Miksi liikun? Luku- ja tulkintavinkkejä

Tällä miksiliikun.fi –sivullani olen yrittänyt syventää ja monipuolistaa käsityksiämme liikunnan/liikkumisen ja urheilun/urheilemisen merkityksistä yksilöille, yhteisöille, yhteiskunnalle ja koko kulttuurillemme. Yksinkertaista vastausta ei löydy, vaikka kohdistaisimme kysymyksen yhdelle ainoalle ihmiselle. Väite voi tuntua oudolta, koska niin monella meistä on vankka käsitys siitä, miksi liikkuu tai miksi ei liiku. Urheilemiseen suhtaudutaan vieläkin mustavalkoisemmin. Hyvät ja huonot kokemukset ja niihin liittyneet vahvat tunteet selittävät osaltaan tätä kyvyttömyyttämme analysoida, jäsennellä ja ymmärtää edes omia suhtautumistapojamme.

Tiedän tämän itsekin erittäin hyvin. Tein liikuntasosiologian pro gradu –työni 1980-luvun lopulla omista lapsuuteni ja nuoruuteni liikunta- ja urheilukokemuksistani. Ajallinen etäisyys ja teoreettiskäsitteellinen opiskelu auttoi minua ymmärtämään paremmin kokemuksiani, joista osa oli valtavan upeita ja osa hirveitä pettymyksiä.  Suurin osa kokemuksista asemoitui tietysti jonnekin noiden ääripäiden väliin. Ilman ”muistelutyötä”, jonka avulla kirjoitin kokemukset tarinoiksi, en olisi voinut saada tunnepohjaisiin kokemuksiini minkäänlaista analyyttista otetta. Kokemuksistani kirjoittamiani tarinoita saatoin kuitenkin tulkita ja ymmärtää ne osana sen ajan liikunta- ja urheilukulttuuria sekä nuoren miehen elämää 1970- ja 1980-lukujen maailmassa.

Näissä blogeissani olen harjoittanut vähän samanlaista omaelämäkerrallista kirjoittamista kuin millä tavoin tein graduani. Nyt vain reaaliaikaisesti. Toinenkin ero löytyy: nyt näen vieläkin paremmin, miten eri tavoin nuo kokemukseni voi tulkita. Olen myös yrittänyt kehittää menetelmiä, joilla meistä jokainen voisi analysoida liikkumistamme ja urheilemistamme yksinkertaisemmin ja silti syvällisesti ja monipuolisesti. Mikään ei tietysti voita kokemustemme kirjoittamista tai niistä puhumista. Omien kokemusten sanoittaminen ja käsitteellistäminen on edelleenkin erittäin tärkeää.

Muistelemisen ja kirjoittamisen prosessi on kuitenkin varsin raskas tapa – ja monille eri syistä myös vaikeaa. Olen liittänyt joitakin graduni lukuja ja tarinoita jo aiempiin blogeihini (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/07/LEIKINAIKA.pdf; https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/07/URHEILUKOKEMUS.pdf). Niissä on pyritty muistelemisen – ”muistelutyön” – avulla kuvaamaan lapsuuden ja nuoruuden tärkeitä ja mieleenpainuneita kokemuksia sellaisina kuin ne juuri silloin tapahtumahetkellä on koettu. Täydellinen palaaminen menneisyyteen ei tietysti ole mahdollista, mutta menetelmän avulla saattoi kuitenkin ymmärtää kokemuksia sen menneen aikakauden kontekstissa ja kulttuurissa. Lapsena, nuorena tai edes aikuisena ei ole helppo ymmärtää omia tai muiden tekoja niiden tapahtumahetkellä – aika ja käsitteellisen ymmärryksen lisääntyminen antavat kuitenkin uutta perspektiiviä omiin kokemuksiinkin. Siihen pyrin myös gradussani.  

Viime vuosina olen kehittänyt menetelmää eteenpäin, koska tiedon keruu muistelutyön menetelmällä tai pitkillä syvähaastatteluilla on sekä vaivalloista että monessa muussakin suhteessa ongelmallista. Yksi tärkeä tekijä on se, että minusta ”tutkittavan” täytyy myös itse saada jotain itselleen, jos häntä tutkitaan. Perinteisestihän me tutkijat keräämme tietoa eri menetelmin, mutta pyrimme jopa salaamaan tutkittavilta sen, miten me analysoimme ja tulkitsemme heidän vastauksiaan. Emme esimerkiksi kerro käyttämistämme käsitteistä, koska haluamme ”puhtaita” aineistoja, joihin tutkija ei ole päässyt vaikuttamaan.

Ymmärrän, mutta en oikeastaan enää edes hyväksy tuota pointtia. Suomalaiset ovat korkeasti koulutettua väkeä, joten melkein kaikilla tutkittavilla on joka tapauksessa jonkinlaisia käsityksiä siitä, miten vaikkapa psykologi, kasvatustieteilijä tai sosiologi aineistojaan tulkitsee. Käsitteellisesti ”puhdasta” tilannetta ei voi edes rakentaa kuin täysin kouluttamattomille ihmisille.

Eettisesti korkeatasoisempaa onkin mielestäni tilanne, jossa tutkija avaa ainakin osittain käsitteensä myös tutkittavien käytettäväksi. Kun tutkittava ymmärtää tutkijan ja hänen käyttämiensä käsitteiden kautta rakentuvan ”maailman”, hän voi sijoittaa siihen omat kokemuksensa paremmin kuin silloin, kun hän ”sokkona” vastailee tutkijan kysymyksiin tai kertoo tarinaansa tietämättä lainkaan, miten sitä tullaan tulkitsemaan. Toki voidaan kinastella siitä, onko tutkija näin vaikuttanut tutkittavan vastauksiin, vaikka vastaus on tietenkin selvä: on. Mutta vastaus on sama myös silloin, kun tutkija kysyy tai vaikka kuuntelee tutkittavan tarinoita muka avoimesti. Tutkijahan joutuu joka tapauksessa kertomaan tutkimuksestaan jotain tutkittaville ja hän ohjaa tutkittavia usein tietämättäänkin hyvin paljon. Pelkkä kysymyksen sanamuoto, sanojen järjestys, synonyymien käyttö ym. muuttaa kysymyksen merkitystä usein merkittävästi. Mutta tämä tästä.

Toinen seikka on, että haluan antaa tutkittaville välineitä tai työkaluja ymmärtää omia kokemuksiaan ja mahdollisuuden tehdä niistä myös omia tulkintojaan. Minä tutkijana tulkitsen niitä tietysti oman taustani ja omien vaihtelevien intressieni mukaisesti – niin saa minusta tutkittavakin tehdä. Ei meidän tulkintamme tarvitse olla sama; eikä se sitä koskaan voi ollakaan. Tässä miksi liikun –blogiartikkelisarjassa näytän, miten omat tulkintani omista kokemuksistani vaihtelevat erittäinkin suuresti riippuen siitä, mitä käsitteitä käyttäen kokemuksiani tulkitsen. Tieteellisesti ne ovat kaikki päteviä, mutta jokin tulkinta tai jokin tulkinnan osa saattaa sopia johonkin tilanteeseen, jollekin ihmiselle tai ihmisryhmälle muita paremmin.

Tekemällä riittävän määrän tällaisia (itse)arviointeja voimme väittää, että koko väestössä tai jossakin väestönosassa tietyt tulkinnat ovat yleisempiä kuin toiset. Se on tärkeää tietoa, mutta tärkeää tieto on myös yksittäiselle ihmiselle, joka oppii ymmärtämään omaa liikkumistaan tai liikkumattomuuttaan paremmin. Tieto on tärkeää myös opettajalle, ohjaajalle tai valmentajalle, joka ymmärtää paremmin ohjattavan ryhmän liikunta- ja urheilukokemuksia ja niiden merkitystä.

Tutkijalle, joka on kiinnostunut sekä yleisistä kulttuurisista merkityksistä, yhteisöllisistä ja yksilöllisistä merkityksistä, kaikki tieto on kiinnostavaa. Yksilöiden liikkumisprofiili voi sinällään kertoa erittäin merkityksellisiä asioita (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-18112011ARTIKKELI.pdf tai  https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-21112011ARTIKKELI.pdf, tai https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/29122011LIIKUNTAKATSAUS1V.pdf, tietyn ryhmän merkitysten yhtäläisyydet ja ymmärrettävät poikkeavuudet ovat nekin erittäin kiinnostavaa tietoa (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-26112011VETURHMIES.pdf tai IKÄMIESLIIKKUUYVETO2013).  

Lukuohjeena tulevaan siis lyhyesti: lue tekstejä avoimin mielin ja pyri soveltamaan niitä itseesi, ystäviisi, ohjattaviisi, ryhmääsi, sukulaisiisi jne. En pyri osoittamaan, että jokin teoria tai tietyt käsitteet olisivat toisia parempia, sillä kaikkien avulla voi oppia tärkeitä asioita liikkumisesta ja urheilemisesta. Johonkin elämäntilanteeseen sopii toisenlainen tulkinta kuin toiseen, harrastetut liikuntamuodot ja urheilulajit vaikuttavat nekin suuresti ja jokaisen yksilöllinen kokemusmaailma ja kulttuurinen merkitysmaailma antavat voimakkaan leimansa tulkintoihin. Yksilöiden välillä on joissakin suhteissa aina eroja, mutta myös hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä.

Oma tavoitteeni on antaa lukijalle aineksia oman liikkumisensa ja urheilemisensa ymmärtämiseen ja sitä kautta myös eväitä vaikuttaa liikkumisen määrään ja laatuun. Toivon, että mahdollisimman moni löytää lisää syitä liikkua ja ymmärtää liikkumisen ja urheilemisen monipuoliset merkitykset. Lukemisiin ja liikkumisiin!  

Haetko liikunnasta suoritusta, terveyttä vai kokemuksellisuutta?

Henning Eichberg  on saksalaistanskalainen liikuntatutkija, joka on tullut tutuksi myös Suomessa. Hän jakaa liikuntakulttuurin motiivipohjat kolmeen luokkaan eli suoritusurheiluun (kilpaileminen ja sen harjoittelu), terveysliikuntaan (liikunta terveysmotiivilla) ja kokemusliikuntaan eli liikuntaan, jossa kokemuksellisuus on ensisijaista. Tätä on usein tulkittu, että meillä jokaisella on joku perussuhde tai –motiivi liikkumiseen. Usein näin onkin, mutta on myös niin, että eri liikkumismuodot ja urheilulajit vaativat erilaista suhtautumista liikkumiseen. Siksi onkin hyvä tehdä ensin analyysi ja sitten vasta tulkinta omasta perusliikuntamotiivistaan tai –motiiveistaan. Seuraavassa analysoin omia liikuntaharrastukseni (liikuntalajit kuvaavat liikkumistani muutama vuosi sitten – nyt se  on hieman toisenlainen) Eichbergin käsitteiden avulla.

Tein itsearviointini ajatellen omia motiivejani eli yksinkertaisesti sitä, miksi jotakin lajia harrastan. Kyse on siis kokemuksista, mutta myös niistä perusteista, joiden vuoksi ko. lajia harrastan.  

Taulukko: Itsearviointi suoritus-terveys-kokemus –akselilla. Arviointi: 1= ei mitään tai hyvin vähän merkitystä… 5=erittäin paljon merkitystä.

Itsearvointini osoittaa, että olen keskiarvoisesti eniten kokemusliikkuja (keskiarvo 3,6), mutta sekä terveysliikunta (3,1)  että suoritusurheilu (2,7) ovat minulle tärkeitä motivointitekijöitä. Harjoitan eri lajeja hyvin eri motiivein. Hiihtäminen esimerkiksi on minulle monesta eri syystä tärkeää (ka 4,0), kun esimerkiksi kotijumppa on vain terveyssyistä erittäin tärkeää tai että rullaluistelussa mikään yksittäinen motiivi ei nouse erityisen korkealle (ka 2,7). Tanssi ja pikajuoksu ovat lähes toistensa vastakohdat mitä tulee niiden harrastusmotiiveihin – tanssissa viehättää kokemuksellisuus, yleisurheilussa suorittaminen ja kilpailut. Pallopelit, hiihto ja yleisurheilu saavat minusta esiin urheilijan ja kilpailijan, kun taas pyöräilyä, (sauva)kävelyä, melontaa, kotijumppaa, pihatöitä ja kuntosalityöskentelyä harrastan selkeästi terveysmotiivein. Kokemuksellisuus on minulle läpäisevästi tärkeintä, mutta ei kuitenkaan koskaan se ainut motiivini. Kokemuksellisesti tärkeimpiä liikuntamuotojani ovat hiihto, jalkapallo ja tanssi.

Taulukkoon merkitsin punaisella sellaiset arvioinnit, jotka nousevat esiin ja joihin kannattaa kiinnittää huomiota erikseen. Hiihto, pyöräily ja jalkapallo ovat Eicbergin tulkintaa käyttäen itselleni merkityksellisimmät liikuntamuodot. Sulkapallo, (sauva)kävely ja kuntosalityöskentely ovat seuraavina. Ei olekaan ihme, että nuo liikuntamuodot ovat myös määrällisesti minulle tärkeimmät. Voinee siis sanoa, että teoria toimii omalla kohdallani.

Käsitteiden aukipurkua ja selittämistä

Eichbergin teorian ”konfigurationaalisuus” näkyy siinä, että eri liikunta- ja urheilumuotoja harjoitetaan erilaisissa konteksteissa, eri säännöillä ja eri alakulttuureissa, joissa merkityksetkin ovat erilaisia. Merkityksen käsitteen kautta onkin järkevää avata tätä kolmijakoa vähän tarkemmin. Suoritushan viittaa johonkin mitattavaan tai vertailtavaan suoritukseen, kuten aikaan, painoon, pituuteen – Eichberg puhuukin gramma, sekunti, sentti –urheilusta. Vertailu ulottuu tietysti myös terveysliikuntaan, jossa tavoitteena on yleensä aina parempi kunto, laihempi vartalo ja terveempi yksilö. Jos suoritusurheilussa verrataan yleensä muihin ja muiden tekemiin tuloksiin, niin terveysliikunnassa vertailu kohdistuu itseen – mitä olin ennen, mitä olen nyt, mitä mahdollisesti tulevaisuudessa. Vaikka kyse ei ole kilpailusta, niin vertailusta kuitenkin. Terveysliikunnan ”lempeys” tai ”pehmeys” ja kaikille sopivuus pitää myös sisällään ajatuksen siitä, että huonompi kuntoinenkin yksilö jaksaa liikkua niin paljon, että siitä on hyötyä terveydelle ja hyvinvoinnille.

Kokemusliikunnan merkitys ei sekään ole tyhjä vertailusta – onhan jo aluksikin selvää, että on hyviä ja huonoja liikunta- ja urheilukokemuksia. Eivätkä merkitykselliset kokemukset ole vain niitä hyviä kokemuksia, vaan merkitykselliset liikuntakokemukset ovat voineet olla tekohetkellä hyvin rankkoja fyysisiä tai psyykkisiä selviytymiskokemuksia, katkeria tappioita ja loukkaantumisia tai sairastumisia, joiden jälkeen on voinut ymmärtää itsestään ja muista enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikki – tietysti myös ne ihanat virtauksen tunteet, ruumiilliset hyvät olotilat ja onni täydellisestä lyönnistä, potkusta tai liikkeestä – kokemuksemme vertautuvat joihinkin jo ennestään tuttuihin kulttuurisiin tarinoihin tai käsityksiin siitä, mikä tuntuu hyvältä, mikä on merkityksellistä ja mikä taas ei. Tässä Eichbergin jaottelussa kokemusliikunta on kaikkea tätä.

Sosiologisesti ajatellen Eichbergin käsitemaailma sopii edelleenkin hyvin tähän jälkiteolliseen aikaamme. 1980-luvulla suoritusperiaate saattoi olla hallitsevampi kuin nykyään. Ennen vertailimme suorituksiamme toisten suorituksiin ja tuloksiin, nyt suorittamisessa korostuu vertailu omiin tuloksiimme – painoon, kilometreihin, kaloreihin, askeleisiin, sykkeisiin jne.  Terveyttä edistävän liikunnan tai terveysliikunnan kausi on käsitteellisesti alkanut oikeastaan vasta 1990-luvulla – 2000-luvulla käsite on tarkentunut, on annettu suosituksia ja käytännötkin ovat konkretisoituneet niin, että jotkut lajit ovat leimautuneet terveysliikuntamuodoiksi. Tämä itsearviointikin osoitti eri lajien olevan ”herkempiä” terveysliikuntamääritelmille kuin jotkut toiset. Tämän perusteella en kuitenkaan tulkitsisi asiaa niin, että jotkut lajit ovat terveysliikuntalajeja ja toiset eivät. Jättäisin tulkinnan liikkujalle itselleen – eri lajeja voi nimittäin harrastaa eri tavoin ja eri motiivein. Joku hiihtää kilpaa, joku retkeilee ja kolmas ajattelee terveyttään.   

Myös kokemuksellisuus ja varsinkin elämysten merkitys lienee korostunut viime vuosina. Lapsuudessani ja nuoruudessani 1960- ja 1970-luvuilla leikittiin ja urheiltiin, mutta ei juuri puhuttu kokemus- tai terveysliikunnasta. Epämääräisesti viitattiin urheilemisen mahdollisiin – silloin vielä tutkimattomiin – terveysvaikutuksiin. Sairastuttuani astmaan vain yksi lääkäri antoi minulle luvan jatkaa kilpaurheilua. Urheilussa saimme monenlaisia kokemuksia, mutta ei niitä ensisijaisesti haettu – ne tulivat harjoittelun ja kilpailun ohessa. Nyt huippu-urheilijatkin menevät olympialaisiin ensisijaisesti ”nauttimaan”. Muutos on kulttuurisesti aika merkittävä. Joku voi kysyä, olisiko Suomi voittanut sen kaivatun lätkämitalin jo 1970-luvulla, jos pelaajat olisivat osanneet myös nauttia pelaamisesta MM-kisoissa pelkän jäykistävän menestys- ja suoritustavoitteen lisäksi? Joku toinen voi pohtia yhtä hyvin sitä, miten tämän päivän Suomi-Ruotsi –yleisurheilumaaottelun urheilijat voivat nauttia tuloksista, jotka olisivat olleet muutama vuosikymmen sitten lähinnä koomisia.

Eri-ikäiset ovatkin eläneet erilaisissa merkitysmaailmoissa, joten lasten ja nuorten liikuttaminen tai kasvattaminen huippu-urheilijaksi ei ole samanlainen tehtävä kuin joskus aiemmin. Olisi ymmärrettävä paremmin, mikä motivoi lasta ja nuorta. Eichbergin käsitteiden avulla voikin päästä hyvään alkuun ymmärryksen lisäämisessä. Keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ovat ehtineet elää jo monenlaisia ”liikuntakulttuureja” elämänsä aikana, joten heidän motiivinsa ovat ”kerrostuneempia” tai niitä voi selittää yhtä hyvin lapsuuden, nuoruuden, keski-iän kuin ikäihmisenkin hyvä tai huono liikuntakokemus tai niille annettu merkitys.

Miten käytännössä?

Oman itsearviointini ja muutaman tutkimuksen perusteella uskallan ehdottaa, että Eichbergin käsitteiden ja tekemäni yksinkertaisen lajianalyysin avulla voi arvioida aika hyvin liikkumisen yleistä motivaatiopohjaa ja eri lajien motiiveja. Todennäköiseltä tuntuu, että monipuolinen motiivipohja johtaa vakiintuneempaan harrastamiseen kuin yksipuolinen motiiviperusta. Vahva yksittäinenkin motiivi vaikuttaa eli voi kompensoida muiden motiivien puutetta. Aina on tosin huomattava, että jokin liikuntamuoto voi(si) olla hyvin motivoiva, mutta sen harrastamiseen ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia. Toisaalta joku liikuntamuoto ei ehkä ole kaikkein motivoivinta, mutta harjoittaminen on helppoa. Kun vahva motiivipohja ja mahdollisuudet kohtaavat, niin oletuksena on pitkäjänteinen harrastaminen itseä motivoivan lajin parissa.  

Yksisilmäisyys voi olla rajoittavaa liikunnassakin. Jos minulla olisi esimerkiksi vain terveysmotiivi liikkumiseen, niin pallopelit ja yleisurheilu jäisivät varmaan pois harrastusvalikoimastani jopa terveyttä uhkaavina. Mutta myös hiihtoa, pyöräilyä ja kuntosalilla käyntiäni motivoi ja vahvistaa se, että niissä on kokemuksellisia ja suorituksellisia elementtejä mukana. Todennäköisesti en jaksaisi olla tarpeeksi kiinnostunut omasta terveydestäni ja ulkonäöstäni, että vain niistä syistä harrastaisin näitä lajeja.

Kuvio: Liikkumisen jakautuminen suoritusurheilun, terveys- ja kokemusliikunnan kesken.

