ylitettävä itsensä päästäkseen jatkoon. Se pakottaa sen heikomman hyökkäämään normaalia enemmän, jolloin kentällä on enemmän tilaa myös sille etukäteen paremmalle.

Espanja kuittaa illan ottelussa lopulta reilun voiton, joten sille riittää viimeisessä ottelussa tasapeli Kroatiaa vastaan. Viime kisojen ehdoton tähti Fernando Torres pääsi jo aloitukseen ja kiitti kahdella maalilla, vaikka otteissa näkyi vieläkin melkoista hätäilyä ja itsevarmuuden puutetta.

Muistelen, että YLEn asiantuntijat – Kuuselan Mara muistaakseni ainakin – pitivät Torresia viime EM-kisojen aikaan lähes täydellisenä pelaajana. He eivät silloin nähneet, tai eivät halunneet nähdä, maalikuninkaan ilmeisiä teknisiä heikkouksia, jotka konkretisoituivat karvaasti, kun loukkaantumisen jälkeen El Ninjon juoksuvoima ei ollut aivan entisensä. Pitkä kuiva kausi ja henkisesti varmasti raastava aika oli tällöin edessä. Aika herkkää on huippupelaajienkin peli silloin, kun itseluottamus jostakin syystä menee.

Se olisi hyvä muistaa myös suomalaisten junioreiden ja heidän valmentajiensa. Epäonnistumiset eivät ole ongelma, yrityksen ja pelirohkeuden puute, ovat.

Perjantai, 15. kesäkuuta, klo 22.34

Päivän pysäyttävin uutinen ei tullut EM-kisoista, vaikka tunnetilat nousivat ja laskivat naapurimaassamme Ruotsissa Englanti-ottelun aikana stadionin yläritsiltä siirtonurmen juuriin. Minäkin surin ruotsalaisten mukana, vaikka olinkin mennyt ennustamaan Englannin jatkoon pääsyä. Zlatanstrofista vain yksi kommentti: kun Juha Reini ja Jari Litmanen arvioivat Englannin ja Ruotsin ottelun taktisia hienouksia, niin he aivan oikein puhuivat Roy Hodgsonin ja Erik Hamrenin ratkaisuista siihen asti, kun tuli arvio Zlatanista.

Tällöin he arvostelivat sitä, miksi Zlatan pelasi niin alhaalla eikä kärjessä niin kuin tavallisesti. Kummallista: tuskin Zlatan valitsi itse pelipaikkansa, vaikka kuinka suuri tähti olisikin, sillä kärjessähän olivat Hamrenin taktiikan mukaisesti aivan eri miehet. En usko, että edes ’Kuningas’ Litmanenkaan on saanut täysin vapaasti valita pelipaikkansa ja –tapansa Suomen maajoukkueessa. Tai jos on saanut, niin se on osoitus muun joukkueen ja valmennuksen huonosta tasosta. Ja mahdollinen syy siihen, että ihan muut maat pelaavat EM-kisoissa.

Mutta tämä ei siis pysäyttänyt minua, vaan se, että sain kuulla filosofi ja jalkapallovalmentaja Juha Sihvolan kuolleen. En tuntenut henkilökohtaisesti Juhaa, mutta tunsin vahvaa hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. Luin monta muistokirjoitusta eri nettilehdistä ja uudestaan hänen artikkelinsa junioriurheilua käsittelevästä nettijulkaisusta (Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuoristotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf), jossa hän pohti junioriurheilijan luonteen kasvatusta.

Punksukupolven kasvatteina meitä kumpaakin mietitytti se, miten kasvattajan – lähinnä isän ja juniorivalmentajan – roolit ovat yhdessä sukupolvessa muuttuneet. Kun me elimme vielä 1970-luvulla nuoruutta, jossa yhteiskunta asetti aika tiukat rajat nuorten hörhöilylle tai edes hiukan vapaammalle käytökselle, niin pidimme tietysti oikeutenamme kapinoida sitä vastaan. Päinvastoin kuin on usein tulkittu, vanhempamme eivät ehkä olleet kovin tiukkoja kasvattajia – eiväthän he voineet pitää meitä juurikaan silmällä, kun ei ollut kännyköitä, ei junioripelaajien vanhempaintoimintaa eikä koulun ja kodin yhteistyötä.

Sen sijaan yhteiskunnan yleinen moraali tiukempi ja – mikä tärkeämpää – mahdollisuuksia tyhmyyksien tekoon oli vähän. Alkoholia oli vaikea saada, ravintolat menivät kiinni 00.30 (tai ainakin valomerkki tuli silloin), huumeisiin ei maalla törmännyt lainkaan ja kai me olimme muutenkin ujompia. Kasvattajalle hankala paradoksi on sitten se, että elämä oli silloin empiirisesti paljon vaarallisempaa: liikenne- ja muita kuolemia tapahtui moninkertaisesti (liikennekuolemia esimerkiksi 1970-luvulla usein yli 1000/vuosi, kun nyt on 300-400/vuosi).

Miten toimia itse kasvattajana, kun oma nuoruuden kokemus ei tunnu vastaavan tämän päivän nuoren maailmaa eikä nykyinen kasvattajan kokemus omien kasvattajien maailmaa? Juha Sihvolan mielestä kasvattajan ja myös junioriurheilun tehtävä on luonteen kasvattaminen. Nuorta ei saa päästää liian helpolla, jos ei nyt saa vaatia liikaakaan väärässä iässä tai muuten sopimattomassa hetkessä. Juniorivalmentaja- ja isä-Sihvolan omin sanoin:

”…On opetettava lapselle itsenäisen ja kriittisen ajattelun taitoa, mikä ei todellakaan ole sitä, että kaikki käy.

Nuorisoa on kasvatettava myös sydämen sivistykseen eli erilaisten kunnioittamiseen ja suvaitsevaisuuteen sekä solidaarisuuden ja myötätunnon tuntemiseen heikompia kohtaan.

Siitäkin on pakko muistuttaa, että rehellisyys ja luotettavuus, vastuullisuus ja kohtelias käytös eivät ole nörttimäisyyttä. Näiden viestien välittämiseen ei aina puhe riitä, vaan pitää olla myös sanktioita.

Silloinkin, kun nuoriso saa enemmän tai vähemmän vapaasti valita omia päämääriään,on osattava sytyttää intohimon kipinä ja ruokkia sitä oikein. Se viesti olisi saatava perille,että mitään hyvänä pitämäänsä ei saa, jos ei ole valmis sitä kurinalaisesti tavoittelemaan ja näkemään paljon vaivaa sen eteen.”

Toinen teema, josta Juha mainitussa artikkelissaan kirjoitti, oli monikulttuurisuus ja esimerkiksi jalkapallon merkitys kotouttamisessa. Vuosaarelaisena juniorivalmentajana hän tunsi asian erinomaisesti. Omissa muisteloissani tänään yhdistyivät erikoisella tavalla Juhan kuolema ja erään poikani kanssa samassa joukkueessa pelanneen nuoren afrikkalaispojan tarina. Hänen juniorivalmentajana toiminut isänsä nimittäin menehtyi kesken harjoitusten ja tämä poika sisaruksineen jäi vaille huoltajaa ja perheen talous myös romahti.

Mitä joukkue tällöin teki? Vapautti pojan kaikista maksuista, jotka olivat huippujuniorijoukkueessa melkoiset. Suomalaisen hienovaraisesti poikaa tuettiin myös muuten. Toiset vanhemmat toimivat silloin ’laajennettuna perheenä’ niin kuin pohjoismaisten kansalaisjärjestöjen perusperiaatteet kaukaa historiasta opettivat. Tuetaan silloin heikompaa, kun tuen tarvetta on, jotta tämä heikompi kasvaisi täysivaltaiseksi kansalaiseksi. Ajattelin niityllä ruohoa haravoidessani, että Juha olisi ylpeä tästä tarinasta, sillä tuo poika teki juuri ensimmäisen liigamaalinsa Myllykosken Pallon joukkueessa, joka oli Juhan nuoruuden lähin liigaseura.

Sunnuntai, 17. kesäkuuta 2012, klo 12.15

Ystäväni Esa Pirnes (ei jääkiekkoilija, vaan pesäpallon ja nykyisin jalkapallonkin intohimoinen seuraaja) on sanonut, että jalkapallo on inhottava peli, koska se on niin epäoikeudenmukainen. EM-kisojen A-lohkon otteluiden jälkeen on todettava, että Esa oli (jälleen) oikeassa. Jalkapalloa ei kannata ennustaa ja ainut viisauden muoto on jälkiviisaus. Näin ajatellaan varmasti laajasti niin Venäjällä kuin Puolassakin. Vielä ensimmäisten puoliaikojen jälkeen näytti vahvasti siltä, että kumpikin voisi päästä jatkoon lohkostaan, mutta toisin tosiaan kävi.

Minäkin olin ennustanut Venäjän ja Puolan menevän jatkoon tästä lohkosta. Kaksi kierrosta pelejä vain vahvistivat tätä käsitystäni, mutta kolmas kaiken muutti. Mutta hyvä niin. Miksikö? Urheilu ja jalkapallohan ovat perimmiltään kuitenkin leikkejä ja leikeissä täytyy sattuman osuuden olla aina aika suuri. Muutenhan FC Barcelona tai Saksa voittaisi aina, niin kuin nyt jotkut tuntuvat ajattelevan. Ennakkosuosikkien kuitenkin kuuluu hävitä, jotta leikissä olisi mieltä. Ja jos näin ei oikeasti olisi, niin eihän veikkaustakaan voisi harjoittaa ainakaan taloudellisesti kannattavasti.

Jalkapallovalmennus pyrkii kuitenkin eliminoimaan sattuman osuuden sekä harjoittelun että taktiikkojen avulla. Intohimoiset kannattajatkin tietysti toivovat, että suosikkijoukkue voittaisi aina, tai ainakin riittävän usein. Toinen osapuoli pyrkii tietysti samaan, joten tällöin ’sattuma’ ei olekaan itse asiassa sattumaa tai epäoikeudenmukaisuutta, vaan todennäköisyyttä ja oikeudenmukaisuutta toisen joukkueen näkökulmasta. Toki Kreikan voitto ja jatkoon pääsy taisi olla vielä makeampaa kreikkalaisten mielestä, kun se ei edes ollut todennäköistä eikä kai oikeudenmukaistakaan.

Mutta voiko edes olla jälkiviisas ja kysyä, miksi näin kävi? Tsekit menettivät tähtipelaajansa Rosickyn ennen ottelua, mikä sai muut ottamaan lisää vastuuta joukkueen pelaamisesta. Sen sijaan Puolan tähtipelaajat ikään kuin pelkäsivät epäonnistuvansa, vaikka joukkueella ei ollut mitään syytä säästellä itseään – pitihän viimeinen peli voittaa. Se onnistui Kreikalta, joka oli selkä seinää vasten, mutta ei Puolalta. Sama tilanne aiheutti erilaiset reaktiot – miksi?

Venäjällä oli vain hävittävää, sille olisi riittänyt tasapeli ja ehkä jopa tappio jatkopaikkaan. Ei ollut pakko pistää ihan kaikkea peliin. Ja hyvät pelit alla tuudittivat siihen, että tässä ollaan hyviä. Ja Kreikka oli ollut aika huono edellisissä otteluissa. Klassinen liika tyytyväisyys ja tilanteen varmistelu kostautui.

Puolalaisilla tuntui olevan koko kisojen ajan hirveästi paineita menestykseen, odotukset olivat yliviritetyt. Edes pakkorako ei saanut joukkuetta lentoon, ajatukset olivat kai jatko-otteluissa. Tsekillä taas ei ollut enää mitään hävittävää – katastrofi Venäjää vastaan varmasti nollasi kaikki väärät haaveet hyvistä kisoista. Lopulta sitten kaksi joukkuetta, joilla oli kyseessä voittopakko, muttei pakkovoitto, ottivat jaossa olleet jatkopaikat. Sattumaako ja jälkiviisautta? Niitäkin, mutta myös osa jalkapalloleikin viehätystä nekin.

Sunnuntai, 17. kesäkuuta 2012, klo 21.52  

B-lohkon viimeiset ottelut alkavat ja tilanne on todella mielenkiintoinen. Otteluiden tuloksia on täysin mahdoton ennustaa, mutta helppoa ei ole ennustaa sitäkään, minkälaisia peleistä tulee ’tunneilmastoltaan’. Saksankaan jatkopaikka ei ole aivan varma, mutta muiden on lähdettävä voittamaan, vaikka tasapelillä voivat sekä Tanska että Portugali päästä jatkoon. Hollannin on pakko voittaa, jotta sillä olisi edes teoreettiset mahdollisuudet jatkopaikkaan.

Lähtökohta voisi johtaa siihen, että sekä Tanska että Portugali lähtisivät vähän ’kuulostelemaan’ sitä, mitä toisessa ottelussa tapahtuu. Jos esimerkiksi Hollanti iskee heti alussa pari maalia Portugalin verkkoon, niin Tanska voisi yrittää tasapeliä, joka saattaisi olla hyvä tulos myös Saksalle. Näin sekä Portugali että Hollanti tippuisivat jatkosta ja silti lohkovoitto toisi vastaan Kreikan.

Kumpi on helpompaa: pelata voitosta vai tasapelistä? En tunne tutkimusta asiasta, mutta kokemus tuntuisi vakaasti olevan sen puolella, että kannattaisi lähteä pelaamaan mieluummin voitosta kuin tasapelistä… Hollanti siirtyy juuri 1-0 johtoon, joten voittopakko tuntuisi toimivan motivoivana tekijänä. No, tilanne on nyt sitten taas toinen ja Portugalin on pakko tasoittaa. Heti Portugali ottaakin hallinnan ja Postiga epäonnistuu ’varmassa maalipaikassa’. Nyt ainakin voi ennustaa, että tässä pelissä tulee paljon maalipaikkoja.

Nyt Saksa on ehtinyt tekemään maalin eli näillä tuloksilla Tanska on vielä jatkossa. Mutta nyt Tanska tasoittaa ja jatkopaikka on vähän lähempänä kuin ennen otteluiden alkua. Hurjaa, Portugali tasoittaa, kun Cristiano Ronaldo saa loistavan läpisyötön eikä tällä kertaa erehdy vapaassa paikassa. Ja Tanskan on käsittääkseni voitettava Saksa päästäkseen Portugalin ohi.

Todella erikoista on se, että Hollanti on nyt täysin altavastaajana, vaikka kentällä on tähtisikermä vailla vertaa ja peli lähti täydellisesti käyntiin. Peli on aneemista ja joukkue tuntuu olevan täysin eksyksissä. Mistään järjellisestä taktiikasta ei ole puhettakaan, vaikka hollantilaisia pidetään taktisestikin maailman parhaimpiin kuuluvana kansakuntana, joka on tuottanut lukuisan määrän huippuvalmentajia ja peliä kehittäneitä innovaatioita.

Puoliaikatilanteet 1-1 kummassakin matsissa. Näillä tuloksilla Saksa ja Portugali menevät jatkoon. Jos Tanska ja Portugali voittaisivat 2-1, niin Saksa tippuisi, jos laskin tilastot oikein. Mutta jos Hollanti voittaisi 3-1 ja Saksa voittaisi, niin Hollanti menisi jatkoon. Mitä uskaltaisin veikata ja millä perusteilla?

Traditiot puolustaisivat Saksan ja Hollannin tai Portugalin jatkopaikkaa, vaikka toisaalta Tanskakin on Euroopan mestari. Viime vuosina vahvin näistä on ollut Hollanti, Saksa ja Portugali lähes yhtä hyviä. Hollannin tilanne on kuitenkin vaikein; sen on pakko voittaa eikä peli tunnu kulkevan. Portugalin peli taas sujuu ja maali roikkuu ilmassa. Saksa kuitenkin kontrolloi peliään Tanskaa vastaan. Tuntuisi siis siltä, että jatkoon menisivät Saksa ja Portugali. Mutta A-lohkossakin olisin veikannut ensimmäisen puoliajan jälkeen Venäjää ja Puolaa jatkoon…

Toisen puoliajan alku. Hollanti tuntuu ryhdistäytyvän ja Tanska jatkaa itsevarmaa pelaamistaan. Hollanti on muuttanut hiukan kenttäryhmitystään ja vastustajan kohtaamisaluettaan eli kentän pitkittäissuunnassa paikkaa, jossa se haluaa riistää pallon vastustajalta. Tämä on pallopelien pelitaktiikan keskeisin päätös, jos uskoo kehittelemääni sovellusta Norbert Eliaksen ’jalkapalloteoriasta’. (Tiihonen, Arto (1992): Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.)

Arkikielessä puhutaan vasta- ja myötäkarvaamisesta tai aktiivisesta ja passiivisesta puolustuspelistä. Jalkapallossa tämä päätös pitää sisällään aktiivisuuden lisäksi puolustuslinjan korkeuden, joka määrittelee vastustajan pelitilan määrän pituussuunnassa. Hollannilla ei oikeastaan ollut kovin selvää tavoitetta ensimmäisellä jaksolla pallon riistämisen suhteen. Nyt Portugali jättää oman puolustuslinjansa alemmaksi ja ’karvaa’ myöhemmin ja passiivisemmin. Sille riittää tasapeli, mikä ehkä näkyy taktiikassa.

Tässä on lisättävä, että taktiikkaa ei voi ihan yksin määrittää, koska toisen joukkueen peli vaikuttaa siihen vahvasti, mutta myös se, miten joukkue pystyy psyykkisesti ja joskus fyysisestikin toteuttamaan taktiikkaa. Tai yhtä hyvin voisi tulkita niin, että sosiaalinen voima, joukkuehenki tai voittamisen kulttuuri, vaikuttaa kaikkein eniten siihen, miten sovittu taktiikka saadaan pelissä toteutettua. Taktiikka ei nimittäin toimi, jos siihen ei usko tai sen toteuttaminen on jostain muusta syystä mahdotonta. Taktiikka ei siis voi olla yltiöoptimistinen, vaan realistinen.

Vau, Ronaldo taitaa upottaa Hollannin ottelun 74. minuutilla. Meneekö siinä samalla Tanska, se jää vielä nähtäväksi. Tai Saksa, sillä yksi maali Tanskalle ja Saksa on ulkona. Aika huikeaa jännitystä. Saksa kuitenkin puhkaisee jännityksen ja menee 2-1 –johtoon. Tanskan mahdollisuudet jatkoon kutistuivat pieniin eikä Hollanninkaan tilanne ole kovin hyvä. Kolme maalia pitäisi tehdä ja aikaa on kymmenen minuuttia…

Saksa ja Portugali pääsevät lopulta jatkoon. Itse ennustin (toivoin) etukäteen, että Portugali ja Hollanti menevät tästä jatkoon. Arvaukseni eivät ole olleet kovin hyviä, sillä vasta Portugali on neljästä mahdollisesta pelannut toiveitteni mukaisesti. Oma ennusteeni tai toiveeni perustui siihen, että halusin nähdä taktisesti jotakin uutta eurooppalaisessa jalkapallossa. En kuitenkaan osannut tulkita tarpeeksi hyvin joukkueiden halua voittaa ja tarvita jatkopaikkaa.

Ainakin kreikkalaiset ja portugalilaiset tarvitsivat kansakuntana jatkopaikkaa, jotta masentava talous(poliittinen) tilanne voitaisiin hetkeksi unohtaa. Saksa ja Tsekki taas omaavat mahtavan EM-kisahistorian, joten senkin voisi näin selittää. Mutta Hollannin ja Venäjän putoamista on silti hankala ymmärtää. Olivatko hollantilaiset liian ylimielisiä ja oliko joukkueessa liikaa yksilöitä ja liian vähän joukkuetta? Sama pätee kyllä osittain Venäjään, ja ehkä Puolaankin. Arshavin ja van Bommel kuvastavat jotenkin maiden henkistä tilaa – Arshavin ei profiloidu taistelijaksi ja van Bommelin rasitteena oli nepotistinen suhde valmentajaan.

Kreikka ja Tsekki taistelivat tiensä jatkoon, vaikka joukkueissa ei ollut tuikkivia tähtiä eikä niiltä odotettu juuri mitään. Joukkueet pelasivat yhteen hiileen paremmin kuin pudonneet joukkueet Tanskaa lukuun ottamatta. Tanskan tippuminen olikin sääli, sillä se pelasi koko ajan yläkanttiin. ’Kuoleman lohkosta’ oli hyvienkin joukkueiden tiputtava.

Jalkapallon EM-kisat ovat jo nyt osoittaneet, että laji taipuu monenlaisten tulkintojen ja merkitysten kohteeksi. Meillä on Suomessa tietty tapa tulkita jalkapalloa ja siihen liittyviä monenmoisia tekijöitä. Muissa maissa on omanlaisensa tapoja, eivätkä mitkään niistä ole oikeita eivätkä vääriä. Jotkut niistä ovat hyödyllisempiä kuin toiset, jos aiomme kehittää itse peliä tai vaikkapa Suomen maajoukkueen peliä, mutta silti on vaikea sanoa, mitkä ovat lopulta ratkaisevia.

Myöhemmin yritän kuitenkin palata myös tähän asiaan eli miten kehittää suomalaista jalkapallokulttuuria niin, että Suomen A-maajoukkuekin pääsisi nauttimaan isojen kisojen tunnelmasta. Jos sinne pääsee, niin voi käydä melkein miten tahansa. Mutta ensin olisi päästävä mukaan – neljän vuoden päästä nähdään, miten on käynyt. Mutta sitä ennen seurataan ja jännitetään nämä kisat loppuun.

Torstai, 7. kesäkuuta, klo 23.24

Jalkapallo on sosiologisena ilmiönä valtavan laaja aihe – joskus on sanottu, että se on elämää suurempi asia. Eikä ehkä syyttä, minäkin tunnen/tunsin muutamia pelaajia, joille jalkapallo todennäköisesti merkitsi enemmän kuin muu elämä yhteensä. Ja kyseessä ei kuitenkaan ole olleet mitkään maailmanluokan tähdet, mutta omassa maailmassaan hyvät pelaajat. Eivät kuitenkaan riittävän hyvät, sillä heille ei käynyt hyvin sen enempää jalkapallossa kuin muussakaan elämässä. (vrt. Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html).

Onneksi tunnen paljon, paljon enemmän niitä pelaajia, joille jalkapallo on ja on ollut henki ja elämä, mutta he ovat silti osanneet elää sen muunkin elämän ainakin kohtuudella. Useat jopa hyvin tai erinomaisesti. Nykypelaajat osaavat onneksi tasapainottaa pelaamisen ja oman arkielämänsä aika hyvin, mitä todisti tutkimukseni erään Veikkaus-liigajoukkueen pelaajien tulevaisuussuunnitelmista muutaman vuoden takaa (Tiihonen Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007).

Sukellan nyt jalkapallon maailmaan Euroopan mestaruuskilpailujen ajaksi tietäen, että en tiedä, mitä se tuo tullessaan. Oma futis- tai jalishistoriani (EU-komissaari ja MP:n hyökkääjä Olli Rehnin mukaan jalis on perimikkeliläinen termi enkä käy sitä tässä haastamaan – jalista myö poekasena pellailtiin…) on sekin omalla tavallaan värikäs, vaikka se ei ole muutamia pieniä hetkiä lukuun ottamatta parrasvaloja päässyt sytyttämäänkään.

No, omassa elämässäni kuitenkin jalkapallolla on ollut aina ja tullee aina olemaan suuri rooli. En voi sille mitään, että edelleenkin identifioin itseni aika hyväksi jalkapalloilijaksi nuoruuden joidenkin melko yksittäisten hyvien kokemusten perusteella. Järkeväähän se ei ole, vaan jonkinlaista toteutumattoman unelman lämmittämistä jo hiipuvilla hiilillä. Mutta eihän elämä muutenkaan ole niin kovin järkevää, jalkapallokin on suurta leikkiä epätodellisessa – vaiko sittenkin kaikkein todellisimmassa? – maailmassa.

Ruumiin muistoistani on vaikeaa ellei mahdotonta pyyhkiä pois vaikkapa sitä tilannetta, kun harhautin kaimani Arto Tolsan belgialaiselle kebab-kioskille (Suomessa niitä ei vuonna 1979 ollutkaan) mestaruussarjaottelussa Mikkelin Pallo-Kissat – Kotkan Työväen Palloilijat. Pistin pallon Suomen A-maajoukkueen liberon ’porteista’ ja karkasin läpiajoon, joka tosin katkesi kaiman kovaan taklaukseen takaapäin. Nykysäännöillä punainen kortti olisi varmasti heilahtanut – silloin tuli vain keltainen. Ehkä siinä Tolsan mainekin jotain merkitsi. Hän oli sinä vuonna vielä ehdottoman kovassa kunnossa palattuaan menestyksekkäältä ammattilaisuraltaan takaisin Suomeen.

Valitettavasti myöhemmin hänen kohtalokseen tuli tuo alussa mainitsemani asia: jalkapallo taisi olla muuta elämää suurempi asia – sen vuoksi jäivät opinnot suorittamatta ja paluu siviilielämään ei tähteyden täyttämien vuosien jälkeen onnistunut. Kappale upeaa suomalaista jalkapallohistoriaa päättyi lopulta varsin ikävästi ennen aikaiseen kuolemaan.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole kertoa jalkapallosta vain omien jalkapallokokemuksieni kautta, vaikka se bloggauksen luonteeseen kuuluukin. Yhtenä tarkoituksenani on nimittäin pohtia sitä, miten suomalaisen jalkapallon tasoa nostettaisiin ja koko futiskulttuuria kehitettäisiin. Kommentoin tietysti myös itse kisoja sitä enemmän, mitä pidemmälle kisat etenevät.

Mutta siirrytään nyt 30 vuoden takaa suoraan tähän päivään ja EM-kisojen aattoiltaan. Yritän tässä juuri ratkaista EM-kisojen arvoitusta eli arvata sitä, mitkä maat pääsevät alkulohkoista jatkoon ja sitä kautta puolivälierien kautta aina finaaliin. Yleensä en koskaan tee tällaista veikkausta, jotta voisin nauttia futiksesta sinänsä. Annan näin mahdollisuuden myös niille joukkueille, jotka yllättävät ja tuovat mahdollisesti jotakin uutta jalkapalloon joko taktisesti, uusina pelaajatyyppeinä tai sosiologisesti.

Jälkimmäiseen kategoriaan luen mm. sen, kun jokin joukkue – ja sen kannattajat – saavat jostakin odottamattomasta syystä ’siivet selkäänsä’. Mieleen tulee hakematta Tanska vuonna 1992, mutta myös Kreikka 2004 tai Englanti omissa kisoissaan 1996. Nytkin toivoisin näkeväni jonkin tällaisen pienen ’tuhkimotarinan’, vaikka sellaiselta joukkueelta, jota itse nyt inhoaisin… tai en ainakaan veikkaa menestyjäksi.

Tällä kertaa olen siis kuitenkin osallistunut yhteen veikkaukseen, josta kerron vasta paljon myöhemmin. Sitä ennen käsittelen monia muita jalkapalloon liittyviä asioita ja aloitan siitä, mitä kirjoitin ja ajattelin neljä vuotta sitten futiksen EM-kisojen aikana ja niiden jälkeen. Tapanani oli – on ehkä nytkin – että katson pelejä ja kirjoitan samalla näitä analyysejani. Muuten aikaa kuluu aivan liikaa pelkkään jalkapalloon. Jos kuitenkin katson matsin, niin miksen käyttäisi aikaa muutenkin hyväkseni? Kolmessa viikossa kuntokin ehtii romahtaa tai ainakin kaikki muut asiat jäävät hunningolle, kuten työt, parisuhde ja mökin kunnostus.

Tuon lauseen kirjoittamisen jälkeen tsekkasin kalenteriani laskeakseni kisojen pituuden ja huomasin karsean asian: olen ostanut vaimolleni lahjaksi kaksi lippua CCR-legenda John Fogertyn keikalle Ouluun juuri loppuotteluiltana! Kukahan haluaisi ostaa halvalla lipun loistavaan konserttiin hyvässä seurassa? Ei vainenkaan: digiboxi toimii ja finaalin voi katsoa vaikka aamuyöllä keikan jälkeen. Joku raja jalkapallohulluudessakin pitää olla!

Alkusarjan aikana kommentoin siis pelejä, mutta ennen kaikkea julkaisen palapalalta ajatuksiani neljän vuoden takaa kommentoiden niitä tämän päivän perspektiivistä. Yksi peruslähtökohtani nimittäin on, että jalkapallo ja kaikki muutkin joukkuelajit, miksei myös koko urheilun maailma, pyrkii kehittymään koko ajan eteenpäin. Se ei tarkoita sitä, että jalkapallo välttämättä olisi nyt parempaa kuin koskaan aiemmin, vaan sitä, että tämä pyrkimys on olemassa ja se vaikuttaa eri tavoin siihen, miten jalkapalloa pelataan.

Jotkut asiat – esimerkiksi pelaajatyypit tai pelaajien henkilökohtaiset taidot – eivät kehity valtavan nopeasti, vaikka pelaajasukupolvittain voi tämänkin eron toki nähdä. Nykypelaajat ovat monessa suhteessa fyysisesti ja taidollisesti erilaisia kuin vaikkapa oman ikäluokkani pelaajat. Tämä johtuu harjoittelusta ja siitä, että nyt pelaajilta odotetaan erilaista osaamista kuin ennen.

Sen sijaan pelitaktiset muutokset ovat nopeampia – lähtökohtana voi pitää sitä, että vallitseva doktriini eli lähinnä edellisten kisojen voittajamaan (tai ainakin symbolisen voittajan) taktiikka pyritään haastamaan. Tämä on erityisen selvää nyt, kun Espanjan ja FC Barcelonan pelitapa ja –taktiikka (eivät sama asia) ovat olleet jo vuosikausia hallitsevassa asemassa koko maailmassa.

Näin on tosin ollut aina. Kirjoitin jo gradussani vuonna 1990 tästä aiheesta pitkän luvun, jossa kävin läpi suurin piirtein koko aiemman MM-historian tai oikeammin pelitaktiikkojen kehityksen. (Tiihonen, Arto (1992): Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki ja Tiihonen, Arto (1990): Urheilu kertomuksena. Julkaisematon pro gradu -työ. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.)

Tilanne on sikäli muuttunut, että enää ei voi niin selvästi erottaa toisistaan esimerkiksi italialaista tai englantilaista pelitapaa tai jopa pelaajatyyppiä kuin muutama vuosikymmen sitten. Globalisaatio on yhdenmukaistanut ja paradoksaalisesti myös monipuolistanut eri maiden pelaajatyyppejä, vaikka poikkeuskin taitaa olla: Espanjan ja FC Barcelonan pelaajat ovat kuin klooneja keskenään.

Tosin en usko, että Espanja pärjää vain ’Barcan’ tyylillä näissä kisoissa – heidän on haettava hyökkäykseensä uusia kuvioita ja ainakin parempaa pääpeliä. Vielä 1980-luvulla saattoi juoksutyylin perusteella erottaa erimaalaiset pelaajat toisistaan vaikka ’sokkotestissä’. Nyt se on jo paljon vaikeampaa – kaikkien maiden juniorijoukkueissakin tehdään samoja askelkuvioita, joiden alkuperä taitaa olla Ajaxin akatemiassa.

Mutta mennäänpä nyt neljän vuoden taakse ja aloitetaan ’kelaamaan’ mietteitäni jalkapallosta. Yhtenä lähtökohta-ajatuksenani näissä pohdinnoissa oli koko ajan se, miten suomalaista jalkapalloa ja jalkapallokulttuuria voitaisiin kehittää. Siksi ajatukseni ei lentänyt niin korkealla, että olisin pohtinut sitä, miten kansainvälinen jalkapallo voisi kehittyä. Pyrin pitämään jalat maassa. Suomen Palloliittohan pyrkii olemaan vuonna 2020 kaikilla jalkapallon osa-alueilla Euroopan kymmenen parhaan maan joukossa, niin utopistinenkaan en ole.

Tavoitteeni voisi muotoilla jotenkin näin: jos me Suomessa teemme monet asiat paremmin, niin jalkapallokulttuuri kaikkinensa vahvistuu ja Suomi saattaa pärjätä miesten A-maajoukkueellaan nykyistä paremmin eli päästä EM-kisoihin ja voittaa siellä yhden ottelun. Se on minusta riittävän hieno tavoite, jonka haluaisin kyllä nähdä ja kokea. Tuohon tavoitteeseen ei ole vain yhtä tietä – se on nähty monessa muussa maassa, mutta voi olla, että suomalainen tapakin pitää kehittää. Sen edellytyksiä ja lähtökohtia tässä nyt aluksi siis pohdin eri suunnista. Osin ehkä yllättävistäkin suunnista.

Seuraavaksi siis kappale pohdintojani neljän vuoden takaa (nämä ovat lähes alkuperäisiä kirjoituksiani, vain joitakin kohtia olen stilisoinut ymmärryksen parantamiseksi). Osa tulkinnoista on siis vanhentuneita, mutta olivat päteviä tai ainakin kohdallisempia neljä vuotta sitten.

Viimeisimpien arvokisojen saldo

 EM-kisat 2008 nostivat esiin joitakin uusia piirteitä kansainvälisessä jalkapallossa, mutta kannattaa katsoa tilannetta myös vähän laajemmin eli ainakin kahdet edelliset EM- ja MM-kisat. A-maajoukkueiden menestyksen kannalta tärkeimpiä havaintoja ovat seuraavat:

 Jalkapallo on yhä enemmän koko joukkueen, taktinen peli, jossa valmentajan ja joukkueen yhtenäisyyden merkitys on suuri.

1. Menestyvillä joukkueilla on omanlaisensa pelityyli, mutta siitä täytyy olla myös useampia variaatioita tilanteen mukaan. Pelityyli ja taktiikka laaditaan kokonaisuuden kannalta toimivaksi, mutta pelaajien ominaisuudet ja osaamiset huomioiden.
2. Joukkueet ovat tasalaatuisempia kuin ennen – myös vaihtopenkkiläiset ovat entistä tärkeämpiä mm. taktiikan vaihdoksissa. Tähtipelaajia on vähemmän, mutta erittäin hyviä pelaajia on yhä enemmän ja yksittäisten tähtien merkitys on vähenemään päin.
3. Turnauksissa mahdollisesti menestyvien määrä on kasvanut tai on aika suuri (tällä tarkoitan vaikkapa puolivälieriin pääseviä joukkueita)
4. Pelaajilta vaaditaan enemmän taktista osaamista, joustavuutta sekä monipuolisia taitoja ja kykyjä pelipaikoista riippumatta. Pelaajan on osattava pelata hyökkäys- ja puolustuspeliä, ns. 2-suunnan peliä, erittäin juohevasti.
5. Pelitaidoissa keskeisimpiä asioita ovat kyky pelata pienessä tilassa (ei ainoastaan yksilön, vaan pienryhmän ominaisuus) ja etsiytyä pelattavaksi sekä taito puolustaa peittämällä ja ryhmänä – ts. pelinlukutaitoa. Joukkueessa on myös oltava joitakin hyviä 1 vs. 1 –pelaajia, pallon ylöstuojia, erikoistilanneosaajia ja target-pelaajia (joko päällä tai oikealla liikkumisella ja suojaamisella). Fyysisistä ominaisuuksista kestävyys- ja nopeuskestävyysominaisuudet näyttävät korostuvan. 

 Kiteytettynä esimerkkeihin edellisen listan voisi kuvata myös seuraavalla tavalla:

1. Espanja esimerkkinä joukkueesta, jossa on erittäin tasalaatuinen pelaajisto niin ominaisuuksiltaan kuin pelitavaltaankin. Keskikenttä ja laitapuolustajat (jopa keskipuolustajat) voivat periaatteessa vaihtaa paikkaa milloin vain ja jokainen pystyy osallistumaan aktiivisesti hyökkäykseen. Silti pelaajilla on hyvin tarkasti määritellyt tehtävät ja tehtävien vaihdolla tai vaihtopelaajien avulla saadaan aikaan uusia taktisia variaatioita. Hyökkääjät ovat myös melko samantyyppisiä, mutta monipuolisia. Portugali on periaatteessa samantyyppinen joukkue, mutta ehkä enemmän kiinni muutamasta tähtipelaajasta, jolloin pelityyli on haavoittuvampi. Myös Ranska, Italia sekä Venäjä ja Hollanti kuuluvat tähän ryhmään, jossa valmentajilla on omat hyvin voimakkaat näkemyksensä pelitaktiikasta, jota pelaajat toteuttavat hyvin kurinalaisesti, pelitilanteiden mukaan vaihdellen. Tähtipelaajatkin suostuvat erilaisiin rooleihin vastustajan ja pelitilanteen mukaan. MM-tasolla Brasilia, ja Argentiina ovat tässä ryhmässä. Taktisesti näistä joukkueista Espanja, Brasilia, Ranska, Portugali ja Hollanti pyrkivät pelin hallintaan, kun taas Italia, Venäjä ja Argentiina useimmiten, mutta eivät aina, perustavat pelinsä enemmän vastahyökkäyksiin.

2. Saksa voisi olla esimerkkinä ”Saksan pelityylistä”, mutta itse asiassa ero edelliseen ei ole enää kovin suuri taktisella puolella. Voisi jopa sanoa, että tyypillisesti yksilökeskeiset jalkapallokulttuurit ovat ”saksalaistuneet”, jolloin ne lyövät teknisesti heikommat ja mielikuvituksettomammat saksalaiset. Tärkeää on huomata, että kyse on myös pelaajatyypeistä – saksalaisilla, pohjoismaalaisilla, briteillä ei ole riittävästi pelaajia, jotka voisivat toteuttaa espanjalaista pelitapaa. Mutta toisaalta näillä mailla on pitkiä, vahvoja pelaajia, joita eteläeurooppalaisilla ei ole. Saksalaisten ja pohjoismaalaisten vahvuus onkin – ja voikin – olla pelaajatyyppien heterogeenisuudessa, kun joukkueista löytyy sekä pieniä ja vikkeliä että isoja ja ulottuvia pelaajia. Ongelma on ollut viime aikoina siinä, ettei edes Saksa pysty hallitsemaan peliä esimerkiksi Espanjaa tai Brasiliaa vastaan. Taktisesti Saksa pyrkii pelin hallintaan, samoin esimerkiksi Englanti, kun taas Ruotsi pyrkii ennen kaikkea pelin kontrollointiin ilman varsinaista pelin hallintaa ja esimerkiksi Tsekki vastaiskuihin.

3. Kreikka, Turkki, Etelä-Korea ovat esimerkkejä joukkueista, joita voisi kutsua taktisiksi yllättäjiksi. Lopputurnauksissa on aina maita, joiden joukkueet yllättävät vastustajat erikoisilla taktiikoillaan. Kreikka yllätti vuonna 2004 EM-kisoissa kaikki, Turkki – toisenlaisella taktiikalla – yllätti vuonna 2008 EM-kisoissa ja Etelä-Korea omissa MM-kisoissaan 2002. Näillä mailla ei ole varsinaisia huippupelaajia, mutta he tekevät itselleen sopivan joukkuetaktiikan ja pelaavat sen puolesta lähes intohimoisesti toisiaan tukien tietäen myös olevansa altavastaajia ja yllättäjiä. Taktiikat perustuvat yleensä erittäin vahvaan puolustukseen ja nopeaan vastaiskupeliin ja hyviin erikoistilanteisiin.

 4. Afrikan, Balkanin ja osin Etelä-Amerikankin joukkueet voisi vieläkin – valitettavasti – luokitella tässä jaossa samaan osastoon, koska kaikilla on samat ongelmat huippupelaajien ja yhteisen joukkuetaktiikan ja –hengen yhteensovittamisessa. Kroatia, Kamerun, Nigeria, Ghana, Senegal, Serbia ovat huippujoukkueita, joiden pelaajistossa on paljon isoja ja pienempiä tähtiä, joiden on vaikeata noudattaa riittävää kuria ja yhtenäisyyttä menestyäkseen todellisella huipulla, jolla tässä tarkoitetaan voittoja ja mitalisijoja. Hyökkäyspeli voi olla mielikuvituksellista yksilöiden ja pienryhmien välisiä kuvioita, mutta puolustuspelissä tapahtuu kummallisia repsahduksia, vaikka joukkueiden puolustuspeli onkin nykyään kehittyneempää kuin aiemmin. 

Tämän jaottelun olisi voinut tehdä toisinkin, vaikkapa tarkastellen yksinomaan pelitaktiikoita tai yksinomaan pelaajatyyppejä tai vaikkapa sosiaalista organisoitumista tai vaikkapa pelkästään fyysisiä ominaisuuksia. Enää ei kuitenkaan voi niputtaa joukkueita maan tai jalkapallokulttuurin mukaan, koska A-maajoukkuetasolla globalisaatio on johtanut siihen, että peliä voidaan periaatteessa pelata samalla tavoin riippumatta pelaajatyypeistä tai pelikulttuurista. Ne on otettava huomioon, mutta huipputasolla joukkueiden on kyettävä pelaamaan taktiikoilla, jotka eivät välttämättä ole perinteisiä – Brasilia on selvin esimerkki, mutta tämä koskee vaikkapa Venäjää tai Portugalia, joiden perinteiset pelityylit ovat muuttuneet vahvojen valmentajien myötä.      

 Perjantai, 8. kesäkuuta klo 20.36

 Uskomaton eka matsi! Surkea Kreikka – Puola jyrää ensimmäisen jakson ja yksi Kreikan pelaaja lentää vielä hiukan helpohkosti ulos kentältä – tasoittaa toisen puoliajan aluksi ja saa heti perään rankkarin. Puolan maalivahti lentää vastaavasti ulos ja vaihtomoke tulee kentälle ottamaan kiinni loistavan erikoistilannemiehen kelvottoman pilkun.

Miten tämän pelin kummalliset käänteet voi selittää? Vaikka kentällä on muutamia loistavia yksilöitä, kuten erittäin tyylikkään maalin tehnyt Puolan Lewandowski, niin ’ote’ peliin ei selity yksilöillä. Kun Puola ’jyrää’ pelin alussa tilanne on se, että kotijoukkue haluaa näyttää kotiyleisölle parastaan ja vierasjoukkue tyytyy tilanteeseen, koska heillä ei ole mitään mahdollisuutta nostattaa samanlaista ’henkeä’ joukkueeseensa.

Kun Kreikan joukkue sitten kokee ’oikeusmurhan’ eikä sillä ole enää mitään menetettävää toiselle puoliajalle tultaessa, se voi pistää kaiken peliin vajaamiehisenäkin. Samanaikaisesti Puolan tavoite on taas vaihtunut maalin tekemisestä sen suojeluun. Hyökkäyksestä puolustukseen ja olemassa olevan tilanteen varmistamiseen. Ote ja aloite siirtyy henkisesti siis lähes väistämättä Kreikalle. Ja nyt tulokset sitten näkyvät uskomattomina tilanteina, joita puolalaisyleisö ei saata uskoa.

YLEn asiantuntija Erkka V. Lehtola antoi Puolalle ohjeeksi siirtyä varovaisempaan peliin, mikä on aivan normaalia. Itse mietin, että miksi joukkueet tekevät 1-0 –tilanteessa tämän ’virheen’, että siirtyvät varovaiseen peliin. Yksi maali ei useinkaan riitä voittoon tilanteessa, jossa vastustaja satsaa hyökkäykseen, vaikka niillä sitten olisi yksi mies vähemmän.

