Lapsena 1960-luvulla teimme koko kylän voimin heinätöitä, autoimme toisiamme viljankorjuussa ja syksyllä nostimme potut maasta. Toukotyöt jokainen hoiti itsenäisesti.

Kuuskytlukulaisesti menin pistäytymään naapuriin lupaa kysymättä, kun näin pihalla heidän uuden autonsa. Siitä sitten kehkeytyi muistelu, jonka aikana kiistelimme mm. siitä, milloin kuuluisa yleisradion rinnakkaisohjelman Lista-ohjelma oikein radiosta tuli eli minä vuosina ja minä viikonpäivänä.

Yhtä mieltä olimme kuitenkin siitä, että kuuskytluku oli hienoa aikaa elää lapsuutta. Siinä agraarinen, lähes esimoderni aika kyläyhteisöineen yhdistyi moderniin, radikaaliin ja suvaitsevaan globaaliin ajatteluun.

Martin Luther Kingin ajatusten mukana menimme pelaamaan lähikentälle jalkapalloa, talkoisiin lähiniitylle tai kotikanalaan keräämään kananmunia. Ei siis ihme, jos palaamme jo teoissammekin tuolle ihannevuosikymmenelle… (ks. https://www.facebook.com/miksi.liikun).

Toukotöiden ideana on panna siemeniä itämään tulevaa satoa varten. Tällaisissa toukotöissä olen tämän kevään aikana ollut mukana (Kuvina ja videoina sama näyttää tältä: Toukotyöt2015_ kuva&video). Mietin samalla mitä voin saada sadonkorjuun aikaan laariini.

Uusi työ Turun yliopistossa

Aloitin hommat erikoistutkijana OKM:n rahoittamassa sektoritutkimushankkeessa, jonka tarkoituksena on tuottaa hyödyllistä tietoa urheiluseuroista ja –järjestöistä heille itselleen ja hallinnon toimijoille. Mitä seuratoimijat odottavat urheiluseuralta ja mitä seura taas lajiliitoltaan, on keskeinen kysymys.

Haluamme selvittää, miten seuratoimintaa voidaan kehittää, mutta myös mitä julkinen tai yksityinen sektori voisi ottaa opikseen kolmannen sektorin vapaaehtoistoimijoilta.

Kevätkesän ajan haastattelen koko liudan informantteja, joiden toivon antavan minulle hyviä kysymyksiä kysyttäväksi, käytännön ja tutkimuksen näkökulmia vapaaehtoistoiminnan kehittämiseen ja myös näkemyksiä siitä, mikä toimii jo nyt erinomaisesti. Jos tuntuu, että sinulla on hyviä kysymyksiä seuratoimijoille tai järjestöjen johdolle, niin pistäpä vinkkiä allekirjoittaneelle.

Tutkimuksen aloittaminen vertautuu mainiosti toukotöihin. Nyt laitetaan siemenet maahan ja katsotaan mitä lopuksi on opittu ja mitä on muille annettavaa.

Tutkimuksen vaikuttavuudesta ja sovellettavuudesta

Mitä sitten jää laariin muille jaettavaksi? Tätä kannattaa kysyä jo tutkimuksen alussa – aiheesta puhuttiin myös valtion liikuntaneuvoston järjestämässä seminaarissa Jyväskylässä 20.5.

Uuden tutkimuksenikin, jonka suunnitelmaa en muuten ole itse ollut tekemässä, pitää tuottaa tietoa, jonka avulla seurat ja liitot voivat muuttaa toimintaansa. Mitä se sitten voisi olla?

Jos tuloksista näkee, että seuratoimijat haluavat muuttaa toimintaa johonkin suuntaan, niin tieto on saatava kentälle siinä muodossa, että se todellakin vaikuttaa. Ei ollenkaan helppo homma, jos jotakin ymmärsin Jyväskylän seminaarista.

Kari Kalliokoski, joka on tullut tutuksi ja palkituksikin Hi(i)ttitreenistään eli voimakkaasta intervalliharjoittelusta myös kuntoliikkujille. Kari esitteli tutkimustaan, jonka tulokset olivatkin yllättäen aika ristiriitaisia ja Kari itsekin sanoi jotenkin näin: ”Emme vielä tiedä, miten näitä tutkimustuloksia voi hyödyntää, mutta onneksemme media on ollut kiinnostunut tutkimuksesta”.

Median kautta luulinkin, että tulokset ovat vahvan näytön omaavia, mutta kokouksen juontajan professori Matti Uusituvan kommentti – yllättävän tyly muuten – oli, ettei ”tämä ole oikotie onneen”.

Jäin miettimään, että riittääkö nykyään tieteelliseksi vai vaikuttavuusnäytöksi se, että media on kiinnostunut tutkimuksesta? Pahimmassa tapauksessahan media nostaa esiin kiinnostavan jutun ja sitten vaikkapa yksityiset liikuntapalvelukeskukset muokkaavat nopeasti tutkimuksen pohjalta omia treeniryhmiään, vaikka sitä näyttöä ei sitten ollutkaan…

Hiukan minua myös arvelutti kyseisen intervalliharjoittelumuodon kohdentaminen tavallisille kuntoilijoille, koskapa itselleni hyvinkin läheisiä keski-ikäisiä, urheilevia ja terveellistä elämää viettäneitä miehiä on kuollut sydänkohtaukseen neljä kappaletta viimeisten kahden vuoden aikana urheillessaan.

Sen sijaan suomalaisia kestävyyshiihtäjiä ja –juoksijoita voisi muistuttaa voimakkaiden intervalliharjoittelun hyödyistä, kun näyttää siltä, että kovia harjoituksia melkein vältellään.

Pari muutakin vaikuttavuuskysymystä jäi minua mietityttämään. Liikuntatieteellisen jaoston puheenjohtaja Kirsi Hämäläinen kysyi Jenni Kulmalan (THL) muistisairaustutkimuksen lähes vallankumouksellisten tulosten pohjalta, miten nämä noin 60-vuotiaat tai jopa nuoremmatkin muistisairauksiin potentiaalisesti sairastuvat saataisiin mukaan tekemään liikunta- ja kognitioharjoituksia sekä muuttamaan ruokavaliotaan?

Mitään pakkoahan heille ei ole ja tiedetäänhän jo nyt vaikka mitä liikunnan tai vaikkapa kulttuuri- ja vapaaehtoistoiminnan sekä ravinnon terveysvaikutuksista eikä ihmisiä saada tekemään elintapamuutoksia.

Ja vaikka tämä finger-tutkimus uskoo, että harjoitusten avulla voitaisiin siirtää muistisairauden alkua jopa 5-10 vuotta ja puolittaa sairaiden määrä maailmassa, niin onko se riittävä pelote ihmisille, jotka jo nyt tietävät, että he voisivat vaikuttaa elinikäänsä ja toimintakykyynsä ainakin yhtä paljon vain elintapojaan muuttamalla. Voisiko muistisairaus siis olla pelottavampi kuin kuolema?

Omaa tutkimustani lähimpänä oli Sami Kokon ja kumppaneiden tutkimus terveyttä edistävistä liikuntaseuroista. Samin väitöstutkimuksen perusteella urheiluseurat eivät ole kovin hyvin sisäistäneet terveyttä edistäviä käytäntöjä.

Nyt halutaan tietää lisää. Tuloksia ei tietysti vielä ole, mutta ei Sami paljon pystynyt antamaan vastauksia siihenkään, miten näitä mahdollisia tuloksia sitten käytetään vaikuttamiseen.

Pallo jää käytännön toimijoille, sillä eihän tutkimusrahoituksessa ole edes resurssoitu tähän juurruttamiseen, vaikka sitä tässäkin seminaarissa kovasti perättiin. Onko oletus kuitenkin se, että vaikuttaminen on helppoa, jos asiaa on mietitty tutkimussuunnitelmaa tehtäessä?

Mietinpä itse omia hankkeitani. Olemmeko onnistuneet juurruttamaan tuloksiamme kentälle? Mieleen tulee Elämänkulku ja ikäpolvet –hanke (http://www.ikapolvet.fi/), jonka toiminnan ja tutkimuksen avulla on tietääkseni pystytetty kaksi suurehkoa toimintamallia, jotka on tarkoitettu pysyviksi, vaikka ovatkin edelleen projektirahoitteisia.

Koko Suomi leikkii (http://www.kokosuomileikkii.fi/) ja Täyttä elämää eläkkeellä (https://rednet.punainenristi.fi/tayttaelamaa) ovat käyttäneet melko suoraan tutkimus- ja kehityshankkeemme tuottamaa osaamista hyväkseen – itsekin olen pieneltä osaltani ollut mukana kummassakin hankkeessa.

Liikuntakulttuurin käsitteiden tutkiminen johti myös useampaankin käytännölliseen “juurruttamiseen”. Käsiteselvitystäni (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news) käytettiin uudistetun liikuntalain valmistelussa (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2014/liitteet/tr14.pdf?lang=fi) ja kai siitä jotain näkyy lopullisessa laissakin (http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2015/20150390), joka tuli siis voimaan 1. toukokuuta 2015.

Mieluusti olisin työtäni levittänyt enemmänkin, mikä toive varmaan on kaikille tutkijoilla. Eikö OKM:n liikuntayksikkö tai valtion liikuntaneuvosto voisi olla itsekin vielä aloitteellisempi rahoittamiensa tutkimustan juurruttamisessa? Liikunnan ja urheilun päättäjät on aika helppo koota yhteen vaikkapa puolipäivää kestävään koulutustilaisuuteen. Hinta ei ainakaan olisi esteenä.

Vaikka olenkin soveltanut tietoa ja kirjoittanut aiheesta paljon (ks. esim. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf) ja olen konsultoinut muutamia tahoja – viimeksi paralympiakomiteaa – aiheesta (ks. ParaTermit_2015), niin paljon paljon enemmänkin olisin voinut tehdä.

Meneeköhän tässä jokin näkymätön raja, jossa julkinen valta ei voi mennä yksityisille markkinoille edes itse rahoittamiensa tutkimusten levittämisessä? Tietoa tuotetaan, mutta kenen pitäisi koordinoida liikuntatiedon kulkeutumista tuottajilta kuluttajille?

Tietääkö esim. OKM:n liikuntayksikön tiedolla johtamisen vastuuhenkilö ylitarkastaja Kari Niemi-Nikkola, että minä olen Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksen asiantuntijaryhmän jäsen edustaen siellä kaiketi juuri liikuntatietämystä (Asettamiskirje_vapaa-aikatutkimus)?

Toinen ajankohtainen juttu on yllättäen laaja-alaisen (omalta osaltani kokemuksellisen) toimintakyvyn kehittämisen kautta syntynyt vertaistukimateriaali, jonka tein lonkkaproteesileikkaukseni jälkeen tälle blogisivulleni (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf). Tälläkin viikolla kolme ihmistä on kiittänyt siitä.

Ehkä tässä olisi muillekin opittavaa. Yhteiskunta laittaa lonkkaleikkaukseen 10000-15000 euroa ja antaa 20 minuuttia tylyä ohjausta suttuisilla papereilla, joista ei saa mitään selvää, kuten eräs leikkauksesta toipumassa ollut mies minulle kirjoitti. Sydämistynyt herra oli sentään tekniikan lisensiaatti ja useiden suomalaisten suuryritysten johtotehtävissä toiminut mies.

Kysyinkin lounaspöydässä kollegoiltani, että pitäisiköhän jonkun analysoida tiedontarpeita potentiaalisten asiakkaiden näkökulmista eikä vain tutkimuksen, ”yhteiskunnan” tai organisaatioiden näkökulmista? Aika vaiteliasta porukkaahan me sitten olimme… ehkä siitäkin lähti jotain itämään.

Urheiluhistorioitsijoiden kanssa käsitteiden ja nostalgiankin maailmoissa

Jyväskylässä järjestettiin myös Suomen urheiluhistoriallisen seuran seminaari 8.5. Seura on ollut yli kaksikymmenvuotisen historiansa aikana varsin aktiivinen, vaikka itse olen ollut perustajajäsenenä erittäinkin passiivinen. Oli siis aika osallistua.

Otsikkoni oli Liikunta – urheilun nurja puoli?! Otsikkoon sysäyksen antoi järjestäjien kutsu, jossa kehotettiin esittäjiä keskittymään urheilun nurjaan puoleen. He tarkoittivat varmaan jotain muuta, mutta käsitetutkimukseni kautta minulla on paljonkin argumentteja sen puolesta, että liikunta on itse asiassa tänä päivänä se urheilun nurja puoli.

Liikunta voi käsitteenä ja käytäntönä olla ongelma jopa itselleen liikkumiselle. Tästä lisää tästä: Tiihonen_SUHS080515_tiedote).

Hauskaa seminaarissa oli sekin, että Turun yliopiston historian, taiteen ja kulttuurin laitokselta meitä oli kolme esiintyjää, mutta huomasimme vasta seminaaripaikalla, että kotipesämme on nyt tosiaan samalla laitoksella, vaikka yksi työskentelee Porissa, yksi Jyväskylässä ja yksi Vantaalla.

Junassa kommentoin kollegoitteni Maria Rantala ja Riikka Turtiainen mainioita esityksiä ehkä hiukan ”huru-ukkotyyliin”, mutta kuitenkin akateemisintellektuaalisia perinteitä noudattaen. Ehkä tästäkin yhteistyöstä syntyy jatkossa jotakin jännää… (Ei siellä pikku hiirulaisiin törmää)

Toipumista kevätflunssasta – liikunnan voi korvata kulttuurilla

Toukokuu toi minulle mukanaan myös kevätflunssan, joka olikin tavallista rajumpi. Se vei voimat ja sai aikaan voimakkaita nivelsärkyjä, normaalien kurkkukipujen ja liman lisäksi. Kuumettahan minuun ei tule juuri koskaan. Yleensä tällaiset kestävät muutaman päivän, mutta nyt ymmärsin, että oli syytä toipua kunnolla.