Tästä kuviosta näkee erityisen hyvin sen, miten Eichbergin teoria onnistuu erottelemaan eri liikuntamuodot toisistaan eli vastaamaan kysymykseen, miten nämä kolme eri motiivia suhteutuvat harrastamiini liikuntamuotoihin. Pylväitä katsomalla voi todeta, että kokemuksellisuus ”reagoi” tasaisesti melkein kaikkiin liikuntamuotoihin, kun suoritus- ja terveysmotiivit jakautuvat selvemmin eri liikuntamuotojen kesken. Kun ihmiset usein kuvaavat itseään ”kuntoliikkujaksi” tai ”liikkuvat terveytensä vuoksi”, niin tällainen itsearviointi tarkentaa kuvaa huomattavasti. Itsekin olisin määritellyt itseni todennäköisesti ”kokemusliikkujaksi”, mutta olisin tällöin tehnyt vääryyttä todellisuutta kohtaan, jossa myös suorittamisella ja terveydellä on erittäinkin suuri merkitys varsinkin tietyissä liikuntamuodoissa.

Kuvio: Eri liikuntamuotojen sisältämät liikuntamotiivit.

Tässä näkyykin erityisen hyvin se, miten jotkut lajit motivoivat minua monella tapaa, kun toisissa vain yksi tai kaksi motiivia hallitsee. Yhteenvetona voin nyt perustellusti sanoa omasta liikkumisestani seuraavaa: liikkumiselleni on tärkeää se, että liikuntamuoto motivoi minua kaikilla Eichbergin motiiviperustoilla. Se takaa säännöllisyyden. Vaikka kokemuksellisuus on tärkeintä, niin terveys- ja suoritusmotiiveja ei kannata missään nimessä väheksyä. Vähemmän harrastetuissa liikuntamuodoissa näyttäisi riittävän se, että joku yksittäinen motiivi on riittävän voimakas harrastamisen ylläpitämiseen.

Olen samanlainen poikkeustapaus kuin me kaikki muutkin omalla tavallamme. Monilla liikuntamuotojen kirjo voi olla pieni ja yksipuolinen, jolloin kannattaisi harkita uusien liikuntamuotojen kokeilua. Voihan olla, ettei mikään nykyisistä liikuntamuodoista ole motivoiva, mutta jokin uusi laji antaa uusia kokemuksia, motivoi suorittamaan tai pitämään huolta terveydestä. Nykypäivänä korostetaan erityisen paljon liikunnan – toki kaiken muunkin – yhteydessä tehokkuutta. Pitää saada tuloksia; kunto nousuun ja paino alenemaan. Ja pian, joskus jopa vähällä vaivalla. Ehkä kannattaisikin kääntää katse Eichbergin tarjoamiin motiiveihin ja jos haluaa ”mitata motiivikuntoaan”, niin tekee ensin alkutestin ja muutaman kuukauden päästä uuden testin. Jos liikunnan merkitykset ovat vahvistuneet ja liikunta on lisääntynyt, niin asia on kunnossa, vaikka laihtumista tai valtavaa kunnon nousua ei olisi tapahtunutkaan. Mielekäs tekeminen tuottaa tulosta ennemmin tai myöhemmin – ja on sitä paitsi tulos sinänsä!  

Lähteitä:

Eichberg, Henning (1987) Liikuntaa harjoittavat ruumiit. Jyväskylä, Vastapaino.

Eichberg, Henning (1994) The Narrative, the Situational, the Biographical. Scandinavian Sociology of Body Culture Trying Third Ways. International Review for the Sociology of Sport 29:1, 99-116.

Tiihonen, Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä – veteraaniyleisurheilijoiden liikkumisen jaurheilemisen merkitykset. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen (toim.) Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.)  Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press.

Elokuu kääntyy loppupuolelleen ja loputkin suomalaiset ovat palanneet lomilta työpaikoilleen. Vielä ei eurooppalaisuus ole kotiutunut Suomeen, vaikka elinkeinoministeri Jan Vapaavuori sitä vähän toivoikin. Perinteiset tavat ja tottumukset ohjaavatkin ihmisiä enemmän kuin usein uskommekaan. Heinäkuinen kesälomakuukausi on tapa, mutta monelle tuttua on myös se, että elo-syyskuussa aloitetaan joko uusi (liikunta)harrastus tai innostutaan uudestaan jostakin vanhasta. Itsekin selailin sekä jumppa- että tanssikurssien esitteitä, suunnittelin syksyn liikuntatavoitteita ja kävin intoa täynnä pelaamassa sekä sulkista että futista.    

Tavoitteita suunnitellessaan kannattanee punnita muutamia asioita eli ainakin sitä, ”mitä on tehnyt edellisenä kesänä”, kuten tuossa karseassa elokuvatrilogiassa uhkaavasti todetaan. Pointti on kuitenkin selvä – kovin suuria muutoksia ihmiset eivät tapoihinsa ilman hyvää syytä tee. Arkirutiinit ovat yllättävän sitkeitä. Jopa nuoret liikunnanopiskelijani, joille kehittämäni testin teen, nukkuvat mieluummin vähemmän kuin luopuvat jostakin omassa arjessaan, vaikka vaihtoehtona on antaa aikaa vain 30 minuuttia päivässä johonkin uuteen asiaan. Ja he sentään elävät elämänvaihetta, jossa kaikki asiat näyttäisivät vielä olevan muutettavissa.   

Omaa liikkumistani pohdinkin blogissani viime joulukuussa, jossa annoin myös vinkkejä liikuntapäiväkirjan pitämiseksi (ks. https://www.miksiliikun.fi/?m=201212). Jotain samantapaista suosittelen lämpimästi muillekin, koska ilman kirjaamista omasta liikkumisesta voi syntyä aika epärealistinen kuva. Ja tavoitteetkin tulee asetettua väärin. Ja mikään ei ole kurjempaa kuin epäonnistua jatkuvasti tavoitteissaan. Tuntuu, että on huono ihminen, vaikka syy voi olla asettamassaan tavoitteessa.

Tavoitekeskustelua ovatkin aika monet käyneet viime aikoina myös julkisuudessa. Opiskelukaverini ja ikätoverini laulaja-lauluntekijä Jokke Mäki-Lohiluoma, 53 v,  esimerkiksi asetti muutama vuosi sitten tavoitteekseen päästä Kalevan kisoihin hyppäämään seivästä. Jokke kertoi aikeestaan ollessaan soittamassa ja laulamassa Salon Hessun kanssa omilla 50-vuotissynttäreilläni kolme vuotta sitten. Silloin Jokke tosin sanoi harjoitelleensa lähinnä lumikolaa työntämällä. Toimittaja Heimo Hatakan kivassa jutussa (Iiris, 6/2013, 34-38) paljastuvat myös Joken harjoitusmetodit, joihin kuuluu mm. Pispalan portaiden juoksu 30 kilon reppu selässä.

Jokke hyppäsi 50-vuotiaana 420 cm ja asetti tavoitteekseen tälle vuodelle 465 cm, jolla olisi päässyt SM-kisoihin. Se ei onnistunut, vaan tulokseksi jäi se sama 420 kuin kolme vuotta aiemminkin. Mutta Jokke ei lannistunut, vaan asetti uuden pitkän tähtäimen tavoitteen: 60-vuotiaana hän aikoo hypätä 4 metriä, joka olisi sen ikäisten maailman ennätys. Tavoitteen sisältöhän ei tässä ole tärkeä, vaan se, että yleensä on tavoite, joka on yhtä aikaa realistinen ja kuitenkin sellainen, että sen sanominenkin tuottaa kuulijoissa – tai ainakin itsessä – jonkinlaista itsekunnioituksen lisääntymistä. Jos tuohon pääsen, olen kova ukko ja – mikä tärkeintä – vaikka en pääsisikään, yrittämistä ei tarvitse hävetä.

Joken rima on todella korkealla, mutta niin on kaverin lähtötasokin. Jokaisen meistä kannattaakin asetella rima sellaiselle korkeudelle, että sen voi kuvitella ylittävänsä, mutta ihan helppoa sen ei kuitenkaan pidä olla. Flow-kokemuksiinkin tarvitaan juuri tällaista tavoitteen asettelua, vaikka ei se matka varmasti mitään flowta tule Jokellakaan olemaan. Hän kertoi jutussa tärkeän asian eli miten seiväshyppy opetti hänelle ”itsensä kokoamisen taidon”, koska joskus kolmetuntisen treenin aikana ei saa aikaan yhtään onnistunutta hyppyä, mutta silti jokaiseen oppii valmistautumaan niin kuin se juuri nyt tulisi.

Aamun Hesarissa oli myös kaksi juttua, joita täytyy tässä siteerata. Anna-Stina Nykänen kirjoitti taas tärkeästä arkisesta aiheesta eli laihduttamisesta ja samalla myös liikunnasta. Tiivistän jutun viestin siihen, mikä oikeastaan on koko tämän blogisivunikin peruslähtökohta, että liikkuminen on ihmiselle tärkeää, vaikka ei laihtuisikaan. Anstin artikkelissa pääpaino oli siinä, että liikunta on terveellistä myös lihaville ja että lihavuus ei sinänsä ehkä olekaan niin vaarallista kuin on annettu ymmärtää. Eri ihmiset mm. ”rasvoittuvat” lihoessaan eri tavoin. Itse olenkin aika varma, että emme vielä tiedä paljonkaan siitä, miten liikunta ja ravinto eri ihmisiin vaikuttavat. Toisaalta en pidä tätä tietoa kovin tärkeänäkään ellei siitä olisi tehty niin kovin tärkeää. Tämä jatkuva ja sekava puhe ravinnosta, liikunnasta, lihavuudesta ja laihduttamisesta on nimittäin häivyttänyt alleen perustavammat syyt liikkumiselle.

Perustava syy liikkumiselle tai liikkumattomuudelle voi tietysti piillä lihavuudessa/laihduttamisessa – en sitä kiellä. Ja jos asiaa vuosikausia toistetaan, niin kyllähän siitä mantra syntyy. Heinäkuun toisessa blogissani kirjoitin Rakel Lignellin laihduttamisesta (ks. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307) ja pyrin osoittamaan, miten kokemusten kautta katsottuna voi ymmärtää hänen liikkumisensa ja laihduttamisensa aivan eri tavoin kuin tuijottamalla vaakaan ja peiliin. Anna-Stina Nykäsen juttu olikin terve poikkeus valtavirrasta kyseenalaistaessaan sellaisen ”faktatiedon”, joka itse asiassa vain passivoi ihmisiä ja antaa heille käteen ”tieteellisiä” tosiasioita, joiden mukaan sen enempää liikunta kuin ravintokaan eivät vaikuta heihin tehokkaasti. Mistä tässä oikein siis on kyse? Antaako tiede meillä vääriä tuloksia vai emmekö osaa niitä tulkita oikein?

Otetaan esimerkki viime viikolta. Sari Aaltosen väitöstutkimusta referoitiin laajasti myös julkisuudessa. Väitöstiedotteen mukaan:”Se, miksi toiset liikkuvat vapaa-ajallaan ja toiset eivät, on monimutkainen ilmiö. Kaksostutkimukset ovat osoittaneet, että koko väestötasolla liikunta-aktiivisuudessa havaitut erot johtuvat sekä yksilöiden välisistä geeni­perimän eroista että muiden tekijöiden, kuten omien elintapojen, vaikutuksesta. Sari Aaltonen osoitti Jyväskylän yliopiston terveystieteiden laitoksella toteutetussa väitöskirjatutkimuksessaan, että vapaa-ajan liikunta-aktiivisuuteen yhteydessä olevien geneettisten ja ympäristötekijöi­den selitysosuudet vaihtelevat iän myötä.

Myös motivaatiolla on osoitettu olevan suuri merkitys ihmisten liikuntakäyttäytymiselle. Geneettisten ja ympäristötekijöiden merkityksen lisäksi Sari Aaltosen tutkimuksessa havaittiin, että sisäisesti motivoitunut liikkuja harrastaa liikuntaa säännöllisesti ja jaksaa jatkaa harrastustaan jopa vuosikymmeniä. Sisäisen motivaation löytyminen saattaa olla avain liikkumattomien henkilöiden liikunnan aloittamiseen, mutta erityisesti liikunnallisen elämäntavan pitkäaikaiseen ja pysyvään omaksumiseen.” Edellinen lainaus on tietysti vain tiivistys keskeisimmistä havainnoista, jotka tutkija itse on tehnyt tiedotteessaan.

”Joka kolmas suomalainen on sohvaperuna. Geenit voivat selittää jopa puolet liikunnan karttamisesta”, uutisoi moni lehti tuon saman tutkimuksen. Minusta tutkijan/tutkimuksen viesti oli muuttunut toimittajan käsissä lähes päinvastaiseksi siitä, mikä todennäköisesti oli tutkijan tarkoitus. Jos tuon nimittäin lukee ”sohvaperuna”, niin hän saa keinovalikoimaansa taas rutkasti materiaalia. ”Kuulun varmaan tuohon kolmasosaan (se lienee selvää) ja toivon kuuluvani myös tuohon 50 prosenttiin, jolla on geneettinen syy liikkumattomuudelle (tätähän on tietysti mahdoton ottaa selville, mutta kannattaa luottaa todennäköisyyteen, koska ikäväähän olisi, jos olisinkin geneettisesti liikkuva, mutta olenkin munannut mahdollisuuteni omilla elämäntavoillani…). Näin siis voi ajatella sohvaperuna, jota ”kriittinen” toimittaja ruokkii lennokkaalla otsikollaan.

Tutkijat pesevätkin usein kätensä tällaisissa tapauksissa, vaikka tutkijoissa/tutkimuksessakin voisi olla jotain huomauttamista sekä tieteellisesti että etenkin tulosten konkretisoinnissa, käytännöllistämisessä ja soveltamisessa.  Aaltosen tutkimuksen tiivistelmässähän osassa lainataan aiempaa tutkimusta ja vain osa on hänen oman tutkimuksensa satoa. Se onkin yksi syy, miksi tutkimustuloksia on usein niin vaikea ymmärtää.

Käsitteellisestihän Aaltonen on tässä tehnyt jaon geneettisiin ja ympäristötekijöihin, mikä on melkoisen karkea jako. Ympäristötekijäthän pitävät tässä sisällään sellaisia pieniä asioita kuin kasvatuksen, psykologian, sosiologian, kulttuurin, rakennetun ympäristön – suomeksi siis tavat, tottumukset, kaverit, kokemukset jne. jne. Kaksostutkimuksen kyseessä ollen genetiikan ja ”ympäristötekijöiden” erottaminen on hiukan problemaattista – kaksosillahan tuppaavat ympäristötekijätkin olemaan ainakin nuorena aika samanlaisia. Tutkimuksen mukaan genetiikka määrääkin ihmisen liikuntakäyttäytymistä eri-ikäisinä eri tavoin. Vai olisiko paremminkin niin, että elämä, omat valinnat ja ne ympäristötekijät määräävät/ohjaavat/muuttavat ihmisen käyttäytymistä eri elämänvaiheissa enemmän kuin se vakioksi oletettu geeniperimä?

En oikein jaksa uskoa, että geenini kertoisivat minulle, mitä tehdä – saati määräisivät minua joko harrastamaan vapaa-ajan liikuntaa tai sitten sanomaan jyrkästi, ettei tuo nyt sinulle sovi. Sen hyväksyn, että niin geenit, sosiokulttuurinen tausta, kokemukset ja elämälle antamani merkitykset selittävät käyttäytymistäni, mutta eivät ne määrää. Ehkä eivät edes pyydä, ja mistä me tavalliset ihmiset edes tiedämme, minkälaiset geenit meillä on (no, lähitulevaisuudessa sekin selviää ja sitten vasta liemessä olemmekin, kun geenikarttoja aletaan lukea kuin horoskooppeja, mutta paljon vakavammin).

Käsittääkseni geenitutkimuksessakin on siirrytty näkemään geenien merkitys niin, etteivät geenit suinkaan määrää ihmistä, vaan antavat mahdollisuuden – toki rajatun – monenlaiseen käyttäytymiseen ja osaamiseen. Tärkeintä on kuitenkin harjoittaa kykyjään ja katsoa, miten geenit ikään kuin järjestyvät tukemaan kyseistä toimintaa. Se ei tarkoita sitä, että kaikki olisivat yhtä lahjakkaita tai etteikö geneettisiä eroja olisi, vaan sitä, että ilman kykyjen harjoittamista me emme tosiaankaan tiedä varmasti sitä, mihin pystymme (ks. esim. Hyyppä. M.T. Kulttuuri pidentää ikää, 2013).  

Tutkija Aaltonen kertookin, että ”Se, miksi toiset liikkuvat vapaa-ajallaan ja toiset eivät, on monimutkainen ilmiö”. Monimutkaiselta se kuulostaakin, kun ensin on vain jako genetiikkaan ja ympäristötekijöihin, mutta myöhemmin kerrotaan, että myös ”sisäinen motivaatio” on erittäin tärkeä asia vapaa-ajan liikunnan harrastamisen selittämisessä. Sisäinen motivaatio onkin muotikäsite, joka onkin nykyään varsinainen ”superselitys” kaikkeen. Vielä kun voitaisiin selittää, miten se ”sisäinen motivaatio” syntyy ja rakentuu, niin kaikki olisi hyvin. Aaltosen tutkimuksessa tätä viisasten kiveä ei näköjään löydetty, vaikka tutkija sanookin ko. lehtijutussa (http://www.iltalehti.fi/elintavat/2013081617376610_el.shtml): ”Kannattaa ilman muuta kokeilla monipuolisesti erilaisia liikunta- ja urheilulajeja. Laji joka kiehtoo ja vetoaa juuri sinuun, voi olla yllättäväkin. Siksi sitä pitää jaksaa etsiä.” Tästä olen täysin samaa mieltä.

Sisäinen motivaatio on amerikkalaisten tutkijoiden Edward Deci ja Richard Ryan kehittämä käsite, jota on käytetty jo jonkin aikaa liikuntatieteellisessä tutkimuksessa. Itsekin olen ollut ohjaamassa/arvioimassa väitöskirjoja, joissa Deci & Ryan ovat olleet innoittajina. Siksi olikin hauskaa huomata, että uusi ”saarisenesa” eli nuori filosofi Frank Martela (HS, 18.8.2013, Anna-Sofia Berner: Seuraava Saarinen) menee heidän oppiinsa jenkkeihin. Hesarin mukaan sisäiselle motivaatiolle on kolme lähdettä eli itsenäisyys, yhteys muihin ihmisiin ja se, että on taitava siinä, mitä tekee.

Aika helppoa siis. Ole itsenäinen tarkoittanee sitä, että ole riippumaton toisista ihmisistä ja heidän odotuksistaan. Yhteys muihin ihmisiin taas tarkoittanee sitä, että pyri olemaan riippuvainen toisista ihmisistä. Menikö vaikeaksi? Varmaankin. Ehkä itsenäisyys tarkoittaakin tässä enemmän ajattelun ja tekemisen itsenäisyyttä kuin suhteita toisiin ihmisiin. Itsenäisyys suhteessa organisaatioihin ja niiden vaatimuksiin lienee myös hyväksyttävissä positiiviseksi itsenäisyydeksi. Oletan myös, että kannattaa olla yhteydessä sellaisiin ihmisiin, jotka vastavuoroisesti tukevat sinun tavoitteittesi toteutumisessa. Yhteys ”liivijengiin” ei ehkä kuulu tähän kategoriaan, vaikka se tietysti riippuu ihmisen omasta taustasta. Jäljelle jää vaatimus siitä, että on taitava siinä, mitä ikinä tekeekin.

Tässä tullaankin liikkumisen peruskysymysten äärelle. Kun joskus aiemmin maraton voitettiin yli 2 tunnin ja 10 minuutin ajoilla, niin eurooppalaisetkin yrittivät päästä siihen. Kun afrikkalaiset nyt juoksevat voittoajoiksi selvästi tuon 2 ja 10 alle, niin eurooppalaiset eivät enää pääse niihinkään aikoihin kuin jo vuosikymmeniä sitten. ”Sisäinen motivaatio” on varmaan heikentynyt… Sosiologina jotenkin lähtökohtaisesti epäileekin kaikkea ”sisäistä”, oli se sitten geneettistä tai psyykkistä. Deci & Ryaninkin sisäinen motivaatio rakentuu kolmelle hyvin sosiaaliselle ja kulttuuriselle kivijalalle, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että ”kulttuuri” määräisi ihmisten käyttäytymisen. Se olisikin pahinta sosiologisointia, mitä voisi kuvitella.

Tänä päivänähän tuosta muka sosiologisesta määräytymisestä ehkä pahin esimerkki on ”monen polven syrjäytyneet”, joka on luotu havahduttamaan päättäjät, mutta joka on kääntymässä kaksiteräiseksi miekaksi, jonka molemmat terät osoittavat näitä ”syrjäytyneitä” kohti sanoen, että teillä ei ole taustanne vuoksi mitään mahdollisuuksia ja lisäksi: ette voi myös itse tehdä asialle mitään. Kummatkin ovat sekä vääriä tulkintoja todellisuudesta että käytännössä erittäin huonoja ohjeita.

