”Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on liian vähän, sanoi vanha juoppo, kun kysyttiin syytä jatkuvaan ryyppäämiseen”. Tämä oli isäni mielestä hauska juttu. Itse hän ei juonut kuin muutaman kerran yhteisellä 52 vuoden mittaisella taipaleellamme.
Tarinan juopolla oli nimikin, mutta sitä ei ole soveliasta kertoa. Oli isän oikein hyvä ystäväkin eikä hänen tarinansa kovin hauska lopulta ollut. Sotakaverin taistelu siviilissä kohtaamaansa henkilökohtaista ongelmaa kohtaan oli kaiketikin sen verran kevyttä sotaan verrattuna, että sen saattoi kääntää huumoriksi sekä kohtalotoveri itse että hänen ystävänsä. Nykyään tuo ei olisi soveliasta. Syystäkin.
***
Kriisiaikoina vaaditaan suhteellisuudentajua, joka normaaliaikoina voidaan hyllyttää muiden sinänsä tarpeellisten, mutta akuutisti käyttämättömien tarvekalujen joukkoon. Joiltakin sen paikka on jo ehtinyt unohtumaankin. Joskus tunnistan itsessänikin tällaista vikaa, kun kohkaan jostakin asiasta, joka ei monenkaan muun mielestä ole vaivan arvoinen.
Tämä vuosikatsaus lienee täynnä tuollaisia juttuja, koska näistä eivät valtamedian sivut täyty eikä somekansa reuhkaa.
Joskus joku kuitenkin innostuu aiheesta, joka on julkisuudessa vieläkin tabu ja joka on kiinnostanut minuakin pitkään. Vuonna 2021 tämä aihe oli ”voimaannuttava katkeruus”, joka sai tietokirjailija Timo J. Tuikan innostumaan aiheesta kirjan verran. ”Vitutuksen voima. Suomalaisen katkeruuden historia” onkin mainio teos kaikille niille, jotka tuntevat tai ovat tunteneet katkeruutta. Mutta myös niille, jotka välttelevät katkeruuden tunteita luullen, että katkeruuden tunteminen on vain osoitus siitä, että tietää itsekin epäonnistuneensa elämässään.
Tuikan teoksen, jonka itse olisin valinnut Tietokirjallisuuden Finlandia -voittajaksi tiukan kamppailun jälkeen, mukaanhan Suomessa tai oikeastaan koko maailmassa ei olisi saatu juuri mitään aikaiseksi ilman katkeruuden tunteita. Ja nyt puhutaan siis aidosta katkeruudesta ei mistään koulukiusaamisesta, poissulkemisesta, vähättelystä, syrjimisestä tai uhriutumisesta, vaan muilutuksista, maasta karkotuksista, perusteettomin tai poliittisin syin vangitsemisista, mielipiteiden vuoksi työstä tai järjestöistä erottamisista, nimen tahraamisista ja julkisista häpäisemisistä.
Tuikan kirjasta on vaikea löytää suomalaista suurmiestä tai -naista, joka sieltä puuttuisi. Kaikki muut kirjassa esiintyvät nimet lienevät lähes kaikille tuttuja historian kirjoista tai median kautta paitsi oma nimeni. Hävettääkin vähän. Tuntuu, että hävisin 6-0 muille katkeruuden todellisille ammattilaisille. Niille, jotka ovat saaneet jotain todella merkittävää aikaiseksi. Olen siis huono myös katkeroitumaan.
Mainittakoon, että luen par’aikaa Ville-Juhani Sutisen tietokirjaa Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, joka siis voitti tuon himoitun Finlandia-palkinnon. Lukemisen arvoinen kirja sekin eikä ainoastaan siitä syystä, että sen yksi tärkeimmistä pointeista on pitkien ja vaikeiden tekstien kirjoittamisen – varmaan lukemisenkin – vahva puolustaminen.
Melioristina siis uskon, että Tuikan tappio kääntyy voimaannuttavan katkeruuden kautta voitoksi. Ennemmin tai myöhemmin.
Tämä olkoon johdanto vuosikatsaukseni neljänteen osaan, jossa lähestyn suhteellisuudentaju -teemaani muutamien itselleni henkilökohtaisestikin tärkeiden tapahtumien ja ehkä oppimisprosessienkin kautta.
Sekalainen seurakunta on jälleen koolla tai oikeastaan sekalaisia seurakuntia, joissa olen ollut elämäni varrella kuoripoikana mukana laulamassa ja tanssimassa. Joskus on tullut joku sivuroolikin näyteltäväksi, vaikka useimmiten roolini on lähinnä autobiografisreflektiivinen, joka tässä tarkoittaa sitä, että olen omia kokemuksia käyttäen ja narratiiveja rakentaen yrittänyt ymmärtää, mitä maailmassa oikein on tapahtunut tai tapahtumassa. Reflektiivisyys viittaa siis monenlaisiin teoreettisiin näkökulmiin, joiden avulla näitä autobiografioita yritän kehystää ja sitoa osaksi jotain suurempaa tai merkityksellisempää.
Tällainen määrittely saattaa joistakuista tuntua siltä, että yritän perustella omia jorinoitani populaareilla ja ajankohtaisilla käsitteillä, kun autobiografiaa tunkee sekä kauno- että tietokirjallisuudessa ovista ja ikkunoista erilaisille lukemisalustoille.
Onneksi akateemisten opinnäytteitteni varmuudella lukeneista vielä kolme on elossa, joten gradussani (1990), lisurissani (1996) ja väikkärissäni (2002) käyttämäni autobiografisnarratiivinen metodi on vielä jonkin aikaa jonkun elävän ja kokevan ihmisen tiedossa.
***
Vuoden 2022 aikana palasin useampaankin kertaan menneisyyteni tekosiin, joista opinnäytteenikin kertoivat. Syyt eivät olleet sinänsä koronassa, vaikka Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) 100-vuotisjuhlat pidettiinkin kaksi vuotta myöhässä vasta vuonna 2022.
Samasta tekstistä löytyvät myös graduni ”Urheilu kertomuksena” tekstit, jotka kertovat 1970-luvusta ja osin myös kuuskytluvusta. Seitkytluku kiehtoi minua vielä kerran, koska oppikouluni Mikkelin Lyseo täytti ihan oikeasti 150 vuotta vuonna 2022 (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/).
SYLlin juhlien analyysi jää vielä tulevaisuuteen, mutta muutaman sanan sanon Lyskan juhlien aiheuttamista ajatuksista. Odotukset eivät olleet kovin korkealla olihan tuo ennen hyvinkin arvostettu koulu jo virallisesti lakkautettukin, kun kaupungin lukiot yhdistettiin kymmenkunta vuotta sitten.