Itse olisin antanut Puolalle ohjeeksi päinvastoin sen, että heti kova painostus toisen puoliajan alkuun. Vaikka se ei johtaisikaan toiseen maaliin, niin henkinen ja samalla fyysinen ote masentaa vastustajan, joka alkaa menettää uskoaan ja lopulta taipuu tilanteeseen. Häviöllä olevaa joukkuetta ei pitäisi ’päästää peliin mukaan’!

Tasapeli on tästä pelistä ’oikea’ tulos, jos nyt oikeita tuloksia on olemassa. Puola menetti omaa tyhmyyttään varman voiton, mutta niin menetti Kreikkakin. Peli olisi toki ollut toisenlainen, jos espanjalaistuomari ei olisi antanut aika heppoista punaista korttia kreikkalaistopparille. Se muutti pelin luonteen hiukan ikäväksi.

Yllättävältä voi kuulostaa, että Puola kärsi siinä enemmän, koska varmaan heidänkin mielestään ulosajo tuli heiveröisin perustein. Tsemppiin vaikuttaa useimmiten tällainenkin tekijä, koska jokainen pelaaja haluaa voittaa oikeudenmukaisesti – ei vääryydellä. Tai vaikka pelaajat eivät noin eettisiä olisikaan, niin vajaamiehistä joukkuetta vastaan on henkisesti vaikea pelata. Muistetaan myös Chelsean taistelu ja voitto Barcaa vastaan Mestareiden liigan välierässä.

Ensimmäisen matsin opetukset? Jos kaksi periaatteessa tasavahvaa joukkuetta kohtaa toisensa, niin henkinen ote ratkaisee peli kulun. Aluksi Puola jyräsi kotiyleisön tuen turvin. Kreikka taas sai sisulatauksen tuomarityöskentelyn takia. Puola taas menetti otteensa, kun se rupesi varmistelemaan epävarmaa 1-0 –johtoa. Maaleja tehdään yleensä vain silloin, kun hyökkäykseen uskalletaan panostaa. Maalintekoalueille pitää saada ylivoimatilanteita eikä niitä saa ilman riskinottoa. Kun lopussa kumpikaan joukkue ei uskaltanut ottaa riskejä, peli taantui keskikenttäpallotteluksi.

Ehdottomasti keskeistä ottelussa oli siis ’henki’ tai ’ote’, joka ei oikeastaan ollut ’johdettua’ eli alkuperäisen taktiikan ansiota, vaan ulkopuolisista tekijöistä johtuvaa. Toki Kreikka vaihtoi oivallisen vaihtopelaajan Salpingidisin ja alkoi hyökätä kovalla riskillä jäätyään tappiolle numeroissa ja pelaajien määrässä. Siitä tietysti kuuluu kreditti Kreikan valmennusjohdolle.

Puola taas ei kyennyt pelaamaan viisaasti ylivoimatilanteessa eli ei osannut sen enempää kontrolloida peliä kuin käyttää vaarallisia vastahyökkäyksiäkään. Taktisesti siis heikko esitys, mutta henkisesti ymmärrettäväähän se on, etteivät pelaajat kykene taistelemaan 110-prosenttisesti, kun peli oli ikään kuin ratkaistu johtoasemassa ja miesylivoimalla. Kysymys kuuluukin, miten joukkueet tai valmennusjohto kykenisivät vaikuttamaan siihen, minkälainen joukkuehenki ja pelirohkeus kentällä saadaan synnytettyä ja ylläpidettyä?

Lauantai, 9. kesäkuuta, klo 20.52

Loistavaa Tanska! Upea peli sekä taktisesti että teknisesti. Mutta ennen kaikkea mahtava itseluottamus ja pelirohkeus. Voi olla, että Tanskan puolustuspeli oli hyvää – niin kuin Muurisen ja Malisen kommenteista kuulimme – mutta miten erottaa puolustuspeliä hyökkäyspelistä tai pelistä, joka ei ollut oikeastaan kumpaakaan? Tanskahan piti palloa voimakkaalla itseluottamuksella sekä puolustusalueellaan että keskialueella ilman erityistä tavoitetta hakea maalia 1-0 –johdossa. Mutta eihän se mitään puolustamista ole, jos joukkue pitää palloa tyylikkäästi ja erittäin älykkäästi eikä missään nimessä muutu passiiviseksi maalia jahtaavan vastustajan edessä.Todella kylmäpäinen suoritus!

Kun seurasin tanskalaisten peliä ja vertasin sitä Suomen 21-vuotiaiden peliin, niin eroja oli tietysti huolestuttavan paljon. Tanskalaisten tekniikka ja pelivarmuus on eri tasolla, mutta se ei kuitenkaan selitä sitä, että Suomen nuoret liikkuivat huonosti sekä hyökkäys- että puolustuspelissään. Ukrainalaisten hyökkäyksiä ei saatu tukittua ensimmäisellä puoliajalla juuri lainkaan – pallollisella pelaajalla oli tilaa ja aikaa yllin kyllin, lähelle oli useita pelaajia pelattavana, joten suomalaiset näyttivät melkein alokasmaisiltaa. Hyökkäyksiin lähdettäessä suomalaisilla ei vastaavasti ollut lähisyöttöihin juuri mitään mahdollisuuksia.

Ei ole tekniikan puutetta, jos ei osata juosta sen enempää puolustuspelissä kuin hyökkäyspelissäkään oikeisiin paikkoihin. Tanska sen sijaan osasi täyttää kentän oivallisesti, vaikka vastassa oli pahin mahdollinen vastus. Mistä ihmeestä tämä ero voi selittyä, jos jätetään pois historia ja ajatellaan, että suomalaiset voisivat valita pelitapansa aivan samoin kuin tanskalaisetkin lähtökohtaisesti parempaa vastustajaa vastaan?

Voi olla, että Suomen 21-vuotiaat ovat suhteessa huonompia kuin tanskalaiset omassa ottelussaan, vaikka en sitä haluaisi uskoakaan. Joukkueessahan on paljon ns. talenttejakin. Ymmärrän senkin, että hyökkäyspelissä suomalaiset pyrkivät nopeasti keskikentän yli, joten aika suuret pelaajien välit hyökkäyksissä voisivat selittyä tällä taktisella ratkaisulla. Mutta miten selittää se, että puolustuksessa ei kyetty tekemään ukrainalaisten peliä vaikeaksi. Ei voi olla taktinen ratkaisu se, että annetaan vastustajalle ylen määrin tilaa hyökkäämiseen enkä usko, että suomalaiset ovat huonokuntoisempia kuin ukrainalaiset.

Pelirohkeuden ja –osaamisen puute tietysti selittää paljon. Jos ei uskalla tulla pelattavaksi eikä myöskään uskalla ajaa vastustajan lähelle puolustustilanteessa, niin peli näyttää varovaiselta – eikä vain näytä siltä, vaan on sitä. Puolustuspelaaminen vaatii myös osaamista, pallon lähelle pitää osata mennä ja pallon riistäminen on myös taitolaji. Silti aika paljon voittaa sillä, että osaa ja viitsii juosta niin, että syöttösuunnat pienenevät ja lopulta pallon riisto on mahdollinen. Tällainen peli puuttui Suomelta koko ensi jakson ajan ja aika paljolti myös toisella jaksolla.

Suomalainen pelitapa, jota Palloliitto yrittää käsittääkseni ajaa sisään juniorimaajoukkueisiin, ei ainakaan tuon U21-joukkueen pelin perusteella jäsentynyt oikein miltään osin loogiseksi kokonaisuudeksi. Toki aina voi sanoa, että slogan ’pelataan omaa peliä’ on lähtökohtaisesti huuhaata, koska kentällä on aina kaksi joukkuetta ja se toinen yrittää myös pelata sitä omaa peliään. Harvoin ne matsaavat keskenään niin, että kumpikin voi ja saa pelata sitä ominta peliään. Ukraina ei siis antanut Suomen pelata omalla pelitavallaan, joten seurauksena oli aika heikko esitys suomalaisilta.

Toisella puoliajalla Suomen peli parani, mutta en usko, että toisen jaksonkaan peli oli sitä Suomen pelityyliä, josta on puhuttu. Ja hyvä niin, että peliin saatiin edes vähän otetta vaihtamalla taktiikkaa aktiivisemmaksi. Suomi teki myös upean maalin, jonka järjestivät vaihtomiehet Rannankari ja Pohjanpalo, joista jälkimmäinen viimeisteli maalin tyylikkäästi vaikeasta asennosta. Ehkä Suomelle riittäisikin se, että juniorimaajoukkueissa yhtä ikäluokkaa kohti kasvaa muutama kelvollinen pelaaja A-maajoukkuetta varten? Tästä myöhemmin enemmän…

Sunnuntai, 10. kesäkuuta, klo 20.45

Espanja-Italia 1-1, muutama minuutti peliä jäljellä. Paljon potentiaalisia maalipaikkoja, mutta myös pari erittäin hyvää maalivahtia, jotka eivät päästä helppoja maaleja, eivätkä kovin vaikeitakaan. Tässä pelissä muuten kummatkin saivat pelata ’omaa peliään’. Toinen joukkue pitää pelin hallinnasta ja toinen vastahyökkäyksistä eikä kumpikaan joukkue halunnut erityisesti haastaa toisen pelityyliä ellei sellaiseksi lasketa Italian puolustuksen keskustan tukkimisyritystä, joka onnistuikin kohtalaisesti.

Yhteenvetona: Italia oli odotuksia parempi ja Espanja ei ole niin hyvä kuin aiemmissa suurkisoissa. Itse odotin, että Espanjan joukkueessa olisi ollut edes yksi hyökkääjä avauksessa, mutta Torres tuli vasta vaihdossa. Ja olikin yllättävän vaarallinen. Jos Espanjalaiset eivät aio käyttää pääpeliä lainkaan maalintekoon, niin epäilen, että sillä ei ihan mestaruuteen ylletä. Tasapeli toki varmisti sen, että kummallakin on vielä erittäin hyvät mahdollisuudet jatkoon.

klo 22.55

Kroatian ja Irlannin pelin pitäisi olla suomalaisten kannalta tähän astisista peleistä kiinnostavin, sillä näiden maiden joukkueisiinhan Suomen tulisi omaa tasoaan ja osaamistaan verrata eikä Espanjaan, Hollantiin tai Italiaan. Kun eilen seurasin Tanskaa, niin olin hiukan masentunut – emme voi verrata itseämme pohjoismaiseen naapuriimme. Tanskan peli oli niin rohkeaa, älykästä, teknistä ja taktisesti kypsää, ettei meillä ole pitkiin aikoihin mahdollisuuksia samaan tasoon. Ja onhan Tanskan menestyshistoriakin todella vakuuttava.

Kyllähän Irlannin ja Kroatiankin historiat ovat vahvat, mutta tämän hetkiset joukkueet eivät ole samaa luokkaa taidoiltaan ja kokemukseltaan kuin joskus aiemmin. Irlanti nojaa vahvasti puolustavaan pelityyliinsä, jossa taistelu ja periksi antamattomuus ovat keskeisiä menestystekijöitä. Hyökkäys on suoraviivaista, muttei vailla mielikuvitusta. Mutta sopisiko sellainen pelityyli Suomelle?

Jos olisimme edelleen sisukkaita, niin todennäköisesti se sopisi oikein hyvin. Mutta suomalaisia jalkapallojoukkueita ei ole oikeastaan koskaan määritelty sisukkaiksi, päinvastoin ’pehmeneminen’ on ollut suomalaisten perisynti futiskentillä. Jääkiekossa Suomi ennen vanhaan taisteli hyvin ennalta vahvempia maita vastaan, mutta notkahti heikommille. Jalkapallostahan tuo kuvio on tuttu viime vuosiltakin.

Irlantilaiset taistelevat kaikissa otteluissaan, osittain siksi, että ovat melkein aina altavastaajia. Se tietysti yhdistääkin meitä vihreän saaren maajoukkueeseen, mutta suomalaisilta ei samanlaista hurjaa taistelua tunnu oikein löytyvän. Pitääkö jättää taistelu ja tsemppi Suomen jalkapallon kehittämismenetelmistä hyllylle, koska haluamme olla teknisesti taitavien pelaajien maa, jossa maajoukkue koostuu seitsemästä litmasesta ja kolmesta hyypiästä? U21-joukkueesta ei valitettavasti kovin montaa tuollaista taituria löydy – sen sijaan joistakin voisi kehittyä hyviä taistelijoita, jotka kovalla tsempillä voisivat pitää kohtuullisen hyvää pelitasoa yllä vaativissakin matseissa.

Hyvän ja keskinkertaisen pelaajan yksi ero onkin siinä, että hyvä kykenee ilman täydellistä keskittymistä ja taistelua hyvään pelitasoon, mutta keskinkertainen vajoaa huonoksi ilman kovaa yritystä. Hyvän pelaajan toki erottaa huonommasta sekin, että he kykenevät keskittymään ja taistelemaan jokaisessa ottelussa. FC Barcelonankin pelaajat ovat järkyttävän kovia puolustussuuntaan pelatessaan, mikä jää usein huomaamatta. MM-kisojen loppuottelussa Hollanti ei kyennyt kovin montaa sekuntia pitämään palloa hallussaan, koska espanjalaiset tukkivat syöttösuunnat ja pari miestä hyökkäsi pallollisen kimppuun. Jos se ei ole taistelua, niin ainakin armottoman kovaa työtä pallon riistämiseksi huippujoukkuekin tekee.  .

Tähän väliin lienee hyvä ottaa taas luku neljän vuoden takaa käsittelyyn. Jatkan globalisaation vaikutusten pohdintaa…

Kansainvälisen jalkapallon kehityspiirteitä

Edellä tuli mainittua yksi tärkeimmistä muutoksista: globalisaatio on merkinnyt sitä, että kansalliset piirteet huippujalkapallosta ovat sekoittumassa toisiinsa. Valioliigan kaltaiset sulatusuunit ovat merkinneet sitä, että ”brittifutis” ei ole enää entisensä. Maailman parhaat kohtaavat toisensa jatkuvasti seurajoukkueiden sisällä ja välillä, joten tekninen ja taktinen pelaaminen kehittyy ja yhtenäistyy. Joskus myöhemmin voi olla jopa se vaara olemassa, että samankaltaistuminen johtaa pelin tason laskuun, mutta tällä hetkellä se näyttää johtaneen sen nousuun. Toki on vielä niin, että joillakin maajoukkueilla on käytössään pelaajia, jotka eivät ole globaaleja tyyppejä, mutta jotka silti voivat menestyä. Venäjä, Etelä-Korea, Meksiko, Paraguay voisivat olla hyviä esimerkkejä tällaisista maajoukkueista, joiden pelaajat tulevat edelleen pääosin omista sarjoista. Espanjan maajoukkueen menestymättömyyden yksi syy saattoi pitkään olla se, että espanjalaiset pelaajat eivät halunneet lähteä muiden maiden sarjoihin kehittymään globaaleiksi tähdiksi. Vieraskentillä espanjalaiset ovat oppineet pelaamaan monenlaisilla taktiikoilla ja monenlaisten vastustajien kanssa. Tietysti myös ”La Ligan” kansainvälistyminen on auttanut asiassa. 

Globaalisti on tapahtunut se, että joidenkin suurien jalkapallomaiden liigat – Englanti, Espanja, Italia, Saksa – ovat omassa luokassaan. Sitten on joukko maita, joiden liigat ovat kovia ammattilaisliigoja, mutta joissa myös kansainvälisyys on korkeaa tasoa. Ranska, Hollanti, Turkki, Venäjä, Skotlanti, Kreikka, Brasilia, Argentiina ja supermaiden kakkosliigat kuuluvat tähän ryhmään. Sen jälkeen on maita, joissa pelataan ammattilaisina ja on koviakin joukkueita, mutta taso liigan sisällä vaihtelee paljon. Belgia, Sveitsi, Ruotsi, Norja, Portugali, Japani, USA, Meksiko mainittakoon näistä maista, joita on runsaahkosti. Kaikissa näissä kansainvälisyys lisääntyy, vaikka eroja maiden välillä on tässäkin suhteessa runsaasti. Valioliiga lienee kansainvälisin superliigoista, kun taas La Liga edelleenkin kansallisin.

On myös huomioitava ylikansalliset liigat eli Champions League ja Eurooppa liiga etunenässä, jotka vaikuttavat erittäin paljon jalkapalloon kansainvälisellä tasolla. Pelaajat ja joukkueet tottuvat pelaamaan erilaisia joukkueita, erilaisia taktiikoita ja erilaisia pelaajia vastaan. Käymättä läpi taktiikoiden kehitystä seurajoukkuetasolla sen tarkemmin, on selvää, että samat trendit kuin maajoukkueissakin on sielläkin näkyvissä – Alex Ferguson, Jose Mourinho, Arsene Wenger tai Pep Gardiola ovat itse asiassa tuoneet valmentaja- ja pelitaktiikkakeskeisen jalkapallon myös maajoukkuetasolle kopioitavaksi. ManU pelaa vuodesta vuoteen samankaltaisella taktiikalla tai ainakin valmentajajohtoisesti, vaikka huippupelaajat vaihtuvat. 

On myös tapahtunut se, että monet kansalliset liigat riutuvat tai kamppailevat elintilastaan. Hyvät pelaajat jättävät maan heti kun voivat ja pelin taso kalpenee huipputason rinnalla varsinkin, kun vertailuasetelmia on runsaasti TV:n välityksellä ja erilaisissa kv. sarjoissa. Näissäkin liigoissa voi olla huippujoukkueita, kuten norjalainen Rosenborg on osoittanut. Se ei kuitenkaan ole kovin todennäköistä, vaan pohjautuu jatkuvaan koviin kv. kilpailuihin osallistumiseen.

Näillä globaaleilla trendeillä on tietysti suuret vaikutukset siihen, miten kansallista, tässä tapauksessa suomalaista, huippujalkapalloa tulisi kehittää. Tässä ei ole syytä mennä kovin syvälle jalkapallon talouteen ja muihin resursseihin, vaikka niillä tietysti on omat erittäin suuret vaikutuksensa jalkapallomenestykseen. Jatkossa talouteen viitataan silloin, kun resurssikysymys on oleellista aiheen kannalta.

Maanantai, 11. kesäkuuta 2012, klo 19.36

Joleon Lescott tekee avausmaalin(sa) Ranskaa vastaan ja Englanti johtaa 1-0 tätä ennakkoon paljon odotettua ottelua. Itse toivon, että Englanti pärjää kisoissa, koska Englannin menestys voisi tuoda toivoa myös Suomen jalkapallolle. En ole koskaan ollut Englannin maajoukkueen kannattaja, vaikka liigapelit ovat kuuluneetkin henkilöhistoriaani 1960-luvulta lähtien. Jos nykyinen pikkumiesten peli olisi ollut oman urani aikana vallitsevana, olisin todennäköisesti pelannut pitkän ja hyvän uran. Valitettavasti 1980-luvun alussa arvostettiin vielä pituutta, voimaa ja suoraviivaisuutta.

Miksi sitten nyt? Englanti on pikku hiljaa päässyt eroon pahimmista traditioistaan pelaajatyyppien suhteen, vaikka juuri tällä hetkellä joukkue ei olekaan kaikkein taitavimmillaan. Joukkue on myös sekaisin valmentajan vaihdoksen takia sekä monien sekavien tapahtumien vuoksi. Kovin moni ei rahojaan Englannin puolesta uskaltaisi pistää.

Toisaalta yllättävän usein tällaisissa kisoissa on käynyt niin, että se joukkue, joka eniten menestystä tarvitsee, sitä myös saa. Paljon on puhuttu mm. Italian jalkapallon kriiseistä, joiden aikana maajoukkue on sitten kuitenkin menestynyt hyvin kuin puhdistaakseen maineensa. En pidäkään vähäisenä sitä merkitystä, joka syntyy erilaisista ulkojalkapalloilullisista tekijöistä ja jotka voivat joka kannatella joukkuetta tai sitten ajaa sen alakuloon.

Tämä ei kuitenkaan riitä syyksi toivoa Englannin menestystä. Yksi syy on se, että Englannin maajoukkue on kuitenkin huippumaista se, johon Suomen maajoukkuetta voisi verrata. Pelaajat eivät ole erityisen taitavia eikä Englanti ole menestynyt lähellekään niin hyvin kuin sen odotetaan menestyvän. Vaikka taso on korkeampi, niin elementeissä on yhtäläisyyksiä. Ja on tietysti myös Roy Hodgson, jonka kautta Suomen maajoukkueessa yleisesti kritisoidaan. Hän oli kuitenkin mielestäni tehnyt oikean analyysin Suomesta ja oli realistinen tavoitteissaan ja käyttämässään pelitavassa.

On aika ironistakin, että Väykky Väyrynen arvostelee Hodgsonia ja hänen taktiikkaansa, koska ko. pelaaja tai yleensäkään Suomen pelaajat eivät ole muidenkaan maajoukkuevalmentajien alaisuudessa päässeet karsinnoissa sen pidemmälle. Jos kansainvälisesti melko keskinkertaisilla pelaajilla on henki, että olisi kivempi pelata hyökkäysvoittoisemmin ja vielä voittaa hyökkäysvoittoisella pelillä, niin toive Suomen menestymisestä taitaa olla tulevaisuudessakin vain kaukainen toive.

Jalkapallo tosin on peli, jossa yksilöiden osaaminen korostuu enemmän kuin esimerkiksi jääkiekossa, jossa jopa Venäjän supertähtien on taivuttava toteuttamaan valmentajan taktiikkaa, jotta joukkue voisi menestyä. Ja samahan tietysti koskee esimerkiksi FC Barcelonaa: en usko, että kukaan Barcan pelaaja haluaisi pelata niin kontrolloitua peliä elleivät he tietäisi, että se tuottaa tulosta. Jos maailman parhaan on pelattava kurinalaisesti menestyäkseen, niin miten Suomen maajoukkue voisi pärjätä jotenkin ’iloisesti hyökkäämällä’?

Puolustukseen panostaminen ei tietenkään tarkoita sitä, että joukkueessa pitäisi olla kankeita puolustajia – Barcassakaan ei ole oikeastaan yhtään oikeata puolustajaa ja silti se puolustaa loistavasti. Englantihan ei toki ole Barcan kaltainen joukkue, vaan siellä eri pelipaikoilla on ’perinteisemmän’ tuntuisia pelaajatyyppejä. Tämä onkin yksi syy, jonka takia ajattelen, että Englanti saattaisi yllättää näissä kisoissa.

Kun muissa joukkueissa on lähdetty jonkin verran matkimaan Espanjan tyylistä peliä ja pelaajia, niin jos sitä vastaan oppii pelaamaan ja jos on siihen sopivia pelaajatyyppejä, niin saattaa jopa menestyä. Helppoa se ei ole, mutta tällaisessa turnauksessa yllättävyys saattaa johdattaa joukkueen jopa mestaruuteen asti, kuten Kreikka viimeksi on osoittanut. Ja miksei voi ajatella niinkin, että Barcelona/Espanja mullisti pelitaktisen ajattelun myös pelaajatyyppien kohdalla.

Kehityksen pitää kuitenkin etenee niin, että vallitseva ’doktriini’ haastetaan ja yksi vaihtoehto on se, että heterogeeniset pelaajatyypit ikään kuin ’palaavat’ huipulle. Voisi ajatella, että se loisi uskoa myös suomalaiseen jalkapalloon ja –palloilijaan, vaikka meillä vähän yllättäen onkin nyt paljon pieniä, varsin teknisiä pelaajia tulossa A-maajoukkueeseen. Kovin moni heistä ei kuitenkaan murtaudu kansainväliselle huipulle eikä edes vakituisesti maajoukkueeseen ellei ihmeitä tapahdu. Jatkossakin Suomen joukkueessa tullee olemaan pitkiä, hiukan kankeita pelaajia, jotka kuitenkin ovat pelipaikkojensa parhaita.

Englanti ja Ranska päätyivät lopulta tasapeliin. Ottelu oli tasoltaan melko heikko, toisella puoliajalla kumpikaan joukkue ei aidosti yrittänyt tehdä maalia, vaan tyytyi tilanteeseen. Ranska ei vakuuttanut, muttei sitä tehnyt Englantikaan. Tästä ottelusta ei kuitenkaan voine tehdä suurempia johtopäätöksiä jatkon suhteen.

 

Sairauslomani loppui 13.4.2012 ja sen jälkeen töitä onkin ollut riittämiin. Nykyajan työelämästä ei ole helppoa olla poissa ainakaan silloin, kun itse tekee työnsä. Tarkoitan tällä sellaisia asiantuntijatehtäviä, joita ei voi siirtää toiselle – ne on itse tehtävä ennemmin tai myöhemmin.

En tietenkään voinut antaa ajatusten levätä sairauslomallani, mutta luentoja, artikkeli dead lineja ja tapaamisia siirsin eteenpäin, joten loppukevään kalenteri onkin ollut aika täynnä. Blogien kirjoittelukin on vähentynyt, mutta aina sitä jotain on saanut ’tuherrettuakin’.

Huhti- ja toukokuun aikana liikkumiseni on ollut lähinnä pihamaalla rapsuttelua ja metsässä kävelyä. Jumppaamista joka päivä, mutta pyöräilyä ja sulkapalloa vain silloin tällöin. Blogeissani kerron kevään vaikutuksista liikkumiseeni, pohdin monenlaisia asioita jalkapallosta kuorolauluun ja osallistun vapaaehtoistoimintaan sekä karnevaaliin. Eikä lätkän MM-kisojakaan voi ohittaa edes tässä blogimaailmassa…

Kun sairauslomani loppui, niin en enää siirrä blogitekstejäni viikoittain blogiarkistoon. Kuntoutumisen seurantaa jatkan vain tilaisuuden antaessa siihen aihetta. Tarkoituksena on toki kirjoittaa vielä yksi artikkeli, jossa käsittelen kuntoutumistani sairausloman loppuun mennessä.

Siirryn vähitellen pois kuntoutusnäkökulmasta muihin liikkumisen kannalta merkityksellisiin näkökulmiin. Ja niitähän on paljon…

Perjantai, 13. huhtikuuta 2012, klo 9.40 (91. leikkauksen jälkeinen päivä)

Paluu etelään ja kevääseen oli nopea. Yöjunalla matkustaessa ruumis siirtyy suoraan talvesta ja sen upeimmista maisemista keskelle kevättä, jossa seinänvierikrookukset jo kukkivat, tulppaanit työntävät esiin elinvoimaisia särmikkäitä lehtiään ja kissanminttu heittää tuoksuvat tuulahduksensa, kun niitä haravalla pöyhi.

Mieli oli vielä Lapissa sunnuntaiaamuna, mutta kun iltapäivällä aioin lähteä kävelyharjoituksiin, niin askelet veivät aurinkoseinustalle ja näkivät sen lohduttoman tilanteen. Talven jäljiltä kukkien ja muiden syksyllä kuolleiden kasvien varret törröttivät ikävästi ja harmaasti estäen uusien versojen näkymisen. Harava käteen ja siivoamaan.

Pari jätesäkkiä täyttyi nopeasti lehdistä ja edellisen kesän kasvustoista: kylläpä oli kiva katsella siistiä kukkapenkkiä, jossa tosiaan ensimmäiset kukat jo kukkivat sinisen violetteina vaalean vihreiden lehtien keskeltä. Pikku hiljaa mielikin palasi tänne etelään.

Hiihtokauden jälkeen jalat olivat vielä ’luistelumoodissa’, joten kävelytekniikka piti opetella uudelleen. Säären etuosan lihakset kipeytyivät kovasti kahden päivän sauvakävelyissä eikä reisikään välttynyt säryiltä. Mutta pikku hiljaa lihakset ja hermot tottuivat uuteen liikkeeseen. Jännää, miten sitä joutuu jatkuvasti opettelemaan uudestaan tuttuja asioita, kuten nyt kävelyä…

Toisaalta näin se vain on: hermolihasjärjestelmämme ei ole mikään samana pysyvä organismi, vaan se muokkautuu aina harjoittelun tai yhtä hyvin harjoittelemattomuuden seurauksena. Käyttämämme istuma- ja liikkuma-asennot, kävellessä, juostessa, pyöräillessä, hiihtäessä käyttämämme liikeradat sekä lihasjännitykset tai –rentoudet vaikuttavat jatkuvasti siihen, miten liikumme ja miltä olomme tuntuu.

Omaan liikkumiseeni on vaikuttanut eniten jalkojeni eripituisuus, jonka seurauksena mm. oikea jalkateräni ja sitä kautta koko jalka on ’ohjautunut’ vuosikausia jotenkin vinoon aiheuttaen sääreen ja aina alaselkään asti jännityksiä ja kipuja. Pohjalliset ovat tasapainottaneet tilannetta, ja kivut ovat vähentyneet, mutta edelleenkin tunnen sen vaikutuksen. Ylävartaloon taas vaikuttaa vieläkin 5-vuotiaana tehty sydänleikkaus, jossa pari kylkiluuta katkaistiin ja silloisen vajavaisen kuntoutuksen seurauksena olkapään seutu jäi jäykäksi.

Lonkkanivelen kuluma tuotti tietysti omat vakavat hankaluutensa muutamana viime vuonna, mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain erittäin hyvääkin. Aloin nimittäin vuonna 2009 treenata oikein systemaattisesti itseäni, kun kivut ja jäykkyydet menivät mielestäni liian pitkälle. Aamuiset ylösnousutkin olivat todella jäykkiä ja kivuliaisia tilaisuuksia, kun yön jälkeen olin täysin jumissa. Varsinkin alaselkä oli kipeä ja jäykkä. Mutta muutenkin tunsin itseni lähinnä rautakangeksi tai ainakin harjanvarreksi. Runsas istuminen pahensi asiaa ja monesti kokouksissa ja palavereissa minun oli pakko päästä välillä jaloittelemaan ja venyttelemään.

Olin sitä ennenkin liikkunut paljon, mutta en ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota nivelien liikkumiseen – voimaakin hankin lähinnä isoihin lihaksiin. No, mitä sitten tein? Paljon ja aika vähän – riippuen näkökulmasta. Toki otin opintovapaata, jonka aikana kävin luovan tanssin kursseilla, joista toisella harjoittelimme muutaman kuukauden ajan todella paljon. Se tietysti auttoi, mutta luulen, että ne pienet teot olivat tärkeimpiä.

Aloin oikeasti kiinnittää huomiota kaikkien nivelieni liikkuvuuteen. Aiemmin jopa sormeni olivat jäykät varsinkin hiihtolenkkien jälkeen. Nyt ne eivät ole pitkään aikaan olleet kipeät, koska joka päivä aina silloin tällöin ’jumppaan’ niitä. Yksinkertaisesti teen sormilla, ranteilla, kyynär- ja olkapäillä eilaisia, erisuuntaisia liikkeitä, joissa nivelet menevät monenlaisiin asentoihin ja mahdollisimman moni nivelten yli menevä lihas pääsee toimimaan. Varsinkin olkapääni ja hartiani ovat nyt liikkuvammat kuin koskaan aiemmin eläessäni. Niska- ja hartiakivut ovat dramaattisesti vähentyneet. Aika helppoa – olisinpa aiemmin viitsinyt tehdä näitä juttuja!

Käyn läpi myös niskan ja selkärangan sekä kyljet etsien erilaisia liikkeitä, joissa kohtaan jäykkyyttä. Liikutan sitkeästi, mutta hellävaraisesti itseäni eri asentoihin yrittäen aktivoida niitä lihaksia, jotka mahdollistavat liikkeen samalla kun yritän rentouttaa niitä lihaksia, jotka estävät liikettä.

Itselleni on ollut tärkeää juuri se, että olen tajunnut liikkuvuuden tarkoittavan lihasten vahvistamista eikä niinkään niiden venymistä. Kun lihaksia käyttää aktiivisesti, niin ne vahvistuvat, venyvät ja ne heräävät jäykästä horroksestaan eli niiden aineenvaihdunta alkaa toimia. Jäykkiin lihaksiin kerääntynyt kuona lähtee liikkeelle ja ne pystyvät toimimaan paremmin.

Tämä ei itse asiassa ole kovin helppoa, sillä venytys- tai vahvistusliikkeitä voi tehdä aivan hyvin ilman että aktivoi pieniä lihaksia nivelten ympärillä. Isoja lihaksia käytettäessä homma kuitenkin saattaa jopa kääntyä päälaelleen. Ne vahvistuvat, mutta liikeradat kapenevat ja kärsimys jatkuu.

Olkapää lienee tässä hyvä esimerkki, koska sen yli menee muutama todella vahva lihas, jotka saattavat dominoida voimantuottoa ja ohjata liikeratoja suuresti. Kuntosalilla näkee näitä lihaskimppuja, joilla olkapäät ovat painuneet eteen, kun rintalihakset ovat suhteettoman vahvat niiden vastalihaksiin nähden.

Itselleni suurimmat oivallukset ovat kuitenkin tulleet lonkan alueella. Aloin vahvistaa lonkan tai jalkojen lihaksia tekemällä jaloilla erilaisia nosto- ja kievutusliikkeitä eri suuntiin. Aluksi huomasin, miten todella heikoiksi nämä lihakset olivat päässeet, vaikka olin liikkunut paljon ja pitänyt omasta mielestäni huolta lihaskunnostanikin. Ei olekaan ihme, että askel lyhenee ja polvi ei enää ikääntyessä nouse, jos näitä reittä kohottavia lihaksia ei koskaan harjoita. Yleensähän treenataan vain polven ojentajia ja koukistajia.

Aluksi en siis edes osannut käyttää näitä lihaksia, jotka nostavat jalan eteen, taakse, sivuille tai joiden avulla jalka pyörii. Tai osasin, mutta oikeasti en jaksanut enkä käyttänyt kaikkia lihaksia. Aloin myös tehdä tasapainoharjoituksia eli menin erilaisiin ’luisteluasentoihin’, joissa yritin liikkua eli matkia vaikkapa luisteluhiihtoa tai vastaavaa, joissa liikkeissä on pakko aktivoida eri lihaksia, jotta liike ja tasapaino säilyy. Aluksi nämä liikkeet olivat tuskallisen vaikeita siksi, että olin liian jäykkä, mutta myös siksi, että en osannut käyttää kaikkia lihaksia. Koordinaatio ei toiminut ja hallinta sekä voima saattoivat kadota kesken liikkeen.

Pari vuotta sitten minun oli vaikea pysyä tasapainopallon (puolikas pallo) päällä kuntosalilla kahdella jalalla. Nyt temppuilen leikkauksen jälkeenkin sen päällä yhdellä jalalla paljon paljon paremmin kuin silloin. Lonkan seudun tasapaino, mutta tietysti myös muun jalan ja vartalon tasapainokyky on merkittävästi kohentunut. Lihakseni ovat ’hereillä’ ja kykenevät vastaamaan nopeasti tasapainossa tapahtuviin muutoksiin. Aiemmin minulla oli voimaa paljon enemmän, mutta lihaskoordinaatio oli huomattavasti heikompi. Ja näin varmaan olisi edelleen ellei lonkkani olisi ruvennut minua vaivaamaan.

Kun kävin tiistaina kuntosalilla, niin olinkin todella tyytyväinen tilanteeseeni. Toki leikattu jalka on edelleen heikko niin, että jotkut liikeradat eivät toimi kunnolla ja hermotus ei oikein pelaa. Tai lihakset eivät vain vielä toimi täydellisesti. Pakarakoneessa huomaan suuren eron yleensä tasavahvojen jalkojeni välillä ja ponnistus eteen ja ylöspäin tuottaa kipua ja heikkouden tunnetta.  Joudun myös keskittymään ihan peruskävelyynkin, koska muuten se menee linkutteluksi. Mutta tässäkin on jo tapahtunut suuria edistysaskeleita – eikä edes kuvaannollisesti, vaan konkreettisesti!

Keskiviikkona tuli taas uusi läpimurto eli pelasin sulkapalloa jo lähes normaalisti. Nelinpeliä tosin, jossa minun ei tarvinnut liikkua eteenpäin kovinkaan paljon. Sivuliike oli parempaa kuin pari viikkoa sitten, joten pelikavereideni ei tarvitse enää ’sääliä’ minua, vaan he voivat surutta käyttää hyväksi heikkouksiani. Uskon, että ne eivät enää muutaman kuukauden päästä enää vaivaa minua. Siihen asti sinnittelen rajoitusteni kanssa – ja varmaan sinnittelen niiden kanssa sen jälkeenkin, jos niitä vielä on. Tärkeintä on, että olen taas mukana peliporukassa muutaman kuukauden tauon jälkeen!

Lauantai, 14. huhtikuuta 2012, klo 23.50 (92. leikkauksen jälkeinen päivä)

Leikkauksesta on nyt kulunut tasan kolme kuukautta ja sairausloma loppui. Tein ’viimeisen’ testin eli tanssin rockia ystäväni 50-vuotisjuhlissa! Ensimäistä kertaa annoin jalalle oikein kunnolla kyytiä – pyörin, askelsin, hypin yhdellä jalalla ja tein yllättäviä liikkeitä. Lonkka vähän ’lonksui’ ja tuntui kipeältäkin, mutta ei liikaa.

Tanssahtelu ei ollut vielä täydellistä, mutta liikunnanopettajaystäväni sanoin:”Jos pystyt 200% parempaan liikehdintään tuolla leikatulla jalalla kuin keskimääräinen 20-kymppinen, niin eikös se ole jo aika hyvin?” Onhan se. Jos se olisi ihan totta.

Oikeasti: en voi valittaa. Jorma Uotinen kai sanoisi, ”ei huono!”. Ja kyllä jalka on parempi kuin ennen leikkausta – parempi kuin moneen vuoteen. Mutta ei kaikilta osiltaan. Juostahan en vielä uskalla, kävelykään ei ole täydellistä. Jalka kuitenkin taipuu eri suuntiin eikä kipuja tule liikuttelusta. Ponnistus on se vaikea asia. Ja muutamat liikesuunnat alas ja eteen.

Mutta summa summarum: teen vielä yhteenvetoartikkelin tästä kuntoutumisprosessistani, mutta sen jälkeen en enää kirjoita blogeissani tästä toipumis-kuntoutumisestani, vaan ainoastaan liikkumiseen(i) liittyvistä asioista ellei tule jotain erityistä aihetta palata asiaan.

Jatkossa kerron mm. (liikunta)sosiologian opetuksestani Haaga-Helia amk:ssa Vierumäellä, neljän polven liikuntatreffeistä ja kevään muista ajankohtaisista aiheista. Kesällä blogeissani saavat tilaa niin jalkapallo (EM-kisat) kuin olympiaurheilukin…

Keskiviikko, 18. huhtikuuta 2012, klo 22.40

Aamupäivällä opetin tulevia liikunnanohjaajia (amk) Vierumäellä. Tarkoitukseni on johdattaa heidät (liikunta)sosiologisen ajattelun ja käsitteiden maailmaan. Kerroin heille kokemuksellisuudesta liikunnan ja urheilun ymmärtämisessä. Opiskelijat saivat kertoa myös omista kokemuksistaan.

Yritimme ymmärtää myös niitä, joiden liikunta- ja urheilukokemukset ovat olleet huonoja tai ainakin sellaisia, joista ei ole syntynyt pysyvää liikunnan harrastusta. Meille liikuntaniiloille se on oikein hyvä, että mietimme tosissamme sitä, ettei liikunta kaikille olekaan niin kovin merkityksellistä…

Illalla taas sulkista. Nelinpeli peräkkäin yllättää edelleen muut pelikaverit – aivot eivät käänny siihen, että vastustaja pelaa eri taktiikalla. Oma joukkueeni ottaa jopa helppoja voittoja, vaikka liikkumiseni on enintään kohtuullista.

Sunnuntai, 22. huhtikuuta, klo 19.50

Rankka päivä – renkaiden vaihto, kävely- ja pyöräilylenkki, pihatyöt ja terassikauden avaus. Kaikki samana päivänä. Illalla tunsi tehneensä ruumiillista työtä. Mutta kyllä päivä oli hienokin ja kunnon rasitus antaa upean tyydytyksen.

Melkoista riskipeliäkin mahtui päivään, kun tunkki kaatui kahdesti renkaita vaihtaessani. Tätä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Hyvä tuuri kuitenkin kävi, sillä kummallakin kerralla ehdin tökätä renkaan paikalleen ennen tunkin kaatumista. Mitään vahinkoja ei onneksi tapahtunut.

Torstai, 26. huhtikuuta, klo 23.30

Tämä viikko on mennyt kävellessä. Keväinen metsä on rauhoittava paikka, vaikka linnut mekastavatkin. Käärmeitä en kylläkään bongannut, vaikka lähimetsäni onkin niitä harvoja paikkoja Helsingissä, jossa vielä kiemurtelijoita näkee. Viime elokuussa näinkin puolitusinaa kyytä, usein olen myös äkännyt rantakäärmeen ja vaskitsan. Jälkimmäinen tosin ei ole oikea kärme.

Tänään tosin kävelin kaupungissa, ihan Senaatintorilla. Siellä järjestettiin perinteinen Akateeminen Wartti, opiskelijoiden kevään aloituskarnevaali. Minut oli kutsuttu OLL-alumnina (Opiskelijoiden liikuntaliitto ry) paikalle. Pari vuotta sitten juoksin ja pidin myös juhlapuheen, nyt seurailin vain sivusta nuorten ilakointia. Lonkka ei vielä kestä juoksemista.

Wartti on tapahtuma, joka herättää väistämättä nostalgiset ajatukset menneistä ’hyvistä ajoista’. Kun klo 18.00 paukahti lähtölaukaus, niin tänään Suurkirkon edestä lähti epämääräinen ryhmä – korkeintaan kolmekymmentä joukkuetta – matkaan.

Silloin omana aikanani tilanne oli hiukan toinen; sarjoja oli useita – pokaalisarja, vapaa vartti, sukkulaviesti, sikariporras… – ja joukkueita oli parhaimmillaan yli 500, osallistujia kaikkinensa noin kymmenkertainen määrä. Wartti juostiin aina toukokuun toisena torstaina. Silloin viimeistään alkoi kevät, kun monituhantinen, ympärimaata yhteen kerääntynyt juoksijajoukko valtasi kaupungin. No, se oli ennen, nyt on nyt.

Aikoinaan toimitin myös warttiakin sivuavasta aiheesta kirjan (Tiihonen, Arto (1994, toim.): Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994. Opiskelijoiden Liikuntaliitto, sarja A 2/1994. Helsinki, Yliopistopaino.) ja pari vuotta sitten pidin juhlaesitelmän Akateemisen Wartin 60-vuotisjuhlassa, jossa pohdin liikuntakulttuurin muutosta tuon 1990-luvun jälkeenkin.

Alumnitapaamisessa ei kuitenkaan muisteltu vain menneitä, vaan suunniteltiin myös tulevaa – yhteisiä juttuja eri-ikäisten kesken…saa nähdä, mitä niistä vielä syntyy.

Sunnuntai, 29. huhtikuuta, klo 20.15

Tänään avasimme Elämänkulku ja ikäpolvet –hankkeemme ’neljän polven treffien’ liikuntaosuuden järjestämällä karnevaalin Helsingin kaupungintalolla. Siellä oli upea ohjelma, johon voi tutustua kuvien ja videoklippienkien välityksellä www.ikapolvet.fi –sivuilla.

