Liikkumisen tai liikunnan harrastamisen sijasta on alettu puhua toimintakyvystä tai toimintakyvyistä. Tämä koskee erityisesti ikääntyviä, ikääntyneitä, ikäihmisiä, eläkeläisiä, senioreja, vanhoja tai vanhuksia, mitä nimitystä nyt halutaankin käyttää (Elämänkulku ja ikäpolvet -hankkeessamme, ks www.ikapolvet.fi kysyimme isolta joukolta ihmisiä parasta nimitystä eläkeikäiselle, mutta emme sitä yksiselitteisesti löytäneet. Kärjessä olivat seniori (38%), ikäihminen (22%), ikääntyvä (14%) ja neljäsosalla oli vielä muita mahdollisia nimiä eläkeikäiselle.).Tosiasiassa eläkeikäisistä suurin osa on hyvinkin liikkuvia ja toimintakykyisiä, mikä varmaan näkyy siinäkin, että vanhus tai vanha -sanoja halutaan tänä päivänä karttaa.

Toki muitakin vähän liikkuvia ryhmiä on lähestytty toimintakykykäsitteen avulla, jotta tuki pitäisi sisällään muutakin kuin liikunnan lisäämistä. Monet esimerkiksi tarvitsevat vertaistukea ja ammattilaisten apua toimintakykynsä kohottamiseen. 

Toimintakyvyllä, jonka piiriin kuuluvat ainakin fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja kokemuksellinen puolensa, yritetään kuvata laajasti niitä asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten ihminen arjessaan selviää tai on selviämättä. Tavoitteenahan tietysti on se, että havaitaan ajoissa toimintakyvyn puutteet, että niitä voidaan korjata ja toisaalta se, että tunnistetaan toimintakyvyn vahvuudet, joiden avulla heikentyneitä osa-alueita voidaan kompensoida.

Fyysisen toimintakyvyn ongelmathan saattavat eristää ihmisen niistä asioista, jotka tuottavat hänen elämäänsä mieltä ja merkitystä: jos ei pääse kävellen ystäviensä luokse tai vaikkapa kirjastoon, saattaa koko ihminen ‘romahtaa’. Toisaalta hyväkään fyysinen toimintakyky ei välttämättä tuo elämään mieltä ja merkitystä, jos ei ole ystäviä ja harrastuksia, joiden seurassa merkitykset rakentuvat. 

Seuraavassa tarkastelen toimintakykyjeni muutoksia lonkkaleikkaukseni jälkeen. Siinähän fyysinen toimintakykyni romahti väliaikaisesti eristäen minut myös sosiaalisesta maailmastani. Tutkiskelen myös oman toimijuuteni kehittymistä eli sitä, miten pystyin tai en pystynyt vaikuttamaan asioihin ja miten saavutin tavoitteitani. Toimijuustarkastelussa keskitynkin siihen, miten haluni, osaamiseni, kykyni jne. muuttuivat suhteessa asettamiini tavoitteisiin. Näin itse kukin voi arvioida omaa toimijuuttaan.

Nyt pitää käyttää toimintakykyään ja mennä kauppaan ja lumitöihin. Märkää lunta on tullut niin, ettei tänään oikein hiihtämään taida päästä. Pikkuinen vatsatautikin vaivaa. Toimintakykyni onkin hiukan arvoituksellinen. Mutta se selviää vain kokeilemalla voimiaan. Siksi kokemuksellisuus onkin niin tärkeää myös toimintakyvystä puhuttaessa. Tarkimmatkaan testit tai mittaukset eivät anna täyttä kuvaa toimintakyvystä. Siksi olisikin hyvä oppia tekemään itsearviointeja – niistä seuraavassa lisää...

Kuntoutuminen toimintakykyinä ja toimijuutena

Kuntoutuminen vaatii monenlaisia kykyjä tai toimintakykyjä. Fyysinen puoli on ensiarvoisen tärkeää, mutta on huolehdittava myös psyykkisestä ja sosiaalisesta toimintakyvystä – kokemuksellisesta puhumattakaan. Leikkauksen jälkeen on tärkeää myös tarkastella sitä, miten oma toimijuus kehittyy, ts. miten saa takaisin ’paikan maailmassa’ ja pystyy saavuttamaan itselle tärkeitä tavoitteita elämän eri osa-alueilla. Tulkitsinkin toipumistani myös toimintakykyjen ja toimijuuden modaliteettien avaamista näkökulmista.

Esimerkiksi kuuden viikon jälkeen arvioin oman fyysisen toimintakykyni yhdeksäksi, kun kymmenen oli ylin mahdollinen arvosana, jolloin olisin omasta mielestäni toipunut täydellisesti leikkauksesta. Toipuminen tarkoitti siis vain sitä tasoa, jolla olisin voinut sanoa, että itse leikkaus onnistui. Kuntoutumisen akselille asetettuna fyysinen toimintakykyni oli tuossa vaiheessa ehkä viitosen tasolla. Heti leikkauksen jälkeen arvioin fyysisen toimintakykyni vain nelosen tasolle eli se oli noussut kuudessa viikossa kiitettävästi.

Mielenkiintoista olikin havaita se, että sosiaalinen toimintakykyni oli kärsinyt leikkauksessa enemmän kuin muut toimintakyvyn osa-alueet. Toipilaisuus oli eristänyt minut itselleni tärkeistä yhteisöistä eivätkä nykyaikaiset kommunikointivälineet korvanneet niitä täydellisesti. Neljäs viikko oli toimintakykyjen perspektiivistä katsottuna hankalin, sillä niin psyykkinen, sosiaalinen kuin kokemuksellinen toimintakykyni oli vain nelosen tasolla. Tulkitsen sen niin, että aikaa leikkauksesta oli kulunut sen verran, että en saanut enää sen takia positiivista huomiota, mutta en myöskään ollut siinä kunnossa, että olisin voinut palata takaisin normaaliin arkeen. Se sai aikaan tyhjän tunteen.

Toimijuuteeni leikkaus vaikutti merkittävästi – enhän voinut tehdä ollenkaan niitä asioita, jotka olivat minulle tärkeitä. Modaliteettitarkastelun kautta ymmärsin kuitenkin hyvin sen, että haluni toipumiseen oli koko ajan vahva ja toipuminen oli minulle myös tunteena tärkeää. Ajattelin toipumisen myös olevan minulle velvollisuus, josta minun tulee suoriutua. Sen sijaan kykyni toipumiseen oli leikkauksen jälkeen vahvasti heikentynyt, en omasta mielestäni oikein osannutkaan toipua. Sängyssä maatessani en myöskään voinut toipua niin kuin olisin halunnut. Kuuden viikon jälkeen tilanne oli kuitenkin kaikilta osin jo ainakin tyydyttävä ellei hyväkin suhteessa leikkauksesta toipumiseen. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-42PVTOIPARTIKKELI.pdf)

Tällainen monipuolinen tarkastelu osoittaa hyvin sen, miten ’kaikki liittyy kaikkeen’. Entä jos haluni toipumiseen ja kuntoutumiseen olisi jostakin syystä lopahtanut ja olisin antanut periksi ’kyvyttömyydelleni’ ja sosiaaliselle eristäytymiselleni. Olisihan ollut helppo sanoa itselleen, että en nyt objektiivisesti ottaenkaan kykene tekemään normaaleja asioita eikä tämä toipumiseni sitä paitsi näytä ketään kiinnostavankaan! Toisaalta kipujen väheneminen, fyysisen toimintakyvyn asteittainen paraneminen ja merkitykselliset kokemukset liikunnasta lisäsivät uskoani kuntoutumiseen.

Olennaista on kuitenkin se, mihin asettaa tavoitteensa kuntoutumisessa. Jos rima on liian alhaalla, ei tietyn toipumisvaiheen jälkeen ole motivaatiota jatkaa systemaattista kuntoutumista liikkumalla ellei se ole ollut rutiinina. Jos taas rima on liian ylhäällä, voi syntyä turhaumaa, jonka seurauksena saattaa ’lyödä läskiksi’. Ja se taas hyvin nopeasti kostautuu tällaisessa toipumisprosessissa – leikkaushaava ja siinä vahingoittuneet kudokset jäävät helposti turvonneiksi vaikeuttaen liikkumista ja haitaten lihasten vahvistumista. Nämä tuntemukset olivat itse asiassa vahvoja pitkään eivätkä ne ole vieläkään täysin hävinneet. Luulen, että ilman aktiivista liikkumista turvotuksen ja jäykkyyden tuntemukset olisivat olleet paljon pahempia.

Kolmen kuukauden jälkeen tilanne oli kuitenkin se, että edellä kuvatulla tavalla tekemäni itsearvioinnit toimintakyvyistäni, toimijuuden modaliteeteistäni ja kokemuksellisuuksistani olivat ikään kuin tulleet huippuunsa. Mikä olikin luonnollista, koska olin saavuttanut asettamani toipumistavoitteet lähes täydellisesti. Minun olisikin pitänyt asettaa rima korkeammalle eli nähdä se, minkälainen tilanteen pitäisi olla täydellisen kuntoutumisen jälkeen. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/12VKOATOIPUMISTA2012.pdf)

Riman uuden asettamisen teinkin kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen, kun ’kalibroin’ toimintakykyni, toimijuuteni ja kokemuksellisuuteni suhteuttaen sen hetkisen tilanteen vuoden 2010 tilanteeseen. Itsearviointi, jonka tein liikuntalajeittain, osoitti erittäin selvästi sen, että vaikka tilanne oli monessa suhteessa erittäin hyvä, niin vertailu tilanteeseen, jolloin lonkkavaivat vasta alkoivat toden teolla, paljasti paljon kehitettävää. Toimintakykyisyyteni oli heikentynyt kahdessa vuodessa niin lajien sisällä kuin kaikki lajit mukaan lukienkin selvästi. Joitakin liikuntalajeja en pystynyt tai en uskaltanut vielä kokeillakaan, mikä selittää tietysti paljon keskiarvoja, mutta myös yksittäisten liikuntamuotojen sisällä oli tapahtunut heikentymistä. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/6KKKUNTOUTUMISTA2012.pdf)

Tällainen vertailu aukaisee hyvin silmät sille, että toimintakykymme todellakin muuttuu eri syistä. Ikääntyminen voi selittää joitakin muutoksia, mutta syy voi olla myös nivelten ’rappeutumisessa’ tai siinä, että treenaamme vähemmän. Oman negatiivisen muutoksen selittäjä oli tietysti tuo lonkkavaiva ja toisaalta sitten tietysti leikkaus. Mutta ilman tällaista vuosivertailua olisin voinut määritellä tavoitteeni väärin. Se nimittäin sai aikaan sen, että motiivini harjoitella kasvoi, vaikka kuntoutumiseni oli monessa suhteessa edennytkin hyvin. Ymmärsin, että tässä on vielä pitkä tie siihen, missä olin vielä pari vuotta sitten. Suhteellisuudentajun puute tuli tässäkin esille. Jos emme osaa verrata omaa tilannettamme toisiin tai toisiin omiin tilanteisiimme, kadotamme perspektiivin itsellemme tärkeisiinkin asioihin.

Nyt vuosi leikkauksen jälkeen tilanteeni on toimintakykyjen suhteen se, että en usko edellisen kaltaisten arviointien enää tuottavan merkittävää lisäinformaatiota. Toimintakykyhän on käsitteenäkin sellainen, että se viittaa ikään kuin resurssiin, jonka tai joiden ansiosta kykenemme sitten ’todellisiin suorituksiin’. Hyvä toimintakyky on ikään kuin perustaso, jolta voi ponnistaa eriytyneempien tavoitteiden kimppuun. Leikkauksen vuoksi fyysinen toimintakykyni ei ole napakymppi, koska lonkan kaikki lihakset eivät vielä ihan täydellisesti toimikaan kaikissa liikkeissä. Mutta hyvin lähellä olen. Leikkaus ei myöskään enää vaikuta sen enempää psyykkiseen, sosiaaliseen tai kokemukselliseenkaan toimintakykyyni heikentävästi. Päinvastoin saattaa olla, että kuntoutuminen on vahvistanut toimintakykyäni, koska olen läpäissyt tai selvittänyt tämän haasteen kunnialla.

Toimijuuteni voisi aina olla parempi, se on selvää. Leikkaus ei kuitenkaan enää ole syynä tai tekosyynä sille, jos en saavuta kaikkia tavoitteitani. Syyt voivat löytyä jostain muualta, mutta ne eivät ole tämän kirjoituksen kohteena. Toimintakyky- ja toimijuustarkasteluista onkin eniten hyötyä silloin, kun jompikumpi tai kummatkin ovat väliaikaisesti tai pysyvästi heikentyneet. Silloin niiden testaaminen ja itsearviointi tuottaa erittäinkin hyödyllistä tietoa siitä, missä mennään, mitä täytyisi tehdä ja mihin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Itse hyödyin eniten siitä, että huomasin sosiaalisen – ja samalla kokemuksellisen – toimintakykyni laskeneen leikkauksen jälkeisen eristäytymisen aikana. Ymmärsin hakeutua toisten seuraan ja osasin pitää sitä tärkeänä tavoitteena. Toinen ahaa-elämys syntyi siitä, että tavoitteita pitää tarkentaa toipumisen ja kuntoutumisen edetessä. Aluksi on hyvä, että toipumistavoite on keskeinen, ettei aseta liian suuria odotuksia toiminnalleen. Myöhemmin on kuitenkin tehtävä muutoksia tavoitteissa, ettei kuntoutuminen jää junnaamaan paikoillaan. Tavoitteiden täyttyminen vaikuttaa tavoitteen saavuttamisen halun vähenemiseen eikä se pakota oppimaan uutta tai luomaan kuntoutumisrutiineja. Mutta, kuten sanottu, tällä hetkellä ei ole suurempaa syytä tehdä samanlaisia toimintakyky- tai toimijuusarviointeja, joita tein vielä kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen. Sen sijaan kokemuksellisuuksiin täytyy vielä palata tarkemmin.

Jo neljäs luminen talvi peräkkäin täällä etelässä. Harvoin olen ehtinyt hiihtää yli 400 kilometriä tammikuun loppuun mennessä. Pitkiä lenkkejä on kuitenkin takana vasta kaksi. Viime vuonna tähän aikaan linkkasin kyynärsauvojen kanssa ja liikuntatulevaisuuteni oli vielä hämärän peitossa.Siksi en nyt valitakaan, vaikka hiihto olikin tänään todella nihkeää. Uusi lumi ei oikein luistanut eikä pitokaan ollut parasta A-luokkaa. Kaiken lisäksi edellinen lenkki luistellen meni todella kevyesti ja aikamoista vauhtiakin. Hiihtäminen onkin hyvä laji nöyryyden opetteluun!

Tänään käyn blogissani läpi leikkauksen jälkeisen vuoden liikkumiseni tavoitteet, liikuntamuodot ja -määrät ja annan lopuksi vähän suosituksiakin. Ehkä tästä tarkastelusta on hyötyä muillekin kuntoutujille – yksi mahdollinen malli kuntoutumiselle se ainakin on.

Kuntoutuminen liikkumisena

Lonkkanivelproteesileikkauksesta toipumisen, mutta varsinkin kuntoutumisen, keskeinen ydin on tietysti siinä, miten leikkauksessa vaurioituneet lihakset ja muut kudokset sekä uusi proteesi toimivat liikkeessä. Lähtökohta leikkauksen jälkeen on se, että kyseinen jalka on joutunut suuren operaation kohteeksi, jota ei voi verrata tavallisiin lihasvammoihin, kuten venähdyksiin tai revähdyksiin. Vertauskohtana voisi olla reisiluun murtumisesta toipuminen ja kuntoutuminen. Hyvänä puolena on se, että luiden pitäisi proteesileikkauksen jälkeen olla kuitenkin ehjät ja proteesin pitäisi mahdollistaa nivelen lähes normaali liike ja liikkumisen kivuttomuus.

Lihasten ja noin 30 cm:iä pitkän leikkaushaavan paraneminen on kuitenkin suuresti kiinni liikkumisesta. Paraneminen ei kuitenkaan vielä merkitse sitä, että jalka toimisi hyvin – monet nivelproteesileikkauksissa olleet liikkuvat leikkauksesta huolimatta huonosti. Tarvitaankin systemaattista kuntoutusta, mikä arjessa tarkoittaa monipuolista liikkumista lähes päivittäin. Toki kuntoutumista voi edistää esimerkiksi käyttämällä fysioterapeuttien palveluja tai osallistumalla kuntoutus- tai jumpparyhmiin, joissa erityisesti vahvistetaan leikkauksessa heikentyneitä lihaksia.

Itse halusin kuntoutua ilman erityistä apua, jotta saisin tietää, millä ehdoin se voi onnistua. Samalla otin tietoisen riskin, koska olisinhan voinut myös epäonnistua kokeessani. Takaporttina pidin sitä, että voisin milloin tahansa aloittaa fysioterapian, jos tilanne sitä vaatisi. Jos kivut olisivat liian kovat tai jos toipuminen/kuntoutuminen ei edistyisi riittävän hyvin. Noin viikko leikkauksen jälkeen minulla oli muutaman päivän ajan sellainen tunne, että voisin tarvita tukea tai ainakin tietoa siitä, ovatko tuntemukseni ’oikeita’. Lonkkanivel tuntui oudolta ja lihakset olivat kipeitä. Kudokset turposivat ja jalkaterä oli yhtä mustelmaa. En kuitenkaan ollut yhteydessä edes leikanneeseen sairaalaan. Kehotan kylläkin muita niin tekemään, jos tuntuu, että toipuminen ei suju suunnitelmien mukaisesti.

Omaa liikkumistani ei voi pitää esimerkkinä kellekään sellaisenaan. Siinä on kuitenkin monia elementtejä, jotka kannattaa ottaa huomioon omassa liikkumisessaan leikkauksen jälkeen. Ensinnäkin on tärkeää, että pyrkii liikkumaan niin kuin aina ennenkin. Jos ei kuitenkaan siihen jostakin syystä kykene, niin kannattaa miettiä, mitä pitäisi tehdä enemmän tai toisin kuin aiemmin. Ei myöskään haittaa se, että tavoittelee parempaa liikkumista ja määrällisestikin useammin toistuvaa liikkumista. Leikkaus usein vaatiikin liikunnan muotojen vaihtamista ainakin tilapäisesti, mutta se myös usein antaa mahdollisuuden liikkua aivan eri tavoin, kun liikerajoitukset ja kivut vähenevät tai häipyvät kokonaan.

Oma liikuntaharrastukseni oli ennen leikkaustakin varsin monipuolinen, joten minulle riitti tavoitteeksi se, että pystyn jatkamaan liikkumista samalla tavoin kuin aiemmin. Sekin oli tietysti leikkauksen jälkeen kysymysmerkki, koska en tiennyt voisinko tai edes saisinko pelata sulka- tai jalkapalloa leikkauksen jälkeen. Olin toki asiaa kysellyt sekä ortopediltä että kirurgilta, mutta kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään ehdottoman varmaa. Hämärän peitossa oli tietysti myös se, milloin kykenisin kävelemään ilman sauvoja, ehtisinkö hiihtää talven aikana tai miten jalka tai muut vartalon osat reagoisivat proteesiin ja siihen, että liikeradat väistämättä jonkin verran muuttuisivat aiemmasta. Paljon oli epäselvää leikkauksen jälkeen.

Minulla oli kuitenkin selvät tavoitteet liikkumiselleni eli aioin kokeilla kaikkia itselleni tuttuja liikuntamuotoja sitten, kun tuntisin olevani niihin valmis. En yhtään aiemmin, mutta en myöskään yhtään myöhemmin. Käännekohtiin pureutuneessa tarinassani tuli selväksi se, miten onnistuin tuossa tavoitteessani eri liikuntamuotojen suhteen. Hiihtämään aloitin yllättävän nopeasti, ja se (luistelutyylillä) sujui varsin hyvin. Paljon paremmin kuin kävely, juoksusta puhumattakaan. Pyöräily (ensin kuntopyörällä) onnistui myös hyvin, samoin vesijuoksu ja erilaiset jumpat. Myös kuntosalilla pystyin toimimaan aika nopeasti.

Juokseminen, hypyt ja palloilut tulivat kuvaan mukaan maltillisesti ehkä sulkapalloa lukuun ottamatta. Sitä aloin pelata aika aikaisessa vaiheessa, mutta varsin varovaisesti. Täytyy kuitenkin sen verran varoittaa, että en yleisesti ottaen suosittele sulkapalloa ainakaan ennen kuin on kulunut yli puoli vuotta leikkauksesta. Silloinkin suurta harkintaa noudattaen. Loppujen lopuksi kuitenkin pystyin ennen vuoden umpeutumista toteuttamaan tavoitteeni erittäin hyvin.

Vaikka en siis suosittele ottamaan suoraan mallia tästä omasta liikkumisestani, niin vertaistukea antaa usein myös se, että voi verrata omaa toimintaansa jonkun toisen toimintaan. Ja sikälihän tämä minun esimerkkini on hyvä, että se on konkreettisesti toteutettu tapa liikkua, joka myös toimi erittäin hyvin. Varmasti olisin voinut olla tehokkaampi ja olisin voinut kuntouttaa juuri leikkauksessa kärsineitä lihaksia viisaamminkin, mutta olisinko jaksanut sellaisen ohjelman toteuttaa, on erittäin hyvä kysymys. Kuntoutuksessa, kuten myös valmentautumisessa, onkin erittäin tärkeää se, että ohjelman voi toteuttaa. Omassa kuntoutumisessani ei oikeastaan ollutkaan mitään ohjelmaa, vaan pyrin liikkumaan niin kuin aina ennenkin. Joitain eroja aiempiin vuosiin tietysti tuli, mutta ne eivät olleet sellaisia, jotka olisivat vaatineen minulta liikaa.

Tarkastelen seuraavassa omaa liikkumistani – liikunnan määriä, liikuntamuotoja ja niiden suhdetta toisiinsa. Vuoden aikana liikuin yhteensä 477 tuntia, mikä tekee keskimäärin yhdeksän tuntia viikossa ja 78 minuuttia päivässä. Määrä ei ole mahdoton, mutta ei kuitenkaan ihan helppokaan toteutettavaksi. ’Lepopäiviä’ ei voi olla ainakaan kovin monta peräkkäin ja hyvä onkin, että liikunta on säännöllistä ja mahdollisuuksien mukaan päivittäistä. Ainakin jumpata kannattaa joka ikinen päivä!

Liikkumisen määriä voi myös laskea kilometreinä. Näin tehden etenin vuoden aikana yhteensä 2373 kilometriä eli 46 km viikossa ja 6,5 km päivässä hiihtäen (653 km), kävellen tai juosten (623 km) ja pyöräillen (1078 km). Nämä luvut ovat aika lailla vakioita minulle, vaikka pyöräilykilometrejä tulikin jonkin verran normaalia vähemmän. Leikkauksesta kuntoutumisen kannalta helpointa olisi kuitenkin ollut juuri (kunto)pyöräily ja vesijuoksu, joita lämpimästi suosittelen. Päädyin kuitenkin itselleni tuttuihin liikuntamuotoihin, vaikka niissä riskejä oli ehkä enemmän. Pystyin kuitenkin luisteluhiihtämään melko nopeasti leikkauksen jälkeen ja sen tekniikka pakottaa harjoittamaan tasapainoa ja koordinaatiota juuri lonkan alueella. Reiden yläosan lihakset ja pakarathan tekevät paljon työtä juuri luisteluhiihdossa.

Kävely ja varsinkin juokseminen oli pitkään vaivalloista. Kävelykyky on kuitenkin ihmiselle oleellinen asia. Siksi kävelin mahdollisimman paljon ja aloitin juoksemisen heti, kun se oli mahdollista. Aloitin kuitenkin varovaisesti tehden lyhyitä matkoja ja kävely-juoksu –yhdistelmiä. Jumppasin myös hyvin aina kävely- tai juoksulenkin jälkeen, ettei jalkoihin tulisi rasitusvammoja. Panostinkin toipumisen ja kuntoutumisen aikana erityisesti lihaskuntoharjoituksiin ja lihashuoltoon, vaikka en hieronnoissa tai fysioterapiassa käynytkään. Iso osa oli tietysti normaaleja ruumiillisia töitä, kuten piha-, puu- ja maalaushommia, mutta hyvin säännöllisesti myös tein omia jumppiani. Kuntosalilla olisin voinut käydä enemmänkin. Lihaskuntoharjoitteluun painottaminen näkyy myös harjoittelun määrässä, sillä tunteja kertyi yhteensä 157 vuodessa, mikä on noin kolme tuntia viikossa. Koko vuoden harjoittelusta se vei kolmasosan, kun kestävyyslajit – hiihto, pyöräily ja kävely-juoksu – kattoivat reilu 60 prosenttia ja palloilu kuutisen prosenttia kaikesta liikkumisesta.