Pääpuhujana oli jo toista kertaa Erkki Liikanen, joka 25 vuotta sitten piti erinomaisen juhlapuheen. Yhden parhaista, jonka olen kuullut. Nyt ei samanlaista irronnut. Tai ei puhe nyt huono ollut, mutta yleisö taisi olla väärä.
Itse olisin odottanut juhlapuhujalta jotakin nykyisiä oppilaita ja opettajia liikuttavia ja ehkä rohkaiseviakin teemoja. Olisivatko järjestäjät voineet etsiä puhujaksi tai puhujiksi vähän tavallisempia lyseolaisia, sellaisia, jotka ovat tehneet merkittävän uran vaikkapa kotikaupungissaan, Suomessa tai kansainvälisestikin vaikkapa opettajana, paikallisena toimijana, yrittäjänä, lääkärinä, tutkijana tai jossakin julkisessa virassa.
Joku taiteilija, urheilija tai julkisuuden henkilökin olisi voinut löytyä. Sellainen, johon olisi voinut samaistua. Liikasen Eki on poikkeushenkilö, joita ei yhteen kouluun montaa mahdu. Yksikin on paljon.
***
Kahdeksankymmentäluku konkretisoitui vuonna 2022 toisenkin kerran, kun sain kutsun pitämään esityksen Mielenterveyden edistämisen verkostopäivillä opiskelijaterveydenhuollon ammattilaisille ja järjestöihmisille aiheesta ”Miten tehdä liikkumisesta opiskelijoille merkityksellistä?” (https://drive.google.com/drive/folders/1TZn1TF_KTjql9eubMGS-3uRXH3Stj40z).
Pääviestini lyhyessä esityksessäni lähinnä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön ammattilaisista koostuvalle yleisölle oli edelleen tuo aiempi YTHS:n 90-vuotisjuhlakirjasta lainattu ja alkuperin OTE-projektin loppuraportista otettu sloganimme ”Tekeminen muuttaa olemista”. Se on nykynuorisolta pahasti unohtumassa, kun identiteettipolitiikka on tehnyt nuorista olemiseen ja itsen esittämiseen keskittyviä.
Kasarivuosikymmenessä on paljon moitittavaa, mutta opiskelijat saattoivat silloin keskittyä huomattavasti enemmän konkreettisiin ja merkityksellisiä kokemuksia tarjoaviin yhteisiin tekemisiin ja tapahtumiin. Näihinhän osallistui erittäin suuri osa opiskelijoista, eivät vain ainejärjestöissä, osa- tai ylioppilaskunnissa toimineet, vaikka he olivat usein pääjärjestämisvastuussa sekä erilaisissa opiskelijatapahtumissa että liikuntatapahtumissa.
Monet sanovat, ettei historiaan voi palata, mutta onhan tänä päivänäkin vaikka kuinka paljon erilaisia tapahtumia. Nyt niitä järjestävät tapahtuma-alan ammattilaiset, jotka tekevät siitä bisnestä. Vapaaehtoinen ja -muotoinen liikunta ja urheilu on sekin korkeasti organisoitua. Silti jotain toki puuttuukin.
Nykynuorten ei ole nimittäin helppo saada toimijuuskokemuksia. Ilman niitä on vaikea kasvattaa resilienssiä, jolla kestäisi tämän erilaisten kriisien vaivaaman aikakautemme. Yritin rohkaista terveydenhoitoalan ammattilaisiakin olemaan rohkeita. Asioiden märehtiminenkin on tärkeää – itsekin teen sitä paljon. Mutta vielä tärkeämpää on yrittää tehdä konkreetisti maailmasta parempaa, vaikka pieni pala kerrallaan.
Elämä on jossain määrin seikkailua, ”seikkailukasvamista” ja kokemalla/tekemällä oppimista, vaikka sitä kuinka suunnittelisi. Vuonna 2022 pääsimmekin pitkästä aikaa järjestämään seikkailukasvatuspäivät, jotka kokoavat alasta kiinnostuneet ihmiset yhteen.
Olisi upeaa, jos terveydenhuollossa ja sosiaalityössäkin opittaisiin käyttämään seikkailukasvatuksellisia keinoja samoin kuin on tehty jo pitkään nuorisotyössä ja yhä enemmän myös kouluissa ja päiväkodeissa.
Vuosikatsausgenre on hankala, sillä nyt minun olisi pitänyt osata nostaa noista jutuista tärkeimmät tähän, mutta joudun tyytymään siihen, että jos aihe kiinnostaa, niin klikatkaa ihmeessä nuo linkit auki.
***
Tämä neljäs osa vuosikatsaustani alkoi katkeruuskokemusten merkityksen uudelleen määrittelyllä. Oletan, että nykyään niin suosituksi tullut uhriutuminen on läheistä sukua katkeruudelle. Uhriutumiskokemuksista haetaan merkitystä ja voimaa taisteluun vaikeuksia vastaan. Sankaritarinahan vaatii vaikeuksien voittamista.
Oletan myös, että liian usein tai tosissaan uhriutuminen johtaa vastakkaiseen johtopäätökseen, joka tekee tarinamme sankarista avuttoman, toisten ja epäoikeudenmukaisen maailman armoilla olevan epäonnistujan – samoin tietysti käy läpikatkeroituneellekin. Se uhriutuminen voi siis olla todella huono strategia, vaikka se onkin psyykkisesti hyvin vetovoimainen ja sosiaalisesti tässä ajassa suosittu. Ja kaiken lisäksi ihmisten yleistetyt mielipiteetkin käsitetään alistavina rakenteina. Näinhän ei useinkaan ole.
”Komaan man”, huusi muistaakseni Vesa Vierikko Ryhmäteatterin Karamazovin veljeksissä joskus kahdeksankymmentäluvulla, kun joku veljeksistä meinasi antaa periksi elämän mennessä päin persettä. Se yllätti katsojat, ja nauratti, koska se myös voimaannutti. Teki katastrofista huumoria suhteellisuudentajuisuudellaan.
On rehellisesti myönnettävä, että jouduin huutamaan nuo sanat itsellenikin muutamankin kerran vuoden 2022 aikana, kun Ukrainan sota masensi, koronasairaus ahdisti ja väsytti. Ja kun kovasti odottamani futiskausikin meni perseelleen sekä sairastumisen, polvikuluman että vitutuksen vuoksi. Ja useimmiten kuitenkin, kun joku julkisuuden henkilö ”itki” aivan mitättömän asian takia. Valitti ja uhriutui, vaikka kuului selvästi hyväosaisten joukkoon. Tai kun media synnytti kohun jostakin asiasta tai henkilöstä ilman riittävää suhteellisuudentajua. Komaan me kaikki!