Oli pakko vältellä liikkumista, vaikka petipotilas en ollutkaan. Se oli raskasta, kun luonto oli kauneimmillaan. Päätin kuitenkin toipua kunnolla, sillä kevättalvella tein parikin kertaa sen virheen, että läksin liikkumaan liian aikaisin. Flunssat pitkittyivät.

Hyvinvointia toivat onneksi kulttuuririennot eli kuoro-, vapaaehtois- ja tanssitapahtumat, joissa sain olla mukana seuraamassa paikallisen Vivace-kuoron konserttia ja järjestämässä perinteistä kukkafestaria. Tyttäremme aikuisbalettiharjoittelu Lappeenrannassa päättyi myös tanssiopiston hienoon kevätgaalaan, jossa eri-ikäiset ja eritasoiset ryhmät esittivät upeita tanssinumeroitaan.

Kulttuuriharrastuksista osa muuten lisää elinikää enemmän kuin liikunta tai muut normaalisti terveellisenä pidetyt elintavat. Selitys miesten osalta lienee osaltaan se, että kulttuuri- ja taideharrastusten parissa viihtyvät miehet eivät elä kovin riskialttiisti eivätkä joudu väkivaltaisiin tilanteisiin. Toinen – tärkeämpi – syy lienee se, että kulttuurista saa elämään erilaisia merkityksiä.

Kipeänäkin olen käynyt kykyjeni mukaan Gymnaestrada-harkoissa (http://www.gymnaestrada.fi/). Esiintymistä siellä voineekin pitää enemmän kulttuurin harjoittamisena kuin liikuntana… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1439147529723581/?pnref=story)

Riittävä lepo flunssan jälkeen antanee lisävoimia harjoitella tuleviin koitoksiin. Kulttuuriharrastuksistahan syntyy aina jotakin hauskaa – uusia esityksiä tai ainakin uusia ideoita esityksiin. Kuorokonsertissakin kehitin syntymäpäiväjuhlakonseptin kuoron kera…

Futiskauden ja –uran alkuja

Jottei unohdettaisi myöskään futisisän ja –vaarin toukokuuta, niin on tietenkin mainittava kevätkauden tuttu harrastus: kakkosdivarijalkapallo ja nyt myös pikkujättiliiga reilun 20 vuoden tauon jälkeen. Facebookissa olenkin jakanut jo upeita fiiliksiäni kenttien reunoilta. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1433548436950157/?pnref=story)

Toukokuun pelit antavat aina jonkinlaista suuntaa koko futiskesälle, josta tullee taas aika aktiivinen ja jännittävä. Joukkueiden ja sarjojen lisäksi jännitettävä ovat tietysti itselle tutut pelaajat – osa jo konkareita, osa junioreita ja muutama vasta-alkaja. Koko pelaajan polku on siis nähtävänä. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1434457326859268/?pnref=story)

Vähän olen yrittänyt tukea naisjalkapalloakin. Sekin on jännittävä lisä tässä sopassa. Ehkä siitä joskus enemmänkin. Ituja on oikein hyvään futiskauteen…

Ja sitten vakavampiin aiheisiin…

Toukokuussakin pari läheistä ihmistä siirtyi tästä ajasta ikuisuuteen. Lasten suru on koskettanut kovasti, kun toinen vanhemmista on lähtenyt aivan liian aikaisin heitä tukemasta. (https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1434456243526043&set=pcb.1434456426859358&type=1&theater) ja (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/04/Satunnainen_matkailija_huhti2015.pdf).

Vakava on myös yhteiskuntamme tila, jota on koko kuun ajan yritetty parantaa hallitusneuvottelujen avulla. Vielä on aivan liian aikaista sanoa, mitkä siemenet tästä työstä jäävät elämään ja mitä vaikutuksia niillä on meidän elämäämme.

Kovin paljon kuitenkin puhutaan käsitteillä, joiden konkretisointi yksittäisen ihmisen elämään on joko oikeasti vaikeaa tai siitä tehdään sellaista epämääräisillä käsitteillä. Joskus kuitenkin tuntuu, että vastauksia haetaan kovin mustavalkoisesti. Asiat eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti vain jotain (ks. myös: https://www.miksiliikun.fi/2015/03/17/onko-reilupeili-myos-reilu-peli/).

Olkoon tästä esimerkkinä antamani vastaus Reilun peilin kysymykseen siitä, pitääkö tyttöjen ja poikien liikuntatunnit olla erikseen?

Liikunnan opetuksen tavoitteena on opettaa erilaisia liikunnallisia taitoja, joita tarvitaan tasapainoiseksi ihmiseksi kasvamisessa. Yhteisten liikuntatuntien hyvinä puolina voi pitää erilaisten ihmisten kanssa oppimista, jolloin kummatkin sukupuolet voivat oppia jotain toisen sukupuolen perinteisiltä vahvuusalueilta liikunnassa ja urheilussa. Tämä voi johtaa monipuolisiin liikuntataitoihin ja myös monipuoliseen liikunnan harrastamiseen. Samalla edistetään sukupuolten keskeistä ja sisäistä tasa-arvoa, kun tytöt ja pojat toimivat yhdessä ja oppilaat saavat opetusta myös eri sukupuolta olevilta opettajiltaan. Käytännössä sekatunnit voivat kuitenkin kääntyä täysin päinvastaisia tavoitteita toteuttaviksi: tytöt kokevat jäävänsä poikien jalkoihin pallopeleissä ja voimalajeissa ja pojat tuntevat itsensä kömpelöiksi ja rytmitajuttomiksi. Hyvät ja huonot liikkujat erottautunevat yhtä lailla sekaryhmissä kuin erillisissä ryhmissäkin. Koulun tehtävänä on kasvatus ja oppilaiden tavoitteena on oppia taitoja ja suhtautumistapoja, joilla pärjää tulevaisuuden maailmassa. Ratkaisuksi ei siis riitä yhteisten liikuntatuntien käyttöönotto – tuskin yhteiskunnassa edelleenkin näkyvä sukupuolittunut epätasa-arvo, joka ilmenee sekä tiettyjen naisten että tiettyjen miesten tasa-arvo-ongelmina, johtuu pelkästään tyttöjen ja poikien erillisistä liikuntatunneista. Itse opettaisin tiettyjä asioita sekaryhmissä ja toisia sukupuolen tai jonkun muun seikan mukaisissa ryhmissä ottaen huomioon oppilaiden iän ja luokkien/ryhmien kasvuprosessin tilan. Ryhmä- ja opettajajärjestelyjenhän tulee edesauttaa yksittäisen oppilaan ja myös opetettavan ryhmän oppimista ja monipuolisten kasvatustavoitteiden saavuttamista. Kasvattavia liikunta- ja urheilukokemuksia saa todennäköisesti nykyistä enemmän, jos liikuntatunneilla saa liikkua ja urheilla erilaisten ihmisten kanssa ja erilaisten opettajien ohjaamana.

Yhtä lailla voi ihmetellä sitä, mitä on leikki – niin kuin teimme juuri ilmestyneessä videoklipissä muutamien asiantuntijoiden voimin (https://www.youtube.com/watch?v=bDBLp924YoI&sns=fb)

Ja työura- tai tehokkuuskeskusteluunkin voi tuoda aika erilaisen näkökulman kuin mitä hallitusneuvotteluissa on kuultu. Entä jos elämänkulkunäkökulmat otettaisiin vakavasti ja ajateltaisiin tehokkuutta ja työn hintaa myös sen työn kautta, mitä ihmiset tekevät läheistensä ja yhteisöjensä hyväksi eri elämänvaiheissaan ja palkkatyön lisäksi, kuten tein Mielenterveyslehden (http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveysseura/julkaisut/mielenterveys-lehti) kolumnissani Ikämiehen tulevaisuusennuste.

Ituja näkyi

myös istuttamissani Lapin puikulaperunoissa. Niiden osalta en enää paljon pysty tekemään, mutta moniin muihin maahan pantuihin siemeniin minullakin on jonkinlainen valta vaikuttaa. Se on maanviljelijän taitoa, että osaa kastella ja ravita ituja juuri oikealla hetkellä ja juuri sopivalla tavalla.

Ja silti on luotettava niihin ituihin itseensä…

Kuukauden mittainen bloggaamispaasto tällä omalla sivullani on nyt takana. On hyvä olla sanomatta/kirjoittamatta mitään, jos ei ole mitään erityistä sanottavaa.

Taitavat bloggarit ja kolumnistit tekevät toki Tikustakin asiaa. Vähemmän taitavat joutuvat kertomaan pelkästään Takusta. Nyt some-aikakautena kai pitäisi muokata sanontojakin, “joka nykyisyyttä muistelee, sitä takulla silmään!” Ilmankos silmiä niin rähmiikin…

Bloggaaminen on luonteeltaan sellaista, että siinä saa sekä tikun että takun silmilleen – menneisyyttä ja nykyisyyttähän näissä luotaillaan oman vaatimattoman – paremmin sanottuna ainutkertaisen – kokemuksen kautta.

Kirjoittamattomuuteni ei muuten kerro tapahtumattomuudesta. Päinvastoin: maalis-huhtikuun aikana tapahtui asioita, joita en ole kyennyt vielä kunnolla sulattamaan.

Maailmalla ja Suomen politiikassa on ollut vilkas kevät. Monet meistä joutunevat asemoimaan itseään tai ainakin ajatuksiaan uuteen uskoon. Kovin vahvoja näkemyksiä Suomen, EU:n tai muun maailman  tulevaisuudesta en ainakaan itse uskaltaisi heitellä.

Henkilökohtaisessa elämässäni katse oli kääntyneenä enemmän menneisyyteen. Monenlaista inventaariota on toki käynnissä edelleen. Useampi huone odottaa tavaroiden, kirjojen, papereiden ja muiden tarpeellisten ja tarpeettomien asioiden läpikäyntiä.

Maalis-huhtikuussa kiertelin vähän siellä sun täällä Suomessakin. Kuvallisia jälkiä satunnaisen matkailijan jäljiltä löytyy tästä liitteestä.  Satunnainen_matkailija_huhti2015. Tässä taas on muita “miksi liikun” -teemaan liittyviä jälkiä reittini varrelta:

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1427432691805

http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/identiteettikokemukset-liikunnassa-ja-urheilussa-rakentamista-ja-jalleenrakentamista

http://www.sport.fi/arvot-ja-vastuullisuus/reilu-peili/urheilukansa/onko-seuratoiminnan-yhteisollinen-ydin-hamartynyt-laatuajattelun-ja-ammattimaistumisen-myota-vastaukset

Nyt on kuitenkin aika suunnata uuteen tutkimustehtäväänkin, josta raportoin myöhemmin. Ja vaikka kirjoittamispaastoja on hyvä harjoittaa, niin yhtä en jätä. Liikkumaan on päästävä!

Onneksi huhtikuu oli tähän mennessä liikunnallisin tämän vuoden kuukausista. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesän liikuntakokemuksia – ehkä myös urheilukoetuksia…

Tässä kuvassa olen Ylläksellä Pyhätunturin takalenkillä. Lämmintä oli melkein kymmenen astetta eli yhtä aikaa valtavan upeaa ja raskasta. Liikkujan normielämää siis.

Ja jos et liiku, niin miksi et?

Oletetaan, että liikkuminen tai liikunnan harrastaminen olisi jossakin kuvitteellisessa maassa nostettu yhteiskuntapolitiikan keskeiseksi kysymykseksi. Miten siellä väestön liikuntaa mahdettaisiin edistää?

Varmaan siellä rakennettaisiin liikunnalle hyvät olosuhteet. Olisi helppoa ja halpaa kävellä, juosta, pyöräillä ja talvella hiihtää sekä käydä kuntosaleilla tai uimassa. Kevyen liikenteen väyliä ja ulkoilureittejä olisi joka puolella. Lihaskuntoa voisi kohottaa sinne tänne sijoitettujen laitteiden avulla.

Siinä ihanneyhteiskunnassa harjoitettaisiin liikunnallisia leikkejä ja pelejä päiväkodeissa ja kouluissa. Erittäin korkeasti koulutetut ammattilaiset opettaisivat kaikkia mahdollisia liikuntamuotoja peruskouluissa ja lukioissa. Korkeakouluopiskelijoilla olisi hyvät mahdollisuudet monipuoliseen liikkumiseen.

Aikuisten olisi mahdollista saada hyvää ohjausta koulutetuilta asiantuntijoilta kohtuuhintaan yksityisiltä, korkeatasoisilta palveluntarjoajilta. Liikuntaa voisi harrastaa upeissa olosuhteissa, hyvässä seurassa ja liikunnan lisäksi olisi mahdollista saada kuntotestauspalvelua.

Arkiliikunnan edellytykset olisivat mainiot, sillä työmatkat saattaisi pyöräillä, luonnossa, puistoissa, leikki- ja urheilukentillä saattoi liikkua ilmaiseksi ja monilla oli myös piha ja puutarha, jossa voi puuhastella liikunnallisesti.

Ikäihmiset saattaisivat käyttää samoja palveluja muiden kanssa, mutta heille olisi tarjolla myös sovellettua liikuntaa ja erityisiä ulkoiluystäviä. Aikuisurheilun piirissä kaikki 30-110-vuotiaat voisivat kilpailla tasa-arvoisesti yhdessä.

Erityistukea tarvitseville olisi korkeasti koulutettuja erityisliikunnan opettajia ja ohjaajia niin kouluissa kuin eri järjestöissäkin. Vammaisurheilu olisi myös suosittua.