Mielenkiintoa voi herättää myös se, miten monta kertaa mitäkin liikuntamuotoa tulee vuoden aikana harjoitettua. Kävelemässä tai juoksemassa kävin yhteensä 152 päivänä. Huomattava on tosin se, että ihan lyhyitä kävelymatkoja en aina noteerannut, mutta toipumisen alussa toki merkitsin kilometrinkin taivalluksen. Keskimäärin kävelin tai juoksin neljän kilometrin lenkin, mikä kertoo myös siitä, etteivät matkat kovin pitkiä olleet. Hiihtoreissuja tein 44 kertaa eli puolentoista kuukauden verran. Pyöräilykertoja kertyi puolestaan 76 kappaletta. Kummassakin lajissa kertamatkat olivat 15 kilometrin luokkaa. Eli ihan lyhyitä lenkkejä ei tullut tehtyä. Lihaskuntotreenejä kirjautui todella paljon, koska jumppasin melkein joka päivä. Määrävaihtelut olivat kymmenestä minuutista tuntikausiin. Tosin en merkinnyt ’harjoitteluksi’ kuin korkeintaan kolme tuntia päivässä, vaikka joskus saatoin maalata seinää koko päivän.

Seuraavassa yhteenveto liikkumisestani leikkauksen jälkeisen vuoden aikana taulukkomuodossa:

Voiko tästä tehdä liikuntasuosituksia? Ainakin sen, että tällainen liikunta tepsi minulle hyvin ellei erinomaisesti. Toipuminen ja kuntoutuminen etenivät melko suoraviivaisesti koko ajan. Takapakkeja ei tullut oikeastaan lainkaan.  Sain myös harjoittaa liikuntamuotoja, joista pidin entuudestaan paljon ja joihin minulla oli hyviä rutiineja ja osaamistakin. Kaiken lisäksi kehityin omasta mielestäni sekä hiihtotekniikassa että varsinkin kävely ja juoksu tuntuvat nyt paremmilta kuin pitkään aikaan. Leikkauksenkin ansiosta kipuja ei tullut juuri lainkaan ja sain kävely- ja juoksuasentoni entistä paremmaksi ja tasapainoisemmaksi. Tähän auttoi paljon tuo mainitsemani säännöllinen lihasten ja nivelten vahvistaminen.

Määrällisiä suosituksia on vaikea antaa, koska ihmisten tavoitteet liikkumisen suhteen vaihtelevat paljon. Kestävyystyyppistä liikuntaa ei keskivertoihminen tarvitse niin paljon kuin minä pysyäkseen kohtuullisessa kunnossa – tosin esimerkiksi tuhannen kilometrin pyöräily ei ole vuoden aikana mikään kovin suuri saavutus. Kävely ja hiihto ovat myös erinomaisia lihasvoimaa ja tasapainoa kehittäviä lajeja. Ja kävellähän aina täytyy. Lihaskuntotyyppistä harjoittelua kyllä suosittelen päivittäiseksi hyväksi rutiiniksi. Parempi jumpata vaikka viisi minuuttia kuin jättää se väliin. Erityisesti suosittelen lonkkanivelen liikkuvuutta ja lihasvoimaa ja –koordinaatiota lisääviä helpohkoja harjoituksia.

Jalkaa voi nostella eteen, taakse sivulle ja viistoon. Itse tein esimerkiksi kymmenen nostoa eri suuntiin,, mutta vähempikin riittää aluksi. Säännöllisesti tein myös luisteluhiihtoimitaatiota eli siirsin painoa polven päälle sivulle ja nousin sieltä joustavasti ylös. Aluksi tuo oli aika vaikeaa, mutta kun lonkka- ja polvinivelen pienet lihakset aktivoituivat ja vahvistuivat, niin liikkeestä tuli aika joustava. Se myös samalla venyttää reiden lähentäjiä, jotka kiristyvät helposti. Tein myös (syvä)kyykkyjä suoraan alaspäin joustaen samalla sekä polvista että lonkasta. Tasapainoa harjoitin yhdellä jalalla joustoja tehden eli menin niin kyykkyyn kuin pääsin ja tein myös vaakoja ym. asentoja, jotta tasapaino paranisi. Pääperiaatteena ei siis oikeastaan ollut hankkia voimaa, vaan lihasten koordinaatiota ja tasapainoa sekä niiden joustavuutta. Aika vähän tein perinteistä venyttelyä, vaan pyrin siihen, että lihakset toimivat koko ajan aktiivisesti. Helppoa kuin heinänteko… ja silti monelle niin vaikeaa ellei jopa mahdotonta!

Bloggaaminen on vaativa laji – suunnitelmien pitäminen on vaikeaa, kun bloggaus on kiinni omasta ajasta ja viitseliäisyydestä. Pitäisi kai olla viikottainen ‘bloggausvuoro’, joka pakottaisi tekemään tekstiä aivan kuten sulkisvuoro pakottaa pelaamaan.

Olen kuitenkin pikkuhiljaa kirjoittanut raporttia lonkkaleikkauksesta toipumisestani ja kuntoutumisestani, josta nyt tänään julkaisen ensimmäisen osan. Se on käännekohtatarina eli yritän kertoa toipumisessani ja kuntoutumisessani tapahtuneista isommista käänteistä. Jatkan myöhemmin sekä tätä tarinaa että ‘miksiliikun’ -sarjaani, jossa käyn läpi erilaisia (liikunta)sosiologisia käsitteitä, joilla liikkumista ja urheilemista on kuvattu, jäsennetty ja yritetty ymmärtää.

Toissapäivänä kävin hiihtämässä vajaan 40 kilsan lenkin, jonka aion uusia tänään. Kilometrejä on takana yhteensä vähän yli 300. Tästä tullee aika hyvä hiihtotalvi. Hiihtelemisiin…

Lonkalta meni – vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen

Vasen lonkkani leikattiin 14. tammikuuta 2012. Lonkkaan asennettiin proteesi, jossa on keraamiset pinnat lonkkaluun kupissa ja reisiluuta markkeeraavan proteesin päässä. Proteesi on upotettu reisiluun sisään. Leikkaus tehtiin ’takaa’ eli sivusta takapuolen ja reiden yläosan kohdilta (kuva). Leikkauksessa vioitettiin pakaralihasta ja musculus piriformis (päärynänmuotoinen lihas) katkaistiin. Leikkausarpi oli noin 30 cm pitkä. Käsittääkseni kyseessä oli melko tavanomainen lonkkanivelleikkaus. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-414-20012012TOIPUMINEN1VKO.pdf)

Leikkaus ei tietenkään ole tässä kertomuksessani pääosassa, sillä en muista siitä mitään, vaikka olisinkin halunnut olla tajuissani operaation ajan. Nukahdin kuin lapsi, vaikka minua ei ollut tarkoitus nukuttaakaan. Ehkä se oli hyväkin – poraamiset, sahaamiset ja hakkaamiset ovat kuulemma aika karskin kuuloisia. Jo kyynärpääni raudoittaminen oli aikanaan aikamoista pajahommaa. Pääosaa tässä jutussa esittääkin se, miten toipumiseni ja kuntoutumiseni on tapahtunut tämän vuoden aikana.

Lonkkavaivojeni tarina: aika ennen leikkausta

Aluksi lienee kuitenkin palattava hiukan aikaan ennen leikkausta. Lonkkakulumapotilaaksi olin aika nuori, vain 51-vuotias. Syytä aina kysytään, en kuitenkaan osaa siihen yksiselitteisesti vastata. Varmaankin jalkojeni eripituisuus vaikutti, mutta ehkä myös aktiivinen urheilu- ja liikuntaharrastuneisuuteni oli jotenkin taustalla. Ortopedini tosin sanoi, että liikuntaa on tässä turha syyttää – eripituisuus olisi johtanut leikkaustarpeeseen ennemmin tai myöhemmin. Se oli tietysti mukava kuulla.

Oireistakin aina tiedustellaan. Sanoisin, että tähän liittyvät oireet näkyivät ensin polvissa. Jouduin lopettamaan jalkapallon pelaamisen 23-vuotiaana vasemman polven kipeytymisen takia. Noin kolmikymppisenä siitä leikattiin tai hiottiin polvilumpion rosoista, kulunutta pintaa tasaisemmaksi (diagnoosi: kondromalasia patellae). Silti polvet olivat keski-iässä riesanani kipeytyen helpohkosti.

Nelikymppisenä hankin pohjalliset, jolla tasoitettiin jalkojeni eripituisuutta ja aloin myös harrastamaan enemmän raskaampaa liikuntaa, mutta myös lihaskuntotreenejä juuri jalkoihin kohdistuen. Pikkuhiljaa polvet alkoivatkin kestää harjoittelua, myös kovempaa juoksua ja säännöllisempää palloilua. Olin pelannut sulkapalloa kivuista huolimatta kerran viikossa koko ajan. Lopulta polvet kestivät senkin, että osallistuin veteraaniyleisurheilukisoihinkin 100 metrille ja pituushyppyyn. Harjoittelua paikat – lihakset – eivät kuitenkaan oikein kestäneet.

Lonkka ei vaivannut, mutta erilaiset kivut oikean pohkeen sivussa, alaselässä varsinkin oikealla puolella ja myös oikeassa reidessä pahenivat pikku hiljaa ehkä 45 ikävuoden jälkeen. Kävin pari kertaa lääkärissäkin valittamassa selkää ja lievä skolioosi sieltä löytyikin. Jumppasin enemmän ja liikuin säännöllisesti, koska pahinta oli istuminen – varsinkin kokouksissa. Yöunet alkoivat keskeytyä, kun heräsin erilaisiin kipuihin jaloissa ja selässä. Muutama vuosi sitten alkoi kausi, jolloin voimistelin ja rentoutin itseäni monta kertaa viikossa keskellä yötä saadakseni nukkua. Joskus käytin kipulääkkeitä, joita kuitenkin yritin välttää enkä ottanut kuin pahimpiin kipuihin.

Toisaalta siis tilanteeni parani ja toisaalta heikkeni. Urheilijatyyppinä en pitänyt ongelmiani kuitenkaan liian pahoina, vaan suhtauduin niihin haasteena, jonka halusin selättää. Kivut itse asiassa lisäsivät motivaatiotani liikkua ja kehittää keinoja ongelmien voittamiseksi. Jonkin verran käytin fysioterapeuttien palveluja, mutta hekään eivät keksineet yksiselitteistä syytä tai hoitokeinoa vaivoihini. Joku oli varma siitä, että perussyy on selässä, toinen ehdotti jalkateriä ja kolmas lihastasapainon huonoutta. Välillä olinkin kyllä aikamoinen puupökkelö. Liikkumiseni oli pääasiassa kestävyystyyppistä eli pyöräilyä, hiihtoa, (sauva)kävelyä, minkä lisäksi jonkin verran palloilua ja lihaskuntoharjoittelua ja jumppaa ja juoksua.

Luulen, että yksi käännekohta tapahtui reilu kolme vuotta ennen leikkausta, kun kesken sählypelin suoran juoksun tunsin, että vasemman reiden lähentäjälihas ikään kuin löystyi yhtäkkisesti. Se tuntui oudolta, ei revähdykseltä eikä venähdykseltä eikä krampiltakaan. Se ei tuottanut kipua, vaan vain oudon voimattomuuden tunteen sisäreidessä. Vähän samankaltainen, mutta kivuliaampi tapaus sattui puolitoistavuotta myöhemmin jalkapallopelissä. Ja siitä muutama kuukausi myöhemmin aloin kaatumaan mystisesti sekä jalkapallo- että sulkapallopeleissä näennäisesti ilman syytä. Kipuakaan en oikeastaan ehtinyt tuntea, kun vasen jalka vain yhtäkkisesti ’meni alta pois’. Silloin olin jo vakuuttunut, että kaikki ei ole nyt ihan oikein.

Jatkoin kuitenkin liikkumistani, vaikka lopetinkin jalkapallon pelaamisen ja yleisurheilun turvallisuussyistä. Mitään yksittäistä syytähän ei lääkäriltä eikä fysioterapeuteilta tähän vaivaani löytynyt. Päätin vain harjoitella fiksummin ja varovaisemmin. Selän jäykkyys vain lisääntyi ja kipuja oli jatkuvasti vähän enemmän. Lopulta vajaa vuosi ennen leikkausta vasen lonkka kipeytyi eikä se erinäisten hoitojen, jumppaamisen ja särkylääkkeiden käytönkään jälkeen tuntunut paranevan ollenkaan. Reiden etuosan lihakset ja reiden lähentäjät olivat kipeät, samoin kylki ja pakarankin puolelta jonkin verran. Kipua ei kuitenkaan voinut kovin tarkasti paikantaa mihinkään. Lopulta päätin mennä magneettikuvaukseen.

Kuvista näkyikin heti, mistä asia kiikasti. Lonkkanivel oli kulunut ja siihen oli tullut luun liikakasvua. Käytännössä jalkani ei enää taipunut sisäänpäin yli jalkojen välisen keskilinjan eli se oli ’hitsautunut’ kiinni. Reisiluu ei yksinkertaisesti mahtunut kääntymään lonkkaluun kupissa tuohon suuntaan, mikä oli ortopedinkin helppo todeta. Outoa ja vähän noloakin oli se, että en ollut asiaa itse huomannut. Kaiketi sitä sopeutuu vajavaisuuteensa helposti tai sitten käänsin aina koko vartaloani jalan mukana niin, että en vain kohdannut tuota ilmiselvää liikerajoittuneisuuttani. Muuta selitystä en ’sokeudelleni’ keksi.

Lonkassa oli myös tulehdus, joka hoidettiin pois kortisonilla ja kipulääkekuurilla muutamassa viikossa. Tällöin aikaa leikkaukseen oli reilu kuusi kuukautta, mikä selittyy tietysti sillä, että sain työterveyshuollon ortopediltäni lähetteen leikkaukseen ja valitsin julkisen sairaalan leikkauspaikakseni. Valintaani vaikuttivat monet seikat eli hinnan lisäksi se, että olin saanut selville, että Peijaksen sairaalaan oli keskitetty eteläisen alueen paras ammattitaito ja se, että minulla ei kuitenkaan ollut mikään hengenhätä leikkaukseen. Ja olisin voinut periaatteessa vielä siirtääkin leikkausta myöhempiin vuosiin, jos siltä olisi tuntunut. Jonoon pääsin kesäkuussa 2011 ja leikkaukseen pääsin hoitotakuun ansiosta alle kuudessa kuukaudessa.

Tämä kuuden kuukauden odotus olikin itse asiassa hyvin järkevä valinta, sillä ehdin sekä kuntouttaa itseäni leikkausta varten että sopeutua henkisesti ajatukseen niin leikkauksesta, toipumisen mahdollisesta hitaudesta että jopa siitä, että leikkaus ei välttämättä onnistuisikaan.

Päätin, että jatkan liikkumistani entiseen tahtiin – jalkapalloa pelailin tai harjoittelin vain vähän, yleisurheilua en ollenkaan. Lisäsin erilaisia jumppia, jotka vahvistivat ja notkistivat lonkkaniveltä, mutta myös muista niveliä. En edes oikein tiedä tai muista, mistä keksin aloittaa joustoihin ja kaikkien mahdollisten nivelten yli menevien lihasten jumppaamisen. Varmasti se liittyi jotenkin tanssitunneilla oppimiini liikkeisiin, rentoutusharjoituksiini, taichihin, pilatekseen, joogaan ja fysioterapeuttien manuaaliterapioihin, mutta mitään niistähän tämä oma jumppani ei oikeastaan ole. Annoinkin jumpalle nimeksi Art-chi jumppa.

Sama asia voi näyttäytyä hyvin erilaisena, kun näkökulmaa hiukan muutetaan. Edellä läksin kuvaamaan liikkumistani lonkkanivelvaivaisen perspektiivistä, joka on hyvin erilainen kuin se, mikä aukenee, kun katsotaan asiaa vaikkapa puhtaasti liikkumisen kautta. Toki lonkkaongelmani heijastuivat melko paljon myös liikkumiseeni, sen laatuun ja jonkin verran määriinkin. Tosin vasta viimeisen vuoden ja viimeisten kuukausien aikana muutos oli selvä.  Tarkempaa tietoa omasta liikkumisestani leikkausta edeltävinä vuosina ja kuukausina löytyy seuraavien linkkien alta.  (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/29122011LIIKUNTAKATSAUS1V.pdf) ja (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/30122011LIIKUNTAKATSAUS5V.pdf)

Vuosi proteesin kanssa – käännekohtia kuntoutuksessa

Tämän tarinan voisi kertoa jännityskertomuksena, jonka lopputulema ja kliimaksi paljastuisivat vasta aivan viime riveillä. Petän kuitenkin kaunokirjallisuuden ystävät ja aloitan antikliimaksilla: kuntoutumiseni onnistui hyvin, olen erittäin tyytyväinen tilanteeseeni nyt vuosi leikkauksen jälkeen. Kipuja ei ole lainkaan, pystyn harrastamaan melkein kaikenlaista liikuntaa ja olen kaiken lisäksi notkeampi ja monin tavoin voimaakkaampikin kuin koskaan aikuisiässä. Toinen antikliimaksi vielä tähän päälle: leikkaus teki tämän mahdolliseksi, mutta pelkkä leikkaus ilman omaa aktiivisuuttani ei olisi todennäköisesti johtanut juuri mihinkään. Kipujen vähenemiseen se tosin vaikutti.

Mutta vaikka lopputulos on nyt alustavasti tiedossa, niin ei tarina silti ole vailla jännitystä ja mielenkiintoa – miten tähän on tultu ja mitä olen tehnyt, että asiat ovat näin hyvin? Siihen ei ole ehkä tarvittu verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta kylläkin säännöllistä liikuntaa, rohkeutta kohdata kipuja ja uusia oivalluksia omasta liikkumisesta. En myöskään vähättele sitä, miten vaikeaa on motivoida itsensä toipumisen ja kuntoutumisen aikana ja miten erilaiset kokemukset, toimintakyvyt ja toimijuudet tulee ottaa huomioon, kun kuka tahansa meistä yrittää toipua tai kuntoutua oli syy kuntoutumistarpeeseen mikä tahansa.

Tarkoitukseni onkin vahvistaa jokaisen kuntoutujan kykyjä kuntouttaa itseään. Omaa tarinaani kannattaa lukea esimerkinomaisesti vertaistukena eikä suorana mallina siitä, miten itse kunkin pitäisi asiat tehdä. Jokaisen on löydettävä oma tapansa kuntoutumiseen ja itsensä motivoimiseen omasta arjestaan ja lähipiiristään. Uskon, että oman tarinani kertominen, tarkka dokumentaationi toipumisen ja kuntoutumisen edistymisestä ja varsinkin tässä käyttämäni kuntoutumista tukevat näkökulmat ja käsitteet ovat hyödyllisiä sekä (lonkka)leikkauksesta toipuville että muille kuntoutujille – ja varmaan niillekin, jotka valmentautuvat tai valmentavat toisia.

Mutta palataanpas nyt viime vuoden tammikuuhun ja lähdetään sieltä sängyn pohjalta heti leikkauksen jälkeen liikkeelle. Keskityn tässä käännekohtiin toipumisessa ja kuntoutumisessa, sillä blogikirjoituksissani dokumentoin varsinkin toipumisen ensimmäiset viikot varsin tarkasti. Nyt piirrän siis vuoden mittaisen kaaren, josta nostan näkyviin tärkeimmät tapahtumat ja kokemukset. Käytän aineistonani liikuntapäiväkirjaani, joka kertoo myös sen, miten monta päivää leikkauksesta mikin käänne kuntoutumisessani tapahtui. Se antanee jonkinlaisen vertailukohdan muille lonkkanivelleikkauksesta kuntoutuville.

”Lumitöitä aamulla ja leikkauksen jälkeen köpöttelyä keppien kanssa”, kirjoitin leikkauspäivänä liikuntapäiväkirjaani. Olin siis aamulla vielä ahkera kotitöissä eikä leikkauskaan estänyt liikkumistani, vaikka ilman kommelluksia tuo ensimmäisen päivän köpöttelyni ei mennytkään.