Todennäköisyys syrjäytyä on tietysti suurempi perheissä ja kasvuympäristöissä, joissa syrjäytymistä jo on kuin sellaisissa, joissa asiat ovat paremmin. Samoin on liikkumattomuuden ja lihomisen kanssa. Kuitenkin on niin, että vielä aika moni ns. syrjäytyneessä perheessä elänyt ja vaikkapa lihavuusgeeneistä kärsivä, ei syrjäydy eikä tule lihavaksi. Harmi, että itsekään en tiedä, mitkä nämä prosenttiosuudet mahtavat tänä päivänä olla.

Tutkimustuloksissakin käännetään tulos usein sinne negatiiviseen suuntaan, koska ajatellaan sen johtavan poliittisiin ja käytännöllisiin muutoksiin yhteiskunnassa.Harvoin näkeekin tutkimustulosta, jossa sanottaisiin jotenkin näin:”Huonoista lähtökohdista huolimatta ihmiset liikkuvat, ovat terveitä ja menestyvät elämässä”, vaikka aikakauslehdet ovat täynnään tällaisia juttuja. Ehkä ne ovat poikkeustapauksia, mutta mikä on tuon poikkeustapauksen todennäköisyys ja mitkä ovat ne tekijät, jotka poikkeuksen saavat aikaiseksi?

En myöskään oikein ymmärrä sitä, miksi tutkijoiden pitää tutkia tavallaan itsestään selviä ja ennalta määräytyneitä asioita? Sosiologian ja biologian tai genetiikan peruskurssillakin jo opitaan, miten biologiset ja sosiaaliset taustat vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen keskimääräisesti. Siksi kiinnostavaa olisi tutkimuksellisesti – ja varsinkin käytännössä – etenkin se, miten tuon ennaltamääräytymisen voisi estää tai toisaalta se, miten vahvistaa sellaisia tekijöitä, joilla on suotuisia vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen.

Tällainen tutkimus on tietysti paljon hankalampaa, kuten ystäväni ja kollegani Esa Rovio on useissa kirjoituksissaan mm. Liikunta & tiede –lehdessä osoittanut. Tutkijan täytyy ”sekaantua” ihmisten elämään ja hänen täytyy yrittää aidosti ymmärtää esimerkiksi vähän liikkuvien arkea, kokemuksia ja elämän merkityksiä. On myös mahdollista kehittää ihmisten omaa kykyä arvioida ja ”tutkia” omia valintojaan, käyttäytymistään ja elämälle/liikkumiselle antamiaan merkityksiä.

Tarkoitukseni olikin jatkaa kirjoitussarjaani tästä aiheesta tutustuttamalla teidät liikunnan sosiaalihistorioitsija Henning Eichbergin käsitteisiin suoritusurheilu, terveysliikunta ja kokemusliikunta, joiden konkretisoimisen kautta meistä jokainen voi tunnistaa oman ”liikuntaprofiilinsa” hänen käsitteidensä kautta. Eichbergin näkökulma on yksi monista. Syksyn aikana avaan monta muutakin käsitettä ja näkökulmaa, joiden avulla itse kukin voi löytää itselleen hyviä syitä liikkua ja urheilla.

Esimakua voi käydä maistelemassa tämän linkin alta, jossa on artikkelini Miksi ikämies liikkuu yhteenveto kirjasta Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (2013, toim.)  Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press). IKÄMIESLIIKKUUYVETO2013

Täytyykin lähteä tästä lenkille…  

Heinäkuun alkupuoli oli varsin kylmä ja sateinen ainakin Pohjois-Suomessa. Sairastin lievän kesäflunssankin. Liikkuvalle ihmiselle sairastaminen ei oikein sovi, vaikka silloin saakin hyvän syyn lukemiseen ja sohvalla makailemiseen. Itse olen lukenut Hannu Rajaniemen scifi-kirjaa Kvanttivaras, jossa eletään jossakin tulevaisuuden kvanttitodellisuudessa, sekä Ken Brayn kirjaa Jalkapallon salat. Kummassakin kerrotaan aika paljon fysiikan – muuttuvista – lainalaisuuksista.

Fysiikka ja luonnontieteet ovat aina kiehtoneet minua. Rajaniemen tulevaisuusteoksessa fysiikka ja psykologia tuntuvat olevan paljon lähempänä toisiaan kuin nykyaikana – ja erityisen paljon siinä on sosiologiaa, kun Rajaniemi kuvailee eri ’heimoja’ ja heidän erilaisia kykyjään ja monimutkaisia vuorovaikutusvälineitään.Bray on myös fyysikko, joka on tutkinut itse lähinnä ballistiikkaa eli pallon lentoratoja kierrepotkuissa. Silti hän kertoo kirjassaan sekä jalkapallon historiasta, taktiikkojen kehityksestä että psykologiasta. Urheilututkimuksesta kirja ei anna ehkä kovin korkeaa kuvaa, koska fyysikon tulkinnat muista tieteenaloista ovat viehättäviä, mutta eivät aina kovin korkeatasoisia. Mikä johtuu myös ko. alojen vähäisestä tutkimuksesta.

Käsite- ja ikäpolvitutkimus on saanut olla kesätauolla – päässä täytyy olla tilaa muullekin kuin työasioille. Luovat tauot ovat tärkeitä nykyaikaisessa asiantuntijatyössä muutenkin. Pihahommissa ja lenkeillä olenkin mietiskellyt mm. urheilijan polkua, kun kesä on muutenkin tiettyä urheilun sesonkiaikaa. Suunnistusta, jalkapalloa, yleisurheilua on tullut telkkaristakin seurattua.

Tässä heinäkuun toisessa blogissani pohdiskelenkin urheilijan polusta virinnyttä keskustelua ja tuon soppaan omia ajatuksiani ja vanhoja kirjoituksiani aiheesta. Jossakin mielessähän urheilijan polku on minullekin hyvin läheinen käsite omien tutkimuksienikin kautta.

Urheilijan polkua pitkin ja poikin

Huippu-urheilun muutosryhmän työ ja varsinkin ryhmän loppuraportti on kirvoittanut monenlaisia mielenilmauksia myös julkisuudessa. Tutkijat Mikko Salasuo ja Antti Laine ovat kiitettävän aktiivisesti tuoneet esille raportin puutteita ja koko prosessin heikkouksia mm. Suomen Kuvalehdessä. Salasuo ja Laine arvostelevat raporttia erityisesti siitä, että se ei ole heidän mielestään riittävän tieteellinen eikä täytä siltä osin (tieteellisen) raportin kriteereitä. Varsinkin ”urheilijan polku” –käsitteen varastaminen kanadalaiselta tutkijalta närästää tutkijoita.  

Huippu-urheilun muutosryhmän tavoitteena oli ennen kaikkea aloittaa toimintatavan muutos suomalaisessa huippu-urheilussa jo aiempien Kalevi Kivistön ja Risto Niemisen työryhmien työn pohjalta. Humu-työryhmän raportin peruspilareina ovat mm. ”urheilija ensin” –ajattelu ja yhteistoiminta eri lajien ja eri asiantuntijoiden kesken. Urheilijan asettaminen keskiöön pohjautunee ainakin jossain määrin filosofi Jyri Puhakaisen Suomessa esille nostamaan keskusteluun.

Yhteistoiminnan korostamisen lähtökohtia löytynee niin monelta taholta etten osaa arvata, mistä se on Humun työhön alkuperin mukaan tullut. ”Urheilijan polku” on nähdäkseni käsite, jolla nämä kaksi keskeistä toimintatapaa kietaistiin yhteen. Se on minusta oikein toimiva kiteytys ja se myös vastaa itse raportissa esitettyä polkua, sen vaiheita (lapsuus-, valinta ja huippuvaihe) ja niihin liittyviä erilaisia ohjelmia.

Kritiikkiä esittäisin mahdollisesti yltiöyksilölliseksi menevästä  ”urheilija ensin” –ajattelusta, koska sosiologina näen, että eri lajien menestys on ollut pikemminkin seurausta hyvästä yhteisöllisyydestä kuin yksilöiden korostamisesta. Näin suomalaiset jääkiekkoilijat, lento- ja koripalloilijat, salibändääjät, naisjalkapalloilijat ja ehkäpä myös naisten hiihto- ja suunnistusmaajoukkue tai endurotiimimme purjehtijoista ja lumilautailijoista puhumattakaan pärjäävät maailman huippumaiden kanssa, vaikka todellisia yksilösupertähtiä Suomessa ei tällä hetkellä ole ehkä Minna Kauppia, Peetu Piiroista tai Juha Salmista lukuun ottamatta.  Ymmärrän toki, että urheilijakeskeisyydellä kritisoidaan sen vastakohtaa eli järjestelmäkeskeisyyttä. Onhan meillä ollut tapana ajatella urheilua liikaa niin kansallisista kuin lajiliittolähtöisistäkin näkökulmista. 

Keihäänheittoa ei kai tarvitse mainitakaan; kysehän ei ole pelkästään yhteisöllisyydestä, vaan vahvasta alakulttuurista, joka on kestänyt hyvin aikaa päinvastoin kuin kestävyysjuoksun tai maastohiihdon ennen niin vahvat alakulttuurit, jotka romuttuivat tunnetuista syistä. Toivottavasti yhteistoiminta tarkoittaa sitä, että kannustavaa ja eettisesti vahvaa yhteisöllisyyttä rakentuu myös muihin lajeihin ja yli lajiryhmärajojenkin.

Tutkijana en kuitenkaan arvostelisi lähinnä toimintapoliittiseksi ohjelmaksi tarkoitettua Humun loppuraporttia samoilla kriteereillä kuin tutkimusraporttia. En ainakaan minä odottanut raportilta vankkaa tutkimuksellista perustaa, koska kyse oli hankkeesta, joka oli ennen kaikkea käytännöllinen, osin järjestö- ja liikuntapoliittinen ja sen toimintatavan tuli rakentua prosessin kuluessa. En myöskään usko, että tutkimus on niin kaikkivoipaa, että se olisi välttämätön edellytys onnistuneelle työlle. Kritiikkiä voi toki antaa siitä, että työn tarvitsemaa lähinnä urheilusosiologista tutkimusta on rahoitettu Suomessa vähän eikä maailmallakaan olla alueella kovin kehittyneitä.

Arvostan myös suuresti käytännön kokemusta, vaikka itsekin tarjosin eri vaiheissa apuani olympiakomitealle (Humuryhmän hakuvaiheessa, linkissä hakemukseni TIIHONENOKHAKU2010) ja Humuryhmälle (urheilijahaastattelujen analyysivaiheessa). Humu-työtä voi siis arvostella siitä, ettei kaikkea tukea otettu vastaan ja siitä, jos tämä tavoitteena ollut ”uusi toimintapa” ei ole vielä lähtenyt kovin vahvasti lentoon. Olimme tosin tutkija Salasuon kanssa yhdessäkin erään Humu-työn osa-alueen eli osaamisen kehittämisohjelman työssä mukana pienellä panoksellamme.

Salasuo ja Laine ihmettelevät kritiikissään työryhmän suuria palkka- ym. resursseja, mikä on tietysti aiheellista, jos vertaa palkkioita vaikkapa tutkijoiden vastaaviin. Olisimme varmasti saaneet aikaiseksi ainakin pidemmän raportin kuin Humu-ryhmä parissa vuodessa. Mutta  Humu-ryhmän työn päämääränä ei ollutkaan raportti, vaan uuden toimintatavan läpivieminen kymmenien itsenäisten lajiliittojen, erilaisten tukijärjestelmien, valmentajien ja lopulta urheilijoiden joukossa. Sen onnistumista ei raportin pituudella mitata. Itse olisin odottanut, että raportissa olisi kuvattu jo tehtyä työtä konkreettisestikin, mutta tältä osin raportti oli tietysti pettymys, koska sen pääsanoma oli tulevaisuuden tavoitteiden ja toimenpiteiden esittelyssä.

Ihmettelenkin, miten  ja miksi tutkijatoverit sekoittavat erilaiset raportit ja ehkä erilaiset työtehtävät ja ’maailmatkin’ toisiinsa. Vaikka ajassamme arvostetaan tutkimusta todella paljon eikä juuri mitään tehdä ilman perusteellisia selvityksiä, niin Humu-ryhmän työssä ei ollut kyse tällaisesta tutkimustyöstä. Kivistön ja Niemisen työryhmien selvittelyjen ja pohdinnan – joissa olisi varmaan jotain kritisoitavaa ja päivitettävääkin – jälkeen Humu-ryhmän piti kääriä hihat ja aloittaa toiminta. Kun muistaa Humu-työn tavoitteet, niin loppuraporttia voi pitää jopa uudentyyppisen raportoinnin edellä kävijänä.

Tärkeintähän kentällä on se, että ihmiset lukevat ja ymmärtävät perusviestit ja se, että toimintaa voidaan ohjata raportin antamien suuntaviivojen pohjalta. Valo ry:n strategiassa ja Humun loppuraportissa on paljon samaa henkeä: tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi tehtävät toimenpiteet on ilmaistu konkreettisesti. Niistä voi olla eri mieltä, mutta aika hyvin ne ovat kuitenkin esillä. Tästä enemmän tulevassa julkaisussani Liikuntakulttuurin ja –politiikan käsitteistä.  

Tutkijoiden Salasuo ja Laine erityisesti esille tuoma ”urheilijan polun” patentointiongelma on sekin hämmentävä. Ymmärrän hyvin, että jotkut tutkijat ovat mustasukkaisia itse keksimistään käsitteistä. Jos saa lanseerattua tällaisen käsitteen tiedemaailmaan, niin siihen sitten viitataan ja se taas on parasta mitä tutkijalle voi tapahtua. Monet tutkijat ovat iloisia siitäkin, että heidän käsitteensä otetaan avosylin vastaan myös käytännön maailmassa. Usein he myös ymmärtävät, että käytännön maailmassa eivät toimi samat viittauskäytännöt kuin tieteellisellä kentällä. Mikä on usein hyväkin, koska käytännön ihmiset eivät yleensä ymmärrä meidän tutkijoiden käsitteitä niin kuin me itse toivoisimme.   

Toisaalta Humu-ryhmällä ei mielestäni ollut mitään erityistä syytä viitata sen enempää urheilijan polun keksijään (Salasuon ja Laineen mukaan kanadalainen J. Côté, mm. artikkelissaan The Influence on the Family in the Development of Talent in Sport. Sport Psychologist 13 (4), 395 vuodelta 1999) kuin kehenkään muuhunkaan tutkijaan/tutkimukseen raportissaan (hyvä tapahan se tietysti on).

Raportin muoto oli kaikkineen sellainen, ettei siihen mielestäni soveltunut juuri lainkaan tieteellisen raportin esitystapa. Jos joku tutkija löytää tällaisesta raportista omaa ajatteluaan, niin sehän olisi oikein hienoa. Voisin ajatella, että esimerkiksi Salasuon yhdessä muutamien muiden kanssa esittämä huoli lasten ja nuorten (arki)liikunnan vähenemisestä näkyy tässäkin raportissa niin kuin näkyi jo aiemmissa huippu-urheilutyöryhmien töissä. En tiedä, kuka tuon huolen ensimmäisenä esitti – ainakin Tahko Pihkala tai joku hänen aikalaisensa sata vuotta sitten oli tätä mieltä, joten siitäkin on vähän vaikea löytää keksijää.

Itse en ole vakuuttunut siitä, että lasten ja nuorten liikunnan keskiarvoina näkyvä väheneminen johtaisi suoraan huippu-urheilumenestyksen laskuun. Kansainvälinen vertailu varmaan osoittaisi, että entisissä itäblokin maissakin vain riittävän lahjakkaat valjastettiin huippu-urheilumenestyksen vetäjiksi – ja menestystä tuli. Sama koskee varmaan tänä päivänä niitä maita, joissa huippu-urheilussa menestytään. Ja näin on varmaan ollut myös Suomessa, vaikka meidän on sitä asian läheisyyden takia vaikeampi huomata. Pelkkien massojen avulla ei menestystä saada, vaan hyvällä valmennuksella ja tukijärjestelmillä ja sillä, että huippu-urheilu on riittävän merkityksellistä niin yksilöille, yhteisöille kuin koko yhteiskunnallekin. Riittävän suuri – ei mikään valtavan iso – ja laadukas joukko 16-20 –vuotiaita nuoria tietysti tarvitaan, jotta heistä löytyvät kovan harjoittelun ja kilpailemisen jälkeen ne kunkin lajin kansainväliset huiput.

Mutta palataan vielä urheilijan polkuun. Salasuo ja Laine mainitsivat käsitteen syntyhetkeksi vuoden 1999 Kanadassa (tai tiedemaailman kielellä silloin, kun tuo käsite julkaistiin tieteellisessä julkaisussa). Mitä urheilijan polku sitten tarkoittaa muuta kuin kahta sanaa peräkkäin? Humu-työryhmän urheilijan polku on käsitteenä sama, mutta sisältö on varmasti ainakin osin erilainen kuin mainitun tutkijan käsitteessä. Toisin sanoen: näkökulma ja käsitekin voi olla sama, mutta jos urheiijan polku tarkoittaa ajatusta siitä, että urheilija(t) kulkee tiettyjen vaiheiden läpi kohti huippua tai ainakin aikuisuutta, niin tuskin se ajatus tai näkökulma vasta vuonna 1999 syntyi. Maailmahan on täynnä urheilijaelämäkertoja, jotka noudattavat tuota polkumetaforaa.   

Itse en ole erityisen viehättynyt kuvaamaan elämää tai sen tiettyä osa-aluetta yhdellä käsitteellä, joka väkisinkin pakottaa ajattelemaan, että olisi olemassa joku ’oikea polku’ ja sitten paljon niitä vääriä polkuja. Gerontologiassakin käytetään nykyään termiä elämänkulku elämänkaaren  sijasta, koska kaarella on polun tavoin tietty predestinoitu – ennalta määrätty – metaforinen ulottuvuutensa. Urheilijan polkua voisin käyttää kuvaamaan elettyä urheilijan uraa – ”tällainen oli urheilijan polkuni, minkälainen sinun oli?”

Minusta urheilijankin elämä on täynnä polun haaroja, erilaisia väyliä on valittavana risteyksissä, joita elämä väkisinkin tuo eteemme. Vanhempien huippu-urheilijoiden tekemistä valinnoista voi olla hyötyä, mutta en lähtisi suosittelemaan vaikkapa Zlatan Ibrahimovicin tekemiä valintoja kenellekään muulle – eivätkä läheskään kaikki Jari Litmasen valinnatkaan vaikuta kovin fiksuilta näin jälkikäteen ajatellen.

Kummatkin ”polut” on tänä vuonna dokumentoitu, vaikkakaan ei tieteellisesti, joten uuttakin materiaalia urheilijoiden polun hahmottamiseen on. Kaksi pohjoismaiden parasta jalkapalloilijaa, joiden poluissa on yhtymäkohtia – esimerkiksi siirto Ajaxiin – mutta paljon enemmän eroavaisuuksia. Tai ehkä polku oli sama, mutta tulkinnat erilaisia? Polun lisäksihän on ajateltava ennen kaikkea sitä, että urheilija voi tiettyyn rajaan kulkea samaakin polkua omalla tavallaan – hän voi valita suhtautumistapansa, elämän merkityksensä tiettyyn rajaan asti itsenäisestikin. Ei tarvitse olla oman ’tiensä kulkija’ tehdäkseen asioita toisin. Ihmiset kertovat omasta elämästään ja poluistaan erilaisia tarinoita, nostavat esiin erilaisia kokemuksia ja kertomuksia, vaikka päällisin puolin elämät ja polut olisivatkin olleet samanlaisia.    

Itsekin kerroin oman ”urheilijan polkuni” tarinan vuonna 1990 valmistuneessa pro gradussani ”Urheilu kertomuksena”, jossa  urheilijan polkuni kuvataan, analysoidaan ja tulkitaan liikunta- tai urheilusosiologisesti. Polut ovat nykyään hiukan erilaisia, mutta yllättävän paljon samaakin tarinoissa on tähän päivään verrattuna. Kirsi Hämäläisen väitöskirjan Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa. Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa 2000-luvun alun urheilijatarinoissa tai ihan viime vuosien liikunnanohjaajaopiskelijoiden kokemuksissa ja tulkinnoissa on paljon yhtäläisyyksiä 1970- ja 1980-lukujen tilanteeseen siltä osin, miten urheilijat kokevat ja tulkitsevat polun tapahtumia. Ohjaamassani olympiahopeamitalisti Marko Asellin opinnäytetyössä (amk) Urheilu-uran analyysi hänen omasta urheilijan polustaan oli siinäkin samanlaisia aineksia kuin omassa tarinassani.   