Kaiken lisäksi urheiluseuroissa ja erilaisissa järjestöissä urheilisi ja liikkuisi satoja tuhansia lapsia, nuoria ja aikuisia. Valmentajat olisivat joko ammatti- tai järjestökoulutuksen saaneita eri lajien osaajia ja intohimoisia kehittäjiä.

Vanhemmat tukisivat pyyteettömästi lastensa harrastamista osallistumalla aktiivisesti seuratoimintaan, mutta myös asenteillaan ja rahoillaan. Fanit kannustaisivat urheilijoita ja yritykset tukisivat seuroja rahallisesti. Menestyvä nuori olisi arvostettu jäsen yhteisössään. Heitä palkittaisiin monin tavoin.

Kunnat ja valtio tukisivat verotulojen ja esimerkiksi rahapelituottojen avulla liikunnan harrastamista rakentamalla esimerkiksi lähiliikuntapaikkoja, urheiluolosuhteita ja kevyen liikenteen väyliä. Myös järjestöt saisivat tukea väestön liikuttamiseen.

Julkisen tuen avulla pyöritettäisiin kymmeniä liikunnan koulutuskeskuksia ja urheiluakatemioita eri puolilla maata. Näissä olisi runsaasti liikunnan ja urheilun ammattilaisia töissä.

Tuossa maassa satsattaisiin liikuntatieteisiin ja –tutkimukseen sekä tiedonvälitykseen erityisen paljon.

Siinä ihanneyhteiskunnassa myös lääkärit ja muut terveys- ja hyvinvointisektorin ammattilaiset olisivat loistavasti tiedostaneet liikunnan positiiviset vaikutukset terveyteen ja hyvinvointiin. Sairauksia ehkäistäisiin ja parannettaisiinkin liikunnan avulla.

Media täyttyisi liikuntaa ja urheilua koskevista ohjelmista, tiedosta ja kampanjoista. Kaikki tuntisivat niin maailman urheilutähdet kuin takapihojen liikuntasankarit.

Tuo maa olisi maailman liikkuvin urheilukansa ja sen tietäisi jokainen maan asukas.

***

Valitettavasti kyse on utopiasta, sillä jos tuo kaikki olisi totta jossakin maailman maassa, niin siellä kaikki harrastaisivat liikuntaa.

Liikkuminen olisi jokaiselle tärkeä kokemus ja he ymmärtäisivät sen suuren merkityksen niin itselleen, lähiyhteisölleen kuin koko kansakunnalle.

Suomessa, tässä laman kourissa kärvistelevässä liikuntakulttuuriltaan matalassa maassa, ei voida uneksiakaan edellä mainituista asioista.

Tulevaisuus näyttää vielä huonommalta – tuskin kykenemme stadioniamme korjaamaan, sote-uudistusta tekemään, soitamme suojelemaan.

Puhumattakaan väestön liikuttamisesta, josta leikattaneen yhdessä kehitysyhteistyö- ja tutkimusmäärärahojen kanssa yhdessä.

Tällaisessa kansakunnan kannalta ankarassa tilanteessa on pakko katsoa peiliin ja kysyä, mitä juuri sinä – niin sinä siellä – voisit tehdä maasi hyväksi.

Voisitko pistää töppöstä toisen eteen, kelata asioita yhdessä fillarisi kanssa ja nostaa tukien lisäksi vaikka kahvakuulaa? No, tämä on nyt tietysti utopiaa tämäkin.

Ehkä kuitenkin voisit kysyä itseltäsi – miksi liikkuisit? Rohkaistuisit hetkeksi pohtimaan asiaa ihan itsekkäistä syistä tai vaikka älyäsi harjoittaaksesi. Pelottavaahan se on, itsearviointi voi antaa yllättäviä tuloksia.

Tämä juttu on syytä päättää tähän – loppu on omissa käsissäsi. Jos et tee kysymystä, et tule tietämään vastaustakaan.

Uimahalli ei ui, pyörä ei kelaa, suksi ei luista, puntti ei nouse, pallo ei lennä, jalka ei nouse ellei se kokemus ole sinulle merkityksellinen.

Miksi se olisi – on hyvä kysymys. Vain sinä voit siihen vastata.

***

Näiltä sivuilta löytyy runsaasti erilaisia vastauksia kysymykseen miksi liikun tai miksi sinä liikkuisit? Ei ole olemassa yhtä kaikille sopivaa vastausta, vaan jokaiselle omansa. Sivujen tarkoituksena on jakaa tutkimuksissa, kehityshankkeissa ja asiantuntijatehtävissä syntynyttä tietämystä asiasta.

ReiluPeili on raati, johon Valo ry ja Olympiakomitea ovat viime vuoden alusta lähtien pyytäneet noin sadan hengen (kokemus)asiantuntijaraadilta vastauksia moniin ajankohtaisiin liikunta- ja urheilumaailmaa askarruttaneisiin kysymyksiin.

Vastauksista on tehty kooste kyllä, ei, en osaa sanoa -vastauksista prosenttijakautumineen. Vastauksista on myös koottu artikkeli ja jokaisen raatilaisen henkilölökohtaiset vastaukset ovat olleet näkyvissä myös www.sport.fi –sivulla.

Muistutukseksi tässä alla omat vastaukseni viime vuoden kysymyksiin.

Reilu Peili 2014: Reilu Peili heijastaa urheilun arvokeskustelua tässä ja nyt. Kuukausittain noin sadan vaikuttajan raati ottaa kantaa johonkin ajankohtaiseen liikuntaa tai urheilua koskevaan kysymykseen. (http://www.sport.fi/arvokeskustelu/reilu-peili).

Kysymys nro 1: Voiko urheilukilpailu olla poliittisen kannanoton paikka?

“Kyllä voi, mutta kannanottajan on tarkasti mietittävä, ketä/mitä vastaan tai kenen/minkä puolesta kantaa ottaa. Kannanoton muoto ja ajankohta on myös tarkkaan harkittava. Valtio, urheilujärjestöt, media, urheilijat ja seuraajat ovat myös hyvin erilaisia kannanottajia eivätkä niiden vaikuttamiskeinot ole samanlaisia muodoiltaan eivätkä painoarvoltaan. Nykyaikana poliittisen vaikuttajan pitää olla sekä fiksu että aito, sillä hyvänkin asian ajaminen voi kääntyä itseään vastaan.”
Arto Tiihonen, liikuntasosiologi

Kysymys nro 2: Tulisiko urheilutapahtumien olla täysin alkoholista vapaita?

“Kyllä tietyin ehdoin. Idealistina sanon, että alkoholia ja urheilua ei saa yhdistetää toisiinsa urheilutapahtumissa. Realistina odotan, että yhä useampi seura ottaa kokonaan absolutistin kannan alkoholin myymiseen ja mainostamiseen. Kohtuullisuuden kannattajana ilahdun, jos koukussa olevat seurat pystyvät pitämään tipattomia otteluita, katsomoita tai kausia. Alkoholittomuus voi olla kilpailuvaltti yleisön, harrastajien ja tukijoiden suuntaan.”
Arto Tiihonen, liikuntasosiologi ja –blogisti

Kysymys nro 3: Onko lasten ja nuorten harrastamisen hinta urheiluseurassa noussut kynnykseksi liian monessa lajissa?“

Todennäköisesti on, mutta samankin urheilulajin sisällä on kalliimpaa ja edullisempaa harrastamista riippuen harrastamisen tasosta, intensiteetistä ja paikkakunnastakin. Tietyt lajit ovat tosin kaikilla tasoilla harrastettuna kalliimpia kuin toiset. Urheiluseuroissa voi kuitenkin harrastaa myös edullisesti – ja mikä olisi vapaaehtoisjärjestelmää halvempi vaihtoehto? Urheilulajinäkökulma vääristää tilannetta, sillä ikävämpää on, että osalle perheitä lähes kaikki harrastukset ovat liian kalliita. Mutta ikävintä on, että kaikissa perheissä ei ymmärretä harrastamisen merkitystä, vaikka olisi varaakin. Reilua olisi, että järjestöt rakentaisivat yhteiskunnan, jossa harrastamisen arvo ymmärrettäisiin ja kaikille taattaisiin mahdollisuus harrastamiseen. Osaa meistä voisi vähän pakottaakin…”
Arto Tiihonen, FT, liikuntasosiologi ja -blogisti / www.miksiliikun.fi

Kysymys nro 4: Mikä on sinun lupauksesi tasa-arvon edistämiseksi liikunnassa ja urheilussa?

“Lupaan ohjata ilmaiseksi naisen ja miehen yhdessä tekemän väitöskirjan tai muun opinnäytetyön, jossa pyritään rakentamaan sukupuolisensitiivistä otetta liikuntaan, urheilemiseen, ohjaukseen tai valmentamiseen. Lupaan mentoroida sekä kahta jalkapalloilijaa että jalkapallovalmentajaa samalla vertaisoppimisen periaatteella – haastan mukaan myös naispuolisen mentorin. Lupaan myös luennoida ja kouluttaa liikunta- ja urheiluorganisaatioita aihealueesta kovalla hinnalla, jotta tasavertaisuuskysymyksiä opittaisiin arvostamaan. Sukupuolten keskinäinen ymmärrys ja kunnioitus lisääntyvät, kun naiset pelaavat jalkapalloa tai jääkiekkoa. Miestenkin tulisi oppia ymmärtämään ja arvostamaan naisten urheilua. Haastankin miehet mukaan (nais)joukkuevoimistelun harrastajiksi. Itse lupaan harjoituttaa itseni vuoden 2015 Gymnaestradaan voimistelijaksi. Täytetään olympiastadion miehillä – ei se tämän kummempaa ole! https://www.facebook.com/video/video.php?v=616304858399324, Videolla OVon Quut-ryhmä.”
Arto Tiihonen, FT, liikuntasosiologi ja -blogisti / www.miksiliikun.fi

Kysymys nro 5: Onko väliä, kuka rahoittaa suomalaista urheilua?

(Kyllä) “Ideaalimaailmassa valtion tuki urheilulle tulee verovaroin kerätyistä budjettivaroista. Tällöin eduskunta päättäisi urheilun, mutta myös liikunnan, nuorisotyön ja kulttuurin merkityksestä riippumatta Veikkauksen tuotoista. Eettisesti ja poliittisesti nykyinen järjestelmä ei ole paras mahdollinen. Luulen, että budjettirahoitus lisäisi urheilun tai ainakin liikunnan rahoitusta nykyisestä. Niin vahvat näytöt liikunnan kuin myös kulttuurin ja vapaaehtoistoiminnan moninaisista hyödyistä on. Kansalaiskeskustelu liikuntakulttuurin merkityksestä ja urheilun edistämisestä on tärkeämpää kuin rahapeliyhtiöiden vertailu…”
Arto Tiihonen, FT, liikuntasosiologi ja -blogisti / www.miksiliikun.fi

Kysymys: Miten lupauksesi kohteena ollut asia on edennyt? Mitä lupauksellesi kuuluu? (nro 4)

”Kiitos kysymästä. Hyvä, että lupausten toteutumista seurataan. Aloitan helpoimmasta: miesten ohjelma nähdään Gymnaestradassa ja näkyy myös tässä Svolin gaalassa esitettynä http://areena.yle.fi/tv/2283637/. Se paranee vielä kesään mennessä, senkin voin luvata! Muut lupaukseni ovat edelleen voimassa, vaikka kukaan ei olekaan vielä ilmoittautunut ohjattavakseni, mentoroitavakseni tai koulutettavakseni. Ohjaan kyllä useitakin opinnäytetöitä, joissa sukupuolinäkökulma on jossain määrin mukana. Myös mentorointikysymys on edennyt jonkin verran, sillä olen ollut mukana pienellä panoksellani kehittämässä sukupuolten tasa-arvoa lisäävää mentorointiohjelmaa. Yritän itsekin olla jatkossa aktiivisempi markkinoidakseni tekemiäni lupauksia. Reilu Peilin lukijat voivat myös rohkeasti olla yhteydessä – vitsinä heitetty kova hinta koulutuksillekin on neuvoteltavissa…”
Arto Tiihonen, www.miksiliikun.fi

Reilu peli?

Nyt maaliskuussa 2015 ReiluPeili kysyy: Mikä merkitys liikkeen lisäämisellä on Suomen tulevaisuudelle?

Ennen kuin pohdin omaa vastaustani, niin mietin hiukan raatilaisen, mutta myös järjestäjien ja liikuntakulttuurin näkökulmista tätä ReiluPeili –konseptia. Konseptia on nyt hiukan muutettu – mukaan on otettu kaikille avoin vastausmahdollisuus. Järjestäjien taholta kuitenkin vakuutetaan, että raadin painoarvo ei laske, koska vain meidän mielipiteemme vaikuttavat työstettävän artikkelin sisältöön.

ReiluPeilin ideahan otettiin todennäköisesti Hesarin samankaltaisesta raadista, joka on viime aikoina tosin toiminut paljon laiskemmin kuin aiemmin. Hesarissahan raatilaisten näkemykset saivat varman valtakunnallisen näkyvyyden ja jotkut mielipiteet aiheuttivat vähän keskusteluakin.

ReiluPeili ei kuitenkaan ole tarjonnut läheskään samanlaista julkisuutta sen enempää mielipiteille kuin raatilaisillekaan. Olisikin kiva tietää, onko näitä tehtyjä artikkeleita tai monesti aika osuvia vastauksia siteerattu missään muualla kuin ReiluPeili-artikkelissa tai em. nettisivulla. Itse en ole niihin törmännyt.

Järjestöjen ja laajemmin liikunta- ja urheilupolitiikan näkökulmasta kuvittelisin, että ReiluPeili –raadin anti järjestöille olisi varsin suuri – nehän saavat aivan ilmaiseksi perusteltuja ja tiiviitä vastauksia varsin visaisiin kysymyksiin. Tämä olisi sekä kansalaisten että raatilaistenkin mielestä tärkeä tieto; onko näistä kysymyksistä (nekin ovat toki tärkeitä) ja raatilaisten vastauksista ollut jotain hyötyä heidän toiminnalleen?