Ensimmäinen viikko lähti käyntiin hyvin, mutta innostuin ehkä vähän liikaa ja toipumisessa ilmeni pientä takapakkia viidentenä päivänä. ”Kävelyä 2-kepillä ja rentoutusta. Selvästi varovaisemmin kuin aiemmin.”, dokumentoin päiväkirjaani. Viikon jälkeen jalassa oli turvotusta jalkaterässä asti, kun veri ja nesteet valuivat alas (kuva). Muistan, että tuossa vaiheessa epäilin jopa tuhonneeni koko leikkauksen hyödyt liikkumalla liikaa. Proteesi tuntui oudolta, kipuja oli tavallista enemmän ja jalkakin oli rajun näköinen. Päiväkirjassani seitsemäntenä päivänä kuitenkin mainitsen, että tuskaa en tunne. (Koko viikon blogikirjoitukseni löytyvät sivulta:  https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-414-20012012TOIPUMINEN1VKO.pdf)

Ihan helppoja päiviä eivät tainneet olla nuo toisen viikon ensimmäiset päivätkään, sillä kymmenentenä päivänä ’lokini’ kertoo:” Pidän treenipaussia, että lihakset paranevat ja turvotus vähenee.” Kolmastoista päivä oli kuitenkin parempi, kuten jo edellisetkin päivät: ” Taas vähän parempaa, vaikka aamu oli aika jäykkää menoa.”  (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-521-27012012TOIPUMINEN2VKO.pdf)

Ensimmäiset päivät olivat toiveikkaita ja liikkuminen sujui yllättävän hyvin. Viidentenä päivänä tuli takapakkia ja sitä jatkui muutaman päivän. Puolentoista viikon jälkeen tilanne taas parani huomattavasti, vaikka 18. päivä kirjoitin: ”Tämä oli aika huono päivä.” Liikuntapäiväkirjani lyhyissä kommenteissa nousee esille sekä hyvät että huonot fiilikset, vaikka todellisuus ei ole niin mustavalkoinen. Blogeistani saa hyvän kuvan päivieni kulusta ja tuntemuksista. Yleisesti ottaen toipuminen oli aika armollista ja mukavaakin aikaa, vaikka erilaisia järjestelyjä se vaatikin. Tein myös artikkelin, jossa kuvasin tarkasti kaiken liikkumiseni, kipuni, särkylääkkeiden käytön ja mm. painon kehityksen ensimmäisten kahden viikon aikana. (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Arto-arkisto1.pdf)

Liikunnallisesti isompi asia tapahtui kolme ja puoli viikkoa leikkauksen jälkeen, kun kävelin reilun puolentoista kilometrin matkan kotiin kyynärsauvojen kanssa. ”Oikea kantapää kipeytyi. Yö ja päivä ilman lääkkeitä.” Vielä hienompaa ehkä oli tuo jälkimmäinen lause eli lopetin pikku hiljaa kokonaan lääkkeiden käytön.  Kuntosalille uskaltauduin kuukausi leikkauksen jälkeen. Ajoin kuntopyörää, sousin ja hiihdin salilaitteilla ja tein ’normaalit kuntosalijutut’ eli vatsa-, selkä-, käsi- ja jalkaliikkeet eri telineillä. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-62801-03022012TOIPUMINEN3VKO.pdf) ja (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-704-10022012TOIPUMINEN4VKO.pdf)

Muutama päivä myöhemmin tein ison ponnistuksen ja läksin ensimmäistä kertaa kaupunkiin seuraamaan tyttäreni penkkariajoja. Kävelin bussille, harhailin kaupungilla muutaman kilometrin autoletkan perässä ja kävelin vielä metrolta kotiin – yhteensä ehkä noin kuusi kilometriä sauvojen kanssa lumisessa ja liukkaassa kelissä. Sisukkaasti nousin myös liukuportaat asemilla ylös. Muistan ajatelleeni, että en ymmärrä ihmisiä, jotka viitsivät seisoa liukuportaissa. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/11-17022012TOIPUMINEN5VKO.pdf)

”Lumitöitä kaksi ja puoli tuntia, lähinnä lapiointia. Lonkat vähän jäykistyivät ja pikkasen oli kipujakin”, kirjoitin päivänä nro 37, kun pari päivää myöhemmin siellä luki ”Vesijuoksua 35 min, vähän uintia, lumitöitä ja rentoutusta. Sulkiksessakin.” Kuukausi leikkauksen jälkeen toipuminen alkoikin kääntyä kuntoutumiseksi, kun pääsin kuntosaliin, pidemmille kävelylenkeille ja tekemään lumitöitä. Sulkapalloa en vielä pelannut, mutta hakkasin palloa seinään ja jumppasin toisten pelatessa. Henkisesti oli kuitenkin hyvin tärkeää, että pääsin ’ihmisten ilmoille’. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/18-24022012TOIPUMINEN6VKO.pdf)

Kirjoitin myös tarkan yhteenvedon toipumisestani kuudessa viikossa, joka on se normaali sairasloma-aika. Artikkeliin kirjasin äskeistä paljon tarkemmin käännekohdat, kivun säätelyn, liikkumisessa tapahtuneet muutokset ja toipumisen kokemuksellisesta, toimintakyvyt ja toimijuuden huomioivista näkökulmista. (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-42PVTOIPARTIKKELI.pdf)

”Sotungissa vaimon kanssa. Hieno keli ja hiihtokin meni  yllättävän hyvin” (päivä 45). ”Malmilla yksin, ajoin autoa eka kerran leikkauksen jälkeen” (päivä 47) ja ”Kansanhiihtoa katsomassa Kansallisessa ’poikien’ kanssa” (päivä 49). Seitsemäs viikko leikkauksen jälkeen olikin oikea käännekohtaviikko. Aloitin hiihtämisen (luistelutyylillä), uskaltauduin auton rattiin ja rohkenin lähteä teatteriin istumaan 2,5 tunniksi. Näistä tuo viimeisin olikin fyysisesti vaikein suoritus, vaikka aihe – suomalaisen hiihdon dopinghistorian läpikäynti – oli sekin aika raastava.  (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/25.2.-2032012TOIPUMINEN7VKO.pdf)

Seuraavat viikot menivät pääosin hiihdellessä eikä fyysisessä kunnossakaan tapahtunut kovin suuria muutoksia. Kestävyyskuntoni tosin koheni merkittävästi hiihtämisen seurauksena. Lenkit pitenivät pikkuhiljaa ollen pian 20-30 kilometriä pitkiä. Perinteistä tyyliä en käyttänyt leikkauksen takia lainkaan, mutta luistelutyyliin leikkaus ei juuri vaikuttanut. Hiukan tarkempi täytyi tasapainon kanssa olla kuin tavallisesti. Vaikka fyysisiä käännekohtia ei seuraavina viikkoina tapahtunutkaan, niin kevättalvi oli tärkeää aikaa kuntoutumisen kannalta. Blogeissani kuvaan kokemuksiani ja mielialojani tuolta ajalta. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/3-9032012TOIPUMINEN8VKO.pdf) (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/10-16032012TOIPUMINEN9VKO.pdf)

Leikanneen kirurgin jälkitarkastus oli 64. leikkauksen jälkeisenä päivänä. Muutaman minuutin keskustelussa todettiin, että kaikki oli mennyt hyvin.  Lokikirjaan kirjasin seuraavaa: ”Jälkitarkastus. Kaikki ok, mutta lääkäri epäili, ettei juoksu tule koskaan onnistumaan.  Kuntosali.” Lääkäri tarkoitti lähinnä pitkän matkan juoksuja, joissa proteesi ei jousta ja lihakset kipeytyvät kovasti. Esimerkiksi jalkapallon peluuta hän ei kieltänyt; ei tosin suositellutkaan. Ajattelin, että kokeilen kaikkea ja katsotaan, mitä siitä seuraa. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/17-23032012TOIPUMINEN10VKO.pdf)

Kaksi ja puoli kuukautta leikkauksen jälkeen kokeilinkin rajojani uudelleen: ”Eka sulkis; aika hyvin meni. 4-peliä takakentältä, voitin jopa pari peliä, muutkin tasaisia. Liikkuminen vielä kankeaa.” (päivä 75). Jos oli hiihtäminen henkisesti tärkeä etappi, niin aivan mahtavalta tuntui se, että kykenin osallistumaan sulkapallon pelaamiseen kavereitteni kanssa. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/24-30032012TOIPUMINEN11VKO.pdf)

Melko tarkalleen kolme kuukautta leikkauksen jälkeen testasin lonkkaani tanssilattialla: ”50-vuotissynttäreillä rockia. Lonkka ‘lonksuu’, mutta kesti yllättävän hyvin tanssimisen.” (päivä 92). Voikin sanoa, että kolmen kuukauden jälkeen tilanne oli paljon parempi kuin olisin uskaltanut toivoa ennen leikkausta. Hiihto sujui, sulkapallokin onnistui ja tanssiliikkeetkään eivät olleet lainkaan mahdottomia. Fyysisesti tilanne oli jo aika hyvä – olinkin valmis palaamaan töihin, jonne ajoin pyörällä reilu kymmenen kilometriä ensimmäisen kerran 116 päivää leikkauksen jälkeen. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/31.3.-6042012TOIPUMINEN12VKO.pdf)

Mitään kovin erikoista ei kuntoutumisessani tapahtunutkaan pitkään aikaan. Seuraava merkittävä merkintä päiväkirjassani on 145. päivän kohdalla: ”Upeaa, sulkiksessa(kaan) ei lonkka enää vaivaa juuri lainkaan. Voitin pari erää yksin, vaikka väsytti hurjasti. Anaerobinen kunto on huono!” Tuo huomio anaerobisesta kunnosta on sikäli mielenkiintoinen, että tilanne on nyt vuoden jälkeenkin se, että väsyn normaalia helpommin, jos rasitus on kova eli syke nousee korkealle ja tulee happivelkaa. Näin ainakin itse tulkitsen asiaa. Luulen nyt, että asia ei johdukaan anaerobisesta kunnosta tai sen heikkoudesta, vaan myös leikkauksesta. Joudun todennäköisesti tekemään enemmän töitä hermolihasjärjestelmälläni kuin ennen leikkausta, joten se rasittuu ja rasittaa enemmän.

Kesän aikana tein aika paljon ruumiillista työtä eli pihahommia, puunhakkuuta ja seinien maalausta, jonka lisäksi keskityin juoksuun. Viisi kuukautta leikkauksen jälkeen (149. päivä) kirjoitin ”Juoksin jo jonkin verran, aika kiva juttu!” Viikko myöhemmin tekstini oli tämä ”Juoksin eka kertaa yhtäjaksoisesti kunnon lenkin. Jalka kesti hyvin! (päivä 156). Noin kuukausi (päivä 179) myöhemmin kirjasin seuraavaa ”Neljä kilometriä tasavauhtista juoksua, josta osa asvaltilla. Aika hyvin sujui juoksu, jalka ei kipeytynyt.” ja muutama päivä myöhemmin ”Vaimon kanssa, 70% vetoja. Ei tuntunut mahdottomalta… Puoli vuotta leikkauksesta! (päivä 183). Seuraavana päivänä uskalsin ottaa jo jalkapallonkin esille ” Kikkailin pallolla, juostiin kolmestaan – pieniä vetoja.” (ks. yhteenveto ensimmäisistä kuudesta kuukaudesta: https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/6KKKUNTOUTUMISTA2012.pdf)

Puolen vuoden jälkeen tilanne oli siis todella hyvä, vaikka ei lonkka tai vasen jalka vielä mikään täydellinen ollut. Ennen jokaista liikuntasuoritusta lämmittelin erittäin hyvin, että sain kaikki lihakset ’hereille’. Erityisen tärkeää oli se, että kieputin lonkkia eri suuntiin tai nostelin jalkoja joka suuntaan ja tein joustoja alas polvien päälle ja kyykkyyn alas ja sivuille. Näin sain kaikki pienimmätkin lihakset heräteltyä ja lämpimiksi. Tärkeää oli myös se, että lihaskoordinaatio parani ja lihakset myös vahvistuivat.

Liikunnallisesti isoja askeleita ei enää vuoden toisella puolikkaalla tullut kovin paljon. Yhdeksän kuukautta leikkauksen jälkeen tunsin kuitenkin jonkinlaisen uuden vaihteen menneen silmään, kun juoksin ja loikin oikein kunnolla. ”Kivikossa reippaasti, mäet oikein kunnolla. Telineillä jumpat”, kirjoitin, kun päiviä oli takana 270 kappaletta. Hyppelin tasajalkaa portaissa ja käytin Kivikon uuden liikuntapuiston ja sen ’senioriagilityradan’ kaikkia telineitä innokkaasti.

Olin haikaillut jalkapallon perään useita kuukausia ja olin yksikseni kikkaillutkin pallolla muutamia kertoja silloin tällöin. Pidättelin kuitenkin intohimoani mahdollisimman pitkään etten pettyisi. Lopulta kymmenen kuukautta (päivä 309) leikkauksen jälkeen en enää voinut vastustaa kiusausta, vaan menin kentälle. ”Valtin treeneissä eka kertaa. Hyvin meni, paikatkaan eivät tulleet kipeiksi. Mukava oli nähdä kavereita”, kirjoitin lokiini.

Pelasin varovasti ja hyvin lämmitelleenä tunnin verran. Heti, kun alkoi tuntua väsymystä, lopetin. Pallo karkaili ja ajoitukset olivat vähän pielessä. Mutta tuli siellä tehtyä onnistuneitakin suorituksia. Seuraavalla viikolla menin uudestaan, mutta en ehtinyt lämmittelemään, mikä kostautui pienenä kramppina heikossa vasemman reiden lähentäjässä melkein heti pelin alettua. Keskeytin viisaasti ajoissa eikä se pahasti kipeytynytkään. Mutta sitten tuli talvi ja jouduin keskeyttämään futistreenit.

Alkoi hiihtokausi ja ehdinkin saada kasaan 685 kilometriä vuoden aikana, vaikka kuusi viikkoa parasta hiihtokautta menikin toipumiseen. Syystalvella kykeninkin hiihtämään ’pertsaa’ ihan kunnolla. Se tekikin oikein hyvää leikatuille lihaksille. Olin hyvin onnellinen siitä, että hiihto sujui teknisesti todella hyvin kummallakin hiihtotyylillä ja niiden eri tekniikoilla. Olin omasta mielestäni selvästi kehittynyt hiihtotekniikassa tämän vuoden aikana. Tämä selittyy sillä, että olen joutunut keskittymään lantion yli menevien lihasten vahvistamiseen ja koordinaatioon. Tasapainon hallintanikin on paljon parempi kuin ’terveenä’ ollessani.

Viimeisin ’merkittävä’merkintäni löytyy ihan vuoden lopulta (päivä 357). Kävin kuntosalissa, jonka jälkeen mittailin pitkästä aikaa ’kriittisiä mittojani’. ”Tiukat pyöräilyt ja soudut. Polvi: 40cm, reisi: 57,5cm, vyötärö: 88cm, lantio: 93 cm.” Painoa oli tullut ennen leikkausta mitattuun verrattuna 2,5 kiloa lisää. Tavoitteeni oli pitää se samoissa tai ehkä jopa laskea painoani vähän. Tavoitetta oli siis jäljellä.

Kun sitten mittasin reittäni polvesta ja lantiosta sekä takapuolen ja vyötärön kohdalta, niin hiukan yllätyin. Lihasta oli tullut lisää kolme senttiä niin reisiini kuin takapuoleenikin – sen sijaan vyötärön ympärys oli pysynyt lähes samana. Johtopäätös: säännöllinen jumppaamiseni oli vahvistanut merkittävästi jalkojen ja lantion alueen lihaksia. Ja lihashan on tunnetusti rasvaa (läskiä) painavampaa.

Tajusin, että olin aika vähällä työllä saanut aikaan merkittävää parantumista fyysisessä toimintakyvyssäni. Tunsinkin itseni vahvemmaksi, mutta ennen kaikkea tasapainon hallinta ja koordinaationi oli parantunut. Se näkyi myös hiihtotekniikassani, kävelyssä, juoksussa ja pallopeleissäkin.

Nyt vuosi leikkauksen jälkeen voin rehellisesti sanoa, että leikkaus oli hyvä asia. Sen ansiosta olen kyennyt parantamaan fyysistä toimintakykyäni ja liikkumiseni on monin tavoin parantunut. Olen myös oppinut todella paljon omasta liikkumisestani ja siitä, miten nivelistä – varsinkin niistä – kannattaa pitää hyvää huolta. Nivelet kannattaa pitää ’rasvattuina’ eli niitä pitää harjoittaa ja niiden liikkuvuutta täytyy vaalia. Tämä koskee kaikkia niveliä.

Liikuntaa kannattaa harjoittaa päivittäin tai oikeastaan monta kertaa päivässä. ’Annosten’ ei tarvitse olla suuria. Ja nyt puhun lähinnä lihaskuntoharjoituksista, jotka ovat lonkkaleikkauksesta toipuville tärkeimpiä. En tietenkään voi vähätellä sitä, että kaikki itselle mieluisat liikuntamuodot ovat erittäin tärkeitä. Ne antavat sopivia tavoitteita ja auttavat jaksamaan. Minulle ne tuovat myös merkitystä elämään monin tavoin. Näin ei tietenkään ole kaikkien elämässä eikä sitä näin ollen voi vaatia. Hyvä kuitenkin olisi, että edes joistakin liikuntamuodoista tulisi itselle rakkaita tai ainakin hyviä tapoja ja tottumuksia.

Käännekohdat toipumisessa ja kuntoutumisessa kiinnostavat monia, jotka joutuvat samankaltaisiin leikkauksiin tai ovat toipumassa jostakin muusta fyysistä toimintakykyä alentaneesta tilasta tai tapahtumasta. On varmaan terapeuttistakin vertailla omaa kuntoutumistaan jonkun toisen kuntoutumiseen. Sitähän vertaistukikin monesti on. Joskus kuitenkin käy niin, että ihmiset hakevat vertaisuutta itseään huonommin toipuneista tai kuntoutuneista ihmisistä. Sekin on terapeuttisesti tärkeää, että voi eläytyä toisen samankaltaiseen tilanteeseen ja ongelmiin. Voi ajatella, että minulla ei kuitenkaan ole noin huonosti ja oppii arvostamaan omaa tilannettaan.

Vaarana on kuitenkin se, että toipumisen tai kuntoutumisen kriteerit laskevat ja vertaiskokemus ei muutukaan aidoksi vertaistueksi.  Vertaistuenhan pitäisi johtaa siihen, että tuettava lopulta toipuu ja kuntoutuu niin hyvin, että hän pärjää paremmin kuin aiemmin. Tässä tapauksessa siis pitäisi pärjätä paljon paremmin kuin juuri ennen leikkausta, mutta myös paremmin kuin ennen nivelrikon tai sen oireiden alkamista. Eihän olisi mieltä käydä AA:ssakaan, jos vain pääsee eroon viinasta, mutta elämä ei muuten muuttuisi paremmaksi. (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/TIIHONENUKK27052010.pdf)

Tämä oma käännekohtia esiin nostanut kuntoutumistarinani toivottavasti motivoi kaikkia lonkkaleikkauksesta toipuvia ja kuntoutuvia omassa prosessissaan. Meillä jokaisella on omat elämänhistoriamme, kokemuksemme ja elämässä erilaiset asiat ovat tärkeitä. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä itselle on oikeasti tärkeää – minulle se voi olla hiihtolenkki luonnossa, pyöräily vaimon kanssa töihin, sulkapallopeli kavereiden kanssa tai jopa kunnon futismatsi. Siksi tavoittelin niitä, mutta en usko, että kovin moni muu haluaisi tavoitella ihan samoja asioita.

Mitä asioita sinä tavoittelet ja mitä olet valmis tekemään tavoitteet saavuttaaksesi? Vertaistuki on mielestäni parhaimmillaan sitä, että näkee toisen samassa tilanteessa olevan/olleen ihmisen kykenevän saavuttamaan tavoitteensa. Se luo uskoa omien tavoitteiden saavuttamiseen.  Itse saavutin vuodessa aika hyvin tavoitteeni, mutta vielä en ole kertonut kovinkaan tarkasti, mitä tein ja miten koin toipumiseni ja kuntoutumiseni. Niistä jatkossa lisää…

Edellisissä blogeissani tein katsaukset siihen, miten liikuin viime vuonna (1.1.2013) ja miten liikuin muutama vuosi sitten (17.12.2012). Tuo muutama vuosi sitten tehty teksti herättää nyt joitakin yhtä aikaa yksityisiä kuin yleisiäkin kommentteja liikkumisesta.

Ensinnäkin: olen itsellenikin yllätykseksi jaksanut pitää liikuntapäiväkirjaa säännöllisesti jo yli seitsemän vuoden ajan. Voi olla, että  päiväkirjanpidolla on ollut myös se vaikutus, että olen muutenkin oppinut systemaattisemmaksi tekemisissäni. Selvää on, että liikuntapäiväkirja on motivoinut minua liikkumaan enemmän tai säännöllisemmin kuin aiemmin. Voin siis suositella tätä muillekin. Päiväkirjan voi tehdä itse tai voi liittyä erilaisiiin netistäkin löytyviin liikuntapäiväkirjaryhmiin.

Liikunnassani on pysyvintä ollut se, että pelaan joka viikko sulkapalloa, jos se vain on mahdollista. Peliporukkamme saa minut pitämään rutiinista kiinni; siitä on tullut pysyvä tapa. Ja liikuntatapojen tai –tottumusten luominen on erittäin tärkeä asia varsinkin niille, joilla noita tapoja ei ole aiemmin ollut. Maksettu pelivuoro tai muu jonkin ryhmän kanssa yhdessä tehtävä liikunta viikoittain rakentaa runkoa säännölliselle liikkumiselle.

Oma elämäntapani on sellainen, että kovin monta varattua iltaa ei voi viikkoon sisällyttää, mutta voisin kuitenkin suositella 2-3 ’vakiovuoroa’ niille, joille se on mahdollista. Sulkiksen lisäksi olen käynyt epäsäännöllisemmin futisharjoituksissa, joita joukkueellani on onneksi peräti neljä kertaa viikossa. Voin valita itselleni sopivat ajat! Säännöllisiä harrastuksia ovat olleet myös jotkut tanssikurssit; tosin vain tietyn kurssikauden ajan. Mutta sekin on hyvä motivoija. Tällöin viikossani on ollut jo kaksi ’varmaa’ liikuntakertaa!

’Puolisäännöllistä’ liikuntaa kalenterissani on paljon. Pyrin liikkumaan päivittäin jollakin tavoin. Joskus ’vain’ kävelen, mutta useimmiten sekä kävelen, juoksen tai pyöräilen että jumppaan eli käytän osan lenkistä nykyään niin mahtavilla kuntotelineillä, joihin on ainakin Helsingissä satsattu kovasti aivan viime vuosina. Kuljen kaikki matkat joko jalan tai pyörällä, nousen portaat ja saatan kiertää vähän pidemmän kauttakin eri paikkoihin.

Töihin kuljen pyörällä aina kun sää sallii. Valitettavasti työmatkani on lyhentynyt ja teen nykyään paljon myös etätyötä – se on vähentänyt radikaalisti vuosittaisia pyöräilykilometrejäni. Teen myös aika paljon lumi- ja muita pihatöitä. Kesällä myös pienimuotoista metsänraivausta, puunhakkuutta ja peltotöitä. Usein teen jäykistävän ruumiillisen työn lisäksi pienen lenkin ja venyttelyt päälle.  

’Vuodenaikaliikunta’ kuvastaa edelleen liikkumistani. Kevättalvella hiihdän, keväällä ja syksyllä pyöräilen. Kesä on pihatöiden ja juoksemisen aikaa ja pimeän aikaan käyn kuntosalilla. Hyvät lumitalvet ovat pidentäneet hiihtoaikaa ja lisänneet jonkin verran kilometrejäkin, vaikka viime vuosina olen hiukan lisännyt teholiikunnan määrää aiempaan verrattuna. Olen huomannut, että ikääntyessä ’diesel’ kaipaa vähän enemmän trimmaamista. Kyse on myös hermolihasjärjestelmän aktivoinnista, jota palloilut ja erilaiset jumpat, tasapainoharjoittelut ja telinetreenit edistävät. Aikuisten ’temppuradat’ ovat itselleni erittäin sopivia paikkoja tällaiseen treeniin aina lenkin tai jopa työmatkan varrella.

Omassa lähiympäristössäni, joka ei poikkea kummoisesti kenenkään pääkaupunkiseudulla asuvan lähistöstä, on erittäin helppo rakentaa arkiliikuntamahdollisuuksia, joita varten ei tarvitse sen enempää autolla liikkumista, ylimääräistä aikaa kuin kalliita välineitäkään. Se, mitä tarvitaan, on hiukan oman arkiliikkumisen suunnittelua, mielikuvitusta ja rohkeutta. Työ- ja muut matkat täytyy suunnitella etukäteen, jos esimerkiksi on käytävä suihkussa. Rohkeutta tarvittaneen eniten kuntolaitteissa, joita monetkaan eivät vielä rohkene käyttämään. Pelko on kuitenkin turhaa, sillä laitteet ovat onneksi helppokäyttöisiä ja silti monipuolisia ja tehokkaita.

Silti toivoisi, että kaupunki (tarkoitan tässä Helsinkiä, mutta myös muita kuntia) markkinoisi hienoja liikuntapaikkojaan enemmän ja yrittäisi mobilisoida ryhmiä liikkumaan vaikkapa järjestämällä liikunnanohjaajien vetämiä esittelytilaisuuksia. Kalliita investointeja ei kannattaisi nyt jättää ihmisten oman aktiivisuuden varaan. Urheiluseuroilla ja muilla paikallisyhdistyksilläkin olisi nyt myös mahdollisuus näyttää osaamistaan. Mutta hyvä näinkin, sillä olen huomannut parantuneiden liikuntapaikkojen jo sinällään aktivoineen osaa ihmisistä. Toivottavasti tämä sama kehitys jatkuu tulevaisuudessakin.

Oma ’liikuntapiirakkani’ ei sovi sellaisenaan kenellekään muulle, vaikka siitä löytyykin siivuja, jotka maistuisivat useimmille. Liikuntalajivalikoimani perustuu kuitenkin pitkälti aiempiin liikunta- ja urheilukokemuksiini ja niille antamiini merkityksiin. Niistä kannattaakin itse kunkin lähteä rakentamaan omaa liikunnallista elämäntapaansa tai liikuntatottumuksiaan. Jatkossa tarkastelenkin monipuolisesti omaa liikkumistani erilaisista merkitysmaailmoista käsin. Kysyn miksi oikein liikun ja miksi liikun niin kuin liikun – mikä eri liikuntamuodoissa minua viehättää ja minkä takia?  Mutta ennen sitä muutama esimerkki erilaisten ihmisten harrastamista liikuntamuodoista ja –määristä sekä siitä, mitä niistä liikuntasosiologi voi lukea.

Sosiologin silmäyksiä erilaisten ihmisten liikkumiseen

Se, miten itse kukin meistä liikkuu, kertoo aika paljon meistä itsestämme ja ainakin ajankäytöstämme, tavoistamme ja mieltymyksistämme. Seuraavassa esittelen seitsemän erilaisen liikkujan vuosittaisen liikuntalajivalikoiman ja heidän harrastusmääränsä kussakin lajissa. Jos kaikille ihmisille pitäisi järjestää ’liikunnan kehityskeskustelu’ tai liikuntaneuvonnan saamisen mahdollisuus, niin minä ainakin suosittelisin tällaisen yksinkertaisen taulukon tekemistä, josta näkee yhdellä silmäyksellä koko vuoden liikkumisen kokonaisuuden.