Opiskelijoiden liikuntaliiton huispaus-joukkue opetti uuden pelin kaikkien pelattavaksi, Marco Bjurströmin step up –tanssikoulu esitti neljän polven muotishown, jossa ’catwalkeja’ tehtiin lapsista isoäiteihin. Mutta oli siellä myös (kansan)tanssia, kuorolaulua ja paikalla kiersi taikureita ja veteraaniurheilijoita. Itse esittelin muun järjestelyn ohessa veteraanijalkapalloa ja tietysti myös muun ikäisille sopivaa futista…

Iloista väkeä oli koko päivän paikalla. Ja mikä parasta: monen ikäistä ihan pienistä taaperoista vaareihin asti. Ajatus eri-ikäisten toiminnan aktivoinnista tuntuu koko ajan paremmalta ja tarpeellisemmalta. Kaikki siis mukaan!

Torstai, 3. toukokuuta, klo 17.24

Pitkästä aikaa pyöräilin vähän enemmän, kun käväisin viemässä karnevaalissa ottamani kuvat ja videoklipit Vanhustyön keskusliittoon, jossa niistä osa siirrettiinkin nettisivuille (ks. www.ikapolvet.fi ). Paluumatkalla ajoin turhan kovaa jalkakäytävän reunan yli ja rengas rikkoontui. Pääsin onneksi ajamalla kotiin parin pumppauspysähdyksen ansiosta.

Viimeiset pari viikkoa olen harjoitellut aktiivisesti kävelyä. Se on leikkauksen jälkeen edelleen hankalaa. Lihakset eivät ole kuntoutuneet vielä täydellisesti. Pitäisi käydä useammin kuntosalilla, mutta kauniit ilmat eivät sinne houkuta.

Kirjoitin Lahden Reippaan seuralehteen jutun jalkapallon mahdollistamista kokemuksellisuuksista. Lehikoisen Esa pyysi, ja minä kirjoitin. Esa muisteli viimeksi tavatessamme, miten opetin FC Lahden pelaajille rentoutusta ja luottamusta – oli kuulemma ollut erikoista. En muista sitä, sen muistan, että pojat tekivät hyvin harjoitteensa. Tässä linkki juttuuni: http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html

Futiskausi on myös alkanut Suomessa, kun muualla se on lopuillaan seurajoukkuetasolla. Olin salaisesti tyytyväinen, kun Chelsea voitti Barcan, vaikka lähtökohtaisesti olen ollut Barca-fani ja Chelsea-inhokki.

Mutta: Barcan taktiikan köyhyys alkoi ärsyttää. Miksi ihmeessä pitää yrittää kuljettaa pallo maaliin? Eikö kenellekään tullut mieleen ’pommittaa’ edes muutaman kerran 25-30 metristä kohti maalia? Sehän olisi avannut Chelsean puolustusta, vaikka pallot eivät maaliin olisi menneetkään. Ja toisaalta: kyllä jonkun pitää mennä sinne maalin eteenkin tekemään ’räkämaaleja’ – eivät kaikki voi rakennella peliä. Viime aikoinahan esimerkiksi Xavilla ei ole ollut tilaa syöttöihin, kun Messi on ja muutkin ns. kärkimiehet tunkevat samalle alueelle.

Vielä parempi oli sitten se, että Bayern voitti Realin. Jalkapallo osoitti voimansa yllättävällä hetkellä pullauttamalla finaaliin altavastaajat.

Tiistai, 8. toukokuuta 2012, klo 22.17  

Lätkän MM-kisojen aikaan media myllää kaikki mahdolliset näkökulmat esiin sekä kisoista että sen liepeiltä. Jos sitä ei tee yksinoikeudet ostanut mediayhtiö kymmenine asiantuntijoineen ja läpi vuorokauden pyörivine ohjelmineen, niin sitten joku toinen mediatalo kuitenkin.

Liikunta- tai urheilusosiologia kaivataan, kun kansaa ihmetyttää tai ’raivostuttaa’ jokin asia kisoissa. Se merkitsee minulle sitä, että toimittajat saattavat soittaa ja pyytää lausuntoa tai haastattelua mitä yllättävimmistä aiheista – ja vastausten pitää olla silti perusteltuja.

Useinhan tällaisessa tilanteessa kysymys on sellaisesta aiheesta, josta ei ole itse eikä todennäköisesti kukaan muukaan tehnyt tutkimusta. Usein kylläkin löytyy tutkimustietoakin aihetta jollakin tavalla sivuavista aiheista tai näkökulmista. Niitä ei kuitenkaan juuri ehdi edes google-aikana käymään läpi. On siis tiedettävä jo ennestään aika paljon ja sitten on sovellettava se kyseiseen tilanteeseen.

Tällainen sovellus on itselleni usein nopea faktojen tai näkökulmien läpikäynti. Joskus ehdin myös kirjoittaa asioita paperille. Tällöin voin antaa tuon ’lunttilapun’ myös toimittajan käyttöön. Usein myös lähetän aiheesta kirjoittamani jutun pohjustukseksi tai annan vinkin jonkun toisen tutkijan tekemään juttuun. Yritän auttaa toimittajaa hänen työssään parhaani mukaan, vaikka en siitä mitään taloudellista hyötyä saakaan. Ehkä – joskus harvoin – positiivisen tai negatiivisen kommentin joka saattaa liittyä itse juttuun, aiheeseen tai vain esiintymiseeni.

Jääkiekon MM-kisojen alussa nousi kohu lippujen kovista hinnoista. Kun toimittaja soitti minulle aiheesta, niin lupasin palata aiheeseen, jos saan siihen jotakin tolkullista näkökulmaa aikaiseksi. Parissa tunnissa kirjoitin oheisen analyysin lippujen hinnoittelusta, jossa läksin hyvin perinteisestä kysynnän ja tarjonnan analyysistä. Olkoon tämä kuitenkin esimerkki liikuntasosiologin ajattelusta…

Mitä mieltä jääkiekon MM-kisojen lippujen hinnoista pitäisi olla tai mistä tässä (liikunta)sosiologisesti oikein on kysymys?

Kansa on protestoinut kovasti kalliiksi katsomiaan MM-lätkän lippuhintoja. Lähtökohdaksi on otettu nelihenkinen perhe, jolle Suomen ottelun katsominen tulisi maksamaan reilut 600€. Tätä on pitänyt korkeana jopa Nokian hallituksen juuri jättänyt puheenjohtaja Jorma Ollila, jonka mukaan kipuraja menee Suomessa 80-90 euron tietämissä. Olisi kuvitellut, että Suomen jääkiekkoliitossa olisi tunnettu ’kipuraja’ paremmin ja olisi osattu hinnoitella liput kohdallisemmin.

Jääkiekkoliiton puheenjohtaja ja kv. liiton varapuheenjohtaja Kalervo Kummolakin on pitänyt lippujen hintoja korkeina, mutta hän on myös samaan aikaan sitä mieltä, että lippuja on myyty ihan hyvin ja että syy ei ole Suomessa, vaan IHHF:ssä, joka rahoittaa A-kisojen tuotolla muidenkin kisojen kulut ja jonka – tai IHHF:n kumppaneina toimivien mediatalojen – vaatimuksesta katsomopaikkoja on entistä vähemmän.

Suomen jääkiekkoliitto ja johtajansa Kummola ovat siis olleet kuuluisan ’puun ja kuoren’ välissä, mutta mitkä ovat sitten puu ja mikä kuoret tässä tapauksessa? Puuta voisi ajatella pysyvänä rakenteena, joka on jossakin määrin fakta tilanteesta riippumatta, kuoret voidaan ajatella liikkuviksi muuttujiksi, joilla ainakin on jokin liikkumavara suuntaan tai toiseen.

Aloitetaan ilmeisimmästä puun ja kuoren välisestä suhteesta, jota voisi luonnehtia kysynnäksi ja tarjonnaksi taloustieteen peruskäsitteitä käyttäen. Hyödykkeiden hinnat määräytyvät markkinoilla, jonka määräävimmät – eivät tosin ainoat – tekijät ovat siis kysyntä ja tarjonta. Hyödykkeen tuottaja (eli jääkiekkoliitot kv. ja kansallinen) on onnistunut taloudellisesti hintapolitiikassaan silloin, kun se saa kaiken tarjontansa menemään korkeimmalla mahdollisella hinnalla kaupaksi.

Jääkiekon MM-kisojen yhteydessä tällaista jackpottia ei yleensä tule, koska kysyntä eri otteluihin on hyvin erilainen. Finaaliotteluissa tämä todennäköisesti onnistuu, vaikka hinnoittelu olisikin nostettu yläkanttiin – näin kysyntä ja tarjonta siis pelaa. Kysymys, joka hiertää suurta suomalaista yleisöä, koskenee lähinnä Suomen alkusarjan otteluita – vähäisemmässä määrin muista alkusarjan otteluita.

Taloudellisesti on tietenkin tärkeää se, että hinnoittelussa onnistutaan niin, että saadaan mahdollisimman suuri taloudellinen voitto. Tämä saadaan tietysti parhaiten niin, että on mahdollisimman paljon yleisöä mahdollisimman korkeilla hinnoilla. Todennäköisesti on niin, että lippujen hinnat ovat karkottaneet potentiaalista yleisöä myös muista otteluista niin, että sillä on ollut myös taloudellista merkitystä – imagomerkityksistä nyt vielä puhumatta mitään.

Miten tähän väärään hinnoittelutilanteeseen on sitten mahdollisesti tultu? 1. näkökulma on kansainvälisen jääkiekkoliiton, jonka kisoista nyt onkin kysymys. Sen toiminnasta kaksi lienee nostettavissa merkityksellisiksi lippujen hintojen suhteen. a) kansainvälistä kiekkoperhettä halutaan laajentaa monestakin eri syystä: Laji on pieni, lajia halutaan edistää; markkinoita halutaan kasvattaa (siis maksavia katsojia, ja muita asiakkaita, sponsoreitakin). Siksi kehitystyötä tehdään maihin, joissa laji on pieni ja potentiaalisia katsojia vastaavasti paljon. TV-katsojien kautta saadaan myös rahaa, kun mediamaailmassa voidaan myydä tuotteita TV- ja radiokanaville aivan eri tavoin kuin aiemmin.

Elämme juuri tilannetta, jossa kanavahinnat ovat kilpailutilanteen vuoksi kohtuullisen alhaisia henkilöasiakkaalle, koska uudet kanavat tappelevat verissä päin markkinaosuuksista. Suomessakin ilmaisnäkyvyys on ostettu naisten viihde- ja hyvinvointikanavalle juuri tästä mielenkiintoisesta syystä. Jääkiekkoliitot saavat hyvät rahat, vaikka heidän loppukäyttäjänsä eli katsomokatsojat ja osa TV-katsojista kärsiikin (ainakin tulevaisuudessa, kun siirrytään väistämättä maksullisiin kanaviin).

Nämä  kanavaoikeusasiathan on käsittääkseni ’ulkoistettu’ kv. jääkiekkoliitossakin epädemokraattisesti toimivalle yritykselle, johon edes kv.liiton varapuheenjohtaja ja mahdollinen tuleva puheenjohtaja Kummola ei pysty omien sanojensa mukaan vaikuttamaan.  Tämä on siis myös vaikuttanut siihen, että tarjontaa eli katsomopaikkoja on entistä vähemmän, kun monet eri mediatoimijat kansoittavat areenaa.

Uskoisin, että ’poliittisena’ päätöksenä on tehty kuitenkin kv. liitossa sellainen linjanveto, että Suomi ja varmaan Ruotsikin on määritelty maiksi, joissa jääkiekon kasvupotentiaali on pieni (kyvykkäitä pelaajia kyetään rekrytoimaan tarpeeksi ja yleisömäärät eivät juurikaan kasva). Jälkimmäisestä seuraa se, että kasvupotentiaali on ainoastaan siinä, että nostetaan hintoja.

Minäkin olisin varmaan tehnyt tällaisen johtopäätöksen, jos istuisin kv. liiton hallituksessa, ehkä olisin vielä mennyt lupaamaan, että ’kyllä meiltä maksavia asiakkaita löytyy, olemmehan ehdoton ykköslaji ja vieläpä maailmanmestareita’. Pistetään vaan Turkkiin ja muualle halleja pystyyn ja juniorimaajoukkueille vehkeet päälle, olisin voinut huikata. Näin toimitaan kv. yhteyksissä, ei siellä saa ajaa vain omia etujaan.

Murros onkin siinä, että monet urheilulajit ovat muuttuneet katsomolajeista sohvalajeiksi ja edelliset ovat joutuneet monin tavoin kärsimään – yksi asiahan on ollut tunnelman latistuminen, joka on karmaisevaa vaikkapa yleisurheiluliigojen tyhjissä katsomoissa. Aina syynä ei kuitenkaan ole ollut sohvakatsomon vahvistuminen, mikä näkyy vaikkapa ampumahiihdossa, jossa on kuljettu hyvään suuntaan kummallakin katsojarintamalla. Kysymys voisi jääkiekon osalta kuuluakin; onko se katsomo- vai sohvalaji – ja kumpaa asiakaskuntaa pitäisi pitää kuninkaana?

Jääkiekko-otteluiden hinnoitteluun MM-kisoissa vaikuttaa toki myös muut jääkiekon kehitystarpeet, joista esille on tuotu se osuus, jonka Suomen jääkiekkoliiton pitäisi saada kisoista toimintansa kehittämiseen. Jos hinnoittelu on väärä ja tuloja vähemmän, niin liittohan siinä tietysti kärsii. Tullaan siis siihen, mikä on hinnoittelussa ollut puuta ja mikä kuorta?

Luulisin, että Suomen osuus on ollut sitä irtoavampaa osaa, joka on kuitenkin omalta osaltaan nostanut hintoja, koska kotiorganisaatiokin kaipaa taloudellista voittoa. Tämän puolen ja selityksen tietysti kotiyleisö mieluummin ’ostaa’ kuin nyt niin epämieluisan kansainvälisen solidaarisuuden. Kun tästä nyt ei kuitenkaan tullut kuuluisaa win-win –tilannetta, niin pelkään, että kansallinen etu on tässä kokonaisuudessa se, joka on heikompi osapuoli. IHHF kuitenkin omistaa hyödykkeen.

Jatkokysymys voisi siis olla, että olisiko Suomenjääkiekkoliitto voinut tinkiä vaatimuksistaan (Kummolan arvio 4-8 m€, tai siis se 8, koska se kai on budjetoitu ja hinnat sillä laskettu), jotta tätä lippujupakkaa ei olisi syntynyt? Kateelliset muiden lajien edustajat tietysti sanovat, että jääkiekkoliitto kehittää toimintaansa osittain väärin tavoin. Tässä tarkoitan sitä, että kiekkoliitto saa OKM:stä runsaasti avustuksia toimintaansa, vaikka se tulisi todennäköisesti toimeen ilman avustuksiakin. Avustuksellehan pitää olla tarve suomalaisessa hallintokäytännössä  ja sen pitäisi olla sama esim. jääkiekolle ja jääpallolle, jotka pärjäävät kv. kisoissa suurin piirtein yhtä hyvin, jos kriteerinä olisi vain kansainvälinen urheilumenestys.

Näin ei kuitenkaan ole, kuten kaikki tietävät, vaan se, jolla jo on, saa tietysti myös ruhtinaallisesti enemmän.  Asettamatta kyseenalaiseksi suomalaista avustusjärjestelmää, jossa on paljon hyviä puolia (mm. se, että nuorisotoiminta on tärkeä rahoituskriteeri), niin tuo kv. menestyksen vertailukin voi muodostua ongelmalliseksi joissakin tapauksissa.

Rakenteellisesti ja poliittisesti jääkiekko on kuitenkin Suomessakin tilanteessa, jossa sen ykkösasema on ehdoton, mutta jota se joutuu monin eri keinoin myös puolustamaan. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä, kun arvaa, että huippu-urheilun muutosryhmän yhtenä suosituksena tullee olemaan jonkinlaisen taloudellisenkin lisäresurssoinnin saaminen entisille paraatilajeille yleisurheilulle ja hiihtolajeille, jotka nyt rämpivät suossa. Saattaa olla, että muitakin perinteisesti vahvoja lajeja aletaan tukea ikään kuin ’markkinoista’ huolimatta.

Jääkiekko on Suomessa moninkertaisesti urheilun rakennemuutoksen edelläkävijä – ja mahdollisesti jossain suhteessa ainut uuden tien kulkijakin. On siis selvää, että sen toimintaan kohdistuu monenlaisia paineita varsinkin, kun se tulevaisuus ei ole mitenkään tähtiin kirjoitettu. Edes siis taloudellisesti. Näissä lippuhintakeskusteluissa on toki usein – ja aivan oikein – sekoitettu taloudellisiin seikkoihin urheilullisia, yhteisöllisiä ja imagollisia seikkoja. On kuitenkin hyvä yrittää ymmärtää sitäkin, minkälaisessa ristipaineessa herra Kummola oikeasti on yrittäessään luovia ’puun ja kuoren’ välissä.

Aivan toinen kysymys on se, missä määrittyy huomio- tai vertaistaloudessa kysyntä ja tarjonta. Kysehän ei ole vain siitä tarjonnasta, joka näkyy materiana eli tulostettuna ja hinnan omaavana lippuna, vaan kyse on kokonaisuudesta, johon tuo lippu antaa vain yhden mahdollisen kurkistuspisteen. Tärkeän, kuten olemme huomanneet, koska siihen edelleen konkretisoituu paljon siitäkin, joka oikein hinnoitellun lipun tapauksessa ei olisi mitenkään liittynyt tuohon konkreettiin paperinpalaseen. Keskustelu mediassa ja somessa kertoo juuri tästä – äänekkäimpiä ovat ehkä olleet ne, joilla ei edes ollut aietta ostaa lippua ja mennä katsomaan otteluita.

Varmasti joukossa on paljon niitä, jotka jollakin tavalla myös haluavat vahingoittaa lätkän imagoa, vaikka suurin osa toki samaistunee solidaarisesti siihen stereotyyppiseen kuvaan ’jääkiekkoperheestä’, joka haluaisi kokea jotakin ainutlaatuista rakkaan lajinsa parissa. Tässä ajassa tällaista emotionaalista samaistumista etsitään yhä enemmän mediasta – myös valtamediasta. Asiat myös kerrotaan näiden ’pienten ihmisten’ tuntojen kautta. Ei siis ihme, että ’suuren ihmisen’ eli K. Kummolan tuntojen välittyminen ei voi olla yhtä sensitiivistä; sitähän hän on itsekin yrittänyt korostaa kertoessaan aika tylysti tälle keskivertoperheelle, että joku ne liput kyllä ostaa, vaikka juuri sinulla ei olisikaan varaa.

Itse mietin, että voiko tuota itsestään selvää totuutta kuitenkaan enää nykypäivänä sanoa? Oma käsitykseni TV-kuvan perusteella on ollut se, että Kummola on yrittänyt olla mahdollisimman rehellinen ja hänen virheensä on ehkä ollut vain se, että hän ei ole uskaltanut myöntää, että hinnoittelussa tuli tehtyä virhe – ehkä osin aika amatöörimäinenkin. Jos lippujen kategorisointiin (oletetun) kysynnän ja tarjonnan mukaan olisi menty eikä olisi luotettu liikaa kysyntään, niin tilannetta ei olisi edes syntynyt.

Huonoa asianhoitoa on myös se, että syyttää kv. liittoa päätöksistä, joita itse varapuheenjohtajana – ja mahdollisena tulevana puheenjohtajana – on tehnyt. Kahdella pallilla istuminen ei koskaan oikein hyvin onnistu. Kansainvälisellä liitolla on ollut toiset tavoitteet kuin Suomen liitolla ja näitä ei ennen kisoja ole osattu yhdistää toimivasti. Sen myöntäminen olisi ollut kohtuullista, vaikka saattaa olla, että taloudellinen puolikin vielä hoituu. Tässä tullaankin immateriaalisen voimaan tänä päivänä: tämä lippukohu on sekä latistanut kisoja, vienyt jääkiekolta rakastajia että aiheuttanut kateutta ja huonoa mieltä. Sitä ei kisojen jälkeen pullisteleva kassakaan saa muuksi muutettua.

Paineet on nyt sitten entistä enemmän kasattu leijonamiehistön niskaan. Jos nimittäin se onnistuu siinä, mihin eivät muut isäntämaat ole vuosikausiin pystyneet, niin moni asia vielä unohtuu ja silottuu. Tuntuuko liialliselta paineen asettamiselta joukkueelle ja sen yksilöille? Ehkä, mutta siitähän huippu-urheilussa pohjimmiltaan on kysymys eli tehdään sinänsä merkityksettömästä merkityksellistä. Aiemmin urheiltiin kansallisen identiteetin puolesta, joskus poliittisten blokkien puolesta – eikö nyt voida taistella ’Matti Virtasen nelihenkisen’ perheen puolesta? Voitto se on kotisohvallakin koettu maailmanmestaruus!

Liikuntasosiologi, FT Arto Tiihonen

jk. Tämän kirjoitukseni ja lyhyehkön haastattelun pohjalta toimittaja Minna Kallasvuo sitten kirjoitti oheisen artikkelin.

http://kiekko.pohjalainen.fi/4/?Sohva-+vai+katsomolajiksi%3F/121305&C=Maajoukkue

Maanantai, 14. toukokuuta 2012, klo 21.45

Upea kevätviikonloppu takana. Lauantai, sunnuntai ja tämä maanantaikin meni vapaaehtoistoiminnan parissa. Paikallinen kuoro, jossa tyttäreni on laulanut 11 vuotta ja vaimokin viitisen vuotta, järjesti seitsemännen kerran kukkafestarin paikallisessa puistossa.

Se tarkoittaa sitä, että iso joukko kuorolaisia nousee aamuyöllä leipomaan pullaa ja keittämään kahvia. Roudaamme aamuvarhaisella pihakalusteet kotoa läheiseen puistoon ja jo yhdeksän maissa asettelemme valmiiksi kukanmyyntipisteet, puffetin, esiintymisteltan ja kirpputoripöydät. Edellisellä viikolla on tietysti jaettu esitteet postilaatikkoihin ja ripustettu juliste näkyvälle paikalle.

Minä toimin myös juontajana, mutta laulaa en saa. Tanssiakin sain vain vähän. Lopuksi me vapaaehtoiset tietysti korjaamme kamat takaisin, siivoamme puiston ja olemme itseemme tyytyväisiä, vaikka aina myös keksimme jotakin parannettavaa järjestelyissä.

Vesisade verotti kävijöitä, joten jatkoimme kukkamyyntiä sunnuntaina, joka oli äitienpäivä. Saimme ilahduttaa kävelijöitä, joista monet ostivatkin äidilleen kauniin amppelin tai orvokkiruukun. Eräskin pikkupoika kävi hakemassa rakkaalle äidilleen useammankin pikkukukan. Kyläyhteisöllisyys on aika pienestä kiinni. Naapureitaan voi ilahduttaa itse asiassa aika helposti.

Kuorolaulu lisää ikää on muodostunut jo melkein kliseeksi, vaikka se onkin ihan totta. Kun tänään maanantaina oli vielä kuoron kevätkonsertti, jossa kuorot esittivät tällä kertaa rakkaus- ja kevätlauluja, elinikää varmaan kertyi meille vapaaehtoisillekin monta kuukautta (onnea myös pojalleni Jensille, joka täytti tänään 23 vuotta!).

Vähän kateeksikin kävi, kun sai kuulla nuorten naisten upeaa moniäänistä laulua Titanicista tai leidien kokemusta ja lämpöä hehkuvia tulkintoja. Puhumattakaan pikkutyttöjen ’Frontside Ollien’ kaltaisesta iloittelusta. Näitä Vivace-kuoron voi tosiaan ihailla www.ikapolvet.fi –sivuillakin.

Torstai, 17.toukokuuta 2012, klo 19.20

Käväisin pikaisesti Mikkelissä, lapsuuden ja nuoruuden kodissani. Veimme äidin kanssa kukat sukulaisten haudoille ja kävimme myös katsomassa Mikkelin Palloilijoiden ja Lahden Kuusysin välisen 2-divarimatsin. Rehellinen ollakseni en tiedä, tulinko hautausmaalla vai Urheilupuistossa surullisemmaksi.

Mikkeliläinen jalkapallo tuntui olevan niin valtavan kaukana lapsuuteni ja nuoruuteni ’kultakaudesta’, kun normaalia oli se, että kaksi mikkeliläistä joukkuetta pelasi pääsarjassa. Jonakin kesänä kotiyleisökeskiarvo oli ’Kissoilla’ yli 3000!  Kyllä, luit oikein: kolme nollaa kolmosen perässä.

MP on aloittanut sarjan surkeasti eikä ’Kyykänkään’ otteissa ollut kehumista. Voitto tuli rankkarimaalilla ja keskikenttäpallottelulla 10 miehistä kotijoukkuetta vastaan, kun maalivahti lensi jo ottelun alussa suihkuun. Oma tunteeni oli lähes koko ajan sellainen, jossa ihmettelin, mikseivät pelaajat ota itseään niskasta kiinni ja yritä tosissaan ratkaisuja?

Pelirohkeus on joukkuepelien avainsana tänä päivänä. Ja juuri se tuntui puuttuvan kummaltakin joukkueelta. Riskejä vältettiin viimeiseen asti, mikä oli Kuusysin osalta ymmärrettävääkin. Mutta miksi häviöllä ollutkin joukkue tuntui karttavan mielikuvituksen käyttöä ja riskien ottoa? Viime minuutilla maalivahti sitten nousi ylös ja vain ihmeen kaupalla sai puskettua pallon ohi maalin avopaikasta.

Onneksi päivä ei ollut kokonaan surullinen ja taapäin suuntautuva, olihan tänään ylioppilaskokelaille tärkeä päivä eli tulosten julkistuspäivä. Kyllä isän onni on oikeasti suuri, kun lapsi pääsee ylioppilaaksi. Onnea ja rohkeutta Iinalle ja muille kevään ylioppilaille!

Rohkeus on avainkysymys monella muullakin sektorille. Olin nimittäin tiistaina suunnittelemassa taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia –ohjelmaa Turun yliopistossa. Siellä yhdeksi teemaksi nousi se, voivatko taiteilijat lähteä mukaan hankkeisiin, joissa taide ei olekaan itseoikeutetusti se ykkösasia. Menettääkö taide jotain merkityksestään ja joudutaanko siinä vallanpitäjien pelinappuloiksi?

Ymmärrettäviä pelkoja, mutta ehkä vain pelkoja. Jotenkin kuvittelisi, että taide jos mikä on kestänyt vuosituhansia, kun taas vallanpitäjät ovat vaihtuneet tiuhaankin tahtiin. Joku taisi kysyäkin, että oliko Hitler oikeastaan maailman paras yhteisötaiteilija?

No, nyt en anna oikeaa kuvaa työpajapäivästä, joka oli oikeasti erinomainen. Aloitimme sen yhteisellä tanssilla vai pitäisikö sanoa ruumiillisuudella, ja lopetimme yhteisen päivän käsiteilotulitukseen.

Itse keksin uuden käsitteenkin. Se on taitoiseksi tuleminen, taitoistaminen tai taiteistaminen, jotka ovat rinnakkaiskäsitteitä tietoiseksi tulemiselle ja tietoistumiselle. Eivätkö olekin hienoja – mainitkaa lähde, jos käytätte jossain!

 

 

 

 

 

Ensimmäiset kuusi viikkoa menivät pääasiassa leikkauksesta toipumiseen. Seuraavat kuusi viikkoa kuluvat jo kuntoutumiseen: kerron, miltä tuntui aloittaa hiihtäminen, autolla-ajo ja heikentyneiden lihasten voimistaminen. Pohdin liikkumisen vaikutuksia ja sitä, miksi juuri tässä vaiheessa tulisi jaksaa liikkua ja kuntouttaa itseään. Kerron myös kuntoutujan arjesta ja juhlasta.

Aluksi teen lyhyet yhteenvedot kunkin viikon tapahtumista. Blogit löytyvät aikajärjestyksessä viikkoesittelyn jälkeen (huomaa, että jokaisen viikon blogitekstit löytyvät myös pdf-muotoisina Blogiarkistosta.)

Seitsemäs viikko toipumista: 43-49. leikkauksen jälkeiset päivät. Aloitan hiihtämisen ja autolla ajamisen. Teen lumitöitä ja tunnustelen rajojani.

Kahdeksas viikko toipumista: 50-56. leikkauksen jälkeiset päivät. Tällä viikolla käyn teatterissa, luen urheiljaelämäkerran, käyn ’synttärihiihdolla’ ja pohdin suhdettani hiihtämiseen.

Yhdeksäs viikko toipumista: 57-63. leikkauksen jälkeiset päivät. Kuvaan liikkumistani, varsinkin lihaskuntoharjoitteluani eli omia jumppiani. Käyn muskarissa lapsenlapseni kanssa ja pohdin liikunnan vaikutuksia iän kokemiseen.

Kymmenes viikko toipumista: 64-70. leikkauksen jälkeiset päivät. Leikkauksen jälkeinen lopputarkastus tehtiin leikanneen kirurgin toimesta. Todettiin toipumisen eteneminen ja tulevaisuuttani liikkujana hahmoteltiin: mitä saan, voin, pystyn tai uskallan tehdä proteesini kanssa? Hiihdin jo vähän kovempaa ja aloin systemaattisesti vahvistaa leikkauksessa vammautuneita lihaksiani. 

Yhdestoista viikko toipumista: 71-77. leikkauksen jälkeiset päivät. Pohdin blogeissani ajankulua, kehun laduntekijöitä ja kertaan kevättalven liikkumismääriä. Ja aloitan sulkapallon peluun!

Kahdestoista viikko toipumista: 78-84. leikkauksen jälkeiset päivät. Vietän viikon Lapissa, Olos-Pallastunturin upeissa hiihtomaastoissa. Kerron hiihtoretkistämme ja –tuntemuksistani. Arvioin eri luistelutyylejä ja niiden suhdetta hiihdon kokemiseen. Pohdin matkan ja vauhdin välistä suhdetta hiihtämisessä ja kuvaan hiihtohurmioitani. Lopuksi teen hiukan yhteenvetoa ’hiihtokaudestani’ ja kuntoutumiseni nykyvaiheesta.

Blogit 25.2.-6.4.2012

Maanantai, 27. helmikuuta, klo 21.05 (45. leikkauksen jälkeinen päivä)  

Tänään se vihdoin tapahtui, mitä olin odottanut koko talven. Uskaltauduin hiihtämään. Menimme vaimoni kanssa Sotunkiin (Vantaan Hakunilaan), josta läksimme taivaalliselle retkellemme kohti Sipoon korpea. Olin arvellut, että luistelutyyli sopisi lonkalleni paremmin kuin perinteinen. ’Pertsa’ oli jo viime talvena ollut hankalaa, vaikka vähän eri syystä. Nyt pakaralihaksen heikkous vaikutti päätökseeni. Ajattelin, että luisteluhiihdossa voin välttää kipuja ja lihasheikkoutta.

Ensimmäiset viisisataa metriä menin varovasti, lonkka tuntui ahtaalta ja liikeradat sivulle päin eivät tuntuneet ainakaan liian hyviltä. Päätin hiihtää mahdollisimman paljon ’wassua’, koska siinä voin ohjata suksea enemmän eteenpäin kuin sivulle. Myös potku on erilainen eli lähinnä polven ojennus, jolloin pakaralihasta ei tarvita niin paljon.

Ilokseni luistelu alkoi aika nopeasti sujua kohtuullisesti, hitaasti, mutta vakaasti. Huomasin myös, että tasapainoni oli yllättävän hyvä, jopa parempi kuin aiempina vuosina. Osin se saattoi johtua hitaammasta vauhdista, mutta todennäköisesti kysymys oli myös siitä, että olin systemaattisesti harjoitellut jo viime keväästä lähtien tasapainoani ja varsinkin tällaista luisteluhiihtomaista tasapainoa. Ja voihan olla, että lonkkaproteesikin vaikutti asiaan – kaikki lihakset saattoivat nyt toimia paremmin kuin aiemmin. Olin myös varovainen ja keskityin jokaiseen liikkeeseen huolella, ettei mitään ongelmia ilmenisi.

Onneksi ’baana’ oli erinomainen, ei kova eikä pehmeä, vaan juuri sopiva. Suksea saattoi hyvin ohjata, mutta se ei myöskään jäänyt mihinkään kiinni. En halunnut kaatua ensimmäisellä lenkilläni. Siksi myös valitsin lenkikseni Sotungin pellot, joissa saatoin hiihdellä pääosin tasaisella maalla. Sääkin oli niin loistava, aurinko paistoi, pakkasta oli muutama aste eikä edes tuullut juuri lainkaan. Kevättalvi oli todellakin parhaimmillaan.

Niin siinä sitten kävi, että käännyimme takaisin vasta 6-7 kilometriä hiihdettyämme eli ensimmäisten mäkien tullessa vastaan. Sen nimittäin huomasin pieniä mäen toppureita noustessani, että liian leveä luisteluasento, ’kuokka’, ei tuntunut vielä hyvältä. Pientä kipua ja ahtautta oli havaittavissa, vaikka luistelu myös hienosti ’rasvasi’ lihaksia ja niveliä. Illalla lonkka tuntui paremmalta kuin kertaakaan aiemmin. Tuntui ’h-tin’ hyvältä ja usko kuntoutumiseen nousi kohisten.

Tiistai, 28. helmikuuta, klo 20.15 (46. leikkauksen jälkeinen päivä)

Eilinen mahtava sää oli vain muisto. Lunta tuli enemmän kuin kertaakaan tänä talvena, pihallamme oli paikoitellen reilu 20 senttiä uutta lunta, kun aloitimme lapiotyöt. Jouduin käymään päivällä kaupungissa ja sain myös tarpoa melkoisessa lumipöppyrässä nelisen kilometriä. Kotiin tultuani olin aivan poikki, piti mennä nukkumaan.

Mutta ei auttanut jättää naapureita pulaan, vaan rynnätä lumitöihin. Kolaan en vielä koske, ettei lonkkaan iske kipu, mutta lapiolla olen jo pidempäänkin huhkinut. Tänään lapio olikin paljon kolaa parempi väline. Kola täytti reilun metrin matkalla ja sen jälkeen se olisi vielä pitänyt kuljettaa parinkymmenen metrin päähän – toivotonta! Itse lapioin pihan ja pihatien reunalta lunta puolitoistametrisen penkan päälle ihan kevyesti siihen nähden. Neljä lapiollista ja tauko. Näin sain aina kulkuaukon tehtyä.

Aikaa kului kivasti 2,5 tuntia. Huumoria siihen kyllä tarvittiin vielä enemmän kuin voimaa, kestävyyttä ja kivunsietokykyä. Ja olihan se hienoa hoitaa velvollisuuksiakin, sillä ennen leikkaustani lunta ei ollut juuri lainkaan, mutta sen jälkeen taloyhtiöni naiset ovat joutuneet tekemään lumihommat. Eivät he nytkään kovin suopeasti katsoneet pyrintöjäni, mutta ajattelin, että kohta minua ei enää lainkaan tarvita eikä kaivata edes näissä lumihommissa.

Keskiviikko, 29. helmikuuta, klo 17.33 (47. leikkauksen jälkeinen päivä)

Aamu valkeni taas ’hiihtoisena’ eli oli pakko päästä uudelleen suksien päälle. Ongelmana oli se, että tasaiselle ladulle päästäkseni minun oli myös ajettava autoa. Eikä sitten auttanutkaan muu kuin kokeilla autolla ajoa. Ja kyllähän sekin onnistui, vaikka hiukan kytkimen käyttö vasenta, leikattua jalkaani, kipeyttikin.

Mutta hiihto taisi myös parantaa. Luisteluhiihto ikään kuin ’voitelee’ lonkkaa ja iltaisin se on paremman tuntuinen kuin aiemmin, vaikka luulisi toista. 12 kilometrin lenkki eli pari kertaa Malmin kentän ympäri oli toisen hiihtopäiväni ’saalis’. Melko tasainen latu tekee vielä hyvää. Ylämäet ’kirraavat’ vielä lonkassa, vaikka nyt oli jo vähän helpompaa kuin ekalla kerralla.

Sunnuntai, 4. maaliskuuta, klo 20.10 (51. leikkauksen jälkeinen päivä)

”Kansanhiihto” suoritettiin perjantaina, kun kävimme neljään pekkaan katsomassa Kansallisteatterissa samannimisen esityksen. Esitys pohjautui vapaasti Mika Myllylän elämään ja Lahden 2001 tapahtumiin. Viime vuosina urheilun ’kulttuuristaminen’ onkin ollut suosittua. Viime viikon tiistaina olin radio Helsingissä puhumassa urheilusta mm. Manuela Boscon omaelämäkerrallisen kirjan Ylitys pohjalta.

Ensi viikolla on tarkoitus mennä katsomaan toista Kansallisen esitystä urheilusta, nimittäin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa. Kansanhiihto, vaikkei ehkä ihan huippuesitykseksi yltänytkään, sai meissä viisikymppisissä miehissä aikaan paljon puhetta urheilusta, omista hiihtokokemuksista ja tulkinnoista.

Lauantai vei minut yksinhiihtoon ja tämä päivä parihiihtoon. Kelit eivät paljon paremmaksi tule ja lonkkakin on koko ajan notkeampi. Tänään hiihdin jo 15 kilometriä. Vaikka kävely ja yhdellä jalalla seisominen on vaikeaa, niin luisteluhiihto sujuu kohtalaisen hyvin. Kestävyyskunto ei ole paras mahdollinen leikkauksen ja vähäisemmän harjoittelun takia, mutta olosuhteisiin nähden hyvin olen jaksanut ladulla suksea kuljettaa.

Torstai, 8. maaliskuuta, klo 18.45 (55. leikkauksen jälkeinen päivä)

Tasan kaksi vuotta sitten täytin 50 vuotta. Hiihdin syntymäpäivän kunniaksi 50 kilometriä. Matkan varrella oli hyvää aikaa kelata elettyä elämää. Nuorena en hiihtänyt kovin pitkiä matkoja, vaikka kilpailinkin aika menestyksellisesti 16-vuotiaaksi asti. Harjoituslenkit olivat useimmiten 10-15 kilometriä pitkiä, joskus harvemmin 20 kilometriä ja ehkä kerran talvessa 30 kilometrin laturetki.

Muistan, että vielä opiskeluaikana yli kaksikymppisenä pitkät lenkit olivat vaikeita. Kuntoa olisi varmaan ollut, mutta kärsivällisyyttä ja rutiinia puuttui. Silloin hiihtovauhtikin tuppasi tosin nousemaan sellaiseksi, ettei kovin pitkiä lenkkejä olisi jaksanutkaan.

Vasta yli nelikymppisenä, kun aloimme käymään Lapissa hiihtämässä, totuin pitkiin matkoihin. Normaalimatkoiksi tulivat 30-40 kilometriä pitkät lenkit, joita aloimme hiihtää myös täällä etelässä. Tänään tyydyin kuitenkin 28 kilometriin, joka tulee Kuusijärveltä Keravan Keinukalliolle ja takaisin hiihtämällä. Keli oli jälleen hyvä, ei kuitenkaan täydellinen niin kuin alkuviikosta, jolloin sukset suorastaan lensivät tasaisella baanalla. Tänään tuulikin oli aika navakka ja loppumatkasta vielä vastainen. Tuntui kuitenkin hyvältä väsyttää itsensä kunnolla.

Leikkauksen jälkeen meni nelisen viikkoa, jona aikana väsytti ja nukuttikin lähes taukoamatta. Päivälläkin otin monet torkut. Sen jälkeen, kun olen päässyt liikkumaan ulkona ja varsinkin hiihtämään, unentarve on yllättäen vähentynyt radikaalisti. Joskus on jopa ollut vaikea saada unta. Epäilen, että leikkauksessa vioittuneet kudokset ovat parantuneet eivätkä vaadi energiaa ja lepoa samaan tapaan kuin aiemmin. Toisaalta oman mielen piristyminen ja voimien palautuminen vaikuttanee niin, ettei teekään mieli nukkua. Ehkä ruumis on tässäkin viisas ja sitä kannattaa kuunnella.

Sunnuntai, 11. maaliskuuta, klo 19.30 (58. leikkauksen jälkeinen päivä)

Hienot hiihtokelit vaihtuivat vähän harmaammiksi, nuoskaisiksi ja vetisimmiksi säiksi. Latupohja Kuusijärvellä kesti kuitenkin hyvin, vaikka suksen sujuttaminen olikin huomattavasti nihkeämpää kuin edeltäneellä viikolla. Ne tosin olivatkin loistavia kelejä. Reilu kymppi vastasi kuitenkin melkein kahta kevyellä kelillä sivakoitua peninkulmaa. Nautimme majalla riistakeiton, jonka jälkeen läksin seuraamaan äitini luo Kollenin mäkihyppyä samalla kuntopyörää polkien.

Olen pyrkinyt liikkumaan vähintään puolitoista tuntia päivässä. Lisäksi olen aina muistaessani tehnyt joitakin jumppaliikkeitä. Jalan tai lonkan liikkuvuus on parantunut huimasti viimeisten viikkojen aikana. Voin taivuttaa/heilauttaa jalkaa melko korkealle eteen ja taakse, mutta myös sivulle ulos- ja sisäänpäin aika hyvin. Sisäänpäinhän en ennen leikkausta edes kyennyt jalkaa heilauttamaan. Parannusta on siis jo tullut. Liikeradat eivät ole ihan yhtä hyvät kuin ennen leikkausta, mutta aika lähellä jo.

Kävellessä kuitenkin onnun ja leikatun jalan päälle en kykene täydellä painolla varaamaan. Tai kykenen, kun puren hammasta ja keskityn asiaan oikein hyvin. Selvästikään jotkut lihakset eivät toimi täydellisesti. Usein kuulemma käykin niin, että kuntoutuja luovuttaa tässä vaiheessa, kun asiat ovat jo melkein kunnossa. Ja sitten jää vajavuuksia liikeratoihin, lonkka jää huonoon asentoon ja kävely ei ole kunnollista. Huomaan, että helpompaa olisi vältellä kivuliaita tai muuten vaikeita liikkeitä.

Ei olekaan ihan helppo motivoida itseään tässä vaiheessa ajatellessaan, että kyllä aika nämäkin ongelmat parantavat. Ihmisen hermolihasjärjestelmä, motoriikka ja lihaskoordinaatio ovat kuitenkin erittäin monimutkaisia kokonaisuuksia, jossa jokaisen osan tulisi lopulta pelata lähes täydellisesti, että esimerkiksi kävely onnistuisi kunnolla. Tätä ei ’terve’ ihminen ymmärrä, kun kaikki pelaa. Mutta jo tikku varpaassa saa kävelyn pois tolaltaan. Entä sitten proteesi lonkassa ja ’ruhjotut’ lihakset?

Olenkin tsempannut itseäni menemään epämukavuusalueille eli olen tehnyt liikkeitä, joilla liikeradat laajenevat, olen yrittänyt varata kipeän jalan päälle koko ajan lisää painoa ja erityisesti olen yrittänyt ’herätellä’ lihaksia ja lihasten koordinaatiota, jotta jalka oppisi toimimaan oikein ja kaikki tarvittavat lihakset vahvistuisivat ja oppisivat toimimaan yhteistyössä.