En silti ole aivan syytön itsekään. Monen monta kertaa vuodessa vaimoni joutuukin minulle huomauttamaan, että miksi ihmeessä vaahtoan (innostun) niin kovasti asioista, jotka hänen mielestään eivät ole niin kovin tärkeitä.
Tällaisia asioitahan ovat tunnetusti urheilu (etenkin jalkapallo ja hiihto), liikkumisen edistäminen (mielestäni väärin perustein ja menetelmin), politiikan ja poliitikkojen epäloogisuus, median näköalattomuus ja kapeakatseisuus sekä tasavertaisuus-, -arvoisuus- ja oikeudenmukaisuuskysymykset. Ja yleisesti ottaen suhteellisuudentajuttomuus asiassa kuin asiassa eli vaikkapa se, että joiltakin vaaditaan tässä yhteiskunnassa ja maailmassa aivan liikaa ja joiltakin aivan liian vähän. Kumpikaan tilanne ei ole kummallekaan ryhmälle pitkän päälle hyväksi.
***
Mutta syvennytään näihin minulle rakkaisiin ja aika monelle suomalaisellekin tärkeisiin aiheisiin tämän vuosikatsaukseni lopuksi. Aloitetaan ihmettelemällä sitä, että en tänä kriisien vuonna kirjoittanut lähellekään niin paljon hiihdosta, jalkapallosta, omasta liikkumisestani tai edes tasavertaisuusasioista kuin joskus aiemmin. Ihmetys on sekä oikea tulkinta että vaatii tarkennusta.
Aloitetaan kronologisesti, koska vuoden 2021 loppua ja vuoden 2022 alkua sävytti toisiinsa teemallisesti kutoutuneita mediakohuja eli tapaukset Mika Lehtimäki ja olympiakomitea, Pasi Mustonen vs. Noora Räty, myöhemmin vielä Anni Vuohijoki ja jääkiekkomaajoukkueen pelaajat.
En ole ottanut kantaa mihinkään näistä ”kohuista”, vaikka kymmeniä kertoja teki mieli. Kärsivällisyys, asioiden pohdinta eri puolilta, on myös nykyaikana heikentynyt. Enkä yhtään ihmettele, koska media tuottaa näitä kohutarinoita tarkoituksella sellaisella formaatilla, johon monipuolisesti ajattelevan asiantuntijatyypin on erittäin vaikea ottaa osaa. Asiantuntija, joka ymmärtää kumpaakin osapuolta, ei ole tänä päivänä sopiva mediaan. Pitäisi tuomita tai ainakin paheksua jotakuta tai jotakin.
Pahimman pölyn laskeuduttua olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa noista ja muutamista muistakin kohuista tai tulkinnoista oman, toivottavasti suhteellisuudentajua lisäävän, näkemykseni. Katsotaan lähitulevaisuudessa, mitä siitä seuraa.
Sitten tulivatkin olympialaiset, joiden analyysia en tehnyt, koska sitten syntyikin sota. Yhteen omasta mielestäni keskeiseen kysymykseen ehdin kuitenkin jo kisojen aikana kirjoittamaan kommenttini ja tulkintani facebook-sivullani.
Keväämmällä kirjoitin aiheesta myös tutkimus- ja kehittämissuunnitelman Hiihtoliitolle käytettäväksi. SHL kärsi keväällä talousongelmista, joten ymmärrän, ettei aiheeseen ole sieltä päin palattu. Ja olihan se kunnianhimoinen eli monitieteinen ja silti hyvin käytännöllinen. Kyllä minä sen halukkaille mielelläni lähetänkin. Tavoitteenahan olisi kehittää suomalaisten hiihtäjien ja urheilijoiden kykyä itsensäylittämiseen.
Kevään pelit menivät kohtuullisen hyvin, vaikka kulunut polvi vaivasi ja aivotärähdyskokemus aiheutti varovaisuutta ja pelasin itselleni vierailla pelipaikoilla. Kesäkuussa sain kuitenkin suureksi yllätyksekseni tietää, etten mahdu SM-kisajoukkueeseen, joka koottiin kahden seuran parhaista pelaajista. Koin, miltä urheilijasta tuntuu, kun joutuu omasta mielestään epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi edustusjoukkueen valinnassa.
Vitutusta toki vähensi se, että heti ilmoituksen jälkeen sairastuin koronaan, joten kisoihin en olisi voinut lähteäkään. Loppukauden jätin väliin, koska varoin koronan jälkitauteja, polvikipu vain paheni enkä saanut itseäni motivoitua harjoittelemaankaan.
Yllättävän paljon tuollainen hylkäyskokemus kuitenkin vanhaakin miestä vaivaa. Kyllähän se panee katsomaan itseään valmentajan ja muiden valitsijoiden silmin. Silmin, jotka näkevät minut ja pelaamiseni aika lailla eri tavoin kuin itseni näen.
Helppo selitys olisi, että satun pelaamaan sellaisilla pelipaikoilla, joilla tuossa yhdistelmäjoukkueessamme on todella hyvät pelaajat. Keskilinkki ja keskushyökkääjä ovat yleensä ne kentän parhaimmat pelaajat. Eri asia oli, että tiesin, etten niissä pärjäisikään. Valmentaja varmaan toivoi niin. Parhaimmillani ehkä, mutta paikkani eivät kestä pitkää turnausta keskeisellä pelipaikalla. Näin ajatellen oli ymmärrettävää, että turnaukseen valittiin kovakuntoisemmat pelaajat.
Toinen asia on ”nälkäisyys”, jolla kuvataan yhä yleisemmin sekä voitontahtoa että sosiokulttuurista tai jopa poliittista tarvetta voittaa vaikkapa MM-kulta. Aika usein jalkapallokisojakin voittaa joukkue tai maa, joka juuri sillä hetkellä eniten tarvitsee sitä voittoa. Tänä vuonna se oli Argentiina, jolle Messin lisäksi MM-kullan voittaminen oli tärkeämpää kuin Ranskalle. Maa ja kansa tarvitsi voittoa.
Tällainen vimma voittaa saattaa johtaa myös ajatukseen ”keinolla millä hyvänsä”. Tästähän nähtiin todella ikävä esimerkki Argentiinan ja Hollannin kohtaamisessa.
Yksilötasolla oma pelaajarankingini vahvistui entisestään Luka Modric ja Antoine Griessmann nousivat entistä huimasti ylemmäs teini-ikäisiksi jääneiden Leo Messin ja Cristiano Ronaldon ohi. Marokko, Kroatia ja Englanti tekivät joukkueina vaikutuksen, miksei Ranskakin. Ja edellisten valmentajatkin ansaitsevat kiitoksen, vaikka kisoissa nähtiin myös uskomattoman huonoa taktista pelaamista jopa tai varsinkin loppuottelussa. Jännittävä ja viihdyttävähän se oli, mutta valmentajien näkökulmasta varmaankin täysi katastrofi.