Seuraavassa teen vain alustavia tulkintoja näistä taulukoista ja motiivini on pikemminkin ihmetellä ihmisten liikkumisen monimuotoisuutta kuin tehdä siitä yleistyksiä, joihin tämä pikku aineisto ei anna mahdollisuuksiakaan.

Aluksi esittelen ’koeryhmäni’, joka on ystävällisesti antanut minulle yhteyksissä tietoja liikkumisestaan. Taulukoista voi lukea kaikki ko. hlön vuoden aikana harrastamat liikuntamuodot tuntimäärineen ja prosenttiosuuksineen.

Nainen, noin 20-vuotta:

Mies, noin 55-vuotta:

Mies, noin 40-vuotta:

Nainen, noin 55-vuotta:

Mies, noin 45-vuotta:

Mies, noin 20-vuotta:

Nainen, noin 35-vuotta:

Meillä tutkijoilla on usein tarve yksinkertaistaa, luokitella ja löytää yleistyksiä todellisuutta kuvaavista aineistoistamme. Näidenkin taulukoiden perusteella voisi tehdä monenlaisia yleistyksiä esimerkiksi luokittelemalla liikuntamuodot vaikkapa kestävyyslajeiksi, voima-nopeuslajeiksi ja taitolajeiksi, kuten aika yleisesti tehdäänkin. ’Terveysliikuntapuheessa’ mennään toki vielä tarkempiinkin analyyseihin ja annetaan ihmisille ohjeita ’rasvan mahdollisimman tehokkaaksi polttamiseksi’ tai ’aerobisen kestävyyden optimaaliseksi harjoittamiseksi’. Näitähän lehdet ovat pullollaan.

Sosiologina kuitenkin vierastan ajattelua, jossa ihmisten arkikokemus eli se, että lähden nyt vaikkapa pyöräilemään, metsätöihin tai koirani kanssa agilitytreeneihin määriteltäisiin kestävyystyyppiseksi liikunnaksi. Lääke- ja terveystieteilijät ja ehkäpä valmentajatkin voivat käyttää tuollaisia tyypittelyjä, mutta en usko, että tuollainen ihmisen fysiologiaan perustuva puhe ja näkökulma edistää enää jälkimodernina nykyaikana ihmisten liikkumista ja siihen motivoitumista.

Tämänkin varsin pienen otoksen antinahan on hämmästyttävä määrä erilaisia ’liikunnallisia profiileja’, joissa on runsaasti lajivariaatioita ja –kombinaatioita sekä niiden erilaisia harrastusmäärällisiä ja varmasti myös laadullisia vaihteluja. Taulukoiden avulla voikin nähdä elävästi, minkälainen liikunnallinen arki kullakin kyseisistä henkilöistä on. Ne ovat hämmästyttävän erilaisia. Vieläkin suurempi vaihteluväli täytyy olla niissä kokemuksissa ja merkityksissä, joita noin erilaisten liikuntatapojen takana on!

Jo kokonaisliikuntamäärien vaihtelu on ryhmällä suuri. Vaihteluväli, 178 tuntia – 676 tuntia vuodessa eli noin puoli tuntia – vajaa kaksi tuntia päivässä ja 3,5 t/vko – 13 t/vko, on vuodessa valtava, mutta itse asiassa se on päivää kohti aika vähän. Reilun tunnin. Sitäkin kannattaa miettiä, sillä kyseessä on ero vähän harrastavan keski-ikäisen ja nuoren, lähes huippu-urheilijan välillä.

Myös eniten harrastetut lajit ja niiden osuudet kokonaisliikunnasta kertovat paljon ihmisten erilaisuudesta, ja osin myös samanlaisuudesta: Lenkkeily: 270 tuntia (46%), pyöräily: 288 tuntia (51%), hiihto: 50 tuntia (28%), kävely: 208 tuntia (53%), metsätyö: 256 tuntia (38%), juoksu: 260 tuntia (38%), agility: 160 tuntia (35%).  Jos oikein laskin, niin eri liikuntamuotoja löytyi 22 kappaletta seitsemältä ’koehenkilöltäni’. Erilaiset mieltymykset näkyvät myös toiseksi eniten harrastetuissa lajeissa, joita olivat nyrkkeily, lenkkeily, tai-ji, sauvakävely, lihashuolto, hyötyliikunta, jumppa. Toisin sanoen, vaikka yhteislajimäärä oli vain 22 ja keskimäärin eri lajeja harrastettiin vain noin puolenkymmentä, niin jokaisen kaksi eniten harrastamaa lajia osuivat eri lajeihin.

Erot näkyvätkin hienosti lajivalinnoissa, mutta kokonaisharrastusosuudet kertovat taas yhteneväisyyksistä ihmisten käyttäytymisessä; monilla on yksi suosikkilaji, jota harrastetaan paljon eli noin puolet kaikesta liikkumisesta kuluu suosikkilajin parissa. Vain harvalla suosikkilajin osuus jää alle kolmasosan kaikesta harrastamisesta. Kahden eniten harrastetun lajin yhteenlasketut prosenttiosuudet menevät yhtä lukuun ottamatta kaikilla yli 60.

Näin siis tällainen satunnaisotos erilaisten ihmisten liikuntaharrastuksista avaa ’liikuntasosiologin’ silmät tekemään tilastollisesti ajatellen epätieteellisiä, mutta käytännössä mielenkiintoisia ja tärkeitä havaintoja ja tulkintoja erilaisten ihmisten liikkumisesta. Pointtinani tässä oli korostaa sitä, että me näemme maailman niiden käsitteiden kautta, joita käytämme. Jos silmälasimme näyttävät liikunnan harrastamisen vain fysiologin, lääkärin tai valmentajan silmin, niin emme näe lajien runsautta, niiden taakse kätkeytyvien kokemusten, merkitysten ja tarinoiden monimuotoisuutta ja ’verta, hikeä ja kyyneleitä’ tai ’elämyksiä, osallisuutta tai omaa itsekasvua’.

Esimerkiksi ’koehenkilöitteni’ lajiuskollisuus ja -rakkaus kertoo liikkumisen monenlaisista merkityksistä, jotka liittyvät juuri tietyn lajin tai liikuntamuodon harrastamiseen, aiempiin kokemuksiin ja tulevaisuuden tavoitteisiin lajin parissa. Se kertoo myös opittujen ja arkeen juurtuneiden tapojen ja tottumusten voimasta. Niistä sitten enemmän jatkossa, kun käsittelen liikkumista(ni) monien eri merkitysulottuvuuksien avaamista näkökulmista…

1.1.2013, Vantaa

Taas yksi (liikunta)vuosi takana, kun mayojen maa ilman loppua –vuosikin on nyt liikuttu loppuun. Omalta osaltani mennyt ajastaika olikin poikkeuksellinen. Vuosihan alkoi isolla lonkkaoperaatiolla tammikuussa, joten alkuvuosi meni toipuessa ja kuntoutuessa. Loppuvuosi oli jo sitten normaalimpaa menoa. Erikoisen loppuvuodesta teki aikainen lumentulo, joka mahdollisti hiihtämisen. Muutama tunnusluku liikkumisestani kannattaa nostaa esille, vaikka teenkin vielä tarkemman vuosi-inventaarion aiheesta, kun viimeistelen loppuyhteenvedon leikkauksen jälkeisestä kuntoutumisestani.

Liikuin vuoden aikana 475 tuntia, joka on reilu yhdeksän tuntia viikossa ja vajaa 78 minuuttia päivässä. Tuosta ajasta kolmasosa (160 tuntia) kului lihaskuntotyyppiseen liikuntaan eli erilaisiin jumppiin, kuntosaliin ja ruumiillisiin töihin. Hiukan yli puolet ajasta käytin kestävyystyyppiseen liikuntaan eli hiihtoon, kävely-juoksuun ja pyöräilyyn – kilometrejä tuli edettyä 2337, mikä on keskimäärin 6,4 km/päivä. Niistä vähän yli tuhat oli pyöräilyä, kun hiihtoa (melonta, rullaluistelu) ja (sauva)kävely-juoksua tuli harrastettua melkein metrilleen yhtä paljon eli jonkin verran yli 600 kilometriä.. Suhteina 50-25-25%. Palloilu jäi viime vuonna vajaaseen 30 tuntiin, joka merkitsi reilua viittä prosenttia kaikesta liikkumisesta.

Normaalivuoteen verrattuna eroa tuli yllättävän vähän. Lihaskuntotreenejä tein selvästi useammin ja ajallisestikin enemmän. Se oli perusteltua ja erittäin hyödyllistä. Kuntoutuminen suurehkosta leikkauksesta onnistui jopa niin hyvin, että varsinkin jalka-, lonkka- ja keskivartalolihakseni ovat nyt paremmassa kunnossa kuin ehkä koskaan aktiivisen urheilu-urani jälkeen. Kipuja ei ole juuri lainkaan, mikä on valtava ero leikkausta edeltäneisiin vuosiin.

Olen varma, että pelkkä leikkaus ei ole tähän vaikuttanut, vaan eritoten tämä säännöllinen etenkin lonkan seudun lihaksiin kohdistuva jumppani on tässä vaikuttavana tekijänä. Olen jumpannut myös kaikkia muita niveliäni pyrkien niiden joustavuuteen, liikkuvuuteen ja pienten lihasten vahvistamiseen. Suosittelen lämpimästi, sillä aikaakaan tuohon jumppaamiseen ei kulu kuin viitisen minuuttia kerrallaan ja sen voi tehdä milloin ja missä vain.

Palloilu jäi tunnetusta syystä viime vuonna vähäisemmälle. Alkuvuosi jäi lähes kokonaan väliin leikkauksen takia enkä syksylläkään rohjennut jalkapallotreeneihin kuin pari kertaa. Sulkapalloa pelasin jo lähes normaalisti loppuvuodesta. Pyöräilykilometrejä tuli normaalia selvästi vähemmän etätöiden takia. Hiihto- ja kävelymäärät olivat tavanomaisia. Se, että kykenin keväällä hiihtämään (luistelutyyli) ilahdutti minua erityisesti. Se oli bonusta, johon en etukäteen olisi uskonut kykeneväni. Myös sulka- ja jalkapallon kohtalainen taitaminen sekä juoksun, tanssin ja loikkien tekeminen antoivat suurta aihetta riemuun.

Tässä vaiheessa voin sanoa hyvillä mielin, että lonkkaproteesin laitto kannatti, sillä se mahdollisti liikkumiseni kehittymisen. Mutta, kuten jo aiemmin painotin, pelkkä leikkaus ei tässä olisi tehnyt kuin osan työstä. Ilman omaa erittäin aktiivista osuuttani, voisin olla melkein samassa tilanteessa kuin ennen leikkausta. Kipuja toki olisi vähemmän. Mutta niin myös liikkumisen iloja!

Viime blogissani (27.12.2012) kerroin vähän siitä, miten liikuin muutama vuosi sitten. Tänään tarina sai jatkoa vilkaisulla viime vuoteen. Palaan aiheeseen pian, mutta tämä nyt tästä.

Liikunnallista vuotta 2013 teille kaikille!

Kuvateksti: Tänään oli hirveä sää, mutta ehkä tänäkin vuonna pääsen vielä nauttimaan loistavista hiihtokeleistä. Kuvassa nousen 5. huhtikuuta 2012 Montellin majalle Vuontisjärveltä päin.

Miten liikun – liikuntapäiväkirjan kertomaa

Miksi ihmiset liikkuvat niinkin paljon kuin liikkuvat? Nykypäivänä suomalaisessa yhteiskunnassa ei juuri tarvitse itseään fyysisesti liikuttaa ja liikunnan tai urheilun kanssa kilpailevat monenmoiset kiinnostavat harrastukset. Siksi ei pitäisikään ihmetellä liikunnallisesti passiivisten määrää, vaan ihmetellä sitä, miksi niin moni kuitenkin löytää mielenkiintoa itsensä liikuttamisesta.

Aionkin nyt ihmetellä oikein urakalla sitä, miksi itse liikun. En aio pitää mitään ennalta arvattavaa selitystä itsestään selvänä, vaan tutkiskelen ennakkoluulottomasti omia tapojani, motiivejani ja merkityksenantojani, jotka voisivat selittää, miksi harrastan niinkin paljon liikuntaa kuin nyt teen. Voisin toki ottaa koehenkilökseni kenet tahansa, mutta blogissa on pidetty normina sitä, että kerrotaan enimmäkseen itsestä. Etäännytän tarinaa kuitenkin sen verran, että kuvaan itseäni ja liikkumistani muutaman vuoden takaisessa tilanteessa.

Ennen kuin voin kertoa, miksi liikun, täytyy tietää, miten liikun. Tämä ensimmäinen blogitekstini tässä Miksiliikunblogisarjassa, jossa on kymmenkunta osaa, kuvaakin liikkumistani liikuntapäiväkirjani avulla. Kerron myös minkälaista liikuntapäiväkirjaa pidän ja minkälaisia tulkintoja pelkän päiväkirjan avulla liikkumisestani voi tehdä.

Oma liikuntapäiväkirjani

Päiväkirjani on teknisesti yksinkertainen, se on tehty Microsoftin excel-taulukkolaskentaohjelmalla, joka löytyy lähes jokaisesta tietokoneesta. Tiedostoon olen merkinnyt päivämäärän, viikonpäivän, harjoittelumuodon, ajan (minuuteissa), kilometrimäärän, arvioni syketasosta, erilaiset liikuntamuodot (pyöräily/km, hiihto/km, juoksu ja (sauva)kävely/km, lihaskuntoharjoittelu/min, palloilu/min ja harjoittelun laatu (1-7 –asteikolla) ja kuvaus tuntemuksistani. Koska omat liikuntaharjoitusmuotoni ovat aika vakiintuneet, niin halusin myös nähdä, miten paljon harrastan eri liikuntamuotoja. Myöhemmin olen lisännyt taulukkooni melonnan, rullaluistelun ja yleisurheilun, mutta kaksi ensin mainittua täytin pyöräilyn kanssa samaan sarakkeeseen.

Esimerkkikuukausi näyttää tältä:

Tavoitteenani oli tehdä mahdollisimman yksinkertainen harjoituspäiväkirja, koska suurin haaste on sen säännöllisessä täyttämisessä. Muutamaa päivää kauemmas taaksepäin ei yleensä pysty palauttamaan tekemisiään kovin tarkasti mieleensä. Itselleni on ollut tärkeintä nähdä harjoittelun säännöllisyys – se on tietysti erittäin tärkeää kaikille, jotka aikovat pitää itseään kunnossa. Harjoittelun määrä, siihen käytetty aika, on toiseksi tärkein tekijä. Jos haluaa vain dokumentoida harjoittelun määrän ja säännöllisyyden, niin tämä riittää.

Harjoituspäiväkirjan avulla voi kuitenkin analysoida ja tulkita muitakin hyvinvoinnilleen tärkeitä asioita. Tärkeimpänä pidän tässä sitä, että päiväkirjan avulla voi saada tietoa siitä miksi liikkuu ja myös miksi ei liiku. Pienellä vaivalla voi myös kerätä tietoa harjoittelun rasittavuudesta ja sen kokemuksellisuudesta. Parannetussa harjoituspäiväversiossani on myös sarake kulttuuriharrastuksia varten, koska tiedämme, että myös ne ovat tärkeitä hyvinvoinnillemme.

Alla olevassa uudessa harjoituspäiväkirjataulukossa olen korvannut syketason mittauksen/arvioinnin yleisellä rasituksen arvioinnilla, koska syketaso ei kuvaa kovin hyvin erilaisten harjoitusten rasittavuutta. Kokemuksen kriteerit ovat tässä hyvin yksilölliset enkä anna niille edes erityisiä ohjeita. Jokaisen on hyvä itse miettiä, miten arvottaa liikkumisensa kokemusasteikolla. Joskus kova rasitus, joskus taas leppoisa meno voi olla antoisaa. Harrastamiaan lajeja kannattaa seurata, jotta saa tietää, miksi niitä harrastaa ja miten syyt vaikuttavat harjoitusten määrään. Asteikon olen vaihtanut 1-5, koska se on kuitenkin helpompi kuin 1-7 –asteikko, jonka avulla tosin saa tarkempaa tietoa.

Seuraavassa uusittu harjoituspäiväkirjataulukko ja täyttöohje:

1. sarake: merkitse tähän päivämäärä
2. sarake: tähän viikonpäivä
3. sarake: lyhyt kuvaus liikkumisestasi
4. sarake: liikkumisen/harjoituksen kesto minuutteina
5. sarake: liikkumisen/harjoituksen pituus kilometreinä, jos se on mahdollista (sauvakävely, pyöräily, juoksu jne.)
6. sarake: arviosi harjoituksen rasituksesta. 1: ei juuri lainkaan rasitusta, 2: melko vähän rasitusta, 3: kohtuullisesti rasitusta, 4: melko paljon rasitusta, 5: erittäin paljon rasitusta.
7. sarake: arviosi harjoituksen kokemuksellisuudesta. 1: huono kokemus, 2: ei kovin hyvä kokemus, 3. kohtalainen kokemus, 4. hyvä kokemus, 5. erittäin hyvä kokemus.
8. – n, sarakkeet: merkitse kuhunkin sarakkeeseen liikuntamuoto/-laji, jota harrastit ja kuinka monta minuuttia sitä teit.
9. sarake: kuvaa omin sanoin tuntemuksiasi

Harjoitusmäärät ja –muodot sekä muutosten suunnat

Harjoituspäiväkirjan tulkinta kannattaa tehdä vuositasolla, koska silloin näkee parhaiten harjoittelun säännöllisyyden ja voi poistaa vuodenaikojen tai muiden seikkojen aiheuttamat satunnaisvaihtelut. Toinen vaihtoehto on se, että täyttää harjoituspäiväkirjaa jonkin tyypillisen jakson ajan, esimerkiksi  kuukauden tai viikon aina vuodenaikaa kohti. Tarkoituksenahan on se, että harjoituspäiväkirja kuvaa mahdollisimman hyvin normaalia arkea. Seuraavassa kolmen vuoden ajalta yhteenvetoja harjoituspäiväkirjoistani.

Yhteenvedoista voi lukea sen, että harjoitteluun käytetty aika on vaihdellut hiukan yli tunnista vähän alle tuntiin päivässä. Harjoituskilometrit ovat vähentyneet melkein 10 kilometristä päivässä reiluun seitsemään kilometriin päivässä. Samalla harjoituksen teho on jonkin verran noussut. Harjoittelu on myös monipuolistunut, sillä kilometrimäärillä mitattuna eroa kahden vuoden välillä on yli 900 kilometriä, mutta harjoitteluun on käytetty aikaa enemmän silloin, kun kilometrejä on ollut vähemmän. Ajankäyttö onkin tarkempi ja parempi mitta harjoittelulle kuin mitä kilometrimäärät ovat – myös urheilijat käyttävät nykyään mieluummin tuntimääriä kuvaamaan harjoittelunsa kokonaismääriä kuin kilometrejä.

Kuvio: Harjoituskilometrit ja -tunnit/vuosi. Harjoituskilometrit vähenivät, mutta harjoitustunneissa tapahtui ensin alenemista ja sitten nousua.

Kuvio: Harjoitusten taso (1-5) ja harjoituskilometrit/päivä. Kilometrit vähenivät, mutta harjoituksen taso kohosi vuonna 2007 ja laski vuodeksi 2008 ollen kuitenkin korkeampi kuin vuonna 2006.

Harjoittelumääristä voinee sanoa sen, että noin tunti päivässä lienee keskimääräistä enemmän, mutta ajankäytöllisesti harjoitteluni on sikäli hyvin tehokasta, että suuri osa liikunnastani muodostuu työmatkapyöräilystä, johon menee päivässä noin 100 minuuttia ja se aika kuluisi joka tapauksessa kulkuvälineissä. Lenkkeilyni teen melkein aina kotoa käsin, kuntosalille ja palloilusalille on kumpaankin vain 1,5 km, jotka nekin yleensä liikun jalan tai pyörällä. Ainoastaan vuosittainen Lapin hiihtomatka vaatii matkustusaikaa.

Tavoitteenani on ollut se, että liikun joka päivä, jos se vain on mahdollista. Käytännössä lepo-, sairaus- tai matkustuspäiviä tulee jokaiseen kuukauteen jonkin verran – esimerkkikuukautenani niitä oli kahdeksan eli jokaista viikkoa kohti lepopäiviä tullee 1-3 kappaletta. Joinakin viikkoina ei yhtään, joskus sitten monta päivää peräkkäin. Järkeväksi olenkin nähnyt sen, että liikun joka päivä, jos sille ei ole estettä, sillä pakollisia lepopäiviä tulee joka tapauksessa. Kokonaisharjoittelumäärä tai –rasitushan tässä kuitenkin ratkaisee. Seuraavasta taulukosta näkee tarkemmin harjoittelussani tapahtuneet muutokset.

Pyöräilyn osuus on vähentynyt osittain kesällä ottamieni virkavapauksien takia, koska ylivoimaisesti suurin osa pyöräilystäni koostuu työmatkoista. Hiihto taas on riippuvainen hiihtokeleistä ja jonkin verran myös minun tapauksessani Lapin matkoista. Käveleminen ja juokseminen on lisääntynyt jonkin verran eli noin 100 kilometriä vuodessa, mitä selittää hiihdon ja pyöräilyn kompensointi, mutta myös jalkojeni parempi kunto sekä aloittamani pienimuotoinen yleisurheilun harjoittelu.

Lihaskuntoharjoittelu on melkein kaksinkertaistunut, johon jälleen yhtenä selityksenä ovat huonot talvet, koska kuntosalikäyntini keskittyvät pimeään vuodenaikaan. Tärkeä selittäjä on myös piharemontti, jonka varsin fyysisen mullan kärräämisen ja muun piharakentamisen sisällytin harjoituspäiväkirjaan. Muutoin kuntosalikäyntien keskiarvo on aika säännöllisesti tunti per viikko –luokkaa.

Palloilun määrä on taulukon viimeisenä vuonna noussut selvästi, koska aloitin epäsäännöllisen lentopallon pelaamisen. Palloilua rajoittaa vanha polven kulumavamma, joka joskus kestää potkut ja hypyt, joskus taas ei. Lihaskuntoharjoittelu parantaa asiaa, mutta ongelma on kesäaika, jolloin kuntosalini on kiinni enkä ole niin aktiivinen, että viitsisin hakeutua kauemmas kuntosaliin varsinkaan kesäaikaan.

Kokonaisuutena liikkumisessani on tapahtunut pientä siirtymää varsin kestävyystyyppisestä liikunnasta kohti taito- ja teholajeja. Taustalla on polven parantunut kunto ja pienimuotoiset tavoitteeni yleisurheilussa ja palloilussa.

Kuvio: Pyöräily-, hiihto- ja juoksu/kävelykilometrit vuosina 2006-2008. Vaihtelut vuosien välillä selittyvät hiihdon osalta lumitilanteen vaihteluilla, pyöräily osin sääolosuhteilla, osin virkavapailla, jolloin en pyöräillyt töihin. Juokseminen lisääntyi yleisurheiluharrastuksen myötä, mutta myös huonojen lumitalvien takia.

Suurelta osin muutokset siis johtuvat ympäristötekijöistä eivätkä ole olleet kovin suunniteltuja, jos en ole voinut harjoittaa jotakin lajia, niin olen tehnyt jotain muuta. Juoksua ja lihaskuntoharjoittelua olen pyrkinyt lisäämään hiukan systemaattisemmin, koska yleisurheilu – 100 metriä ja pituushyppy – sitä vaativat, mutta myös ikääntymiseen liittyvistä syistä. Ikääntymisen – varsinkin viimeisten viiden vuoden aikana – olen nimittäin huomannut vaikuttavan sekä notkeuteen, lihasvoimaan (maksimi), kimmoisuuteen että anaerobiseen tehoon sillä tavoin heikentävästi, että suurempi huomio näihin ominaisuuksiin on paikallaan harjoittelussanikin.

Pienimuotoinen keskittyminen pikajuoksuharjoitteisiin ja ponnistusvoimaan sai aikaan tulosten paranemista niin, että reilun vuoden aikana 100 metrin tulos parani 14,53 sekunnista 13,72 sekuntiin ja pituushyppytulos 453 cm:stä 478 senttimetriin. Mitkä muuten vastannevat aika lailla sitä tasoa, mikä minulla oli 13-14 –vuotiaana, pituushypyn tulos tosin saattaa vastata jopa vasta lukioikäisenä saavutettuja tuloksia.