Mielenkiintoista – ja eettisestikin tärkeää – olisi tietää, minkälaisia linjoja raatilaisten vastausten perusteella on otettu järjestöissä. Mitä mielipiteitä ja kenen näkökulmia on kuunneltu liikunta- ja urheilupolitiikkaa tehtäessä? Aika vähän villoja tällaisen asiantuntijajoukon mobilisointi saa aikaan, jos se jää vain yhden koostetun artikkelin varaan.

Konseptia tulisikin mielestäni kehittää ainakin tähän suuntaan eli kansalaisten ja raatilaistenkin tulisi tietää paremmin, miten tätä tietovarantoa käytetään järjestöissä ja miten julkisuutta käytetään hyväksi kansalaiskeskustelun lisäämiseksi tai sen käynnistämiseksi? Onko vaikutettu lainsäädäntöön tai vaikkapa järjestöjen toimintatapoihin?

Tätä avoimen tiedonvälityksen ja tasa-arvoisen vuorovaikutuksen aikaa kun eletään, niin kiva olisi, että Valon ja OK:n johto osallistuisi itse aktiivisesti julkiseen keskusteluun liikuntakulttuurin tulevaisuudesta. ReiluPeili-raati on ainakin omalta osaltaan antanut sisältöaineksia tällaiseen keskusteluun vastaamalla ahkerasti näihin aika problemaattisiinkin kysymyksiin.

Kiinnostaisi siis tietää, miten tätä raatilaisten asiantuntemusta on konkreettisesti käytetty tai miten sitä aiotaan käyttää hyödyksi?

Ja sitten itse kysymykseen: Mikä merkitys liikkeen lisäämisellä on Suomen tulevaisuudelle?

Huhhuh! Aikamoinen kysymys, joka ei todellakaan ole helppo nakki. Käsitteitä ja liikkumisen merkityksiä viime aikoina tutkineena ja pohtineena aloitan seikoista, jotka pistivät varmaankin ajatuksella muotoillussa kysymyksessä silmääni. Ilman käsitteiden ymmärtämistä ei vastaustakaan voi antaa.

Ensimmäinen huomio: kysymyksessä käytetään termiä liike – ei siis liikunta, urheilu tai edes liikkuminen, vaan liike.

Käsitevalinta ei liene vahinko, sillä liikkuminen ja liikunta ovat tietysti liikettä ja järjestöt itse ovat osa kansanliikettä ja kansanliike itsessään. Jokin osa urheilusta on myös liikemiesten käsissä. Suomen tulevaisuudenkin voi katsoa olevan liikkeessä, vaikka suuntaa onkin vaikea tietää. Ehkä tässä kysymyksessä haetaan myös tälle liikkeelle suuntaa?

Liikkeen lisäämisellä tarkoitettaneen taas sekä yksilöiden liikkumisen, väestön liikunnan että kansanliikkeen eli vapaaehtoistoiminnan lisäämistä. Ja miksei siis esimerkiksi liikuntaan ja urheiluun keskittyvien yritysten liikevaihdon lisäämistä. Kansantalouskin hyötyisi lisääntyvästä liikkeestä eli yksilön liike saisi aikaan monenlaista liiketttä.

Otsikossa rajataan liikkeen lisäämisen merkitys vain Suomen tulevaisuudelle, vaikka joku tietysti kuvittelisi senkin olevan melkoisen iso haaste. Suomen tulevaisuus on kuitenkin kiinni ainakin Euroopan (EU:n), Venäjän ja NATO:n tulevaisuudesta – liikuntakulttuurissa myös kansainvälisten urheilujärjestöjen ja mediayhtiöiden tulevaisuudesta.

Tässä vaiheessa en malta olla puuttumatta saatekirjeessä olleeseen väitteeseen – tai tosiasiaksi kuviteltuun seikkaan – jonka mukaan ”motiivi liikkumiseen syntyy henkilökohtaiseen tunteen ja hyvän fiiliksen kautta”. Liikuntasosiologina en allekirjoita väitettä, jossa ”liikkeen merkitykset” ovat erillisiä henkilökohtaisista tunteista ja fiiliksistä – mikä muuten on tunteen ja fiiliksen ero?

Jos näin olisi, ei olisi mieltä yrittää vastata pääkysymykseen ainakaan yksilön kannalta eli vaikka liikkeellä ja sen lisäämisellä olisi yksilölle miten suuri merkitys, niin se ei ikään kuin olisi osa Suomen tulevaisuutta, joka rakentuu muista merkityksistä?

Elämys(kokemus)yhteiskunta, jossa lähes kaikki tuotteet tai toiminnat myydään tai markkinoidaan niiden tarjoamien todellisten tai kuvitteellisten elämysten tai kokemusten avulla ei voi pitää yksilön tunteita irrallisina taloudesta, politiikasta tai muusta Suomen tulevaisuuteen liittyvästä. (ks. myös: http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/elamyksellisyytta-liikunnassa-riittavasti-muttei-liikaa-eika-liian-vahan)

Ehkä ReiluPeilin kysymyksellä haettiinkin sitä perinteistä ”yhteiskunnallista merkitystä”, jota liikunnalle rakennettiin 1990-luvulla useiden asiantuntijajulkaisujen voimin? Valtavaan ponnistukseen nähden prosessi sai aikaan harvinaisen vähän liikettä. Yhtenä syynä varmaan olikin, että niissä liikunnan ja urheilun kokemuksellisuudet ja merkitykset muutettiin hallinnon, talouden ja politiikan kielelle tavoilla, jotka eivät oikeasti puhutelleet ketään.

Mutta mikä Suomi on tässä ReiluPeilin kysymyksessä taustalla? Saatekirjeessä puhutaan megatrendeistä, kasvutoimialoista, innovaatioista, hyvinvointi- ja terveysklusterista, terveydenhoitomenoista jne. Kirjeessä mainitaan myös urheilujärjestöjen valmistelemista hallitusohjelmatavoitteista, joita varten näitä asiantuntijoiden mielipiteitä varmaan kysytäänkin.

Huhhuh ögein. Entä jos kuorolaulusta, kirjallisuudesta, veneenrakennuksesta ja muista terveyttä, hyvinvointia ja taloudellista kasvua lisäävistä harrastuksista kirjoitettaisiin yhtä pompöösillä tavalla – miltä se kuulostaisi?

No, yhtä kököltä (sanottakoon, että tällaisiakin tekstejä jo on). Onneksi niillä kentillä joku kirjoittaisi kriittisen pamfletin, ohjaisi satiirisen näytelmän tai irtisanoutuisi muutoin tavoitteista, jotka likaavat toiminnan ytimen ja jotka syntyvät vain, jos kentällä on vilpitöntä ja rehellistä rakkautta omaan tekemiseen.

En tietenkään ole sitä mieltä, että liikunta ja urheilu ”an sich”, puhtaana ja irrallisena olisi mahdollinen – sellaista ei ole taidekaan. Yhteiskunnallisia merkityksiä ei voi kuitenkaan lätkäistä kuin laastaria liikuntakokemusten päälle.

Kokemuksiin kiinnittyy merkityksiä, joilla on jokin mieli yksilölle ja hänen lähiyhteisölleen tai alakulttuurilleen. Joskus ne ovat samoja kuin yhteiskunnan kehittämiseen tarvittavat asiat – joskus niillä ei ole näihin juuri merkitystä ja joskus ne ovat vastakkaisiakin toisilleen.

Liikkeen lisääminen yksilöiden ja ryhmien liikkumisena on lähes yksiselitteisesti hyvä asia – anoreksia, narsismi tai liiallinen kilpailu ja vertaileminen lienevät negatiivisia ilmiöitä tämänkin liikkeen sisällä.

Kansanliikkeen, vapaaehtoistoiminnan lisääminen, vahvistaminen on sekin varmasti positiivinen asia. Sen sijaan on epäselvää johtaako nykyinen liikunta- ja urheilupolitiikka tämän liikkeen vahvistamiseen. Olisikin enemmän kuin tarpeellista avata järjestöjen ja hallinnon liikunta- ja urheilupoliittiset linjaukset tästä näkökulmasta.

Taloudellisen liikkeen vahvistaminen on sekin liikuntakulttuurissa aika epäselvää ja linjatonta. Miten tuetaan ja kehitetään yksityistä yrittämistä liikuntakulttuurissa tai miten tuetaan liikuntainnovaatioiden vientiä globaaleille markkinoille?

Entä miten liikunta saadaan konkreetisti sisään sosiaali- ja terveyssektorille – ei riitä, että puhutaan abstrakteista säästöistä, jos ei ole konkreetteja toimintatapoja ja niiden tekijöitä. Syrjäytyneiden lasten ja nuorten tai ikäihmisten liikuttaminen ja heidän toimijuutensa vahvistaminen ei onnistu nykyisin keinoin rakentamalla liikuntapaikkoja ja antamalla tukea perinteisille tahoille.

Tai miten meidän loistavat liikuntamahdollisuutemme saadaan edes 80 prosenttiseen käyttöön? Liikuntasaleja, ulkoliikuntapaikkoja, lenkkipolkuja, pyöräilyreittejä ja monia erikoisliikuntapaikkoja hyödynnetään aivan liian alhaisilla käyttöasteilla. Eikö tämä vaatisi aivan toisenlaista politiikkaa)

Stop: tässä ei puhuta politiikkaa, koska vaalit ovat liian lähellä ja meillä kaikilla on varmasti aivan liian negatiivisia kokemuksia politiikasta viime viikkojen ajalta… ?

(Em. aiheista löytyy runsaasti ajateltavaa käsitetutkimuksestani, jossa tarkastelin laajasti niitä käsitteitä, joita liikuntakulttuurin kehittämisessä tarvitaan, ks. http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Sen sijaan tässä tuo minun lyhyt vastaukseni ReiluPeilin kysymykseen:

”Liikkeen lisäämisen merkitys Suomen tulevaisuudelle löytyy juuri niistä merkityksistä, mitä liikkeelle ja sen lisäämiselle annamme. Jos yksilöt löytävät merkityksiä liikkeelleen tyyliin ”kestävyysvajekuntosalitreeni”, ”megatrendicurling”, ”maratonkasvualana”, ”terveysklusterisotevenyttely” tai ”työvoimantarjontasauvakävely”, niin olisihan se hienoa.

Luulen kuitenkin vahvasti, että yksilöt merkityksellistävät liikkeensä ihan muilla tavoilla. Jos urheiluseurat ja kaikki muutkin liikunta-alan toimijat keskittyisivät kuulemaan ihmisten kokemuksia ja siellä heidän kokemusmaailmoissaan syntyviä liikkeen merkityksiä, niin he pystyisivät paljon paremmin lisäämään sitä liikettä kuin miettimällä, miten seuraavalle ”sixpackille” tai ”kolmenkoplalle” tai ”megaclustereille” perustellaan liikkeen merkitystä.”

Tässä myös muiden vastauksia ja niistä koostettu artikkeli. Paljon hyviä näkemyksiä taas hyödynnettäväksi: http://www.sport.fi/arvot-ja-vastuullisuus/reilu-peili/politiikka/muuttuvat-olosuhteet-vaativat-liikkuvaa-yhteiskuntaa ja http://www.sport.fi/arvot-ja-vastuullisuus/reilu-peili/politiikka/mika-merkitys-liikkeen-lisaamisella-on-suomen-tulevaisuudelle-vastaukset

Liikkeen lisäämisen kuvakulmia

Lopuksi lisään liikettä omalla ”liikuntapoliisin” esimerkilläni: kuvasarja viikonlopun ”liikkeistäni” kertonee sekä siitä, miten itse liikun, mutta myös siitä, miten muut liikkuvat…

“Pelaaja-agentti” tarkkailee ikämiesfutareita Puotilassa lauantai-iltapäivänä.

“Liikuntapoliisi” katsastamassa iloista lähiliikuntapaikkaa Vesalassa.

“Liikuntabongari” löytää yhden frisbeegolfarin aamutuimaan Kivikossa.

“Luontoliikkuja” ja “pyöräpartioija” dokumentoi upeita paikkoja pitkin ja poikin itäistä stadia – tunnistatteko paikkoja?

Lisää aiheesta, miten liikettä voidaan lisätä:

Tiihonen A. 2015. Elämyksellisyyttä liikunnassa – riittävästi, muttei liikaa eikä liian vähän (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/elamyksellisyytta-liikunnassa-riittavasti-muttei-liikaa-eika-liian-vahan). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 18.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. He eivät tiedä mitä tekevät… (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/17/he-eivat-tieda-mita-tekevat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kokemusten kirjo. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 26.1. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikkumisvuoteni 2014 kuvin, sanoin ja kuvioin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/15/liikkumisvuoteni-2014-kuvin-sanoin-ja-kuvioin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.1.2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuttamisen ja liikuttumisen vuosikatsaus 2014. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/03/liikuttamisen-ja-liikuttumisen-vuosikatsaus-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.1. 2015.

Tiihonen A. 2014. Miksi liikun – miten liikutan. (https://www.miksiliikun.fi/2014/11/19/miksi-liikun-miten-liikutan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.11.2014.

Tiihonen A. 2014. Liikuntakausi alkaa – tee tavoitteistasi merkityksellisiä (https://www.miksiliikun.fi/2014/09/05/liikuntakausi-alkaa-tee-tavoitteista-merkityksellisia/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.9.2014.

Tiihonen A. 2014. Eettisiä pohdintoja urheilusta ( https://www.miksiliikun.fi/2014/02/04/reilupeili-vastaa-eettisiin-kysymyksiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.1.2014.

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/.)