Toivoisin myös, että ainakin loppuottelu pelattaisiin voittomaaliin asti. Nyt rankkarikisat tekevät maalivahdeista kokonaisuuden kannalta liian tärkeitä pelaajia. Se voi vaikuttaa koko peliin ja koko turnaukseen ikävästi, jos tärkeitä pelejä ratkotaan yhä useammin rankkareilla. Ja kisapaikkoja lahjomalla. Siihen peliin pitäisi saada lisää rangaistuksia tai maalivahteja, jotka nappaavat epäeettiset pallot ja pelurit.
Entä oma liikkumiseni vuonna 2022? Talvihan oli oikein mainio hiihtotalvi, kuten oli edellinenkin. Kesäkuuhun ja koronaan asti vuosi oli aika normaali. Sitten alkoi toipuminen ja hidas kuntoutuminen. Halusinkin tehdä sen huolella astmaattisuuteni ja huonojen kokemuksieni takia. Liikuin, mutta en nostanut sykettä kovin korkealle koko loppuvuotena.
Väsymystä oli enemmän, tai ainakin luulen niin. Voi se johtua siitäkin, että en tehnyt kovempia treenejä, jolloin väsymyskin tulee herkemmin. Ja tuntuu siltä, ettei ole vararesursseja. Toki väsymys iski usein myös aivan istumatyön keskellä. No, voi sekin olla yhteydessä koronaan ja sotaan, Eikä kai ikääkään voi sulkea pois. Tosin nyt tehtyäni kovempia treenejä väsymystäkin on vähemmän.
Koronapandemian alettua en myöskään ole pitänyt tarkkaa liikkumispäiväkirjaa, koska ajattelin olla itselleni armollinen. En tiedä, oliko päätös hyvä vai huono – ehkä se oli myös käytännön sanelema juttu. Muut asiat tuntuivat tärkeämmiltä. Nyt olisi tietysti ollut hyvä, että olisi ollut koronadataa käytössäni.
Kaikkea ei voi saada. Hyvä, että on tämäkin.
***
Vuosikatsauksen yhtenä piiloisena tarkoituksena on osoittaa itselle, että on tehnyt edes jotakin. Useimpina päivinä ja vuosinakin nimittäin tuntuu, ettei saa mitään tärkeää aikaiseksi. Yksi tapa on tehdä pikku asioista elämää suurempia. Sellaisiahan nämä minun juttuni tuppaavat olemaan. Tai sitten sellaisia, että asiat sinänsä ovat tärkeitä, mutta oma panokseni on vaatimaton.
Vuoden alussa on omassa elämäntilanteessani ollut aika usein vaikea ennustaa edes vuotta eteenpäin, mitä tarkalleen ottaen tulee tehtyä. Osa-aikaisia työsopimuksia tehneenä/saaneena on ollut mahdollisuus ja pakkokin keksiä koko ajan jotakin uutta tai soveltaa vanhaa luovalla tavalla. Vuosi 2023 on varmasti tällainen ajastaika.
Moni asia on vielä avoinna. Ajatuksellisesti kuitenkin muotoilisin muutaman tavoitteen seuraavasti:
Alueellinen kehittäminen: aktiivisuuden lisääminen ja syrjäytymisen estäminen etenkin Vantaa-Keravan hyvinvointialueella.
Liikuntakulttuurin ja -politiikan muuttaminen: havahtumisesta rakenteellisiin uudistuksiin ja liikkumisen muutokseen.
Seikkailukasvatuksen ja kokemuksellisen oppimisen edistäminen: tekemällä ja kokemalla oppimisen merkityksen laajentamista uusille aloille.
Edellisten konkretisointiin saakin päiviensä tunnit rattoisasti ja mielekkäästi kulumaan. Onneksi näissä ennen harvalukuisissa joukkueissa on nykyään yhä enemmän pelaajia.
Uusi normaali ei tulekaan – maailman, toimintatapojen ja itsen muutosprosessit katastrofien vuotena. Vuosikatsaus 2022. Osa 3.
Maailma oli täynnä katastrofeja, mutta työtä kuitenkin tehtiin melkein kuin ennenkin. Itse asiassa työtä saatoimme tehdä paljon yllättävänkin tavanomaisilla tavoilla koronan ja koronarajoitusten hellitettyä vuoden aikana edeltäviin kahteen vuoteen verrattuna.
Kirjoittaminen on luovaa toimintaa. Oletin, että vuosikatsaukseni 2022 siirtyy melko nopeasti tähän teemaan eli siihen, mitä olen tehnyt työkseni osa-aikaisena hankeasiantuntijana Laurea ammattikorkeakoulussa tai oikeammin 3AMK-hankkeessa, jossa mukana ovat myös Metropolia ja Haaga-Helia. Mutta nyt siis oikeisiin työasioihini.
”Lean Startupilla liiketoimintaa kehittämässä. Dallaten-hankkeessa autamme liikunta- ja hyvinvointialan mikro- ja pienyrittäjiä Uudellamaalla kehittämään senioreille suunnattuja palveluitaan Lean Startup -menetelmän avulla. Hankkeeseen osallistuvat yritykset pääsevät osallistumaan noin yhdeksän kuukautta kestävään valmennukseen. Hankkeen myötä karttuva tieto koostetaan kaikkien hyödynnettäväksi.”
TKIO-hankkeet rakentavat aina oman narratiivinsa, tarinansa, joka ei ole tiivistettävissä vain toimintasuunnitelmaan, sen toteuttamiseen ja tuloksiin. Hankkeen aikana opitaan uusia asioita yhdessä eikä aiempi tai hankkeessa tuotettu tieto vain yksinkertaisesti valu kaikkien omaisuudeksi. Hankeyrittäjien lisäksihän tuotosten on tarkoitus vaikuttaa kaikkiin vastaavanlaisiin yrityksiin.
Aina kun halutaan muuttaa jotakin olemassa olevaa, kuten tässä hankkeessamme liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjien liiketoimintaa Lean Startup -menetelmällä, tehtävä on erinomaisen kunnianhimoinen. Yrittäjillähän on omat liiketoimintasuunnitelmansa ja pitkälle pohditut ja käytännössä kokeillut toimintatapansa, joihin he tietysti uskovat vahvasti.
Liiketoiminnan muuttamista voinee verrata vaikeusasteeltaan elämäntapamuutokseen, joita aika monet hankeyrittäjistämme vastaavasti yrittävät tuottaa omille asiakkailleen. Hankkeemme ei kuitenkaan pyri ainoastaan liiketoiminnan kehittämiseen, vaan vielä erityisesti suunnata yrittäjien katse eläkeikäisiin yli 65-vuotiaisiin potentiaalisena asiakasryhmänä.