Kuvio: Lihaskuntoharjoitteluun nousuun vuonna 2008 vaikutti huono hiihtotalvi ja piharemontti. Palloilun määrää lisäsi uusi, tosin väliaikaiseksi jäänyt, lentopalloharrastus. Muuten vakioksi on muodostunut noin 1 tunti/vko kumpaakin. Vuodenaikojen vaihtelu vaikuttaa enemmän lihaskuntoharjoitteluun.

Mitä olen siis oppinut omasta liikkumisestani liikkumispäiväkirjani avulla? Vastaus on: todella paljon, jos vertaan sitä siihen, mitä tiesin ja ymmärsin liikkumisestani ennen päiväkirjan pitämistä ja ennen sen analysointia. Lähtötasonikin oli hyvä tai erittäin hyvä, joten paljon on uutta tietoa tullut kerättyä ja löydettyä. Toinen kysymys on se, mitä hyötyä tästä kaikesta tiedosta minulle tai muille on? Iso kuva liikkumiseeni ja laajemmin hyvinvointiini liittyvistä asioista on nyt piirretty esiin. Näin toimin arjessani, liikkumiseni on aika vakiintunutta tietylle tasolle ja tiettyihin tapoihin. Se on hyvä pohja muulle hyvinvoinnille. Liikunta ei vie liikaa aikaa muulta elämältä, mutta se on erittäin tärkeä osa päivärutiineja ja elämäntapaani tai –tyyliäni.

Muille viestini voisi olla se, että täyttäkää liikuntapäiväkirjaa ainakin jonkin aikaa ja tehkää pieniä analyyseja liikkumisestanne ja arjestanne. Saatte arvokasta tietoa itsestänne ja elämäntyylistänne, jota ette ehkä olleet aiemmin tienneetkään. Kun myöhemmin arvioin, analysoin ja tulkitsen tarkemmin liikkumistani eri teorioiden antamien käsitteiden avulla, ovat liikuntapäiväkirjan tiedot lähes välttämättömiä varsinkin, jos tavoitteena on liikuntatapojen muutos.

Liikuntaharrastukseni on kausiluonteista

Olen edellä analysoinut päiväkirjaani koko vuoden ajalta, koska halusin heti alusta asti nähdä, miten harjoitteluni kehittyy pitkäjänteisesti ja että siinä näkyvät ne selvät muutokset, jotka harjoittelussani tapahtuvat vuodenaikojen mukaan. Kolmen vuoden tarkastelun jälkeen voinkin summata, että harjoitteluvuoteni jakautuu viiteen eri jaksoon tai kauteen, jotka noudattelevat vuodenaikojen kiertoa. Ensimmäinen on ”pimeä ja sateinen kausi”, joka alkaa loka-marraskuussa ja päättyy tammi-helmikuussa.

Kuvio: Kuviosta näkee, miten liikkuminen jakautuu eri liikkumiskausien (vuodenaikojen) mukaan. Kuvio myös valehtelee jonkin verran, koska kaudet ovat erimittaisia. Talvikausi (3kk), hiihtokausi (2kk), pyöräilykausi (2,5kk), kesälomakausi (2kk) ja syyskausi (2,5kk).

Tällöin harjoittelussani painottuu kuntosalityöskentely, joka taas lopahtaa lähes kokonaan kesäksi. Tämä johtuu lähisalin aukioloajoistakin, mutta pääosin on kysymys siitä, että harjoittelen aina mieluummin ulkona ja luonnossa kuin sisätiloissa. Marraskuun alusta tammikuun loppuun ulottuva pimeä kausi pitää sisällään myös sulkapalloa ja jonkin verran sauvakävelyä, mutta yleensä aika lyhyitä lenkkejä. Tämä ei johdu mistään suunnitelmasta,  vaan lähinnä olosuhteista ja siitä etten pysty toteuttamaan toiveitani. Tosin päästessäni hiihtämään tuona aikana vuodesta, hiihdän myös pitkiä lenkkejä tai kun olemme olleet etelänmatkoilla, olen myös pelannut ja juossut kuntosalityöskentelyn sijasta.

En voi sanoa, ettenkö pitäisi kuntosalityöskentelystä, mutta minun on myös tunnustettava, että en mielelläni käy muualla kuin omalla salillani, jossa olen tottunut laitteisiin, ihmisiin ja ilmapiiriin jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Tämä onkin yksi huomio, jota jokaisen kannattaa itsekin miettiä, miten paljon liikunta liittyy tapoihin, joita ei halua tai ei uskalla muuttaa. Tai toisinpäin: kannattaisiko rakentaa tapoja ja rutiineja liikuntaan. Tällainenhan minulla on ainoastaan sulkapallossa, jota pelaan viikoittain elokuun alusta (ennen syyskuun) toukokuun loppuun eli lähisalimme ”kauden” ajan. Toisin sanoen: kaksi liikuntani jonkinlaista kivijalkaa rakentuu lähialueen liikuntatilatarjontaan ja tapojen synnyttämään rutiiniin.

Kuvio: Kuviosta näkee, miten liikkuminen absoluuttisesti minuutteina/vrk ja kilometreinä/vrk jakautuu eri liikkumiskausina. Hiihto-, pyöräily- ja kesälomakaudella liikkumisaika ylittää tunnin vuorokaudessa. Syys- ja talvikaudella liikkuminen jää alle tunnin. Kilometreissä mitattuna pyöräilykausi on selvä ykkönen ennen hiihto- ja syyskautta.

Kuntosalissa käyn melkein aina vaimoni kanssa, joka rakentaa myös yhteyden parisuhteeseen, kun sulkapalloa harrastan hyvien miesystävieni kanssa, joten se tarjoaa yhteyden ”poika-mies –minääni”. Näin rutiineilla on myös sosiaaliset ja kulttuuriset merkityksensä, joista mainittakoon se ”miehinen” keskustelu, jota käymme jokaisen sulkapallopelin yhteydessä ihmetellen pieniä ja isompia kremppojamme ja laajemmin ottaen ikääntymistämme, mutta myös peliämme, joka – näin uskallan sanoa – on kaikkien meidän mielestä kuitenkin parantunut, vaikka olemmekin ikääntyneet tämän kahdeksan vuoden peliuramme aikana noin nelikymppisistä noin viisikymppisiksi.

Kuvio: Kuviosta näkyy, miten palloilu ja kuntosali-/lihaskuntoharjoittelu jakautuu eri liikkumiskausien välillä ja suhteessa kokonaisharjoittelumäärään. Lihaskuntoa kohotetaan talvella kuntosalilla, kesällä pihatöissä – syksyllä ja keväällä lihaskuntoharjoittelu on sivuosassa. Palloilu painottuu myös talveen ja etenkin syksyyn. Kevätpuolella palloilu on vähäisempää.

Kevättalvi on oma selkeä periodinsa; se on ”hiihtokausi”. Kun pääsen hiihtämään, niin hiihdän, muut harjoitusmuodot jäävät tällöin vähemmälle tai ne saattavat loppua kokonaan. Joinakin vuosina lumitilanne on sallinut hiihtää jopa kolme kuukautta, mutta useimmiten kausi on jäänyt reiluun kahteen kuukauteen, jota viikko tai kaksi Lapissa on jatkanut vielä huhtikuussakin. Kilometrimäärät ovat juuri lumitilanteesta johtuen vaihdelleet suuresti eli vajaasta 400 kilometristä noin 1000 kilometriin.

Hiihtokauden aikana käyn mahdollisuuksien mukaan kuntosalilla, jossa normaali harjoitukseni on kuntopiiriharjoittelu, jossa teen yleensä ikäni verran toistoja eri laitteilla, joissa joskus myös käytän ikäni verran painoja. Piiriin kuuluu kuusi jalkaliikettä, neljä vatsaliikettä, kolme selkäliikettä, kaksi-kolme käsiliikettä sekä keppijumppaa ja muuta venyttelyä – viime aikoina myös juoksukoordinaatiota ja hyppelyjä. Normaalisti teen kaksi, mutta joskus kolmekin kierrosta niin, että siirryn telineeltä toiselle ilman erityistä lepotaukoa. Työ on kiireetöntä, mutta tehokasta – syke on jatkuvasti yli 100 nousten välillä yli 140. Viime aikoina olen myös lisännyt painoja ja vähentänyt toisella tai kolmannella kierroksella toistomääriä. Tämä yleisurheilun vuoksi, koska olen halunnut lisätä pikavoimaa ja vähän lihasmassaakin.

”Hiihtokauden” jälkeen alkaa ”pyöräilykausi” yleensä pienen ”rospuuttokauden” jälkeen eli huhtikuun loppupuolella. Pyöräilykausi tarkoittaa työmatkapyöräilyä, jota pyrin tekemään säiden mukaan mahdollisimman usein – yleensä 2-4 kertaa viikossa aina kesälomaan asti. Tässäkin säät ovat tärkeä tekijä, en pyöräile sateessa. Myös aamukokoukset ja mahdolliset työmatkat rajoittavat pyöräilyäni. Pyöräilykertoja tulee vuodessa 40-70 kokonaismäärien vaihdellessa 1600 – 2700 kilometriin. Tähän on tosin vaikuttanut sekin, että olen pitänyt pidemmän kesäloman tai olen työskennellyt kotona, jolloin en harrasta pyöräilyä.

Kuvio: Kuviosta näkee kokonaisharjoituskilometrit ja miten juoksu/kävely, hiihto ja pyöräily jakautuvat eri liikkumiskausien välillä. Kilometrimäärien mukaan laskettuna pyöräilykausi on selkeä ykkönen, syys- ja hiihtokausi ovat tasaisia, talvi- sekä kesälomakausi jäävät selkeästi heikoimmiksi kilometreillä laskettuna osin siitä syystä, että liikkuminen painottuu juoksuun/kävelyyn. Hiihto- ja pyöräilykausilla en harrasta juuri muuta kestävyystyyppistä liikuntaa. Pyöräily on keskeistä myös syyskaudella. Juoksu/kävely jakautuu melko tasaisesti koko vuodelle.

Taas törmäämme tähän samaan liikuntaani määrittävään seikkaan: liikunta kuuluu olennaisena osana elämääni, vuodenaikoihin ja rutiineihini. Pyöräily ei ole minulle varsinaisesti harrastus, sillä käyn ”pyöräilemässä” erittäin harvoin. Sen sijaan sulan aikana pyöräilen kaikki matkat, jos se vain on mahdollista. Keskeistä on työmatkapyöräily, jonka teen yleensä vaimoni kanssa, jolla on sama matka. Eli taas myös ”parisuhdemerkitys”, joka kuuluu myös suurimpaan osaan kuntosalikäyntejä ja hiihtämistäni, vaikka hiihdän myös yksin tai muiden kuin vaimoni seurassa. Hiihdon ja pyöräilyn ero on kuitenkin siinä, että pyöräilemme kahdestaan samaa vauhtia, mutta hiihtäessä teen usein omia hiukan nopeampia spurtteja. Tämä johtuu siitä, että olen entinen kilpahiihtäjä ja haluan välillä hiihtää hiukan nopeammin. Kestävyysharjoittelun kannalta on kuitenkin ollut siunauksellista hiihtää ja pyöräillä vaimon kanssa, koska muuten varmaankin hiihtäisin ja pyöräilisin liian kovaa ja liian suurella sykkeellä matkojen myös jäädessä mahdollisesti lyhyemmiksi.

”Kesälomakausi” on harjoitteluni suhteen haasteellisin, koska rutiinit – sulkapallo, kuntosali ja pyöräily – ovat lomalla. Tällöin lisääntyvät lyhyet juoksulenkit, mutta myös pihatyöt ja muut ruumiilliset työt. Lentopallon pelaamisen aloitin viime kesänä, joten se tuonee jatkossa lisäväriä kesälomaan, kuten myös melonta, joka tosin huonon kesän vuoksi tipahti viime vuodelta kokonaan pois. Tavoitteenani on myös lisätä yleisurheiluharjoittelua, jonka aloitin myös viime vuonna. Kesälomalla saattaa myös käydä niin, että paino pääsee nousemaan sekä syömisen, juomisen että vähemmän liikunnan vuoksi, kuten kävi kesällä 2007, jolloin painoni nousi yli 69 kilon, kun se normaalisti sitä ennen oli 65-67 välissä ja vuonna 2008 jopa 64-65 välissä. Tähän tarvittiin syömiskontrollia, josta myöhemmin lisää erikseen.

Kesälomakauden jälkeen alkaa alkusyksyn ehkä kiihkein liikuntakausi, ”alkusyksyn hurma”, kun työmatka, sulkapallo, kuntosali ja juoksu kuuluvat liikuntavalikoimaan aina elokuusta lokakuun puoliväliin asti. Tällöin liikunnan määrät ja tehot ovat yleensä suurimmillaan, vaikka ne tulevat ikään kuin muun elämän mukana enkä tee mitään erityisiä efortteja harrastamiseni suhteen. Alkusyksy on liikunnan kannalta parasta aikaa usein myös sään suhteen. Lämpötila on riittävä – ei ole liian kuuma eikä kylmä, on valoisaa aikaa ja toisaalta paljon töitä ja vähän erilaisia juhlapyhiä tms, joten päivät ja illat ovat aika samanlaisia ja ennustettavia. Hyvää aikaa harrastaa liikuntaa.

Harjoitusvuoteni jakaantuu siis ”Pimeään ja sateiseen kauteen”, jota hallitsee kuntosalityöskentely ja sulkapallo, ”Hiihtokauteen”, jolloin pääasiassa hiihdän ja käyn kuntosalilla, ”Pyöräilykauteen”, joita on oikeastaan kaksi eli touko-kesäkuu ja elo-syyskuu, jolloin kuljen työmatkat pyörällä. Lisäksi käyn lenkillä ja palloilemassa. ”Kesälomakausi” pitää sisällään lenkkeilyä, yleisurheilua, piha- ja muita töitä, melontaakin. ”Alkusyksyn hurma” taas painottuu pyöräilyyn, mutta myös lenkkeily, kuntosali, sulkapallo, rullaluistelu kuuluvat ”asialistalle”.

Tällainen jaksottelu ei ole välttämättä kaikkein parhain tapa ajatellen mitään kunnon osa-aluetta tai edes kokonaisuutta. Lihaskuntoharjoittelua pitäisi ainakin olla säännöllisemmin joka ikinen viikko – tosin kotijumppaa jopa erilaisilla välineillä teen aina kun vain viitsin ja lenkillä ollessani teen muutamia lihaskuntoharjoituksia metsässä olevilla telineillä. Lihasvoimani kuitenkin vähenee kesän aikana huomattavasti. Kestävyystyyppisiä harjoitteita lienee riittävästi, mutta kimmoisuutta ja notkeutta sekä pikavoimaa ja nopeutta kehittäviä harjoituksia voisi olla enemmän. Jäykkyys onkin yksi perusongelmistani, jota vielä pääosin tietokoneella tehtävä työ ja runsaat kokoukset pahentavat. Onneksi osaan varsin tehokkaita rentoutusharjoituksia, jotka auttavat, jos vain ehdin ja viitsin niitä tehdä.

Yhteenvetoja ja suosituksia

Liikuntapäiväkirjan avulla saa melko helposti hyvän ja kattavan kuvan omasta liikkumisestaan. Muistelemalla ja arvailemalla liikunnan määrät ja laadut jäävät varmasti hämäriksi. Onkin järkevää pitää omasta liikkumisestaan systemaattista päiväkirjaa jonkin riittävän pitkän ajan. Parasta olisi koko vuoden kestävä päiväkirjaaminen, mutta oletan, että kuukauden jaksot vuoden eri aikoina kertoisivat nekin aika hyvin liikkumisen määristä ja muodoista.

Itselleni oli yllätys se, että liikkumiseni on niin kausiluonteista. Vuodenajat vaikuttavat vahvasti omaan liikkumiseeni ja sen muotoihin. Myös liikkumisen tarkan määrän esille saaminen oli tärkeä tieto. Aiemmin näppituntumani oli korkeintaan välttävä. Arvioissani saattoi korostua esimerkiksi se, että joskus teen pitkiä lenkkejä, mutta yhtä hyvin se, että väli- tai lepopäiviä tuntuu tulevan liikaa. Liikuntapäiväkirjan avulla näen tarkasti, mikä on oikea tilanne. Ehkä on niin, että liikuntapäiväkirja myös motivoi liikkumaan enemmän. Ainakin luulen, että täydellisiä lepopäiviä tulee nyt entistä vähemmän.

Liikuntapäiväkirjan avulla saa myös hyvän kuvan siitä, miten liikunta vaikuttaa liikunnallisiin ominaisuuksiini eli esimerkiksi aerobiseen kestävyyteen ja lihaskuntoon, tai tarkemmin voima- ja nopeusominaisuuksiin tai notkeuteen ja lihastasapainoon. Ilman harjoitteluahan nämä erikoistuneet ominaisuudet eivät voi kunnolla kehittyä, joten on hyvä tietää, mitä tekee ja mitä siis on odotettavissa. Esimerkiksi räjähtävä voima tai nopeuden tuotto ei voi kehittyä, jos näitä ominaisuuksia ei harjoita.

Suosituksena voikin siis sanoa, että kannattaa pitää liikuntapäiväkirjaa ja kannattaa myös tulkita sitä ja miettiä, miten liikunta kuuluu arkeeni. Olisiko siellä vielä lisää tilaa ja  mitä se silloin voisi olla?

Tiistai 13.11.2012

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aloitin tämän blogin pitämisen. Vuosi on tuntunut pitkältä, siihen on mahtunut sekä asiallisesti että tunteiden tasolla hyvin monenlaisia tapahtumia. Itselleni henkilökohtaisesti tärkein tapahtuma oli tietysti 87-vuotiaan isäni kuolema lokakuun 24. päivänä. Hautajaiset pidettiin viime lauantaina perheen, sukulaisten, ystävien ja naapureitten kanssa yhdessä isää ja isän merkitystä muistellen.

Tämän blogisivun teeman kannalta tärkein asia on se, että sekä isä, hänen veljensä että siskonsa mies eli isänpuolen serkkujeni isät, olivat nuorena kovia urheilumiehiä. He hiihtivät, yleisurheilivat ja kisailivat muutenkin – vaikkapa korttia tai shakkia pelatessaan.

Isäni Veikko Tiihonen kuvassa numerolla 16

Vuosi sitten kirjoitinkin siitä, miten muistelimme nuoruuttani, jolloin sain vielä leikkiä ja pelata isäni kanssa.

Illalla käväisin katsomassa hoivakodissa asuvaa isääni. Muistelimme hänen ja äitini kanssa niitä satoja tai tuhansia iltoja, jolloin pelasimme isäni kanssa jalka-, sulka- ja jääpalloa tai –kiekkoa. Yleensä yleisellä tiellä kotimme vieressä. Hän oli silloin harvinainen isä – maaseudulla ei ollut kovin tavallista se, että isät leikkivät tai pelasivat lastensa kanssa. Entisenä urheilijana – hiihtäjänä ja juoksijana – hän halusi jatkaa urheilemistaan meidän lastenkin tullessa siihen ikään, että meistä oli hänelle vastusta. Isälle oli tärkeää, että hän pelasi kanssamme aina tosissaan. Ei vakavasti, mutta tosissaan, sillä hän ei halunnut antaa kuvaa siitä, että hän aliarvioisi meitä.

Muistotilaisuudessa saatoimme jakaa serkkujeni ja nuoruuden ystävieni kanssa omia kokemuksiamme isistämme. Meille vankistui käsitys siitä, miten nuo nuorena sotaan joutuneet miehet rakensivat Suomea sekä työtä tehden että urheillen. Urheilun – ja myöhemmin liikunnan – merkitys oli heille erittäin tärkeä monessa mielessä. Katselimme juoksukuvia ja maakuntaviestien yhteydessä otettuja kuvia ja ymmärsimme paremmin, miten edellisen sukupolven urheilullisuus oli iskostunut meihinkin.

Maaherra Alpo Lumme ojentaa Mikkelin maalaiskunnan voittoisalle maakuntaviestijoukkueelle pokaalin (setäni Kauno Tiihonen äärimmäisenä vasemmalla ja isäni Veikko hänen vieressään hiihtopuvussa)

Maakuntaviestijoukkueessa oli myös veljesten lankomies Kauko Pöyry, vaikka hän ei tähän kuvaan ole mahtunutkaan. Maakuntaviestit olivat 1940- ja 1950-luvuilla äärimmäisen tärkeitä tapahtumia – viestihän hiihdettiin läpi maakunnan teitä pitkin. Isäni kertoi usein ylpeänä tarinaa siitä, kun hän oli tuonut viimeistä edellistä osuutta vaihtoon ja joku merkittävä hiihtomies oli sanonut, että ”en ole koskaan nähnyt kenenkään hiihtävän niin lujaa”.

Mikkelin maalaiskunta voitti Suur-Savon maakuntaviestin pari kertaa isäni aikana, mutta sen jälkeen tuli pitkä ’kuiva kausi’, joka katkesi muistaakseni vasta 1970-luvulla. Kerran tai kahdesti hiihdin itsekin aikuisten maakuntaviestin, mutta voitin vain B-sarjan maalaiskunnan kakkosjoukkueessa. Sekin oli kohtalainen saavutus. Juniorien (alle 16-vuotiaiden) viestin tosin voitimme kolmasti ja kerran sain olla ankkurinakin. Maakuntaviestejä hiihdetään edelleen, mutta merkitys ei ole lähellekään sitä luokkaa, mitä se oli sodan jälkeen ja vielä 1970-luvullakin. Se loi kuntaidentiteettiä omassa maakunnassani, jossa viesti oli kuntien välinen. ’Reikäleipäkunnan’ identiteetille oli tärkeää voittaa isoveli Mikkeli, vaikka useimmat hiihtäjät minun aikanani olivatkin saman seuran riveissä ’siviilissä’.

Kova loppurutistus, joka päättyy voittoon  100 metrin juoksussa, kakkosena tietääkseni Veikko Elorinne.

Urheiluelämä oli erilaista sodan jälkeen, sillä erikoistuminen ei ollut vielä vallannut alaa niin kuin myöhemmin. Isäni ja monet muutkin saattoivat kilpailla niin pikamatkoilla (isäni ennätys 100 metrillä oli 11,5) ja hiihdossa, joissa matkat olivat 15, 18, 30 tai jopa 50 kilometriä. Toki itsekin hiihdin kilpaa, pelasin jalkapalloa ja saatoin käydä sekä pikajuoksu- että maastojuoksukisoissa 12-16 –vuotiaana. Paine erikoistumiseen alkoi tosin olla aika kova. Isäni nuoruudessa kilpailtiin eri vuodenaikoina eri lajeissa eikä siinä ollut mitään ongelmaa.

Nyt isäni on juossut ’viimeiseen maaliin’, kun jätimme hänelle hyvästit toivon mukaan tavalla, josta hän itsekin olisi pitänyt. Kerroimme omia tarinoitamme isästä, joka oli itsekin kova tarinankertoja, vaikkakaan ei mikään puheiden pitäjä. Hän oli myös peli- ja huumorimies, joka nauroi paljon ja löysi ilon aiheita silloinkin, kun elettiin vaikeita aikoja. Niitäkin hänellä oli riittämiin. Meidän latumme on ollut tässä suhteessa valmiiksi aurattu ja helppo hiihtää. Vaikka hänen ikäluokkansa elämää väritti toivo ja työ kohti korkeampaa elintasoa ja aineellista hyvinvointia, missä he onnistuivatkin, niin isäni osasi elää onnellisena juuri tässä ja nyt myös silloin, kun tuo elintaso oli vielä matala ja myös silloin, kun toivo elämän jatkumisesta oli jo vähäinen. Sellaisen elämän asenteen siirtäminen tulevillekin polville on meidän kaikkien velvollisuus. Kiitos!