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. Blogiartikkeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf)

Palonen, Minna; Takala, Katri, Pohjolainen, Pertti & Tiihonen, Arto (2011) Kotona kunnossa – Ikäihmisen toimintakyvyn tukeminen kuntoutuksen keinoin. Käpyrinne ry:n Internet-sivut (http://www.kapyrinne.fi/sites/default/files/tiedostot/Koku-raportti160910%5B1%5D.pdf)

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf).

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Pirnes Esa & Tiihonen Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Tiihonen Arto (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (http://www.etene.fi/c/document_library/get_file?folderId=41970&name=DLFE-1001.pdf)

Tiihonen A (2010) ’Loppukäyttäjät’ kolmannen sektorin hyvinvointipalveluissa. Teoksessa Kolmannella lähteellä. Hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta (Toim. Koivisto, Lehikoinen, Pasanen-Willberg, Ruusuvirta, Saukkonen, Tolvanen, Veikkolainen). Helsinki, Kokos julkaisuja 1, 213-223. (http://www.kolmaslahde.fi/images/stories/kolmannella_lahteella_julkaisu.pdf)

Linkit artikkeleihin löytyvät sivuilta:
https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/JulkaisutAT_2015.pdf
https://www.miksiliikun.fi/yhteystiedot/

Tapio Rautavaaran syntymästä on nyt (8.3.2015) kulunut tasan sata vuotta. Huippu-urheilija, laulaja, näyttelijä – kaikkien tuntema koko kansan Tapsa.

Urheilumuseossa avattiin 6.3.2015 näyttely, joka valottaa Kai Tapio Rautavaaran elämää monelta kantilta. Kävijät voivat jopa laulaa karaokealla Rautavaaran lauluja. Tapsa koskettaa monella tavalla.

Katsoin Peter von Baghin Rautavaaradokumentin viime viikolla uudestaan. Se tehtiin vähän ennen Rautavaaran kuolemaa 25.9.1979, kun Tapio oli vasta 64-vuotias.

Hän vaikutti kuitenkin paljon vanhemmalta, kuten monet muutkin tuon ikäpolven ihmiset tuossa iässä. Kyse on tietenkin vaikutelmasta, joka on syntynyt nuoren miehen silmissä 1970-luvulla, jolloin elettiin ”nuoressa Suomessa”, jossa ikääntyneiden määrä oli nykyaikaan nähden minimaalinen.

Tapsan omakin kokemus toki saattoi olla sama. Rautavaaran näyttelijän ja laulajan urahan kohtasi kulttuurisen ja yhteiskunnallisenkin rakennemuutoksen tosi rajusti 1960-luvun puolivälissä.

Nuorisokulttuuri jyräsi rillumarein ja suomalaisen laulelmakulttuurin ja TV kaatoi elokuvateatterit ja suomalaisen elokuvateollisuuden. Tapsa ei taipunut rokkiin eikä telkkariin. Sellainen vanhentaa ihmisen.

Silti Tapio Rautavaara elää edelleen muistoissamme ja tarinoissamme. Sen huomasin taas perjantaina Urheilumuseossa.

Korjuksen Tapio – 1961 syntynyt keihäänheiton olympiavoittaja – kertoi näyttelyn avauspuheessaan kolmannen linkin hänen ja kaimansa kanssa. Korjuksen mukaan Rautavaaran henki siivitti hänen viimeisen heittonsa Soulissa 1988 voittoon, koska päivä oli sama kuin Rautavaaran kuolinpäivä yhdeksän vuotta aiemmin.

Näin me rakennamme siltoja menneisyyteen ja ammennamme niistä voimia tähän päivään. Näistä syntyy tarinoita, jotka voivat olla parempia kuin totuus itse. Näin muuten kerrotaan itsensä Rautavaaran joskus sanoneen.

Minullakin on pieni henkilökohtainen tarina Kai Tapio Rautavaarasta, vaikka en häntä koskaan tavannut enkä ole sen enempää keihäänheittäjä, laulaja kuin näyttelijäkään. Ja silti se tarina on minulle varsin merkityksellinen.

Äitini passitettiin Mikkelistä maaliskuussa 1960 Helsinkiin naistenklinikalle synnyttämään perheen viidettä lasta. Hänellä oli todettu komplikaatioita, jotka olivat vaarallisia sekä syntyvälle lapselle että hänelle itselleen.

Ennen synnytystä sairaanhoitaja pakotti hänet keksimään syntyvälle lapselle nimet – varmuuden vuoksi tytön ja pojan. Äiti ei ollut ehtinyt asiaa paljon miettiä, sillä hän oli joutunut kokemaan kovia menetettyään yhden lapsistaan muutama kuukausi aiemmin ja tämä uusi lapsi syntyisi myös etuajassa.

Tällaisessa sekavassa tilassa pojan ensimmäiseksi nimeksi valikoitui paikallisen hiihtäjäkuuluisuuden Arto Tiaisen nimi – ja toiseksi äidinkin ihannoiman Tapio Rautavaaran nimi.

Hätäkasteessa sain sitten heti synnyttyäni ”risteikseni” Arton ja Tapion nimet. Kaiken lisäksi syntymäpäiväksikin sattui Tapio Rautavaaran kanssa sama päivä.

Jos kurssikaverini Tapion keihästä siivitti Tapio Rautavaaran kuolinpäivä, niin minä voin sanoa, että koko elämääni on siivittänyt Kai Tapio Rautavaaran synnyinpäivä.

Se ei ole huono tarina sekään.

Tapio Rautavaaran näyttelymainos:

Tapiot samassa kuvassa (kuvatessa Leo Pusan piti olla melkein polvillaan, että 196- ja 169-senttiset saatiin samaan kuvaan).

Luen Jari Tervon kirjaa Revontultentie. Se kertoo Tervon nuoruudesta Rovaniemellä.

Ikätoveri on kohdannut paljon samoja asioita kuin minäkin 700 km etelämpänä. Mekin muutimme uuteen taloon samana vuonna, meidänkin koulussamme käytiin vahvaa poliittista agitaatiota ja jalkapallo oli pikku-Jarillekin tärkeä asia.

Päiväkirjakosketuksissa pohdin lukemiani kirjoja, näkemiäni taidepläjäyksiä, omia ajatuksiani tästä oudosta maailmasta vuoden 2015 alussa.

Liityttyäni facebookiin vuoden alussa hämmästyin sitä, miten vahvasti monet ihmiset osaavat ja uskaltavat ottaa kantaa vaikeisiin asioihin. Itse olen hyvin usein todella ymmälläni siitä, mitä mieltä minun pitäisi olla maailmasta, joka muuttuu ja on muuttunut niin radikaalisti ihan muutaman viime vuoden aikana.

Jotain tästä epätietoisuudesta yritän välittää nyt paperille, vaikka mieluummin tietysti lataisin kivan kissavideon. Ette muuten usko, että meidän Helmi-kisu osasi juuri äsken tiputtaa pöydältä piuhansa ja henkselinsä turhauduttuaan siihen, etten ymmärtänyt hänen mouruamistaan. Viisas kissa halusi päästä ulos!

Harmi, etten ehtinyt kuvaamaan tapahtumaa. Tykkäyksiä olisi varmasti herunut! (tässä tietysti viittaan, vaikka en twiittaakaan, Anna-Stina Nykäsen kolumniin Hesarissa 1.3.2015).

Tammikuun eka viikko 2015

Luin joululahjaksi saamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Pelottava visio, jonka tajusin hetken päästä olevan jo todellisuutta. Iam-laitehan tarkoitti facebookia, johon seuraavalla viikolla liityin tosin pseudonyymin suojassa, etten menettäisi kokonaan minuuttani somemaailmaan. Sen verran onneksi osasin suojata itseäni.

Silti olen samaan aikaan sitä mieltä, että mitä enemmän paljastaa, sitä suojatumpi on. Tämän ymmärsin Mäntyniemessä käydessäni, kun Arajärven Pentti selosti presidenttivaimonsa turvajärjestelyjä. On kaksi vaihtoehtoa eli suojata itsensä asemiesten kanssa jatkuvasti tai ei suojata juuri ollenkaan. Jälkimmäinen tapa oli heidän mukaansa paljon turvallisempi. Miettikääpä sitä.

Pariin omaan juttuuni ujutin Valtosen kirjan nimen, jolla osoitin lukeneisuuttani tai sitten kunnioitustani Finlandia-palkitun kirjan sisällölle, josta pitäisi todella vakavasti puhuakin (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/17/he-eivat-tieda-mita-tekevat/) . Hautautuukohan vakava aihe, kun kirja on jo palkittu – ylistämällä unohdetuksi?

Tammikuun toka viikko 2015

Muistelin Tansanian matkaa viime vuodelta. Järjestelin sekavia tunteitani ja havaintojani kirjoittamalla matkakertomusta ja ajatuksia kehitysyhteistyöstä. Aiheesta julkaistiin kriittinen kirja vähän juttuni jälkeen. En (ole) ehtinyt siihen perehtyä, mutta lehtitietojen mukaan oma lähtökohtani oli oikea. Yritin jutussani vastata tähän kritiikkiin ja löytää ratkaisua tähän ”ei kannettu vesi kaivossa pysy” –problematiikkaan.

Oma pointtini jäi vähän kesken, mutta luulen, että siinä on ”totuuden siemen”. Slogan on nimittäin väärä, jos ajatellaan esimerkiksi kehitysmaa Suomen tilannetta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. ”Kannettu vesi” on nimittäin pysynyt ja se on kaiken lisäksi rakentanut Suomen sellaiseksi kuin se nyt on.

Kovasti ihmettelen sitäkin, miten jotkut opitut asiat, kuten vaikkapa vapaaehtoistoiminta, tavoitteellisuus, toimijuus, olisivat kulttuurisidonnaisia asioita, joita ei voisi oppia. Suomalainen urheiluseuratoiminta on vain reilut sata vuotta vanha perinne, joka tuotiin tänne muualta. Sen ainakin voisi viedä Tansaniaan… Teksti tässä liitteenä – mukana myös hieno kuvasarja matkalta!!! Liikettäkehitykseen_blogi1b

Tammikuun kolmas ja neljäs viikko 2015

Sirpa Kähkösen Graniittimies ja Petri Vartiaisen Isäasentoja olivat yöpöydälläni lukemistona. Kähkösen kuvaus neuvostojen liiton alkutaipaleelta valaisi minulle tuntematonta ajanjaksoa erinomaisesti. En tosin osaa sanoa, oliko Kähkösen kuvaus oikea, koska tietoni ovat rajalliset.

Nostalginen henkeys jonnekin 1960-luvun lapsuusmuistoihin sieltä kuitenkin nousi. Usko tulevaisuuteen ja ylpeällä tavalla nöyrä asenne ihmisiin ja maailmaan. Tuolta jostain 1900-luvun alkupuoliskolta nousee se henki ja eetos, jota ihailen yli kaiken.

Ehkä siinä on sosialistista ihanneyhteiskunnan rakentamisen fiilistä yhdistettynä alistettujen kansanluokkien opittuun nöyryyteen ja kanssasisarten ja –veljien tukemiseen. Lapsena oletin, että niistä aineksista nousee parempi maailma. Oletan edelleen.

Kähkösen kirja tosin päättyy tämän unelman osalta huonosti. Jotenkin samoin on käynyt mies- ja isäunelmalleni, jonka synnytin 1980-luvulla. Vartiaisen oivaltavassa ja surullisen hauskassa kirjassa on oman ikäpolveni miehelle liikaa jo vanhentuneita asenteita. Luulin, että ikäpolveni miehet eivät voi enää paeta miehen roolin taakse siinä, etteivät osallistuneet lasten (varhais)hoitoon ja elämään.

Mutta myönnettävä on; maailma ei muutu niin kuin kuvittelemme. Kun nuori kokoomuspoliitikko Lasse Mäntylä antaa Hesarin isä-poika –jutussa isälleen Jukalle synninpäästön siitä, ettei isä ollut paljon lasten elämässä mukana, niin näen oikeasti punaista.

Lassen mielestä sen ikäpolven miesten ei nyt vain kuulunut hoitaa lapsia! Jukka on muutaman vuoden minua vanhempi – missä maailmassa tuo mies on oikein elänyt? Lapsuuteni kotikaupungissa Mikkelissä…

Eihän se tietysti ole Mikkelin vika eivätkä isien teot myöskään näy lasten tekemisissä. Lassesta näyttää tulleen oikein hyvä mies ja poliitikko, vaikka välillä näyttää, että isällä ja pojalla on kummallakin vähän liian suuret luulot itsestään. Mikkeliläisissä on tuota asennetta yleisemminkin, hyvässä ja pahassa.

Tammikuussa vietimme mekin eräänlaista poika- ja isäjuhlaa, kun kokoonnuimme yhteen juhlistamaan poikamme Jensin valmistumista laborantiksi. Harvoin on kuultu niin lämpimiä ja rehellisiä puheita vanhemmilta, kihlatuilta, kummeilta kuin muiltakin osallistuneilta.

Kähkösen kirjan henki leijaili ympärillämme, sillä nöyrä tulevaisuudenusko oli ainakin itselläni päällimmäisenä tunteena noissa ikimuistoisissa juhlissa.

Vartiaisen kirja helpotti ratkaisuani osallistua vielä kerran mieskeskusteluun, vaikka mielelläni siirtäisin sen jo nuoremmille. Ja yhtäkkiä huomaankin lupautuneeni kirjoittamaan Mielenterveyslehteen kolumneja miesnäkökulmasta, opettamaan Laureaan sosionomeille äijäasennetta sosiaalityöhön, editoimaan vanhan artikkelin uudelleen julkaistavaan kirjaan nuorista miehistä ja kaiken lisäksi urkenin helmikuussa kirjoittamaan spontaanisti aiheesta Perhehoitoliittoonkin, kun silmiini pisti Perhehoitolehdestä liiton ilmiselvä tasa-arvo-ongelma. Perhehoito12015_kommentti2

Jos Vartiainen herätti minut pohtimaan miesten ja isien hidasta muuttumista, niin naisvaltaisten alojen ongelma on päinvastainen – naiset eivät myöskään tajua tasa-arvon merkitystä ”miehittäessään” sotealat oman sukupuolensa edustajilla.