Tehtävämme oli siis valmentaa heitä kokeilemaan ja testaamaan tuotteitaan ja palveluitaan tämän seniorikohderyhmän kanssa. Oma keskeisin osuuteni on ollut senioritietämyksen yhdistäminen liikunta- ja hyvinvointipalveluihin ja toisaalta edellisten sovittaminen pienyrittäjien todellisuuteen.
Lyhyesti: Miten yrittäjät hyötyisivät seniori-, liikunta- ja hyvinvointitietämyksestä liiketoiminnassaan? Siinäpä pulma.
Käytännössä kirjoitin artikkeleja ja blogeja sekä esiinnyin webinaareissa ja podcasteissa aiheen tiimoilta. Suunnittelin ja toteutin koulutuksia, vaikuttajaryhmätyötä, opiskelijoiden opinnäyte- ja innovaatioprojekteja, julkaisuja sekä loppuseminaaria. Osallistuin yrittäjätapahtumiin.
Hanke jatkuu vuoden 2023 elokuuhun asti, joten onnistumisestamme ei voi vielä antaa kovin tarkkaa arvosanaa. Itse olen kuitenkin pitänyt erinomaisena sitä, että yrittäjien kanssa on päästy kohtaamaan nyt koronan jälkeen ihan konkreettisesti sekä koulutuksen, vaikuttajaryhmätyön että palvelumuotoilun tiimoilta henkilökohtaisen yritysvalmennuksen lisäksi.
Oma osuuteni oli suunniteltukin toteutettavaksi lähinnä julkaisujen kautta, sillä lyhyessä hankkeessa jo pelkkä räätälöity valmennus on pienyrittäjille vaativa tehtävä ajankin puolesta. Olen yrittänyt muokata julkaisut sellaisiksi, että niistä olisi liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjille mahdollisimman paljon käytännöllistä hyötyä. Ihan varmaa tosin on, että yksittäinen yrittäjä ei voi millään hyödyntää kuin minimaalisen osan alla käsittelemistäni teemoista omassa yritystoiminnassaan. Ja silti paljon tärkeää on vielä käsittelemättä. Mutta näinhän se aina on tutkija-kehittäjän tehtävissä.
Itselläni on kokemusta ”yrittäjämäisestä” työskentelytavasta oikeastaan yli 30 vuoden ajalta, joten ihan tuntematontahan tämä työ ei ole. Varsinkin, kun liikunta- ja hyvinvointiala on tavallaan ollut omakin ekologinen lokeroni tai yksi niistä.
En kuitenkaan ole ollut henkilöasiakkaiden kanssa tekemisissä, vaan olen työlläni tähänkin asti yrittänyt vaikuttaa organisaatioihin niin julkisella, kolmannella kuin yksityissektorillakin sekä tietysti opiskelijoihin korkeakouluissa.
Tätä vuosikatsausta tehdessäni yritin nostaa jokaisesta julkaisuistani esille muutaman noston, joista lukija saisi vihiä siitä, kannattaako mukana oleva linkki aukaista ja lukea koko juttu. Webinaareista ja podcasteista tällaisia lainauksia ei ole, mutta esitysdiat osasta löytyvät.
En ihan tyytymätönkään ole tuohon kokonaisuuteen… hyviä luku- ja kuunteluhetkiä!
”Meillä onkin vakavia liikuntapolitiikan rajoitteista johtuvia rakenteellisia ongelmia liikkumisen edistämisessä (Tiihonen 2021ac), mikä näyttäytyy siinäkin, ettei liikuntapalvelua tuottavia yrityksiä juuri huomioida liikunta- eikä yhteiskuntapolitiikassa. Tämänhän liikunta-alan yritykset kokivat hyvin epäoikeudenmukaisena koronan aikana (KPMG 2021).”
”Liikkumisen lisääminen ja liikunta- ja hyvinvointipalveluiden käyttäminen voi auttaa yli 65-vuotiaita selviytymään niin koronasta, sodasta kuin ilmastonmuutoksestakin. Ne lisäävät vastustuskykyä ja resilienssiä. Seniorit voivat myös auttaa yrittäjiä ja meitä kaikkia muitakin ostamalla enemmän liikunta- ja hyvinvointipalveluita.”
”Disciplins-hankkeessa Artikkelissapuhuttiin soveltavasta liikunnasta, niin liikunta-alan yrittäjä käyttänee varmaankin terminään palvelumuotoilua. Soveltavassa liikunnassa muotoillaan normaalista liikunta- tai urheilulajista – kuten edellä jalkapallosta, lentopallosta, curlingista tai suunnistuksesta – kaikille tai ainakin mahdollisimman monille sopiva liikuntamuoto. Yrittäjät voisivatkin innovoida senioreille nykyistä sopivampia liikuntamuotoja palvelumuotoilun periaatteita käyttäen (vrt. Julin 2019).
Sosiaalisen inkluusion periaatteita kannattaa soveltaa senioreille muotoiltavien liikunta- ja hyvinvointipalveluiden kehittämisessä. Myös liikuntaan kannattaa suhtautua soveltavasti ja palvelumuotoilun periaatteita noudattaen. Kun senioriasiakkaiden kokemukset otetaan huomioon ja tuote muokataan senioreille soveltuvaksi, niin senioritkin voivat oppia uusia tapoja oman hyvinvointinsa ylläpitämiseksi ja parantamiseksi.”
”Senioriasiakkaat ovat yrittäjille tärkeitä, minkä johdosta heidän määräänsä halutaan lisätä… Kysymykseen ”Suunnitteletteko senioreille kohdennettavia tuotteita tai palveluita?” saimme vastauksia, jotka voi jakaa kolmeen eri ryhmään.
Ensimmäistä ryhmää yhdisti yleinen positiivinen kiinnostus tuotteiden/palveluiden kehittämiseen tai niiden soveltamiseen ja muokkaamiseen. Toisen ryhmän muodostivat ne, jotka ehdottivat konkreettisia tuotteita ja palveluita, joita hankkeessa voisi kehittää eteenpäin. Kolmantena kokonaisuutena mainittiin yhteistyö ja eri toimijoiden kanssa muotoiltavat palvelukokonaisuudet.
”Kyselyn avovastauksista saimme erinomaisia aineksia hankkeen kehittämiseksi. TKI-tietoa keräsimme esiselvitykseen, jaoimme hankeyrittäjille suunnatussa webinaarisarjassa, käsittelemme artikkeleissa ja blogeissa (Tiihonen 2022ab) sekä tulevissa avoimissa, myös suuremmalle yleisölle suunnattavissa webinaareissa ja podcastsarjassa. Yritysvalmennus Lean Startup -menetelmällä on itsessään eräänlaista palvelumuotoilua, mutta palvelumuotoiluosaamista sisällytetään myös muilla tavoin hankkeeseen.”