Käytännössä teen paljon liikkeitä, joissa hellävaraisesti ’nytkytän’ niveliä eli teen joustoliikkeitä, jotka pakottavat sekä koukistajat että ojentajat tai supistuvat ja venyvät lihakset toimimaan. Pyörittelen mm. lantiota, polvia ja nilkkoja eri suuntiin, varaan niiden päälle eri asennoissa eri määrän ’painoa’ eli teen mm. hiihtojoustoja matkien luisteluhiihtoa tai laskuasentoa. Vien painoa koko ajan enemmän myös leikatun jalan polven päälle, jotta vajavainen liikerata laajenisi ja jotta lihakset vahvistuisivat tekemään kyseistä liikettä. Tietty kulma, jossa polvi on vähän vartalon edessä, on kaikkein vaikein. Siinä asennossa proteesikaan ei tunnu vielä hyvältä, vaan ’lonksuu’. Oletukseni on, että leikkauksessa ’ruhjotut’ lihakset eivät ole vielä täysin parantuneet ja juuri tuo asento tuo niiden heikkouden parhaiten/pahiten esiin.

Yleisesti ottaen erityisen tärkeää tuntuu olevan se, että eri nivelten yli menevät pienetkin lihakset aktivoituvat. Siksi en käytä juuri lainkaan painoja, vaan yritän erilaisilla liikkeillä ja liikeradoilla saada kaikki lihakset toimimaan. Varsinkin raskaita painoja käytettäessä suurimmat ja vahvimmat lihakset pyrkivät dominoimaan liikkeen teossa.

Tällaiset liikeharjoitukset (’Artchi-jumppa’, joka kestää kymmenisen minuuttia) on vaikuttanut hyvin positiivisesti mm. ennen melko jäykkiin olkaniveliini, jotka nyt liikkuvat jo hyvin eri suuntiin. Myös niska- ja hartiakivut ovat vähentyneet selvästi. Sama ilmiö on tapahtunut myös ranteissani ja sormissani, jotka aiemmin jäykistyivät hiihtoretkillä. Puhumattakaan lantiosta ja jaloista, jotka liikkuvat lonkkanivelestä nyt huomattavasti paremmin kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten. Kyse oli ennen kaikkea siitä, että en ollut aiemmin harjoittanut lonkkanivelen pieniä lihaksia – toimimattomina ne eivät tietenkään toimineet!

Keskiviikko 14. maaliskuuta, klo 22.20 (61. leikkauksen jälkeinen päivä)

Aloitin aamun kunnon jumpalla eli ’Artchi-jumppa’, jonka jälkeen voimaharjoittelua nauhaa ja kahvakuulaa käyttäen. Sain tyttäreltäni synttärilahjaksi kahvakuulan, jota opettelen nyt käyttämään. Täytyy olla varovainen tuon kahdeksan kilon ’mötikän’ kanssa. Raskasta se ainakin oli. Jumpassa keskityn ennen kaikkea nivelten liikkuvuuteen ja vahvistamiseen. Teen myös aika paljon tasapainoa ja koordinaatiota vaativia liikkeitä. En kuitenkaan mitään akrobatiaa, taichita tai joogaa, vaikka kaikista olen ottanut mallia tähän ’jokamiehen’ versiooni. Lisäksi olen varastanut pilateksesta, luovasta tanssista, hikijumpasta jne. eli melkein kaikista jumppatrendeistä oman elämäni ajalta. Jotkut perusasiathan ovat pysyneet samoina vuosikymmeniä, vaikka aidosti uusiakin näkökulmia lihasten ja nivelten hyvinvointia ajatellen on kehitetty.

Päivällä kävin yhdessä kokouksessa ja iltapäivällä pääsin pojantyttäreni kanssa muskariin. Näin elämä kiertyy jännästi – vastahan vein omia lapsiani muskariin. Muskarissa oli muitakin mummoja ja vaareja lastenlastensa kanssa, mutta oudompaa oli se, että lasten vanhemmat olivat niin nuoria. Päiväkodissa minua tosin luultiin isäksikin, mikä ei ehkä kerro pelkästään nuorekkuudestani vaan siitä, että ikäisiäni isiäkin on vaikka kuinka paljon.

Liikuntaa paljon harrastavien ikämiesten (55+) ikäkokemusta kyselin myös kohta julkaistavassa artikkelissa, joka ilmestyy miehiä ja ikääntymistä käsittelevässä kirjassa lähiaikoina (Tiihonen, Arto (2012) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä, Ilkka & Ojala, Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit). Yksi havainto artikkelissani oli se, että mielilajissaan he tunsivat itsensä paljon kronologista ikäänsä nuoremmiksi. Sen sijaan kaikki liikuntalajit eivät vastaavaa efektiä saaneet aikaiseksi.

Lapsenlapseni kanssa rockia tanssiessani – hänkin pitää Hurriganesien 1970-luvun biiseistä – tunnen itseni melkein teini-ikäiseksi. Mutta illalla kokeillessani eka kertaa sulkapallon peluuta, tunnen itseni ikälopuksi. Viereisillä kentillä itseäni kymmenisen vuotta vanhemmat ’papat’ pelasivat sulkista niin ketterästi, että teki mieleni mennä selittämään, että ’tämä kömpelyyteni johtuu vain lonkkaleikkauksestani, oikeasti olen paljon parempi sulkiksen pelaaja’. Tunsin siis itseni yli seitsemänkymppiseksi eli parikymmentä vuotta itseäni vanhemmaksi ja samalla tavoin tunsivat tutkimani ikämiehetkin itsensä, kun kyseessä oli laji, jossa he eivät olleet kovin hyviä.

Mutta olin yhtä kaikki iloinen; kykenin kuitenkin jo pelaamaan, vaikkakin ehkä 30% teholla. Saattaapa olla, että pelaan muiden mukana nelinpeliä jo ennen kesälomaa…

Perjantai, 16. maaliskuuta, klo 19.00 (63. leikkauksen jälkeinen päivä)

Pitkästä aikaa kuntosalilla. Pitäisi varmaan käydä useammin, vaikka kotijumppa nauhoineen ja kahvakuulineen tietysti korvaa aika hyvin kuntosaliharjoittelua. Silti salilla on oma vaikutuksensa; osin se johtuu pelkästään siitä, että siellä voi hikoilla kunnolla. Lihakset vertyvät nopeasti ja liikkeet on helppo tehdä. Jalka nousee kevyesti, kun on ensin ajanut 10 minuuttia kuntopyörää tai soutanut soutulaitetta.

Tein myös ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen liikkeitä, joilla voin vahvistaa leikkauksessa vioittunutta pakaralihastani sekä kuluman takia heikentyneitä reiden lähentäjälihaksia. Koneet helpottavat näitä liikkeitä, vaikka voihan niitä tehdä kotonakin, tosin ilman painoja. Käytin hyvin pieniä painoja ja tein toistojakin maltillisesti, muistaakseni 20 + 10 toistoa.

Treeni tuntui tosi hyvältä, vaikka varsinkin ’pakarakoneessa’ huomasin erinomaisesti sen, mikä kävelyänikin vaivaa: jalkaa on vielä vaikea painaa voimakkaasti alas ja taakse. Lähentäjät toimivat paremmin kuin vuosiin, vaikka olivatkin heikkoja. Liikerata oli leikkauksen ansiosta hyvä.

Yritän pitää liikuntani monipuolisena, jotta siinä olisi sopivassa suhteessa sekä kestävyyttä, lihasvoimaa, -notkeutta ja –koordinaatiota että nopeutta ja kimmoisuutta kehittäviä aineksia. Viikkooni kuuluukin normaalisti 1-2 palloiluharjoitusta, 2-4 kestävyysharjoitusta ja 4-6 lihaskuntoharjoitusta, joista yksi kuntosalilla ja loput kotijumppaa. Jos kuitenkin ulkona on esimerkiksi loistava hiihtosää, niin periaate murtuu ja lähden hiihtämään vaikka joka päivä. Hyviä hiihtokelejä ei ole tuhlattavaksi. Yleensäkin suosin ulkoliikuntaa sisäliikunnan sijasta, vaikka vesijuoksu, uinti ja kuntosaliharjoittelu olisivatkin juuri nyt erittäin tärkeitä kuntoutumiselle.

Kävin tänään myös röntgenissä, sillä huomenna on leikkauksen jälkeinen lopputarkastus. Siksi päässäni pyöri monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia leikkauksesta, kuntoutumisestani ja ennen kaikkea tulevaisuudestani. Mikähän on lääkärini tuomio?

Lauantai, 17. maaliskuuta, klo 10.52 (64. leikkauksen jälkeinen päivä)

Tarkastuskäyntini oli heti aamulla. Täytyy ihailla terveydenhoitohenkilökuntaa, joka tulee viikonloppuna tekemään tärkeää työtään. Ovatko kirurgit niin kiireisiä vai mistähän epätavallinen ajankohta johtuu?

Kirurgini kyseli minulta toipumisestani, jonka sanoin sujuneen pääosin hyvin ellei erinomaisesti. Sitten hän teki tsekkauskysymykset, joihin kuului mm. pisimpien kävelymatkojen pituuden, sukanlaiton onnistumisen (hyvin vai hankalasti), ontumisen ja kipujen tiedustelu. Vastasin, että olen tehnyt pisimmillään 3-4 kilometrin lenkin (huomasin tosiaan, että sen pidempään en ollut yhtä mittaa kävellyt) ja että sukanlaitto on vielä hankalaa, vaikka jo mahdollista. Normaalisti en kuitenkaan sukkaa vielä jalkaani pujota (tai eilen laitoin kerran, mutta se oli aika kivuliasta). Kipuja, paitsi normaaleja lihaskipuja, sanoin en tunteneeni muutamaan viikkoon.

Ontumisesta tai kävelytekniikasta puhuimme pidempäänkin hänen tehdessään tarkistusliikkeitä, joissa hän ensin katsoi lantiotani takaapäin ja sitten liikutteli jalkojani sivuille ulos ja sisään selinmakuulla. Hän kehotti opettelemaan kävelyn ikään kuin kokonaan uudestaan, jotta tekniikka palautuisi ennalleen.

Kun kerroin, miten jalka välillä ’nilkkaa’ tai ’ontuu’ tai menee sellaiseen ’vänkkyrään’, hän sanoi hyvin ymmärtävänsä sen. Sanoin myös, että tsemppaamalla ja ajatuksella kävely on lähes ok, mutta silloin taas yritys saattaa mennä ’överiksi’ eikä se sittenkään ole luonnollista. Siinä kohtaa hän naurahti ja totesi hyvin tajuavansa senkin.

Sitten menimmekin tulevaisuuteeni eli siihen, miten jalan kanssa tulee ja voi elää tulevaisuudessa. Kun en nukahtamiseni takia voinut neuvotella hänen kanssaan leikkauksen aikana (ks. 14.1.2012) enkä tavannut häntä leikkauksen jälkeenkään, jäi tämä keskustelu aiemmin käymättä. Toki puhuimme vaihtoehdoista ennen leikkausta, mutta silloin ei vielä tiedetty mihin proteesivaihtoehtoon leikkauksessa sitten tultiin päätymään.

Halusinkin siis tietää, mitä minä nyt voin, saan tai kykenen tekemään tämän uuden lonkkaniveleni kanssa, joka siis koostuu keraamisesta kupista lonkan puolella ja keraamisesta pallosta reisiluun puolella sekä pitkästä, eri ainesosista rakennetusta varresta, joka upotettiin reisiluun sisään – pallo ja varsi muodostavat proteesin yhtenäisen osan. Varressa on luonnollista luun kulmaa mukaileva kulma. Tiesin jo etukäteen, että tällainen iso proteesi on kestävä, mutta ei välttämättä liikunnan kannalta niin hyvä kuin ns. pinnoitettu proteesi, jossa reisiluun puoleinen osa säästetään palloa lukuun ottamatta.

Kirurgini ’tuomio’ oli seuraava: voin hiihtää, pyöräillä ja harrastaa ’rullaavia’ liikuntamuotoja mielin määrin. Sen sijaan pitkät juoksumatkat ja hypyt, joissa on iskuja eivät tulisi onnistumaan. Syyksi hän mainitsi sen, että proteesi ei jousta samalla tapaa kuin oikea luu ja sen, että pehmytosat eli lihakset ja nivelsiteet ovat nivelrikossa ja leikkauksessa vaurioituneet sen verran, että on todennäköistä, etteivät ko. lajit myöskään onnistuisi.

Ymmärsin niin, että kipu kasvaisi liian suureksi. Vaarana voi olla tietysti traumakin eli lähinnä kai luunmurtuma, vaikka itse keraaminen nivel on erittäin kestävä. Murtuman ymmärsin kuitenkin olevan aika epätodennäköisen.

Pitkien juoksumatkojen ja raskaiden hyppyjen lisäksi hän mainitsi vältettävänä lajina squashin, sen sijaan jalkapallo voisi olla mahdollista. En uskaltanut kysyä sulkapallosta mitään, ettei hän joudu hankalaan vastuuseen asiasta. Päätin kantaa vastuuni itse, jos ja kun jatkan pelaamista. Tietysti ymmärsin, että minun tulee käyttää tervettä järkeäni eikä minun pidä takertua lääkärin sanaan.

Suurin este liikkumiselleni lienee kuitenkin se, jos lihakseni eivät toivu eivätkä kuntoudu kunnolla. Proteesin jäykkyydelle tai joustamattomuudelle en enää mahda mitään, sen kanssa on vain opittava elämään. Päätinkin siis hiljaa mielessäni, että katsotaan miten äijän käy – saanko lihakseni niin vahvoiksi, kestäviksi ja joustaviksi, että pystyn liikkumaan lähes normaalisti.

Asetankin nyt tavoitteekseni sen, että vahvistan itseäni systemaattisesti ja monipuolisesti niin, että mahdollisimman moni liikuntalaji onnistuu seuraavan vuoden aikana. En kuitenkaan tavoittele maratonia, aitajuoksua, pituushyppykisoja tai mitään liian riskialtista suoritusta. Aion kuitenkin saada juoksukykyni takaisin, jotta edes lyhyet lenkit olisivat pehmeällä alustalla mahdollisia. Mutta jos tämä ei onnistu, niin keskityn sitten itselleni mieluisiin lajeihin, kuten hiihtoon, pyöräilyyn ja rullaluisteluun eikä mikään estä minua melomasta, soutamasta, uimasta, tanssimasta (ehkä ei kuitenkaan maratonjenkkaa tai –polkkaa), jumppaamasta tai käymästä kuntosalilla.

Haaste on nyt heitetty, ’vammaisuuteen’ täytyy nyt tottua, mutta sille ei pidä kuitenkaan alistua. Sopeutumisen ei tarvitse olla passiivista, vaan se voi olla aktiivista ja omia rajoja positiivisesti kokeilevaa ja noita rajoja eteenpäin siirtävää. Onkin todella mielenkiintoista lähteä – itse asiassa jo aika monennen kerran – tutustumaan itseeni. Jouduinhan jo lapsena kuntouttamaan itseni sydänleikkauksesta, teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa astmasta, aikuisena polvien kulumista ja nyt keski-ikäisenähän olen taistellut tämän lonkan kuluman ja siitä johtuneiden ongelmien kanssa.

Hyvä, että yksi perusongelma on nyt voitettu. Todennäköisesti nimittäin luutuminen ja proteesin asento olivat kunnossa. Niistä emme muistaakseni puhuneetkaan kirurgin kanssa mitään, mutta varmaan hän olisi maininnut, jos jotain häikkää olisi kuvissa näkynyt.

Sää on tänään vähän ankean harmaa. Taidan lähteä tänäänkin salille, eilinen tuntui niin hyvälle. Ja nyt minulla on selkeät tavoitteetkin!

Sunnuntai, 18. maaliskuuta, klo 17.05 (65. leikkauksen jälkeinen päivä)

Taas loistava hiihtokeli, joka oli tietysti käytettävä hyväksi. Moni muukin oli huomannut asian, sillä reitti Kuusijärveltä Keravan Keinukallioon oli täynnä iloisen näköisiä hiihtäjiä. Laduilla eteni omaan tahtiinsa eri-ikäisiä pariskuntia, keski-ikäisten miesten ryhmiä, lapsiperheitä pikku lapsineen, nuoria naisia joko yksin tai kahdestaan ja tietysti ikämiehiä, joista osa luisteli erittäin lujaa, osa sujutteli perinteiseen tyyliin verkkaiseen tahtiin. Talven mahdollisesti viimeinen hiihtoviikonloppu piti käyttää hyödyksi.

Kolmas peräkkäinen kunnon talvi – enää ei edes voi sanoa ’vanhanajan talvi’, koska lumen määrät ovat olleet joka vuosi yli 70 cm, mikä on todella paljon – on saanut ihmiset harrastamaan hiihtoa. Muutama vuosi sitten nämä samat ladut eivät houkuttaneet lähellekään näin paljon suksijoita. Ladutkin ovat olleet yleisesti ottaen hienossa kunnossa. Tänään monen toiveena oli, että myös Vantaan puolella olisi ehditty ’höylätä’ latu niin kuin Keravan puolella oli tehty. Metsäosuuksilla kuuset olivat pudottaneet neulasiaan ja pakkasyön jälkeen luistelubaana oli vähän ’raideikas’ eli piti olla tarkkana tasapainon kanssa. Tähän aikaan vuodesta ladut olivat kuitenkin hyvät, vaikkeivat erinomaiset myös Vantaan puolella.

Hiihdimme neljän hengen porukalla, mutta jouduimme menemään eri tahtia, koska kolme meistä luisteli. Tällaisella kelillä luistelu on erittäin paljon nopeampaa kuin ’pertsa’. Pidimme taukoja ja hiihdimme hiukan eripituiset matkat, jotta saimme ryhmämme takaisin myös samalla kyydillä. Tällaista sovittelua harrastamme varsinkin Lapin matkallamme, jossa on mukana lapsia, nuoria ja keski-ikäisiä.

Tärkeää liikunnan mahdollistamisessa onkin se, että otamme huomioon eri-ikäiset ja esimerkiksi erivauhtia etenevät. Hiihtolenkillä onkin aika helppoa tyydyttää kaikkien tarpeet, koska voimme pitää taukoja ja käydä kahvilla, makkaralla tai munkilla.

Itse tein uuden aluevaltauksen hiihtämällä viimeiset kolme kilometriä taukopaikkaamme hiukan kovempaa vauhtia kuin muut. Ilman sykemittaria en voi sanoa tarkasti syketasoani, mutta epäilen, että keskisyke nousi hiukan yli 150. Käytin pääasiassa ’mogrenia’ ja ’wassua’ ja vain jyrkemmissä kohdissa heitin ’kuokalle’ tai kuokantyyppiseen luisteluun. Hiihto tuntui kevyeltä ja lennokkaaltakin, vaikka minun pitikin varoa etten innostu liikaa. Elimistöni ei ole tottunut anaerobiseen, ’hapokkaaseen’, liikuntaan, koska en ole kuukausiin pystynyt tai halunnut tehdä sellaisia harjoituksia.

Illalla kova vauhti tuntui suurempana väsymyksenä kuin normaalisti. Ruumiissa oli kevyesti ’hakatun’ tuntuinen olo, mikä on tyypillistä silloin, kun ei ole tottunut raskaisiin harjoituksiin. Kun niihin tottuu, niin niitähän alkaa haluta lisää. Ensimmäinen kerta tuntuu aina pahimmalta, vaikka tämä kerta nyt ei kovin pahalta tuntunutkaan.

Sellaiselle, joka ei ole tottunut harjoitteluun eikä tiedä, miten elimistö tai sen osat reagoivat harjoituksiin, on tärkeää ymmärtää, että kyse on sopeutumisesta eli adaptaatiosta. Lihakset, nivelet, hengitys- ja verenkiertojärjestelmä, hermosto jne. täytyy totuttaa harjoitteluun, jotta ne pystyvät parempiin suorituksiin.

Kuntosalilla käytin perjantaina ensimmäistä kertaa ’pakarakonetta’ ja sen tuntui todella pahalta: lihakseen sattui ja se tuntui valtavan heikolta. Normaalisti käytän siinä 40 tai jopa 50 kilon painoa, mutta nyt pystyin liikauttamaan ’poljinta’ aluksi vain 20 kilon painolla – ja sekin oli vaikeaa. Mutta: jo seuraavana päivänä sama liike tuntui erittäin paljon paremmalta.

Lonkkanivelleikkauksen – tai minkä tahansa trauman – jälkeen on hyvä antaa leikkaushaavojen ja –vammojen parantua, mutta kun ne sitten kestävät on niitä harjoitettava, vaikka kipuja tulisikin. Kuntosalilla aloitin kunnolla ’härnäämään’ pakaralihaksiani ja reiden lähentäjiä, jotka olivat heikentyneet sekä leikkauksessa että ennen leikkausta. Niiden vahvistaminen tuntui heti parantavan kävelyäni.

Jos treenaisin vain niitä lihaksia tai lihasryhmiä, jotka toimivat kunnolla, niin kävelyni ei ehkä koskaan paranisikaan ennalleen. Asia, josta puhuimme lääkärinikin kanssa. Empiirisesti tätä asia voi kuvata niinkin, että sunnuntain 26 kilometrin luisteluhiihto aiheutti vähemmän kipua kuin kolmen kilometrin kävely kaupungilla. Jos välttelisin jatkossakin kävelyä ja kipua aiheuttavien liikkeiden välttelyä, niin minun kannattaisi siirtyä kokonaan suksiin tai luistimiin.

Lauantai, 24. maaliskuuta, klo 15.13 (71. leikkauksen jälkeinen päivä)

Viikko oli niin tapahtumarikas, että se meni humauksessa. Ajankulu onkin aika kummallista – silloin kun tapahtuu paljon, aika kuluu nopeasti. Leikkauksen jälkeen, kun ei tapahtunut juuri mitään – aika mateli eteenpäin. Toisaalta ajan kulun kokee juuri päinvastoin esimerkiksi muistellessaan menneitä. Kun lapset olivat pieniä ja oli aina kiire tuntui siltä, että tapahtui koko ajan hurjasti asioita ja silti tuntui, että aika kului hitaasti. Jälkeenpäin ajatellen sama hitaasti kulunut aika tuntuu kuluneen todella nopeasti. Nuorimmaisen ylioppilaskirjoitukset loppuivat eilen!

Leikkauksen jälkeiset 2-3 viikkoa tuntuivat todella pitkiltä, ja tuntuvat vieläkin. Nytkin tuntuu siltä, että siitä ajasta ei ole kulunut vielä kuin ehkä pari viikkoa. Ja oikeasti aikaa on kulunut kohta pari kuukautta. Kyse on varmaan niin voimakkaasta ruumiillisesta tunteesta, joka muutti aiemman olotilani, että en ole vielä päässyt tunteesta irti. Leikkaus ja proteesi ja niistä johtuvat liikkumisen vaikeudet muistuttavat minua lähes jatkuvasti olemassaolollaan. Ehkä käy niin, että tuntemusten kadottua, ruumiin muistokin hailenee ja aika pääsee taas rullaamaan normaalisti. Nyt se on jaettu aikaan ennen ja aikaan jälkeen leikkauksen.

Osallistuin viikon aikana pariin seminaariin. Kummatkin olivat varsin virkistäviä ja inspiroivia. Huomasin kuitenkin, että yhtä mittainen istuminen ei tee minulle hyvää. Pari tuntia yhtä mittaista istumista oli ehdottomasti liikaa. Muutaman päivän vähäisempi liikunta tuntui myös hiihtäessä – eilinen ja tämänpäiväinen hiihtoni eivät sujuneet ainakaan paremmin kuin viime sunnuntaina. Toki jo yllättävän hyvin.

Täytyy kuitenkin muistaa kiittää Vantaan kaupunkia siitä, että Hakunilan pelloille on vedetty ladut, jotka ovat loistavassa kunnossa näin myöhään keväälläkin. Tänäkin aamuna ne oli ajettu latukoneella kuntoon. Hiihtäjiäkin oli vielä kohtuullisen paljon, vaikka monet varmaan kuvittelivat, ettei siellä enää hiihtää voi.

Tiistai, 27. maaliskuuta, klo 21.54 (74. leikkauksen jälkeinen päivä)

Kevät etenee, joten pääsin jo kävelemään kuivin jaloin lenkkarit jalassa kotikylän teillä. Kävely ei ole vieläkään täydellistä. Vain kovasti keskittymällä askellus onnistuu jotakuinkin normaalisti. Kaikki lihakset eivät ole vieläkään toipuneet leikkauksesta eikä lihaskoordinaatio toimi kunnolla. Kehitystä ei itse asiassa ole tullut kovinkaan paljon viimeeksi kuluneiden viikkojen aikana. Osasyynä saattaa olla sekin, että olen hiihtänyt paljon enkä ole treenannut kävelyä riittävästi. Liukkaat ja lumiset tiet ovat estäneet kävelyä tehokkaasti, mieluummin olen hiihtänyt tai kuntopyöräillyt.

Hiihtokilometrejä on nyt 250, kuntopyöräilyä 136 km ja kävelyä vain 87 km leikkauksen jälkeen. Se kertoo hyvin liikkumiseni painopisteistä näin kevättalvella. Toki olen jumpannut tai tehnyt lihaskuntoharjoituksia 32 tuntia, joka merkitsee noin puolta kaikesta liikkumiseen käyttämästäni ajasta. Kävelyongelmien lisäksi huomasin, että autolla-ajo ei sekään tunnu hyvältä, 100 kilometrin matka Lahteen tuntui ikävästi lantiossa. Paljon on vielä tehtävää ennen kuin liikkumiseni on normaalia.

Torstai, 29. maaliskuuta, klo 17.20 (76. leikkauksen jälkeinen päivä) 

Eilen jouduin yllättäen sulkispelikentälle, vaikka tarkoitukseni oli vain jumpata kentän reunalla. Flunssa oli kaatanut yhden pelaajistamme petiin, joten minut taivuteltiin nelinpeliin mukaan. Lupasin hoitaa ’takamiehen’ hommat, etten ryntäilisi verkolle liian rajusti. Ja niin sitä mentiin eikä meinattu – pelihän on aina eri asia kuin pallottelu tai lenkki. Siinä on yritettävä hoitaa oma osuutensa kohtuudella.

Aika hyvin onnistuinkin sekä pelaamaan oman osuuteni että pitämään itseni kurissa. En juossut enkä kurotellut alas enkä sivuille. Pysyin aika hyvin pystyssä ja paikallani, vaikka monta kertaa teki mieli rynnätä pallon perään, jonka tavallisesti olisin saanut lyötyä. Takapelaajan etu oli ainakin tällä kertaa se, että pallot tulivat kuitenkin aika lailla keskelle kenttää ja korkeina ne myös olivat hitaampia kuin etukentän pallot. Sain siis lyödä sydämeni kyllyydestä takakentän ’smässejä’.

Kaiken lisäksi ottelut olivat erittäin tasaisia ja jännittäviä. Hyvä aloitus sulkiskaudelle!

Sunnuntai, 1. huhtikuuta 2012, klo 21.34 (79. leikkauksen jälkeinen päivä)

Toinen päivä Lapissa. Kuutisen tuntia suksilla, ’partiohiihtoa’ eli porukalla mennen ja pitkiä taukoja pitäen. Olin joukon ainut luistelija, joten menin vähän nopeampaa ja odottelin mäkien päällä. Kilometrejä tuli vain reilu 30, vaikka aikaa kului koko päivä eli kuutisen tuntia. Parempaa hiihtokeliä on hankalampi keksiä; muutama aste pakkasta, aurinko paistaa eikä tuule. Sain myös treenata luistelutekniikoita erilaisissa maastoissa. Jäällä työntelin myös tasatyöntöä viitisen kilometriä, jotta sain monipuolista harjoitusta eri lihasryhmiin.

En ottanut ’pertsavälineitä’ mukaani lainkaan etten kipeyttäisi leikkauksessa vaurioituneita lihaksia. Toisaalta niitä olisi ollut hyvä nyt harjoittaakin, kun ne jo kestävät treeniä. En kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, että en pääsisi jonain päivänä hiihtämään kipujen takia. Ja tilaakin pitää aina säästää, kun lähdetään isolla porukalla matkaan.

Meidän Lappi-retkemme ovat varsin yhteisöllisiä. Vuokraamme yhden kokonaisen 4-asunnon rivitalon, joihin majoittuu parikymmentä eri-ikäistä ihmistä kuudesta eri ruokakunnasta. Nuorimmat kaksi ovat nyt reilu kymmenvuotiaita, pari varhaisteiniä, neljä nuorta ja kymmenen aikuista alle ja yli viiskymppisiä. Tämä Lapin matka pistää meidät aikuiset ainakin jonkin verran treenaamaan, vaikka mitään himohiihtäjiä joukossamme ei olekaan. Korkeimmat kilometrimäärät ennen Lapin reissua taisivat tänä vuonna olla hiukan yli 300 kilometrin, pienimmät muutaman kymmenen.

Lasten ja nuorten hiihtoinnostus vaihtelee. Nyt on tilanne, jossa varhaisteinit vastustavat etelässä sivakointia, mutta täällä hiihtäminen ainakin menettelee. Pari vuotta sitten se oli vielä heillekin oikein kivaa. Nuoriso-osastolla ollaan taas palaamassa ’hiihtokansan’ joukkoon. Hiihto ei ole enää vastenmielistä, vaan ihan ok-juttu. Hiihtämisessäkin näkee hyvin sen, miten vertais- tai viiteryhmä vaikuttaa siihen, mitä voi tehdä ja mitä voi arvostaa. Monet aikuisistakin ovat tainneet löytää hiihtämisen vasta keski-iän jälkeen uudelleen näiden Lapin-matkojen ansiosta.

Hiihtäminen on tietysti tärkeää sinällään, mutta yhtä tärkeää on yhdessä hiihtäminen, makkaran paistaminen laavuilla, kuukkeleiden bongaaminen ja kahvit taukopaikoilla. Ja tietysti savusauna ja avantouinti. Joillekin rommitoti ’Pöytäkerolla’ on myös motivaationa tai tuntureiden ihailu juuri oikeasta kulmasta, oikeassa säässä. Minä yritän myös opettaa halukkaita hiihtämisen tekniikassa – tosin vain hiihtoretkien aikana. ’Opetustunteja’ olen antanut vain nuorimmille.

Keskiviikko, 4. huhtikuuta 2012, klo 19.32 (82. leikkauksen jälkeinen päivä)

Sää suosii Lapin kävijää. Telkkarista ihmettelemme etelän lumimyrskyjä ja takatalvea, kun täällä saamme hiihtää ihanteellisessa, muutaman asteen pakkasessa kevätauringon loisteessa. Alkuviikko onkin mennyt hiihtäessä; keskimäärin hiukan yli 30 kilometriä päivässä. Tänään kiersin tosin vain Olos-tunturin maisemakympin.

Luistelutyylien kanssa olen ’pelaillut’ eli olen harjoitellut niin ’mogrenia’, ’wassua’, ’kuokkaa’ kuin näiden erilaisia yhdistelmiä. Jäällä olen myös vedellyt pitkiä matkoja puhdasta tasatyöntöä – ja sitäkin eri lihasryhmiä kehittäen. Varsinkin kuokkaa voi ja pitääkin hiihtää eri tavoin erilaisissa maastokohdissa ja sen mukaan, miten lihakset väsyvät ja miten sykettä tulee rauhoittaa. On aika iso ero siinä, millä rytmillä, miten leveällä kuokalla ja miten suurta voimaa käyttäen etenee. Antaa suuren tyydytyksen, kun kykenee etenemään nopeasti, hyvällä tekniikalla ja voimia säästäen.

Tunturiladuilla joutuu toki nöyrtymäänkin, kun kunto ei vielä kestä vaikka kuinka yrittäisi vaihtaa tekniikoita ja säädellä vauhtia. Henkisesti minulle on vaikeinta se, kun en jaksa hiihtää jotakin kohtaa optimaalisella tyylillä – en esimerkiksi jaksa vaihtaa kuokkaa wassuun, vaikka se tuntuisi ’oikealta’. Sen sijaan jyrkkään rinteeseen on helpompi motivoida itsensä, kun kuokkaa voi muuttaa liukuvaksi, askeltavaksi tai rytmiä voi nopeuttaa, hidastaa ja vielä säädellä varsinkin käsivoimien käyttöä. Sykettä ja hengitystä pitää kuunnella tarkasti, sillä pitkissä nousuissa on helppo hiihtää itsensä puhki’ Ja silloin hiihtäminen ei ole kovin kivaa.

Hiihtäminen on laji, jossa Tahko Pihkalan vanha sanonta ’matka ei tapa, vaan vauhti’ on yhtä aikaa sekä totta että epätotta. Vauhti kylläkin tappaa, sillä lyhyelläkin matkalla saa itsensä ’hapoille’, jolloin tulee ’kuollut’ olo. Mutta totta on sekin, että liian hidas vauhti tappaa pahemmin kuin optimaalinen vauhti. Voin hiihtää vaikkapa 40 kilometriä noin kolmeen tuntiin tai voin kuluttaa samaan matkaan viisi tai jopa kuusi tuntia taukoineen. Sopivalla sykkeellä ja nopeudella hiihtäen tarvitaan myös vähemmän energiaa kuin liian hitaasti liikkuen ja liian pitkiä taukoja pitäen. Kuuden tunnin hiihto väsyttää paljon enemmän kuin 3-4 tunnin hiihto.

Ehkä Tahko tarkoittikin ’väärää’ vauhtia, sillä mieshän hiihteli ja eteni jalkaisin huimia matkoja. Varmasti hän löysi optimaalisen etenemisvauhdin ja tekniikan, vaikka ei vielä sykettä tainnut osata seuratakaan eikä varmasti luistelutyylistä uneksinutkaan ellei sitten järvenjäitä ylittäessään. Jokaisen olisikin hyvä löytää itselleen optimaalisin vauhti ja tekniikka, jotta hiihdosta nauttisi vieläkin enemmän.

Mutta eihän hiihto, varsinkaan täällä Lapissa, ole vain hiihtämistä. Meidän porukallemmekin tärkeimpiä asioita ovat olleet makkaranpaisto laavuilla ja porokämpällä, kahvilareissut, savusauna ja avantouinti sekä hiihtomatkat eri porukoilla. Yhteiset aamupuurot, iltaruuat, tietokilpailut ja kauppareissut ovat myös erittäin tärkeitä, jotta hiihtoreissu olisi täydellinen. Ja luonto, maisemat, auringonpaisteiset säät ovat merkityksellisiä ja ne motivoivat hiihtämään.

Perjantai, 6. huhtikuuta 2012, klo 17.32 (84. leikkauksen jälkeinen päivä)

Pitkäperjantai oli taivaallisen kaunis ainakin Särkitunturin rinteiltä katseltuna. Sieltä nimittäin näkee niin Pallaksen, Ounaksen kuin Ylläksenkin ylväät tunturijonot, kun aurinko paistaa syvän siniseltä taivaalta. Monta kertaa piti kaivaa kamera vyötärölaukusta kuvien ottoa varten esille. Ja muutenkin piti varastoida näkymät mieleen nyt viimeisenä hiihtopäivänä. Tätä saa taas vuoden odottaa…

’Särkkärin’ lenkillä saa myös nousta jyrkkiä haarakäyntinousuja monen monta kertaa, mutta yhtä usein voi viilettää alaspäin huimia laskuja. Kruununa on alamäki Särkitunturin päältä alas Särkijärvelle – matkaa kertyy viisi kilometriä. Tulin sen taas tänään ilman yhtään pysähdystä tai lisävauhdin ottoa. Muna-asento täytyy pitää täysin koossa lähes koko matkan ajan, jotta tasaisimmatkin osuudet menevät läpi ilman pysähdyksiä. Tyydytys on suuri, kun siinä onnistuu. Lapsellistahan se myös on, mutta haittaaksekään?

Leikkauksen jälkeen olen ollut notkeampi, joten tuntui siltä, että tämänkertainen huima lasku oli jopa helpompi kuin joskus aiempina vuosina. Kova harjoittelu tuottaa tulosta; se on mukava huomata tässä yleensä niin jäykässä vartalossani. Luulen, että leikkauksen ansiosta monet muutkin liikeradat onnistuvat nyt paremmin kuin aiemmin eikä kipuja synny niin paljon kuin ennen leikkausta. En tiedä, onko syynä leikkaus sinänsä, vaan se, että nyt harjoittelen enemmän enkä tee jäykistäviä asioita. En istu kokouksissa enkä työpöydän ääressä tuntikausia yhtä mittaa.

Hiihtokilometrejä kasasin viikon aikana laskujeni mukaan 191. Joskus on tullut hiihdettyä paljon enemmänkin, mutta olen tähän määrään nyt täysin tyytyväinen. Tänään jo tiesi luistelleensa samoilla lihaksilla jo monta päivää. Eilisen parinkympin kovavauhtisen rypistyksen jälkeen energiat olivat selvästi vähissä.

Eilen jouduinkin pieneen paniikkiin, kun vaimoani ei alkanut kuulua kolmen kilometrin alamäen jälkeen näkyviin, vaikka tiesin hänen lähteneen perääni. Puhelin ei Nammalankurussa toiminut, joten säntäsin takaisin ylämäkeen katsomaan, mitä on tapahtunut. Ylämäki on pitkä ja raskas ilman hätäännyksestä johtunutta hengästymistäkin. Syke nousi varmasti yli 160 jyrkimmissä kohdissa.

Kotakahvilaan päästyäni ketään ei näkynyt, mutta onneksi ’verkko’ taas löytyi ja sain pian tietää, että hän oli kaatunut heti alkumatkasta ja oli viisaasti lähtenyt muun porukan mukana Vuontispirtille kipeän kätensä kanssa. Minä käännyin takaisin Pallakselle yrittäen samalla tavoittaa ryhmämme kolmannen jäsenen, joka jatkoi matkaa suoraan alaslaskun jälkeen.

Pääsin ylämäessä vauhdin makuun, jota sitten pidinkin päällä Pallakselle asti koko 15 kilometrin matkan. Oli todella hienoa luistella ’wassua’ kevyttä ylämäkeä kilometrikaupalla, kun sopiva vauhti oli päällä ja tekniikka toimi. Jyrkimmissä kohdissa sitten ’kuokkaa’ ja myötäleissä ’mogrenia’ – luisteluhiihto on joskus pelkkää liikkujan juhlaa. Edes se ei haitannut, että en saanut ’karkulaista’ kiinni kuin vasta ’pöytäkerolla’ eli Pallashotellin ikkunapöydässä…

Siellä sitten tapasin uudelleen pari tuttua lääkäriä sekä koulu- ja opiskelukaverini, joihin olin törmännyt jo aiemmin viikolla ladulla ja Jeriksen savusaunassa. Hauskaa täällä Lapissa on sekin, että joka vuosi tapaa samoja ihmisiä ikään kuin sattumalta. Eräänkin turkulaisen pariskunnan tapasimme vuosia sitten etelänmatkalla ja sen jälkeen vuosittain täällä Pallas-Olos –akselilla. Ja lastemme kouluhammaslääkärin näemme joka vuosi. Kerran hän jopa tarkasti Iinan hammasrautojen kunnon Pallaksen ja Jeriksen välisellä latuosuudella. Ei voi sanoa, etteikö julkinen terveydenhoito joskus pelaisi, vaikka vaimoni ei nyt sitten lääkäriä Muonion terveyskeskuksessa päässyt näkemäänkään, vaikka siellä monta tuntia hoitoa odottikin… Kiireellisemmät tapaukset hoidettiin ensin.

Lapin lomaviikko on ehdottomasti yksi vuoden liikunnallisista kohokohdista. Parisataa kilometriä hiihtoa ja keskimäärin kuusi tuntia ulkoilua päivässä yhdistettyinä hyviin yöuniin on kokonaisuus, joka antaa voimia pitkälle loppukevääseen. Vuodenajat ovat kaiken lisäksi sikäli armolliset, että usein etelään palattua pääsee aloittamaan suoraan pyöräilykauden. Tänä vuonna tosin täytyy keskittyä kävelyn opettelemiseen, ettei ’linkkaaminen’ jää päälle.

Talven ja toipumisen saldona on ainakin se, että kestävyyskuntoni on neljänsadan hiihtokilometrin ansiosta ihan hyvä – se luo hyvän pohjan kuntoutumiselle. Lihaskuntokin on kohtuullinen, vaikka enemmänkin olisin voinut kuntosalilla työskennellä. Kotijumpassa olen kuitenkin ollut ahkera, mikä näkyy myös tavallista parempana nivelten liikkuvuutena. Loppukevään aikana aion kuitenkin keskittyä huonoimpien lihasten ja lihasryhmien aktiiviseen kuntouttamiseen.

Leikkauksessa vioittuneista lihaksista keskimmäinen pakaralihas on vielä keskenkuntoinen, piriformis ei varmaankaan toimi vielä kunnolla ja lonkan loitontajissa on kireyttä, joka johtuu osin leikkausarvesta. Lonkan tai reiden lähentäjät ovat vahvistuneet hiihtäessä mukavasti, mutta nekin kaipaavat lisävoimaa. Nyt on se onnellinen tilanne, että muualla ei ole juuri lainkaan kipuja. Niitähän oli ennen leikkausta varsinkin oikeassa sääressä, oikean lonkan ja alaselän alueilla – ja tietysti vasemmassa lonkassa.

Jatkan vielä tätä ’toipumis- ja kuntoutumisblogiani’ sairausloman loppuun eli vielä viikon verran. Sen jälkeen teen yhteenvedon kuntoutumisestani ja palaan vain tarvittaessa takaisin aiheeseen eli teen ainakin ’puolivuotistarkastuksen’, jossa tsekkaan, mikä on silloin kuntoutumistilanne. Mutta nyt: tervemenoa Lappi ja hiihtokausi!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Blogien kirjoitustiheys vähenee, koska liikkuminen vie nyt enemmän aikaa ja energiaa. Toipuminen taipuu kuntoutumiseksi neljännen viikon loppupuolella, mikä näkyy siinä, että olen aloittanut vesijuoksun, kuntopyöräilyn ja kuntosalilla käynnin. Teen yhteenvedon kuudesta leikkauksen jälkeisestä viikosta, jossa vedän yhteen kokemukseni kivuista ja liikunnasta, mutta myös erilaisista kokemuksista, toimintakyvyistä ja toimijuuden modaliteeteistä eli pohdin laajasti niitä asioita, mitkä estävät tai edistävät lonkkanivelleikkauksesta toipumista ja kuntoutumista.

Perjantai, 10. helmikuuta 2012, klo 11.58 (28. leikkauksen jälkeinen päivä)

Viikko on hujahtanut vikkelästi, vaikka (koska) toipuminen on ollut hitaanlaista. Tai, miten sen nyt ottaa. Tänä aamuna sain kosketettua sormilla varpaisiin – polvet olivat melkein suorina. Venytin myös reisilihasta ekaa kertaa vetämällä kantapäätä takapuoleen. Polvi nousee suoraan kulmaan ja (pers)tuntuma jalassa on parempi kuin viime viikolla.

Olen käynyt kaupassa, parturissa ja hallilla katsomassa pelikavereideni sulkapallomatsia. Ja katsomassa polvileikattua äitiäni. Pisimmät kävelymatkat ovat olleet noin 1,5 kilometriä. Keppiä/sauvaa kuitenkin tarvitsen kävelemisen tueksi. Lähiympäristön ulkomaailma on siis tullut uudestaan tutuksi.