Humu-työryhmän keräämissä urheilijatarinoissa ja esimerkiksi OKM:n teettämässä tutkimuksessa urheilijoiden ja taiteilijoiden poluista on varmasti paljonkin aineksia, joihin urheilijoiden ja valmentajien olisi syytä tutustua. Itseäni harmittaa kuitenkin lukea vain tiivistelmiä näistä tarinoista ja muiden tekemistä  tulkinnoista. Pedagogisestikin on opettavaisempaa kirjoittaa oma tarina ja tulkita sitä kuin lukea toisten tarinoista koostettuja ”totuuksia”. Oman tarinan kirjoittaminen opettaa ainakin sen, että samoista kokemuksista voi rakentaa monenlaisia tarinoita. Siksi liikuntasosiologian opiskelijanikin kirjoittavat aina tunneilla oppimastaan oman kokemuksensa kautta oppimispäiväkirjan.

Tieteessä ei vanhaa tutkimusta juuri arvosteta. Silti vanhakin tutkimus saattaa säilyttää arvonsa, jos se tavoittaa jotakin pysyvää ja syvempää. Omasta kokemuksestani kertova gradunikin on edelleen ihan totta, mutta jos olisin 1980-luvun lopulla tehnyt jonkin tilastotutkimuksen se olisi jo armotta vanhaa tietoa täynnä. Teoriat eivät myöskään vanhene tutkimustulosten mukana; siitähän oli hyvä osoitus aiemmassa blogissani, kun kerroin Kati Kauravaaran upouudesta väitöskirjasta, jonka teoriapohja löytyi juuri 1980-luvulta.

Kun siis tämä keskustelu urheilijan polusta on nyt lähtenyt mukavasti käyntiin, niin uskaltaudun uudelleen julkaisemaan melkein neljännesvuosisata sitten tehdyn graduni lukuja tässä blogissani (Linkin alla sisällysluettelo: Artsin gradu). Aloitan lapsuuden leikeistäni ja tekemistäni tulkinnoista (LEIKINAIKA).

Tässä suhteessa maailma onkin aika paljon muuttunut. Meillä oli 1960-luvulla vielä hyvin rikas liikunta- ja urheiluleikkien kulttuuri. Myös koulumatkat olivat lähinnä leikkiä, vaikka matkaa kansakouluun kertyikin noin seitsemän kilometriä päivittäin kävellen, pyöräillen, hiihtäen, joskus potkurillakin edeten – oppikouluun matka tuplaantui eikä sitä ihan koko vuotta pyöräilty, mutta bussillekin mennessä kävelyä tuli viisi kilometriä.  Pelkästään koulumatkoista kertyikin noin 1500 kilometriä ja 300-400 tuntia liikuntaa vuodessa.

Määrien lisäksi kokemukset ovat tärkeitä ja se, miten ne tulkitaan ja ymmärretään. Jokaisen urheilijan polkuun osuu ikäviä ja iloisia kokemuksia. Leikkitarinani kautta pääseekin kurkistamaan leikin erilaisiin merkityksiin. Myös urheilijalle on tärkeää löytää urheilemisestaan erilaisia merkityksiä – leikki on tärkeää sinänsä, mutta on leikillä muitakin tarkoituksia. Tarkoituksia, joita ei leikkiessä osaa ymmärtääkään…

Humu-ryhmä antoi urheilijan polun ensimmäiselle vaiheelle nimeksi lapsuusvaiheen – ainakin yhtä hyvä olisi ollut leikkivaihe. Urheileminen saattaa nykyään alkaa liian aikaisin eikä leikille jää lainkaan sijaa. Omakin tarinani kertoo siitä, miten urheileminen viehätti ja veti minua puoleensa jo hyvin nuorena, koska urheilussa saa monenlaisia tärkeitä kokemuksia (URHEILUKOKEMUS).

Urheileminenkin voi olla leikkiä, tai sen pitäisikin sitä olla. Jos lapsilla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia kehittää leikissä tarvittavia ominaisuuksia ja kykyjään, niin urheileminen voidaan kokea vain työnä. Jos nykypäivänä ei enää koulussa tai pihoilla voi leikkiä, niin lasten pitäisi oppia leikkimään urheiluseuroissa. Sillä leikin merkitys ei jää lapsuuteen, vaan leikkimisen taitoa tarvitaan aina.

Kesän aikana tulee tehtyä monenlaista remppaa. Viime kesä mökillä meni maalatessa yötä päivää – ja terassikin saatiin teetettyä. En ehtinyt edes venettä vesille laskea. Nyt kelpaa vanhoja, punamultaisia rakennuksia ihastella. Niiden kunto koheni valtavasti tai ainakin ulkonäkö on parempi. Tärkeintä on kuitenkin se, että ’mökkikokemukset’ ovat nyt aivan erilaisia. Eilenkin nautin pihapiirin kauneudesta, mutta olin myös ylpeä siitä, että sain hommat viime vuonna tehtyä. Mukavaa on myös suunnitella pihajuhlia, kun terassi on niin kutsuvana odottamassa.

Tunnetuin ’miksiliikun’ –remppa on kuitenkin tänä vuonna ollut ”Raxun remppa” eli Rakel Lignellin liikunta- ja laihdutusproggis, josta on tehty kirjakin (Lignell, Rakel; Holmala, Eija; Vanhanen, Arja (2013) Raxun remppa. Rapakunnosta hyvään oloon. SanomaMagazines, Helsinki).

Satuin osumaan samaan hotelliin Liikuntatieteen päivien jälkeen Jyväskylässä, kun ’remppakiertue’ tuli esittelemään kirjaa Rakelin ja Holmalan Eijan johdolla. Eija on opiskelukaverini, joten minunkin oli helppo mennä mukaan varsin naisvaltaisen joukon sekaan kuulemaan vertaistukisanomaa. Sanoma lensikin vauhdikkaasti Raxun ja Eijan showssa hedelmälliseen yleisöön, jolle Raxun paino- ja osin muutkin ongelmat olivat varsin tuttuja. Raxu ’julisti’ oman kokemuksensa kautta rempan onnistumisen kokemuksellisista edellytyksistä, ja Eija säesti asiatiedolla ja jumppauttamallakin porukkaa.

Itse kuuntelin fasinoituneena Raxun kokemuksia, jotka vastaavat mainiosti tällä sivustolla moneen kertaan läpikäytyjä kokemuksellisuusluokitteluja. Raxun kokemukset, joita mustaan kirjaani ylöskirjoitin ja jotka löytyvät kirjastakin, noudattivat tiettyä mielenkiintoista aikajärjestystä. Erityisen tärkeää on mielestäni se, että nämä olivat Raxulle aidosti tärkeitä ja eläviä kokemuksia, jotka hän itse nosti esiin lyhyessä esityksessäänkin. Näiden kokemusten avulla Raxu pystyi viemään läpi vaativan liikunta- ja laihdutusprosessin. Mutta katsotaanpa, mitä hän kertoi.

Ajallisesti ensimmäisenä Raxu kertoi siitä, miten hänen kuntonsa romahti. Kolme keuhkokuumetta peräjälkeen sai aikaan alkusysäyksen muutokseen. Aiemmin hän ei ollut edes kovin paljon ajatellut lihavuutta tai liikkumattomuutta ongelmana – Raxu oli tyytyväinen itseensä. Tarvittiin siis merkittävä identiteettikokemus, joka sai Raxun myös kysymään itseltään haluaako hän antaa lapsilleen naiskuvan, joka ei halua nauttia omasta kehostaan.  Se oli siis vahva identiteettikokemus, jossa hän joutui kysymään itseltään, kuka oikein olen ja haluan olla?

Se ei kuitenkaan riittänyt muutokseen – aika monet laihduttajista ja liikunnan aloittajista on saattanutkin kokea jotakin samaa, mutta voimat eivät ole riittäneet aitoon muutokseen. On niin paljon helpompi olla ’se mikä on’ kuin alkaa tekemään eksistentiaalisia muutoksia itseensä. Raxun kokemustarina jatkuu. Hän kokeili dieettiä, joka teki hänet todella sairaaksi. Dieetti oli hyvä, mutta Raxun roskaruokaan tottunut elimistö ei kestänyt sitä.  Raxu ei kuitenkaan lannistunut, vaan päätti jatkaa terveempää syömistä.

Seuraavaksi Raxu otti ison askeleen ja meni ryhmäliikuntatunnille. Niin, meni ja tuli – kunto kesti kymmenen minuuttia. Mutta: kuinka moni olisi tehnyt niin kuin Raxu? Hän osti hikisenä ja nöyryytettynä itselleen kausikortin. Salissa kenenkään käsi ei noussut, kun kysyin asiaa.

Tässä ollaan olennaisten kysymysten keskellä. Raxu teki kaksi kertaa päätöksen, jossa hän toimi vastoin ruumiinsa tuntemuksia. Ensin jatkaen dieettiä ja sitten päättäessään jatkaa jumppaamista. Nämä ovat selviä toimijuuskokemuksia, joissa Raxu teki jotakin itseään voimaannuttavaa ja joilla hän osoitti kykenevänsä tekemään muutoksen elämässään. Aika monen muutosprosessi olisi tyssännyt näihin kahteen koettelemuskokemukseen.

Kokemuksellisuudet eivät loppuneet tähän, vaan seuraavaksi Raxun tarinassa seuraa osallisuuskokemus, joka syntyi liikuntaryhmän kanssa. Tästä jumpparyhmästä tuli ajan myötä Raxulle todella tärkeä yhteisö ja eräänlainen vertaistukiryhmäkin.

Moni kysyy, missä on se nautinto ja elämykset, joita liikunnalta ja laihduttamiseltakin haetaan – eikö niitä tule lainkaan? Kyllä, mutta Raxun tarinassa vasta viimeisenä näistä tärkeistä kokemuksellisuuksista. Ja Raxulle se nautinto ja elämyskokemus tuli ryhmäliikunnassa, kun homma alkoi sujumaan, kun tunsi, että osaa ja jaksaa – melkein lentää.   

Löysin – eikä todellakaan ollut vaikeaa – kaikki tärkeät kokemuksellisuudet Raxun tarinasta. Ehkä sekin todistaa, miten olennaisia nämä kaikki kokemukset ovat tällaisissa muutosprosesseissakin. Raxun tarinan perusteella voisi olettaa, että onnistuminen vaatii usean eri kokemuksellisuuden läpikäyntiä ennen kuin uudesta toimintatavasta tulee tottumus. Jos jotakin nostaisi Raxun tarinan perusteella muita ylemmäs, niin ehkä korostaisin noita toimijuutta vahvistavia kokemuksia, vaikka olennaisen tärkeitä nuo kaikki muutkin tuossa tarinassa olivat.

Uskonko, että Raxu jaksaa pitää yllä hyvää kuntoa eikä ala ’jojoilla’? Kyse ei tietysti ole uskon asiasta, vaan siitä, miten merkityksellisenä Raxu näitä itselleen uusia kokemuksia ja tapoja pitää. Tarinan perusteella uskon hänellä olevan tavallista paljon paremmat edellytykset siihen, että liikunnallinen elämäntapa jää hänelle pysyväksi. Hänellä on eräässä mielessä uusi identiteetti, hän on vahvistanut itseään tekemällä vaikeita asioita, hänellä on hyvä liikuntaryhmä ja hän nauttii nyt itsekin liikkumisestaan.

Mökkirempat ovat helpompia kuin omaan itseen kohdistuvat rempat. Uudet pinnat ja maalit kestävät kunnossa useita vuosia – omaa kuntoa täytyy ’rempata’ koko ajan. Siksi en ole varma, onko remppa niin hyvä termi sille, mitä Raxunkin nyt pitää lähes päivittäin tehdä. Kun nykyihmisen ei normaalielämässä juuri tarvitse nähdä liikunnan vaivaa, niin pitää keksiä omia tavoitteita – pieniä ja isompia. Tavoitteista ja niiden tavoittelusta syntyy myös merkityksiä, mutta myös uusia kokemuksia. Kokemuksia, joista ei lopulta haluakaan luopua.

Naisille on tarjolla kiitettävästi erilaista vertaistukea. Meille miehille paljon vähemmän. Siksi laitankin tähän lopuksi rohkaisevaa tietoa miehille – miksei myös naisille. Tarja Schneider-Lehto on rakastettu ryhmäliikunnan ja mm. naisten joukkuevoimistelun ohjaaja (junassa Svolin SunLahti-tapahtuman jälkeen törmäsin Keravan naisvoimistelijoiden joukkioon, joka ei lakannut kehumasta Tarjaa), joka ohjaa myös keski-ikäisten miesten kuntoaerobic-ryhmää.

Tarja teki opinnäytetyönsä Haaga-Helian aikuisten liikunnanohjaajatutkintoon (amk) näiden miesten liikuntakokemuksista ja –merkityksistä (Schneider-Lehto, Tarja (2013) Miten keski-ikäinen mies merkityksellistää liikkumistaan – kuntoaerobic harrastuksena. Haaga-Helia amk, Vierumäki. TarjaSchneider-Lehtooppari2013). Mainio työ, joka voisi olla miesten ”Raxun remppa” –kirjan jatko-osa. Tarjan työstä nimittäin saa tietää sen, miksi nämä miehet liikkuvat ja jumppaavat. Kannattaa tutustua.

Itse jatkan viime kesänä vähän kesken jääneitä maalausremppojani. Täytyy saada koko mökin pihapiiri edustuskuntoon. Tarkoitus olisi myös juosta cooperin testi vuosikymmenten tauon jälkeen. Tavoite on 2400 metrissä sen verran heikkoa juoksu vielä on. Pyöräily sujuu jo mallikkaasti ja eilen käväisin pitkästä aikaa futistreeneissäkin. Innostus on kiitettävää – yli 40 ukkoa kirmasi poikittaisella kentällä hellesäässä ja keskellä parasta kesäloma-aikaa! Tilaa ja aikaa oli vähemmän kuin Brasilian ja Espanjan välisessä matsissa, joten se pakotti pallon liikkumaan nopeammin. Ehkä meidät ukotkin…

Juhannusaatto. Lomatavaroiden pakkausstressi – mitä otan mukaan, mitä jätän kotiin. Aionko pyöräillä, jaksaisinko rullaluistella vai satsaanko melomiseen ja juoksemiseen. Jalkapalloakin voisi käydä potkimassa. Onko mökillä hammasharja, entä shampoo, annanko kesäparran kasvaa ja tarvitsenko parempia vaatteita? 700 kilometrin päästä ei viitsi lähteä hakemaan unohtuneita uikkareitakaan.

Pääkin on ihan sekaisin. Työmoodi ei ole vaihtunut lomamoodiksi yhdessä yössä. Vaikka keväällä tuli tehtyä paljon töitä, niin kesäksikin jäi monta urakkaa. Mitä enemmän tekee, sitä enemmän on tekemättä. Näin se vain on. Toisaalta: enemmän saa aikaiseksikin. Blogin pitäminen on tosin jäänyt viime aikoina vähemmälle, mutta nyt kesällä yritän petrata. Tässä pari merkkausta viime viikoilta.

14.6.2013

Hotellissa Jyväskylässä. Olen menossa Kati Kauravaaran liikuntasosiologisen tutkimuksen ”Mitä sitten, jos ei liikuta? Etnografinen tutkimus nuorista miehistä” väitöstilaisuuteen. Olin ohjausryhmässä mukana ja ainakin sen voi sanoa, että Katin tutkimus aikaansai paljon keskustelua tai ehkä oikea sana olisi luovan sekasorron vallassa tehtyjä huomioita ja päätelmiä nuorten miesten elämästä. Tommi Hoikkala, Kalle Laine, Esa Rovio ja minä muodostimme varmaankin erikoisimman, mutta varmasti laadukkaan ja vaikean, ohjausryhmän Katin työlle.  

Eilen esiinnyin itse liikuntatieteen päivillä, jossa puhuin tutkimukseni pohjalta liikuntakulttuurin muuttuneista ja muuttuvista käsitteistä (TIIHONENLTS130620132). Vastaanotto oli mainio; keskustelu oli erittäin asiantuntevaa ja oikeisiin asioihin painottuvaa. Tehtävä tai yhteinen tehtävämmehän ei ole helppo: liikuntakulttuuri elää tietynlaista murrosvaihetta, kun julkinen sektori (mm. kunta- ja sote-uudistukset), yksityinen sektori (teollisesta tuotannosta palvelutuotantoon), kolmas sektori (järjestöjen yhdistymiset mm. Valo, Soste jne.) ja kaiken lisäksi talous (taantuma, kriisi vai mikä nimi nyt sitten onkaan) ovat ja tulevat olemaan mullistusten kourissa. Tilanne synnyttää uusia käsitteitä, mutta myös siirtää historian lehdille vanhoja termejä.

Liikuntakulttuurin – liikunnan ja urheilun moninaisten muotojen ja merkitysten – kannalta tilanne on kuitenkin positiivinen. Liikunnan merkitys on ymmärretty yhä laajemmin eikä urheilullakaan mene kovin huonosti. Huippu-urheilun tietyt osat ja ilmiöt aiheuttavat huolia, mutta ei siitä koko liikuntakulttuurin kenttä kärsi. Liikunta ja urheilu yksilöllisinä, yhteisöllisinä ja kulttuurisina kokemuksina voi entistä paremmin, kun on opittu näkemään niiden vaikutus identiteettiin, osallisuuden ja toimijuuden rakentumiseen unohtamatta elämyksellisyyttä, terveyttä, hyvinvointia tai vapaaehtoistoiminnan moninaista merkitystä koko yhteiskunnalle.

Ja heti perään on tietysti sanottava, että Katinkin väitöskirja tuo erittäin hyvin esiin sen, miten liikkuminenkin on joillekin meistä lähes merkityksetöntä. Puhumattakaan siis liikunnan harjoittamisesta tai urheilemisesta, jota kyllä voidaan suorittaa tietokonepelien kautta ja seurata livenä mobiililaitteista. Sellaisia – passivoiviakin – merkityksiä nykyaika luo urheilusta ainakin nykynuorille, miksei meille vanhemmillekin, kun siirrämme itsemme erilaisiin katsomoihin liikuttamaan vain tunteitamme ja aivojamme.

Seis! Tässä juuri teen virheen: ei pitäisi edes ajatella, että jokin muu elämäntapa tai –tyyli olisi automaattisesti huonompi kuin liikunnallinen elämäntapa. Jos emme nimittäin ymmärrä vähän liikkuvien elämää ja elämän merkityksiä, meillä ei ole mahdollisuutta edes vuorovaikutukseen – saati vaikutukseen!     

18.6.2013

Hankin muuten kilpapyörän. Muutama lenkki on jo takana. Ajatus on muhinut jo pitkään, mutta vasta Tyler Hamiltonin tarinan kertova kirja Voittoja ja valheita (Hamilton, Tyler ja Coyle, Daniel (2013) Voittoja ja valheita. Salattu elämäni pyöräilyn huipulla. Otava, Keuruu). sai minut ostamaan ”pyöräilyhullulta” ystävältäni pikakiiturin. Kirjahan kertoo tämän pyöräilyn olympiavoittajan ja Lance Armstrongin joukkuetoverin hurjan tarinan ammattipyöräilyn maailmasta, jossa erilainen suorituksen keinotekoinen parantaminen oli täynnä salailua, juonittelua ja erilaista mafiosomaista toimintaa. Se rakensi lähes kafkamaisen arjen jokaiselle, joka pääsi sisäpiiriin.

Tutkijalle tällainen kaunokirjallinen dokumentti on tärkeä monestakin syystä. Yksi tärkeä havainto on se, että maailmassa on paljon asioita, joita tutkijatkaan eivät kykene tutkimaan, jos tutkittavat eivät halua asioista kertoa. Suomalaisen dopingin historiastahan olemme saaneet tietää esimerkiksi Arto Halosen dokumentin Sinivalkoinen valhe avulla, jossa siinäkin tietysti näkyi tuo salailemisen kulttuuri. Tutkimuksena sama materiaali olisi ollut lähes kelvotonta (epäsystemaattista ja eettisesti kestämätöntä – vastahakoisten ihmisten haastattelut)  ja tehdyt tulkinnat arveluttavia. Taiteessa tai journalismissakin tällaisen tekeminen on mahdollista – ja erittäin tervetulluttakin. Eri elämän aloilla on erilaiset säännöt siitä, miten voidaan toimia ja mitkä menetelmät sallitaan.

Tyler Hamiltonin kirja ei ole tutkimusta sekään, mutta se on uskottava dokumentti, koska kirjan kirjoittamisen aikana ja sen jälkeenkin on paljastunut asioita, jotka todentavat Hamiltonin kirjassa esittämän todellisuuden kuvauksen ja tulkinnan. Hamiltonhan ei syytä ketään, mutta paljastaa oman kokemansa ja tarinansa kautta pyöräilymaailman salaisuudet.  Omertan laki eli mafian kaltainen koodi, jonka mukaan vasikointi johtaa rangaistukseen ja sisäpiiristä ulossulkemiseen, toimi erittäin vahvasti huippupyöräilijöiden maailmassa. Siellähän kuitenkin tiedettiin yllättävän hyvin se, mitä aineita ja keinoja eri talleissa ajavat pyöräilijät käyttävät, miten paljon ja millä seurauksella.