Outoa, etteivät valistuneet ja tasa-arvoiset naiset ole itse tajunneet tätä valtavaa ongelmaa, joka näkyy niin lastensuojelussa, nuorisotyössä kuin aikuisten ja vanhustenkin sosiaalityössä. Ei tämä ole vain palkkakysymys…

Tuloksia nimittäin saadaan, jos niitä halutaan. Olympiakomitean vuosittain järjestämässä valmentajaseminaarissa oli nimittäin ensimmäistä kertaa naisia enemmän kuin miehiä. Tämän muutoksen takana ovat tietysti pääasiassa naiset, mutta kyllä miehetkin ovat tehneet osansa.

Liitteenä aivan mainio paneelikeskustelumuistio ko. seminaarista, jossa mies- ja naisvalmentajat puhuvat upeasti ja inhimillisesti valmentamisesta. Valmentajapaneli_23012015Vieru

Koska tunnen aika hyvin sekä urheilumaailman naiset (miehetkin) ja sotealojen miehet (naisetkin), niin uskallan sanoa, että sotealojen naiset ovat pahempia tasa-arvon vastustajia kuin urheilualojen miehet, kun kyse on omasta alasta. Tosin sotealojen yhä harvemmiksi käyvät miehetkin ovat paljon huonompia omien asioidensa edistäjiä kuin urheilumaailman yhä monilukuisemmat naiset.

Näin ei olisi voinut todeta 1900-luvulla. Jotkut asiat muuttuvat nopeasti ja vähän erikoisiin suuntiin. Soteuudistukseen tarvitaan myös tätä sukupuolinäkökulmaa eikä vain rakenteiden reivaamista. Ja kyllä sekin ihmetyttää, kun niistä pitkään rakennetuista ja paljon puhutuista sotealueista sitten luovutaan tuosta noin vaan…

Realisti kai ajatteleekin, että sairaanhoitopiireistä rakentuu joskus tulevaisuudessa kuntia, jos ja kun niille nyt joudutaan antamaan yli 50% kuntien nykyisistä kuluista. Saadaan sitten se kuntauudistuskin tätä kautta tehtyä. Näin olisi tietysti voinut ajatella jo alunperinkin. Mutta nämä ovat jo melkein niin vaikeita asioita, joita en uskalla ajatellakaan.

Rosa Liksomin Väliaikaisen kanssa olikin virkistävää olla ajattelematta isoja asioita. Pienten ihmisten kyky merkityksellistää vaatimaton, usein surkeakin, elämänsä on uskomaton. Liksomin tarinat ovatkin hyvää terapiaa niille, jotka ajattelevat elämänsä olevan onnetonta, vaikka se onkin kissavideoineen kaikkineen ihan kivaa.

Meidän etuoikeutettujen pitäisikin lukea liksom vuodessa ihan oman suhteellisuustajumme säilyttämisen takia. Ja ihanan pohjoisen kielen…

Helmikuun eka viikko 2015

Juha Seppälän Matka aurinkoon ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja päätyivät kirjastosta mukaani helmikuun alussa. Seppälän yleensä iskevä teksti puuroutui välillä liialliseen epäolennaisten asioiden esittelyihin – välillä putosin kärryiltäkin kokonaan, kun sisäiskertojat vaihtuivat turhan hämärästi suhteessa toisiinsa.

Valtosen ja Seppälän kirjoissa kritisoitiin suomalaista yliopistolaitosta, vaikkakin hiukan eri suunnista. Valtosen amerikkalaisen huippututkijan näkökulmasta suomalainen yliopisto on nukkavieru tieteen kärkipäästä vieraantunut laitos.

Seppälän maaseutuyliopiston professorin painajainen on pienen laitoksen eri paradigmoja käyttävät eri ikäpolvien tutkijat. Kaikki tuntuvat jäävän yksinhiihtäjiksi, kun tiedettä pitäisi tehdä kuin jalkapallojoukkueessa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti taas jotakin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rakenteellista yhdistämistä, jota korkeakouluväki tietysti vastusti ennen kun paperia oli nähtykään.

Jos kerran halutaan suomalaisia tutkimuksen huipulle, miksei tehdä niin kuin urheilussa – pyritään MIT:n kuin NHL:ään tai liitetään Aalto-yliopisto johonkin akateemiseen KHL:ään. Ei HJK:n ja Hongan yhdistämisellä olisi saatu mitään etua huippujalkapallossa eikä Helsingin yliopiston ja Metropolian yhdistämisellä saada sitä huippututkimuksessa.

Seura, yhteisö pakottaa tuloksiin kannustamalla ja luomalla arkisen keskusteluyhteyden toisiin huippuihin. Netti ei siihen kuitenkaan riitä, jos ei ”hengitä” tutkimusilmaa.

Korkeakouluilla on toki muitakin tehtäviä kuin olla ns. huippututkimuksen teossa mukana. Ns. tässä tarkoittaa sitä, että tiede jopa yhdellä tieteenalalla on niin laaja alue, että se mitä nyt pidetään tärkeänä tai ”huippuna” on aina vain yksi mahdollisuus sadoista ”huipuista”.

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhdistämisessä saattaa piillä aivan toinen vaara kuin mitä on ajateltu. Ensinnäkään missään ei enää tehdä kansainvälistä huippua, koska isot laitokset täyttyvät kuitenkin ihmisillä, joista yhä pienemmällä osalla on kansainvälinen huippu tavoitteenaan. Keskinkertaisuus voittaa.

Toisaalta vielä pahempaa voi olla se, että käytännöllisiä ongelmia ei enää opita ratkaisemaan, kun tutkimuskysymykset rakentuvat aiemman tutkimuksen pohjalle, kuten yliopistoissa on tapana. Tulevaisuudessa näissä yhdistelmalaitoksissa tehdään siis paljon kakkosdivaritason tutkimusta, josta ei ole juuri kentälle hyötyä.

No, mikäs minä olen tätä ennustamaan. Lukekaa Valtosta tai vaikka Seppälää tekin…

Helmikuun toka viikko 2015

Lukeminen jäi vähemmälle, viimeistelin liikuntakulttuurin käsitemateriaalia tiedetoimittajille Liikuntakulttuurin_käsitteitä_Tiihonen2015.

Postasin aiheesta myös muutaman blogin ja videoklipin fb-sivulle. Huomasin, miten vaikeaa käsitteitä on ymmärtää. Itselle selittäminenkin on vaikeaa, saati sitten muille. Joskus kuvat tai videoklipit auttavat tilannetta, joskus eivät.

Pohdin myös ankarasti käsitelukutaidon lisäksi keskustelutaitoja ja –halukkuutta. Mitä hyötyä on tehdä tutkimusta tai osallistua keskusteluun mistään aiheesta, jos muilla ei ole halua tai kykyä osallistua siihen? Ja edelleenkin taitaa olla niin, että niillä, joilla on valtaa ja joiden keskustelun avauksia odotetaan, ovat vaiti tai he puhuvat vain kabineteissa.

Sosiaalinen mediakaan ei ole tainnut tuoda tähän muutosta. Twiittaaminen ei ole keskustelua, eikä fb-tykkääminen. Täytyy olla perusteluita ja tilaa eri näkökulmien erittelyyn.

Onneksi Suomessa on Jani Kaaro, joka osaa kirjoittaa perusteltuja esseitä vaikeistakin aiheista. Loukkaannun, siis olen (HS 25.2.2015) otti esiin poliittisen henkilökohtaistamisen, joka Kaaron mukaan johtaa poliitikkojen tai poliittisten tahojen loukkaantumiseen joka taas estää argumentteihin perustuvan keskustelun. Hyvä pointti, vaikkakin myös se, on kritiikille varsin altis.

Liikuntakulttuurin alueella yksi harvoista keskustelun virittäjistä on ollut Liikuntatieteellisen seuran Teijo Pyykkönen, jonka argumentaatio ei ole yhtä hienostunutta kuin Kaaron, mutta usein varsin provosoivaa. Ja silti juuri kukaan ei ole tarttunut syöttiin.

Hyvä kysymys onkin, miksi ei keskustella, vaikka keskustelun avaajiakin on? Yksi syy lienee sekin, että niin Kaaro kuin Pyykkönenkin ovat kuitenkin instituutioidensa suojaamia. Hesarin toimittaja tai Hesarissa vakituisesti kirjoittava etabloituu niin, ettei kovinkaan monella ole kanttia – eikä myöskään samanlaista foorumia – esittää vastalauseita tai edes osallistua kunnolla samaan keskusteluun.

Ongelma on vähän sama kuin yliopistossa, jos kukaan ei tartu kiinni aiheeseen ja vie sitä eteenpäin, niin asia ei kehity. Tykkäykset eivät vie asiaa eteenpäin. Seuraavaksi Kaaro varmaan taas kirjoittaa hyvän jutun, mutta ei erinomaista, jostakin toisesta aiheesta.

Ja sitä paitsi keskusteleminen vie aikaa ja energiaa, mikä on pois jostakin tärkeämmästä. Asioiden julkista edistämistähän ei ole Suomessa pidetty oikeana työnä – ojaakin on välillä kaivettava!

No, niin. Kaaro ja Pyykkönen saivat kuitenkin minut tarttumaan ”kynääni”, samoin kuin siis aiemmin Perhehoitolehti ja myös tieto siitä, ettei Helsinki aio enää tukea koululaisurheilua, vaan siirtää resurssit johonkin mobiiliavusteiseen liikkumiseen.

Tässä ”hiljaisessa myynnissä” kaikki nuo jutut… Jälkimmäinen tosin taisi saada aika paljon lukijoitakin, jos blogisivuni raportointiin on uskomista. Mielipahakommentti_Kaaro2015. Käsitelukutaito_jahalu_22015

Helmikuun kolmas ja neljäs viikko 2015

Itärannan Teemestarin kirja veti mukaansa tunnelmallaan. Siinä oli jotain samaa kuin Kähkösen Graniittimiehen lopussa, kun kafkamainen tunnelma levisi ”sofioksasmaisesti” jälkileninistiseen Pietariin.

Teemestarin kirjassa entismaailmasta tuli kuin kaikuja jostakin paremmasta tai toisenlaisesta, joka hävisi Kähkösen kirjassa ikään kuin yhdessä yössä. Jossain, jossa on valta, oli tehty päätöksiä, jotka vaikuttivat sekä ihmisten arkeen että ihmisten mieliin.

Itäranta ja Kähkönen kirjoittavatkin siitä pienestä inhimillisestä maailmasta, joka jää – aina – ihmisille silloinkin, kun väkivaltakoneisto puristaa sen irrationaalisella käyttäytymisellään puun ja kuoren väliin. Kummassakaan kirjassa inhimillisyys ei voita, mutta ei häviäkään. Toivo kuitenkin jää.

Venäjän tapahtumat tekevät molemmasta kirjasta ajankohtaisia. Niiden kautta voimme ehkä jotenkin samaistua tavallisiin venäläisiin, ukrainalaisiin ja virolaisiin, vaikka se meille tuntuukin nyt olevan vaikeaa. Ei kai meistäkään tuntuisi hyvältä, että meitä kaikkia arvioitaisiin vain pääministerimme kautta?

Mieluummin tulisimme arvioiduksi Pertti Kurikan nimipäivien kautta. Näin varmaan ajatellaan muuallakin. Inhimillisyyden näkeminen lieneekin vaikeinta.

Jari Tervo kirjoittaa inhimillisesti itsestään ja läheisistään 1960- ja 1970-lukujen Rovaniemellä. Kukapa olisi uskonut, että sanatykkinä Uutisvuodossa loistava esiintyjä olisi 14-vuotiaana jäätynyt ensimmäisessä julkisessa esiintymisessään aivan totaalisen nöyryyttävästi. Tai ehkä juuri se näkyykin ja tekee Tervosta niin hienon TV-esiintyjän.

Tv-esitysten lisäksi helmikuu tarjosi minulle upeita live-esityksiä. Kettu ja Kullervo oopperassa, Sibeliusta ja Beethovenia Mikaelissa ja Kaiken teoria Maximissa. Näistä en edes osaa kirjoittaa – jotkut asiat pitää vain kokea…

Meidän Helmi-kissakin on kivempi livenä!

Kaikki muistavat, ja jos eivät muista, niin tietävät, että Falunin MM-kisoissa 1974 iskettiin lasikuitusukset monoihin ja puusukset heitettiin rovioon. Ja että Juha Mieto olisi voittanut kaikki matkat lasikuitusuksilla, joilla inha ruotsalainen Thomas Magnusson ne voitti. Syy oli Hiihtoliiton ja Järvisen suksitehtaan sopimuksessa, jota reilu suomalainen mies kunnioitti.

Upea legenda, joka täydellistyi kuusi vuotta myöhemmin Lake Placidissa sadasosasekunnin tappioon Thomas Wassbergille, joka hyödynsi epäreilusti keksimäänsä luisteluhiihtotyyliä, jota Mietaa ei tietenkään rehellisenä suomalaisena perinteisen tyylin miehenä käyttänyt.

Suomessa asuu kuitenkin myös savolaisia, ei vain rehtejä pohjalaisia. Mitä tekivät sutkit savolaiset Falunin vuonna? Tässä pieni tarina, jossa puu- ja lasikuitusukset näyttelivät myös isoa osaa.

16-vuotias Mikkelin Hiihtäjien Harri Kirvesniemi voittaa Suur-Savon piirinmestaruuden tammikuun lopulla 1974. Saman seuran 14-vuotias Arto Tiihonen on suorastaan ylivoimainen omassa sarjassaan. Molemmat hiihtivät puusuksilla.