Sen sijaan sairasloma on teettänyt sen, että sähköpostitse ja puhelimitse minua tavoitellaan paljon vähemmän kuin tavallisesti. Nyt ymmärrän vähän siitäkin, mitä työpaikan menettäminen voi merkitä sosiaalisille suhteille. Ehkä eläkeikää tulisikin yksinäisyyden voittamiseksikin nostaa – Ruotsissahan ehdotettiinkin tällä viikolla eläkeiän nostoa jopa 75 vuoteen.

Tämän viikon urheilu-uutisena voinee pitää tutkijakolleganii Erkki Vettenniemen pamflettia ”Lahden ansa”, jossa hän väittää, että Hiihtoliitto ja huippuhiihtäjät johdatettiin Lahdessa doping-ansaan, koska sekä media, antidoping-organisaatiot, opetusministeriö ja jopa Krp olivat joutuneet häviölle STT-jutun oikeudenkäynnissä.

Vettenniemen jalona tavoitteena on puolustaa urheilijoiden oikeuksia mahdottomaksi menneitä vaatimuksia kohtaan. Mika Myllylän äärettömän surullinen kohtalo sai Vettenniemen kirjoittamaan tämän pamfletin, vaikka todistusaineistoa hänellä onkin aika niukasti väitteidensä tueksi.

Tunnen voimakasta sympatiaa Vettenniemeä, mutta etenkin hiihtäjiä ja heidän läheisiään kohtaan. Itsekin yritin ymmärtää tuota absurdia näytelmää jo verekseltään keväällä 2001, kun kirjoitin aiheesta artikkelin, josta tuli lopulta yksi luku väitöskirjaanikin.

Oma lähtökohtani tai intressini oli kuitenkin toinen eli se, miksi nämä kansakunnan rakastamat hiihtäjät alkoivat käyttää kiellettyjä keinoja menestyäkseen maailman huipulla. Ja vielä: vaikka kiinnijäämisen riski koko ajan lisääntyi.

Nyt 11 vuotta myöhemmin luulen, että totuutta ei taida koskaan löytyä, kun Vettenniemikään ei pysty vuosikausien tutkimustyön jälkeen esittämään pitäviä todisteita väitteilleen, joita on yhtä aikaa sekä mahdoton että helppo uskoa – noin se tosiaan olisi voinut mennä, vaikka se niin järjettömältä tuntuukin.

Salaliittoteoriat ovat aina kiihottaneet ihmisten mielikuvitusta ja niiden avulla voi selittää tapahtumaketjuja, joiden logiikan ymmärtäminen on muuten vaikeata. Tai logiikkahan Vettenniemen teoriassa toimii, mutta sen todentaminen on hankalaa.

Itse läksin purkamaan Lahden tapahtumia sosiologisesti niin, että yritin ymmärtää eri tahojen oman toimintalogiikan ja tavoitteiden kautta sitä, miten lopulta joudutaan tilanteeseen, jota kukaan ei oikeasti halunnut.

Jos oletetaan selvitetyksi se, että hiihtäjät olivat käyttäneet kiellettyjä aineita – mitä ne nyt sitten olivatkaan ja joista osa tuli kielletyiksi tai testauskelvollisiksi ehkä myöhemmin kuin niiden käyttö oli aloitettu– jo varsin pitkän ajanjakson, niin kaksi tapahtumaa ja niihin liittyvää päätöstä nousee mielestäni keskeisiksi koko tapahtumaketjussa. Ne ovat a) hetki, kun Hiihtoliitto päättää nostaa syytteen STT:tä vastaan ja b) hetki, kun Lahdessa päätettiin järjestää suomalaisten joukkotestaus.

Jos Hiihtoliitto olisi jättänyt asian sikseen tai olisi tyytynyt pelkkään mediakeskusteluun STT:n jutussa, niin paljolta kurjuudelta olisi vältytty. Jari Räsäsen reaktion ymmärrän, mutta Hiihtoliiton johdon ja dopingin kanssa todistetusti toimineiden valmentajien kunnian peräämistä ja korvausten vaatimista en osaa ymmärtää vieläkään. Sen voinee sanoa, että ehkä ei kuitenkaan ole kovin viisasta valita urheilujärjestön johtoon poliitikkoja, joiden nimi voi hommassa tahrautua ilman heidän omaa syytään ja joiden kunniaa voi joutua puolustamaan liian heikoin eväin ja liian vahvoin asein.

Toinen suuri mysteeri on sitten se päätös, joka tehtiin suomalaisten joukkotestaamisesta. Väitetään, että aloitteellisena oli taas Hiihtoliiton johto, mutta jota tukivat opetusministeriö, Wada ja antidopingvalvojat. Ymmärrän, että kyseessä oli äärimmäinen ja poikkeuksellinen toimenpide, johon ei sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole käsittääkseni turvauduttu. Sen tarkoituksena oli varmaankin puhdistaa Suomen – ja kaikkien ao. organisaatioiden – maine suuren yleisön, median ja yhteistyötahojen silmissä.

Kyse ei ehkä ollut salaliitosta, vaan tilanteesta, jossa jokaisen organisaation tuli uskottavuutensa nimissä ottaa valtava riski siitä, että lopputulos voi olla surkea. Riskin otto tulee ymmärrettävämmäksi, kun tiedostaa tilanteen olleen huono kummassakin tapauksessa eli sekä testattaessa että pidättäytyessä siitä. Ilman joukkotestiä epäilys olisi jäänyt kytemään ikuisiksi ajoiksi, mutta testaamalla saatettaisiin puhdistaa kaikkien tahojen maine. Siis jos testi olisi ollut negatiivinen, mihin ainakin luulen Hiihtoliiton johdon luottaneen tai ainakin vahvasti toivoneen sitä.

Wadan ja testaajien uskottavuus toki parantui tämän joukkotestauksen ansiosta kävi siinä miten tahansa – sen sijaan itse testijärjestelmän tuo joukkokäry tai sen pelkkä epäily asetti epäilyttävään valoon. Opetusministeriölle oli tärkeää se, että Suomen maine puhdistuu. Puhtaaksi osoittautuva joukkotestaus olisi siihen hyvä keino, mutta joukkokäryn vaikutus ei varmaankaan ollut pelkästään positiivinen, vaikka opetusministeriö itse saattoi sen jälkeen ikään kuin vetäytyä vastuusta.

Nämä kaksi keskeistä tapahtumaa eivät tietysti selitä sitä, miksi hiihtäjät, valmentajat ja jopa lääkärit aloittivat ja jatkoivat kiellettyjen keinojen käyttöä riskeistä huolimatta. STT:n tapaus ehkä lisäsi uskoa siihen, että kiinni jääminen ei ole kovin todennäköistä, kun toimittajat ja oikeuslaitos eivät voineet todistaa väitteitä todeksi.

Vettenniemen suuri missio on urheilijoiden oikeusturvan puolustaminen ja se onkin äärimmäisen tärkeää. Tässä dopingkysymyksessä kaikkein oudoin asia on minusta ollut se, että juuri epon käytöstä nousi lehdistössä niin äärimmäinen haloo, vaikka dopingrike tuli hemohesin käytöstä – käsittääkseni juridisesti oli ihan sama, mitä muita mömmöjä oli käytetty ja miten kauan.

Sosiologisesti on tietysti tärkeää se, että ihmiset kuulevat ymmärrettävän ja loogisen tarinan, jossa palaset loksahtelevat kohdalleen kuin hyvän dekkarin lopussa yleensä tapahtuu. Luulen, että on vain muutama ihminen, jotka voisivat valottaa tuota ’kokonaiskertomusta’ niin, että suuri yleisökin voisi lopulta ’kyllääntyä’, antaa anteeksi ja unohtaa. Mika Myllylä saattoi olla yksi heistä, mutta edes hän ei välttämättä tiennyt lähellekään kaikkea.

Varmaan on niin, että ilman tuota uskottavaa tarinaa ihmisten ja lehdistön oli vaikea jättää asiaa sikseen ja antaa armon käydä oikeudesta Lahden tapahtumien ja niistä annettujen rangaistusten jälkeen. Ja tietysti oli vielä se selvittämätön STT-juttu, joka käsittääkseni kuitenkin tuli selkeästi oikeudessa siihen johtopäätökseen, että Hiihtoliiton johdolla ja työntekijöillä ei ollut riittävää syytä vahingonkorvauksiin, vaikka itse jutun esittämiä asioita ei voitu todentaa sen enempää todeksi kuin epätodeksikaan.

Urheilijan oikeusturvan kannalta ajateltuna kysymys eposta on mielenkiintoinen; miksi haluttiin osoittaa, että hemohesin tarkoituksena oli peittää epon käyttö, vaikka dopingrikkomukseksi riitti ihan hyvin pelkän hemohesin käyttö? Haluttiinko samalla mitätöidä suomalaisten hiihtäjien menestys alkaen vuoden 1989 Lahden MM-kisoista alkaen vai ajateltiinko, että hemohesin käyttö ei olisi ollut ikään kuin riittävää näin koviin toimenpiteisiin, kun siihen suhtauduttiin kuitenkin aika ristiriitaisesti ja sen vaikutuksista kinasteltiin.

Miksi urheilijoista piti tehdä ’rikollisempia’ kuin mihin suora näyttö riitti? Pitikö Mika Myllylän ja esimerkiksi Harri Kirvesniemen koko ura asettaa epäilyksen alle, kun vaihtoehtona olisi ollut se, mitä hiihtäjät itsekin tarjosivat eli rike, joka johtui sekä sääntöjen että testauksen muuttumisesta nopeammin kuin käytännöt kentällä muuttuivat.

Nämäkään pohdinnat eivät raota totuutta tarpeeksi, jotta kokonaiskuva hahmottuisi kirkkaana eteemme. Salaliittoteoria voi joskus tuoda järkeä tai ’lohdutusta’ tapahtumakulkuihin, joita voi olla vaikea ymmärtää ja joista on vaikeaa tai mahdotonta saada riittävästi (tutkimus)tietoa salailun vuoksi.

Itse luulen, että moni on jälkeen päin joutunut miettimään tarkkaan, mitä noina hektisinä päivinä ja vuosina tuli tehtyä. Ikävintä on tietysti se, että eettisesti itselleen armottomin ei ole enää täällä meidän kanssamme. Ehdotin muutama vuosi Lahden jälkeen entisten urheilijoiden, kuten Myllylän ja Matti Nykäsen, kouluttamista nuorten urheilijoiden tukihenkilöiksi eli mentoreiksi. Samaan tapaan kuin päihdetyössä tai mielenterveystyössä on tehty jo iät ajat. Kokemukset ovat myös hyviä.

Ehkä huippu-urheilun muutosta pohtiva ryhmä ottaa asian esityslistalleen – kovin montaa Myllylää ei suomalainen huippu-urheilu kestä.

Sunnuntai, 12. helmikuuta 2012, klo 18.51 (30. leikkauksen jälkeinen päivä)

Leikkauksesta on nyt kulunut neljä viikkoa, joten uskaltauduin kuntosalille. Sali on jännä paikka; siellä ikään kuin pakottautuu paremmaksi kuin on. Yritin kävellä normaalisti ja vaikka telineisiin meno oli hankalaa, niin liikkeet pyrin tekemään hyvin. Salin ilmapiiri on selvästi kannustava tekijä, vaikka en siellä ketään itselleni tuttua tavannutkaan. Tuttuja ’naamoja’ tai pitäisi kai sanoa ’vartaloita’ näin tietysti runsaahkosti. Varmaan moni rekisteröi kömpelön liikkumiseni, mutta se ei aiheuttanut mitään kommentteja puoleen eikä toiseen.

Kuntopyöräily ja hiihtolaitteen käyttö alkuverryttelyn, jonka suoritan aina kepin kanssa, jälkeen tietysti lämmitti lihakset mukavasti ja leikattu jalkakin liikkui paremmin kuin aiemmin. Aloin uskoa kuntoutumiseenikin paljon paremmin, kun sain jalkaa nostettua eteen, taakse ja sivullekin huomattavasti ketterämmin kuin koskaan kotona. Ei se koipi vielä lähellekään samaan taivu kuin ennen leikkausta, mutta hurjan paljon elastisempi se oli kuin vielä vähän aikaa sitten.

Yllättävän vähän leikkauksen aiheuttamat liikerajoitteet estivät yleistä kuntosalijumppaani. Laitteisiin tai penkeille meno oli hiukan hankalampaa ja varovaisempaa, mutta muutoin haitat olivat oletettua paljon pienemmät. Soutulaitteessa en pystynyt koukistamaan jalkaa normaaliin tapaan ja varoin myös työntämästä liian lujaa jalkoja suoraksi. Muutamissa muissa liikkeissä jouduin hieman varomaan, mutta aika vähän siis.

Kokemus rohkaisi minua jatkamaan uusia liikuntakokeiluja, vaikka kyllähän olin illalla väsyneempi ja lihaksissa tuntui harjoittelu. Mutta niin pitääkin.

Torstai, 16. helmikuuta 2012, klo 9.34 (34. leikkauksen jälkeinen päivä)

Penkkaripäivä valkeni aurinkoisena ja pakkastakin oli kahdeksan astetta. Iina lähti haalareineen ja juhlavarusteineen valmistautumaan hauskaan, mutta haikeaankin päivään. Aion matkustaa kaupunkiin katsomaan ajoja.

Heitin viime perjantaina kyynärsauvan nurkkaan enkä ole siihen sisällä ollessani koskenut. Ulos otan kuitenkin sen tai kävelysauvan tuekseni. Kävely ei ole kaunista katsottavaa ja joskus –  varsinkin aamuisin ja istumisen jälkeen – melko vaivalloista. Jumpan tai rentoutusharjoituksen jälkeen se on ihan siedettävää.

Olen myös käynyt ajamassa äidin kuntopyörällä ja yhden kerran kuntosalillakin. Siellä harjoittelu onnistuikin yllättävän hyvin. Pari kertaa olen myös seurannut pelikavereideni sulkispeliä ja olen hakannut palloa seinään. Luntakin olen lapioinut varovasti.

Eli pikku hiljaa toipuminen on kääntymässä kuntoutumiseksi. Neljän viikon jälkeen leikkauksesta rohkenin ottaa vähän enemmän riskejä liikkumisen kanssa. Ehkä se aiemmin olisi ollutkin turhaa, koska luutuminen (luu tarttuu proteesiin) ja lihaskudosten paraneminen vievät oman aikansa.

Toipumisesta huolimatta työ- ja toimintakykyni ei kuitenkaan ole lähellekään normaalia. Kaikki arkitoimet vievät paljon aikaa ja energiaa. Päivän aikana ei paljoa aikaiseksi saa. Jopa tämän blogin kirjoittaminen on ollut vaikeaa – aika ei ole riittänyt. Se kertoo tietysti siitäkin, että olen kyennyt tekemään muutakin kuin makaamaan sängyssä.

Toiminta- tai toimijuuskyky onkin mielenkiintoinen asia. Juttelin maanantaina 84-vuotiaan veteraaniurheilija Senni Sopasen kanssa pitkän puhelun. Hän on edelleen äärettömän ja ihailtavan aktiivinen ihminen, joka osallistuu paljon muuhunkin kuin kilpaurheiluun tai sen harjoitteluun, vaikka ne tietysti täyttävät paljon hänen ajastaan.

Edessä oli reilun parin viikon etelän leiri, hallikisat ja valmistautuminen kesän MM-kisoihin, vaikka hänen ikänsä onkin menestystä ajatellen epäsuotuisa, kun ikäraja menevät viiden vuoden välein. Mutta se ei kuulemma haittaa – kisoihin mennään muistakin syistä kuin pelkän menestyksen takia.

Yhdessä pohdimme, miten tärkeää ihmisille on se, että syntyy toimintaan kannustavia hyviä velvollisuuksia. Eläkkeelle siirtyvät tai vaikkapa mitään harrastamattomat nuoret saattavat todella nopeasti menettää toimintakykynsä. En yhtään ihmettele.

Senni on myös Elämänkulku ja ikäpolvet –hankkeen (liikunta)kummi. Projektiryhmämme oli eilen luonani kyläilemässä ja kokoustamassa. Takana oli ystävänpäivän hyvin onnistunut ’Neljän polven illallinen’ Ateneumissa. Nyt suunnittelimme 29. huhtikuuta järjestettävää liikunta- ja kulttuurikarnevaalia (ks. www.ikapolvet.fi).

Suosittelen tällaisia piristyskäyntejä kaikille sairaslomalaisten työkavereille. Pohdimme myös sitä, miten tärkeää eläköityville olisi se, että heidän sosiaaliset suhteensa jatkuisivat työuran ja –roolin jäätyä taakse. Mikseivät sähköpostit voisi mennä vielä eläkeläisillekin tai voisiko sosiaalinen media helpottaa tätä roolimuutosta, kun työroolin ihmisille rakentuu tällainen julkinen vapaa-ajan, työn ja henkilökohtaisen roolin yhdistävä foorumi.

Mutta nyt on aika lähteä valmistautumaan kaupunkimatkaan, että ehdin nähdä vilauksen omasta abiturientistamme.

Tiistai, 21. helmikuuta, klo 20.05 (39. leikkauksen jälkeinen päivä)

Ensimmäinen vesijuoksupäivä. Oli todella mukavaa keskittyä jalkojen liikuttamiseen elementissä, jossa se onnistui niin hienosti. Vesi tukee liikkeitä ja tekee ne turvallisiksi. Saattaa olla, että tajusin ihan ensimmäistä kertaa oikeasti senkin, miten käsiliike edesauttaa juoksemista. Kun vedestä ’ottaa kiinni’, niin se pakottaa lihakset tekemään työtä eteenpäin. Hieno oivallus.

Vesijuoksu ei ole ollut minun suosikkiliikuntamuotoni, vaikka ostin tässä pari kesää sitten ihan oman vyönkin. Juoksen mökillä virtaavassa pohjoisen joessa, jossa vesi ei koskaan ole ihan etelän järvivesien tasoa. Vesijuoksussa pysyy lämpimämpänä kuin uidessa eikä tarvitse pelätä suonenvetoja ym. ongelmia. Aiemmin en paljon vettä pelännyt enkä ajatellut mahdollisia vaaroja uidessani, mutta muutaman viime vuoden aikana terveellinen varovaisuus on astunut peliin.

Uimahallissa vesijuoksijat olivat minua lukuun ottamatta naisia, ja oletettavasti eläkeläisiä, koskapa heillä oli aikaa juoksennella keskellä arkipäivää. En pysynyt heistä parhaimpien tahdissa, mutta pystyin kestämään sen vetoamalla ’vammaisuuteeni’ ja siihen, että teen juoksuliikkeet omasta mielestäni oikein eikä vauhti ole tavoitteeni. Tai sitten he vain ovat minua parempia vesijuoksijoita…

Vesihieronta, kylmävesiallas ja saunassa käynti tekivät todella hyvää. Jäykkyys ikään kuin suli pois lantiostani. Sama tunne on nyt tullut myös kuntopyörää polkiessa ja jumppaohjelmaa tehdessä. Ikävää, että jäykkyys ja kivuliaisuuskin palaa istumisen ja paikallaan olon myötä takaisin. Mutta ei ehkä enää ihan samalla tavalla? Kävely ei tosin ole kehittynyt niin hyvin kuin olisin olettanut. Kuntoutuksen alkaminen ei ole muuttanut tosiasiaa, että tässä ollaan vielä kuitenkin toipilaita.

Perjantai, 24. helmikuuta 2012, klo 11.37 (42. leikkauksen jälkeinen päivä)

Keväiset päivät hurahtavat nopeasti enkä oikein tiedä, mihin aika kuluu. Liikun nyt enemmän eli olen käynyt kuntosalilla, uimahallissa vesijuoksemassa, äitini luona kuntopyöräilemässä ja ulkona kävelemässä. Ne vievätkin yllättävän paljon aikaa ja energiaa. Yleensähän pystyn liikkumaan sillä tavoin tehokkaasti, että pukeudun liikuntavarusteisiin kotona ja tulen myös kotiin suihkuun. Ja käytän myös matkat liikuntaan eli kävelen, juoksen tai pyöräilen myös sisäliikuntapaikkoihin.

Kiireisille keski-ikäisille ajan rationalisointi onkin äärimmäisen tärkeää. Kun pääsee kotiovelta harrastamaan liikuntaa, voittaa paljon aikaa. Nyt pukeutuminen, liikuntapaikkaan ’raahautuminen’ ja sieltä poissuoriutuminen vie leijonanosan koko päivän ajasta ja energiasta. Mutta tämä on tietysti ihan oikein: toipumiseen ja kuntoutumiseen täytyykin antaa aikaa.

Tänään on kulunut 42 päivää leikkauksesta eli aika, jonka työnantaja maksaa normaalia palkkaa sairasloma-ajalta. Kuusi viikkoa on kaiketi lainsäädännössä ajateltu ajaksi, jona työntekijän pitäisi pystyä toipumaan erilaisista sairauksista tai vammoista. Tämän jälkeen joudun tai pääsen Kelan maksaman sairaspäivärahan piiriin sairasloman loppuajaksi.

Nyt on siis oiva hetki arvioida toipumistani ja kuntoutumistani tähän mennessä. En kuitenkaan yritä vastata kysymykseen, onko nykyinen sairaslomakäytäntö oikea. Sen sijaan pohdin toipumistani ja kuntoutumistani suhteessa leikkausta aiempaan tilanteeseen, tilanteeseen heti leikkauksen jälkeen ja siihen, minkälainen tilanteeni pitäisi olla silloin, kun olen täydellisesti kuntoutunut.

Aloitan myös pohdinnat siitä, minkälaisia erilaisia kokemuksia olen saanut toipumisjakson aikana,  miten toimintakykyni eri aspektit ovat muuttuneet ja miten toimijuuteni on eri modaliteettien tasolla muuttunut tämän 42 päivän aikana. Yhtenä tavoitteenani on kehittää konkreettisesti kokemuksellisen toimintakyvyn (myös laaja-alaisen) käsitettä, jota olen vuosien varrella jo jonkin verran yrittänyt käsitteellisesti määritellä.

(ks. esim. Tiihonen A (2010) Kokemuksesta tulkintaan, tulkinnasta käytäntöön. Teoksessa: Sarvimäki A & Syrén I (toim.). Ikääntyminen ja ruumiillisuus. Seminaariesityksiä 30.11–1.12.2009. Oraita 1/2010. Helsinki: Ikäinstituutti, 41-47.

Tiihonen A (2009) Voimaannuttava arviointi – rakenne- ja toimijuusteorioiden näkökulma. Teoksessa: Pohjolainen P & Heimonen S (toim.) Toimintakyvyn laaja-alainen arviointi ja tukeminen. Oraita 1/1009. Helsinki: Ikäinstituutti, 89-100.

Tiihonen A (2008) Kokemuksellinen toimintakyky tutkimuksen ja käytännön haasteena. Teoksessa Pohjolainen P, Sarvimäki A, Syrén I (toim): Toimintakykyä ja sosiaalista tukea iäkkäiden, omaisten ja työntekijöiden arjessa. Esityksiä VI Gerontologian päivillä 4.-5.5. 2007. Oraita 3/2007. Ikäinstituutti.)

Toipumisesta kohti kuntoutumista – lonkkanivelleikkauksen jälkeiset 42 päivää.

Aloitan kuvauksen taulukolla, johon olen merkinnyt jokaisen päivän leikkauksen jälkeen, liikuntaan käyttämäni ajan päivässä ja tärkeimmät tapahtumat noiden 42 päivän aikana. Tärkeimmät tapahtumat liittyvät toipumisessa/kuntoutumisessa kokemiini edistysaskeleisiin, joista suurin osa on fyysisiä. Blogeissani olen kirjoittanut myös psyykkisistä ja sosiaalisista edistysaskeleista, mutta myös takapakeista. Tähän taulukkoon olen kuitenkin kirjannut yksinkertaisuuden vuoksi enimmäkseen fyysiseen toipumiseen/kuntoutumiseen liittyviä tapahtumia, joista osa on tietysti sosiaalisesti, psyykkisesti tai emotionaalisestikin latautuneita.

Taulukko: Tärkeitä tapahtumia toipumisessa/kuntoutumisessa

 

PV	LIIKUNTA, MIN	TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA TOIPUMISESSA
1	20	Leikkauspäivä. Kävelyä nojan kanssa.
2	50	Kävelyä kyynärsauvoilla. Kylmäpakkaushoitoja 2-6 krt/vrk.
3	110	Kotiutus. Kävelyä yhdellä sauvalla. 7 kipulääkettä (4+3, opiaatti + tulehduskipulääke)
4	120	4,4 kg lisää painoa, 7 cm lisää reiden paksuuteen leikkauksen jälkeen.
5	70	Sairaalasta saatu jumppaohjelma varovaisesti, 1-3 krt/vrk tästä lähtien.
6	70	Ensimmäisen kerran ulkona.
7	110	Viisi kipulääkettä (3+2).
8	110	Nauhajumppaa (kädet + ylävartalo) noin 1 krt/vrk tästä lähtien.
9	100	Yöksi lihassärkyä estävää voidetta säännöllisesti.
10	50	Neljä kipulääkettä (2+2).
11	60
12	100
13	120	Kävelyä noin 300 metriä ulkona kyynärsauvoilla. 2-3 kipulääkettä.
14	150	Kävelyä noin kilometrin verran.
15	150	Sama lenkki kävelysauvoilla.
16	120	Jätin toisen kipulääkkeen (opiaatin) kokonaan pois, 2 tulehduskipulääkettä/vrk.
17	140	Leikkaushakaset poistettiin.
18	50
19	100
20	100	Lisäpainoa 3 kg, reiden yläosassa 6 cm, alaosassa 3 cm.
21	100	Lopetin säännölliset kylmäpakkaushoidot.
22	80
23	70
24	90	Jumppa menee paremmin, mutta kävely on aika vaikeaa. 1 kipulääke/vrk.
25	80	1,5 kg lisäpainoa, 2,5 cm reiden yläosassa, alaosa normaali.
26	120	Kävelin 1,5 km yhdellä kävelysauvalla.
27	130	Kävelin 2 km.
28	110	Kaupungilla autolla. Istuminen hankalaa.
29	90	Lopetin sauvojen käytön sisällä. Hankalaa, mutta mahdollista.
30	110	Kuntosalilla: 12 min kuntopyörää, 6 min soutua, 2 min hiihtoa + lihaskuntoharj.
31	40	Paino lähes sama kuin ennen leikkausta, reiden yläosassa 2 cm turvotusta.
32	120	Katsomassa kavereiden sulkapalloa, jumppasin itse.
33	50	Kipulääke pois, otan vain tarvittaessa. Käytin 29 opiaatti- ja 51 tulehduskipulääkettä.
34	120	Julkisilla katsomassa penkkariajoja. 4 km kävelyä kyynärsauvan kanssa.
35	120	25 min kuntopyörällä.
36	100	Kuntosali: 10 min kuntopyörää, 5 min soutua + lihaskuntoharj.
37	150	Lumitöitä lapiolla varovasti.
38	135	Kuntopyörää 45 min, kävely 3 km sauvan kanssa.
39	125	Vesijuoksua 35 min ja vähän uintia.
40	130	Kuntopyörää 40 min, kävely 3 km sauvan kanssa.
41	100	Vesijuoksua 40 min, 200 m uintia.
42	155	Kuntopyörää 45 min, kuntosali 40 min, kävely 50 min
YHTEENSÄ	4225	LIIKUNNAN MÄÄRÄ, JOSSA PIDEMMÄT KÄVELYT, JUMPAT JA HARJOITUKSET.
KESKIARVO	100,60	PÄIVÄSSÄ YLI 1,5 TUNTIA LIIKUNTAA.
TUNNIT	70,42	LIIKUNNAN KOKONAISTUNTIMÄÄRÄ.

Kivun säätely

Leikkauksen jälkeisinä päivinä sairaalassa en tiennyt tarkasti lääkkeitteni määrää tai laatua. Kolmantena päivänä, jolloin kotiuduin, kipulääkityksenä oli seitsemän särkylääkettä. Neljä oli opiaattipohjaista valmistetta ja kolme tulehduskipulääkettä.

Viikon jälkeen leikkauksesta vähensin yhden tabletin kummastakin. Kymmenen päivän jälkeen annokseni oli 2+2 tablettia. Vähensin kolmeen kipulääkkeeseen 13:ntena päivänä ja kolme päivää myöhemmin (16. päivä) jätin opiaattivalmisteen kokonaan pois ja söin sen jälkeen vain kaksi tulehduskipulääkettä vuorokaudessa, jotka otin aamulla ja illalla.

Reilun kolmen viikon jälkeen (24. päivä) vähensin kipulääkkeet yhteen vuorokaudessa (otin yöksi) ja noin viiden viikon jälkeen (33. päivä) jätin kipulääkkeet kokonaan pois. Tarvittaessa otin yhden tabletin yöksi. Yhteensä käytin 29 opiaattivalmistetta ja 51tulehduskipulääkettä (600mg).

Periaatteenani oli se, että en ota turhaan kipulääkkeitä, mutta en myöskään kärsinyt liikaa kivusta. Kestin päivällä hiukan enemmän kipua, mutta yöllä yritin nukkua lähes kivuitta. Toinen periaate oli se, että ensin yritin lievittää kipuja kylmäpakkaushoidolla, liikunnalla, rentoutuksella tai hieronnalla ennen kuin otin lisää kipulääkkeitä. Yleensä näistä jokin tehosikin hyvin, koska kivut tulivat useimmiten istumisen aiheuttamasta jäykkyydestä tai turvotuksesta johtuvia, joista em. auttoi liikunta ja jälkimmäiseen kylmäpakkaus.

Käytin myös kylmärasvaa, lihassärkygeelejä ja sähköistä stimplushoitoa, mutta niiden tehosta en osaa sanoa kovin tarkkaa arviota. Sähköimpulssit kyllä rentouttivat lihaksia, jotka olivat kovasti jäykistyneet. Luulen myös, että rasvoista oli jotain pitkäaikaista hyötyä, mutta akuutistihan ne eivät vaikuta.

Yhteenvetona voi sanoa, että kivunsäätelyni onnistui aika hyvin. Tarkkailin kipuja (hetkellistä ja pitkäaikaista) päivittäin asteikolla 1 (ei lainkaan tai hyvin vähän) …10 (erittäin paljon). Pahimmillaan kipu oli ensimmäisten päivien aikana (5-7 eli kohtuullisen kova), mutta jo ensimmäisen viikon jälkeen taso vakiintui 3-4 (ei kovin kova) ja neljän viikon jälkeen tasolle 1-2. Vain voimakkaamman liikunnan jälkeen kipu on noussut sen jälkeen 3-4 –tasolle, mutta vain lyhytaikaisesti. Jos illalla on tuntunut kipuja, niin olen ottanut yhden kipulääkkeen yöksi.

Kipua hankalampaa oli, ja on edelleen, lonkan ja sitä liikuttavien lihasten jäykkyys ja tunne turvotuksesta. Näitä voi tietysti myös tulkita kivuiksi, mutta eniten niissä harmittaa liikkumiskyvyn ajoittainen heikkeneminen ja siihen liittyvä pelko siitä, etteikö tämä vaiva paranekaan odotetusti. Joissakin vaiheissa pelko oli suurempikin, kun viikkojen 2-4 välissä ei tapahtunut juurikaan edistymistä liikkumisessa. Liikuntakyvyn lisäännyttyä pelot ovat lähes haihtuneet.

Kuvio: Hetkellisen kivun määrä asteikolla 1 (ei lainkaan)… 10 (erittäin paljon).

Liikkumisessa tapahtuneet muutokset

Ensimmäiset päivät olivat varsin nopeaa edistymistä. Leikkauspäivänä liikuin korkean nojan avulla, toisena päivänä kyynärsauvoilla ja kolmantena jo yhdellä sauvalla. Kotiin tultuani tassuttelin epähuomiossa jo ilman sauvojakin.

Sen jälkeen kävelemisen edistyminen olikin hidasta. Vasta parin viikon jälkeen kävelin pidemmän matkan sauvojen kanssa. Sisällä tarvitsin keppiä pienenkin matkan etenemiseen. Kahden viikon jälkeen seuraavat kaksi viikkoa ’junnasivat’ paikoillaan eli kävelin lyhyitä – korkeintaan 1, 5 km – matkoja kahdella kävelysauvalla tai kyynärsauvoilla. Välillä meni paremmin, välillä huonommin. (ks. blogini Toinen viikko toipumista, 28. ja 29.1.2012, jossa teen väliarviointia toipumisestani).

Noin neljän viikon jälkeen aloitin kävellä yhdellä sauvalla ulkona (26. päivä) ja ilman sauvoja sisällä (29. päivä). Samoihin aikoihin uskaltauduin ensimmäistä kertaa kuntosalille ja kuntopyörän selkään (30. päivä). Voi olla, että olisin voinut aloittaa pyöräilyn tai vesijuoksun jo hiukan aiemmin. Lihaksissa tapahtui kuitenkin selvää tervehtymistä oikeastaan vasta näinä aikoina, joten päätin olla varovainen. Tervehtyminen saattoi toki johtua myös liikunnan lisäämisestä.

Neljän viikon jälkeen olen lisännyt liikuntaa määrällisesti maltillisesti, mutta intensiteetti on lisääntynyt. Teen kaikki liikkeet mahdollisimman hyvin eli pyrin oikeisiin ja koko ajan laajempiin liikeratoihin. Vesijuoksussa ja kuntopyöräilyssä tämä onnistuukin erittäin hyvin. Vedessä liikeratoja on helppo ja turvallista laajentaa. Sen sijaan kävelyni on joskus melkoista kinkkaamista, sillä jäykkyys ja kipu estävät kunnollisen askelluksen ellen nimenomaisesti keskity kävelemiseen. Pelkkä kävely ei mielestäni viekään kuntoutusta riittävästi eteenpäin, vaan vaaditaan sekä monipuolista liikuntaa että erilaisia voimisteluohjelmia.

Sain sairaalasta ohjeet perusjumppaan. Tämän varsin yksinkertaisen kuuden liikkeen muodostamana sarjan olen tehnyt 1-3 kertaa päivässä aina kertamääriä lisäten. Aika pian aloin tehdä myös muita osaamiani jumppaliikkeitä, joiden tavoitteena oli vahvistaa kipeän jalan lihaksia ja parantaa liikeratoja. Näitä tein aluksi varovasti, mutta koko ajan rajojani laajentaen ajatuksena se, että liikeradat pitää saada normaaleiksi. Päästyäni kuntosalille tapahtuikin aika suuria muutoksia jalan liikeradoissa osin siksi, että kunnolla hikoiltuani lihakset olivat venymiskykyisempiä.

Tärkeää liikkumista on myös ollut se, että olen tehnyt nauhajumppaa ylävartalon vahvistamiseksi ja rentoutusharjoituksia koko vartaloa ajatellen. ’Hytkytys’ eli yksinkertainen ylös-alas –liike on parasta rentoutusta. Sitä täytyy kuitenkin tehdä monta minuuttia 6-15 minuuttiin, jotta teho tuntuu kunnolla. Myös lihasten hieronta ja taputtelu ovat olleet tärkeitä toipumisessa.

Voi ehkä sanoa niin, että ensimmäiset neljä viikkoa olivat pääasiassa leikkauksesta toipumista. Sen jälkeen on voinut puhua myös kuntoutumisesta, vaikka termit menevätkin tietysti päällekkäinkin. Kuntoutumisesta puhumisen kuitenkin aloittaisin vasta sitten, kun leikkauksesta johtuva turvotus, kudosten jäykkyys ja heikkous sekä kivut ovat sillä tasolla, että liikkumista voi merkittävästi lisätä.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö liikunta olisi äärimmäisen tärkeää tuon neljän ensimmäisen viikon aikana. Päinvastoin, jos en olisi liikkunut, niin kuntoutumisen ajankohta olisi todennäköisesti siirtynyt vain kauemmaksi. Toipumisen aikana ei kuitenkaan voi odottaa merkittävää edistymistä liikkumisessa ennen kuin kudokset ovat parantuneet ja luutuminenkin on ollut riittävää. Voi olla, että joillekin tuo neljä viikkoakin on liian lyhyt aika riittävään toipumiseen, mutta minulla se tuntui osuvan juuri tuohon noin kuukausi leikkauksen jälkeen.

Liikkumiseni määrä on ollut keskiarvoisesti noin tunnin ja 40 minuuttia päivässä. Liikunnan määrän arviointi on tosin ollut kohtuullisen vaikeaa, koska olen yrittänyt arvioida liikunnaksi mm. kaiken sen kävelyn, jota olen sisätiloissa aivan arkisesti harjoittanut. Viimeisten kahden viikon aikana liikkumiseni on ollut lähempänä ’oikeaa’ liikuntaa, kun olen voinut polkea kuntopyörällä, juosta vesijuoksua, kävellä reippaasti ulkona tai harjoitella kuntosalilla.

Toipumisen aikaista liikkumista ei kuitenkaan saa vähätellä, vaan juuri kaikki se pieni käveleminen, jumppaaminen tai muu aktiivisuus on erityisen tärkeää toipumisen kannalta. Seuraavassa kuviossa näkyy liikunnan määrä kuuden viikon aikana leikkauksen jälkeen.

Kuvio: Liikunnan määrä ensimmäisten kuuden viikon aikana.

´

Kuviosta näkee, että ensimmäisten kolmen viikon aikana liikunnan määrä lisääntyi lineaarisesti. Neljäs viikko oli ’taantumaa’, mutta viidennellä viikolla liikunnan intensiteetti lisääntyi, vaikka määrä edelleen väheni. Kuudennella viikolla sekä liikunnan intensiteetti että määrä lisääntyivät huomattavasti (ks. kuvio alla). Määrä ei kerro riittävästi liikkumisesta, mutta se antaa kuitenkin suuntaa. Tietty vähimmäismäärä liikuntaa on välttämättömyys toipumisen, mutta varsinkin kuntoutuksen aikana.

Kuvio: Liikunnassa koettu rasitus asteikolla 1…5

Kuviosta näkee hyvin sen, miten rasittavalta liikunta on tuntunut. Se ei siis kerro objektiivisesti siitä, miten rasittavaa liikunta on ollut. Ensimmäisinä päivinä melko vaatimatonkin liikunta tuntui todella rasittavalta ja tämä ilmiö tietysti jatkui koko toipumisen ajan, jos vertailukohteena pidetään aikaa ennen leikkausta.

Viidennellä ja kuudennella viikolla tosin lähestyttiin jo ’normaalia’ tilannetta eli liikunnan intensiteetti ja määrä oli jo sellaista, että se olisi tuntunut ’terveenäkin’ melkoisen rasittavalta.

Toipumisen edetessä liikunnan rasittavuutta voi ja pitääkin asteittain lisätä. Koko ajan on kuitenkin kuunneltava itseään eli sitä, mitä lihakset, nivelet ja myös koko ihminen kestää ja jaksaa.

Toipumisen ja kuntoutumisen onnistumisessa onkin otettava huomioon monia muitakin seikkoja. Vaikka liikunta on ensiarvoisen tärkeää, se ei kuitenkaan kerro lähellekään kaikkea siitä, mitä toipumisen ja kuntoutumisen aikana tapahtuu. Seuraavaksi siirrynkin tarkastelemaan toipumistani ja kuntoutumistani näkökulmista, jotka syventävät ymmärrystä siitä, mitkä kaikki asiat vaikuttavat lopulta siihen, miten hyvin toipuminen ja kuntoutuminen onnistuvat.

Toipuminen ja kuntoutuminen kokemuksellisesta, toimintakyvyn ja toimijuuden näkökulmista

Keskeinen kysymys niin erilaisissa toipumis-, kuntoutus-, kunnon kohotus ja valmennusprosesseissa on se, miten yksilö pystyy motivoimaan itsensä tai sosiologisemmin sanottuna merkityksellistämään toimintansa, joka edesauttaa häntä tavoitteessaan.

Ensiksi on kuitenkin pysähdyttävä jo tuohon tavoitteen määrittelyyn. Aika usein nimittäin on niin, että liikuntaneuvojat, kuntouttajat ja valistajat unohtavat kysyä yksilöltä itseltään, mikä oikeastaan on hänen tavoitteensa. Tutkimus ja vaikkapa aikakaus- ja naisten lehdet ovat täynnä ohjeita, joiden pohjana tuntuu olevan ajatus siitä, että meillä kaikilla olisi sama tavoite liikkumisellemme. Kukapa ei haluaisi olla paremmassa kunnossa, laihempi, paremman näköinen ja energisempi?

Toki, mutta onko tuollainen tavoite oikeasti toimiva – epäilen vahvasti (ja on siitä tutkimuksellistakin näyttöä, vaikka itse tavoitteen vaikutusta eri kunnon kohotus projekteissa ei liene tutkittukaan). Itsekin jouduin kovasti miettimään, mikä oikein on tai mitkä ovat minun tavoitteeni leikkauksen jälkeen?

Toipumiseni/kuntoutumiseni tilannearviointi muuttuu nimittäin merkittävästi, mikäli pidän tavoitteenani a) leikkauksesta toipumista, b) leikkauksesta kuntoutumista sille tasolle, missä olin ennen leikkausta tai c) leikkauksesta kuntoutumista paremmalle tasolle kuin ennen leikkausta (tässä voisi tietysti vielä löytää monta eri tasoa, mutta otan tässä nyt vertailukohdaksi sen tason, joka minulla oli ennen kuin nivelrikon oireet 2-3 vuotta sitten alkoivat).

Tämä on myös syy siihen, miksi olen tässä blogissani puhunut toipumisesta ja kuntoutumisesta. Pelkään, että monet leikkauksista, sairauksista ja muista toimintakyvyn tilapäisistä vajeista kärsivät eivät ymmärrä tarpeeksi hyvin sitä, mikä ero näillä on.

Esimerkiksi lonkka- tai polvinivelleikkauksessahan tavoitteena pitäisi olla se, että yksilön toimintakyky paranee merkittävästi siitä, mikä se oli ennen leikkausta. Ajattelen, että sen pitäisi olla yksilön oma tavoite, mutta varmaan ’yhteiskuntakin’ odottaa esimerkiksi minun parantavan toimintakykyäni ja työni tehokkuutta kustantaessaan leikkaukseni.

Toipuminen voitaisiin määritellä niinkin, että se on se aika, kun leikkauksessa vaurioituneet ja korjatut/vaihdetut ovat fysiologisesti terveitä. Luutuminen täydellistynyt  ja lihas- ym. kudokset ovat parantuneet leikkauksessa aiheutuneista vammoista. Kuusi viikkoa, joka on palkallisen sairasloman kesto, ei selvästikään ole omassa tapauksessani riittänyt 100% toipumiseen. Toipuminenkaan ei tosin tapahdu vain luonnollisesti ja itsestään, sillä vaikka lihakset ja luut olisivatkin ’ehjät’ ja terveet, niin ilman riittävää liikuntaa ne eivät toimisi kunnolla.

Liikeradat voivat jäädä vajaiksi, lihakset heikoiksi ja esimerkiksi kävely voi jäädä ’könkkäämiseksi’ ilman riittävää harjoitusta. Itselläni kävely on vielä tällaista könkkäämistä tai linkkaamista, vaikka toipuminen on edennyt viime viikkoina hyvin. Lantiossa on kuitenkin vielä turvotusta, jotkut lihakset eivät toimi kunnolla ja kummastakin edellä mainitusta syystä kävelykään ei vielä toimi normaalisti.