”Ei normaalia”, oli Lance Armstrongin termi tilanteelle, jossa hän kuvasi jonkun toisen pyöräilijän yllättävää suoritusta. Se tarkoitti siis sitä, että jotakin uutta dopingrintamalla oli keksitty tai joku otti liian ison riskin jäädä kiinni testeissä, jotka tosin olivat melko kehnoja ja joita oli helppo kiertää. Armstrong itse kykeni kirjan mukaan jopa vaikuttamaan siihen, että positiivinen testi saatiin poispyyhittyä. Tarvittiin vain sopiva lahjoitus tältä pyöräilevältä monimiljönääriltä kansainväliselle pyöräilyliitolle.

Hiihtomaailmassa oli varmasti paljon samaa 1990-luvulla kuin pyöräilymaailmassakin. Kun vuonna 2001 viimeistelin väitöskirjaani, niin Lahden MM-katastrofi paljastui. Päätin ottaa riskin ja kirjoitin artikkelin, jossa pohdin erilaisia syitä hiihtäjien dopingille, vaikka mitään muuta kuin julkisuuden kautta saatua tietoa minulla ei ollutkaan. Nyt voin sanoa, että pohdintani olivat aika hyviä, kun vertaan niitä Hamiltonin kirjan paljastuksiin ja niihin useisiin hiihdon dopingoikeudenkäynteihin, joista viimeisin ”näyteltiin” tässä kuussa. Tosin sekään tuskin jää viimeiseksi episodiksi tässä sarjanäytelmässä.

Hamiltonin kirjan ansio on se, että sen kautta dopingin ja muunkin keinotekoisen suorituksen parantamisen takana oleva laaja alakulttuuri, jossa tiettyyn rajaan asti hyväksytään kielletyt keinot, paljastuu raadollisesti, mutta ymmärrettävästi. Keskeisintä urheilijan kannalta on kuitenkin se, että doping oikeasti parantaa suorituskykyä, jonka kokee ruumiillisesti. Se on fyysistä, mutta muuttuu myös henkiseksi vahvuudeksi – minä olen parempi pyöräilijä, hiihtäjä, ehkä myös ihminen… Suosittelen kirjan lukemista niin idealisteille kuin kyynikoillekin. (joku voi olla kiinnostunut omista pohdinnoistanikin, joten se tässä liitteenä:15NIINHYVIÄ).  

Lahden jälkeen ajattelin tehdä myös kunnon tutkimusta tästä hiihtodopingista, mutta myöhemmin päättelin, että ilman ’syviä kurkkuja’ ei tutkijalla ole mahdollisuuksia tehdä järkevää tutkimusta tällaisesta aiheesta. Jossain vaiheessa kirjoitin jo avoimen kirjeenkin, jota en tosin julkaissut, hiihtäjille ja valmentajille, jossa pyysin heitä kertomaan tutkijalle tarinansa, jotta traumasta päästäisiin. Ei se vieläkään ole aivan liian myöhäistä. Tyler Hamiltonia voisi nimittäin pitää Amerikan Mika Myllylänä. Hän voitti masennuksensa avautumalla. Valitettavasti Mika ei siihen yksin kyennyt. Olisi tarvittu muidenkin avautumista ja vertaistukea – toki muutakin apua.     

Lopuksi pikku kevennys. Juhannushan on aikaa, kun monet joukkueet pitävät harjoitus- ja pelitaukoa. Perheiden pitää päästä viettämään yhteistä aikaa mökeille. Minäkin sain tiistaina Valtin ikämiesten vetäjältä sähköpostiini viestin otsikolla ”juhannuksen harkat”. Oletin, että pidämme pientä taukoa mekin. Oletin väärin. Harjoitusohjelma on nimittäin seuraava: juhannusaattona perjantaina klo 10.00, juhannuspäivänä lauantaina klo 14.00 ja sunnuntaina klo 10.00. Tietysti: miksi jättää juhannusaattoa väliin, kun se kerran on lomapäivä?  

Huh, huh, kesä on tullut! Eikä pelkästään helle, vaan ’hellettä’ on piisannut tutkimusten, esitysten ja liikunnan saroilla. Olen syventynyt liikuntakulttuurin ja –politiikan käsitteisiin, joista teen tutkimusta opetus- ja kulttuuriministeriölle.  Se on tarkoittanut asiantuntijahaastattelujen, strategisten tekstien, liikuntakulttuurin tutkijoiden ja yhteiskunnan muutoskäsitteiden analysointia ja tulkintaa. Mielenkiintoista matkaa siihen, millä käsitteillä me tässä maassa liikunnasta ja urheilusta puhumme.

Nöyräksi vetää, sanoisi varmaan huippu-urheilija tällaisen tehtävän edessä. Jalkapallossa kyse olisi siis jotakuinkin Suomen maajoukkue vastaan Espanjan maajoukkue – mahdoton tehtävä!  Koko ajan löytyy uusia ’vastustajia’ eri puolilta – tuolla on Iniesta, tuolla Xavi ja lopuksi vielä joku puolustajakin. Tällaiselta hullunmyllyltä on minustakin tuntunut käsitteiden runsauden ja vaikeiden vastustajien vuoksi. Miten tuonkin käsitteen ymmärtää sen lausuja, minä tutkijana – ja pitäisikö tavallisen kansalaisen, median edustajan tai poliitikon se ymmärtää.

Voittoon ei ollut minulla eikä Suomen maajoukkueellakaan lähtökohtaisesti eväitä, mutta kunniakas tasapeli on minullakin tähtäimessäni ylivoimaista vastustajaa vastaa. Onneksi Suomen maajoukkueen esitys siivitti omaakin työtäni. Ei auta kuin tehdä kärsivällisesti työtä päivä kerrallaan ja odottaa, että asiat loksahtaisivat kohdalleen. Ja sellaisia loksahtelemisia oikeasti tapahtuikin.

Esimerkki: pidimme varsin onnistuneen asiantuntijaseminaari näistä käsitteistä 16. huhtikuuta (kiitokset osallistujille!, liitteenä oma esitykseni: TIIHONENKÄSITESEMMA16042013), jonka jälkeen OKM:n liikuntayksikkö pyysi minulta esitystä liikuntalain uudistamista valmistelevalle työryhmälle. Olin vastahakoinen kahdesta syystä: tutkimus oli edelleen pahasti kesken eikä minulla toisaalta ollut suunnitelmissa esittää suosituksia liikuntalakia varten, vaan laajemmin koskien liikuntakulttuuria ja –politiikkaa. Seuraavana yönä heräsin yhtäkkiä klo 02.10 ja päässäni olivat tarvittavat käsitteet selkeänä. Hetken ajattelin, että tämä  on vain pahaa unta ja aioin jatkaa uniani. Käväisin kuitenkin juomassa lasillisen vettä – ja se sitten kestikin pari tuntia se hakureissu. Kirjoitin uneni perusteella esityksen niistä käsitteistä, joilla lain laatijat voisivat mielestäni operoida eteenpäin vaativassa tehtävässään (liitteessä diat esityksestäni työryhmälle: TIIHONENLIIKUNTALAKITYÖRYHMÄ24042013).

Ehkä jonkinlaiseksi ’loksahtamiseksi’ voinee laskea myös Huuhkajien pelit Valko-Venäjää vastaan. Kokematon joukkueemme kykeni kummassakin pelissä ylittämään itsensä. Mixu Paatelaisen pelitapa alkaa tuottaa tulosta, vaikka peli ei kaunista olisikaan.

Täydellistähän tällaisesta käsitemäärittelystä ei millään saa, mutta yllätyksekseni palaute oli seuraavalla viikolla lain valmistelutyöryhmässä vieraillessani erittäinkin positiivista kuultavaa. itse en osaa sanoa, onko tälle myönteiselle palautteelle syynä se, että jonkun piti vain tehdä joku käsitemäärittely, jotta työ voisi edetä vai se, että niissä käsitteissä oli oikeasti löydetty jotakin yhteiskuntapoliittisesti toimivaa. Se jää nähtäväksi, mutta sitä ennen yritän saada itse tutkimuksen valmiiksi tämän kesän aikana. Tällä viikolla esittelen materiaalia liikuntatieteen päivillä Jyväskylässä (liitteessä alustava sisällysluettelo  Sisältö140513, liitän myöhemmin Jyväskylän esitykseni diat myös tänne sivuille).

Jännittää – se on myönnettävä. Harvoin – tai ehkä ei koskaan –  tutkija nimittäin joutuu näyttelemään, että hallitsee jonkun ison alueen kaikki käsitteet, pystyy niitä jollakin järjellisellä tavalla arvioimaan ja vielä esittämään suosituksia näiden käsitteiden käytöstä. Yleensähän tutkimus keskittyy paljon pienempään osa-alueeseen ja kysymykseen. Ja sellaiseen kysymykseen ja alueeseen, minkä tuntee jo entuudestaan erittäin hyvin. Voi tietysti sanoa, että tunsinhan minäkin liikuntakulttuurin aika hyvin, mutta silti pelkästään liikuntakulttuurin eri alueiden asiantuntijoiden tärkeinä pitämien käsitteiden valtava määrä ja etenkin niiden erilaisuus hämmästyttivät minua.  Varmasti muitakin.

Mutta eihän elämä tietysti pelkkää tutkimusta ole ollut, vaikka olen toki tehnyt esityksen yhdessä mainion tiimimme kanssa myös gerontologian päiville ikäpolvien välisistä suhteista (ks. http://www.ikapolvet.fi/images/stories/GERONTOLOGIANPIVT2013FIN_netti.pdf).Yhteenveto esityksestämme lyhyesti: monenlaista tilausta eri-ikäisten kohtaamisille on, mutta esteitäkin on paljon.

Niin, valmistimmehan tosin toisenkin esityksen kyseisille päiville. Kyseessä oli toisenlainen tiimi, keski-ikäisten miesten joukkue, joka esitti valtavan suosion saaneen voimistelupallo-ohjelman. Esitys oli itsellenikin – ja uskon, että koko joukkueelle – upea elämys. Vedimme Oi kuu –biisin (Rauli, Badding, Somerjoki) tahdissa Marja Kallioniemen koreografian ehkä ensi kertaa ’täydellisesti’ läpi. Positiivinen energia virtasi Finlandia-talon monisatapäiseen yleisöön, jonka antama palaute oli huikea. Ei sellaista saa koskaan tutkijan roolissa esiintyessään! (ks. https://www.facebook.com/video/video.php?v=616304858399324, video on Quut-ryhmän SunLahden galaillan esityksestämme 8.6.13).

Esityksen jälkeen en tiennytkään olenko tutkija vai tanssija – identiteettikokemus siis vailla vertaa. Varmaankin olen kumpaakin yhtä aikaa. Hienoa oli olla myös sekä jumpparyhmän jäsen ja vertainen myös Otson poikien ja Norssin turnareista kootulle ikämiesten sauvavoimisteluryhmälle, jonka esitys oli aivan omaa luokkaansa tyylikkyydessään ja ylväydessään. Enkä pettänyt järjestävää seuraakaan eli kongressijärjestäjiä, joille ehdotin näitä miesten jumppaesityksiä. Keikkatarjouksiakin tuli, joten toimijuus tässä vain lisääntyi, vaikka pitikin mennä selvästi epämukavuusalueelle. Sillä oikeasti: ei ole keski-ikäisen miehen helppoa oppia koreografiaa, jossa on paljon osia, rytmiä ja esittämistä yhdistettynä. Se on erilaista osaamista vaativaa kuin futis, sulkis, hiihto tai pyöräily.

Keski-ikäisten ja sitä vähän vanhempienkin miesten liikkumisesta, urheilemisesta ja muustakin elämästä on nyt julkaistu uutta tietoa Hanna Ojalan ja Ilkka Pietilän toimittamassa kirjassa Miehistä puhetta (Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (2013, toim.)  Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press), johon olen kirjoittanut artikkelin aktiivisten ikämiesten liikuntakokemuksista ja niiden merkityksistä. Kannattaa tutustua kirjaan – ja sitä kauttakin ikämiesten elämään.

Mutta nyt sitten pakkaamaan. Käsitteet käytäntöön.

Juniorina vappupäivänä oli usein peli. Se hillitsi nuorten miesten juhlimishaluja ainakin jonkin verran. Ottelupäivä oli juhlapäivä tietysti muutenkin. Silloin sai ilmaista itseään 110 prosenttisesti. Ei sitäkään nuorena oikein ymmärtänyt, miten tärkeitä tuollaiset kokemukset ovat olleet.

Nyt ikämiehenä tilanne on toisin. Ihan vapaaehtoisesti treenasimme tänään vappuaattona klo 12 ja toivotimme toisillemme matsin jälkeen hyvät vaput. Joku ystävällisesti muistutti, että “huomenna treenit on sitten, kuten tavallisestikin pyhäaamuna eli klo 10.00”. “Juhliminen kannattaa siis lopettaa ennen kahtatoista”, joku toinen lisäsi.

En usko, että juhliminen estää ikämiesten pelaamisen – vaimo voi joskus vaatia tekemään jotakin muuta ja joskus kannattaa lepuuttaa rasittuneita jalkojakin. Treenimahdollisuuksia on kuitenkin viisi kertaa viikossa, joten joskus voi harjoituksen jättää väliinkin.

Siinä penkillä aloimme spekuloida mestareiden liigan välierien tuloksilla. Joku oli sitä mieltä, että Real vielä menee jatkoon voittamalla Dortmundin 3-0. Toiset eivät siihen uskoneet. Kaikki taisivat olla sitä mieltä, että Barcelonan valtakausi on nyt tällä erää ohi. “Muut osaavat jo pelata niitä vastaan”, sanoi joku. Toinen vastasi:”Ei mikään joukkue eikä taktiikka voi ikuisesti kestää”.

Aihe on kiinnostava. Niin kiinnostava, että parikymmentä vuotta sitten kirjoitin siitä graduunikin yhden luvun. Silloin ajattelin, että voisin aihetta tutkia lähemminkin. Vielä en ole sitä tehnyt, mutta vielähän tässä on pelivuosiakin edessä, joten eihän sitä tiedä… Seuraavasta linkistä aukeaa tuo vanha pohdiskeluni, joka pitäisikin päivittää vastaamaan tätä päivää. JALKAPALLOPELIANALYYSI

Niin, olen siis aloittanut futis- tai jaliskauden. Tänään taisi olla viides kerta kentällä. Yllättävän hyvin paikat ovat kestäneet, vaikka totutteluahan tuo vielä vaatii. Leikatun lonkan lihakset eivät vielä toimi varsinkaan nopeissa liikkeissä entiseen tahtiin. Potkujakin välttelen heikommalla jalalla, mutta niinhän tekevät monet maailman huipuistakin. Ehkä olen Valtin Arjen Robben…

Perinteinen Lapin hiihtoreissumme suuntautui taas Olos-Pallastunturien luonnonkauniiseen maisemaan. Pääsiäisalusviikon säät suosivat hiihtäjää. Yöllä pakasti ja päivällä lämpötila nousi muutamaan miinusasteeseen. Aurinko paistoi, joten ”hyvä oli hiihtäjän hiihdellä”. Jos nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, niin alkuviikosta laduilla oli jonkin verran roskia ja tuuli puhalteli reippaahkosti koko viikon ajan. Minua roskat eivätkä tuulet haitanneet.

Ennen matkaamme mittarissani oli hiukka vajaa 1000 hiihtokilometriä tälle talvelle. Reissun jälkeen lukema on helposti muistettava 1222 km. Ehkä en enää viitsi hiihtää täällä etelässä. No, sen aika näyttää – lunta kyllä riittäisi.

Pari muutakin ’saavutusta’ lienee mainittava. Tärkeintä on se, että olemme saaneet kasvatettua seuraavasta sukupolvesta ’kunnon hiihtokansalaisia’. Kummatkin lapsemme olivat tyttö-/poikaystävineen mukanamme hiihtämässä. Kaiken lisäksi porukkamme ’murkuista’ on kehkeytynyt oikea hiihtojoukkue, joka ei luovuttanut, vaikka yhtenä päivänä porukka eksyi ja pimeäkin yllätti. Itseäni voin onnitella siitä, että hiihdin 50 kilometriä Veikko Hakulisen legendaariseen aikaan 3.33,33. Mitä muuta tapahtui, voit lukea seuraavasta raportista…

23.3.2013, lauantai

Saavuimme Lappiin vasta illansuussa.  Lomaviikko tutun porukan on vuoden kohokohta. Tunnelman nostajana oli Suomen futismaajoukkueen loistava taistelu Espanjaa vastaan edellisenä iltana. Tekstaisin tilannetietoja yöpymispaikastamme Oulusta amerikkalaiselle  tutkijakollegalleni Edmontoniin. Hänkin oli muutama vuosi sitten Lapissa hiihtämässä menettäen sydämensä tunturimaisemille.

Ehdimme ladulle vasta kahdeksan jälkeen. Kahdentoista kilometrin lenkki Olostunturin ympäri muuttui jännittäväksi, kun valot sammuivat kesken matkan ja saimme hiihtää muutaman kilometrin kuun valossa.

Illalla nukkumaan mennessä sanoin vaimolle, että emme ole aivan täysin epäonnistuneet lasten kasvatuksessa, koskapa he molemmat ovat täällä mukana poika-/tyttöystävineen hiihtämässä.

24.3.2013, sunnuntai

Toinen päivä oli pilvinen, mutta muuten hiihtämiseen sopiva. Laduilla oli jonkin verran roskaa edellisten päivien tuulien ja nuoskan takia. Traditionaalinen Siepinvaaran laavu makkaroineen, Torassiepin kahvila munkkeineen sekä Särkijärven maja lohileipineen muodostivat monen etelän ihmisen laturetken mainiot etapit. Itse ’cruisailin’ luistellen ympäriämpäri Oloksen ja Jeriksen välissä. Matkaa kertyi kuitenkin lähes 50 km.

Illalla neloskämpän ’pojat’ olivat valmistaneet meksikolaisintialaiset ruuat. Hauskaa oli – minä lausuin Eino Leinon ”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä” ja muut kommentoivat asiaan kuuluvasti sekä Leinon sanoja että esitystäni. Moni löysi itsensä Leinon monipuolisista hiihtäjäkuvauksista.

Hauskaa kulttuurihistoriaa paljastui sitten enemmänkin, kun kerroin saaneeni etunimeni hiihtäjäsuuruus Arto Tiaisen mukaan. Joukostamme löytyi toinenkin etunimen hiihtäjältä saanut: olympiavoittaja (viestihiihto 1952) Tapio Mäkelä oli myös antanut mukana olleelle kaimalleen oman nimensä – näin kertoi hänen myös reissussa ollut isänsä. Hän oli muuten porukan kovin hiihtäjä: 1500 kilometriä tuli täyteen viikon jälkeen – ja luistellen, mikä on 73-vuotiaalle aika hyvä suoritus.

Muistelimme sitten kovasti sitä, minkälaisia saavutuksia näillä miehillä oikein oli. Se on aina mukavaa kaivella porukalla vanhoja, muille täysin merkityksettömiä, asioita muististaan. Minulle oli jäänyt mieleen se, että Mikkelin Hiihtäjät (Tiaisen ja myös minun seurani) olisi voittanut 1960-luvun alussa useasti Suomen mestaruuden viestihiihdossa juuri Jämsänkosken Ilveksen (Tapio Mäkelän seura) edestä. Tosiasiassa mikkeliläiset voittivat vuosina 1962 ja 1965, mutta – yllätys, yllätys – Ilves voitti -60,-61, -63 ja -64. Toisaalta wikipedian mukaan Tapio Mäkelä ei enää tuossa vaiheessa tainnut hiihtää Ilveksen joukkueessa.

Tylsät tosiasiathan eivät kuitenkaan ole niin tärkeitä silloin, kun puhutaan merkityksistä. Jos vanhempamme ovat arvostaneet Arto Tiaista ja Tapio Mäkelää niin paljon, että ovat antaneet nimen pojilleen, on aivan sama kumpi herroista oli aikoinaan parempi hiihtäjä tai paremmassa seurassa. Me ainakin olimme siellä kämpässä sinä iltana parhaassa seurassa…

25.3.2013, maanantai

Maanantaiksi sattui savusauna- ja avantopäivä. Reitit ja autokyydit muokattiin sen mukaan. Suurin osa ’laski’ 15 kilometrin upean reissun Pallakselta porokämpän kautta Jeriksen rantaan. Sää suosi hiihtäviä uimareita; aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta eikä pakkastakaan ollut paria astetta enempää.

Minun aamuni alkoi reippaasti; tyrskähdin ’turvalleni’ ensimmäisessä alamäessä, kun vasen suksi vain jäi jotenkin uraan kiinni ja jalat aukesivat alta.  Onneksi ei käynyt juuri kuinkaan – kyynärpää vähän nirhaantui ja tärähti, mutta kyllä sillä hiihti ’pertsaa’ yli 50 kilometriä. Saunan jätin väliin. Muut nauttivat Jeriksen savusaunasta ja avantouinnista mielin määrin.