”Onko niin, että toimintakykytematiikka on yrittäjille koulutuksen (hoiva-ala, liikunta-ala) vuoksi hyvin tuttua ja ovatko sosiaalisen inkluusion ja syrjäytymisen ehkäisemisen teemat tuttuja ikääntymisen tutkimuksesta tai palveluiden kehittämishankkeista?
Onko toisaalta niin, että vaikka liikuntaharrastukset ja hyvinvointipalveluiden käyttö ovat kummatkin erittäin sukupuolittuneita, niin seniorit koetaan yrittäjien näkökulmasta asiakkaina jotenkin sukupuolettomiksi? (ks. Pohjolainen & Tiihonen 2015; Tiihonen 2021b; Tiihonen 2013).”
”Tekemämme kysely antaa osaltaan arvokasta tietoa siitä, minkälaisina hankeyrittäjät kokevat teemat, jotka ovat meille TKI-toimijoille tuttuja monista kehittämishankkeista. Yritysvalmennuksemme tuottaa tilannekuvan siitä, mitkä asiat ovat yritysten liiketoiminnan kannalta tärkeimpiä kehityskohteita. Ne voivat liittyä kohderyhmän tuntemiseen, markkinointiin tai vaikkapa kilpailuedun luomiseen. On mielenkiintoista nähdä, miten me yhdessä kykenemme yhdistämään tämän seniori-, liikunta- ja hyvinvointitietämyksen liiketoiminnan kannalta keskeisten tekijöiden kehittämiseen.”
”Liikunta- ja hyvinvointipalveluja tuottavat yrittäjät kuuluvatkin eräässä mielessä julkisuudessa paljon huomiota saaneen tapahtumateollisuuden yhdeksi haaraksi. Yritykset tuottavat ohjelmaa tai myyvät tuotteitaan ja palveluitaan tällaisissa tapahtumissa kyläjuhlista erilaisiin festivaaleihin, messuihin ja urheilutapahtumiin. Usein ei ehkä ajatella, että tämä toiminta lisää väestön terveyttä ja hyvinvointia, yhteiskunnallista osallisuutta ja toimijuutta. Ja rakentaa sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista pääomaa.
Yksittäisen yrittäjän näkökulmasta kyse voisi olla oman yritystoiminnan ensin mielikuvatasoisesta ja myöhemmin konkreettisesta muuttamisesta kohti ”kulttuurisempaa” ja merkityksellisesti rikkaampaa toimintatapaa tuotteiden rakentamisessa ja palveluiden muotoilussa.
Siinä keskeistä ei olisikaan yksilön terveyden ja hyvinvoinnin luonnontieteellisesti perusteltu, systemaattinen ja tehokas parantaminen, vaan monipuolisempi ja laajempi sosiokulttuurisesti ja kokemuksellisesti merkityksellinen hyvinvointia lisäävä toiminta. Liikunnan harrastaminenkin voisi yhdistyä luovasti monenlaiseen muuhun hyvinvointia parantavaan toimintaan (Tiihonen 2022).”
”Ristiriitaisten suositusten tai yksittäisten tutkimusten seuraamisen sijasta kannattaa rakentaa itselleen pysyvät tavoitteet ja tavat, joita noudattaa pitkäjänteisesti. Tässä muutamia toimiviksi todettuja tapoja.
Joka vuodenaikaan muutamia sopivia liikkumismuotoja, joita voi toteuttaa oli paikka, keli tai tilanne mikä tahansa.
Liikkumismuodoista on hyvä oppia saamaan monipuolisesti merkityksellisiä kokemuksia (elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemuksia). Liikkuminen kannattaa ajatella kokemuksellisena oppimisena, jossa oppii asioita liikkumismuodosta, itsestään, kanssaliikkujista tai vaikkapa luonnosta, maantieteestä tai melkein mistä tahansa asiasta.
Liikkumista kannattaa harjoittaa eri rooleissa eri ihmisten kanssa (puolison, lasten, eri kaveriryhmien, naapurien jne. kanssa). Siihen kannattaa yhdistää sosiaalisten suhteiden hoitoa ja arjen askareita.
Liikkumisesta on hyvä tehdä arjen tapoja ja rutiineja, viikonloppuina ja lomilla kannattaa kokeilla uusiakin asioita.
Liikkumiselle kannattaa rakentaa fiksuja ja monenlaisia tavoitteita, joiden tavoittelu lisää liikkumisen mielekkyyttä. Perustavoite voi olla vaikkapa liikkumisen määrä vuodessa tunteina. Jonkin liikkumismuodon opettelu tai siinä kehittyminen on hyvä tavoite sekin. Ihan yksinkertaiset tavoitteet, kuten leuanvetojen, punnerrusten, vatsa- ja selkäliikkeiden tai jalkakyykkyjen määrät, ovat nekin mainettaan parempia. Fiksua on asettaa tietyt vähimmäistavoitteet, joihin pitäisi pystyä aina – näitä voi toki iän myötä muuttaa. Kannattaisi myös asettaa itselleen jokin enimmäispaino, jonka saavuttaminen johtaisi tarpeellisiin, itselle sopiviin toimenpiteisiin. Näin vältät haitalliset ja vaikeat laihduttamiset ja liian suuret, nopeat ja vaativat elämäntapamuutokset.
Älä odota terveyshyötyjä tai ulkonäön parantumista. Mieluummin sitä, että opit asioita, teet hyödyllisiä juttuja ja ehkä opit jotain itsestäsi ja muista.
Ja – älä lyö läskiksi, jos et pysty saavuttamaan tavoitteitasi tai liikkumaan riittävästi. Kunnon kohottaminen liikkumalla on yllättävän palkitsevaa. Ei haittaa, että kunto välillä laskee, jos sen saa taas nousemaan. Pahinta on luovuttaminen.”
Tiihonen A. 2022. Osaako mies liikkua muutenkin kuin hampaat irvessä? Liikunta & tiede (tyhmä tiedekysymys), 4/2022, 9.
”Lyhyesti: kyllä osaa! Itse asiassa varsinkin aktiivisesti liikkuvat miehet ovat erinomaisen osaavia löytämään liikkumiselleen monenlaisia merkityksiä. He löytävät liikkumisestaan ja urheilemisestaankin elämyksiä sisältäviä, identiteettiään rakentavia, yhteisöllisyyttä vahvistavia ja toimijuutta lisääviä kokemuksia.
Käsitys ei kuitenkaan ole tuulesta temmattu, sillä liikuntakulttuurimme on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut suoritus- ja kilpaurheilua suosivasta terveysliikuntaa ja jopa kokemuksellista liikuntaa arvostaviin suuntiin.