Yhteenvetona: tavoitteiden määrittely on siis äärimmäisen tärkeää, jotta toipuja/kuntoutuja ymmärtäisi, mitä kaikkea tavoitteen saavuttamiseksi on tehtävä. Eikä pelkästään sitä, vaan miltä tavoitteen eteen tehty työ tuntuu, miten edistyminen, taantuminen, kivut ja hyvän olon tunteet vaikuttavat siihen, miten hän jaksaa liikkua ja kehittää itseään.

Otan nyt kaksi lähtökohtaa eli kaksi tavoitetta, joista toinen on toipumistavoite ja toinen on kuntoutumistavoite siihen tilanteeseen, jossa olin ennen leikkausta. Kolmanteen tavoitteeseen eli siihen, että olisin samassa kunnossa kuin pari vuotta sitten, palaan myöhemmin. Nyt se olisi liian aikaista ja siten liian abstraktia.

Toipumisen ja kuntoutumisen kokemuksellista arviointia

Leikkauksen jälkeen olen kokenut paljon sellaista, mitä en ole aiemmin samanlaisena päässyt kokemaan. Olen tosin astmaan sairastuttuani joutunut toipumaan ja kuntoutumaan, samoin polvi- ja kyynärpääleikkauksen jälkeen. Mutta ne kaikki ovat kuitenkin olleet erilaisia ja ainakin minusta tuntuu, että varsinkin polvi- ja käsivammat olivat sellaisia, että en pelännyt juuri lainkaan sitä ettenkö niistä kuntoutuisi ennalleni. Astman suhteen tilanne tämän lonkkaleikkauksen kanssa on tässä suhteessa sama – kummassakaan en tiennyt enkä tiedä vieläkään, kuntoudunko täysin ennalleni tai paremmaksi.

Astman hoidossa tärkeää on ollut tasapaino – niin fyysinen, henkinen kuin emotionaalinenkin. Fyysinen rasitus tai esimerkiksi stressi ei ole saanut johtaa ’ylikuntoon’ tai tilaan, jossa kokonaisvaltainen tasapaino olisi pitkäaikaisesti horjunut. Tässä lonkkanivelleikkauksesta toipumisessa ja kuntoutuksessa on kyse myös tästä eli rasituksen, elpymisen ja levon välisestä suhteesta. Mutta kokemuksellisesti tämä prosessi on kuitenkin ollut omanlaatuisensa.

Kokemuksellisestihan voimme saada kaikessa toiminnassamme elämyksiä eli psyykkistä (tietysti myös fyysistä ja sosiaalista) nautintoa siitä, mitä teemme. Tämän kuuden viikon aikana tällaisia ovat olleet vaikkapa ensimmäiset askeleet kyynärsauvojen varassa, kuntopyörällä ajo tai vesijuoksu.

Joskus voimme myös saada merkityksellisiä identiteettikokemuksia harrastaessamme liikuntaa. Kun tunsin itseni leikkauksen jälkeen ’vammaiseksi’ eli kyvyttömäksi tekemään asioita, jotka aiemmin olivat arkipäivää, oli identiteettini muuttunut toisenlaiseksi, itselleni melko vieraaksi, kyvyttömäksi mieheksi, jonka piti pyytää apua helpoimpiinkin tehtäviin. Toisaalta se riemu, kun heitin kepit nurkkaan tai kun huomasin pystyväni tekemään erilaisia juttuja kuntosalilla, muutti identiteettiäni lähemmäs entistä minääni.

Potilashuoneessa koin leikkauksen jälkeen sekä identiteetin muutoksen – olin osa leikattujen ’heimoa’ – mutta myös osallisuuskokemuksen samasta syystä. Saatoimme jakaa vertaiskokemuksia keskenämme ja puhe olikin lähes jatkuvaa, koska yhtäkkiä ymmärsimme toisiamme, vaikka ennen leikkausta meillä ei ollut juuri mitään yhteistä. Leikkaus, uusi nivel ja siitä toipuminen tekivät meistä melkein sukulaisia.

Kotiuduttuani osallisuuskokemukset sitten vähenivät nopeasti, koska kukaan lähipiiristäni ei kokenut asioita samoin. Paitsi tietysti äitini, jolta oli vaihdettu polvinivel muutamaa kuukautta aiemmin. Ymmärsin myös äitiäni paremmin. Yritin tietysti pitää yllä työ-, ystävyys-, harrastus- ja naapuruussuhteet ennallaan, mutta liikkumiseni rajoitteet vaikeuttivat yllättävän paljon näitä osallisuuskokemuksia. Aika helposti tunsin itseni ulkopuoliseksi.

Toipumisen ja kuntoutumisen kannalta erinomaisen tärkeitä ovat toimijuuskokemukset eli ne hetket, kun tuntee, että pystyy taas tekemään asioita, joita ei heti leikkauksen jälkeen pystynyt tekemään. Hyvältä tuntui mm. se, että saatoin osallistua pienen taloyhtiömme lumitöihin pienellä panoksellani. Sukkien saaminen jalkaan oli sekin osoitus itsenäisestä toimijuudestani; nyt odotan sitä, että voin/uskallan taas ajaa autoa, jos sitä tarvitsisin.

Arvioin näitä kokemuksellisuuksiani viikon periodeilla, kuten muitakin tässä luvussa käsittelemiäni näkökulmia, koska päiväkohtainen tarkastelu olisi aivan liian tarkkaa erojen ollessa liian pieniä päivien välillä. Viikko on hyvin tuttu ajan mitta ja sinä aikana ehtii tapahtua riittävästi muutoksia. Toki kritiikiksi voi sanoa, että jokin muutos voi ajoittua keskelle tiettyä viikkoa, mutta en usko sen olevan ongelma seuraavien huomioiden ymmärtämisessä.

Kuvio: Eri kokemuksellisuuksien muutokset leikkauksen jälkeisten kuuden vko aikana (1= ei lainkaan/ei tärkeitä… 10= erittäin paljon/tärkeitä. Tavoitteena toipuminen leikkauksesta.

Kuviosta näkee erinomaisesti sen, mistä jo edellä kerroin eli aluksi sain elämyksiä, merkityksellisiä identiteettikokemuksia ja osallisuuskokemuksia uudessa elämän kontekstissani, jossa minulla oli ’vammautuneen’ identiteetti ja myös kokemusmaailma noudatti sitä.

Kolmannella viikolla ’uutuuden viehätys’ alkoi olla ohi ja kun toipuminen tuntui junnaavan paikallaan, niin kokemuksellisuus vajosi melko alas. Joku toinen olisi varmaan ollut kärsivällisempi kuin minä, mutta silti uskon, että toipumisen ja kuntoutumisen kestäessä kokemuksissa ja niiden tulkinnoissa tulee jossakin vaiheessa ko. kuvion mukaista laskua ja nousua.

Neljännen viikon jälkeen toipumisessa alkoi tapahtua nopeampaa ja selvempää edistymistä. Usko toipumiseen nousi selvästi sen myötä, että tapahtui konkreettista edistymistä. Liikkuminen parani ja kivut vähenivät. Pääsin myös paremmin mukaan entisiin yhteisöihini, kun saatoin käydä vierailemassa sulkisporukan peliä katsomassa tai kun työkaverini kävivät luonani. Identiteettini alkoi palautua pikku hiljaa normaaliksi.

Mielenkiintoista on kuitenkin seurata toimijuuskokemuksista kertovaa käyrää, joka poikkeaa selvästi muista. Se nousee melkein lineaarisesti ylöspäin, vaikka muissa kokemuksellisuuksissa tapahtuukin nytkähdys alas, vaikka olisi kuvitellut senkin noudattavan tätä samaa käyrää.

Toimijuuskokemus on kuitenkin näistä kaikkein konkreettisin eikä siihen vaikuttanut aluksi positiivisesti se, että minusta tuli ’vammainen’. Kun katse kohdistuu tässä vain siihen, mihin pystyy eikä esimerkiksi siihen, miltä tuntuu, kun pystyy kävelemään tai miltä tuntuu se, että on oma ’leikattujen’ yhteisö. Näyttää olleen myös niin, että jopa viikoilla kolme ja neljä toimijuuteni lisääntyi, vaikka muiden kokemuksellisuuksien näkökulmasta tuntui vahvasti siltä, että toipuminen junnaa paikallaan.

Lopuksi voimme tarkastella tilannetta kuuden viikon jälkeen, jolloin näemme, että toimijuuskokemukset ovat korkeimmalla eli yhdeksikössä, elämyksellisyys kahdeksikossa, merkityksellinen identiteettikokemus seitsikossa ja osallisuuskokemus kuutosessa. Selityksenä on se, että en vieläkään tunne olevani osa normaaleja yhteisöjäni eli vammani vaikeuttaa ihmissuhteiden hoitoa.

Oma identiteettini ei myöskään ole palautunut leikkausta edeltävään tilanteeseen tai sellaisia kokemuksia ei ole vielä ollut tarpeeksi. Sen sijaan olen ehtinyt saamaan jo aika hyviä elämyksiä, joissa toipumiseen uskominen on kovasti lisääntynyt. Ja toimijuuteni on kuitenkin aika lähellä ’normaalitilaa’ eli voin tehdä melkein kaikkea sitäkin, mitä tein ennen leikkausta. En tosin niin hyvin, mutta kuitenkin.

Miten sitten vaikuttaa se, mikä on tavoitteena? Edellisessä tavoitteena oli siis (vain) leikkauksesta toipuminen. Seuraavassa kuviossa samat kokemuksellisuudet on arvioitu silloin, kun tavoitteena on kuntoutuminen leikkausta edeltävälle tasolle.

Kuvio: Eri kokemuksellisuuksien muutokset leikkauksen jälkeisten kuuden vko aikana (1= ei lainkaan/ei tärkeitä… 10= erittäin paljon/tärkeitä. Tavoitteena kuntoutuminen leikkausta edeltävälle tasolle.

Kuten arvata saattaa, on kuvio samansuuntainen, mutta arvot ovat matalampia. Kun viitekehyksenä (kontekstina) on korkeampi tavoite, niin kokemukset eivät tietenkään tunnu aivan samalta. Yllättävää ehkä on se, että toimijuus on edelleen noinkin korkealla. Se johtuu siitä, että kuuden viikon jälkeen voi jo tehdä monia asioita, vaikka intensiteetti ei olekaan yhtä korkea kuin normaalitilanteessa.

Tässä kuvioita katsoessa voi tuntua siltä, että näillä kahdella asialla ei ole kovinkaan suurta merkitystä. Mutta asia on monestakin syystä tärkeä. Ensinnäkin on hyvä huomata se, että hankala, kivulias ja ’epänormaali’ liikkuminen, minkä joutuu tällaisessa tilanteessa väistämättä kohtaamaan, tuntuu aivan erilaiselta, kun sitä vertaa eritasoisiin tavoitteisiin.

Itsestäni tuntui nimittäin monta kertaa erittäin raskaalta ja turhauttavalta ajatella sitä, miten paljon työtä joudun tekemään, jotta pääsisin edes sille tasolle, jossa olin ennen leikkausta. Eikä kyse ole pelkästään epämääräisestä tunteesta, vaan oikeastaan myös pelon kokemuksesta – entä jos tämä kuntoutuminen ei oikeasti onnistukaan? Sitä helpotti huomattavasti se, että kykenin ottamaan ensimmäiseksi tavoitteekseni toipumisen, en kuntoutumista.

Tunnettua on, että liian korkeat tavoitteet vaikuttavat negatiivisesti motivaatioon, kun tuloksia ei vain tunnu tulevan. Leikkauksesta toipuminen vertautuu näin vaikkapa huippu-urheiluun tai opiskeluun. Pitää olla realistisia välitavoitteita, joita kohti tuntee menevänsä jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain.

Minun oli sitä paitsi todella helppo nähdä pienetkin muutokset ja edistysaskeleet, koska tein äärimmäisen tarkkaa seurantaa muutoksista. Normaalitapauksessahan leikkauksesta toipuvat tuskin tekevät kovinkaan tarkkaa seurantaa muutoksista, jolloin saattaa hyvin herkästi tulla tunne siitä, että tämä toipuminen ei edisty lainkaan. Sellainen on henkisesti varsin raskasta.

Toisaalta on hyvä arvioida sekin, miten paljon työtä on vielä tekemättä, jos tavoitteena on palauttaa edeltävä tilanne tai jopa parantaa sitä. Luulen, että yksi suurimmista ongelmista kuntoutumisessa yleensäkin on se, että tavoite on liian matala. Toisin sanoen luullaan, että kuntoutuminen on riittävää, jos esimerkiksi vain toipuu leikkauksesta eikä tunne kovin paljon kipuja.

Kuitenkin leikkaus antaa hyvän mahdollisuuden oman toimintakyvyn huomattavaankin parantamiseen, koska suurimmalla osalla nivelleikkaukseen tulleista (en tiedä lukuja, mutta ’vaadittavien’ oireiden perusteella kaikilla) toimintakyky on pahasti laskenut joko nivelrikko-oireiden, siitä seuranneen liikkumattomuuden tai ylipainon vuoksi. Toipumisen jälkeen siis vasta alkaisi se työ, josta olisi oikeasti hyötyä niin ihmiselle itselleen kuin tietysti leikkauksen maksaneelle taholle ja vaikkapa työnantajalle.

Yhteenvetoa kokemuksellisuuksista

Omat kokemukseni ja tuntemukseni leikkauksen jälkeen ovat vaihdelleet monta kertaa ja negatiivinen ääripää on ollut epätoivo ja –usko, jolloin olen pelännyt ettei kuntoutuminen onnistu eikä jalastani tulee enää entisenlaista. Vaikka en ole asiaa uskaltanut kenellekään sanoakaan, niin vasta viidennellä viikolla tuntui siltä, että lonkkanivel voisi liikkua lähes normaalisti. Siihen asti kokemus oli oikeastikin toinen; lonkka ja jalka kärsivät suuresta liikevajeesta ja se (proteesi tai leikkausalue) tuntui välillä todella oudolta. Lihakset eivät toimineet kunnolla ja kipujakin oli jonkin verran.

Edistysaskeleet ovat tuottaneet positiivisia elämyksiä ja lisänneet uskoani kuntoutumiseen. ’Toipilaan’ identiteetti on tärkeä vaihe kuntoutumisessa – silloin on lupa olla ’vammainen’. Se on myös petollinen identiteetti, koska siinä asemassa saa emotionaalista myötätuntoa ja positiivista huomiota, jota normaalisti harvoin saa. Tämä identiteetti tai positio saattaa ’jäädä päälle’, jolloin ei tee riittävästi töitä kuntoutuakseen kunnolla.

Toisaalta tuntuu siltä, että olisi hyvä, ettei ’toipilasta’ määriteltäisi liian nopeasti normaaliksi tai työkykyiseksi, koska kuntoutuminen on oikeasti paljon pidempi prosessi kuin se, että kykenee kävelemään ilman keppejä tai ettei kipuja ole enää kovin paljon.

Suomalaisen yhteiskunnan dualistisuus ja epäsensitiivisyys rakentaakin merkitysmaailman, jossa ei tunnu olevan sijaa ’kuntoutujan’ identiteetille. Myöskään rakenteet eivät tunne kuntoutujan tilannetta, koska on vain 100% sairasloma, jonka jälkeen pitäisi pystyä 100% työhön. Näinhän kovin harvoin on.

Ristiriitaisista kokemuksistani ja tunteistani huolimatta tämä tekemäni kokemuksellisuustarkastelu oli erittäin hyödyllinen. Ymmärsin paljon paremmin sen, miten tärkeä tekijä toipumisessa ja kuntoutuksessa erilaisilla kokemuksilla on. Tarvitsin hyviä elämyksiä, mutta yhtä lailla toipujan ja kuntoutujan identiteettiin kuuluvia merkityksellisiä kokemuksia. Nyt kuuden viikon jälkeen olen edelleen toipilas (ehkä 30%), mutta enimmäkseen jo kuntoutuja. Aikaa mennee vielä rutkasti siihen, että en ole enää kuntoutujakaan saati siihen, että olisin jotain sellaista, mitä minun pitäisi olla päästyäni liikkumaan ja elämään normaalisti ilman lonkkanivelvaivaani.

Yllättävänkin tärkeää oli se, että koin osallisuutta sekä harrastuskavereihini että työkavereihini läheisteni lisäksi. Vaikka olen varmasti normaalia tottuneempi tekemään töitä yksinkin, niin konkreetit sosiaaliset kontaktit tuntuivat nyt entistäkin tärkeämmiltä. Tietysti myös ’virtuaaliset’ vuorovaikutuksen ja tuen ilmaukset olivat voimaannuttavia. Tietty vertaisuus vielä vahvisti niitä, jos tukijalla oli omia kokemuksia sairaudesta, vammasta tai samankaltaisesta leikkauksesta. Organisoitua vertaistukea en käyttänyt, mutta suosittelen ehdottomasti niille, joille muuta vertaistukea ei lähipiiristä löydy.

Toimijuuden kokemukset ovat tietysti elinehto toipumisessa ja kuntoutumisessa – täytyy konkreetisti kokea ja nähdä, että edistymistä tapahtuu. Muuten usko kumpaankin horjuu pahasti. Kun tällaisessa prosessissa muutokset ovat varsin pieniä, oli erittäin hyvä idea arvioida ja seurata muutoksia päivittäin.

Hyödyllisimpiä ovat olleet liikunnan määrän ja muotojen seuranta, kipujen ja lääkkeiden käytön seuranta, selviämisen arviointi (mm. usko paranemiseen) sekä turvotuksen ja liikeratojen kehittymisen seuranta. Tein näitä varten yksinkertaisia excel-taulukkolaskentatyökirjoja, joiden avulla seuranta ja yhteenvetojen teko oli helppoa. Seurannasta tuli kiva, jokailtainen arkirutiini, jossa saatoin leikkiä lääkäriä, joka tekee omia kokeitaan ’potilaasta’.

Kokemuksellisuuksia arvioin viikoittain sekä omien muistojeni ja tuntemusteni että em. seurantatietojeni pohjalta. Tällä tavoin nousin pikkutarkan empiirisen tiedon pohjalta tarkastelemaan edistymistäni käsitteellisemmälle tasolle. Kokemuksellisuuksien kautta tarkasteltuna avautuikin hyvin myös toipumisen ja kuntoutumisen aiheuttamien erilaisten tunteiden ja kulttuuristen merkitysten maailma. Ei kuitenkaan minään voimattomana ’mutu-tietona’, vaan käsitteellisesti perusteltuna, ymmärrystä lisäävänä ja toimijuutta tai aktiivisuutta vahvistavana tietona.

Laaja-alaisen toimintakyvyn näkökulma toipumiseen ja kuntoutumiseen   

Ihmisten, varsinkin ikäihmisten ja kuntoutujien, tukemisen ja selviytymisen ymmärtämiseen ei riitä se, että tarkastellaan vain liikuntaa, fyysistä aktiivisuutta tai edes fyysistä toimintakykyä. On jo pitkään ymmärretty, että arjessa selviytyminen ei ole kiinni vain fyysisestä kyvykkyydestä, vaikka se erittäin tärkeää onkin. Psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky ovat ihmiselle hyvin tärkeitä, joillekin ihmisille paljon tärkeämpiä kuin fyysinen toimintakyky. Näillä on tietysti myös yhteys toisiinsa, mutta yhteys riippuu sekä ihmisestä, hänen kokemuksistaan että hänen elämäntilanteestaan.

Fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn lähtökohtana on useimmiten nykytilanne ja tulevaisuus, koska yleensä näitä mitataan ja arvioidaan tiettynä hetkenä ajatuksena se, että johonkin tulevaan hetkeen mennessä tapahtuu paranemista. Kokemuksellisen toimintakyvyn käsitteessä suuri merkitys on myös aiemmilla kokemuksilla (toimintakyvystä) ja yleensäkin painopiste on ihmisen omissa kokemuksissa ja niissä merkityksissä, joita hän – tässä tapauksessa – toimintakyvylleen antaa.

Fyysistä ja psyykkistä toimintakykyä mittaavia testejä on runsain mitoin ja niiden pohjalta on myös olemassa kehittynyttä tietoa viitearvoista, jotka kertovat esimerkiksi eri-ikäisille heidän toimintakykynsä suhteessa muihin saman ikäisiin. Sosiaalista toimintakykyä ei ole (vielä) pystytty yhtä hyvin käsitteellistämään ja muuttamaan empiirisiksi mittareiksi, mutta tätäkin työtä tehdään maailmalla jo paljon.

Kokemuksellisen toimintakyvyn käsitteen yhtenä lähtökohtana voitaisiin käyttää koetun terveyden tai hyvinvoinnin käsitteitä ja aiheesta tehtyä tutkimusta. Koettua terveyttä tai vaikkapa koettua fyysistä toimintakykyä voidaankin käyttää rinnan empiiristen testien tai kyselyjen rinnalla. Näin eri tavoin kerätty tieto täydentää toisiaan.

Parhaimmassa tapauksessa voi käydä esimerkiksi niin, että ihminen havahtuu siihen, että testit osoittavat hänen toimintakykynsä olevan pahasti alentunut, vaikka oma kokemus on toinen. Yhtä hyvä tapaus on sekin, että testit osoittavat hyvää toimintakykyä, vaikka itse tuntee toimintakykynsä vain välttäväksi. Kummassakin tapauksessa ihminen hyötyy testien ja kokemuksen yhdistämisestä.

Kritiikkiä on esitetty sitäkin runsaasti. Entä jos ihminen tuntee kokemuksellisesti olevansa toimintakykyinen ja selviääkin arjessaan kohtuullisesti ja kuitenkin asiantuntija tulee väittämään, että hän on huonossa kunnossa ja riskit monenlaisiin ongelmiin ovat kasvaneet. Voiko vaikkapa fyysisestä lähtökohdasta tehty tutkimus olla pätevä ja edes eettisesti oikeutettu tällaisessa tapauksessa, jossa toimintakykyyn tiedetään vaikuttavan monien tekijöiden ja jossa ihmisten itsemääräämisoikeutta tulisi kunnioittaa?

Kokemuksellisen toimintakyvyn tutkimisen ja arvioinnin onkin arveltu tuovan ihmisen oman äänen ja merkitysmaailman paremmin mukaan tähän kokonaisuuteen. Siksi onkin suunnattu katse aiempiin kokemuksiin toimintakyvystä ja toisaalta tulevaisuuden tavoitteisiin. Näin aktuaalinen tässä hetkessä ilmenevä toimintakyky asettuu ajalliseen kehykseensä eli ihmisen omaan elämäntarinaan.

Omassa tapauksessani en tietenkään voinut tehdä fyysisen tai psyykkisen toimintakyvyn testejä toipumiseni aikana. En siis voi arvioida sitä, miten erinomaista tietoa näin olisin voinut saada. Toki tunnen aika hyvinkin eräitä fyysisen toimintakyvyn testipattereita, joiden perusteella voin sanoa, että ehkä ne eivät olisi kovin hyvin tavoittaneet omaa tilannettani.

Jo toimintakyvyn käsite on hiukan hankala ikäiselleni, koska useimmiten käsitettä on alettu käyttää vasta ikääntyneiden parissa. Toisaalta olen itse sitä mieltä, että (laaja-alaisen) toimintakyvyn käsite voisi olla kohtuullisen hyvä myös niille, joilla toimintakyky eri syistä on alentunut tai vaarantunut oli ikä mikä tahansa. Mutta tällöin vaadittaisiin tietysti runsaasti tutkimusta, jotta saataisiin toimivat viitearvot rakennettua.

Olisi tietysti mahdollista rakentaa toimintakykyynkin suositukset, joissa määriteltäisiin mm. suositeltava fyysinen toimintakyky samoin kuin on tehty ravinnon saamisen suhteen eri-ikäisiä ajatellen. Vaikka liikuntasuosituksia jo onkin, niin ne ole vielä nähnyt kaikille tarkoitettuja toimintakykysuosituksia.

Oma vaatimaton tavoitteeni on ollut ymmärtää kokemuksellisen toimintakyvyn käsitettä ja kehittää sitä kautta sovelluksia, jotka toisivat kokemuksellisuuden osaksi laaja-alaisen toimintakyvyn käsitettä. Toisena tavoitteenani on ollut se, että nämä sovellukset toimisivat ihmisten tai vaikkapa organisaatioiden, palvelutalojen ja hoitolaitosten arjessa. Niiden pitäisi siis perustua itsearviointiin, mikä tietysti on kokemuksellisuudessa perustavanlaatuinen lähtökohtakin.

Itsearviointi ei kuitenkaan onnistu ’musta tuntuu –periaatteella’ kysymällä vain avoimesti kokemuksia omasta toimintakyvystä. Tai onnistuuhan sekin, mutta saatu informaatio ei tällöin ole kovin käyttökelpoista ellei sitä osaa tulkita, luokitella ja muuttaa sovelluksiksi.

”Kipuja on ollut eikä liikkuminenkaan ole oikein luonnistunut, tuntuu ettei toimintakyky ei ole kovin hyvä”, näin olisin ehkä itse vastannut avoimeen kysymykseen kokemuksellisesta toimintakyvystäni koko tuon kuuden viikon aikana. Ilman vertailua aiempaan (ennen leikkausta, ennen oireita tai esimerkiksi edellistä viikkoa) tuo vastaus olisi informaatioarvoltaan varsin heikko sekä itselleni että muille. Myös tavoite (toipuminen, kuntoutuminen, suorituskyvyn parantaminen) vaikuttaa arviointiini yhtä lailla. Liian avoin tässä ja nyt arviointi ei siis toimi ja pitäisikin saada tuo ajallisuus eli temporaalisuus sekä vertailtavuus mukaan itsearviointiin kokemuksellisesta toimintakyvystä.

Tein siis itsearvioinnin, johon otin mukaan kaikki toimintakyvyn osa-alueet, ajallisuuden eli viikot leikkauksen jälkeen sekä tavoitteet eli toipumisen ja kuntoutumisen (leikkausta edeltävään tilaan ja parempaan tilaan). Vertailuun käytin asteikkoa 1…10, koska erot viikkojen välillä olisivat todennäköisesti olleet muuten liian pieniä näin lyhyen ajan sisällä. Tärkeää on se, että asteikko on tarpeeksi hienovarainen huomioidakseen myös pienet muutokset toimintakyvyssä.

Kuvio: Fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja kokemuksellinen toimintakyky ensimmäisten kuuden viikon aikana, kun tavoitteena oli toipuminen leikkauksesta. 

Kuvio kertoo sen, että fyysinen toimintakyky nousi pikku hiljaa koko ajan, vaikka muutokset olivatkin pieniä varsinkin viikosta kaksi viikkoon neljä. Psyykkinen toimintakyky oli aika hyvä heti leikkauksen jälkeen, kun tuntui siltä, että leikkaus onnistui. Sen jälkeen psyykkinen puoli joutuikin koetukselle, kun toipuminen oli aika hidasta, oli kipuja ja epäilyksiä siitä, että ehkä leikkaus ei onnistunutkaan täydellisesti ja että toipuminen vaatii myös ja varsinkin henkistä vahvuutta. Psyyke parani, kun fysiikkapuoli vahvistui ja sosiaalisia kontakteja tuli taas lisää.

Sosiaalisen toimintakyvyn käyrää selittää eniten se, että aluksi sain monenlaista tukea toipumiseeni, mutta parin viikon jälkeen se luonnollisesti väheni ja kun muutkin kontaktit olivat vähäisiä, niin toimintakykyni aleni. Joinakin päivinä en edes halunnut olla kehenkään yhteydessä. Kokemuksellinen toimintakyky oli aluksi alhaisin – en tuntenut itseäni todellakaan toimintakykyiseksi. Vasta neljännen viikon jälkeen kokemus toimintakyvystäni alkoi nousta.

Tässä eri toimintakykyjen vertailussa on huomattava se, että toimintakykyni perusongelma oli leikkauksen jälkeen tietenkin fyysinen. Mielenterveysongelmista kärsivillä se on psyykkinen ja yksinäisyydestä kärsivillä usein sosiaalinen, vaikka kausaliteettia onkin joskus vaikea osoittaa. Fyysisen toimintakyvyn ongelmat, vaikkapa juuri tapaturma tai sairaus, johtavat usein yksinäisyyteen ja sitä kautta masennukseen. Mutta yhtä hyvin masennus voi johtaa yksinäisyyteen ja myös liikkumattomuuteen ja näin fyysisen toimintakyvyn alenemiseen.

Tässä minun tapauksessani syy-seuraussuhde on kuitenkin aika ilmeinen. Silti eri toimintakykyjen muutokset eivät ole aivan yksinkertaisia. Aluksi tietysti fyysinen toimintakyky romahti neloseen lähtökohtana olleesta 7-8 tasosta ennen leikkausta. Se vaikutti myös psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn, joiden lähtöarvoja voi pitääkin 9-10 –tasoisina. Arvioin kokemuksellisen toimintakyvyn tässä vaiheessa identtiseksi fyysisen toimintakyvyn kanssa – niin voimakkaasti leikkaus tuntui vaikuttavan toimintakykyyni kokonaisuutena.

Leikkauksen jälkeen käyrät käyttäytyvät mielenkiintoisesti: fyysinen toimintakyky alkaa hitaasti, mutta varmasti nousta. Sen sijaan niin psyykkinen, sosiaalinen kuin kokemuksellinenkin toimintakyky menevät alimmilleen viikolla neljä. Tähän vaikutti se, että toipuminen tuntui junnaavan paikoillaan ja leikkauksen jälkeinen pieni ’hype’ oli kadonnut. Enää ei tuntunut positiivisella tavalla erikoiselta olla leikattu, vaan pelot ja kärsimättömyys alkoivat jo vaivata.

Mutta kun fyysinen toimintakyky jatkoi paranemistaan ja pieniä harppauksiakin tapahtui, näkyi se vielä selvemmin mielentilassani ja pystyin myös olemaan paremmin yhteydessä eri ihmisiin ja käymään kodin ulkopuolella. Kuudennen viikon lopussa arvioinkin jo fyysisen toimintakykyni lähelle täydellistä toipumista itse leikkauksesta, mikä johtui osaksi myös siitä, että olin jo huomannut, että leikatulla jalalla voi tehdä sellaisiakin asioita, joita en voinut ennen leikkausta tehdä.

Muut toimintakyvyn osa-alueet olivat nekin jo kohtalaisia, vaikka sosiaalisuus oli edelleen rajoittunutta, pieni pelko täydellisestä toipumisesta oli edelleen jäljellä ja kokemuksellisestikaan en vielä tuntenut itseäni toipuneeksi. Esimerkiksi istumisen hankaluus ja väsyminen – liikkumisen tai muun aktiivisuuden jälkeen piti mennä lepäämään – tuntuivat kokemuksellisesti raskailta.

Edellinen käyrä siis kuvasi toimintakykyjä silloin, kun tavoitteena oli leikkauksesta toipuminen. Kun otin tavoitteeksi pääsemisen samaan tilanteeseen kuin ennen leikkausta, niin arviointikäyrien muodot pysyivät lähes samoina. Arvot olivat säännönmukaisesti toki alemmat, mikä selittyy tietysti tavoitteen nousemisella. Esimerkiksi fyysinen toimintakyky nousi toipumisarvioinnissa neljästä yhdeksään, mutta tässä selkeästi jo kuntoutumista ennakoivassa arvioinnissa kolmesta seitsemään. Toisin sanoen: vielä on paljon tekemistä siihenkin, että fyysinen toimintakyky yltäisi tilanteeseen ennen leikkausta.

Toimintakyvyn eri osa-alueiden itsearviointi ilman testejä, mittareita ja viitearvoja ei tuntunut mahdottomalta. Suuntaamalla ajatukset erilaisiin asioihin sai esille myös hienovaraisempaa tietoa toipumisestaan. Jos ajatukset olisivat olleet kiinni vain fyysisessä toimintakyvyssä, liikkumisessa ja kivussa, niin ei olisi huomannut sitä, miten tärkeää on olla yhteydessä toisiin ihmisiin tai ei olisi huomannut, että kyllähän tässä vielä on paljon muuta toimintakykyä jäljelläkin.

Toimintakyvyn laaja-alaisuudessa tai kokonaisvaltaisuudessa onkin taustalla se ajatus, että eri toimintakyvyn osa-alueet voivat myös kompensoida toisten osa-alueiden puutteita. Ihminen voi selviytyä ihan hyvin, vaikka fysiikka pettää tai asuu yksin. Omassa tapauksessani huomasin senkin, että fyysinen toimintakyky on minulle varsin tärkeää ja jos se pettäisi, joutuisin muuttamaan aika paljon omassa elämässäni ja elämän arvostuksissani.

Toipumista ja kuntoutumista ajatellen on hyvä huomata, että kaikista toimintakyvyn osa-alueista kannattaa pitää huolta. Kannattaa pitää yhteyttä ihmisiin, tehdä asioita, jotka piristävät mieltä ja kannattaa tehdä töitä parantaakseen sitä heikentynyttä toimintakyvyn osa-aluettaan.

Toimijuus ja toipuminen

Toimijuudella tarkoitetaan aktiivista asioihin vaikuttamista eli toipumiskontekstissa sitä, miten leikattu henkilö tuntee, haluaa, osaa, kykenee, voi tai hänen täytyy toimia arjessaan aktiivisesti ja itsenäisesti (ks. enemmän mm. Jyrkämä, Jyrki (2008) Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä – hahmottelua teoreettis-metodologiseksi viitekehykseksi. Gerontologia 22:4, 190-203.). On selvää, että toipumisaikana ei voi toimia samalla tavoin kuin normaalisti. Toimijuusnäkökulma avaakin näkemään sen, mitkä asiat mahdollistavat tai estävät toipumisen ja varsinkin kuntoutumisen.

Toimijuusnäkökulma eroaa toimintakykynäkökulmasta kuitenkin sen vuoksi, että tässä tavoitteilla on vielä edellistäkin suurempi merkitys. Suurin ero on kuitenkin siinä, että toimijuuden modaliteettien avulla tavoitteiden konkretisointia voidaan tarkentaa ja myös tukea paremmin. Kun tiedetään, miksi tavoite voi toteutua tai jäädä toteutumatta, on tuen antaminen helpompaa.

Toimintakykytarkastelu kiinnittää huomion esimerkiksi siihen, miten fyysisen aktiivisuuden heikkeneminen vaikuttaa negatiivisesti vaikkapa psyykkiseen toimintakykyyn. Toimijuustarkastelussa nähdään myös se, mitkä asiat vaikuttavat vaikkapa vaikuttavat siihen, miten toipuu. Seuraava kuvio konkretisoi asiaa.

Kuvio: Toimijuuden modaliteettien itsearviointi ensimmäisten kuuden viikon aikana. Viikot kuviossa eri värein eli esim. oranssi kuvaa kuudennen viikon arviointeja.  

Voisi kuvitella, että toipumiseen vaikuttaa ensisijaisesti se, miten kykenee toipumaan ja esimerkiksi liikkumaan. Tosiasiassa on kuitenkin niin, että toipumiseen – saati kuntoutumiseen – vaikuttavat monet muutkin seikat. Ensinnäkin tärkeää on se, että on halu toipua. Yo. kuviosta näkee hyvin, että oma haluni toipumiseen oli koko ajan melko korkea. Vain viikolla kolme tapahtui pieni notkahdus, joka todennäköisesti johtui siitä, ettei edistymistä tahtonut näkyä. Halukin heikkeni nousten kuitenkin viikolla kuusi aivan huippuunsa.

Pidin toipumista myös tunnetasolla melko merkityksellisenä koko ajan, vaikka välillä ’tuntuikin’ aika vaikealta uskoa toipumiseen. Kuudennella viikollakaan tunne ei vielä yllä kuin kahdeksaan – pieni pelko ikään kuin rajoittaa tunnesitoutumista toipumiseen. Pidän takaovea auki sillekin mahdollisuudelle, että toipuminen ei onnistukaan 100-prosenttisesti. Sen sijaan minusta tuntuu yhä vahvemmin, että minun täytyy toipua. Olen tavallaan velkaa sekä läheisilleni, työ- ja pelikavereilleni sekä yhteiskunnalle, jotka ovat minua tukeneet. Siksi minun täytyy yrittää parhaani toipumisen suhteen.

Modaliteettitarkastelun vahvuus näyttäytyy kuviossani siinä, että näin huomataan, miten oleellista toipumistavoitteen kannalta on se, että kykenee, voi ja osaa toipua. Aluksihan oli selvää, että kyky oli leikkauksen jäljiltä heikko, mutta en myöskään voinut – en esimerkiksi päässyt paikkoihin, joissa olisin voinut toipua tai kuntoutua paremmin. Ilman apua (autolla ajajaa) en voinut mennä kuntosalille tai uimaan senkään jälkeen, kun niihin jo kykenin. Aluksi en saanut edes kengännauhoja kiinni, vaikka muuten olisin kyennytkin kävellä ulkona. Pari kertaa meninkin ulos kumppareissa kovalla pakkasella.

Toipuminen vaatii myös osaamista. Pitää osata jumpata, pitää osata levätä ja pitää osata annostella kipulääkkeet, kylmähoidot ja kävelymäärät sopiviksi. Aluksi olin aika pihalla näistä asioista, joihin sain kyllä ohjeita, mutta en kuitenkaan osannut hallita kokonaisuutta. Opin myös koko ajan lisää liikkumisesta ja sen vaikutuksista, joita ei ehkä olisi voinutkaan ohjeistaa, koska jokainen toipuu varsin yksilöllisesti sen mukaan, mikä on oma tausta. Voikin sanoa, että olen oppinut todella paljon tässä toipumisperiodin aikana, mikä osin johtuu toki siitä, että olen tehnyt sekä itsearviointeja että kirjoittanut blogeja. Mutta ilman niitäkin oppimisprosessi olisi todennäköisesti ollut melkoinen.

Kykenemiseen auttoi toipumisaikana tietysti oikeanlainen liikunta ja muut hoidot, mutta myös yksinkertaisesti se aika, mikä kudosten paranemiseen kuluu. Oletukseni oli, että liikunnallinen aktiivisuus heti alusta lähtien on toipumisen kannalta tärkeää. Näin perustellaan myös sitä, että leikkauksen jälkeen ei potilaita makuuteta sairaalassa, vaan heidän lähetetään kotiin kuntoutumaan. Aluksi kyvyttömyys tuntui kuitenkin suurelta esteeltä, mutta neljännen viikon jälkeen kykeneminen hypähti aika hyvälle tasolle ajatellen toipumista.

Sama trendi näkyy voimisen suhteen, kun pääsin yksin liikkumaan pidempiä matkoja, saatoin myös edistää toipumistani käymällä kuntosalilla, kaupassa, kyläilemässä. Minun ei enää tarvinnut olla täysin riippuvainen toisista.

Onkin siis erittäin paljastavaa tarkastella vaikkapa tätä toipumista, mutta yhtä hyvin kuntoutumista, kunto-ohjelmien toteutumista jne., tästä toimijuusnäkökulmasta. Useinhan on niin, että ihmisillä on paljonkin halua toteuttaa tavoitteensa ja vaikkapa parantaa kuntoaan. Sen sijaan heillä voi olla osaamisongelmia eli he saattavat tehdä vääriä asioita tai väärällä tavalla, jolloin harjoittelu ei enää tunnu hyvältä. Joskus heillä voi olla myös kyvykkyysongelmia eli heidän toimintakykynsä voi olla liian huono, jotta he voisivat suoriutua ohjelmista. Ikääntyneillä ihmisillä on aika useinkin tämä rajoite eivätkä hyvää tarkoittavat ohjaajat tätä huomaa. Kyse voi olla myös siitä, että ihminen kyllä osaa ja kykeneekin, mutta hän ei voi harjoitella, koska ei esimerkiksi pääse uimahalliin tai johonkin muuhun liikuntapaikkaan.

Eikä ole tavatonta sekään, että halun hiipuessa puuttuu myös velvollisuus liikkumiseen, kun kukaan ei pakota liikkumaan. Onkin joskus ihan hyvä asia, että ’täytyy liikkua’ vaikkapa siksi, että kaverit odottavat sinua pelaamaan, uimaan tai salille.

Yhteenvetoa toipumisesta kuuden viikon jälkeen

Leikkauksesta johtuvia kipuja on aika vähän. Turvotus tosin aiheuttaa edelleen liikerajoituksia ja painetta lonkan seudulle, mutta jatkuvaa kipu ei enää ole. Lääkkeitäkään en käytä kuin tarvittaessa. Lihakset kipeytyvät liikkumisesta, mutta se kuuluu asiaan niin kauan kuin ne eivät estä liikkumista tai eivät ylly kroonisiksi.

Liikkumisrepertuaari on laajentunut neljännen viikon jälkeen oleellisesti, kun kuntopyöräily, vesijuoksu ja kuntosalilla käynti ovat tulleet kuvaan mukaan. Kävelyn ja jumpan lisäksi on nyt virkistäviä vaihtoehtoja.

Sosiaalisen maailman aukeaminen uudelleen on myös lisännyt uskoa toipumiseen. Yhdessä fyysisen edistymisen kanssa tämä laajempi kokemusmaailma, toiminta- ja toimijuuskyky ovat parantaneet mielialaa, joka oli aika maassa viikkojen 3. ja 4. aikana, kun toipumisen edistyminen oli hidasta.

Toipuminen ja usko kuntoutumiseen ei olekaan kiinni pelkästään fyysisestä toipumisesta, vaikka se tässä tapauksessa onkin keskeistä. Yksin puurtaminen ja omaan liikkumiseen, kipuihin tai fyysiseen toimintakykyyn tai sen puutteeseen tuijottaminen ei ole varmaankaan hyödyllistä toipumisenkaan kannalta.

Tekemäni kokemuksellisuus-, toimintakyky- ja toimijuustarkastelut osoittivat itsellenikin, miten tärkeää on huomata toipumisen monimuotoisuus. Liikkuminenkin on helpompaa, kun sillä on jokin muukin merkitys kuin toipuminen – penkkariajojen katseleminen, pelikavereiden tapaaminen tai uimahallissa käynti antaa tunteen siitä, että liikkuminen silloinkin kun se on vaivalloista, maksaa vaivan.

Näissä blogeissa kerrotaan pienistä edistysaskeleista toipumisessani, kommentoidaan kahta lukemaani kirjaa, puhutaan vähän vertaistuen merkityksestä ja arvioidaan presidenttiehdokkaiden tekemää kuntotestiä. Lopuksi teen uudelle presidentille ehdotuksen viikoittaiseksi liikuntaohjelmaksi…

Maanantai, 30. tammikuuta 2012, klo 18.11

Tänään otettiin leikkaushaavan hakaset (entiset tikit) pois. Terveyskeskuksesta takaisin tullessani huomasin, että yksi hakanen oli jäänyt ottamatta – siinä oli ollut ’tippa’ kiinni. Pyysin vaimoani nykäisemään sen pihdeillä pois, mutta kun se oli tiukassa, niin eihän hän sitä raaskinut repiä. Ei muuta kuin soittamaan takaisin terveyskeskukseen, jossa sanottiinkin, että siihen tarvitaan erikoisväline. Huomenna siis jonotuksen kautta uudestaan hakasen poistoon. Pitäisi muistaa hoitaa kaikki asiat kerralla!