Isä-Veikko juoksee onnellisena kohti maalia…

Syyskuisessa blogissani käsittelen isoja ja pieniä asioita. Liikuntakulttuurin muutosta muutamasta näkökulmasta: muutoskäsitteiden, konkreettisten havaintojen ja kokemusten sekä oman kuntoutumiseni kautta. Syyskuu on muutenkin hyvä muutoskuukausi. Silloin voi aloittaa uuden harrastuksen tai voi tehdä päätöksen siitä, että tekee jotakin aivan ennen kokematonta. Vaikka itse en olekaan mikään erityisen muutosherkkä ihminen, niin suosittelen nyt kuitenkin kaikille miehille osallistumista Sun Lahti –tapahtumaan 8.6.2013, johon meitä on pyydetty tekemään 50 miestä vaativa esitys. Liitteessä lisätietoa treeneistä ja osallistumisesta (Tiedote miehille 09082012). Elokuussa lupaamani liikuntasosiologinen artikkelisarja ei varsinaisesti ala nyt, vaikka käsitteistä tässäkin puhutaan…

Muutos, rakenne ja toiminta

Muutos on jännittävä käsite. Siihen pyritään, kun ihmistä valmennetaan, kun järjestöjä yhdistellään tai kun ’rakenteita puretaan. Joskus pyritään pienempään muutokseen, joskus suurempaan – usein toimintaa halutaan muuttaa tehokkaammaksi, ihmisläheisemmäksi tai paremmin aikaan sopivammaksi. Aika usein kuitenkin jää aikaepäselväksi, mihin oikein pyritään, kun aletaan kiistellä siitä, kuka tekee muutosesityksen ja miten sitä muutosta aiotaan toteuttaa.

Liikunta- ja urheilujärjestöjä myllätään nyt perinpohjaisesti, kun SLU lakkautettiin ja tilalle perustetaan uusi eri toimialoja yhdistävä vielä nimetön kattojärjestö. ’Myllätään’ lienee liian suuri ilmaus, jos asiaa tarkastelisi pelkästään julkisuudessa esiintyneen puheen kautta. Vaikka toimin itsekin aika lähellä kyseisiä järjestöjä, niin juuri mitään en ole aiheesta kuullut. En ole varma, onko se hyvä asia vai huono asia. Useinhan tulkitaan niin, että jos ei ole julkista keskustelua, niin ei ole demokratiaa eikä asian perusteellista pohdintaakaan. Mutta kokemuksesta tiedän, että pienestäkin asiasta saadaan aikaan ’myrsky vesilasissa’ ja suuristakin asioista voidaan julkisesti vaieta, vaikka asiat olisi hoidettu todella hyvin.

Rakenteen muuttaminen ei myöskään aina merkitse toiminnan muutosta, toiminta voi muuttua myös vanhassa rakenteessa, mutta usein on toki niin, että toiminnan muutos vaatii ainakin jonkinlaista rakenteen muutosta. Tässähän oletan, että rakenteiden muuttaminen ei voi olla itsetarkoitus – vaikka sellaistakin olen joskus nähnyt, että toiminta ei juurikaan muutu, vaikka rakenne on kokonaan muutettu.

Viime aikojen kiivain rakenne vai toiminta –keskustelu on kuitenkin käyty ns. Niinistön listasta (ks. www.tavallisia.fi), jossa lastensuojelun asiantuntijat tekivät toiminnallisia ehdotuksia, joiden kohteena olivat lähinnä lasten ja nuorten vanhemmat, muut läheiset aikuiset, nuoret itse ja vähemmässä määrin vapaaehtoistoiminnan tekijät ja yksityiset palvelun tuottajat. Julkinen sektori päivähoitoineen, kouluineen ja nuoriso- ja sosiaalipalveluineen jätettiin lähes kokonaan ehdotusten ulkopuolelle, koska se ei kuulunut tämän syrjäytymistä ehkäisemään pyrkineen työryhmän – eikä tasavallan presidentinkään – toimenkuvaan.

En puutu tässä tähän asiaan, vaikka aionkin pitää esityksen aiheesta sosiaalipolitiikan päivillä lokakuussa Jyväskylässä. Tutkittuani sekä ’Niinistön listaa’, siitä käytyä keskustelua että lähes samanaikaisesti julkaistuja teesejä nimeltä ’Valtaa vanhuus’ (ks. www.valtaavanhuus.fi), jossa vanhustyön asiantuntijat esittelivät teesejään kuntavaaliehdokkaille, olen valaistunut. Nyt tiedän paremmin, miten Suomessa eri tahot aikovat ratkaista hyvinvointiyhteiskuntamme vaikeimmat ihmisiin liittyvät ongelmat eli nuorison syrjäytymisen ja vanhusten hyvinvointiin ja hoitoon liittyvät kysymykset. Erityisen mielenkiintoista on ollut seurata sitä, miten ihmiset ymmärtävät rakenteen ja toiminnan merkitykset ja vaikutukset.

Huippu-urheilun ja liikuntajärjestöjen rakenteelliset muutokset ovat oikeastaan sosiologisesti vain organisatorisia uudelleen järjestelyjä yhteiskuntarakenteen yhdellä sektorilla eli vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan muodostamalla ns. 3. sektorilla. Rakenteellisesta uudistuksesta puhuttaisiin oikeastaan vasta sitten, kun toiminta muuttuisi selvästi joko julkiseksi tai yksityiseksi palvelutuotannoksi tai vaikkapa näiden kaikkien toimintamuotojen jonkinlaiseksi yhdistelmäksi. Itse asiassa asia tietysti onkin jo näin, jos ajatellaan koko liikuntakulttuurin, -toimintojen ja –palvelujen kenttää. Suomalaisessa mallissa kaikilla on ollut omat kulttuurisista, historiallisista, poliittisista jne. syistä johtuneet rootelinsa, joita on koko ajan sondeerattu, vaikka liikuntalaki määritteleekin aika tarkkaan ’toimintavastuut’.

Keskeistä toiminnan muuttamisessa usein onkin se, että nämä yhteiskunnan eri sektorit eivät voi tulevaisuudessa enää toimia ilman joustavaa ja toimivaa yhteistyötä muiden sektoreiden kanssa. Nuorten syrjäytymisen estämisessä on esimerkiksi pitkälti kyse siitä, miten lasta tai nuorta, hänen perhettään, läheisiään, harrastuksiaan, koulutustaan sekä työtä, hyvinvointiaan ja toimeentuloaan tuetaan eri ihmisten, järjestöjen, julkisten tai yksityisten palvelujen ja työelämän avulla tuetaan. Kaikki ovat tärkeitä ja tärkeää on se, että ’nivelkohdissa’ tai vaikeina aikoina nuori ei jää yksin, saa tukea ja oppii pitämään itsestään huolta ja lopulta myös toisista ihmisistä.

Huippu-urheilun muutosryhmän (HuMu) lanseeraama ’urheilijan polku’ pitää myös sisällään nuo kaikki ’rakenteet’ eli kyse on Suomessa usein siitä, miten perheen tuki, seuratoiminta, koulutus ja lopulta työura muodostavat kokonaisuuden, jossa urheilijan ’toimijuus’ vahvistuu eli hän kasvaa samalla ihmisenä kun hän kasvaa urheilijana. Kyse siinäkin on siis siitä, miten yksilö kulkee läpi eri rakenteiden tai käyttää niitä hyväkseen niin, että itse voimaantuu ja pääsee tavoitteisiinsa. Hyvinvointivaltiotahan on syytetty sekä siitä, että rakenteet passivoivat yksilöä että siitä, että rakenteet eivät tue yksilöä tarpeeksi.

Tietenkään ei ole niin, että vain rakenteet merkitsevät – aina on kyse myös tai etenkin ihmisistä, yksilön, lähiyhteisön ja koko yhteiskunnan tavoitteista ja yleisesti elämän erilaisista merkityksistä. Yksi usein toistettu mantra sekä syrjäytymisuhan alla olevista tai vaikka huippu-urheilijoista puhuttaessa on se, että jos elämän ’perusasiat’ ovat kunnossa, niin tulostakin syntyy. Harha on se, että nuo perusasiat eivät ole mitään stabiileja olosuhteita, vaan kysehän on usein sellaisista asioista kuin ’läheiset ihmissuhteet’, ’kokemusten merkityksellisyys’ tai ’hyvinvointi ja perustoimeentulo’, jotka kaikki ovat asioita, jotka eivät tule rakenteiden mukana, vaan niihin tarvitaan itselle tärkeitä ihmisiä, mutta myös omaa halua, osaamista ja erilaisia elämässä selviämisen kykyjä. Mutta tästä sitten myöhemmin enemmän…

Itseäni on tässä kuussa sykähdyttänyt liikuntakulttuurin kentällä moni asia. Jääkiekkoväkivalta tyrmistytti, ikäisteni jalkapalloilijoiden (ja erityisesti vähän nuorempien) Respect-ottelu sykahdytti ja Paralympia-joukkueen hyvä henki ja menestys ilahdutti. Kaikkiin edellä mainittuihin olen jo muualla esittänyt tai tulen esittämään kommenttejani. Siksi jätän nämä sinänsä tärkeät liikuntakulttuurin mahdolliset muutosilmiöt nyt vähemmälle. Keskityn sen sijaan omiin kokemuksiini liikuntakulttuurin muutoksista.

Liikuntakulttuurin muuttunut maisema

Hypin portaita tasajalkaa syväkyykyssä käyden ylös Helsingin lähes korkeimmalle kohdalle Kivikon liikuntapuistossa laskettelurinteen laelle rakennetun lähtölavan päälle. Sieltä aukeava näkymä on ainutlaatuinen – ja jos mikä, niin se on muuttunut muutamassa kuukaudessa valtavasti. Paikka on minulle varsin tuttu; olen juossut, hiihtänyt, pyöräillyt ja (sauva)kävellyt siellä vähintään 600 km vuodessa 17 vuoden ajan. Yleensä olen siellä aika yksin, joitakin sauvakävelijöitä tai maastopyöräilijöitä on sattunut silmiini maisemassa, joka aukeaa etelään ja länteen satojen metrien päähän. Keväällä ja syksyllä laella käy myös lintubongareita, koska sieltä näkee helposti kaupungin keskustaan asti jopa paljaalla silmällä.

Mutta, mitä näin siellä pari viikkoa sitten? Korkean, lähes tunturimaisen mäen päälle, retkeilee 2-4 hengen porukoissa nuoria miehiä isot kassit olallaan. Alhaalla nummimaisessa maastossa heitä seikkailee kymmeniä. Mitä ihmettä he täällä tekevät? Katse kääntyy kauemmas; siellä on joukko noin kymmenvuotiaita poikia. He liikkuvat valtavalla vauhdilla. Ei heitäkään ole täällä ennen näkynyt. Outoa. Mutta vielä oudommaksi menee. Heidän takanaan näyttää olevan nuorehkoja naisia, jotka säntäilevät kummallisten rakennelmien välissä todella vauhdikkaasti. Mutta ei tämä mitään, sillä heidän takanaan vielä kauempana näen hitaammin liikkuvia senioreja, jotka hekin näyttävät liikkuvan varsin hassusti. Onneksi tunnistan siinä nuorten naisten ja ikäihmisten välissä jotain tuttuakin – siinä on selvästi jalkapallokenttä, jossa on hieno tekonurmi. Ja siellä pelataan oikeaa jalkapalloa. Ja onhan täällä vielä tätä tuttuakin porukkaa,  usein pariskuntia sauvoineen tai ilman. Osa heistä jumppaa telineillä mäen alla.

Nyt tiedän, ja olen kokeillutkin melkein kaikkea, mitä tarjolla on. Frisbeegolf, BMX-pyöräily, agility, tasapainorata kiipeily- ja muine telineineen. Frisbeegolfia en ole vielä Kivikossa koettanut, mutta aiemmin kylläkin. Kivikon rata on vain upea ja varsin vaativa ainakin fyysisesti. En myöskään ole vielä bongannut yhtään ’holaria’, vaikka olen kymmeniä heittoja eri maaleihin ehtinyt jo nähdäkin. Hienoja heittoja kuitenkin, ja valtavasti tähtäysliikkeitä, jotka edelleen vielä huvittavat minua.

Ja olen oppinut, että niissä laukuissa kannetaan erilaisia frisbeitä – siellä on varmaan ’putterilätty’, ’draiverilätty’ ja ’muovivitonen’ – onkohan myös linnut/eläimet valjastettu jo lajikäsitteisiin? Kivikkoon voisi sopia vaikka ’kärme’ tai ’kyy’, joka merkitsisi todella surkeaa frisbeen kaarta. ’Hanhi’ voisi tarkoittaa lentoa, joka pahasti ’auraa’ johonkin hankalaan suuntaan. No, ehkä näitä käsitteitä on jo olemassakin. Pääasia kuitenkin on, että enää en luule, että kasseissa kannetään ’mäyräkoiria’.

Eilen sujautin itseni myös BMX-radalle vanhalla hybridilläni. Selvisin hengissä tai oikeastaan se oli aika kivaa. Muistan, kun pikkupoikana tein perunapellolle oman BMX-ratani, joka oli itse asiassa vaikeampi kuin tämä teollisesti tehty hyppyrilenkki. Täällä ei ollut mutaa eikä ikäviä uria, vaan rata oli kovaksi painettua hiekkaa, jossa oli kiva tuntea huimausta ja vauhdin hurmaa. Ja kyllä se kunnon päällekin kävi. Ehkä minut nähdään täällä muulloinkin?

Agilitya en ole kissaihmisenä päässyt kokeilemaan, mutta aika hauskalta juttu näytti lähempääkin katsottuna, kun koira ja hänen valmentajansa sinkoilivat telineeltä toiselle. Hyvä fiilis kuului myös kentän ulkopuolelle. Sainkin ihan yksin käyttää upeaa tekonurmikenttää pikku spurtteihin ja juoksutekniikkatreeneihin ennen kuin siirryin aikuisten leikkipuistoon. Siellä voi kiipeillä vaikkapa jalkapallomaalin kaltaisen telineen yli, tasapainoilla erilaisilla puomeilla ja loikkia aitojen yli tai leikkiä ihmisten agilitya. Aluksi en oikein päässyt sinuiksi kaikkien telineiden kanssa, mutta harjoitushan tekee metsurin (yllättävän raskasta oli viikonloppuna käyttää moottorisahaakin)! Käykääpä kokeilemassa.

Liikuntakulttuuri on siis todella muuttunut konkreettisesti, sillä näiden kenttien vieressähän on vielä hiihtohalli, jossa voinee tulevaisuudessakin hiihtää muiden talvisten aktiviteettien lisäksi. Naapurin kanssa ideoimmekin Kivikosta myös maastohiihtokeskusta, jossa kausi aloitetaan loka-marraskuussa, jatketaan sitä ulkokaudella tammi-maaliskuussa ja lopetetaan se taas sisällä huhtikuussa. No, ehkä kaikkea ei kannata haaveillakaan… se voi vaikka toteutua!

Kuntoutumisesta arkiseksi liikkumiseksi

Vielä muutama sana omasta kuntoutumisestani, jota seurasin alkuvuodesta tarkasti tässä blogissani. Lonkkaleikkauksestani on kulunut nyt reilu kahdeksan kuukautta ja kuntoutumiseni on vielä ’vaiheessa’. Viime vuonna samaan aikaan käveleminenkin oli kivuliasta ja sulkapallokentällä jalka petti alta yllättävissä tilanteissa. Nyt juoksentelen hitaasti, pelaan sulkapalloa, vaikka en vielä mitenkään täydellisesti. Kipuja on vähän, mutta lihakset eivät silti ole vielä täydellisessä kunnossa. Haavakohta jäykistyy normaalia helpommin ja sen alla olevat lihakset vaativat hyvää lämmittelyä toimiakseen kunnolla. Flunssan aikana ja sen jälkeen myös muut jalkojen lihakset kipuilivat osin uusista lenkkitossuistakin johtuen.

Kaiken kaikkiaan tilanne on kuitenkin hyvä tai erittäinkin hyvä. Tarkoitukseni on myös koota blogiteksteistäni ja arviointiartikkeleistani yhtenäinen julkaisu, joka sopii sekä vertaistukimateriaaliksi että ammattilaisten ja järjestöjen käyttöön. Tässä vaiheessa kuntoutustahan on tärkeää se, että osin muuttuneet liikkumistottumukseni – säännölliset ’niveljumpat’ ja lisääntyneet lihaskunto- ja tasapainotreenit – juurtuvat pysyvästi arkeeni. Ja kuntoutus muuttuu vain tavalliseksi arkiseksi liikunnaksi. Ja vaikka sanoinkin sitä ’vain tavalliseksi arkiseksi liikunnaksi’ se tarkoittaa jotakin aivan muuta. Minullehan se on erittäin merkityksellistä elämää ja toimintaa. Toivottavasti kaikille muillekin!

Vuoden 2012 elokuu jäänee aikakirjoihin Lontoon olympialaisten vuoksi – ainakin kisojen avajaiset ja päättäjäiset olivat sykähdyttäviä tapahtumia. Kirjoitinkin aiheesta kolumnin, jossa pohdin kisoja myös ikä- tai sukupolviperspektiivistä (ks. http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/87/ngid/3/). Suomen menestyksestä tai menestymättömyydestä taitettiin peistä puoleen ja toiseen. Antti Pihlakosken (HS, 15.8.2012) ja Manuela Boscon (HS 19.8.2012) puheenvuoroissa oli paljon aineksia tulevaisuuden rakennuspuitteiksi. Huomioin myös uuden huippu-urheilujohtajan, Mika Kojonkosken, varsin sosiologiset tai kulttuuriset tulkinnat huippu-urheilun kehittämisestä.

Kojonkoskihan toivoi paikallisyhteisöjen – yritykset mukaan lukien – voimakkaampaa tukea urheilijoille ja joukkueille. Hän oli huomannut, että Norjassa tällainen vankkumaton yhteisön kannustus on huomattavasti voimakkaampaa kuin Suomessa. Pihlakoski puuttui rakenteisiin ja peräsi koulujärjestelmän suurempaa panosta urheilussa samalla, kun hän painotti urheilun perustuvan lajeihin ja paikallistason toimintaan. Valtakunnallista tasoa hän yhdistäisi voimakkaasti ja kehittäisi tutkimusta.

Kaikki hyviä tavoitteita, mutta jotenkin kirjoituspöydässä mietittyjä, vaikka Antti varmasti tietää, miten vaikeaa on muuttaa toimintakäytäntöjä pienemmässäkin mittakaavassa. Esimerkiksi suomalaisen koulujärjestelmän ja toisaalta vapaaehtoisuuteen perustuvan urheiluseurajärjestelmän saattaminen yhteen ja toimivaksi kokonaisuudeksi on valtava urakka. Mallin ottaminen Amerikasta, Australiasta tai Brittein saarilta unohtaa meidän yhteiskuntiemme perustavanlaatuiset erot yhteiskunnallisten toimintavastuiden osalta. Yhteensovittamista on tehtävä, mutta realistisesti ja pienin askelin.

Manuela Boscon näkemys oli kaikkein perustavanlaatuisin, koska se myös pohjautui hänen omaan kokemukseensa ja mainioon kirjaansa Ylitys, jossa ei juurikaan näkynyt sitä leikkiä, jota hän Hesarin puheenvuorossaan peräänkuulutti. Varmaan näyttelijäksi kouluttautuminen avasi hänen silmänsä ja toi esille leikin eri elementtien tärkeyden urheilun ymmärtämisessä. Liikunnanohjaajien sosiologian kurssilla käytämmekin aina aikaa leikkien ymmärtämiseen, usein leikimme ja annan tehtäväksi uuden leikin tekemisen.

Se on aina opettavaista huomata, miten tärkeää on ymmärtää leikin voima, kun se antaa mahdollisuuden ilmaista itseä ja uskallusta yrittää täysillä ilman että oma identiteetti murskautuu. Voi ottaa miimisen roolin tyyliin ’olisit sää Usain, niin mää olisin Yohan’… Leikin ja urheilun avulla saa parhaimmillaan vahvistavia kokemuksia ja pelirohkeutta, jolla otsikoin kolumnini paralympiaurheilijoille (Tiihonen, Arto (2012) Vahvistavia kokemuksia ja pelirohkeutta. Vammaisurheilu & liikunta, 3/2012, 18), jotka juuri aloittivat urakkansa Lontoossa. Katsotaan, ovatko he oppineet jotain olympialaisten pohjalta.

Minulta kysyttiin olympiakisojen aikana syitä suomalaisten siinä vaiheessa varsin vaisuun menestykseen. Pikaisesti teinkin pienen analyysin, jonka pohjalta oma haastatteluni lehteen tehtiin (Piispanen, Pertti: Mihin katosi suomalainen sisu? Nykypäivä, 10.8.2012, 16-17). Ehkä on blogikirjoitukselle sopivaa, että paljastan sellaisenaan tuon nopean ’vuodatukseni’, jossa yritin vastata tuohon ihmisten mieliä askarruttaneeseen kysymykseen, jonka seurauksena alettiin puhua mm. kisaturisteista. Tässä siis omia lähtökohtiani ja näkemyksiäni kysymykseen:

Suomalaisista vain muutamilla urheilijoilla oli alkuperinkään realistisia mahdollisuuksia menestyä kisoissa eli saada mitali tai pistesija (Satu Mäkelä-Nummela, Silja Lehtisen venekunta, Sari Multala, Anne Rikala, Jenni Mikkonen, keihäänheittäjät, Matti Kettunen/Jarkko Ala-Huikku, Pia Sundstedt, Ville Lång – olikohan muita (kouluratsastajat)?) aiempien menestysten perusteella. Muiden mahdolliset pistesijat ovat/olivat kiinni itsensä ylittämisestä ja jonkin sortin yllätyksestä. Näistä M-Nummela, Sundstedt ja Lång eivät pettäneet, mutta eivät tosin ylittäneetkään itseään. Multala on siinä ja siinä, muista ei vielä tiedetä. Tässä vaiheessa sanoisin, että tällaisten urheilijoiden menestykseen vaikuttaa jopa se, miten koko joukkueella lähtee kisoissa kulkemaan eli itsensä ylittäminen ja menestys voivat nostaa muidenkin fiilistä ja huonot suoritukset taas heikentävät niitä.

Loput tulivat kisoihin ilman kokemusta (viime aikaisesta) a) kansainvälisestä menestyksestä tai b) edes kovista kilpailuista. Näistä suurin osa onkin sitten ’pettänyt’ odotukset, jotka nekään tosin eivät olleet sen korkeammalla kuin siinä, että tekisivät kauden parhaansa (esim. uimareistahan ei kellään, ei edes Hanna-Maria Seppälällä ollut oikeastaan realistisia mahdollisuuksia pistesijoille). Tarkennettu ihmettelyn aihe (ja oikeutettukin) on siten se, miksi urheilija ei pysty kauden parhaaseensa olympialaisissa? Selitykset vaihtelevat yksilöllisesti, mutta pari asiaa voisi nostaa esille. Suomalaiset eivät kilpaile tarpeeksi varsinkaan kansainvälisissä kisoissa (joko eivät niihin pääse tai eivät niihin mene – jälkimmäinen tietysti tyhmää). Myös kotimaassa harjoitellaan liikaa fysiikkaa ’laboratoriossa’ ja liian vähän kilpailemista oikeissa olosuhteissa, joissa on jännitystä, tönimistä, yleisöä… Tähän liittyy sekin, että uskotaan edelleenkin ’yhden kuntohuipun’ teoriaan, vaikka todelliset huiput ovat kunnossa koko kauden ajan lajista riippumatta. Yksi kuntohuippu tuudittaa myös ajattelemaan, että juuri olympialaisissa tuloskunto nousisi sitten roimasti, kun siellä onnistuminen on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin ’Pihtiputaalla’ erilaisen ulkopuolisen paineen, sählingin jne. myötä. Sitten meistä todellakin tuntuu siltä, ettei suomalaisilla ole edes sisuakaan onnistua.