Myös miehisyydet ovat muuttuneet. Perinteisen (traditionaalisen) ja vallitsevan (hegemonisen) miehisyyden rinnalle ovat nousseet neuvotteleva (ambivalentti) ja myös vaihtoehtoinen (marginaalinen) miehisyys. Yksittäisellä miehellä on siis nyt suuremmat mahdollisuudet valita itselleen sopiva miehisyys. Kaikki eivät halua ja kaikkien ei todellakaan tarvitse liikkua hampaat irvessä.
Tärkeintä lienee se, että miehet ja miesten elämä on erilaista kuin ennen. Miehiltä odotetaan ja he odottavat itsekin itseltään monenlaisia rooleja, jotka ovat luoneet uusia mahdollisuuksia liikkumiseen. Mies liikkuukin nykyään puolisonsa, lastensa, naapureidensa ja erilaisten kaveripiirien kanssa. Hampaat irvessä liikkuva mies ei voisi sellaista tehdäkään.
Itse en kuitenkaan tuomitsisi myöskään hampaat irvessä liikkuvaa miestä. Kyllä tavoitteellisuus, kilpailullisuus ja suorituskeskeisyys ovat aivan hyviä ja kelvollisia syitä liikkumiseen.”
”Mikkosen graafit näyttivät selkeästi, että varsinkin suurilla ikäluokilla (alle 77 vuotta) on käytössään rahaa ja omaisuuttakin on kertynyt niin paljon, että mielikuvat niukkuudessa elävistä eläkeläisistä voi unohtaa. Wilskan tutkimukset myös osoittivat sen, että suuret ikäluokat myös käyttävät rahaa kulutukseen enemmän kuin edelliset sukupolvet. Jännittävää silti on, että hankkeessa sekä yrittäjät että senioreista koottu vaikuttajaryhmämme kokevat, että eläkeläiset ovat vaativa kohderyhmä. Eläkeikäiset eivät ole tottuneet käyttämään rahaa liikunta- ja hyvinvointipalveluihin. Webinaarin viesti oli kuitenkin selvä: tässä on yrittäjille erittäin potentiaalinen kohderyhmä, joka kasvaa ja jolla on varallisuutta. Ja myös suuri tarve tällaiseen omaa hyvinvointia lisäävään kulutukseen…
Toinen kiinnostava teema, jota tukivat sekä Wilskan havainnot kuluttamisesta että tiedot ”ikäpolvitoiminnasta” (Saarenheimo et al 2014a). Eläkeläisethän kuluttavat yhä enemmän rahaa lapsenlapsiinsa, minkä Wilska toi hyvin esiin webinaarissamme. He ostavat tietysti tavaroita, mutta myös viettävät aikaa lastenlastensa kanssa ja käyvät elokuvissa, kulttuuritapahtumissa ja matkailevat. Olisiko tässä myös toimiva idea liikunta- ja hyvinvointialojen yrittäjille?…
Voisiko yrittäjä kehittää isovanhemmille ja lapsenlapsille yhteisiä palveluja? Ehdotin Laurean Happy Golden Days -webinaarissa meille isovanhemmille jopa velvollisuutta tutustuttaa lapsenlapsemme luontoon ja luontoliikkumiseen. Miksei isovanhempia voisi ”patistaa” lastenlastensa kanssa myös liikunta- ja hyvinvointipalveluihin eli ohjattuun vesiliikuntaan, kuntosalitreeneihin ja ryhmäliikuntaan? Ikäpolvijooga, -polkujuoksu, -vesijuoksu (miksi muuten vedessä vain juostaan ”mummovauhdilla”, kun vedessä voi myös spurttailla, aitoa, hyppiä, tanssia)… Matkailun yhteydessä tätä varmaan tapahtuukin, kun mennään kylpylälomalle tai hiihtoreissulle.”
”Yrittäjien ja seniorien (tässä Dallaten-tapauksessa) sekä ammattikorkeakoulujen tulisi tämänkin jutun perusteella rakentaa yhä enemmän näitä ”tekemällä ja kokemalla oppimisen” paikkoja, joissa kokeillaan, kehitetään, muotoillaan ja opitaan yhdessä, miten liikkumisesta ja myös liikuntapalveluista tehdään kokemuksellisesti ja arjen käytännöissä merkityksellisiä erilaisille asiakasryhmille.
Erityisen tärkeää olisi aloittaa tällaiset pitkäjänteiset tekemällä oppimisen prosessit sellaisten ihmisryhmien kanssa, joiden syrjäytyminen, sairastuminen tai toimintakykyjen heikkous tai heikkeneminen vaikeuttaa vakavasti heidän selviytymistään arjessa ja yhteiskunnassa.
Tällaiseen toimintaan tulisi liittyä vahvasti kokemusasiantuntijuus ja vertaistuki, pitkäjänteinen yhteistyö eri organisaatioiden kanssa ja toiminnan tai palvelujen kehittämistä tukeva TKIO-toiminta. Tuloksena ei olisi vain tutkimuksellisia julkaisuja tai raportteja, vaan aitoa osaamista kenttätasolla, toimivia organisaatioita, osaavia ammattilaisia ja vapaaehtoisia…
Ammattikorkeakoulujen valttina akateemisiin korkeakouluihin nähden onkin se, että meidän ei tarvitse nähdä maailmaa tieteenalojen kapeista ikkunoista, vaan meidän tehtävänämme on kuunnella kentän kokemuksia ja ongelmia ja kehittää niille ratkaisuja tekemällä oppimisen prosesseissa, joissa vaikutetaan konkreettisesti ja vuorovaikutteisesti alueellisen elinvoiman lisäämiseen. Dallaten-hankkeessa siis yrittäjien ja sitä kautta senioreiden elinvoimaan.
Voikin olla, että pedagogispainotteinen aivotutkimus tai seikkailukasvatus ovat myös yrittäjille ja senioreille käytännössä hyödyllisempiä kuin akateeminen terveys-, liikunta- tai hyvinvointitutkimus, kun ne yhdistetään tekemällä oppimisen menetelmin toisiinsa.”
Uusi normaali ei tulekaan – maailman, toimintatapojen ja itsen muutosprosessit katastrofien vuotena. Vuosikatsaus 2022. Osa 2.
Suomeen saatiin vihdoin tehtyä soteuudistus, joka astui voimaan 1.1.2023. Liikunta-, nuoriso- kulttuurimäärärahat jaetaan ensi vuonna ensimmäistä kertaa valtion budjetista ilman Veikkauksen tuottokytkentää. Keväällä on eduskuntavaalit. Korona hellittänee ja Suomi lienee jo keväällä NATOn jäsen. Ilmastonmuutos ja luontokato pitää saada pysäytettyä – vihreää siirtymää on kiihdytettävä ja riittävä energiaomavaraisuus olisi turvattava. Sosiaaliturvauudistuskin on tehtävä ja työllisyyttä parannettava. Velkaantuminen on pysäytettävä.