Viime yö oli aika rauhaton, pidempi kävelylenkki tuntui jaloissa. Varsinkaan leikattu jalkani ei tahtonut ’rauhoittua’, vaan pientä kipua ja rauhattomuutta ilmeni niin, että uni oli varsin katkonaista. Kävinkin ottamassa yhden Buranan, vaikka en tiedä helpottiko se. Aamupalan jälkeen otin sitten taas nokoset.

Hakasten poiston jälkeen lähdimme sauvakävelylle. Pidensin taas matkaa ja se tuntuikin aika hyvältä. Ei tarvinnut pysähdellä ja askelkin tuntui pikkasen paremmalta. Aamulla myös huomasin, että kykenen taivuttamaan itseäni paremmin. Sain jopa sukat jalkaani ilman ’sukannostovälinettä’, joka sinänsä on oiva innovaatio. Kylmägeelin voitelu polven alapuolella onnistui myös, aiemmin se oli mahdotonta. Tällaiset pienet edistysaskelet luovat optimistista tunnelmaa. Vähästäkin kun kannattaa iloita!

Monesti toipumisessa, kuntoutuksessa, mutta myös liikunnan tai jopa urheiluvalmennuksen seurannassa onkin syytä käyttää melko tarkkoja mittareita, koska edistyminen ei välttämättä pitkään aikaan näy silmin tai tunnu esimerkiksi parantuneena toimintakykynä tai kuntona. Nivelleikkauksen jälkeen tilanne on vielä ’herkempi’, koska kyky liikkua on rajoittunut, mutta samaan aikaan saattaa ruokahalu kasvaa. Tulee ehkä naposteltua, kun ei muutakaan kykene tekemään.

Kuitenkin suurimmalle osalle nivelpotilaita paino on ongelma tai ainakin asia, johon kannattaa kiinnittää huomiota. Ennen leikkausta meille järjestettiin yleinen infotilaisuus, jossa asia mainittiin usein ja painokkaasti. Liikalihavuus haittaa sekä leikkausta, toipumista että kuntoutumista. Viisainta olisi tietysti laihduttaa itsensä ennen leikkausta ja pistää myös lihakset kuntoon. Mutta: rikkoutuneella nivelellä se onkin monille tekemätön paikka.

Itsekään en kyennyt pitämään painoani edes normaalina, vaan joulunaikaan tuli syötyä vähän reippaammin ja kun varoin vähän liikkumistakin, ettei sattuisi mitään tapaturmia yms., joka estäisi leikkauksen – niin normaalipaino nousi parisen kiloa ollen juuri ennen leikkausta 66,7 kg.

Leikkauksen jälkeen olen yrittänyt olla tarkka syömisten suhteen. Onneksi on ’tipaton tammikuu’, joka meillä tarkoittaa myös lähes ’herkutonta tammikuuta’. Se on ollut minullekin hyvä, että olen saanut vertaistukea perheeltäni, vaikka olen kyllä sortunut syömään pari rasiallista vihreitä kuulia ja paketillisen suklaajätskiä, lettujakin olen maistellut normaalitahtiin.

On kuitenkin totuuden nimissä sanottava, että gluteenitonta, laktoositonta ja lähes sokeritonta ruokavaliota noudattavana en syö kovinkaan paljon turhia hiilihydraatteja. Punaista lihaakin syön vain kohtuullisesti, vaikka ostimme muutama päivä sitten alennuskinkunkin korvaamaan kalliit leikkeleet. Jätin samalla juuston vähemmälle. Syön myös kohtuuttomasti omenoita ja aika paljon muita hedelmiä, marjoja ja vihanneksia, viime aikoina myös normaalia enemmän juureksia. Kalaa meillä on 2-3 kertaa viikossa, muuten lihana yleensä kanaa.

Leikkaus tuo lisäpainoa, kun kudoksiin tulee kudosnestettä. Minulla se nosti painoa viidessä päivässä 4,4 kg, vaikka saattoi siitä jonkin verran olla muutakin painonnousua, koska liikkuminen oli varsin vähäistä. Viidennen päivän jälkeen paino alkoikin tippua aika tasaisesti niin, että 12 päivän jälkeen eroa leikkausta edeltävään tilanteeseen oli enää 1,5 kg. Seuraavassa kuviossa näkyy painokäyräni päivä ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen.

Kuvio: Paino ennen leikkausta ja 3, 5, 7 ja 12 päivää sen jälkeen

Liikkumista leikkauksen jälkeen haittaavat leikkauksessa rikkoutuneet kudokset, joista muutaman lihaksen läpimeno ja katkaisu ovat tietysti merkittävimmät. Kudosneste eli turvotus haittaa sekin monin tavoin; se haittaa nivelten ja lihasten liikeratoja, tuottaa kipua ja epämääräistä painontunnetta.

Käytinkin kylmäpakkausta heti leikkauksen jälkeen hyvin ahkerasti saadakseni turvotuksen laskemaan mahdollisimman nopeasti. Nostin myös jalkaani ylöspäin ja liikutin sitä, jotta veri kiertäisi tehokkaammin. Suuri helpotus olikin, kun turvotus irtosi reidestä polven yläpuolelta nopeahkosti ollen jo viikon päästä aika vähäistä. Se helpotti liikkumista ja vähensi turvotuksen tunnetta kovasti.

Kuvio: Reiden (polven yläpuolelta) ympärysmitan muutokset ennen leikkausta ja 3, 5, 7 ja 12 päivää sen jälkeen

Turvotus irtosi tietenkin ’väärään’ suuntaan eli se valui takareittä ja pohjetta myöten nilkkaan ja jalkapöytään asti. Jalka oli aika hurjan näköinen, kun mustelmavana oli hienoimmillaan. Nilkka oli muutaman päivän jäykähkö ja jalkapöytä kipeä, mutta taas kylmä- ja liikuntahoito saivat ne aika nopeasti ’sulamaan’ pois.

Sen sijaan haavan kohdalla yläreidessä ja takapuolessa turvotus on pysynyt pidempään varmastikin sen takia, että siellä itse kudosvauriot sijaitsevatkin. Viikon jälkeen sekin turvotus alkoi laskea nopeammin, mutta on vielä kahden viikon jälkeenkin huomattavaa eli 3,5 cm paksuutta on kummassakin leikkausta edeltävään tilanteeseen nähden. Tuntuu, että kylmähoitokaan ei auta tähän niin tehokkaasti kuin ’liikkuvaan kudosnesteeseen’, jota alempana oli.

Kuvio: Reiden yläosan ympärysmitan muutokset ennen leikkausta ja 3, 5, 7 ja 12 päivää sen jälkeen

Tässä leikkausarven kohdalla ja rikkoutuneiden kudosten kohdalla kipu ja turvotuspaine tuntuvatkin eniten. Se on pikku hiljaa kyllä vähentynyt, mutta sille on myös ollut luonteenomaista se, että tilanne vaihtelee päivän aikana melkoisesti. Kysymys on varmaankin lihasten jännityksestä, joka johtuu usein vääristä liikkeistä eli istumisesta tai hiukan liiallisesta taivutuksesta tms., joita on itse asiassa vaikea huomata. Myös liikkumattomuus pahentaa asiaa.

Parhaiten tuota ikävää tunnetta olen voinut hoitaa kevyellä jumpalla ja aktiivisella tahdonalaisella rentoutuksella, jota aluksi säestin myös kylmähoidolla. Kävelykin saattaa olla hyväksi, kunhan ei rasita jalkaa liiaksi. Joskus se tehoaa aika pian, joskus aikaa kuluu enemmän. En kuitenkaan ole jäänyt kovin pitkäksi aikaa toimettomaksi, koska kipu tulee näköjään silloin kun se on tullakseen. Kovin paljoa en sitä osaa ennaltaehkäistäkään. Kipulääkkeitä en varsinaisesti ole tähän käyttänyt, vaikka sekin olisi voinut joskus olla viisas ratkaisu.

Näin on siis edetty pienin askelin kaksi ensimmäistä viikkoa leikkauksen jälkeen. Ilman tarkkoja mittauksiani, joita ei toki olisi tarvinnut tehdä joka päivä, en välttämättä osaisi sanoa, miten paljon edistystä on tapahtunut tai mikä oli lähtötilanne. Onkin hyvä tietää ainakin se, jotta osaa mitoittaa kuntoutuksensa sen mukaan. Ainakin niihin arvoihinhan tulisi kuntoutuksessa pyrkiä – mieluummin päästä niiden ylikin (tai ali).

On myös muistettava, että passiivisuus kuihduttaa ja heikentää lihaksia, joten jossakin vaiheessa kun turvotus on laskenut voivat ympärysmitat olla alhaisempia tästäkin syystä. Sitten täytyy vain lähteä vahvistamaan lihaksia ja silloinhan ympärysmitta voi jälleen kasvaa, koska se on tervettä lihaskudosta, joka ympärysmittaa lisää. Mutta: nyt on istuttu taas tarpeeksi ja on aika tehdä kertaalleen jumppaohjelma ja ylävartalon nauhaohjelma.

Keskiviikko, 1. helmikuuta 2012, klo 17.25

Hieno talvipäivä, kävin kilometrin sauvakävely- (tai könkkäys)lenkillä. Eilen jouduinkin pitämään melkein lepopäivän, lihakset olivat niin kipeinä edellisten päivien aika runsaasta liikunnasta. Tähän vaikutti sekin, että olin jättänyt kipulääkityksen minimiin. Eilen lisäsin vähän’tabuja’, että pystyisin nukkumaan ja liikkumaan. Se kannatti.

Liikkumisen sijasta luin enemmän; minulla on ollut kesken kaksi kirjaa eli Bo Carpelanin viimeiseksi jäänyt teos Lehtiä syksyn arkistosta, joka kertoo vanhenemisesta, kuolemastakin. Aika raskasta luettavaa se oli – montaa sivua kerrallaan en siinä kyennyt etenemään. Fiilikset kirjan päähenkilön, jonka monessa aikatasossa etenevää vanhenemista kirjassa seurataan, välillä melko synkäksi menevän kertomuksen parissa olivat itsellänikin aika apeat. Näin ankeaako vanheneminen ja raihnaistuminen tulee olemaan?

Eikä kyse ole tällä hetkellä edes vanhenemisen odottamisesta, sillä leikkaukseni aiheuttama – toivottavasti väliaikainen – liikkumiskyvyttömyys sai minut samaistumaan vahvasti Carpelanin kirjan ikääntyneeseen kertojaan. Lohduttomuuden tunteita ei voinut välttää.

Lohduttomuuden vastapainoksi luen modernin elämän sanakirjaa otsikolla ’Onko minussa jotakin vikaa vai onko kaikki paskaa?, jonka ovat tehneet brittikynäilijät Lowe & McArthur, joiden älynväläyksiä on suomeksi toimittanut Kalle Haatanen.

Kirjassa parjataan taidokkaasti ja estottomasti lähes kaikkia modernin maailman ilmiöitä – usein varsin räävittömäsi, mutta silti nokkelasti. Ja totuudenmukaisesti, jos osaa lähteä mukaan kirjailijoiden vinksahtaneeseen maailmankuvaan, jossa useimmiten vedetään jokin arkipäivän ilmiö hiukan – mutta siis vain hiukan – eri kontekstiin kuin missä ko. ilmiö juuri nyt on.

’Jalkapallon yritysostot’, ’Joukkueenjohtajien henkinen taistelu’ tai ’Kaikkialla läsnä oleva jääkiekon sponsorointi’ ovat esimerkkejä urheilun maailmasta, jonka kummallisuudet ovat päässeet kirjan ihmettelyn kohteeksi. Esimerkiksi Alex Fergusonin (ManU) ja Arsene Wengerin (Arsenal) verbaaliset kaksintaistelut ovat legendaarisia, vaikka niissä ei oikeastaan ole mitään järkeä sen jälkeen, kun ne litteroidaan eli kirjoitetaan puhtaaksi.

Naurettavin tapa saada yliote vastustajan managerista oli kuitenkin se kirjassa esitetty kohtaus, jossa Bobby Robson väitti keksineensä Kevin Keegan –tyylisen kampauksen ennen Kevin Keegania, joka tuli siitä aikanaan kuuluisaksi.

Toimittajien tulkinta oli vielä räävittömämpi: Robson itse asiassa väitti keksineensä surkean hiustyylin eli väitti, että hänen oma hiustyylinsä oli surkeampi kuin Keeganin. Ja silti: tuo väite toimi – Keeganilta ja hänen valmentamaltaan joukkueelta menivät pasmat aivan sekaisin!

Hyvinkin erilainen kirjallisuus sivistää ja kiinnostaakin – eri tavoin tosin. Ehkä on ollut ’terveellistäkin’ lukea kahta tyyliltään ja sisällöltään erilaista teosta, joissa kylläkin kummassakin käsitellään elämän merkityksiä. Onko millään mitään merkitystä ja miksi?

Vastauksia (lopullisia) kumpikaan kirja ei tarjoa eikä sitä tarjoa tämä minun blogikaan, vaikka tässä yritetäänkin käsitellä liikkumisen ja myös elämän erilaisia merkityksiä. Toissapäivänä olin hyvin ilahtunut siitä, että sain keploteltua villasukat jalkoihini ilman apuvälineitä ja kykenin tasapainoilemaan leikatulla jalalla.

Eilen taas mikään ei tuntunut onnistuvan. Masentavaa oli liikkumisen taantuminen ja kivut, mutta myös se, että rutiinit veivät niin mahdottomasti aikaa ja energiaa. Kauniit talvipäivät valuvat käsistä pois täällä sisällä köpötellessä ja makaillessa! Eikä kukaan edes vastannut sähköposteihini. Kun olen sairaslomalla, niin viestini joutuvat varmaan ’ei niin kovin kiireellinen’ –kategoriaan (tai minusta vain tuntuu siltä tai minua ei haluta rasittaa ’saikulla’ ollessani – näin helposti sitä syrjäytyy itselleen merkityksellisestä sosiaalisesta maailmasta. Näin kai aika monelle käy eläköitymisen jälkeen…).

Mutta tämä päivä oli taas parempi. Ei hyvä, mutta parempi kuin eilinen. Sekin ilahduttaa.

Torstai, 2. helmikuuta 2012, klo 18.24

Upea pakkaspäivä, jonka aloitin ennen kuutta sytyttämällä takkaan tulen. Aamupalan valmistus menee rutiinilla, mutta siltikään se ei vielä ole helppoa, kun liikkumiseen tarvitsen edelleen toista kyynärkeppiä.

Aamunokosten jälkeen läksin äitini luokse ’vertaistueksi’ – hänen toinenkin polvensa leikataan huomenna. Kaikki tuntui olevan kunnossa, vaikka ainahan iso leikkaus vähän pelottaa. Varsinkin kun näissä nivelleikkauksissa tavataan heittää pallo asiakkaalle kysymällä vielä viime tipassa, ’oletteko varma, onko tämä tarpeen?’

Ymmärrän kysymyksen logiikan ja tarpeellisuudenkin, koska nivelrikko ei välttämättä aiheuta suurta kipua eikä haittaakaan. Jos ei esimerkiksi liiku kovin paljon, niin kivut voivat jäädä siedettäviksi. Ja leikkaus on tietysti kalliskin. Mutta kalliiksi tulee sekin, että leikkaamaton iäkäs ihminen menettää liikkumiskykynsä ja joutuu vuode- tai ainakin palvelutalopotilaaksi/asiakkaaksi tai työkykyinen jää sairaseläkkeelle tai työteho muuten heikkenee. Elämänlaadusta nyt puhumattakaan – huonosti liikkuvasta ei myös ole vapaaehtoistoimintaankaan yhtä lailla kuin liikkumiskykyisestä.

Epäilyistään huolimatta äitini kuitenkin tuntui varsin luottavaiselta ja olihan hänellä jo kokemustakin asiasta. Eniten meitä kumpaakin harmitti tietysti se, että nyt kumpikaan meistä ei pääse katsomaan hoivakodissa asuvaa isääni vähään aikaan.

Sain vertaistukea tänään enemmänkin; Salmisen Juha (Suomen parhaaksi moottoriurheilijaksi jälleen kerran valittu endurokuski) antoi oman kuntovalmentajansa numeron, jos sattuisin tarvitsemaan vinkkejä. Oma ’valmennettavani’, kenen kuntoutumista olen yrittänyt tukea, lähetti myös positiivisia tietoja nyt jo kohtalaisen hyvin onnistuneesta työhön palaamisesta.

Hänen hankalasti diagnosoituna ongelmanaan on ollut jo pitkään ankara kipuilu, jonka lähde oli aluksi normaali trauma – loukkaantunut jalka – mutta joka johti kierteeseen, jossa syy- ja seuraussuhteet eivät enää olleet mitenkään selvät.

Tämä toipuminen nivelleikkauksesta on myös hiukan samantyyppistä touhua – aina ei todellakaan osaa sanoa, miksi kipuja tai liikkuvuusongelmia tulee. Jos kipuja alkaa pelätä, niin helposti liikkuu liian vähän, mikä taas hidastaa toipumista ja – lisää kipujakin. Mutta on siis hyvä tietää, että saan tukea, jos sitä tarvitsen ja että omasta pienimuotoisesta tuestani on ollut jotakin hyötyä.

Eilen huomasin, että painoa on enää kilon verran enemmän kuin ennen leikkausta. Osa selittynee jo lihasmassan vähenemiselläkin, mutta toisaalta: olisihan paino voinut alkaa noustakin, kun liikunta on paljon vähäisempää kuin tavallisesti. Yleensähän tässä vaiheessa talvea on takanani jo noin 150 hiihtokilometriä. No, tuo vertailu on nyt turhaa…

Lauantai, 4. helmikuuta 2012, klo 13.49

Leikkauksesta on nyt tasan kolme viikkoa. Toipumisen arviointi on vaikeaa – mihin voin edistymistäni verrata? Siihenkö. mikä oli tilanne ennen leikkausta vai siihen, mikä se oli heti leikkauksen jälkeen vai peräti siihen tilanteeseen, minkä toivon olevan kuntoutumisen jälkeen? Arviointi vaatii aina jonkin viitearvon tai vastaavan tapauksen, johon voi verrata.

Toipumiseni on edistynyt joissakin suhteissa nopeasti, joissakin toisissa hitaasti. Oikeastaan pystyin alusta lähtien tekemään suurin piirtein samoja asioita kuin nytkin. Istuminen ei ole nyt yhtä hankalaa, pystyn keplottelemaan housut ja sukat jalkaan ilman apuvälineitä (en aina), kykenen tekemään jumppaohjelman jonkin verran paremmin kuin heti leikkauksen jälkeen, kävelen pidempiä matkoja, mutta edelleen yhden kyynärsauvan turvin.

En edelleenkään pysty liikkumaan ilman tukea ja jalkani puutuu, turpoaa ja tulee kivuliaaksi, mutta ei ihan niin helposti kuin alussa. Väsyn aika helposti ja nukun paljon. Polvi nousee kuitenkin korkeammalle, venyn alemmas ja tunnen itseni reippaammaksi. Seisoma-asentoni on myös tasapainoisempi. Kipuja on vähemmän, vaikka syön lääkkeitäkin vähemmän.

En siis kuitenkaan osaa sanoa, onko toipumiseni ollut hitaampaa vai nopeampaa kuin minun kaltaisellani toipilaalla pitäisi olla. Mutta ei kunnon tai toimintakyvyn arviointi tai vertailu ole kovin helppoa silloinkaan, kun on käytössä hyväksi havaittu (kunto)testi ja pätevät viitearvot.

Siksi olenkin kokeillut erilaisia arviointitapoja kuvatakseni mahdollisimman tarkasti ja eri näkökulmista toipumistani ja kuntoutumistani. Edellä esittelinkin niistä osan – jatkossa otan käyttöön muutamia sellaisia, joita on käytetty arvioitaessa laaja-alaista toimintakykyä ja sen ylläpitämistä tai kehittämistä. Palaan niihin muutaman viikon päästä, koska ne vaativat pidempää ajallista perspektiiviä toimiakseen kunnolla.

Maanantai, 6. helmikuuta 2012, klo 14.20

Eilen tein pari matkaa ’ulkomaailmaan’ eli kävin äänestämässä ja katsomassa äitiäni sairaalassa. Lonkka ei pidä autossakaan istumisesta, mutta näiden kahden ’kansalaisvelvollisuuden’ takia täytyi kestää vähän kipua ja epämukavuutta.

Nyt kun pressanvaalien tulos on selvillä, on hyvä tarkastella ehdokkaita liikunnan näkökulmasta. Presidentin vaalien kunniaksi arvioinkin ja kommentoin Hesarissa ilmestyneitä ehdokkaiden UKK-kävelytestin tuloksia ja liikuntafysiologi Jyrki Ahon niistä tekemiä tulkintoja ja ohjeita ehdokkaille.

Luen näitä Hesarissa ennen vaaleja ilmestyneitä juttuja nyt liikuntasosiologin silmin, joka arvioi testikokonaisuutta liikuntaneuvonnan käytäntöjä kehittämään pyrkivällä otteella. Ehkä on hyvä mainita sekin, että olen käyttänyt ko. testiä ja olen alun perin opiskellut liikuntatieteellisessä juuri liikuntafysiologiaa ja urheiluvalmennusta.

Pressaehdokkaat UKK-kävelytestissä

Testistä ja tulkinnastani
UKK-instituutin nettisivuilta saamme tietää, että ”UKK-kävelytesti kertoo testattavan aerobisen kunnon riittävyyden tai riittämättömyyden suhteessa terveyteen ja toimintakykyyn. Se antaa myös hyvän pohjan liikuntaneuvonnalle. Testi on tarkoitettu 20—65-vuotiaille aikuisille. Se mittaa hengitys- ja verenkiertoelimistön suorituskykyä eli hapenottokykyä. Testissä kävellään kaksi (2) kilometriä tasaisella vauhdilla mahdollisimman nopeasti.”

UKK-testissä otetaan huomioon testattavan pituus, paino, ikä, sukupuoli, testitulos minuutteina ja syketaso suorituksen lopussa. Kuntoindeksissä on viisi luokkaa eli keskimääräinen taso ja vähän alhaisempi/korkeampi ja huomattavasti alhaisempi/korkeampi taso. Näitä UKK-kävelytestin perustietoja ei Helsingin Sanomissa kerrottu lukijoille.

Kuvaan aluksi ehdokkaiden omat maininnat liikuntatottumuksistaan, kerron testitulokset ja lainaan sanatarkasti testaajan, liikuntafysiologi, Jyrki Ahon ohjeet ehdokkaille. Aineistostani puuttuvat valitettavasti ehdokkaiden Paavo Arhinmäki ja Eva Biaudet testien tulkinnat (En huomannut leikata niitä talteen. Arhinmäen aika oli 0.17.05 ja Biaudetin 0.15.30.). Sen lisäksi Timo Soini ja Paavo Lipponen eivät eri syistä osallistuneet tähän HS:n järjestämään kävelytestiin.

Myöhemmin pohdin tuloksia liikuntasosiologin silmin. En arvioi niinkään ehdokkaita kuin sitä, mitä tietoa tällainen paljon käytetty kuntotesti antaa testin suorittaneelle.

Testatut, tulokset ja suositukset

Paavo Väyrynen, 65. ”Kävelen kerran viikossa, jos ehdin”, kertoo Väyrynen liikkumisestaan. Liikkui testatuista ehdokkaista vähiten ja Hesari arvelikin rehellisimmäksi oman liikkumisensa suhteen. UKK-testi: 0.18.20. Liikuntafysiologi Jyrki Ahon lausunto: Kuntoindeksi nousee keskimääräiselle tasolle. Ehdokkaan ilmoittama liikunta-aktiivisuus vastaa viikoittaisen kestoaikansa perusteella liikunnan energiankulutussuosituksia, mutta liikuntakertojen lisääminen yksittäisen liikuntakerran kestoajan kustannuksella voisi olla sopiva tavoite liikunnalle.

Sauli Niinistö, 63. ”Vanhaa kunnon rullaluistelua, pyöräilyä ja aika paljon tennistä. Uusin muoto on leuanveto, se on aika kiitollinen laji. Tällä hetkellä menee 5-6 leukaa.”, kertoo Niinistö. UKK.testi:0.16.13. Ahon lausunto: Kuntoindeksi nousee keskimääräiselle tasolle vastaten hyvin ehdokkaan ilmoittamaa liikunta-aktiivisuutta. Kun liikunta-aktiivisuus vastaa myös nykyisiä liikuntasuosituksia, voisi nykyisen liikunta-aktiivisuuden ylläpito olla sopiva tavoite liikunnalle.

Pekka Haavisto, 52. ”Ajan paljon fillarilla, soudan, kävelen ja käyn salilla silloin tällöin. Kesällä putosi paino varmaan kymmenen kiloa, kun tuli fillaroitua paljon.” UKK-testi: 0.20.16. Ahon lausunto: Leppoisan vauhdin seurauksena kuntoindeksi on aavistuksen keskimääräistä tasoa alhaisempi vastaten kuitenkin nykyisiä liikuntatottumuksia. Säännöllisen liikunta-aktiivisuuden ylläpito voisi olla sopiva tavoite liikunnalle.

Sari Essayah, 44, ”Liikkuu Brysselin isoissa puistoissa ja parlamentin kuntosalissa.” UKK-testi: 0.12.30. Ahon lausunto: Kuntoindeksi nousee keskimääräistä tasoa korkeammaksi. Taso vastaa ehdokkaan liikuntatottumuksia ja harjoitustaustaa, jolloin nykyisen liikunta-aktiivisuuden ja kuntotason ylläpito voisi olla sopiva tavoite liikunnalle.

Liikunta-aktiivisuuden määrittely

Hesarin juttua varten ehdokkailta on todennäköisesti kysytty avoimesti heidän omaa liikunta-aktiivisuuttaan, vaikka UKK-testin ohjeissa on tarkemmatkin ohjeet liikunta-aktiivisuuden määrittelyyn.

Ehdokkaiden vastaukset ovatkin siten aika epämääräisiä – esimerkiksi Pekka Haavisto pyöräilee oman arvionsa mukaisesti ’paljon’, kun vaikkapa Sari Essayahin lausunnon perusteella voisi kuvitella, että liikkuminen on varsin satunnaista. Testitulosten perusteella kumpaakin on vaikea uskoa.

Vika ei tietenkään ole ehdokkaissa, jotka luonnollisesti määrittelevät oman liikkumisensa määrän ja laadun oman sosiaalisen viiteryhmänsä perusteella. Essayah entisenä huippu-urheilijana, vieläpä kävelijänä, pitää oletettavastikin nykyistä liikunta-aktiivisuuttaan aika kevyenä, kun Pekka Haaviston ystäväpiirissä liikunta tuskin on ollut lähellekään ammattimaista, vaikka esimerkiksi Osmo Soininvaara onkin erittäin kova pyöräilijä.

Testaajan olisikin hyvä käyttää jotain yhtenäistä arviointimenetelmää apunaan, jotta testattavien  liikkumisesta saisi paremman ja yhteismitallisemman kuvan – ja testattava itsekin oppisi paremmin arvioimaan liikkumisensa määrän ja laadun. Paavo Väyrysen  ’kävelen kerran viikossa’ olisi esimerkiksi ollut kohtuullisen hyvä mittari muidenkin liikkumisen määrän arviointiin, koska siinä oli mainittu tuo tietty aikajakso.

Toki on niin, että poliitikkojen viikot voivat olla hyvin erilaisia, jolloin esimerkiksi koko viimeisen vuoden liikkumisen arviointi antaisi paremman kuvan liikkumisen kokonaismäärästä, mutta myös vuodenaikojen mukaan vaihtuvista liikuntamuodoista ja –määristä. Tämä ei itse asiassa ole kovin vaikeaakaan (ks. liikkumisprofiili, blogini 29.11.2011), vaikka eihän millään muulla kuin päivittäin täytetyllä liikuntapäiväkirjalla voi saada tarkkaa tietoa omasta liikkumisestaan.

UKK-testiohjeissa kysytään liikunta-aktiivisuutta viimeisen kolmen kuukauden ajalta, joka sopii hyvin pelkän fyysisen aktiivisuuden ja kestävyyskunnon mittaamisen perusteeksi, mutta liikuntaneuvontaan se antaa vähemmän informaatiota kuin kokonaisen vuoden liikkumisen arviointi eri vuodenaikojen mukaan vaihtuvine liikuntamuotoineen.

Esimerkiksi rullaluistelu ja pyöräily ovat talvisin vaikeita harrastaa ainakaan samassa mitassa kuin kesällä, kuten Haaviston 10 kilon laihtuminen kesän aikana antaa ymmärtää. Minä ainakin olisin ehdottanut hänelle talveksi jotakin samantapaista harrastusta pyöräilyn korvaajaksi.

UKK-kävelytestin ja muiden aerobista eli kestävyyskuntoa mittaavien liikuntatestien ongelma on se, että kaikki liikunta ikään kuin määrittyy vain sen yhden – toki terveyden kannalta tärkeimmän – ulottuvuuden kautta. Muistaakseni Paavo Arhinmäki ilmaisikin jotenkin niin, että tämä tuntui ’vain kävelyltä’. Sosiologina luen asian niin, että Arhinmäelle liikunta ja urheilu merkityksellistyy enemmän joistakin aivan muista syistä.

Testattujenkin vastauksista voi päätellä, että Väyryselle liikunnalla ei ole sinällään kovin suurta merkitystä, mutta hänkin liikkunee marjastaen ja muuten hyötyliikkuen enemmän kuin vastaus antaa osoittaa. Haavistolle merkitys määrittynee arkiliikuntaan, jonka takana voi olla myös filosofisia tai jopa poliittisia syitä. Niinistön liikkuminen perustuu taas selkeästi urheilulajien harrastamiseen, varmaan myös vertailuun ja kilpailuun sekä sosiaalisuuteen. Essayahin nykyisistä liikkumisen merkityksistä on suppean vastauksen pohjalta vaikea sanoa varmaa, mutta taustahan on ollut kilpaurheilussa.

Avoimen vastauksen hyvä puoli on tietysti se, että vastaaja pääsee omin sanoin määrittelemään oman liikkumisensa määrän ja osin sen merkityksellisyydenkin. Näihin ’vihjeisiin’ tulisi liikuntaneuvojan osata tarttua omia ohjeitaan ja tukeaan tarjotessaan.

Testitulosten tulkintaa  

UKK-kävelytestin tulos ei pelkisty esitettyyn kävelyaikaan, vaan tärkeää on verrata aikaa kuntoindeksiin, joka on laskettu vertaamalla kävelyaikaa, painoindeksiä, ikää, sukupuolta ja syketasoa saman ikäisten ja samaa sukupuolta olevien viitearvoihin. UKK-instituutin testiohjeissa kerrotaan, että aerobinen kunto voi olla ’keskimääräinen’, tai sitä parempi tai huonompi.

Testiohjeissa pyydetään testattavaa myös arvioimaan omaa kuntoaan viisiportaisella asteikolla suhteessa saman ikäisiin. Tätä osuutta ei kuitenkaan Hesarin jutussa otettu esille. Kovin tarkkaa ohjeistoa ei liikuntaneuvojalle anneta siitä, miten hän tuloksen testattavalle ilmoittaa.

Liikuntafysiologi Jyrki Aho olikin aika epäkiitollisen tehtävän edessä joko journalistisista syistä (testistä julkaistiin vain valitut palat) tai omasta syystään (koska ei vaatinut informatiivisempaa julkaisutapaa tai koska ei tehnyt testiä ymmärrettävällä tavalla). Lukijana minä – ja varmasti monet muut – joutuivatkin kokemaan melko hämmentävän lukukokemuksen. Myös UKK-kävelytestistä sai aika epämääräisen kuvan tuon juttusarjan kautta. Otetaan tähän malliksi vielä ote ehdokas Väyrysen testikuvauksesta.

UKK-testi: 0.18.20. Liikuntafysiologi Jyrki Ahon lausunto: Kuntoindeksi nousee keskimääräiselle tasolle. Ehdokkaan ilmoittama liikunta-aktiivisuus vastaa viikoittaisen kestoaikansa perusteella liikunnan energiankulutussuosituksia, mutta liikuntakertojen lisääminen yksittäisen liikuntakerran kestoajan kustannuksella voisi olla sopiva tavoite liikunnalle.

UKK-testin avulla laskettu kuntoindeksi vastaa keskimääräistä tasoa (en tiedä, miten se voi ’nousta keskimääräiselle tasolle’ ellei Väyrystä ole aiemmin testattu tai ellei oletuksena ole ollut, ettei se nyt voi tuolla liikuntamäärällä nousta keskimääräiselle tasolle). Suomeksi olisi ehkä parempi sanoa: kunto on keskitasoa.

Kun missään vaiheessa ei lukijalle kerrottu, mikä on asteikko eli mitä ’nousee keskimääräiselle tasolle’ tarkoittaa, oli se aikamoista hebreaa. Pitkä miinus Hesarille, tarkoitushan kai oli sekin, että lukijat olisivat voineet hiukan vertailla ehdokkaiden kuntoa – pitäähän presidentin nykyään antaa selvitys omasta terveydentilastaankin.

Seuraavassa olen asettanut ehdokkaiden kuntoindeksit taulukkoon, josta näitä tuloksia voi vertailla keskenäänkin, vaikka itse testiähän ei sinänsä ole tehty miksikään vertailu- tai kilpailutestiksi. Mutta kyllä lukijoiden elämää olisi voinut helpottaa sillä, että olisi antanut nämä kuntoindeksit vertailuun sen sijaan, että kävelyaika kerrottiin suuresti ja moneen kertaan, vaikka se ei kerro oikeastaan mitään testattavan kunnosta!

Kuntoindekseissä on viisi luokkaa, jotka olen seuraavassa konkretisoinut käyttämällä laskuria, joka arvioi oman kuntoindeksini antamieni taustatietojen perusteella. Syketasoksi määrittelin 150, jonka arvioin olevan sykkeen silloin, kun ’kävellään kaksi (2) kilometriä tasaisella vauhdilla mahdollisimman nopeasti’, kuten testiohjeissa sanotaan. Jos siis olisin kävellyt matkan hitaammin kuin 18.45 olisi kuntoindeksini ollut keskimääräistä huomattavasti matalampi. Jos taas olisin päässyt alle 13.30 niin se olisi ollut keskimääräistä huomattavasti korkeampi.

Taulukko on vain suuntaa-antava, koska taustatekijät vaikuttavat siihen jonkin verran. Ehdokkaiden kävelyajat kuitenkin vastaavat myös näitä kuntoindeksin tulkintoja.
Presidenttiehdokkaiden kävelytestitulokset olivat siis Jyrki Ahon tulkintojen mukaan seuraavat:

Kuten huomaatte, Hesarin jutussa luokkia näkyy olevan vain kolme. Olisiko niin, että presidenttiehdokkaista ei haluttu (sitä en tiedä, kuka ei halunnut) antaa ainakaan liian huonoa kuvaa. Tähän viittaisi se, että Pekka Haavistonkin tulosta lievennettiin, ettei se näyttäisi huonolta. Kaiken lisäksi Haavisto teki testin ohjeiden vastaisesti eli käveli liian hiljaa – pitkä miinus liikunnanohjaajalle!

Kuvittelisin, että Sari Essayahin tulos vastaisi tulkintaa keskimääräistä tasoa huomattavasti korkeampi ja Sauli Niinistönkin tuloksen oletan olevan keskimääräistä vähän korkeamman, jos siis käytetään viisiportaista asteikkoa, mikä on minusta vähintäänkin perusteltua. Sekä testattavan että tässä tapauksessa lukijoiden olisi saatava tietää ehdokkaittensa kunnosta jotakin epämääräistä tarkempaa.

Liikuntasuosituksista ja -neuvonnasta

Katsotaanpa vielä, mitä liikuntafysiologi Jyrki Aho suositteli sekä tulevalle presidentillemme Sauli Niinistölle ja hänen kakkoskierroksen haastajalleen Pekka Haavistolle.

”Kun liikunta-aktiivisuus vastaa myös nykyisiä liikuntasuosituksia, voisi nykyisen liikunta-aktiivisuuden ylläpito olla sopiva tavoite liikunnalle.” (Sauli Niinistö). ”Säännöllisen liikunta-aktiivisuuden ylläpito voisi olla sopiva tavoite liikunnalle.” (Pekka Haavisto). Huomattava on sekin, että Aho ei oikeastaan suositellut kenellekään liikunta-aktiivisuuden lisäämistä (Väyryselle ehdotti liikuntakertojen lisäämistä, mutta ei määrän lisäämistä).

Liikuntasosiologina huomaan pohtivani sitä, miten hyvä/huono käsite liikunta-aktiivisuus mahtaa olla liikuntaneuvojalle. Hyvää siinä on se, että sen alle saa mahdutettua kaiken liikkumisen (ihan varma en kyllä ole, olivatko esim. nämä ehdokkaat sen niin ymmärtäneet).

Tietty universaalisuusperiaate, joka on ’tieteellistä’, paistaa tästä termistä. Liikuntakäsite kehitettiin alun perin korvaamaan urheilukäsitettä ja siitä on sitten varmaan jossain jalostettu vielä liikunta-aktiivisuuskin (liikuntapassiivisuus tosin taitaa olla mahdoton käsite), joka kuulostaa eksaktilta, vaikka on juuri päinvastainen sisällyttäessään itseensä kaiken liikkumisen.

Käytännössä on kuitenkin aika hampaatonta ehdottaa: ” Lisääpä, Paavo, liikunta-aktiivisuuttasi!” tai ”Ylläpidä, Sari, liikunta-aktiivisuuttasi!” Ehdokkaat käyttivät itse vanhoja, hyväksi koettuja ilmaisuja, kuten kävely, pyöräily, rullaluistelu, tennis, salilla käynti.

Nehän kertovatkin aika hyvin, mistä on liikunnassa on kysymys vai miltä kuulostaisi kysymys urheilukaupassa:”Haluaisin ostaa välineitä ylläpitääkseni liikunta-aktiivisuuttani?” Aika kalliiksi tulisi. Toki voi olla aika makeatakin leuhkia kavereille, että ”olen alkanut harrastaa liikunta-aktiivisuutta monta kertaa viikossa!”

Liikuntaneuvojana ja varsinkin –neuvottavana haluaisin varmaan puhua konkreettisista asioista eli miten paljon kannattaisi pyöräillä tai voisinko esimerkiksi kokeilla jotain uutta liikuntamuotoa, josta neuvojana voisin myös kertoa tai jopa ohjata sen pariin. Ymmärrän, että fysiologiset testit ja esimerkiksi erilaiset sykemittarit tai –tietokoneet, ’puhuvat’ ikään kuin eri kieltä kuin tavalliset ihmiset, mutta liikuntaneuvojan pitäisi silti pystyä ’kääntämään’ tuo liikuntatieteellinen kieli suomen kielelle.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että pakotetaan kaikki opettelemaan liikuntafysiologien termistöt. Tähän tietysti on jo osin mentykin, kun erilaiset ’elintoimintoja mittaavat tietokoneet’ ovat yleistyneet. Liikuntasosiologina kuitenkin kavahdan kehitystä, koska liikkumisen (pitäisiköhän tämäkin määritellä eksaktisti?) todella erilaiset ja rikkaat merkitykset kapenevat ja ’medikalisoituvat’ (liikunta lääkkeenä tai vain terveyden vuoksi), mikä ei varmasti ole hyväksi sen enempää (liikkuville saati liikkumattomille) ihmisille kuin liikuntakulttuurillekaan.

Palataanpa takaisin Hesarin juttuun ja Jyrki Ahon antamiin suosituksiin. Hesarin asiantuntija on päätynyt suosittelemaan testatuille ehdokkaille tavoitteita, jotka hän perustelee sekä ehdokkaiden ilmoittaman liikunta-aktiivisuuden, nykyisten liikuntasuositusten (eri väestöryhmillehän on tehty omia) ja testituloksen perusteella.

Aho siis otti tässä roolin, jossa hän liikuntaneuvojana rakensi keräämiensä tietojen pohjalta tavoitteen kunkin ehdokkaan liikunta-aktiivisuudelle. Tuo Ahon muotoilema tavoite otti käsittääkseni erityisen hyvin huomioon sen, miten kukin ehdokas nyt liikkuu, koska hän ei juuri tehnyt mitään muutosehdotuksia heidän nykyiseen liikkumiseensa.

Hän myös ikään kuin oletti, että ehdokkaat olivat tyytyväisiä testituloksiinsa eivätkä esimerkiksi olisi havahtuneet siihen, että ”hei, minullahan ei olekaan mikään erinomainen tai edes hyvä kunto!” Luulisin, että kuntotestien yksi tarkoitus olisi se, että niiden avulla testattava huomaisi tarpeen lisätä liikuntaa. Liikuntaneuvojan pitäisi minun nähdäkseni tarttua tällaiseen mahdollisuuteen ja aloittaa keskustelu aiheesta tai ainakin sen olisi voinut näihin suosituksiin sisällyttää.

Ehkä Jyrki Aho oli häveliäs eikä halunnut tuoda esiin ehdokkaista mitään negatiiviseksi tulkittavaa varsinkin, kun sillä olisi voinut olla vaikutusta äänestäjiin. Liikunta-alan asiantuntijoiden ei toki tule ensisijaisesti ottaa kantaa politiikkaan, mutta kyllä muidenkin alojen asiantuntijoilta edellytetään, että he antavat ehdokkaista ja politiikastakin rehellisiä ja tässä tapauksessa oikein testattuja arvioita ja niiden pohjalta perusteltuja suosituksia.

Toinen hiukan ongelmallinen kysymys onkin sitten se, onko liikuntaneuvojan tehtävänä asettaa neuvottavalleen tavoitteita vai kuuluisiko se liikkujalle itselleen ja pitäisikö häntä ainakin kuunnella? Voi tietysti olla, että Ahon toistaman suositusmuotoilun ”voisi olla sopiva” tarkoituksena oli avata keskustelu ehdokkaan kanssa aiheesta.

Tavoitteen epämääräinen määrittely on tavallista – ”teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää”, on tuttu tavoitteen asettelutapa kaikille urheilua seuraaville. Liikkumistavoitteen tai –tavoitteiden asettelu on vieläkin haasteellisempaa ja osin ehkä sen vuoksi, että ne jäävät usein epämääräisiksi, kuten ”nykyisen tai säännöllisen liikunta-aktiivisuuden ylläpito”, jotka Aho muotoili ehdokkaille Niinistö ja Haavisto.

Vielä vaikeampaa olisi ehkä ollut se, että Haavistolle olisi ehdottanut:”Voisit nostaa kuntoindeksiäsi niin, että se olisi keskimääräistä tasoa vähän korkeampi nykyisestä aavistuksen verran alemmasta tasosta kuin keskimääräinen taso.”

Liikuntaneuvojan tehtävänä on auttaa neuvottavaa määrittelemään itselleen sopivan ja toteutettavissa olevan tavoitteen. Siihen hän käsittääkseni tarvitsee hyvän tietämyksen siitä, mitä ja miten paljon neuvottava nyt liikkuu – ja miten paljon hän haluaisi/voisi liikkua. Hänen tulisi myös tietää, minkälaisia kokemuksia neuvottava liikunnasta hakee ja minkälaisia merkityksiä liikunnalla hänelle on. Olennaista on tietää myös se, keiden kanssa hän liikkuu tai voisi liikkua (ks. esim. liikuntaprofiili, blogissani 29.11.2011).