Urheilijoiden selitykset ovat silti hiukan erikoisia, kuten mainitsit, eli korostetaan yhä enemmän sitä, että pelkkä osallistuminenhan tässä oli tärkeintä (tämähän on tietysti oikeaa olympiahenkeäkin), ei niinkään menestyminen. Mistä se kertoo? Joko siitä, että itsekin tiedetään, että itsensä ylittäminen noista yo. lähtökohdista on vaikeaa tai sitten siitä, että ei oikeasti tavoitellakaan mitään parempaa (joskus tosin saattaa selityksenä olla sekin, että urheilijoille on ikään kuin opetettu se, mitä pitää sanoa ettei katsojien mieltä pahoiteta huonotuulisilla urheilijoilla. Kaikki ovat ikään kuin tulleet vain ’nauttimaan’ kisoista, vaikka ei kai se nautittavaa voi olla, jos itse epäonnistuu eli osa on mainosretoriikkaakin). Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että pitäisi kuitenkin uskaltaa tavoitella ainakin sitä kauden parasta tulosta ja pidemmällä tähtäimellä myös kunnon menestystä. Jos ei enää uskota menestykseen tai ei uskalleta asettaa kunnon tavoitteita, niin silloin ollaan jo kulttuurisestikin ongelmallisessa tilanteessa. Ja minusta urheilija saa näyttää myös sen, että nyt v-ttaa, kun ei ole onnistunut tekemään parastaan. Kulttuurisesti ongelmallista on se, jos suomalaiset eivät uskalla olla tavoitteellisia ja/tai ilmaisullisia – urheilu on kuitenkin lähtökohtaisestikin ’turhaa leikkiä’ ja ’hullujen hommaa’, joten siinä tarvitaan ainakin vähän taiteilijuutta ja uskallusta.

Sosiologisesti asetelmaa voi myös lähestyä niin, että meidän urheilukulttuurimme on muuttunut niin, että ’kovimmat tyypit’ (urheilijat, valmentajat, tukijat) ovat muissa kuin olympialajeissa eli lätkässä, futiksessa, salibandyssä, lento- ja koripallossa ja jopa pesäpallossa tai esim. moottoriurheilussa, koska niissä lajeissa on ’kulttuurista imua’ eli ne ovat arjessamme merkityksellisempiä kuin nämä kulttuurisesti vähäpätöisemmät lajit, joista olympialaisissa kilpaillaan ja palloilulajeissa olympialaisiin pääseminen on erittäin kovan työn takana (Suomesta vain mieslentopalloilijat ja naisjalkapalloilijat voisivat päästä kisoihin). Näyttää nimittäin siltä, että ei ainoastaan yleisurheilu ja hiihto, ole kärsineet pallopelien hegemoniasta, vaan myös monet perinteiset pienet lajit ovat Suomessa nääntymässä. Missä ovat ampujien, melojien (saati soutajien), jousiampujien, painin, painonnoston, pyöräilyn, telinevoimistelun jne. voimakkaat alakulttuurit? Osa varmaan on olympialajien ulkopuolella, kuten muodostelmaluistelussa tai cheerleadingissä, joissa menestys on ehkä helpompaa, mutta jostakin syystä siellä syntyy urheilemaan kannustavia kulttuurisia yhteisöjä ja merkityksiä. Siitähän on lopulta kysymys – huippu-urheilun täytyy olla urheilijalle tärkeää ja se ei voi olla tärkeää ellei lajikulttuuri ja perhe ja/tai paikkakunta ole siitä ylpeä ja pidä sitä tärkeänä. Tähän pitäisi OK:ssa miettiä ratkaisukeinoja. Jossain vaiheessa (muistaakseni Sydneyn kisojen jälkeen) olympiakomitea myös alkoi vähentää (mitali)tavoitteittensa esittelemistä, koska ajateltiin, että se heikentää tuloksia. Epärealistiset tavoitteet tietysti sen tekevät, mutta tavoitteellisuus itsessään ei ole paha asia, vaan se, miten siihen suhtaudutaan. Ja nyt ehkä tuntuu siltä, että kukaan ei edes uskalla esittää tavoitteita tai mikä pahempaa – ei uskalleta niihin päästä?! Mutta siis: Suomi elää pidemmässä perspektiivissä jonkinlaista kulttuurista murrosta, jossa suosikkilajit ovat vaihtuneet niin, että uusissa suosikkilajeissa ei ole vielä edes mahdollisuutta päästä maailman huipulle.

Ehkä on syytä mainita vielä sekin, että ei Suomi tässä ole suinkaan yksin ’menestymättämyytensä’ kanssa. Myös muut Pohjoismaat ovat pärjänneet käsittääkseni jonkin verran alakanttiin ja osittain samoista syistäkin. Esimerkiksi yleisurheilusirkus tuottaa kovia urheilijoita vain niistä, jotka sinne timanttiliigaan pääsevät. Ja Saksakin on romahtanut esim. uinnissa lähes pohjamutiin, Kiina ei ole niin kova kuin 2008, kun taas Britit ovat nyt kovempia kuin neljä vuotta sitten – kotikisat vaikuttavat myös. Kreikkalaiset pääsevät otsikoihin vain dopingtapauksilla eikä Espanjakaan ole juhlinut liiemmälti. Brassit taas ovat tulossa muihinkin kuin perinteisiin menestyslajeihin mukaan seuraavien kisojen takia. Jos maalla on voimakas lajikulttuuri jossakin lajissa, niin se pitää pienenkin maan esillä – Tanska muutamissa omissa lajeissaan, Islanti käsipallossa, Liettua koriksessa…

Mutta jätetään nyt huippu-urheilu hetkeksi syrjään, vaikka minä en lukeudukaan niihin ihmisiin, jotka pitäisivät ihmisten omaehtoista liikuntaa irrallisena huippu-urheilun maailmasta. En minä anna yhteiskuntapolitiikkaakaan vain huippuammattilaisten hoidettavaksi tai lääketieteen eettisiä kysymyksiä vain lääkäreiden määriteltäviksi. Huippu-urheilu on urheilulajien kautta myös monen liikunnanharrastajan omakohtaista kokemus- ja merkitysmaailmaa. Katsojina, kuluttajina, veronmaksajina tai rahapelien pelaamisen kautta meillä on myös välillinen suhde myös huippu-urheiluun.

Kuluttamisen kautta sain myös omakohtaisen kokemuksen myös huippu- tai ainakin harrasteurheilun ja osin liikuntatieteenkin voimasta, kun astelin kauppaan ostamaan uusia lenkkitossuja. Hämmästykseni oli suuri, kun huomasin malliston uusiutuneen lähes täydellisesti noin 1,5 vuodessa, joka oli kulunut edellisestä tossukaupastani. Ensinnäkin pronaatiotuet olivat hävinneet lähes tyystin ja muutkin pehmennykset oli minimoitu. Tiesin tästä mm. Nikea vastaan kohdistetusta voimakkaasta kritiikistä, jonka mukaan pehmennetyt ja tuetut kengät olisivat pilanneet miljoonien kuluttajien jalat.

Pointtihan on yksinkertainen: kun kengät estävät jalan luonnolliset liikkeet, niin ne passivoivat juoksua ja kävelyä suorittavat lihakset. Mutta en arvannut kritiikin näkyvän noin nopeasti kaupan hyllyllä. Vaikutus oli sama kuin silloin, kun hallitukset päättivät kiristää autojen päästöjä ja kulutusta. Vuosikymmeniä autotehtaat vakuuttivat, että vähäkulutuksisia autoja on mahdoton tehdä (tai ettei niitä osteta), mutta muutamassa vuodessa kulutus ja päästöt on saatu oman kokemuksenikin mukaan lähes puoliintumaan. Kuluttajien liikehdinnällä ja säädöksillä saadaan kuin saadaankin aikaan hyviä muutoksia.

Itselleni tuo sinänsä hyvä kehitys aiheutti kuitenkin väliaikaisia ongelmia. Sain jalkani todella kipeiksi uusilla lenkkareillani, vaikka ne tuntuivatkin hyviltä. Syy oli toki siinäkin, että jätin pois myös teettämäni pohjalliset ja kokeilin sitä, miten pärjäisin leikkauksen jälkeen ilman niitä. Kun vielä sain flunssaviruksen samaan aikaan, niin parisen viikkoa meni melkoisten tulehdustyyppisten kipujen parissa painiskellessa. Tätä kirjoittaessani tuntuu tosin siltä, että nyt ’pöpö’ on jo kaikonnut kehostani. Eilisen sulkismatsin jälkeen en ole puolikuollut, kuten olin vielä viime viikolla. Kohta lähden taas kokeilemaan uusia lenkkareitani…

Muuten elokuun liikkumiseni on pitänyt sisällään erilaisia pihatöitä, mm. niittoa, perunan nostoa, marjojen poimintaa ja ruohonleikkuuta, joita mökillä voi pitää melko rankkoinakin hommina. Pyöräillyt olen reilut 200 km (aika vähän), lenkkeillyt 35 km ja pelannut sulkista pari tuntia. Yhteensä tunteja on tullut oikein hyvin eli yli 80 ja kilometrejäkin melkein 10 km/päivä. Pomputtelin jalkapalloa tasapainoharjoittelun merkeissä ja sain jaloilla aikaan 191, polvilla 78 ja päällä 48 ponnautusta sekä pari sarjaa 20-20-20 eli ensin jaloilla, sitten polvilla ja lopuksi päällä palloa pudottamatta (en ehkä kuitenkaan suosittele kaikille).

Olen myös käyttänyt aktiivisesti jumppatelineitä lenkkipolkujen varsilla. Täytyykin kehua, että nyt on tullut jo aika hyviä mekaanisia kuntolaitteita, jotka sopivat niin lapsille kuin ikäihmisille, meistä keski-ikäisistä puhumattakaan. Menkääpäs rohkeasti kokeilemaan vaikkapa Töölönlahdelle, Myllypuron liikuntapuistoon tai uusitulle Vesalan kentälle!  Vesalaan on rakennettu myös tekonurmikenttä ja muutamia pienempiä aidattuja palloalueita sekä koris-/sählykenttä. Ja heti kenttä on vetänyt porukkaa lähialueilta pelailemaan erilaisissa kokoonpanoissa. Pitkään kenttä olikin oikea murheenkryyni, kun siellä ei käynyt oikein kukaan. Hienoa, että lähiliikunta-alueisiinkiin satsataan!

Elokuu on mielestäni vuoden hienointa aikaa monessa mielessä. Ilma on yleensä lempeä ja mainio niin ulkona liikkumiselle ja muutenkin erilaisille ulkoharrastuksille, kuten vaikkapa Taiteiden yön järjestämiseen. Elämänkulku ja ikäpolvet –hanke, jossa olen osa-aikaisena tutkijana, järjesti myös mainion tilaisuuden eli ’neljän polven lauluillan’ tuodakseen esiin aktiivisen ikääntymisen teemavuotta ja eri-ikäisten yhteisen toiminnan tärkeyttä. Se oli taas kaikin puolin hieno tapahtuma, jossa viihtyivät niin lapset kuin (iso)vanhemmatkin. Lisää tietoa tapahtumista ja muustakin hankkeeseen liittyvästä,ks. (http://www.ikapolvet.fi/ajankohtaista/257).

Aktiivinen ikääntyminen ja sukupolvien välinen solidaarisuus oli myös teemana psykologikongressissa, jossa kävin puhumassa aktiivisten ikämiesten ja veteraaniurheilijoiden liikkumisen merkityksistä. Esitys löytyy myös näiltä sivuilta (TIIHONENPSYKOLOGIAKONG22082012). Oli mukava huomata, että psykologit ovat nykyään hyvin kiinnostuneita liikunnasta ja jopa huippu-urheilusta. Kun psykologiassa keskeistä on elämän mielekkyys, niin meidän sosiologien puhe toiminnan tai kulttuurin merkityksellisyydestä saa oivan vastaparin – ilman toista ei varmaan ole toistakaan. Jos liikkumisella ja urheilemisella on ihmiselle merkitystä, niin varmasti elämän mielekkyyskin paranee. Sen mielestäni osoittivat myös tutkimani aktiiviset ikämiehet, vaikka en heidän psyykkistä tilaansa tutkinutkaan.

Meidän tavallisten liikkujien on myös löydettävä aika arkiselle liikkumisellemme aivan kuten huippu-urheilijan on sisällytettävä urheiluunsa riittävä määrä ’tavallista arkea’. Tai urheilun on oltava myös sitä ’tavallista arkea’ – tavallisuus ja arki tässä positiivisessa merkityksessään.

Kohta mennään jo syyskuuta, jolloin aloitan kirjoitussarjan, jossa esittelen ja konkretisoin (liikunta)sosiologisia teorioita ja käsitteitä, joiden avulla tuo arkinenkin liikkuminen tulee tai ainakin voi tulla meille merkitykselliseksi. Liikkumisiin…

Lontoon olympialaiset on kohta surffailtu. Olen ehtinyt seuraamaan kisoja vain kohtuullisesti. Mielelläni olisin katsonut harvinaisempia lajeja enemmänkin – tarkkuuslajit, painonnosto ja esimerkiksi uimahypyt tai taitouinti ovat harvinaista herkkua Suomen TV:ssä ilman olympialaisia.

Pohtimatta Suomen joukkueen menestymistä/menestymättömyyttä tässä kohdin enempää, näyttäisi siltä, että ‘elämäntapaurheilijat’ menestyvät lajista riippumatta parhaiten. Toisin sanoen ne urheilijat, jotka ovat voineet ja halunneet tehdä urheilemisestaan merkityksellisen osan elämäntapaansa, tuntuvat pärjäävän muita paremmin.

Kyse ei ole pelkästään ammattilaisuudesta, vaan myös asenteesta ja lajin alakulttuurista. Ei ole ihme, että suomalaiset lumilautailijat ja purjehtijat pärjäävät hyvin. Kummassakin lajissa on voimakas yhteisöllinen lajin kansainvälinen alakulttuuri, joka pitää sisällään paljon muutakin kuin vain kilpailemista ja harjoittelua. Näissä lajeissa on mahdollisuus, osin myös pakko, yhdistää urheilu tulevaan ammattiin tai jostakin lajin liepeillä olevasta tehtävästä tulee se ammatti. Mutta ei tästä nyt enempää…

Viime viikolla olin kansainvälisessä liikunnanopettajien seminaarissa Vierumäellä (ks. www.peseminar.org), jossa vedin session When the Body Says – No More! yhdessä kahden liikunnanopettajan Taina Ahon ja Ismo Lehtisen kanssa. Esittelin omassa esityksessäni, joka löytyy myöhemmin yo. linkin takaa, valmistautumistani, toipumistani ja kuntoutumistani lonkkanivelleikkauksestani.

Yhteisenä haasteena meillä kaikilla oli se, miten selvitä vammoista, sairastumisista tai pelkästään ikääntymisestä ammatissa, jossa ruumiillisuus on niin tärkeässä roolissa. Ja kyse on tietysti myös muusta liikkumisesta, urheilemisesta ja sitä kautta ystäväpiireistä, arjesta, mutta samalla myös omasta identiteetistä.

Miten koemme liikkumisen ja itsemme, miten toimintakykymme rajoittaa tekemistämme ja minkälaisia tavoitteita itsellemme asetamme niin liikkumisen/urheilemisen kuin opettamisen tai muun liikunta-alan osaamisen suhteen, kun emme enää kykenekään samoihin asioihin kuin aiemmin.

Ismon ja Tainan kokemukset, tulkinnat ja tarinat loivat hyvän pohjan hedelmällisille keskusteluille osallistujien kanssa. Aika moni olikin joutunut miettimään näitä asioita, vaikka käytännön tunnit ‘varastivatkin’ suuremmat joukot sessioltamme. Kiinnostuneita tuntui kuitenkin olevan paljon.

Tänään ‘julkaisen’ aiheeseen liittyen yhteenvetoartikkelin kuntoutumisestani kuusi kuukautta lonkkaleikkauksen jälkeen. Työstän näistä blogeista ja yhteenvetoartikkeleista myös julkaisua, jonka tarkoituksena on antaa vertaistukea vastaaviin leikkauksiin joutuville ja myös tietoa kuntoutuksen ammattilaisille siitä, miten toipumista ja kuntoutumista kannattaisi tukea.

Kuusi kuukautta kuntoutumista

Sairausloman jälkeen en ole enää kirjoittanut blogeja kuntoutumisestani, joten referoin tähän artikkeliin nyt liikuntapäiväkirjani merkintöjä aikaväliltä 15.4. -14.7. 2012 ja kommentoin niitä. Teen myös yhteenvedon ja arvioinnin tilanteestani kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen.

Katsaus kuntoutumiseeni kolmen ja kuuden kuukauden välissä

Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen kuntoutumiseni oli edennyt omasta mielestäni hyvin. Pystyin (luistelu)hiihtämään, kävely oli kohtalaista, olin kokeillut sulkapalloa ja kuntosalilla/-jumpassa oli tapahtunut suurta edistymistä. Juoksemista en ollut kokeillutkaan, mutta uskalsin jo tanssia, vaikka se tuottikin jonkin verran tuskaa (mutta myös suurta iloa!). Lonkan liikkuvuus oli ehkä parempi kuin koskaan, kipuja ilmeni oikeastaan vain pitkään istuessa ja olin edelleen hyvin motivoitunut lisäkuntoutumiseen.

Sairausloman jälkeen arki kuitenkin muuttui sikäli radikaalisti, että työkiireet lisääntyivät ja aika liikuntaan väheni. Myös palautumisajat muuttuivat, kun en pystynyt lepäämään silloin, kun lepoa olisin tarvinnut. Teen kuitenkin aika paljon etätöitä, joten sikäli tilanne oli joustavampi kuin normaalityössä ollessani. Huomasin kyllä sen, että tarvitsen edelleenkin enemmän palautumisaikaa rasituksista – energiaa menee liikkumiseen runsaammin kuin tavallisesti.

Liikuntapäiväkirjassani on seuraava merkintä kohta sairausloman päätyttyä.

18.4.2012: Erittäin hyvää nelinpeliä; voitin 5/6. Välillä olin tosi hapoilla, mutta palauduin hyvin.

Pelaamme tunnin aikana kuusi erää, joista siis viidessä olin voittajajoukkueen puolella. Pelimme ovat varsin tasaisia, joten voittaminen on ehkä enemmän tahdon ja tuurin syytä kuin pelaajien paremmuutta tai huonommuutta. Olin kuitenkin iloisesti yllättynyt, että kykenin pelaamaan niin hyvin, ettei minusta tullut rasitetta peliporukallemme.

Liikkuvuuteni ei ollut lähellekään täydellistä, mutta nelinpeliin se riitti hyvin. Oma joukkueeni käytti pelitaktiikkaa, jossa toinen pelasi edessä ja toinen takana, kun normaalisti pelaamme vierekkäin. Taktinen muutos sekoittikin vastustajiemme (vaihdamme joka pelin jälkeen pareja, joten kuudesta erästä aina kahdessa pelaamme samoilla joukkueilla) ja saimme siitä yllätyshyödyn. Näin siis voi myös kompensoida fyysisiä heikkouksia taktisilla oivalluksilla!

En ollut liikkunut anaerobisella teholla moneen kuukauteen ja se näkyi sulkapallokentällä, jossa syke nousee usein lähelle 170/min. Leikkauksen jälkeen syke todennäköisesti nousi myös sen takia, että lihakset joutuvat tekemään extratyötä pystyäkseen tuottamaan saman liikkeen kuin aiemmin, vaikka osa lihaksista oli vielä keskenkuntoisia. Palautuminen oli kuitenkin ihan hyvää.

27.4.2012: Tein porraskävelyjäkin. Lonkka vähän turpea.

Reilu viikko myöhemmin aloitin porrasharjoittelun. Toki olin kävellyt – aina – metron liukuportaat ja muutkin portaan, mitkä eteen tulivat, mutta nyt tein paikallisen laskettelumäen lähtötelineillä porraskävelysarjan. Siihen kuului kymmenen kertaa 12 portaan askelmat sekä nousut penkille 20 kertaa vaihtaen ponnistavaa jalkaa vuorotellen.

Ponnistus oli aluksi leikatulla jalalla selvästi heikompaa kuin terveellä jalalla, mutta aika pian askellus koheni myös leikatulla jalalla. Jostain syystä lonkka oli ikään kuin turvonnut eikä kävely tuntunut luontevalta. Ehkä syynä oli se, että olin (sauva)kävellyt monena edeltäneistä päivistä. Yksipuolinen liikunta oli varmaan rasittanut jalkaa.

8.5.2012: Töihin ja takaisin (pyörällä), paljon helpompaa kuin eilen.

Edellisenä päivänä olin pyöräillyt ensimmäistä kertaa töihin. Matka on noin 12 km yhteen suuntaan ja ensimmäisellä kerralla se oli tuntunut aika raskaalta. Lihakset tottuvat aika nopeasti uuteen liikkeeseen ja rasitukseen, kun jo toisella kertaa tuntui kevyemmältä. Osin kyse on tietysti psyykkisestäkin reaktiosta. Kevään ja alkukesän aikana ehdin pyöräillä 571 km, josta osa oli kuntopyöräilyä.

Pyöräily sopii hyvin lonkkavaivaiselle tai leikkauksesta toipuvalle, koska siinä ei tule iskuja, vaan liike rullaa. Etätöiden vuoksi en ajanut töihin kovinkaan usein enkä ole kovin innokas ’harrastuspyöräilijä’. Joitakin ihan pelkkiä pyörälenkkejäkin tein, mutta olisin voinut tehdä niitä enemmänkin. Vajaa 600 kilometriä on kuitenkin kohtuullinen määrä kevätkaudelle.

20.5.2012: Monta tuntia pihatöitä. Lenkki, juoksin vähän.

Reilu neljä kuukautta leikkauksen jälkeen uskaltauduin juoksemaan. Kävelylenkin välissä hölkkäsin varovaisesti muutama sata metriä kerrallaan. Juoksu tuntui raskaalta ja vaikealta. Tärähdykset sattuivat jonkin verran ja pelkkä jalkojen nostelu tuntui voimattomalta, vaikka olin jumpannut paljon lonkan seudun lihaksia. Arvelin, että juokseminen tulee olemaan minulle varsinainen haaste.

Keväällä liikkumiseni keskiössä olivat erilaiset pihatyöt, jumppaaminen, pyöräily ja kävelylenkit. Kaikki liikunta tuntui edistyvän hitaasti, mutta varmasti. Sain voimia jalkoihin, liikkuvuus parani ja pyöräily oli jo aika hyvää. Kävelyssä eteneminen oli hitainta ja juoksemista vasta aloittelin.

6.6.2012: Upeaa, sulkiksessa(kaan) ei lonkka enää vaivaa juuri lainkaan. Anaerobinen kunto on huono!

Kesäkuun alussa jouduin pelaamaan kaksinpeliäkin, ja jopa 1 vs. 2 -peliä. Oli todella hienoa huomata, että kykenin liikkumaan niin hyvin, että peliä voi hyvällä omallatunnolla sanoa ihan toimivaksi. Itse asiassa paremmaksi kuin edellisenä syksynä, jolloin nivelrikko jo haittasi liikehdintää merkittävästi. Kipujakaan ei tullut pelin jälkeenkään. Toki varoin joitakin nopeita liikkeitä sivulle ja alas, mutta paljon en säästellyt. Hyvä alku- ja loppujumppa on tosin tarpeellinen. Anaerobinen kunto ei meinannut millään riittää, kun pelasin yksin yhtä tai kahta vastaan. Selvisin kuitenkin hengissä.

Muutama päivä myöhemmin liikuntapäiväkirjassani lukee:

9.6.2012: Kivikossa pomppujakin.

Sulkiskokemuksen jälkeen uskaltauduin lisäämään harjoitusrepertuaariini porrashyppelyt. Portaiden nousu on toki varsin matala, mutta se oli silti uusi kokemus. Hypin kymmenkunta porrasta ensin juosten (10 krt) ja sitten tasajalkaa (5 krt). Kyllä tuntui hyvältä, kun pystyin tekemään asioita, jotka vielä vähän aikaa sitten tuntuivat mahdottomilta.

Säännöllinen nivelien liikkuvuuden ja voiman harjoittaminen tuntui pompuissa. Lonkan lisäksi polvi- ja nilkkanivelet vaikuttivat joustavilta ja kimmoisilta. Voimaa puuttui, mutta hyppyliike vaikutti lupaavalta eikä jalka myöskään tömähtänyt portaaseen, vaan se tuntui kimmoavan siitä hyvin ja turvallisesti.

11.6.2012: Kaapelille ja takaisin uutta ‘baanaa’ pitkin. Pyöräily jo aika voimakasta.