Maaliskuussa käytäisiin alle 16-vuotiaiden SM-kilpailut Mikkelissä Kirvesniemen ja Tiihosen kotiladuilla. Väliin osuvat Falunin kuohuttavat kisat. Mitä tehdä kiperälle suksikysymykselle?

Kummatkin päätyvät hankkimaan itselleen Fischerin lasikuitusukset. Ne tulevat viikkoa ennen kisoja Suomeen. Aikaa testaamiseen on vähän.

Kisoissa Kirvesniemi ja Tiihonen pistetään ensimmäiseen arvontaryhmään, jonka arvellaan olevan parhaan ennakkosuosikeille. Sukset voitelee Harrin isä, kuuluisa voitelumestari Tapani Kirvesniemi.

Liukkaat niistä tuleekin, mutta valitettavasti kumpaankin suuntaan. Karkialammin vaativa maasto ei anna armoa – Harri on 20., Arto vasta 40. Valtava pettymys kummallekin.

Seuraavana päivänä Harri ankkuroi Mikkelin Hiihtäjien viestijoukkueen 16-vuotiaiden mestariksi edelleen Fischereillä. Arto tekee saman alle 14-vuotiassa, mutta nyt Järvisen puusukset jalassaan.

Harrista kehittyy analyyttinen ja kaiken huomioon ottava hiihtäjä. Arto sen sijaan valitsee jalkapallon osin siksi, ettei tarvitsisi jossitella tulosten kanssa. Futishan ei ole lähtökohtaisestikaan reilu laji – vastustajaa kuuluukin naruttaa.

Toisaalta: ei se hiihtokaan ihan kaikkein reiluin laji ole. Se Falunin legendakin on oikeasti hiukan erilainen.

Magnusson nimittäin voitti toiseksi tulleen Miedon 30 km:llä 17. helmikuuta 53 sekunnilla. Magne Myrmo taas voitti 15 km:llä neljänneksi tulleen Miedon reilulla kahdeksalla sekunnilla. Myrmo jäi historiankirjoihin viimeisenä puusuksilla maailmanmestaruuden voittaneena urheilijana.

Todellinen voittaja oli DDR ja Gerhard Grimmer, joka voitti 50 km, viestin ja oli toinen 15 km:llä. Suksien lisäksi jotain muutakin liukastetta taisi olla mukana.

Mitään tiukkaa suksisopimusta ei sitä paitsi ollut olemassa; Miedolle jopa tarjottiin ennen kisoja Kneisslin lasikuitusuksia yksinoikeudella. Viisikymppiä Mietokin hiihti muovisuksilla – voitelu vaan petti ja tulos oli surkea. Hiihto on kalustourheilua, sanoo tänään Marit Björgenkin.

Totuus on tärkeää, mutta legendat muistetaan…

Kumman sinä olisit valinnut?

Aiheesta enemmän:

Tiihonen, Arto (1990) Prologi PROLOGI ja Urheilullistumisen prosessi URHEILULLISTUMISENPROSESSI. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Ks. myös lehtijutut:
(http://www.kaleva.fi/urheilu/tervahiihto/puusuksi-laskettiin-hautaan-30-vuotta-sitten/364576/).
( http://www.hs.fi/urheilu/a1414564529431)

koululiikunnalle ja koululaisurheilulle

Nykyään kouluissa ei saisi kilpailla sen enempää liikuntatunneilla kuin koulujenvälisissä kisoissakaan. Sen sijaan koulut kilpailevat avoimesti oppimistuloksilla, kunnat ja niiden laitokset tehokkuudessa ja taloudessa, valtiot ja puolueet milloin missäkin asiassa – vain olympiaurheilijoille ei enää aseteta mitalitavoitteita.

”Opiskelen vain opiskelun tai sivistyksen vuoksi”, ei enää riitä peruskouluissa, lukioissa eikä korkeakouluissa. Oppimistulokset täytyy saavuttaa, ja Pisa-kilpailuissa pitää pärjätä. Opiskelijoiden on pakko saada tuloksia ja valmistua nopeasti työmarkkinoille, joilla pitää näyttää tehokkaalta ja kilpailulliselta.

Miksi lasten ja nuorten pitäisi koululiikunnassa, jossa harjoitetaan taitoja pärjätä urheilulajeissa, liikuntamuodoissa ja elämässä, oppia näitä asioita vain terveyden, kunnon tai oman hyvinvoinnin ja jaksamisen vuoksi? Siksikö, että he jaksaisivat kilpailla muilla elämänaloilla?

Peruste on ymmärrettävä, mutta jotenkin epäeettinen ja –looginen – miksi muualla ja muissa oppiaineissa saa ja pitää kilpailla, mutta koululiikunnassa ja koululaisurheilussa ei? Miksi juuri koululiikunta saa olla muun yhteiskunnan arvojen ulkopuolella?

Jotenkin reilumpaa olisi vastaavasti se, että myös koulussa, vanhainkodissa tai kaupallisissa yrityksissä työntekijät voisivat suhtautua tekemiseensä samoin kuin tämä tavoitteena oleva liikunnanharrastaja. He voisivat säteillä hyvinvointia, terveyttä ja rentoutta ympärilleen. Tärkeäähän ei ole, mitä tekee, vaan miten sen tekee.

Näin ei saa ajatella. Koululla ei välttämättä ole mitään tekemistä muun yhteiskunnan kanssa.

Tässä maassa täytyy kilpailla kaikkialla muualla paitsi liikuntatunneilla ja koululaisurheilussa, sillä erittäin monet kilpaurheilua vastustavat aktiiviliikkujatkin kilpailevat esittelemällä esimerkiksi facebookissa maratonsuorituksiaan. Tosin useimmat heistä kiistävät intohimoisesti kilpailevansa kenenkään kanssa – vain itseään vastaan tässä kilpaillaan!

Itseään eli läskejään, velttouttaan, epäkurinalaisuuttaan vastaan kilpailevat ovat jostakin syystä eettisesti hienompia kuin se, jotka rehellisesti vääntävät kättä toisen vertaisensa kanssa joskus häviten, joskus voittaen. Jos kilpailu on pahasta, niin miksei kukaan puolusta läskiä ja velttoa minää timmin ja kurinlaisen minän hyökkäyksiltä?

Liikunnan ja urheilun rajaa vedetään käsitteellisesti harrastamisen kilpailullisuusasteen perusteella – urheilulajit ja liikuntamuodothan ovat muutoin lähes identtisiä. Merkitys, motiivi tai tapa vaihtelee, vaikka joskus sekin rajanveto on todella vaikeaa. Kun pelaan, niin urheilen vai liikunko vain?

Yksi tapa vetää rajaa on urheilun ja esimerkiksi urheilulajipohjaisen koululiikunnan vastustajien argumentti, joka perustuu huonoihin kokemuksiin kilpailussa häviämisestä tai muusta liian kilpailullisuuden tai vertailun negatiivisesta vaikutuksesta heidän omaan liikunnan harrastukseensa.

Sama argumentti ei tosin toimi musiikin, kuvataiteen, historian tai matematiikan suhteen, vaikka kaikki nuo oppiaineet ja harrastukset ovat ihmisen hyvinvoinnille ja usein myös elintasolle varsin tärkeitä asioita myös koulun jälkeen.

”Pakkoruotsikeskustelussa” jotkut argumentit tosin lähestyivät samaa tasoa koululiikuntakeskustelun kanssa – ”en oppinut koulussa ruotsia, koska opettaja oli huono tai en nähnyt ruotsin opiskelulle mitään järkeä ja tunsin itseni huonoksi”. Ehkä kyse ei siis perimmiltään olekaan kokemuksista, vaan kulttuurisista merkityksistä. Kukaanhan ei uskalla haukkua matikkaa tai englantia vastaavasti, koska ne ovat ”tärkeitä aineita”.

Mutta miksi liikunnanopetuksen yhteydessä ollaan huolestuneita oppilaiden kokemuksista? Ei ole kivaa olla huono historiassa, biologiassa tai englannissakaan. Mutta ei kenellekään tulisi mieleenkään vaatia kokeita, ylioppilaskirjoituksia tai muita vertailuun perustuvia menetelmiä kiellettäviksi.

Jos koululiikunnassa ei saa jatkossa enää tehdä mitään vertailuja saman ikäisiin, niin voidaan jäädä odottamaan sitäkin hetkeä, kun vanhemmat lähettävät Wilmaan viestin ”ettei meidän lapsemme osallistu myöskään Pisa-kilpailuun eikä ylioppilaskirjoituksiin, koska ne eivät edistä yksilön tasapainoista kasvua ja kehitystä”.

Todellisuudessa – siinä oikeassa – koulusta ja oppimisesta ei voi kitkeä kokonaan pois vertailua eikä kilpailua. Tänä päivänä onkin vaikea löytää yhteiskunnallisesta keskustelusta argumentteja, joissa puolustettaisiin ei-kilpailullisia arvoja. Paitsi tietysti koululiikunnan ja koululaisurheilun vastustajien kirjoituksista.

Näinkään ei saa ajatella. Kouluaineet ovat luonteeltaan erilaisia.

Ehkä tässä onkin kyse kahdesta asiasta, joista ei yleensä keskustella tässä yhteydessä aivan suoraan. Liikkuminen, liikunta tai jopa istumisen ja paikallaanolon vastustaminen on niin tärkeää, että koulun liikunnanopetus ja esimerkiksi koululaisurheilu vedetään mukaan tähän ankaraan taisteluun liikkumattomuutta vastaan. Millekään muulle kouluaineelle ei ole annettu näin vaativaa tehtävää, vaan yleensä riittää, että aineesta opitaan opetussuunnitelmassa määrätyt asiat.

Psykologiassakin voisi olla tavoitteena tasapainoinen henkinen kehitys, mielenterveys ja kyky elinikäiseen hyvään mieleen. Uskonnon opetuksessa taas voisi olettaa syntyvän henkilökohtaisen suhteen ja harrastuksen mieleiseensä uskontoon – ehkä jopa ekumeenisen ja rauhanomaisen näkemyksen toisiin uskontoihin. Biologian opetuksen vähimmäistavoitteena tulisi olla omakohtaisen luonnonsuojelun harrastuksen – kodin kierrätysaktiivisuutta pitäisi tarkkailla kuten omaehtoista liikuntaakin.

Ehdotuksia taidettaisiin pitää eettisesti ja poliittisesti arveluttavina tavoitteina. Koululiikunta onkin tässä mielessä superoppiaine hyvässä ja pahassa.

Toinen tärkeä seikka, joka erottaa koululiikunnan muista oppiaineista on se, että urheilu – liikuntakulttuurin merkityksellisesti vahvin osa-alue – nähdään koulussa ongelmana, joka nähtävästi haittaa omakohtaisen ja elämänmittaisen liikunnanharrastamisen kehittymistä.

Kaikissa muissa oppiaineissa omakohtaista harrastuneisuutta pidettäisiin hyvänä asiana eikä loistavia muusikkoja, matemaatikkoja, kielipään omaavia tai kirjoittajia syyllistettäisi siitä, että muut tuntevat itsensä huonoiksi. Valioaineita ei ainakaan tulisi julkaista ja palkita.

Näin ei ehdottomasti saa ajatella. Häpeä Esa-Pekka, syyllisty Sofi Oksanen.

Koululaisurheilun vastustajien mielestä hyvät liikkujat ja urheilijat saavat jo nyt riittävästi mahdollisuuksia erinomaisuutensa esittämiseen ja tällä ilmiöllä on negatiivisia vaikutuksia itsensä huonoksi kokeviin.

Miten onnellisia olisivatkaan muiden aineiden opettajat ja näiden lasten vanhemmat, jos niissä järjestettäisiin koulujen välisiä kilpailuja paikallisesti ja valtakunnallisesti tai jos hyviä oppilaita julkisesti palkittaisiin. Ai niin, onhan niitäkin… miksei kukaan vastusta stipendejä ja matikkaolympialaisia?

Kukapa olisikaan tutkinut matematiikan tai englanninkielen opetuksessa tai harjoittamisessa koettuja huonoja kokemuksia suhteessa näiden aineiden elämänpituiseen harjoittamiseen? Pitäisikin olla erittäin huolestunut siitä, miksi oppilaat eivät innostu näistä valtavan mielenkiintoisista ja tärkeistä aiheista. Hienoa olisi, jos esimerkiksi sataa NHL-pelaajaa kohti olisi yksi fysiikan nobelisti. Tutkimusta todellakin tarvittaisiin.

Ei tällaistakaan saa ajatella. Ja seuraava ajattelumalli on ehdottomasti kielletty.

Keitä ovat ne koululaisurheiluun osallistuvat? Iso osa on varmasti niitä hyviä oppilaita, jotka kaiken lisäksi ovat kadehdittavan hyviä urheilijoita. Mutta aika iso osa on myös niitä, joille liikunta ja urheilu ovat ainoita asioita, joissa he voivat kokea olevansa hyviä ja tulla hyväksytyksi osaamisensa kautta.

Tasa-arvon toteutumisen kannalta olisi erittäin tärkeää, että huonommistakin taustoista tulevat oppisivat kestämään kilpailua, voimaantumaan vertailussa ja ylittämään itsensä – ja saamaan onnistumisen kokemuksia. Koululaiskilpailujen poistaminen saattaa kohdistua kaikkein pahiten näihin lapsiin ja nuoriin, joilla ei ole muuta mahdollisuutta näyttää osaamistaan ja kompetenssiaan kuin urheilemalla.

Sama ideologia toimi urheilun alkuaikoina, kun työväenluokka suljettiin amatöörisäännöillä pois olympialaisista ja muusta huippu-urheilusta. Nyt kärsijöitä voivat olla maahanmuuttajat ja ne lapset, joilla ei ole enää varaa osallistua seuraurheiluun. Tällaisiakin on.