Kyse on siis siitä, että liikuntaneuvojan pitäisi pystyä keskustelemaan siitä, miksi kyseinen ihminen liikkuu tai voisi liikkua ja sen jälkeen siitä, miten rakentaa konkreettiset tavoitteet ja miten hän pystyy ne toteuttamaan omassa arjessaan. Näiden tietojen perusteella voi jo rakentaa liikuntaohjelmaa eli yksinkertaisesti konkreettista kalenteria siitä, miten neuvottava liikkuu vaikkapa seuraavan viikon aikana. Se viikko voi olla eräälle nimeltä mainitsemattomalle ehdokkaalle esimerkiksi seuraavanlainen.

Sunnuntaina kävelen rauhallisesti 6-8 kilometriä (ainakin yli tunnin) vaimoni ja koirani kanssa Seurasaaren kulttuurimaisemassa. Maanantaina nousen reippaasti kaikki mahdolliset portaat (eduskunnassa niitä onkin onneksi paljon). Tiistaiaamuna pelaan tunnin tehokasta tennistä Jyrkin kanssa (meillä on säännöllinen vuoro ja kuulen EU-politiikan viimeisimmän infon). Keskiviikkona jumppaan rennosti puoli tuntia telkkarin ääressä (katson uutiset samalla). Torstaina maakuntamatkalla hiihdän, luistelen tai käyn uimassa isäntieni/emäntieni kanssa (tutustun samalla maakuntien liikunnasta hyvinvointia –hankkeisiin yhdessä syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa). Perjantaina vien suurlähettiläät Helsinkiin kulttuurikävelylle (opimme kulttuurihistoriaa, liikumme ja keskustelemme vapaamuotoisesti) ja lauantaiaamuna käyn parin tunnin tosi ripeällä rullaluistelulenkillä ihan yksin (henkivartija seurannee panssariautossa, jos pystyy).

Tällä tavoin hänen viikkoonsa mahtuu liikuntaa reilusti yli tunnin päivässä. Kun on melko varmaa, että kalenteriongelman estävät muutamana päivänä suunnitelman toteutumisen, niin sekään ei välttämättä haittaa. Tosin, kuten jo on ehkä tullut esille, liikuntasuositusten pohjana usein oleva ajatus ’terveyden kannalta riittävästä’ liikunnasta, ei liikuntasosiologin näkökulmasta ole riittävä peruste liikkumiselle.

Voihan esimerkiksi olla, että seuraavalle Suomen tasavallan presidentille liikunta on merkityksellistä monista muistakin syistä ja hän saattaa siksi liikkua paljon enemmänkin kuin suositukset häneltä odottaisivat! Siinäkin mielessä hän voisi olla ’arvojohtaja’ meille suomalaisille…

 

Tiistai, 24. tammikuuta 2012, klo 15.06

Olen näköjään myöhässä normaaliaikataulustani, vaikka heräsin tavalliseen tapaani seitsemältä ja nukuin päivällä lyhyemmin. Sen sijaan olen ollut ’netissä’ eli luin netistä pressanvaalikommentteja ja vastailin muutamaan sähköpostiin. Kävin myös naapurissa vilkaisemassa pönttöuunin rakentamistouhua ja putsasin auton lumesta. Söin eilen valmistamaani lohikeittoa. Näinhän ne normaalit työpäivät toimistoissakin kuluvat ja siihen päälle vielä pari tuntia matkoihin… vitsi, vitsi, vitsi…

Eilen yritin piristää itseäni laulamalla. Laulaminenhan on tunnetusti hyvinvointia lisäävää, varsinkin kuorolaulu. Ja joku on sanonutkin, että kun minä laulan, niin se kuulostaa epävireiseltä sekakuorolta. Eli yksinkin voi tällaisella lauluäänellä ’pidentää ikää’, kuten Markku T. Hyyppä on asian eli sosiaalisen pääoman vaikutuksen kiteyttänyt.

Oikein ei se laulu lähtenyt puhtaasti ilmoille, joten eilisen hesarin juttu ’auto-tunen’ (eli levylaulajien epäpuhtaiden sävelten korjauksesta) käytöstä piristi mukavasti. Tosin musiikin tohtori Nummisen Ava on vahvasti sitä mieltä tutkimuksensa perusteella, että kaikki osaavat tai ainakin oppivat laulamaan. Eivät tietysti yhtä hyvin, mutta kuitenkin.

Lauluääni on vain yksi osa laulamista, äänessä pysyminen, rytmi jne. ovat myös laulamisessa tärkeitä asioita. Yleensähän ’huonoilla laulajilla’ on vain ’huono lauluääni’, jota sitäkin voi parantaa. Sen sijaan he voivat olla ihan hyviä laulamisen muiden elementtien osalta.

Näin kuvittelen itsekin – omasta mielestäni laulan ihan hyvin varsinkin silloin, kun kuulen jonkun muun äänen korvissani. Korvalappustereot ovatkin tästä syystä mainiot. Voin antaa ääneni raikaa sieluni kyllyydestä ja nuotin vierestä ja silti se kuulostaa hyvältä.

Reilu kymmenvuotiaat pojannaskalitkaan eivät vielä erota omia kykyjään todellisuudesta, sillä niin moni kuvittelee tuossa iässä olevansa tulevia ’ilmaveivigranlundeja’ tai ’maalihanamessejä’, vaikka omat kyvyt olisivat kuinka onnettomat. Miksi veisimme heiltä ilon pelaamisesta tai miksi veisin ilon itseltäni siksi, että en oikeasti osaa laulaa? Jos laulan, niin ’haittaaks se?’

Tänään yllätin itseni positiivisena, ihan vain keittiössä puuhaillessani. Muutaman päivän alakulo, joka johtui ehkä eniten siitä, että mietin sitä, olinko aloittanut kuntoutuksen liian rajusti ja saanut sen takia aikaan jotain vahinkoa, oli yhtäkkiä poispyyhkäisty.

Tunnetilat ovat toipumisen ja kuntoutuksen aikana varmaankin herkempiä menemään negatiivisen kuin positiivisen puolelle, vaikka melko vahvaa näyttöä onkin siitä, että positiivinen asenne ja tunnetila edistävät paranemista.

Monet iloa ja voimaantumisen tunnetta tuottavat asiat voivat olla mahdottomia toipumisen aikana. Kyllähän tiukat sulkismatsit kavereiden kanssa tuottavat minulle suunnatonta mielihyvää monesta eri syystä. Tai kävely-, hiihto- ja pyöräilyretket luonnossa yksin tai ystävien kanssa. Nyt kun niitä ei ole, puuttuu päivistä ja viikoista paljon minulle merkityksellistä ja minua voimaannuttavaa toimintaa ja kokemuksia.

Kateellisena kuuntelinkin ystäväni ja hiihto- sekä pelikaverini Ismo Lehtisen ylistävän Mikkelin Kalevankankaalla tekemiään lenkkejä. Näin sieluni silmin ne minulle niin tutut maisemat ja melkein tunsin, miltä tuntuisi sujutella luonnonkauniin Sirkkapuron rantaryteikössä tai kavuta Saaravuoren vaativaa rinnettä.

Radiosta kuuluu Arttu Wiskarin ’Tuntematon potilas’, joka on sydämeen osuva kuvaus sodankokeneista, muistisairaista miehistä, joihin oma isänikin kuuluu. Nyt en pääse isän luokse vähään aikaan enkä voi äitiänikään sinne viedä. ’Kyllä hän siellä (hoivakodissa) pärjää ja häntä hoidetaan hyvin’, vakuuttelee äitini puhelimessa.

Varmasti näin onkin, mutta kun muisti on mennyt, niin kosketuksen merkitys korostuu. Käydessäni isän luona hieron isäni hartiat, kädet ja jalat, minkä jälkeen käymme harjoittelemassa kävelemistä. Me tosiaan harjoittelemme kävelemistä, sillä voimaa hänellä on käsissään ja jaloissaan vaikka kuinka paljon, mutta hän ei enää muista miten voimaa käytetään.

Tärkeintä on kuitenkin se, että hieronta tuntuu hänestä hyvältä ja se, että hän selvästi muistaa esimerkiksi sen, miltä hiihtäminen tai soutaminen tuntuu (harjoittelemme niitäkin) – se saa hänet onnelliseksi.

Jokin asia tai tunne sai siis minutkin tänään onnelliseksi. En tiedä. mikä se asia oli, mutta pidän nyt tuosta tunteesta kiinni, saatanpa vähän laulaakin päälle…

Keskiviikko, 25. tammikuuta 2012, klo 17.36

Parempi päivä liikkumisen kannaltakin. Parin päivän rentoutuminen ja vähäisempi liikunta teki tehtävänsä. Kävelen nyt yhdellä kepillä ja jalka tuntuu ’kevyemmältä’. Turvotus on lähes kadonnut reiden alaosasta, kun neste on valunut nilkkaan, jalkapöytään ja varpaisiin asti. Ne ovat mustia, mutta turvotus ei haittaa kovin paljon nilkan liikkeitä.

Sen sijaan yläreiden ja takapuolen turvotus jatkuu edelleen, vaikka pientä alenemista siinäkin on tapahtunut. Liikkumista vaivaakin eniten tuo turvotus, joka tekee jalasta ’tönkön’ ja estää kunnon liikeradat. Pakaralihas ei toimi oikein ja sekä polven koukistajat että ojentajat ovat kipeitä ja jäykkiä. Välillä tuntuu siltä, että lonkka tai reisiluun pää ’törröttää’ liian kaukana sivulla. Jalka tuntuu silti toimivan lähes normaalisti lukuun ottamatta siis tuota pakaralihaksen aiheuttamaa heikkoutta askelluksessa.

Joskus myös vasen polvi naksahtelee, kuten myös lonkka. Oikea polvi rahisee. Luulen, että nämä äänet johtuvat jalan uudesta asennosta. Onhan leikkaus käsittääkseni ainakin väliaikaisesti, mutta varmaankin myös pysyvästi, jonkin verran muuttanut luiden asentoa. Muutenhan nivelrikon korjaamisesta ei olisi ollut hyötyäkään. Ennen leikkaustahan lonkkanivel oli ’hitsautunut’ kiinni nivelen ala- ja sisäreunasta estäen tehokkaasti jalan sisäkierron eli taivuttamisen sisään päin.

Lihakset olivat varmaankin tottuneet tuohon tilanteeseen, ja nyt kun se on korjattu, kestää aikansa löytää uusi tapa toimia, ja lihasten on myös opittava uudenlainen koordinaatio. Kyse on myös pidemmästä prosessista, jossa lonkan nivelrikko on ollut osallisena, mutta ei aiheuttajana. Vasen jalkani on 12 mm lyhyempi kuin oikea, joten itse asiassa koko vartaloni on ollut epätasapainossa, joka näkyy mm. selkä- ja vatsalihasten epäsymmetriana ja lievänä selkärangan skolioosina. Puhumattakaan erilaisista jalkavaivoista, mm. polvissa, sääressä ja lonkan seutuvilla.

Oletettavaa onkin, että uusi lonkkanivel ja sen uusi asento vaikuttaa laajasti lihaksistooni ja hermostooni. Vaikka jalkojen pituuseroa ei korjattukaan, niin uskon leikkauksen vaikuttavan asiaan. Yhtä aikaa sekä toivon sitä että pelkään sitä. Toivon, koska se saattaa helpottaa varsinkin oikean jalan kipuja ja jännityksiä. Pelkään, koska nuo kivut saattavat nyt löytää paikkansa jostain muualta.

Kuntoutuksessa yritänkin toimia niin, että en ainoastaan vahvista lihaksiani, vaan yritän venyttää, rentouttaa ja etsiä uusia liikeratoja, jotta liikkumiseni kokonaisuutena muuttuisi sellaiseksi, että lihakseni kestäisivät entistä paremmin liikunnan ja myös liikkumattomuuden rasituksia.

Olen ajatellut, että tämä prosessi kestää ainakin vuoden, ehkä kauemminkin. Eikä se tietenkään siihen lopu, vaan lihaksista, nivelistä ja koko hermolihasjärjestelmästä pitää tietysti pitää huolta jatkuvasti. Ikääntyminenkin vaikuttaa: lihasten palautuminen on hitaampaa ja pienetkin vammat vaativat pitkää palautumista ja kuntoutusta tässä iässä. Mutta siihen olen siis varautunut.

Nyt lähden apumieheksi lumitöihin; saan putsata auton ja karistaa lumet vuorimännyistä, orapihlaja-aidasta ja tuijien päältä. En siis ole aivan joutilas, vaikka ei minusta itse asiassa ole paljon mitään hyötyä. Seurustelu-upseeri tai savolainen ’piällysmies’ voisin olla, mutta viisaasti olen kyllä hiljaa tai pitäydyn kannustukseen ja lumentulon ihmettelyyn.

Väsyttää ja ramasee, nytkin torkahdin kappaleiden välissä. Kissojen nukkumismääriin en yllä, mutta perässä tosiaan tullaan. Mutta nyt siis haukkaamaan happea…

Torstai, 26. tammikuuta 2012, klo 16.03

Päivä alkoi nihkeästi. Lonkan seutu jännittyi ja tuli kivuliaaksi heti aamusta. Voi sanoa, että ’nousin väärällä jalalla sängystä’, sillä muuta selitystä tuntemukselleni en keksinyt. Itse asiassa tunne ei oikeastaan ole kipua, vaan eräänlaista turvotuksen ja lihasjännityksen aiheuttamaa liikkumisen ja mm. istumisen rajoittumista. Ikään kuin lonkka ei mahtuisi ihon alle.

Päivän teemana onkin kipu. Postilaatikkoon tipahti uusin Gerontologia-lehti, jossa oli artikkeli otsikolla Iäkkäiden henkilöiden kipu ja liikkumiskyky, Tutkittua tietoa ja käytännön suosituksia liikkumiskyvyn tukemiseen liikunnan avulla. Lihavainen K, Hartikainen S, Rantanen T ja Sipilä S, Gerontologia 25 (4) 2011, 240-252.

Tässä katsausartikkelissa oli kootusti tietoa kivusta ja mm. siitä, miten kipu rajoittaa liikkumiskykyä. Tunnistin tilanteeni hyvin kuviosta, jossa kivun aiheuttama vamma tai minun tapauksessani nyt tämä leikkaus johtaa kivun kokemiseen.

Kivun kokemisen voi tämän alun perin Vlaeyen vuonna 2000 esittämän tulkinnan mukaan jakaa kahtia eli siihen, että ei koe pelkoa ja siihen, että kipu katastrofoidaan. Jälkimmäinen tulkinta johtaa negatiiviseen kehään, jossa kipu ja siihen liittynyt uhkaava merkitys estää liikkumisen ja liikkumattomuus taas lisää kivun kokemista. Seurauksena on mm. toiminnan vajausta ja mielialan laskua. Jos taas ei koe pelkoa, niin seurauksena on kivun kohtaaminen, aktiivisuuden säilyttäminen ja lopulta kuntoutuminen.

Ihan noin yksinkertainen asia ei tietysti ole, tai ei oikeastaan lainkaan noin yksinkertainen. Kivun kokeminenhan vaihtelee yhden päivän aikanakin niin, että välillä tuntuu siltä, ettei tässä ole mitään syytä pelkoon, vaikka kipuja kokeekin. Hetken päästä on varma, että nivel on muljahtanut väärään asentoon, leikkaus on epäonnistunut ja lihaskudokset varmasti vaurioituvat, jos nyt otan askeleenkin.

’Iso kuva’ voi kuitenkin olla tuo artikkelin kuvaama; ehkä kipua tuntevat ihmiset jakaantuvat lopputuloksesta päin katsottuna juuri noin: pelkäämättömät kuntoutuvat ja pelon katastrofoijat eivät kuntoudu. Käytännön työhön tai ihmisen omiin ristiriitaisiin kokemuksiin kesken kuntoutusprosessin suhteutettuna tuo kuvio tuntuu aika ’robustilta’ eli ihmisen ääntä kuulemattomalta yksinkertaistukselta.

Artikkelissa oli hyvää tietoa kivun synnyn mekanismeista ja esimerkiksi siitä, miksi kipu heikentää liikkumiskykyä. Syy voi olla patologinen, hermolihasjärjestelmästä johtuva tai keskushermoston prosessointiin liittyvä asia. Käytännössä siis joihinkin kivun ja liikkumisen välisiin yhteyksiin on helpompi vaikuttaa kuin toisiin. Vain erittäin harvoissa tapauksissa liikunta kuitenkin voisi olla haitallista, vaikka liikunta toki tulee aina suunnitella yksilöllisesti.

Erityisen tarkasti luin luvun, jossa kerrottiin kivuista kärsivän henkilön liikkumiskyvyn edistämisestä, koska nyt kuulun juuri tähän joukkoon. Ja meitä on aika paljon eli yhteensä varmaan parikymmentä tuhatta (16 500 vuonna 2007) nivelproteesileikkauksen kokenutta vuosittain. Peilasinkin artikkelin tietoja nyt omaan arkeeni ja siihen, miten omaa liikkumiskykyäni edistetään.

Artikkelissa sanotaan, että ’kipu ja siihen liittyvät ongelmat pitää tunnistaa, jotta niihin voidaan puuttua ja seurata hoidon ja kuntoutuksen vastetta’. Tämä tietysti edellyttää perusteellista kivun ja liikkumiskyvyn arviointia. Artikkelissa esitelläänkin monenmoisia mittareita eli erilaisia kipujanoja, numeerisia asteikkoja ja sanallisia luokituksia. Kipupiirroksia voi käyttää kivun sijainnin määrittelyyn ja strukturoituja kyselyjä kivun aiheuttaman haitan määrittelyyn.

Vaikka artikkelissa keskitytäänkin iäkkäisiin ihmisiin, joita nivelleikkauspotilaatkin yleensä ovat, niin oletan, että juuri tästä syystä suositusten pitäisi päteä meille muillekin. Oletan samalla, että minä en poikennut tässä suhteessa juurikaan ikääntyneemmistä leikkauspotilaista, vaan hoito- ja kuntoutusohjeet olivat suurin piirtein samat.

Tutkijat siis esittelevätkin mm. sen, miten kivun arvioinnin pitäisi olla osa ’laaja-alaista geriatrista arviointia’ ja jonka jälkeiseen toiminnan ja kuntoutuksen suunnitteluun ja toteutukseen pitäisi osallistua potilaan lähipiirin lisäksi moniammatillinen tiimi eli lääkäri, fysioterapeutti, hoitaja sekä tarpeen mukaan mm. kipuasiantuntija tai ravitsemusterapeutti.

Kipupotilaan tuen pitäisi olla pitkäaikaista ja siihen tulisi kuulua myös vertaisryhmien antama tuki. Lisäksi lääkityksen haasteellisuus tulee huomioida ja tulee tiedostaa myös lääkkeettömien hoitokeinojen –  mm. rentoutuksen, fysioterapian, sähköstimulaation, liikunnan jne. – myönteiset vaikutukset kuntoutukseen.

Kysymys onkin nyt seuraava: miten omassa – ja oletukseni mukaan myös muiden nivelleikkauskuntoutujien – kuntoutusprosessissa on otettu huomioon mainitut suositukset. Aluksi ajattelin, että ei juuri mitenkään. Minuthan heitettiin sairaalasta tosi nopeasti kotihoitoon, johon annettiin vain pari esitettä mukaan. Kipulääkkeet ja niiden määrät sain resepteinä. Vertaisryhmistä ei ollut missään mitään kirjallista mainintaa eikä niistä puhuttukaan mitään. Annettiin ymmärtää, että periaatteessa osastolle voi olla yhteydessä, mutta ei siihen mitenkään kannustettu. Kontrollikäynti olisi 2,5 kk päästä.

Tarkemmin ajateltuna ’moniammatillinen tiimi’ eli apulaislääkäri, joka tosin ei ollut mukana leikkauksessa, sairaanhoitaja ja fysioterapeutti, kävivät kanssani läpi hoitoon ja kuntoutukseen liittyvät asiat ennen sairaalasta lähtöäni (ennen sairaalaan tuloani sama tiimi ohjeisti minut leikkausta ja osin toipumistakin varten).

Lääkäri kertoi hyvin lyhyesti leikkauksestani ja sen onnistumisesta. Hyvin vähän jatkotoimenpiteistä – taisi mainita lääkityksen ja kontrollikäynnin. Fysioterapeutti kävelytti minua käytävällä ja portaikossa, antoi kirjalliset ohjeet ja puhuimme myös hiukan kuntoutumisesta. Puhuimme myös apuvälineistä, jotka olinkin jo hankkinut. Kovin täsmällistä tietoa en kuntoutumisesta saanut. Hoitajan kanssa käytiin lääkitys läpi. Hän mm. antoi ohjeita kipulääkkeiden vähentämiseen pikkuhiljaa sekä ohjeita haavan hoidosta.

Lääkäri oli kovin kiireinen, leikkaussalissa jo odotettiin. Fysioterapeutti olisi voinut paneutua asiaansa tarmokkaammin, mutta hoitaja(t) kyllä käyttivät aikaa ja vastasivat kysymyksiin perusteellisesti. Luin sairaalassa ja kotona kaikki annetut ohjeet tarkasti, mutta yhteenvetona täytyy sanoa, että aika yksinäiseksi oloni tunsin uuden tilanteeni kanssa.

Ymmärrän erittäin hyvin, että ohjeet eivät voi olla kovin tarkkoja, koska potilaiden lähtökohtatilanteet ja esimerkiksi kivunsietokyky voi vaihdella todella paljon toisistaan. Siksi kai tässä artikkelissa, jota referoin, korostetaankin jatkuvaa, monipuolista ja monesta suunnasta annettavaa tukea aivan niin kuin Ikäinstituutin laaja-alaisen toimintakyvyn tutkimiseen ja kehittämiseen tähtäävässä toiminnassa (ks. esim. Tiihonen A (2008) Kokemuksellinen toimintakyky tutkimuksen ja käytännön haasteena. Teoksessa Pohjolainen P, Sarvimäki A, Syrén I (toim): Toimintakykyä ja sosiaalista tukea iäkkäiden, omaisten ja työntekijöiden arjessa. Esityksiä VI Gerontologian päivillä 4.-5.5. 2007. Oraita 3/2007. Ikäinstituutti.)

Tänään artikkelia lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että tutkimus ja myös meidän projektitoimintamme, jolla pyritään ’hyviin käytäntöihin’ on aivan liian kaukana käytännön todellisuudesta. Tutkimuksissa saadut hyvät kuntoutustulokset on usein saatu aikaan juuri sellaisissa projekteissa, joissa on – jos ei nyt määrättömästi, niin ainakin todella paljon enemmän – resursseja kuin mihin käytännössä on mahdollisuuksia.

Toinen huomio on se, että miksiköhän sairaalassa ei kerrota mitään vertaistuesta, järjestöistä ja näiden nettisivuista eikä muutenkaan siitä, että kannattaa hakea tukea muilta ihmisiltä kuntoutumiseen. Tämä ei maksaisi mitään – eivätkö myöskään järjestöt ole olleet aktiivisia tässä asiassa? Näin ’hoito- ja kuntoutuspolku’ täydentyisi (voi olla, että esim. sairaalan oleskelutilassa olisi ollut esitteitä ko. järjestöistä, mutta puheeksi ne eivät tulleet, vaikka otin vertaistuen itsekin puheeksi).

Kolmas huomio on jatkoa edellisille: kun alan asiantuntijat ja tutkijat tietävät asiantilan ja tuen merkityksen, niin miten on mahdollista, että tätä ’yhteiskuntasektoreiden’ todella järkevää yhteistoimintaa ei saada aikaiseksi? Ihminen, jonka perusteellinen kuntoutuminen olisi kaikkien etu, jää kuitenkin aika yksin mm. kipujensa kanssa.

Ehkä yksi selitys tälle on se, että jos kivun iskiessä kuntoutuja heti ottaisi yhteyttä vaikkapa sairaalaan tai vertaistukihenkilöön, niin tämä yhteydenotto saattaisi yhtä hyvin lisätä huolta kivusta kuin vähentää sitä. Voisi syntyä turhia sairaalakäyntejä tilanteessa, jossa olisi vain purtava hammasta yhteen. Tätähän itsekin mietin melkein päivittäin.

Yhtä hyvin voisi tietysti käydä niin, että tuo puhelu ja jokin muu viesti vahvistaisi kuntoutujan uskoa siihen, että pientä kipua ei tule pelätä ja että liikuntaa ja muuta kuntoilua kannattaa jatkaa, jos vain suurimmalta kivultaan siihen kykenee. Lukemani artikkelin perusteella en osaa sanoa, onko tällaista tutkimusta koskaan tehtykään, jossa voitaisiin erittäin pätevästi vastata ko. kysymykseen.

Seuraan päivittäin erilaisia ’kipujani’, jotta saisin tarkemman kuvan siitä, miten kipuilut muuttuvat kuntoutusprosessin kuluessa. Seuraan myös liikkumistani ja ’yleistä selviytymistäni’ niin, että voisin omalta kohdaltani paremmin ymmärtää sitä, miten nämä liittyvät toisiinsa. Väheneekö kipu kudosten paranemisprosessin seurauksena ja kuinka kauan se kestää, ja miten voimakkaampi tai kevyempi liikunta vaikuttaa kivun esiintymiseen.

Vielä ei ole aika tehdä mitään yhteenvetoja, koska prosessi on kesken. Toivon kuitenkin, että saan näkyviin jotakin sellaista – tosin alustavaa – joka auttaisi ymmärtämään paremmin kivun suhdetta liikuntaan ja toisaalta sitä, minkälaista tukea kuntoutuja tarvitsisi kuntoutumisprosessissaan.

Nyt taas vähän happea haukkaamaan, ettei kipu sen puutteen vuoksi pahene…

Lauantai, 28. tammikuuta 2012, klo 17.30

Pari vuorokautta viimeisestä blogimerkinnästäni. Eilinen päivä meni kiireiseksi, kun äiti tuli käymään. Teimme hänen kanssaan vähän paperitöitä ja suunniteltiin ensi viikon aikatauluja. Hänen toisenkin polvensa nivel vaihdetaan jo ensi viikon lauantaina aiemman tiedon vastaisesti, joten labra- ja röntgenkäynnit piti suunnitella uudelleen.

Tein sitten vielä äitini esimerkkiä noudattaen tähän asti pisimmän keppikävelylenkin, joka on suurin piirtein kilometrin mittainen. En oikein pysynyt äitini vauhdissa, mutta hänen ensimmäisen polvensa leikkauksesta onkin kulunut jo viisi kuukautta. Olimme varmaan vähän hassu näky, kun taivalsimme kyynärkeppiemme kanssa rinnakkain lumisia katuja.

Tänään on kulunut tasan kaksi viikkoa leikkauksesta – aika kuluu yllättävän nopeasti, vaikka päivät ovat välillä tuntuneet pitkiltä. Ehkä odotin, että olisin toipunut tai kuntoutunut kahdessa viikossa vähän enemmänkin – en tiedä. Kyvyttömyys tehdä normaaleja asioita tuntuu joinakin hetkinä aika raskaalta. Mutta on tässä tapahtunutkin jo kaikenlaista toipumista.

Tarkastelenkin seuraavassa ihan päiväkohtaisesti sitä, miten toipumiseni on edennyt. Luulisin, että nämä kaksi ensimmäistä viikkoa ovat joissakin suhteissa erilaisia kuin tulevat viikot, joten näinkin tarkka analyysi voi olla hyödyllinen. Ainakin itse olen kokenut sen hyödylliseksi – suhteellisuudentaju on parempi, kun arvioi päivittäin toipumisen etenemistä ja kun nyt parin viikon päästä vertailee päiviä toisiinsa, niin voi nähdä paremmin syyt ja seuraukset.

Liikunta ja lihasten aktivointi ensimmäisen kahden viikon aikana

Aloitan analyysini tarkastelemalla liikkumiseni määriä minuuteissa. Olen myös arvioinut erikseen kävelyn, lihaskuntoharjoittelun (sairaalan fysioterapeutin jumppaohjeet ja omat jumppani) ja hermolihasaktivoinnin (tarkoitan tällä lähinnä sängyssä tekemiäni lihasten jännitys-rentous –harjoituksia).

Seuraavissa kuvioissa näkyvät päivät 1…14, ja erilaisten liikuntamuotojen määrät minuutteina päivässä. Täytyy sanoa, että minuuttimäärien arvioiminen ei ole aivan ongelmatonta, sillä arkikävelyn määrää tai muun toiminnan ohessa tehtyjä jumppia ei ole helppo arvioida. Seuraavista viivakuvioista kuitenkin näkee melkoisella varmuudella sen, miten päivät ovat eronneet toisistaan.

Kuvio: Liikunnan määrän päivittäinen vaihtelu leikkauksen jälkeisten kahden viikon aikana.

Liikunnan määrä oli ensimmäisinä kahtena päivänä pientä, mutta kolmas ja neljäs päivä olivat jo varsin liikunnallisia. Viides ja kuudes päivä olivat selkeästi ’takapakkia’, mutta kolme seuraavaa päivää taas aika liikunnallisia. Kymmenes ja yhdestoista päivä olivat melkein lepoa, mutta sen jälkeen liikunnan määrä on taas alkanut tasaisesti nousta ollen jo yli kaksi tuntia päivässä.

Seuraavassa kuviossa näkyy se, miten liikunta on jakautunut kävelyn, lihaskuntoharjoittelun ja hermolihasjärjestelmän aktivoinnin (jälkimmäinen ei näy liikunnan määrissä) välillä.

Ensimmäisinä kahtena päivänä tein eniten ’sänkyjumppaa’ eli jännitin ja rentoutin lihaksiani sängyssä maaten. Seuraavina kahtena päivänä kävelin ja jumppasin, minkä jälkeen tuli parin päivän ’helpompi’ jakso. Seitsemäntenä, kahdeksantena ja yhdeksäntenä päivänä keskityin eniten kävelyyn, minkä jälkeen oli pari rentoa päivää, minkä jälkeen käveleminen on taas lisääntynyt selvästi.

Toipumisessani (en puhu vielä kuntoutumisesta, vaikka kyse on tietysti siitäkin)  on ollut kolme ’piikkiä’ ylöspäin ja kaksi alaspäin. Osin ne johtunevat ns. normaalista toipumissyklistä, osin syynä on ollut se, että olen muutamina päivinä liikkunut enemmän, jonka jälkeen on ollut viisasta vähän ’vetää henkeä’ ja antaa kudosten parantua ja toipua liikkumisesta.

Olisi ehkä ollut mahdollista rakentaa myös aivan lineaarinenkin käyrä eli tasaisesti nousujohteinen, mutta hiukan sitä epäilen. Luulen, että rasituksen, kivun ja liikkumisen muiden positiivisten ja negatiivisten vaikutusten arvioiminen on sen verran vaativaa, että on pakko tyytyä tällaiseen ’yrityksen ja erehdyksen’ kautta etenemiseen.

Tai ehkä kyse ei ole edes erehdyksestä, vaan normaalista omien rajojen koettelusta. On järkevää kuunnella itseään, mutta niin, ettei anna heti periksi, jos joku asia – esim. kävely tai istuminen tekee kipeää. Liikkumisessa voi myös keskittyä eri asioihin; jos kävely tuottaa ongelmia, niin voi jumpata tai rentouttaa lihaksia. Näitä jälkimmäisiä voi myös kutsua ’aktiiviseksi palautumiseksi’, vaikka ne ovat toki erittäin oleellisia asioita, sillä eihän kävely ole liikkumisen ainut tavoite.

Lihaskuntoharjoitukset ovat usein aluksi aika tuskallisia, mutta jumpan edetessä lihakset vertyvät ja liikkuvuus paranee. ’Lepopäivinä’ tosin lihakset olivat niin kipeitä, että katsoin paremmaksi vain rentouttaa niitä. Käytin myös kylmäpakkauksia, kylmägeeliä, hierontaa (itse hieroin) ja stimplus –sähköstimulaatiota.

Pahiten kipeytyvät lihakset ovat tietysti keskimmäinen pakaralihas, jonka ’läpi’ leikkaus tehtiin ja piriformis, joka katkaistiin. Sen lisäksi myös jänteinen lihas reiden sivulla ja hamstring-lihakset takana että reiden ojentajat ovat olleet kipeinä.

Kahden viikon aikana olen liikkunut yhteensä noin 21 tuntia, mikä on vajaa 1,5 tuntia päivässä. Ensimmäisenä päivänä 20 minuuttia (vähiten) ja nyt viimeisimpänä 150 minuuttia (eniten)  päivässä – mutta ei siis mitenkään lineaarisesti nousten, kuten edellä tuli selväksi.

Ei tässä mitään liikkumisen mestareita olla, kaukana siitä. Mutta on hyvä nähdä, että toipumisessa ja liikkumisessa on tapahtunut myös selvää edistymistä. Kävely on parantunut, vaikka edelleenkin joudun käyttämään joko yhtä tai kahta kyynärsauvaa. Tänään tosin tein sen kilometrin lenkin jo sauvakävelysauvojen avulla.

Mutta nyt tämä istuminen saa riittää, se väsyttää vieläkin todella paljon. Huomenna lisää analyysia ja tulkintaa ensimmäisistä kahdesta viikosta leikkauksen jälkeen.

jk. tyttäreni Iina ja Ode (poikaystävä) pyysivät minua pulkkamäkeen. En lähtenyt, vaikka mieli kyllä teki…

Sunnuntai, 29.1.2012, klo 17.00

Hieno talvipäivä tuotti elämyksen. Kävelin tai köpöttelin taas hiukan pidemmän matkan. Oli hienoa vaeltaa vaivalloisesti kohti etelästä kuumottavaa aurinkoa läpi tutun puistikon, jossa puut kimmelsivät huurteisina. Tuntui siltä, että olen tässä toipumisessakin menemässä pikku hiljaa valoa kohti. Kun päivä pitenee, niin ehkä askel ja lenkitkin pitenevät.

Loppupäivä ei sitten ollutkaan niin hyvä kuin odotin. Jalka rasittui ja puristava tunne haavan tienoilla ehkäisi enemmät liikehdinnät. Kipu ei ole kova, mutta kuitenkin sellainen ettei tee mieli liikkua tai istua enempää kuin on tarpeellista. Tänään tarkastelenkin erilaisten kipujen ilmenemistä ensimmäisten kahden viikon aikana leikkauksen jälkeen.

Asteikkona käytin jo sairaalassa oppimaani asteikkoa 1…10, jossa yksi tarkoittaa pienintä mahdollista kipua ja kymmenen suurinta mahdollista kipua. Omaa arviointiani haittaa tässä se, että en omasta mielestäni ole kokenut nyt tämän leikkauksen yhteydessä lainkaan sietämätöntä kipua eli asteikon yläpäätä. Koska tässä on kyse omasta kokemuksesta, niin osatakseen arvioida asteikkoa kunnolla, pitäisi olla kokemuksia koko asteikosta.

Sen sijaan uskon, että arviointini on kuitenkin suhteellisesti ottaen hyvinkin suuntaa antava, koska pystyin arvioimaan kivun tuntemuksiani joka päivä. Tiedän siis, että tänään kipua oli enemmän tai vähemmän kuin eilen ja kun annan sille jonkin numeron, niin se suhteutuu myös seuraavaan päivään. Kun vielä erittelin erilaiset kivut – mikä osoittautui järkeväksi valinnaksi – niin saan rakennettua aika kattavan ’kipukartaston’.

Erilaiset kivut ja niiden esiintymisen leikkauksen jälkeen

Ensi alkuun huomasin, että kipuja on ainakin kahdenlaisia; on jatkuvaa, hiukan epämääräistä kipua, jonka paikkaakin on vaikea hahmottaa ja on hetkellistä kipua, joka voi liittyä liikkumiseen tai johonkin muuhun seikkaan. Yleensä tämä hetkellinen kipu on myös paremmin paikannettavissa – se voi tulla sängystä noustessa, istuessa, vessakäynnillä, kävellessä. Seuraavassa kuviossa jatkuvan ja hetkellisen kivun käyrät 14 ensimmäisen päivän aikana.

Kuvio: Jatkuvan ja hetkellisen kivun vaihtelut 14 ensimmäisen päivän aikana

Kuviosta näkee, että aluksi hetkelliset kivut olivat varsin kovat. Ne tulivat juuri vessakäyntien aikana, kävellessä, sängystä noustessa. Selityksenä on tietysti leikkauksen jälkeinen kudosten herkkyys ja liikerajoitukset. Toisaalta voimakas kipulääkitys esti hetkellisen kivun muuttumisen jatkuvaksi kivuksi. Voimakas, pitkätehoinen kipulääkitys lopetettiin kolmannen päivän jälkeen, jolloin jatkuva kipu lisääntyi, kun taas hetkellinen väheni.

Liikkumisen ja kivun välinen suhde on aika kompleksinen. Liikkuminen tuntuu sekä lisäävän että vähentävän kivun tunteita. Kun liikuin enemmän 3. päivänä, niin hetkellinen kipu oli melko korkealla, mutta jatkuva kipu väheni. Jatkaessani liikuntaa neljäntenä päivänä hetkellinen kipu aleni, mutta jatkuva kipu nousi. Viidentenä ja kuudentena päivänä liikuin vähemmän osittain lihasten kipeytymisen takia. Kiputasot laskivatkin ja ne pysyivät melko alhaalla myös seuraavat kolme päivää, joiden aikana liikuin taas enemmän. Seuraavat pari päivää otin rennommin ja sen näkyy kipukäyrissä loogisesti: rasittuneet lihakset olivat jatkuvasti vähän kipeämpiä, mutta hetkellisiä kivun lähteitä ei tullut liikkumisen vähenemisen vuoksi. Loogista on sekin, että seuraavina päivinä jatkuva kipu väheni, kun hetkellinen kipu nousi liikkumisen lisäännyttyä.

Kipuja voi määritellä myös muilla tavoin. Lihaskivut ovat kohtuullisen hyvin määriteltävissä. Ja kun itselleni hankalammalta ovat aina tuntuneet vatsakivut tai tietynlaista pahoinvointia aiheuttavat kivut, niin päätin tarkkailla niitäkin erikseen. Luulen, että vatsakivut johtuivat minulla osin  lääkkeistä, osin haavakudokseen kohdistuneesta rasituksesta. Kun vähensin lääkkeitä ja sain vatsansuojalääkettä ja ensimmäisten päivien liikarasitus meni ohi, niin vatsaongelmia ei juuri enää ilmennyt.

Lihaskivut olivat kovimmillaan joko silloin, kun liikuin enemmän tai liikkumista seuraavina päivinä. Luulen, että lihaskipuja tulee olemaan jatkossakin, vaikka kuvion perusteella näyttäisi, että ne olisivat ainakin tilapäisesti vähenemässä. Harjoittelun lisääntymisen yhteydessä lihaskipuja varmasti ilmenee, kuten on aina ilmennyt.

Kuvio: Lihaskivut ja vatsakivut ensimmäisten14 päivän aikana.

Leikkauksen tai muun trauman jälkeen jonkin asian tekeminen tuntuu erityisen kivuliaalta. Se kipu ja kivun pelko saattaa säteillä niin, ettei uskalla liikkua muutenkaan. Lonkkaleikkauksen jälkeen kaikkein kivuliainta oli istua ja erityisesti vessassa käynti aiheutti kipuja. Lonkan liiallista koukistamista tulisikin välttää, mutta aina se ei ole helppoa. Kaikkia tuoleja ei muista tai voi korottaa ja vaikka olisi korotuskin, niin pidempi istuminen aiheuttaa kipua ja puudutusta.

Edelleenkään istuminen ei ole kovin helppoa, mutta kivun tunteet ovat kyllä vähentyneet. Seuraavaan kuvioon pistin vertailun vuoksi vielä tuon lihaskipukäyrän mukaan. Käyrillä näyttäisi olevan yhteyttä toisiinsa eli kun istuminen on kivuliasta, niin lihaskipujakin on enemmän, vaikka ne saattavat kohdistua hiukan eri lihaksiin. Tässä tapauksessa kuitenkin kyseessä ovat usein samat lihaksetkin.

Kipujen ilmeneminen on tietysti kiinni siitä, miten paljon käyttää kipulääkitystä. Sairaala-ajan lääkitystä en ihan tarkalleen muista. Siihen kuului joku pitkäkestoinen, voimakas kipulääke ja todennäköisesti 4 Panacodia ja 3 Buranaa (600mg) vuorokaudessa. Neljännestä päivästä lähtien tiedän tarkalleen, mitä kipulääkitystä olen käyttänyt.

Aluksi otin neljä (kerran viisi) Panacodia ja kolme Buranaa, kun seitsemäntenä päivänä oli tarkoitus vähentää annos kahteen ja kahteen. Paria päivää lukuun ottamatta pystyinkin menemään näin 12. päivään asti. Parin viikon kuluttua leikkauksesta aloin vähentää edelleen 1 + 1 –annokseen.

Lääkityksen avulla olisin mahdollisesti voinut vähentää oleellisesti kivun tunteita, mutta kun me leikkauspotilaat saamme ohjeeksi kipulääkityksen asteittaisen vähentämisen, niin olen koettanut elää kohtuullisen kivun kanssa. Nyt kun käytän aika vähän kipulääkitystä eikä kipuja ole kovin paljon, niin päätös osoittautuu oikeaksi. Olisiko mitään järkeä popsia kipulääkkeitä, jos siihen ei enää ole suurtakaan syytä?

Jos uskoisin, että olisin esimerkiksi liikkunut tai jumpannut nykyistä enemmän lääkkeiden avulla, niin sitten voimakkaammassa kipulääkityksessä olisi järkeä. Luulen kuitenkin, että olisin voinut tehdä enemmän hallaa treenaamalla liikaa lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Itse asiassa kolmantena ja neljäntenä päivänä varmaan liikuinkin liikaa juuri siksi, että lääkkeet estivät minua tuntemasta riittävää kipua.

Lopuksi esitän vielä käyrän, jolla kuvaan sitä, miten kävelyni on kehittynyt tai edistynyt. Tässä kuviossa 1 tarkoittaa huonoa tai todella huonoa kävelyä ja 10 sitten jo normaalia kävelyä – ei kuitenkaan erinomaista. Käyrästä näkee, että kävelyn kehittyminenkin on syklistä eli kaksi eteen, yksi taakse – periaate toimii.

Aluksi läksin ’nojakävelystä’ kehittymään ja aika pian kävelin jo vuorokävelyä ja itse asiassa lääkkeiden vaikutuksen alaisena jo vähän ilman keppejäkin. Sitten tuli taantumaa, jolloin kävelin pääasiassa kahdella kyynärsauvalla, sitten taas enimmäkseen yhdellä, kun viimeisinä päivinä olen kävellyt ulkona jo sauvakävelyyn tarkoitetuilla sauvoilla. Se ei tosin ole ollut lähellekään oikeanlaista sauvakävelyä, mutta kuitenkin.

Voi olla, että asteikkoni on tässäkin liian optimistinen – kympin kohdalla tuskin vielä kävelen normaalisti. Kehitysaskeleita siihen on otettava vielä useampia ellei sitten tapahdu ’kehityspyrähdystä’ niin, että yhtenä päivänä vain heitänkin kepit ja sauvat nurkkaan ja lähden kävelemään normaalisti. Saa nähdä…