Illalla opimme uusia sanoja alakoululaiselta verbaalikoltamme Kammarilla pizzaa syödessämme. Nyt tiedän, mitä ’servata’ ja ’trollata’ tarkoittavat.

26.3.2013, tiistai

”Haku-Veikko” oli kova kaveri! Miksi näin päättelen? Hiihdin tänään 50 kilsaa aikaan 3.33,33 (tai en ihan, mutta ei se Veikko Hakulisen vuoden 1952 Holmenkollenin olympialaisten voittoaikakaan ihan sekunnilleen tuo ollut). Hakulinen hiihti ajan puusuksilla, sen aikaisilla laduilla ja perinteisellä tyylillä. Minä luistellen, kohtalaisilla laduilla ja kaupasta ostetuilla suksilla. Holmenkollenin latuprofiilistä en tiedä, mutta aika mäkinen se on tämä Olos-Pallastunturinkin alue.

Kovan Hakulisen suorituksesta tekee tietysti se, että hän hiihti ajan vain 27-vuotiaana – nuorena poikana. Minähän olen jo 53-vuotias, joten treenausvuosia on tietysti jo tuplasti takana. Saattaa olla täynnä jo se maagiseksi luonnehdittu 10 000 tuntiakin, jota kuulemma vaaditaan maailman huipulle pääsemiseksi.

Heitin keikan 3,5 dl:n mehumäärällä, puolella pussillisella rusinoita ja kuudella palalla suklaata. Neljä pientä pysähdystä juomiseen ja syömiseen – pari minuuttia ystävien kanssa jutteluun ja yksi puhelukin. Lähtiessäni en nimittäin aikonut hiihtää viittäkymppiä, vaan sen verran kuin jaksan ottaen huomioon, että olin edellisenä päivänä pertsannut 53 km ja sitä edellisenä luistellut 46 km.

Hakuliselle tarjottiin varmaan mustikkasoppaakin reitin varrella jokunen kerta. Hän oli myös hiihtänyt ainakin viestin Kollenin kisoissa ennen viittäkymppiä – muilta matkoilta ei ainakaan tullut mitaleita.  Ehkä hän silti oli valmistautunut paremmin kisaan kuin minä – minulla oli vähän liikaa vaatteitakin.

Saatan siis olla vähän ylpeäkin saavutuksestani varsinkin kun loppumatkalla vastaan iski parilla pitkällä aukealla mahtava vastatuuli. Luovuttaminenkin oli mielessä, kun sisäreisiä alkoi krampata neljänkympin kohdalla. Piti pitää hermot kurissa ja säädellä vauhti sopivaksi. Ei ollut ihan helppo tehtävä, kun energia oli vähissä. Onneksi monta viikkoa kestänyt kurkkukipu on opettanut hiihtämään riittävän hiljaa, vaikka keskituntivauhti pitääkin tuohon aikaan olla noin 14 km/tunnissa.

Illalla syötiin taas koko porukan voimin. Nyt poikani tekemää pääsiäislammasta ja tyttäreni valmistamaa rahkaa. Erinomaisia kummatkin. Lihakset huusivatkin ruokaa. Ja juttua riitti niin hiihdosta, kirjallisuudesta kuin nuorten uusista sanoistakin. Uni vaan ei meinannut tulla – ylirasitusta vai urheilun huumaa? Suomi voitti Luxemburgin 3-0 pelillä, joka rohkaisi melkein enemmän kuin Espanja-tasapeli. Heikompi maa pysyi hyvin aisoissa. Hyvät urheilu-uutiset ovat kivampia kuin ainaiset huonot.

27.3., keskiviikko

Yöllä satoi lunta. Etsittiin avattua latua, joka löytyi Pallakselta. Hiihdin siellä kympin ja ajoin auton Siepinvaaraan, johon toiset ’laskettelivat’ Pallakselta. Pertsasin nihkeässä lumessa lopulta 26 kilsaa. Nihkeää oli menokin edellisen päivän jäljiltä. Lihakset tuntuivat ’tyhjiltä’ ja suksen kuljettaminen vaikealta. Mutta keli oli hieno ja annoin itselleni aikaa ihastella niin Pallaksen tunturijonoa kuin muitakin luonnon ihmeitä. Niitähän riittää, vaikka eläimiä ei silmiini juuri ole sattunut. Olenkohan vielä kuukkeliakaan bongannut?

Päivän uroteko oli teinien seikkailu Särkitunturille ja takaisin Olokselle erinäisten harharetkien jälkeen. Matkaakin kertyi rapiat 30 kilsaa – voiskohan sitä kutsua ’servaukseksi’ meitä muita kohtaan? Itsensä ylittäminen on aina identiteettiä vahvistavaa. Nyt nuorilla on ainakin orastava ’hiihtäjän’ minäkuva.

28.3., torstai

Torstai oli taas toivoa täynnä. Läksimme poikani kanssa luistellen Jerikseltä Mäntyrovan kautta Pallakselle ja takaisin. Kolmekymppiä sutjakkaa luisteluhiihtoa. Keli oli mainio ja suksi luisti alamäissä reippaasti. Ylämäet ottivat vähän hiihtäneelle nuorelle miehelle henkeen, mutta niin pitääkin. Mustavaaraa tultiin vähän yli kuuttakymppiä alas.

Illalla pelattiin korttia kämpän herruudesta, joka tosin meni ’rouvuudeksi’. ’Tytöt’ olivat tällä kertaa meitä selvästi etevämpiä ’pöytäseiskassa’ ja ’tikissä’.

29.3., perjantai

Nammalakurun keikka. Tähän retkeen on hyvä lopettaa vaikka koko talven hiihdot. Kauniimpaa paikkaa on vaikea keksiä eikä ladussakaan ole mitään vikaa, vaikka sitä ei oltu ajettukaan koneella pitkään aikaan. ’Pertsasin’, kuten olin tehnyt joka toinen päivä Lapissa. Vaihtelu teki hyvää lihaksille.

Pallas-hotelliin palattuamme huomasimme, että pääsiäisen vietto oli jo alkanut. Väkeä oli vallan hirmuisesti ja menokin oli reippaan puoleista. Olin säästänyt savusaunan ja avannon viimeiseen päivään. Se täydellisti koko viikon – ja koko talvenkin – hiihdot. Siihen oli hyvä lopettaa tämä erinomainen hiihtokausi, joka saattoi olla kilometreissäkin mitaten pisin koko elämäni aikana.

Helmikuu on lyhyt kuukausi. Nytkin se hujahti vauhdikkaasti historian kirjoihin. Ei niin, etteikö se olisi ollut merkittävä monellakin tapaa. Liikuntaelämää ravisuttivat jääkiekkoväkivalta ja siitä edelleen käynnissä oleva ristiriitaisia elementtejä sisällään pitävä keskustelu. Hiihdon MM-kisatkin puhuttavat heikon menestyksen takia – ja HuMu-raporttikin on joutunut kriittisen tarkastelun kohteeksi. Ei kovin mieltä ylentäviä juttuja siis noin yleisesti.

Siksi keskitynkin tänään miellyttävimpiin aiheisiin. Takana on nimittäin Susihiihto (susistakin saisi varmaan ajankohtaisen kirjoituksen aikaiseksi) Sipoossa. Hieno kokemus, vaikka aamu ei auennutkaan toiveiden mukaisesti aurinkoisena ja varsinkin yöllä satanut 20-30 cm uutta lunta ei ilahduttanut lainkaan. Tavoitteeni legendaarisesta ajasta 3,33,33, jonka Veikko Hakulinen taannoin sivakoi voittolukemikseen vuoden 1952 olympialaisten viidelläkympillä sai jäädä rauhaan. Parikymmentä kilometriä fiilis oli harmistunut, kun latua ei ollut ehditty ajaa lainkaan ja luisteleminen hangessa meinasi kypsyttää. Mietin jopa reitin puolittamista 25 km:iin.

No, onneksi en antanut periksi, sillä latukone oli ehtinyt kiertää loppulenkillä ja tilaa ohituksiinkin oli enemmän. Aikaa meni tunti tavoitetta enemmän, mutta olosuhteet huomioon ottaen se oli ehkä kovempi tulos kuin hyvällä kelillä heitetty ‘holmenkollenilainen’. Lopulta ymmärsin, että kärsivällisyys on opettaa, ja jos hiihtämisestä pitää, niin sitten tykkää siitä silloinkin, kun se on vaikeinta. Ja erityisen onnellinen olin siitä, että tyttäreni jaksoi taistella 25 kilsaa maaliin asti, vaikka takana on vain muutama hiihtokerta.

Mutta itse asiaan eli lonkkasarjikseni viimeiseen lukuun. Tänään blogissani on suosituksia. Suositusten kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa tällaisessa asiassa monestakin syystä. Tärkein hankaluus on siinä, että tarkoitukseni koko bloggaamisessani on ollut se, että jokainen lonkkavaivainen tai -leikattu käyttäisi minun kokemuksianin ja tulkintojani vertaistukena ja rakentaisi sitä(kin) hyväksi käyttäen itselleen sopivan kuntoutustavan. En ole kirjoittanut tätä yleistettäväksi malliksi enkä ole pyrkinyt siihen, että ohjeeni olisivat ‘oikeita’. Varmasti lääkäreillä ja fysioterapeuteilla on paljon kritisoimista tähän omaan kuntoutumismenetelmääni tai -tapaani. Minäkin keksisin siihen paljon sanomista, jos ajattelisin asiaa heidän tavallaan.

Minulle tämä tapa toimi, ja voi olla, että moni voi tästä jotain hyötyäkin. Ehkä jopa kuntoutumisen ammattilaisten kannattaisi lukea tarinaani. Jos ei muuten, niin ainahan on hyvä tietää, miten ihmiset lopulta kuntoutuvat ohjeista huolimatta.

Kokosin koko tarinan myös yhteen pdf-tiedostoon, joka löytyy blogisivuni Esityksistä & julkaisuista tai tästä klikkaamalla (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Lonkkatarinani on osa isompaa kokonaisuutta, jossa olen pohtinut enemmänkin kokemuksellista toimintakykyä ja toiminnan merkityksiä. Tästäkin rakensin kokonaisuuden, joka voi kiinnostaa joitakuita. Ainakin niitä, jotka työskentelevät toimintakyvyn ylläpitämisen tai parantamisen parissa, mutta ehkäpä myös valmentajia, ohjaajia, opettajia, neuvojia jne. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1KOKEMUSJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Tähän lopetan ‘lonkkajuttuni’ tällä erää. Jos jotakin merkittävää ilmaantuu, palaan asiaan. Kiitokset lääkäreilleni, hoitajilleni ja kaikille niille, jotka ovat tukeneet kuntoutumistani eri tavoin. Toivottavasti hiihtokelit jatkuvat edelleen…

Lonkalta meni – yhteenvetoja ja suosituksia

Vertaistukea tarvitsevalle en suosittele vain yhteenvedon lukemista – lue koko tarina vaikka yhtä jalkaa oman toipumisesi ja kuntoutumisesi kanssa. Vertaistuki toimii parhaiten kokemuksiin samaistumisen ja kuntoutumisprosessien vertaamisen kautta, mutta varoen jäljittelemästä toisen tekemisiä liian tarkasti. Omaan elämään ja arkeen sopivat keinot ja tavat kuntoutumiseen on itse kunkin löydettävä. Se olkoon ensimmäinen ja tärkein suositus.

Toinen suositus koskee kokemuksia. Kuntoutuminen onnistuu, jos sen saa tuntemaan itselleen – ja myös läheisilleen ja muille tärkeille ihmisilleen ja tavoitteilleen – merkitykselliseksi. Ei siis kannata keskittyä vain omaan fyysiseen kuntoutumiseen, vaan ajatella kuntoutumista psyykkisistä, sosiaalisista ja kokemuksellisista näkökulmista. Kävelemään, hiihtämään, pyöräilemään, kuntosalille, jumppaamaan jne. kannattaa mennä puolison, kavereiden tai koko perheen kanssa. Kannattaa myös asettaa itselleen tavoitteita, jotka voivat olla suorituksia tai määrällisiä tavoitteita. ’Liikun vähän ja teen jumppasarjan joka päivä’ tai ’neljän kuukauden päästä teen pitkän pyöräretken ystäväni kanssa’, ovat hyviä ja konkreettisia tavoitteita.

Älä pelkää ’tervettä kipua’, mutta hae tukea asiantuntijoilta aina tarpeen niin vaatiessa. Sanon tämän, koska olen kohdannut niin paljon ihmisiä, jotka passivoituvat kivun takia. Kipu on hankala asia, koska toisen kipua ei voi tuntea. Silti uskallan väittää, että ’tervettä kipua’ eli lihassärkyä, joka johtuu rasituksesta tai vaikkapa nivelten jäykkyydestä, ei kannata pelätä. Eri asia on, jos lihakseen on tullut vamma tai selvä ylirasitus. Useimmiten liikunta auttaa kipuihin ja myös estää niitä.

Rakenna itsellesi monipuolisia liikuntarutiineja. Ehkä tärkein on päivittäinen jumppa, mutta kannattaa myös (sauva)kävellä tai pyöräillä aina kun se on mahdollista. Suosittelen lämpimästi muutaman minuutin jalkojennostojumppaa eli jalkojen nostoa lonkasta eri suuntiin vaikkapa aluksi 3-5 kertaa suuntaansa – suuntia voi olla eteen, taakse, kummallekin sivulle, mutta myös ’väli-ilmansuuntiin’. Tärkeintä on, että lonkkanivelen yli menevät lihakset vahvistuvat, tulevat joustavimmiksi, nivel liikkuvammaksi ja kuonat lähtevät liikkeelle.

Suosittelen myös polvinivelten ’joustojumppaa’ eli liikkeitä, joissa laskeudutaan polv(i)en päälle ja noustaan ylös hiukan eri suunnista ja asteittain alemmas mennen. Jalkojen väli voi myös laajeta ja liike mennä aika alaskin, mutta tärkeintä on tehdä se oman kyvyn mukaisesti ja ajatuksella. Keskeistä on se, että saa mahdollisimman monta lihasta toimimaan, jotta ne vahvistuvat ja lihaskoordinaatio ja tasapaino kehittyy. Erityisen tärkeää tämä on siksi, että leikkauksessa muutamat lihakset vaurioituvat ja muiden lihasten pitää aktivoitua ja vahvistua tukemaan liikkumista. Nämä jumpat kannattaa tehdä mahdollisimman usein, sillä aikaa niihin kuluu vain muutama minuutti riippuen toistokerroista. Tulokset myös näkyvät aika pian.

Laihdutustakin pitäisi monille suositella, mutta vaikka liikunta ei olekaan yksin tehokas laihduttaja, niin liikunnan avulla saa lihakset toimimaan ja nivelet liikkuviksi ja vahvoiksi. Kunto nousee ja liikunta on kokemuksellisesti monipuolista ja monella tavoin merkityksellistä. Mieluummin lähden lenkille, uimaan, hiihtämään, pelaamaan tai jumppaamaan kuin ’laihduttamaan’. Ehkä sitten, kun joku minua pyytää mukaansa harrastamaan laihduttamista. Liikunnan kautta laihduttaminen on järkevää, sillä vaikka ei laihtuisikaan, niin saavuttaa jotakin muuta tärkeämpää. En aliarvioi mutten myöskään yliarvioi laihduttamisen tärkeyttä.

Monenlaista muutakin voisi suositella, mutta ihmekeinoja ei ole olemassakaan. Toki voisin suositella kuntosaliharjoittelua, erilaisia ryhmäliikunnan muotoja ja keppijumppaa, koska kaikista lihaksista ja nivelistä kannattaa pitää huolta. Voisin myös suositella erinomaista vesijuoksua, jonka aikana voi myös tehdä jaloilla muitakin liikkeitä kuin vain juoksua tai kävelyä. Kaikki liikunta on hyväksi. Tärkeintä on säännöllisyys, mutta ei kannata lannistua, vaikka joskus tulisikin treenaukseen tauko. Ei kuntoutumisen tarvitse olla koko ajan nousujohteista, elämään kuuluvat niin ylä- kuin alamäetkin.

Suosituksia on siis kaiken kaikkiaan aika vähän annettavissa ja ohjeita liikkumiseen on maailma täynnä. Vaikeintahan on löytää motivaatio eli merkitys liikkumiselle. Toivon, että oma kuntoutumistarinani rohkaisee ja kannustaa lonkka- ja muitakin potilaita omassa kuntoutumisessaan. En pidä lainkaan pahana sitäkään, että kuntouttajat käyttäisivät kehittämiäni arviointityökaluja oman toipumisensa ja kuntoutumisensa edistäjinä ja tukijoina. Kipuja, toimintakykyjä ja liikkumista kannattaa dokumentoida ja seurata. Kuntoutuminen ei kuitenkaan vaadi verta, hikeä ja kyyneleitä, vaan se voi olla mielekäs retki omaan itseen ja omien voimavarojen tunnistamiseen ja vahvistamiseen. Tsemppiä matkaan!

Suosituksia tämän kuntoutumistarinani perusteella voi antaa myös muille kuin kuntoutujalle itselleen. Lonkka- tai polvinivelleikkauksia tekeville yksiköille suosittelisin muutamia asioita. Leikkaukseen tuleville kannattaisi tehdä valmiiksi erilaisia kuntoutusohjelmia ja -ohjeita, joiden avulla he valmistautuisivat leikkaukseen ja sen jälkeiseen kuntoutumiseen. Itse vaatisin leikkaukseen tulevien käyvän myös fysioterapeutin ryhmäjumpassa esimerkiksi neljä kertaa noin 2-3 kuukautta ennen leikkausta. Ymmärrän, että tuo sinänsä ei auta riittävästi, mutta se voi olla kimmoke omaehtoiseen kuntouttamiseen sekä ennen leikkausta että leikkauksen jälkeen. Sama ’kuuri’ esimerkiksi 4-6 viikkoa leikkauksen jälkeen olisi myös tärkeää.

Jos leikkaavalla organisaatiolla ei ole kyseiseen tukeen mahdollisuuksia, niin asiakkaat tulisi aktiivisesti ohjata tällaisiin ryhmiin, joita monet tahot järjestävät. Kysehän ei ole pelkästään fyysisestä tuesta, vaan ennen kaikkea vertaistuesta ja -asiantuntijuudesta, jota tällaisissa ryhmissä käymällä saa. Leikkaavilla organisaatioilla pitäisi kuitenkin olla alueellaan toimivista liikunta- ja kuntoutumismahdollisuuksista kattavat tiedot annettaviksi leikkaukseen tulijoille. Hienoa olisi, jos sairaalasta osattaisiin neuvoa kukin asiakas heille sopivimpiin ryhmiin mukaan. Sairaaloissa järjestettävissä infoissa voisivat nämä kuntoutumista ja vertaistukea järjestävät tahot – järjestöjen, kuntien ja yksityisten organisaatiot – olla myös mukana kertomassa omista toiminnoistaan ja palveluistaan. Leikkauksen jälkeen toipujat pitäisi myös aktiivisesti ohjata näihin ryhmiin.

Toipuminen ja kuntoutuminen onnistuvat toki ilman noita tukimuotojakin, kuten oma tarinani todistaa. Minulla kuitenkin oli jo itselläni olemassa se tuki, joka monelta puuttuu. Ennen kaikkea liikkuminen on minulle tärkeä osa elämää ja se on merkityksellistä sinänsä. Kaiken lisäksi minulla on liikunnallinen perhe ja ystäviä. Minulla on myös liikkujan kokemushistoria ja identiteetti, joten minua ei tarvitse motivoida pitämään itsestäni huolta. Näinhän ei tietysti aina ole ja silloin tarvitaan ulkopuolista tukea. Tätä tukea löytyy myös nivelrikkoisten omasta yhdistyksestä.

Suomen Nivelyhdistys ry. on nivelrikkopotilaiden ja –kuntoutujien oma yhdistys ja etujärjestö. Yhdistyksen nettisivuilta (http://www.niveltieto.net/) löytyy erittäin paljon hyödyllistä tietoa nivelrikkopotilaille ja –kuntoutujille. Sivuilta löytyy myös monipuolista aineistoa mm. liikkumisesta ja kuntoutumisesta (http://www.niveltieto.net/aineisto.htm), jota löytyy myös käypähoitosuosituksista koskien polvi- ja nivelrikkoja (http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/hoi50054).

Edellä mainitut suositukset ja ohjeet ovat pääasiassa lääkäreiden tai fysioterapeuttien tekemiä ja ne perustuvat yleensä päteviin tutkimuksiin. Kuntoutumisen osalta ongelma on se, että tutkimusta on varsin vähän, ne ovat yleensä lyhyitä interventiotutkimuksia ja tutkimusasetelmissa ei oteta huomioon ihmisen koko elämäntilannetta. Tarkoituksenahan tutkimuksissa on usein löytää tehokas kuntoutumismenetelmä, joka parantaa todistettavasti juuri kyseistä ongelmaa eli esimerkiksi lonkkanivelen toimivuutta.