Voisiko olla, että koululaisurheilun vastustajat ovatkin niitä hyväosaisia, joiden lasten pitäisi näiden curling-vanhempien mielestä kokea vain onnistumisia elämässään? Suojellaanko tässä lapsia ja nuoria kokemuksilta, jotka voisivat opettaa elämästä jotakin oleellista ja merkityksellistä vain sen takia, että jotkut aikuiset eivät ole itse saaneet näitä asioita lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokea?

Ja kielletäänkö samalla joiltakin lapsilta ja nuorilta ne harvat kokemukset, jotka voisivat olla heille merkityksellisiä koulussa ja elämässä?

Näinkään ei saa ajatella. Näin voi kuitenkin kokea.

Ja kokemusten kautta opitaan kaikki oleellinen. Kaikki kokemukset eivät ole, eivätkä saa olla nautintoa tai kivoja elämyksiä. Jokaisen on hyvä tehdä työtä, harjoitella ja oppia, jotta identiteetti vahvistuisi – joskus on myös hyvä nähdä, että harjoittelua tarvitaan lisää.

Koululaisurheilussa oppilaat ryhmäytyvät, erilaisista taustoista tulevat kokevat yhteisöllisiä kokemuksia, hitsautuvat itselleen merkityksellisen kouluyhteisön jäseniksi ja he tukevat aidosti toisiaan eivätkä vain kilpaile opintosuorituksista ja jatko-opintopaikoista toisia vastaan. Tähänhän koulussa muuten opitaan.

Koululaisurheilussa opitaan myös suomalaisen yhteiskunnan parhaita puolia, kun opettajat, seuraihmiset, vanhemmat ja parhaassa tapauksessa myös oppilaat rakentavat talkoilla tapahtuman, jossa opitaan vapaaehtoistoiminnan säännöt ja mahdollistetaan sosiaalisen pääoman rakentuminen.

Mikä on siis se oikea ongelma: miksi kaikille oppilaille ei tarjota mahdollisuuksia koululaisurheilun kaltaisiin kasvattaviin kokemuksiin? Ja ongelman ratkaisu: kielletään tämä hyvä kaikilta?!

Joku toinenhan voi saada samanlaisia kokemuksia matikka-, uskonto-, kuvataide-, biologia-, musiikki- tai kielitaitokilpailuista, joita myös järjestetään nykyään ahkerasti sen lisäksi, että aineissa kilpaillaan taso-, Pisa- ja yo-kokeissa.

Tasavertaisuuden nimissä kaikkia näitäkin pitäisi vastustaa ja siirtää resurssit mobiilioppimiseen esimerkiksi sovelluksella, jossa oppilaan epäsointinen laulu tai pieleen mennyt laskuharjoitus palkittaisiin älypuhelimesta kuuluvilla aplodeilla ja facebook-tykkäämisillä. Hyvät kokemuksethan ovat tärkeitä.

Aivan mahdotonta, jos joku voi tosiaan ajatella noin…

Liikkuminen ja omakohtainen liikuntaharrastus on äärimmäisen tärkeää, jopa niin tärkeää, että eri aineiden opetusta pitäisi liikunnallistaa monin eri tavoin. Opittaisiin ymmärtämään, että ihminen on kokonaisuus ja että kouluaineet eivät oikeassa maailmassa kilpaile arvostuksesta ja resursseista niin kuin koulun sisällä.

Yhteisöllisyyttä lisääviä tapahtumia – kilpailujakin – kannattaa järjestää muissakin oppiaineissa, ettei koulussa käperryttäisi pelkkien yksilötaitojen ja –osaamisten korostamiseen ja oletukseen, että koulussa opitaan vain koulua varten. Tähänhän Pisa-tuloksiin tuijottamisen pelätään johtavan. Parhaat koululaiset eivät välttämättä ole parhaita työntekijöitä ja elämässä selviytyjiä.

Suomalainen peliteollisuus on noussut yhteisöllisten tapahtumien kautta maailman huipulle. Voisikohan ajatella, että koululaisurheilun kanssa yhtäaikaa järjestettäisiinkin tapahtumia, joissa yhdistettäisiin monien eri oppiaineiden koululaisjoukkueiden kilpailut. Näissä matikkapäät oppisivat arvostamaan kultakurkkuja, pelisilmäiset kannustamaan luontoaktiiveja ja kielinerot tukemaan historiafriikkejä…

Helpompaa on tietysti kieltää hyviltä liikkujilta mahdollisuus yhteisöllisyyteen ja taitojensa näyttämiseen, sillä onhan tietysti niitäkin oppilaita, jotka eivät ole hyviä missään.

Unohdetaan siis edelliset utooppiset ideat ja palataan mobiililaitteidemme ääreen kilpailemaan virtuaalisia vastustajiamme vastaan – netistä löytyy onneksi aina yhtä hyvä tai huono vastustaja. Tai jokin koukuttava kilpailu kuitenkin. Ilman koululaisurheilua koulu tuntuukin paljon paremmalta paikalta.

Näin ei ainoastaan saa ajatella, näin pitää ajatella.

Armahda meitä, sillä He eivät tiedä mitä tekevät…

eli kaksi toisiinsa kietoutunutta käsitettä

Urheilu on käsitteenä vanha ja sen käyttö on vakiintunut tarkoittamaan urheilulajien yleensä kilpailumielistä harjoittamista.

Urheilemisen eri tasoilla on paljon yhteistä – tehdään samoja asioita, samoilla säännöillä ja kokemukset sekä niille annetut merkitykset voivat olla lasten pelissä tai kilpailussa periaatteessa aivan samat kuin aivan huipputasollakin.

Silti on järkevää luokitella urheilua eri käsitteillä, koska kasvatukselliset merkitykset, toimintaympäristöt, tukijärjestelmät ja toiminnan luonteet muuttuvat oleellisesti lapsuusajan urheilusta kansainväliseen huippu-urheiluun siirryttäessä.

Urheilukäsitteen yhtenä ongelmana on ollut suhde liikuntakäsitteeseen. Lopputulema on, että merkittäviä eroja on, mutta on myös joitakin tärkeitä yhtäläisyyksiä. Nyrkkisääntönä voisi pitää sitä, että liikunnasta puhuttaessa ei käytettäisi urheilukäsitettä eikä päinvastoinkaan, mutta jos puhutaan sekä liikunnasta että urheilusta, niin sopivampaa olisi käyttää joko liikuntakulttuuria tai liikuntaa kuin urheilua.

Liikunta on käsitteenä vahva. Se on parhaimmillaan kuvatessaan arkista liikkumista ja liikuntaa, jolla on terveys- ja hyvinvointihyötyjä ja –merkityksiä.

Sen alakäsitteet ovat runsaat ja vakiintuneet suomalaisessa kielenkäytössä, politiikassa ja hallinnossa. Käsitteiden päällekkäisyys ja jatkuva kehittyminen aiheuttavat käsitteiden käyttäjille joitakin ongelmia, mutta ne kuuluvat pääosin normaaliin käsitteiden evoluutioon.

Liikuntakäsitteelläkin on joitakin rasitteita. Se ei sovi kovin hyvin liikkumisen kuvaamiseen, koska siitä ei ole suoranaista verbimuotoa.

Toinen ongelma on ollut suhde urheilukäsitteeseen, joka on konkretisoitunut mm. silloin, kun on käytetty liikuntakäsitetteitä, kuten vaikkapa liikuntapolitiikka sellaisessa yhteydessä, jossa on tarkoitettu enemmänkin urheilua tai urheilupolitiikkaa.

Mediassa jako näiden käsitteiden välillä on aika selvä, mutta hallinnossa, osin koulussa ja julkisessa keskustelussa ja politiikassa käsitteiden väärin ymmärrykset ovat tavanomaisia.

Kansainvälisissä yhteyksissä liikuntakäsitteen on sanottu tuottavan ongelmia. Osin tämä pitää paikkansa, mutta osin kyse on siitä, että kun urheiluihmiset ovat kansainvälisissä yhteyksisssä vuorovaikutuksessa urheiluasioissa toistensa kanssa, niin silloin puhutaankin urheilusta eikä liikunnasta.

On siis tavallaan suomalaisen käsitteistön vika ettemme ymmärrä ”sport-sanan” merkitystä urheiluksi. Jos me käännämme urheilun sportiksi, niin ongelma häipyy. Meidän täytyy siis vain eläytyä siihen todellisuuteen, joka on muissa maissa tämän käsitteen rajauksena.

On tietysti tilanteita, joissa kansainvälisissä yhteyksissä sportilla tarkoitetaan samaa kuin Suomessa tarkoitetaan urheilulla ja liikunnalla. Muissa kielissä ja kulttuureissa on kuitenkin samanlaisia käsiteongelmia kuin Suomen kielessä.

Kun englanninkielen sportia aletaan pilkkoa, niin huomataan, että sielläkin tarvitaan erittäin paljon erilaisia käsitteitä, jotta koko liikuntakulttuurin kenttä tulee ymmärretyksi.

Pinnallisissa yhteyksissä tätä ei välttämättä huomaa eikä käsitteiden sisältöjä tunne ilman hyvää perehtyneisyyttä kyseiseen kulttuuriin.

Saattaa olla niinkin, että suomalainen käytäntö, jossa on kaksi erillistä käsitettä, on paljon parempi kuin vain yhden käsitteen käyttö. Tämä ei tietenkään ratkaise täydellisesti tätä käsiteongelmaa, koska edelleenkään meillä ei ole toimivaa käännöstä liikuntakäsitteelle.

Jos sport tarkoittaisi tässä määriteltyä urheilua ja jos yleiskäsite kuvaamaan koko liikunnan ja urheilun kenttää olisi liikuntakulttuuri eli sport culture, niin mikä olisi sitten liikunta – sport for well-being vai welfare sport? Joissakin yhteyksissä exercise on kohtuuhyvä termi, mutta siitä puuttuvat suomalaisen perinteen mukaiset yhteiskunnalliset merkitykset.

Tämä ei kuitenkaan ole paikka, jossa ratkaistaan kansainvälisiä käsiteongelmia. Sen sijaan tässä uskaltaa esittää tulkinnan suomalaisista liikuntakulttuurin käsitteistä ja niiden suhteista toisiinsa. Urheilun ja liikunnan käsitteet ja niiden taustakäsitteet haarautuvat oksiksi ja juuriksi, jos ajatellaan, että liikunta ja urheilu ovat käsitepuiden runkoina.

Kaiken lisäksi nuo puut ovat kasvaneet toistensa ympärille kuin se laulun vanha pariskunta. Ne ovatkin kasvaneet pitkään rinnan, välillä päällekkäin ja usein aika toraisinakin, vaikka lopulta toisiaan rakastaen ja toisiaan raviten.

Tuosta yhteiselosta on rakentunut toimintaa, käsitteitä, tarinoita, historiaa eli liikuntakulttuuria, joka yhdistää nuo käsitteet nyt ja mahdollisesti myös tulevaisuudessa.

Lue koko teksti>> 2Liikuntakult_käsitepuu

Aiheesta lisää

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Urheilu ja liikunta toimijakentässä (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/12/urheilu-ja-liikunta-toimijakentassa/)

Liikunta on käsitteenä hyvä renki (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/11/liikunta-on-kasitteena-hyva-renki/)

Ristipölytys liikuntamuotojen ja urheilulajien välillä (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/10/ristipolytys-liikuntamuotojen-ja-urheilulajien-valilla/)

Urheilulajit liikuntana (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/09/urheilulajit-liikuntana/)

Miten liikut, siten olet – vai oletko? (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/06/miten-liikut-siten-olet-vai-oletko/)

Videoklippejä käsitteistä: https://www.facebook.com/miksi.liikun

Käsitepuu?

Urheilu- ja liikuntakäsitteitä ei voi ymmärtää kunnolla ellei tiedä, missä niitä käytetään ja kuka niitä käyttää. Yksi rajalinja menee mediassa, jossa urheilu löytyy urheilusivuilta ja –osastoilta, kun liikunta on yleisimmin sijoitettu terveys- ja hyvinvointiosastoille. Jako on periaatteessa selkeä, vaikka silläkin on omat ongelmansa.

Muualla yhteiskunnassa käsitteiden erot eivät ole yhtä selvät eivätkä ne sitä voi ollakaan, koska liikunta on usein jonkin urheilulajin harrastamista ja koska urheilu on useimmiten myös liikuntaa. Kun urheilun ja liikunnan (ala)käsitteitä avataan, niin huomataan, että eroja on kuitenkin yllättävän paljon.

Urheilun merkitysmaailmat poikkeavat aika paljon liikunnalle annetuista merkityksistä ja ”urheilupuhekin” poikkeaa nykyään merkittävästi ”liikuntapuheesta”. Yhtäläisyyksiäkin on runsaasti – kumpaakin yhdistää kokemuksellisuus, yhteisöllisyys, identiteetin rakentaminen tai terveys ja hyvinvointi vaikkakin ehkä eri syistä. Lue lisää>> Liikunta_toimijakentässä_0215

Aiheesta lisää

Liikuntakulttuurin käsiteluokittelua: 2Liikuntakult_käsitepuu

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Liikunta on käsitteenä hyvä renki (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/11/liikunta-on-kasitteena-hyva-renki/)

Ristipölytys liikuntamuotojen ja urheilulajien välillä (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/10/ristipolytys-liikuntamuotojen-ja-urheilulajien-valilla/)

Urheilulajit liikuntana (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/09/urheilulajit-liikuntana/)

Miten liikut, siten olet – vai oletko? (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/06/miten-liikut-siten-olet-vai-oletko/)

Videoklippejä käsitteistä: https://www.facebook.com/miksi.liikun

Toimija kentillä?