Pari päivää edellisestä ja pyöräilin hyvää vauhtia vajaa 40 kilometriä. Tottumus oli tehnyt pyöräilystä jo ’voimakasta’. Saatoin polkea hyvällä sykkeellä koko upean matkan, jonka tosiaan kruunasi Helsinkiin rakennettu uusi kävely- ja pyöräilybaana, joka lähtee musiikkitalolta ja päättyy Ruoholahteen. Entinen ratakuilu avaa aivan erilaisen kaupunkimaiseman liikkujien ihailtavaksi.

16.6.2012: Nurmen haravointia ja kunnon tasapainojumppa sekä vähän jalkapallon pomputtelua!

Viisi kuukautta leikkauksen jälkeen tartuin uuteen haasteeseen eli otin jalkapallon esille. Pallon pomputtelu vaatii aika hyvää tasapainoa, joten se oli myös hyvä tasapainoharjoittelu oman tasapainojumppani lisäksi. Jopa potkut leikatulla jalalla onnistuivat kohtuullisesti!

Seuraavana päivänä merkintäni näytti tältä:

17.6.2012: Juoksin eka kertaa yhtäjaksoisesti kunnon lenkin. Jalka kesti hyvin!

Kunnon lenkki tarkoitti kolmea kilometriä ilman pysähdyksiä. Edistyminen ei siis ole ollut mitään ’supervauhdikasta’, kun vajaa kuukausi sitten otin ensimmäiset juoksuaskeleet. En ole kuitenkaan halunnut ylirasittaa itseäni, vaan edetä varsin maltillisesti, ettei kuntoutumisessa tulisi takapakkeja. Olisin varmaan pystynyt treenaamaan enemmänkin juoksua tai muita tehokkaampia liikuntamuotoja, mutta en halunnut edetä ahnehtien, vaan nauttien.

7.7.2012: Aika kova treeni. Jalat kestivät juoksun ja hyppelytkin hyvin. Nopeampi meno tökkii.

Edellisen merkinnän jälkeen kesä meni pääasiassa piha- ja mökkitöissä eli ruumiillisissa hommissa. Energiaa ei juuri jäänyt muuhun liikkumiseen. Muutama päivä ennen tuota ’kovaa treeniä’ olin tosin käynyt pikku juoksulenkeillä, rullaluistelemassa ja pyöräilemässä eli takana oli pieni rajumpi ’liikuntaputki’. Tein siis vauhtileikittelyn, hyppysarjat ja lihaskuntotreenin ulkotelineillä. Kovempi juoksuvauhti ei vielä onnistu, lonkka tuntuu jähmeältä eikä kuntokaan sitä vielä kestä.

9.7.2012: Telineillä ja mäen portailla hyppysarjat. Aika hyvin jo meni.

Pari päivää myöhemmin suurin piirtein sama harjoitus, joka meni vielä paremmin. Tuntui niin voimakkaalta, että aloin jo suunnitella yleisurheilukisoihin osallistumista ja ainakin ajattelin tulostavoitteita. Hyppäsin kolme vuotta sitten pituutta 478cm ja juoksi 100 metriä aikaan 13,74 s, joihin en uskonut pääseväni. Itse asiassa epäröin pituushypyn järkevyyttä, mutta päätin yrittää sen sijaan korkeushyppyä ja 100 metrin sijaan 200 metriä. Näissä lajeissa saisin edelleen harjoittaa ponnistamista ja juoksua, mutta liike- ja tärähdysvoimat lonkkaniveltä kohtaan olisivat pienemmät. Mutta nämä nyt olivat haaveita vain.

10.7.2012: Neljä kilometriä tasavauhtista juoksua, josta osa asvaltilla. Aika hyvin sujui juoksu, jalka ei kipeytynyt.

Joskus haaveet voivat toteutuakin ja tämä lenkki vei haavetta taas vähän lähemmäs toteutumistaan, kun juoksu kovalla asvaltillakin onnistui ilman jalan kipeytymistä. Vauhti ei ollut kova, mutta tasainen kuitenkin.

Missä nyt oikein mennään?

Liikuntapäiväkirjani merkinnöistä nousee esiin optimistinen edistysusko täydelliseen kuntoutumiseen – olen ilahtunut pienistäkin edistysaskeleista kuntoutumisessa. Osin tämä selittyy tietysti sillä, että varsinaisia takapakkeja en ole kuntoutumisessa joutunut kokemaankaan. Varmasti kuntoutumiseni olisi voinut olla nopeampaakin, jos olisin voinut keskittyä pelkästään liikkumiseen ja siitä palautumiseen. Olisin myös voinut olla rationaalisempi harjoittelussani ja olisin voinut keskittyä kuntoutumisen kannalta olennaisimpiin liikuntamuotoihin. Arjessa on kuitenkin elettävä ja liikuntakaan ei voi olla pelkästään välineellistä eli instrumenttina terveyteen. Minulle ainakin liikunta on merkityksellistä sinänsä. Esimerkiksi sulkapallon pelaaminen ei ehkä ollut kaikkein järkevin teko fyysisesti, mutta se vain on minulle tärkeää pelaamisen ja kavereiden tapaamisen vuoksi.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin olen siis ollut yllättynyt kuntoutumiseni edistymisestä. Sairausloman jälkeen, eli kolme kuukautta leikkauksesta, olin arvioinut kokemukseni, toimintakykyjeni ja toimijuuteni jo aika korkealle, vaikka silloin en vielä voinut ajatellakaan esimerkiksi juoksemista. Tällaisten itsearviointien keskeinen asia onkin se, mihin vertaa, mihin kohtaan ’asettaa riman’.

Aluksi ’rimani’ oli toipumisessa ja siinä, mitä toipumiselta voi yleisesti ottaen odottaa kuuden viikon jälkeen. Jos olisin verrannut tilannettani ’normaaliin’ tai vaikka jopa sen yli ajatellen, että nopeasti leikkauksen jälkeen olisin jo paremmassa kunnossa kuin ennen leikkausta, en olisi ollut realistinen arvioissani. Kolmen kuukauden jälkeen ’rimani’ oli sitten jo kuntoutumisen alkuvaiheen realistisissa odotuksissa.

Tällainen arviointien ’kalibrointi’ on välttämätöntä, jotta niistä olisi hyötyä kuntoutumisen kulloisessakin vaiheessa. On tietysti vaikea tietää, mitä toipumiselta ja kuntoutukselta voi yleisesti ottaen odottaa enkä itsekään osannut sitä kovin hyvin etukäteen arvioida. Yksi syy blogieni ja arviointieni tekemiseen olikin alkuperin tässä: halusin tehdä vertaisilleni (lonkka)leikkauksista toipuville ja kuntoutuville yhden mahdollisen vertailutarinan, johon verrata omaa kuntoutumistaan.

Itsearvioinnit antavat kuitenkin myös ’kovempaa’ tietoa, sillä odotuksista riippumatta jotkut asiat joko ovat jotakin tai eivät ole. Esimerkiksi osallisuuskokemuksia eli toisten kanssa toimimista ei tietenkään heti leikkauksen jälkeen ollut juuri lainkaan ja fyysinen toimintakyky oli pahasti alentunut, mikä vaikutti myös psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn, vaikka mieltäni tai sosiaalisia kykyjäni ei ollut mitenkään ’operoitu’.

Olin kuitenkin arvioinut kokemukseni, toimintakykyni ja toimijuuteni jo kolmen kuukauden jälkeen korkealle eli ’normaaliksi’. Näinhän pitäisikin olla silloin, kun astuu takaisin työelämään. Voi sanoa, että toipumiseni oli onnistunut – sen sijaan jos olisin joutunut palaamaan töihin kuuden viikon sairausloman jälkeen olisi se ollut pahasti keskeneräinen enkä olisi omasta mielestäni ollut tarpeeksi voimaantunut.

Toisaalta toipumistani toki auttoi se, että työni luonteesta johtuen saatoin sairauslomallakin olla monin tavoin mukana töissäni, mutta saatoin kuitenkin hyvällä omallatunnolla levätä ja kuntouttaa itseäni tarpeeksi. En siis eristynyt täysin työyhteisöstäni ja työni sisällöistä, mikä varmasti oli toipumiselleni hyväksi.

Mutta missä siis nyt kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen oikein mennään? Olisiko nyt aika nostaa rima oikealle korkeudelle ja mikä se sitten olisi? Kysymyksiä on useita. Onko realistista odottaa, että tilanteeni on kokonaisvaltaisesti parempi kuin esimerkiksi pari vuotta sitten, kun nivelrikko-oireeni selvästi pahenivat, mutta eivät kuitenkaan heikentäneet vielä merkittävästi liikkumistani, mutta kipuja oli kyllä jo aika paljon? Vai voisiko vertailukohta olla jopa vieläkin toiveikkaampi eli voisinko ajatella kuntoutuvani paremmaksi kuin koskaan aiemmin olettaen, että ikääntymisen vaikutukset jätetään huomiotta? Vai olisiko rima jätettävä siihen, että kipuja on vähemmän ja pystyn (arki)liikkumaan ilman vaikeuksia?

Lonkka- ja polvinivelleikkausten suosiosta ja palautteesta päätellen ne parantavat nivelrikkoisten elämää usein merkittävästikin – olen kuullut ’lonkkaproteesifutaajista’ ym. ihmemiehistä ja -naisista. Mutta aika usein kuulee myös negatiivista palautetta siitä, ettei tilanne ole kuitenkaan muuttunut riittävästi. Kipuja on edelleen ja kävelykin saattaa olla edelleen vaivalloista. Joillekin leikkaus ei ole vaikuttanut kokonaisuudessaan juuri mitenkään, vaikka itse leikkaus olisi onnistunut.

Kyse onkin tietysti siitä, että leikkaus sinällään vasta antaa mahdollisuuden kuntoutumiseen ja oman tilanteensa parantamiseen. Toki se parantaa liikkuvuutta ja vähentää kipuja itse leikatussa kohdassa, mutta kipuja voi ilmetä oudoissakin paikoissa, kun lihaksisto ja hermosto yrittää sopeutua uuteen tilanteeseen. Myös ihmisen mieli on herkkä; jos odotukset ovat liian korkealla ja kuntoutuminen etenee hitaasti tai ei etene ollenkaan, jolloin oma aktiivisuus voi lopahtaa.

Kivut lienevät pahimpia liikkumisen ja muun aktiivisen kuntoutumisen estäjiä. Kun olen monesti kirjoittanut, että minulla ei ensimmäisten viikkojen jälkeen ole ollut ’merkittäviä’ kipuja, niin se ei ole tarkoittanut täydellistä kipujen puuttumista. Itse asiassa juuri nytkin leikattu jalka kipuilee ja autolla ajaminen tai pitkähköt istumiset ovat lähes sietämättömiä. Jalkaa täytyy ’jumpata’ säännöllisesti ajaessakin. Minulle se ei kuitenkaan ole merkittävää, mutta joillekin se voi olla lamaannuttavaa ainakin silloin, jos on odottanut, että kivut häviävät kokonaan.

Jokaisen olisi hyvä pohtia sitä, mihin omat odotuksensa asettaa, jotta ei tulisi jatkuvaa tyytymättömyyden tunnetta, kun odotukset eivät täytykään. Yhtä pahana pidän sitä, että asettaa rimansa liian alas eli ei pyri saavuttamaan sitä tasoa, mihin kuntoutumisessa olisi mahdollista päästä. Pahin vaihtoehto on kuitenkin se, että on sekä tyytymätön että passiivinen kuntoutumisensa suhteen. Pahimmassa tapauksessa tilanne heikkenee entisestään, vaikka leikkaus olisi onnistunutkin, koska ei saa motivoitua itseään liikkumiseen ja muuhun kuntoutukseen. Tällöin myös yhteiskunnan aika voimakas satsaus kyseisen ihmisen hyvinvointiin on ollut melko turhaa. Tätä tuskin kukaan haluaa.

Tämän periaatteellisen pohdinnan jälkeen olen itse valmis asettamaan oman rimani tasolle, joka on mielestäni realistinen, mutta silti korkeammalla kuin mihin nyt kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen pystyn. ’Pohjat’ ovat siis aika hyvät, koska jo kolmen kuukauden kuluttua olin aika tyytyväinen kuntoutumiseeni. Nyt on kuitenkin hyvä tilaisuus kalibroida tilanteeni vielä entistä tarkemmin eli verrata tilannettani liikuntalajikohtaisesti, kun aiemmin arvioin ikään kuin kaikkien kokemuksieni, toimintakykyjeni tai toimijuuksieni kokonaisuutta tai niiden eri osia.

Kyse on edelleen samankaltaisista arvioinneista, joita tosin voisi olla muitakin, kuin aiemmin. Mutta nyt siis arvioin kaikkia harrastamiani liikuntalajeja enkä vain niitä, joita harrastan nyt, vaan myös niitä, joita harrastin kaksi vuotta sitten. Otan siis vertailukohteeksi tilanteen, jolloin olin omasta mielestäni vielä aika hyvässä kunnossa ja pystyin liikkumaan ikäisekseni hyvin.

Heti aluksi on sanottava, että kipuja ja liikerajoituksia on nyt kuitenkin selvästi vähemmän. Liikkuvuuteni on jopa parempi kuin koskaan aiemmin ja tästä saan itse asiassa kiittää sekä tätä nivelrikkoa että leikkausta. Kummatkin ovat vaikuttaneet siihen, että olen kiinnittänyt asiaan paljon enemmän huomiota kuin ennen – olisinpa nuorena urheilijana tajunnut sen minkä nyt! Olisin varmasti kyennyt harjoittelemaan enemmän ja laadukkaammin ja ilman loukkaantumisia, jos olisin jaksanut ja osannut harjoittaa liikkuvuuttani enemmän.

Mutta ei mennä niin kauas vuosikymmenten taa, vaan vain vuoteen 2010. Seuraavassa vertaan sinä vuonna tekemiäni itsearviointeja kyseisistä lajeista ja vertaan niitä nyt tekemiini arviointeihin. Näin voin ensinnäkin verrata liikuntalajien kautta sitä, miten liikkumiseni on muuttunut eli miten nivelrikko ja –leikkaus ovat mahdollisesti vaikuttaneet harrastamiini liikuntamuotoihin. Toisaalta näen, miten oma suhteeni näiden lajien harrastamiseen on mahdollisesti muuttunut näiden kahden vuoden aikana. Näen koenko ne eri tavoin, onko toimintakykyni muuttunut suhteessa lajien harrastamiseen ja miten toimijuuteni eri ’modaliteetit’ reagoivat uuteen tilanteeseeni.

Paluu tulevaisuuteen

Nyt siis palaan ensin menneisyyteen taka-ajatuksenani kuitenkin se, että tässä kuitenkin ’palataan tulevaisuuteen’ eli luodaan pohjaa jatkokuntoutukselle, kun nähdään ensin, mitkä asiat ovat mahdollisesti paremmin ja mitkä huonommin kuin kaksi vuotta sitten. Ensin kuitenkin lyhyt katsaus vielä pidemmälle eli liikkumiseeni vuodesta 2006 vuoteen 2011. Niistä näemme, että vuosi 2010 ei ollut ihan mikä tahansa vuosi, vaan se oli liikunnallisesti hyvin aktiivinen vuosi eli rima on tältä osin asetettu varsin korkealle jopa omassa mittapuussani.

Kuvio: Liikuntani tuntimäärät vuosina 2006-2011.

Kuviosta näkee hyvin, että liikuin vuonna 2010 reilusti keskimääräistä enemmän. Selityksenä tälle on se, että olin mukana neljä kuukautta kestäneessä tanssiprojektissa, jossa tuli parisataa tuntia ’ylimääräistä’ liikuntaa. Olin myös osan vuodesta virkavapaalla ja aikaa harrastamiseen oli normaalia enemmän. Sama asia näkyy hieman toisesta näkökulmasta, kun katsomme liikkumiani kilometrimääriä samoina vuosina.

Taulukko: Liikuntani kilometrimäärät vuosina 2006-2011.

Kuvio ja taulukot näyttävät myös sen, että vuonna 2011 liikkumiseni muuttui sekä määrällisesti että laadullisesti. Kilometrimäärät putosivat reilusti alle keskiarvon ja yli 1000 km:llä edellisestä vuodesta lähinnä koska kävely ja juokseminen tulivat vaikeammiksi ja kivuliaiksi. Sen sijaan lisääntynyt lihaskuntoharjoittelu piti tuntimäärät normaalilla tasolla. Se näkyy hyvin seuraavasta kuviosta. Valmistauduin näin myös tulevaan leikkaukseen, toipumiseen ja kuntoutukseen.

Kuvio: Lihaskuntoharjoitteluni vuosina 2006-2011.

Seuraavassa teen katsauksen niihin liikuntalajeihin, joita harrastin vuonna 2010 ja vertaan tilannetta tähän vuoden 2012 tilanteeseen kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen. Näin saan realistisen kuvan siitä, mihin nyt oikein pystyn ja mitä voin itseltäni vielä odottaa. Seuraavissa taulukoissa on toimintakykyjeni itsearvioinnit vuodelta 2010 ja 2012. Niistä näkee samalla sen, mitä liikuntalajeja harrastin vuonna 2010 ja mikä tilanne niiden suhteen on tänä päivänä.

Taulukko: Toimintakykyjen itsearvioinnit liikuntalajeittain vuonna 2010.

On ehkä mainittava, että tehdessäni näitä arviointeja, en osannut vielä tiedostaa, mitä on edessäni. Tunsin epämääräisiä ja yllättävän koviakin kipuja, mutta en osannut edes arvata, että kyseessä olisi ollut niin vakava asia kuin lonkan nivelrikko, joka vaati proteesileikkausta. Tehdessäni nyt arviointeja, tilanne on tietysti ollut aivan toinen. Silti arviointeja voi pitää aika luotettavina ja vertailukelpoisina tilannekuvina. Tämän vuoden tilanne näyttää taulukossa tällaiselta.

Taulukko: Toimintakykyjen itsearvioinnit liikuntalajeittain vuonna 2012.

Huomiota kiinnittää se, että en ole voinut eri syistä harjoittaa sen enempää lentopalloa, tanssia (liikuntamuotona) kuin yleisurheiluakaan. Jalkapalloa olen potkinut vain pihalla, melomassa ja rullaluistelemassa olen käynyt vain kerran, juoksustakin on vain muutamia kokemuksia. Olen kuitenkin arvioinut nämä viimeisimmät, koska minulla kuitenkin on ruumiillinen kokemus näistä liikuntamuodoista ja voin näin tehdä arviointini.

Kun vertaamme kokonaisuuksia, niin näemme, miten toimintakykyni ovat muuttuneet vuodesta 2010 vuoteen 2012.

Kuvio: Toimintakykyjeni muutokset vuodesta 2010 vuoteen 2012.

Kuviosta ja taulukoista voimme lukea sen, että varsinkin sosiaalinen (-1,14) ja kokemuksellinen (-0,86) toimintakykyni ovat alentuneet selvästi tässä kahden vuoden aikana ja varsinkin tietysti juuri ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen. Fyysinen toimintakykyni näyttäisi palautuneen jo kohtalaisesti ja psyykkinen on hyvin lähellä samoja arvoja kuin kaksi vuotta sitten. Fyysiset toimintakyvyn haitat siis vaikuttavat eri tavoin muihin toimintakyvyn osa-alueisiin. Yhtenä selittäjänä edelliselle on tietysti se, että liikuntalajeista sosiaaliset ja itselleni kokemuksellisesti tärkeät pallopelit ja tanssi eivät vielä kuulu liikuntalajivalikoimaani.

On myös huomattava se, että joissakin lajeissa – varsinkin kotijumppa, pihatyöt ja hiihto – tunnen toimintakykyni jopa parantuneen kahden vuoden takaisesta tilanteesta. Onkin hyvä huomata, että toimintakyvyn faktisia heikkouksia voi kompensoida erittäinkin hyvin valitsemalla ne liikuntamuodot tai mitkä tahansa tekemiset niin, että ne sopivat paremmin kulloiseenkin tilanteeseen. Toki tässä tapauksessa kyse on oikeastikin siitä, että pystyn jumppaamaan liikkuvuuden parantumisen vuoksi nyt paremmin ja pihatöillä on muista syistä tärkeämpi merkitys itselleni. Hiihdossakin kyse on muiden toimintakykyjen merkitysten muutoksesta pikemminkin kuin fyysisen toimintakyvyn muutoksesta.

Vertasin myös kokemuksellisuuksiani ja toimijuuksiani samoin kuin edellä toimintakykyjäni. Kokemuksellisuudet – elämyskokemus, merkityksellinen identiteettikokemus, osallisuuskokemus ja toimijuuskokemus – laskivat keskiarvoisesti jonkin verran (0,43), kun toimijuuteni eri modaliteetit laskivat reilummin (0,77). Eniten heikkenivät osallisuuskokemukset (0,86) ja toisaalta kykenemisen ja voimisen modaliteetit (1,43) – myös osaamisen ulottuvuus oli laskenut selvästi (0,86).

Kuvio: Kokemuksellisuuksien muutokset vuoden 2010 ja 2012 välisenä aikana.

Kuvio: Toimijuuden modaliteettien muutokset vuoden 2010 ja 2012 välisenä aikana.

Edellinenhän tarkoittaa sitä, että olen nyt arvioinut oman kykenemiseni ja voimiseni eri liikuntamuodoissa selvästi heikommaksi kuin kaksi vuotta sitten. En myöskään osaa asioita yhtä hyvin kuin aiemmin, todennäköisesti leikkauksesta johtuen. Kokemuksellisesti elämyksissä ei tapahtunut toisaalta juuri mitään muutosta, mikä kertoo siitä, että nautin liikunnasta jo aivan samoin kuin aiemmin. Joistakin lajeista nautin nyt enemmänkin kuin aiemmin eli olen esimerkiksi oppinut arvostamaan ja nauttimaan kotivoimistelun harjoittamista.

Käytännössä näistä arvioinneista seuraa vaikkapa se, että minun tulee kiinnittää edelleenkin huomiota siihen, että kykenen sekä fyysisesti että muutenkin harrastamaan eri lajeja. Parhaiten tämä toteutunee niin, että pääsen ja uskallan taas harrastaa pallopelejä ja mahdollisesti yleisurheilua sekä tanssia, joita en ole vielä aloittanutkaan. Monissa muissakin lajeissa on toki parannettavaa. Toinen suunta on se, että teen nykyisistä lajeista ’sosiaalisempia’, jolloin tuo toimintakyvyn ja kokemusten alue täydentyy vaikkapa yhteisillä kävely- ja pyöräilyretkillä tai kuntosalikäynneillä.

Kysymykseen missä nyt mennään, voin nyt arviointien ja vertailujen jälkeen vastata: kuntoutuminen on edennyt varsin hyvin, koska vertailukohtana oli liikunnallisesti varsin laadukas vuosi 2010. Liikkumiseni ei ole vielä niin sosiaalisesti antoisaa kuin tuolloin, mutta toisaalta olen merkityksellistänyt itselleni muita liikkumisen tapoja. Olen oppinut pitämään jumpparutiineistani osin myös siksi, että teen niitä hiukan ’tanssillisesti’ tai ilmaisullisesti kehittäen aina vähän uusia liikkeitä esimerkiksi tasapainoharjoitteluuni.

En kuitenkaan ole vielä ylittänyt rimaani edes suhteessa kahden vuoden takaiseen tilanteeseeni. Tavoitteeni onkin parantaa selvästi tuosta kahden vuoden takaisesta tilanteesta, vaikka siihenkin on vielä jonkin verran matkaa.

’Näillä mennään’, tapaavat urheilijat ja valmentajat sanoa ennen suurkisoja tai tärkeitä otteluita. Itse muokkaisin sanontaa niin, että ’näillä mennään vielä vähän aikaa, mutta teen parhaani, että saavutan myös tulevaisuuden tavoitteeni’! Tämän vertailevan arvioinnin jälkeen pystyn realistisemmin kohdistamaan harjoitteluni asioihin, jotka kaipaavat eniten kohentamista. Tavoitteenanihan ei tietenkään ole vain fyysisen puoleni kehittäminen, vaan se, että liikunta ja sitä kautta iso osa elämääni, olisi mielekästä ja merkityksellistä tulevaisuudessakin.