Oma liikuntasosiologin näkökulmani on hiukan toinen: keskeistä ei ole se, että kuntoutumismenetelmä on kaikkein tehokkain lyhyellä tähtäimellä, vaan se, että kuntoutumisesta tai liikkumisesta tulee osa elämän tärkeitä kokemuksia, arjen säännöllistä toimintaa ja se muodostuu merkitykselliseksi lähiyhteisössä ja muissa sosiaalisissa yhteisöissä. Näin varmistetaan se, että liikuntaharjoittelu ei pääty pienen spurtin jälkeen.

Omat liikuntaohjeeni eivät ole ’oikeita’ eli parhaita mahdollisia, osa saattaa olla jopa sellaisia, joita lääkärit kehottavat välttämään. Tiedän kuitenkin, että entisenä urheilijana ja liikuntatieteilijänä eli aika kykenevänä liikkujana en silti kykene enkä ainakaan viitsi tehdä vain ’oikeita’ asioita. Tämä ei tarkoita sitä, että kehottaisin ihmisiä liikkumaan vaarallisesti, vaan sitä, että kannattaa mieluummin liikkua jollakin tavoin kuin ei ollenkaan. Ja mieluiten tavoilla, joita haluaa, osaa, kykenee ja voi toteuttaa mahdollisimman usein ja mielekkäästi.

Ehkä lääkärit ja fysioterapeutitkin voisivat hiukan höllentää tiukoista ’oikean liikkumisen ja kuntoutumisen’ ohjeistaan varsinkin silloin, kun jotakin asiaa ei ole edes tutkittu. Monitieteinen ja laaja-alaisesti kuntoutumista, toimintakykyä tai liikuntaa tarkasteleva tutkimushan odottaa vielä tekijöitään. Yritin itse tässä omassa tarinassani tuoda esille kokemuksellisen, laaja-alaista toimintakykyä ja toimijuutta korostavan näkökulman. Toivon, että ne auttavat kuntoutujaa ja antavat mahdollisen sysäyksen myös kuntoutumisen ja toimintakyvyn laaja-alaisempaan tutkimukseen ja kehitystyöhön.

‘Lonkkablogisarjani’ neljäs teksti porautuu kokemuksellisuuksiin ja niiden merkityksiin. Kaikkihan tietävät, että liikunta ja urheilu on varsin kokemuksellista toimintaa. Viime vuosina on alettu korostaa hyviä kokemuksia ja henkilökohtaista mielihyvää liikunnasta puhuttaessa. Se on tietysti periaatteessa hyvä asia, mutta ongelmansa tuossakin puhetavassa on. Ei liikkuminen aina kuitenkaan ole vain mielihyvää tuovaa toimintaa – ja mielihyvä syntyy meille eri tavoin. Jotkut saavat mielihyvän tunteensa rentoutumisesta, toiset itsensä rääkkäämisestä, kolmannet haluavat tuntea yhteisyyttä ja neljännet vaikuttaa asioihin. Ja silti toiminta voi olla aivan sama. 

Tarkastelen tänään ‘huippukokemuksiani’ lonkkaleikkauksen jälkeen. Itsellenikin tuo tarkastelu aiheutti yllätyksiä tai ainakin uuden oppimista. Omakohtaisesti koettukin voi olla joskus täynnä merkityksiä, joita ei kiihkeässä elämänvirrassa osaa tunnistaa eikä merkityksellistää. Siksi ‘muistelutyö’ on suositeltavaa, vaikka ei mikään Jörn Donner olisikaan. 

‘Lonkkaleikkaussarjani’ on yhteenvetoa ja suosituksia vaille valmis. Kunhan saan ne tehtyä, niin jatkan ‘miksiliikun -sarjaa’, jossa tutkiskelen sitä, miten eri käsitteet avaavat liikkumisesta erilaiset puolet näkyviin. Ehkä se liikkumisen tai liikunnan harrastamisen mysteerikin alkaa pikku hiljaa aueta itse kullekin… 

Kokemuksellinen kuntoutuminen

Liikuntaohjeiden antaminen on helppoa, kuten edellä mainitsin. Voisin kevyesti, tuskaa tuntematta, antaa liikuntaohjeet, joita noudattamalla kuntoutuu kuka tahansa. Sellaisia ohjeita en kuitenkaan itsekään pystyisi, jaksaisi tai viitsisi toteuttaa. Liikuntasuosituksissa on sama valuvika – ne on tehty tuntien eri-ikäisten ja eri sukupuolia olevien ihmisten fyysiset – ja ehkä osin psyykkisetkin – liikkumistarpeet oikein hyvin, jos tavoitteena on viiteryhmälle keskiarvoinen kunto tai toimintakyky.

Kovin hyvin niissä ei ole voitu ottaa huomioon ihmisten aiempia liikuntakokemuksia, -tottumuksia tai liikunnalle annettuja merkityksiä. Suositukset ovatkin persoonattomia, vähän samanlaisia kuin kuntotesteistä tulevat vertailut viitearvoihin. Tästä syystä monet turvautuvat yksilövalmentajiin (personal trainereihin) tai vastaaviin, jotka voivat antaa sitä yksilöllistä ja räätälöityä tukea. Suositusten ja yksilövalmennuksen väliin jää valtava tyhjä tila, jonka täytteeksi lehdissä on runsaasti ihmisten omia tarinoita laihdutuksesta, kunnon kohotuksesta ja valmentautumisesta. Niitä voi pitää vertaistukitarinoina aivan samoin kuin eräitä ’tositv-ohjelmia’, joissa tavoitteena ovat nuo samat asiat ja joihin osallistuville tarjotaan myös runsaasti asiantuntija-apua.

Pidän erittäin hyvänä sitä, että tällaisia ihmisten erilaiset kokemukset ja elämäntilanteet huomioivia tukiohjelmia on yhä enemmän tarjolla. Nehän tuovat keskeisenä viestinään esiin juuri sen, mikä on tärkeää ja oleellista. Muutosta elämäntavoissa ei tapahdu elleivät elämänarvot muutu, tai rajatummin: liikunnan merkitys kyseisen henkilön arjessa täytyisi muuttua ennen kuin liikkuminen lisääntyisi. Liikkumisen tulisi kaiken lisäksi syrjäyttää jotakin muuta, joka on nyt varmaankin tärkeämpää. Toinenkin viesti on näissä ohjelmissa usein vahvasti esillä: erilaista liikuntaa täytyy kokeilla ennen kuin tietää, miltä se oikeasti tuntuu ja miten se vaikuttaa.

Ongelmiakin tällaisissa ’rapakuntoisten’ kuntoutumisohjelmissa voi nähdä. Entä jos hiukan paremmassa kunnossa olevat ajattelevat telkkaria katsellessaan, ettei minulla vielä mitään hätää ole. Tuokin julkkis on noin surkeassa kunnossa! ’Rääkkäämisen’ näyttäminen voi myös aiheuttaa vastareaktioita ruudun toisella puolen. Pitääkö todella nähdä noin paljon vaivaa muutaman kilon takia?

TV-ohjelmien haasteena on myös se, että prosessit ovat varsin lyhyitä ja tuki on niiden aikana niin intensiivistä, ettei sitä mitenkään voi verrata kyseisten henkilöiden tavalliseen arkeen. Yksilövalmennuksessa taas voi käydä niin, että liikunta ja fyysisen toimintakyvyn parantaminen jää psyykkisemotionaalisen tuen varjoon, kun valmentajalta haetaankin kokonaisvaltaista tukea eikä pelkästään tukea liikuntaan ja kunnon kohottamiseen. Tässähän ei sinänsä ole mitään pahaa, vaikka fysiikkavalmentajan tulisi tietysti saada aikaan tuloksia juuri siellä fyysisellä puolella.

Miten tämä edellinen liittyy kokemuksellisuuteen kuntoutumisessa? Siten, että suurin haaste ei siis liity siihen, etteikö kuka tahansa saisi käsiinsä helposti toimivia ohjeita kuntoutumiseen eikä edes siihen, etteikö tukeakin löydy, jos pitää silmät ja korvat auki. Sen sijaan vaikeampaa on löytää sellaista tukea, joka ymmärtää jokaisen yksilön omat kokemukset, liikunnalle annetut merkitykset ja pystyy tukemaan juuri oikealla tavalla. Erinomainen yksilövalmentaja tähän kyllä kykenee, mutta yksinkertaisempaa olisi, jos tuo personal traineri olisi tuo yksilö itse.

Miten se on mahdollista, eihän voi vaatia, että kaikilla olisi perustiedot liikunnanohjauksesta tai valmentautumisesta? Itse asiassa, sen voi juuri vaatia. Ei arkinen liikkuminen ole mitään ’rakettitiedettä’ – itsekään en tarvinnut kuntoutumiseeni mitään erityisosaamista. Jokainen meistä osaa kävellä, juosta, pyöräillä ja hiihtääkin, vaikka hiihtäminen tosin onkin nykyihmiselle aika vaikeaa. Jumppaliikkeitäkin on todennäköisesti kaikilla sen verran tiedossa, että se sujuu. Kysehän on vain viitseliäisyydestä, aikaa pitäisi jostain muusta tekemisestä lohkaista liikkumiseen.

Ja tottahan se oli minunkin kohdallani; aika usein ihmeteltiin sitä, miten viitsin lähteä tekemään lumitöitä tai miten viitsin lähteä kyynärsauvoilla linkkaamaan tai miten viitsin keinotella itseni hiihtolenkille ja miten viitsin jumpata telkkarin ääressä tai aamulla herättyäni. Helpompaa olisi todellakin ollut jättää moni liikuntatuokio kokonaan väliin tai tehdä lyhyempi lenkki tai antaa periksi pienelle kivulle – joskus suuremmallekin.

Tässä tullaankin sitten kokemuksellisuuksiin – liikunnan pitäisi tarjota meille sellaisia kokemuksia, joilla on meille merkitystä. Ja nyt tullaankin vaikeaan paikkaan, koska liikkumisen, liikunnan harrastamisen, urheilemisen, fyysisen aktiivisuuden, kuntoharjoittelun mitä sanoja käytämmekään ja mitä niillä tarkoitammekaan merkitykset eivät ole vain meidän itsemme valittavissa. Kulttuuri, jossa elämme, vaikuttaa niihin omalla tavallaan eivätkä omat kokemuksemmekaan ole kokonaan ’omiamme’. Vertaamme itseämme, suorituksiamme, ulkonäköämme, arkeamme muihin ihmisiin ja siihen, mitä yleisesti arvostetaan kulttuurissa ja viiteryhmässämme. Jos läheiset ystävämme, perheemme tai muut yhteisömme eivät pidä liikunnan harrastamista arvossa, tuskin mekään niin teemme. Ja lenkki jää väliin.

Emme kuitenkaan voi muuttaa maailmaa, emmekä kulttuuria, mutta voimme toki hakeutua ryhmiin, joissa liikuntaa pidetään arvossa. Näitähän löytyy nykyään myös sosiaalisen median kautta, jos ei konkreetisti uskaltaudu mukaan ryhmäliikuntaan. Voi liikkua yksin ja silti yhteisöllistää sen erilaisten medioiden ja palveluiden avulla. Mutta voimme tietysti ymmärtää paremmin omaa itseämme ja kokemuksiamme (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-14112011ARTIKKELI.pdf.)  Seuraavassa keskitynkin siihen.

Liikuntaa ja urheilua markkinoidaan nykyään erittäin vahvasti elämysten avulla. Elämyskokemuksia, huippukokemuksia ja kaikkea ’kivaa’ on paljon tarjolla. Näin ei ollut vielä 1900-luvulla, saati omassa lapsuudessani ja nuoruudessani, jolloin urheilemisen tai muun liikkumisen ei ajateltu olevan ensisijaisesti kivaa, vaikka tietysti se sitä usein olikin. Kyse on puhetavan tai diskurssin muuttumisesta, joka ei siis välttämättä tarkoita sitä, että liikunta tai urheilu olisi oikeasta aina kivaa. Ja jos ihminen odottaa, että jonkun asian pitäisi aina olla kivaa, niin todennäköisyys pettymykselle kasvaa. Oma toipumis- ja kuntoutumisprosessinikin olisi varmasti ollut alusta lähtien helvettiä, jos olisin odottanut siltä hienoja elämyksiä ja kivoja kokemuksia.

Jos siis hakee vain hyviä huippuelämyksiä, niin tuskin kuntoutuminen onnistuu. Mutta jos ymmärtää hakea monenmoisia itselleen tärkeitä kokemuksia, niin onnistumisen mahdollisuudet paranevat huomattavasti. Moni varmaan luulee, että minun on ollut helppo motivoida itseäni liikkumaan, koska minulla on urheilijan ja aktiiviliikkujan tausta. Varmaan sekin vaikuttaa ja tietysti sekin, että olen liikuntatieteilijä ja –tutkija. En kiellä näitä lainkaan, muutenhan kieltäisin koko ajatuksen kokemusten merkityksellisyydestä.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Omasta ’liikuntahistoriasta’ voi olla hyötyä, mutta voihan se muodostua myös taakaksi. Lonkkanivelleikkauksen jälkeen olisin aika perustellustikin voinut ajatella, että nyt minulla on lupa olla yrittämättä samoja asioita kuin aiemmin. Lääkäreiden ja muiden asiantuntijoiden antamat suositukset ja oletukset liikkumisestani ja toimintakyvystäni leikkauksen jälkeen olivat aika epämääräisiä. Oma ’liikkujan identiteettini’ oli rehellisesti sanottuna leikkausta ennen ja heti leikkauksen jälkeen melkoisen hukassa. Kun en tiennyt, miten siitä kaikesta toipuisin, ja kuntoutuisinko lainkaan, niin tällainen aktiiviliikkujan identiteetti oli jopa pahemmassa myllerryksessä kuin sellaisen, jolle liikunta ja urheilu ei elämässä ole ollut niin tärkeää.

Liikunnasta ja urheilusta voi siis saada merkityksellisiä identiteettikokemuksia, mutta suunta voi olla sekä ylös- että alaspäin. ’Käännekohtatarinassani’ konkretisoituvat hienosti nämä merkitykselliset kokemukset – ja näin jälkeen päin katsottuna onneksi enimmäkseen positiivisina. Etukäteenhän en sitä voinut tietää, vaan tämä kulunut vuosi olisi voinut olla täynnään isompia ja pienempiä pettymyksiä, jos en olisikaan kyennyt suoriutumaan asioista, jotka asetin tavoitteekseni. Tärkeää onkin se, että sen ’riman’ asettaa oikealle korkeudelle eli niin, että tavoitteen eteen joutuu tekemään töitä, mutta se tavoite on kuitenkin saavutettavissa. Näin toimien identiteetti vahvistuu eikä murennu. En minäkään rynnännyt tekemään mitään sellaista, mihin en realistisesti ottaen uskonut pystyväni.

Liikkujan identiteetin kannalta onkin äärimmäisen tärkeää se, että osaa ’kalibroida’ oman itsensä liikkujana oikein. Vaarana on se, että vertaa itseään liian hyviin tai sellaisiin, joilla on enemmän aikaa harjoitteluun. Kyllä minuakin ottaa päähän se, että minua paljon vanhemmat ukot hiihtelevät ladulla ohitseni (omasta mielestäni) vain siksi, että heillä on eläkkeellä enemmän aikaa harjoitteluun. Ja tottahan se onkin, harjoittelu saa aikaan ihmeitä. ’Lahjoilla’ ei pärjää enää keski-iässä eikä pärjännyt tietysti nuoruudessakaan, vaikka silloin ’lahjakkuudesta’ olikin ehkä enemmän hyötyä. Mutta täytyy varoittaa siitäkin, että leimaa itsensä ’huonoksi liikkujaksi’ tai sellaiseksi, joka ei voisi kehittyä, oppia tai parantaa suorituskykyään. Se on vielä tuhoisampaa kuntoutumiselle. Itse olen nähnyt liikuntapäiväkirjan tässä suhteessa erittäin hyödyllisenä, sillä sen avulla voin ainakin jossain määrin arvioida omaa suorituskykyäni hyvin yksinkertaisesti. Jos en ole harjoitellut, kunto ei voi olla hyvä. Mutta kun olen hiihtänyt vaikkapa 200 tai 400 kilometriä, niin on varmaa, että suksi kulkee aivan eri tavoin kuin alle 100 kilometriä hiihdettyäni. Mutta ei tähän itse asiaan tietenkään tarvita mitään apuvälineitä, vaan ymmärrystä siitä, miten tärkeitä nämä kokemukset meille ovat sekä positiivisina että negatiivisina suhteessa identiteettiimme ja sitä kautta liikunnan harrastamiseen. (Kokemuksellisuudet ovat tärkeitä myös yritettäessä ymmärtää ruuan erilaisia merkityksiä ihmisille, ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-27122011KARPPAUSARTIKKELI.pdf)

Lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan varovaisuus sen suhteen, miten itse kukin kuntoutuu leikkauksen jälkeen on tästä suunnasta katsottuna hyvin ymmärrettävää: kyllähän he hyvin tietävät, että kyse kuntoutumisen onnistumisessa on lopulta jokaisen yksilön omasta valinnasta – leikkaus mahdollistaa kuntoutumisen, mutta ei se sitä yksin saa aikaiseksi. Tällaisessa asiassa ei myöskään kannata antaa leikkausten jälkeisten kuntoutumistilastojen perusteella kovin tarkkoja arvioita suuntaan eikä toiseen, jos ei tiedetä tarkkaan, mitä kuntoutujat ovat tehneet kuntoutumisen suhteen.

Epäilen itse vahvasti, että leikkausten teho ei ole lähellekään sitä, mitä se voisi olla, jos operaatiossa olleet kuntouttaisivat itseään paremmin. Tämän oman tarinani kertomisen yhtenä tarkoituksena onkin näyttää, miten toimien kuntoutuminen onnistui erinomaisesti ainakin minun tapauksessani. Näin jälkikäteen onkin helppo todeta tuo toteutunut tosiasia, joka ei ollut lainkaan itsestään selvää heti leikkauksen jälkeisinä viikkoina. Kipuja oli lihaksissa, vatsassa ja se oli jatkuvaa tai hetkellistä – erityisesti olin huomannut istumisen ja vessassa käynnin tuottaneen omanlaistaan kipua. Kivut hellittivät selvästi noin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Siinä vaiheessa vähensin myös särkylääkkeiden käytön minimiin. Kävelykykynikin vaihteli lähes päivittäin, mikä vähensi luottamustani toipumiseen ensimmäisten kahden viikon aikana. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Arto-arkisto1.pdf)

Jos en olisi dokumentoinut varsin tarkasti kaikkia mahdollisia – ja osin ehkä mahdottomiakin – muutoksia toipumisessani ja kuntoutumisessani, niin minulla voisi olla aivan erilainen tunne tai käsitys toipumisestani. Tuntuisi esimerkiksi luontevalta se, että kovat kivut, kävelyvaikeudet ja epäilykset leikkauksen onnistumisesta leimaisivat kokemuksiani ja olisivat jääneet vahvasti muistiini noista ensimmäisistä viikoista. Kyse oli kuitenkin vain muutamasta päivästä ja joistakin lyhyistä kivun hetkistä. Ja vielä pahempaa olisi tietysti ollut se, että olisin antanut periksi kivuille ja kykenemättömyydelleni. Ja ehkä olisin yksin niin tehnytkin.

Minua kuitenkin ajoi eteenpäin myös halu saada uudelleen osallisuuskokemuksia eli päästä pelaamaan sulkapalloa ystävieni kanssa, hiihtää ja pyöräillä vaimoni kanssa ja ehkä jopa jatkaa futiksen pelaamista joukkueessani. Linkkasinkin niin pian kuin mahdollista katsomaan kaverieni sulkapallopeliä, vaikka kentän reunalla oleminen olikin omalla tavallaan tuskaista. Tieto siitä, että pystyn hiihtämään ei yksin olisi ollut niin hieno asia ellen olisi tiennyt, että se johtaa yhteisiin lenkkeihin ja yhteiseen hiihtolomamatkaan tutun porukan kanssa. Se motivoi minua erittäin vahvasti ja oli koko kevään kohokohta.

Mutta eivät kokemuksellisuudet vielä tähän lopu, vaan meille voi olla tärkeää myös se, että saamme päteä, toimia ja olla vastuullisia. Hienosti sanottuna olemme toimijoita ja saamme toimijuuskokemuksia. Minulle on esimerkiksi ollut tärkeää se, että olen tukenut myös toisten liikkumista opettamalla tai vain aktivoimalla toisia liikkumaan. Hiihtolomalla myös huollan kaikkien sukset ja suunnittelen päiväreitit. Tällaisten kokemusten voima on siinä, että tuntee olevansa jotenkin hyödyksi muille. Liikkujanakin voi tuntea niin – nykyään on jopa muodikasta se, että hyödyttää koko yhteiskuntaa, jos pitää omasta terveydestään, hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan huolta.

Vuoden liikuntakokemukset – kuntoutuminen kokemuksellisesti

Edellä kuvasin yleisellä tasolla erilaisten kokemusten merkityseroja. Kerroin myös, miten tavoitteiden uudelleen asettelu on tärkeää kuntoutumisen eri vaiheissa. Tavoitteet sainkin asetettua uudelleen, mutta miten ne suhtautuvat liikuntakokemuksiin? Tavoitteet ovat yksi osa kokemusten merkityksellisyyksistä, mutta eivät ne kuitenkaan kokonaan kokemuksia määritä. Urheilijoista toki sanotaan, että olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi, jolla tarkoitetaan sitä, että onnistunut ottelu vahvistaa identiteettiä, mutta hävitty taas laskee sitä. Eivät urheilijatkaan tietysti noin herkkiä ole ulkopuoliselle suoritusarvioinnille, vaikka pahimmillaan tilanne voikin olla edellä kuvatun kaltainen, jos elämässä ei ole mitään muuta kuin kilpailussa menestyminen (ks. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html). Paljon syvällisemmän kuvan kokemuksellisuuksista ja niiden merkityksistä saa kuitenkin analysoimalla ja tulkitsemalla omia kokemuksiaan vuoden ajalta.

Olen kirjannut liikuntapäiväkirjaani myös subjektiivisen tuntemuksen kunkin päivän kokemuksista pitäen arviointikriteerinä sitä, miten voimakas päivä tai sinä päivänä tekemäni liikuntaharjoitus on kokemuksellisesti ollut. Tarkoituksellisesti en ole tehnyt niin kovin tarkkaa eroa siitä, onko kokemus syntynyt juuri liikkuessa tai urheillessa vai ehkä jostakin muusta syystä. Kun kyse on ollut liikuntapäiväkirjasta, niin etusijalla liikuntakokemukset ovat varmasti olleet. Kyse ei myöskään ole ollut pelkistä ’hyvistä kokemuksista’, vaan voimakkaista ja jollakin tavalla tärkeistä kokemuksista. Aiemmin en myöskään ole näitä kokemusarviointejani mitenkään analysoinut tai tulkinnut – itse asiassa en ole oikeastaan tiennyt, mitä tällä tiedolla tekisin. Olen vain rutiininomaisesti sen enempää asiaa ajattelematta merkinnyt jokaisen päivän päätteeksi myös tämän kokemuksellisuusarvioinnin. Nyt yritän kuitenkin käyttää näitä tietoja hyväkseni selvittääkseni, minkälaisia kokemuksia, minkälaista liikuntaa tai muuta tekemistä on sisältynyt näihin kokemuksellisesti merkittäviin päiviini.

Seuraavassa analysoin ja teen tulkintoja niistä kaikkein voimakkaimmista kokemuksistani, joille olen antanut korkeimman arvosanan eli viitosen. Oletus on, että noina päivinä on tapahtunut jotakin vähän erityisempää kuin tavallisesti. Kyse ei myöskään ole vain ’käännekohdista’ kuntoutumisessani, vaan laajemmin erilaisista kokemuksista ja niiden merkityksistä. Kirjaamiseni ovat aika lakonisia, mutta ehkä juuri siksi ytimeen meneviä. Itse tietysti pystyn palauttamaan mieliini noiden ytimekkäiden merkintöjen taustalla olleet monenmoiset kokemukset ja niiden merkitykset paljon paremmin kuin lukija, mutta vihjeitä nämäkin antavat.

Ensimmäinen ’täydellinen kokemuspäivä’ oli sunnuntai 12. helmikuuta eli vajaa kuukausi leikkauksen jälkeen. Liikuntapäiväkirjani kertoo tapahtumista näin: ”Kuntosalilla; 12 min kuntopyörää, 6 min soutulaitetta, 2 min hiihtoa + normaalit kuntosalijutut. Aika hyvin meni.” Se oli ensimmäinen käyntini kuntosalilla. Sitä ennen olin vain kävellyt keppien kanssa ja jumpannut kotona. Ei siis ihme, että kokemus oli hieno ja merkittävä. Pääsin samalla osalliseksi kuntosaliyhteisöön ja ehkä tärkeintä oli se, että kykenin viemään läpi suhteellisen normaalin harjoituksen. Toimijuuteni vahvistui merkittävästi.

Helmikuun 16. päivä lokissani: ”Katsomassa I:n penkkariajoja, kävelin bussille, kaupungissa ja Kontulasta takaisin.” Muistan vieläkin hyvin, miten taistelin lumen läpi itseni metrolle ja sieltä kaupungille keppien kanssa. Yritin juosta (oikeasti raahustin säälittävästi kyynärkeppieni kanssa nuoskalumessa, jonka alla oli jäätyneitä polanteita) penkkariautoletkan perään nähdäkseni oikean auton, jonka perävalot sitten näinkin aika kaukaa. Paluumatkalla olin kliseisesti tosi väsynyt, mutta onnellinen sekä omasta että etenkin I:n puolesta.

”Lumitöitä, tein väylän naapuriin. Laskiaisrieha.”, lukee päiväkirjassani 25. helmikuuta. Lumityöt ovat rivitaloissa kaikkien yhteisiä fyysisiä töitä, joihin syntyy velvollisuus (tai sitten ei). Lumi satoi viime talvena leikkauspäiväni aamuna ja sen jälkeen lunta totisesti tuli riittävästi. Ja minä makasin sängyssä, kun muut joutuivat raatamaan. Kömmin niin pian kuin pystyin mukaan talkoisiin ja aika pian pystyinkin heiluttelemaan lapiota, vaikka kolan työntäminen olikin tuskallista koko talven. Kokemuksellisesti huippukohta oli tuo väylän kaivaminen metrin korkuisen hangen läpi naapurin pihalle. Matkaakin kertyi kymmenisen metriä.

”Sotungissa A:n kanssa. Hieno keli ja hiihtokin meni yllättävän hyvin” (27.2.2012). Pari päivää edellisestä ehti kulua, kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa suksille. Muistan hyvin, miten jännittynyt olin. Keskityin kovasti siihen, että pysyn tasapainossa eikä jalka pääse huonoihin asentoihin. Tiesin, että perinteisen tyylin potkut olisivat mahdottomia jumppani perusteella, mutta luisteluun uskoin kykeneväni. Ja niin sitten kykeninkin. Se oli oikeasti onnen tunne, kun huomasin, että pystyn ainakin hiihtämään. Ajattelin, että jos pystyn pyöräilemään ja hiihtämään, niin ei haittaa, vaikken juoksemaan pystyisikään.

Ensimmäinen hiihtoreissu poiki niitä jatkuvasti lisää. Kevättalvi oli parhaimmillaan ja minulla oli aikaa hiihtämiseen sairausloman takia. Mahtavia kokemuksia hienoilla laduilla, upeassa ympäristössä ja koko ajan paremmin hiihtäen – annoin itselleni ’yläviitosia’ A. Stubbin tapaan melkein joka kerta. ”Kuusijärveltä Keinukallioon. Mukava synttärihiihto upeassa kelissä. U:n luona.” kirjasin maaliskuun alkupuolella. Taustana oli myös se, että pari vuotta aiemmin olin hiihtänyt samoissa maisemissa tasaluvut eli 50 km syntymäpäiväni kunniaksi. Nyt en päässyt kuin reilut puolet tuosta, mutta tyytyväinen olin.

Kaksi ja puoli kuukautta leikkauksen jälkeen kuntoutumiseni otti taas yhden askelen puolikkaan eteenpäin:”Eka sulkis; aika hyvin meni. 4-peliä takakentältä, voitin jopa pari peliä, muutkin tasaisia. Liikkuminen vielä kankeaa.” (28.3.2012). Tarkoitukseni ei ollut vielä pelata, mutta kun yksi vakiokaartistamme oli poissa, niin rohkenin astua rinkiin. Kädet ja pää toimivat, vaikka jalat olivatkin hitaat ja varovaiset. Toimintakyvyn puutteita voi tosiaan kompensoida toisilla toimivilla ominaisuuksillaan.

Lapin hiihtoreissu on aina talven kohokohta porukallemme. Upeat erämaamaisemat ovat jo sinällään elämyksiä. ”Vuontisjärveltä Pallakselle. A kaatui Nammalakurussa. Hyvää vauhtia 20 km.” (5.4.2012) Päivään mahtui dramatiikkaa, kun A kaatui takanani kolmen kilometrin mittaisen laskun alussa enkä alhaalla saanut häneen puhelimella yhteyttä. Arvasin, että jotain oli sattunut ja läksin riuhtomaan mäkeä ylös. Vasta perillä sain yhteyden ja pääsin perille tilanteesta, joka oli ikävä, mutta ei hengenvaarallinen. Vaikka ylösnousu oli vienyt voimia, niin painelin sitten R:n perään täysillä 20 kilometriä Pallakselle adrenaliinia runsaasti veressäni. Tuntui, että olisin voinut hiihtää vaikka kuinka kovaa enkä olisi väsynyt lainkaan!

Huippukokemukset ovat erilaisia. Kun tultiin takaisin etelään, oli täällä jo kevät. ”Pistettiin pihaa kuntoon. A:n kanssa Rajiksessa. V:n luona Peijaksessa: keuhkokuume, oli huonossa kunnossa.” (8.4.2012). Pihatyöt ovat minulle tärkeitä, kuten olivat isällenikin, joka tuolloin keväällä sairastui vakavasti. Monenlaisia ajatuksia, muistoja ja tunteita ehtii käymään läpi hiljaisesti pihalla puurtaessaan. Valtava tyydytyksen tunne tulee siitäkin, että saa kukat ja muut pihan kasvit talven jälkeen kukoistamaan. Vaikka suurimman työn tekee tietysti luonto itse, niin saa siinä ikään kuin olla itsekin luomistyössä mukana.

”T:n synttäreillä rockia. Lonkka ‘lonksuu’, mutta kesti yllättävän hyvin tanssimisen.” (14.4.2012). Viiskytvuotisjuhlissa tanssitaan nykyisin lähes säännönmukaisesti. Se lienee yksi meidän sukupolvemme ’jutuista’. Pakko oli minunkin panna parastani, vaikka kieltämättä rokkaaminen tuntui riskialttiimmalta kuin hiihtäminen tai sulkapallon peluu. Toisaalta tanssiessa on niin kuumissaan ja läsnä, että lihakset pystyvät toimimaan aika joustavasti, vaikka ’meiningit lyövätkin yli maininkien’.

Edellisistä saa aika hyvän kuvan siitä, minkälaisia omat kokemuksellisesti tärkeät päiväni vuonna 2012 olivat luonteeltaan. Tutkijan tehtävä on löytää niistä yhtäläisyyksiä ja eroja, selittää syitä ja merkityksiä. Mitä näistä kokemuksista voi siis sanoa muuta kuin että ’hyviä olivat’?

Ensinnäkin tällaisia ’viitosen kokemuspäiviä’ (keskiarvoisesti kokemukset olivat 3,75 tasolla) mahtui vuoteen yhteensä 60 kappaletta eli karkeasti yksi viikkoa kohti. Eniten niitä oli huhtikuussa, johon mahtui peräti yhdeksän ’huippupäivää’. Kesä- ja heinäkuussa oli kummassakin seitsemän kokemuksellisesti merkityksellistä vuorokautta. Sen sijaan elokuussa oli vain kolme ja niin tammi- kuin toukokuussa ainoastaan kaksi kummassakin. Vuodenajat tai kuukaudet selittävät vain osaltaan kokemuksiani; huhtikuuhun ajoittuu hiihtokauden loppu ja kevätkauden alku eli erilaisia ’liikuttavia kokemuksia’ on tarjolla.

Viime vuonna ’käännekohdat’ kuntoutumisessa olivat yhtenä selityksenä hyville kokemuksilleni. Ne ajoittuivat kuuteen ensimmäiseen kuukauteen, mikä selittää osin elokuun kokemusvajavuutta. Leikkauksen ajoittuminen tammikuuhun heikensi luonnollisesti sen kokemuksellisuutta, mutta toukokuun vähäiset huippukokemukset lienevät vain sattuman kauppaa – kokemuksiaan ei voi hallita eikä ohjelmoida. Merkitykselliset tapahtumat sattuvat tosin usein erilaisten juhlien, matkojen tai lomien aikana.

Liikkumisen tai laajemmin ruumiillisuuden näkökulmasta katsottuna merkityksellisimpien kokemusteni erityispiirteitä voi analysoida monin tavoin. Ensinnäkin liikuin melkein joka päivä, kun kokemuksellisuus oli korkeimmillaan – vain kolmena päivänä en liikkunut lainkaan. Liikuin myös määrällisesti keskimääräistä enemmän eli melkein kaksi tuntia (110 min) ja lähes yhdeksän kilometriä näinä ’kokemuspäivinä’, kun keskiarvot olivat noin 78 minuuttia ja 6,4 kilometriä.  Kokemuspäivät olivat myös rasitukseltaan kovia, sillä melkein kolmasosan arvioin erittäin rasittavaksi ja keskiarvokin oli 3,9, kun muina päivinä rasituksen keskiarvo oli vain 3,3. Voi siis sanoa, että huippukokemuksissani on usein selittäjänä se, että silloin liikun paljon ja rasittavasti.

Mitä sitten tein, kun kokemus nousi ’tappiin’? Useimmiten tein jotain lihaskuntoon liittyvää eli melkein joka toisena kokemuspäivänä jumppaaminen tai muu lihaskuntoa parantava toiminta oli läsnä. Tämä luku antaa kuitenkin hiukan harhaisen kuvan todellisuudesta, koska kokemuksellisesti selittävämpänä tekijänä on melkein aina ollut joku muu asia kuin lähes päivittäinen jumppani. Paremman kuvan antaa tilasto, jonka mukaan lihaskuntoharjoituksia oli 29 päivänä, juoksu-kävelyä 20 päivänä, hiihtoa 19 päivänä, pyöräilyä 12 päivänä ja palloilua 11 päivänä silloin, kun koin sen hyvin merkityksellisenä. Tämän perusteella voi hyvin väittää, että sain kohottavia kokemuksia monen eri liikuntalajin parissa ja määrällisesti ne jakautuivat aika tasaisestikin.

Tilastot ovat kuitenkin siitä ihmeellisiä, että sama tilasto voidaan tulkita myös hiukan toisin, kun katsotaan sitä, miten usein tietyn liikuntalajin harjoittaminen johti upeaan kokemukseen. Tässä listassa hiihto on ylivoimainen, sillä melkein puolet hiihtopäivistä oli kokemuksellisesti viitosen arvoisia (47,5%). Palloilukin pärjäsi hyvin, sillä yli kolmasosa johti samaan arvioon (35,8%). Pyöräily, lihaskuntoharjoittelu ja varsinkin kävely-juoksu jäivät näistä kauas, sillä ne olivat 15 prosentin tietämissä ’kokemustehokkuudessaan’. Ihan helpolla eivät kokemukset kuitenkaan irtoa, sillä hiihtääkin piti keskimäärin 17 km ennen kuin viitonen irtosi – usein paljon enemmänkin. On hyvä tietää, mikä liikunnassa on kokemuksellisesti merkityksellistä ja mistä niitä ’hyviä kokemuksia’ itselleen saa. En silti aliarvioisi noita matalakokemuksellisia lajeja, koska niistä koostuu suurin osa liikunnastani vuoden aikana. Hiihto ja palloilu muodostavat yhdessä vain noin viidesosan liikuntaan käyttämästäni ajasta eikä niiden määrää ole ihan helppo nostaa.

Tarkka analyysi antaa omanlaistaan tietoa asioista ja tässä tapauksessa (liikunta)kokemuksistani, joista en itsekään ollut kovin tietoinen. Liikuntapäiväkirjan avulla tuo edellä mainittu tietämys tuli kuitenkin dokumentoiduksi ja tulkituksi. Kokemuksellisen toimintakyvyn näkökulmasta katsottuna kiinnostavampaa on kuitenkin se, minkälaisia kokemuksia nuo itselleni tärkeät kokemukset sisälsivät. Edellä kuvasin minkälaisia ovat elämyskokemukset, merkitykselliset identiteettikokemukset, osallisuus- ja toimijuuskokemukset, mutta miten omat kokemukseni vuoden ajalta sopivat tuohon luokitteluuni?

Aluksi on huomautettava, että nuo kokemukset eivät sulje toisiaan pois, vaan kokemus – varsinkin, kun kyseessä tässä on aina koko päivä – voi kuulua useampaan luokkaan samanaikaisesti. Elämyskokemus voi esimerkiksi selittää voimakkaan kokemuksellisuuden aivan yksin – tällaisia puhtaita elämyspäiviä minulla olikin vuoden aikana viisi kappaletta. Usein elämyskokemus kuitenkin täydentyy osallisuuskokemuksella (15 tapausta) tai identiteettikokemuksella (12 tapausta), jolloin elämystä on vahvistanut jokin muu merkitys kuin puhdas tekemisestä nauttiminen. Toiminta on ollut yhteisöllistä tai se on vahvistanut identiteettiä jollakin tapaa. Omalla kohdallani toimijuuskokemukset ovat sen sijaan olleet vähemmän elämyksellisiä kuin muut kokemukset.

Kokonaisuutena kokemuksellisuuteni jakautuivat yllättävänkin tasaisesti eri kokemusluokkiin, mikä näkyy hyvin alla olevasta taulukosta.

Elämyskokemukset olivat siis usein yhteydessä joko osallisuus- tai identiteettikokemuksiin. Identiteettikokemukset taas löysivät vastinparinsa yhtä usein toimijuus- kuin osallisuuskokemuksistakin (11 tapausta), mikä onkin ymmärrettävää, sillä identiteettihän kaipaa rakennusaineekseen sekä tekoja (toimijuutta) että toisten hyväksyntää ja arvostusta (osallisuutta). Puhtaita identiteettikokemuksia minulla ei ollutkaan – ja vain yksi puhdas osallisuus- ja toimijuuskokemus. Yhdessä ne olivat kuudessa tapauksessa, jolloin olen saanut yhdessä muiden kanssa jotain vaikuttavaa aikaiseksi.

Kokemusanalyysini ja –tulkintani paljasti taas itsellenikin uusia asioita. Kuva tärkeistä (liikunta)kokemuksistani tarkentui. Nyt tiedän, että rasitus (sekä fyysinen että muut) on minulle aika tärkeää kokemuksellisesti. Nautin siitä, että liikunta tuntuu ruumiillisesti aika raskaalta. Analyysi paljasti myös sen, että monet liikuntamuodot ovat minulle kokemuksellisesti antoisia, vaikka hiihto ja palloilut ovatkin minulle kokemuksellisesti erityisen tärkeitä. On siis muistettava, että eri liikuntamuodot voivat olla myös muista syistä tärkeitä – hyvinvointi, terveys, notkeus, voima, kestävyys jne. ovat nekin tärkeitä motivoivia tekijöitä. Tosin eiväthän nekään ole kokemuksellisesti irrallisia asioita, vaan ne yhdistyvät toisiinsa.

Erittäin mielenkiintoista oli huomata, että eri kokemuksellisuudet jakautuivat tämän tietyllä tavalla aika satunnaisen menetelmän avulla noin tasaisesti suhteessa toisiinsa. Antaessani ’kokemuksellisen viitosen’ jonkin tietyn päivän jälkeen ajattelen vain niitä fiiliksiä, joita minulla illalla päivän jälkeen on (tai joskus seuraavina päivinä) ilman sen syvällisempää ajatusta siitä, miksi jokin päivä oli kokemuksellisesti tärkeä. Siksi tuossa listassa oli sekä pitkiä hiihtolenkkejä, sulkapallomatseja, ylioppilasjuhlia, pihatöitä, hautajaisia jne. Vasta nyt jälkeen päin ajattelin, että voisin käyttää tuota tehtyä dokumentaatiota analyysivälineenäkin. Eikä se ehkä kovin huono siihen ollutkaan.

Tulkintani paljasti senkin, että eri kokemuksellisuuksien muodot ’löytävät toisensa’ eri tavoin. Elämyksellisyys yhdistyi ainakin minun tapauksessani usein osallisuus- ja identiteettikokemuksiin. Toisaalta identiteettikokemukset ikään kuin vaativat rinnalleen toimijuutta tai yhteisöä. Puhtaita elämyksiäkin oli minulla muutamia, mutta jos tavoittelee vain näitä nautinnollisia elämyksiä ’an sich’, niin mahtavat kokemukset olisivat minullakin jääneet aika vähiin. Tässä on varmaan jotain yleistettävääkin: kannattaa hakea liikkumiseltaan monenlaisia kokemuksia – se rakentaa liikkumiseen monenlaisia merkityksiä, joista voi eri tavoin myös nauttia. Ja näyttäisi myös siltä, että minulle riittää oikein hieno kokemus noin kerran viikossa. Eihän huippukokemuksia voikaan koko ajan nauttia, ne tarvitsevat rinnalleen kontrastia tullakseen paremmin näkyviin ja arvostetuiksi.