Miksi aloitin soteuudistuksesta ja jatkoin liikuntamäärärahoilla? Siksi, että oma vaatimaton osaamiseni liittyy monenlaisten aktiviteettien ja niiden merkitysten lisäämiseen sekä syrjäytymisen ja tasavertaisuuden edistämiseen. Ne taas liittyvät vahvasti sekä soteuudistukseen että välillisesti sekä ko. alojen määrärahoihin että politiikkaan. Konkreettisesti kysymys kummassakin on siitä, miten toiminnat järjestetään, minkälaisin rakentein ja resurssein ne tehdään.
Jos pystymme tekemään väestöstämme aktiivisemman ja vähennämme syrjäytyneiden määrää, niin pystymme paljon paremmin lisäämään työllisyyttä ja vähentämään palvelukuormaa. Itse toki sanoittaisin asian niin, että hyvinvointiyhteiskunnan toimijoiden tulisi kyetä tekemään maastamme sellaisen, jossa kaikilla olisi kokemuksellisesti merkityksellistä tekemistä koko ikänsä ajan.
Tässä emme ole selvästikään onnistuneet kovin hyvin, vaikka merkityksellistä tekemistähän nyt riittää maailmassa, jossa pandemia on jyllännyt, sota riehuu ja ilmastonmuutosta vastaan täytyy tehdä töitä.
Suomessa me kuitenkin kärsimme kovin toisenlaisesta ongelmasta, kun hyvinvointivaltiomme kansalaiset samaan aikaan kärsivät paradoksaalisesti merkityksellisten kokemusten puutteesta.
Lainaan tässä Aki Kaurismäkeä, joka oivallisesti kiteytti omankin pitkäaikaisen huolenaiheeni Hesarin kuukausiliitteessä 1/2023:
”Nythän kaikki masentuu, kun niiltä putoaa suklaapatukka asfaltille. Kolmasosa porukasta kärsii masennuksesta, ja en ihan tajua miksi. Jos niillä on töitä, koti ja leipää, niin mistä helvetistä kaikki onnistuu masentumaan. Luulen, että kun ihmisiltä otettaisiin älypuhelimet pois, niin masennus häipyisi. Jos niiden käyttö jatkuu, niin tämä nykyinen nuoriso ei pysy 30-vuotiaana enää pystyssä ilman telineitä.”
Vaikka itse olen ikuista optimistia Aki Kaurismäkeä pessimistisempi eli pelkään, etteivät nykyiset keski-ikäiset jaksa työelämässä eläkeikään asti eivätkä ainakaan elä toimintakykyisinä eläkeikäisinä, niin Aki on mielestäni erittäin oikeassa haastateltujen Maustetyttöjen kanssa siinä, että kyse on juuri merkityksellisyyden puutteesta tai siitä, etteivät ihmiset koe pystyvänsä vaikuttamaan aidosti merkityksellisiin asioihin maailmassa eivätkä edes omassa arjessaan.
Rajaan kuitenkin seuraavassa näkökulmani itselleni tutuimpiin alueisiin, joista vielä enemmän tuonnempana. Nyt kuitenkin nostan esiin yhteiskuntapoliittisen, terveys-, talous- ja sosiaalipoliittisen ja erityisesti liikunta-, nuoriso-, kulttuuri- ja vanhuspoliittisen ongelman, josta puhutaan yleistävästi polarisaationa eli hyvä- ja huono-osaisuuden monenlaisena kasautumisena ja periytymisenä.
Kyse on siis toisaalta siitä, että hyvä- ja huono-osaisuus periytyy perheissä ja suvuissa sukupolvelta toiselle. Toisaalta taas siitä, että yhteiskunta ei tarpeeksi aktiivisesti ja vaikuttavasti tue huono-osaisia ja osin siitä, että se tukee epäoikeudenmukaisesti ja osin tiedostamattomasti hyväosaisia. Vaikuttamiskeinotkin ovat pääasiallisesti sellaisia, jotka on rakennettu koulutettujen asiantuntijoiden maailmoista käsin, jolloin piiloisena tausta-ajatuksena usein on, että kaikkien suomalaisten pitäisi lopulta olla korkeasti koulutettuja tai ainakin elää, kuten he.
Tähän piiloiseen polarisaatioon ei ole havahduttu, kuten ei esimerkiksi sen yhteen ilmentymään eli liikkumisen vähenemiseen ja siitä seuraaviin monenlaisiin ongelmiin eli syrjäytymiseen, yksinäisyyteen, terveys- ja toimintakykyongelmiin jopa lapsuusvuosista asti.
Seurattuani käytyjä keskusteluja asian tiimoilta en ole kovin optimistinen, vaikka nyt todellakin olisi lyötävä löylyä vaikka kylmälle kiukaalle, kun soteuudistus toteutetaan ja liikunta-, nuoriso- ja kulttuurimäärärahat yhdessä sosiaalialan järjestöjen tukien kanssa siirrettiin valtion budjettiin yleiskatteellisiksi menoiksi.
Erittäin monella yhteiskuntapolitiikan lohkolla olisi siis mahdollista toteuttaa niitä kauan kaivattuja ”rakenteellisia uudistuksia”, jotka johtaisivat vaikuttavampaan toimintaan.
Otan muutaman esimerkin. Liitteissä olen ollut itseänikin surettavasti varsin kriittinen sekä Valtion liikuntaneuvoston että olympiakomitean liikuntapoliittisia avauksia kohtaan. Suurin ongelma kummassakin on, että ne ovat täysin epäpoliittisia eli niissä ei vaadita rakenteellisia, lainsäädännöllisiä tai resursseja koskevia muutoksia, joiden seurauksena liikkumista voitaisiin aidosti edistää nykyistä tehokkaammin.
Jos liikuntapolitiikan painavimmat toimijat eivät esitä uusia, uskottavia vaihtoehtoja eivätkä uusia resursseja, niin asia ei nouse poliittiselle agendalle – vain sinne juhlapuheisiin. Tuleva hallitus ei tee asian vaatimia kirjauksia hallitusohjelmaan ja eduskunta ei ota kantaakseen vastuuta asiasta. Momentum jätetään käyttämättä.
En väitä, että asia olisi helppo, sillä kysehän on melkein aina myös siitä, että jotkut pelkäävät menettävänsä nykyisen asemansa. Itsehän olen perännyt kritiikin lisäksi runsaasti lisää resursseja, koska asia on todella vakava. Tästä puhuin J-P RantalanMikä maksaa -ohjelmassakin koronan alkukuukausina (https://areena.yle.fi/audio/1-50475177).
Mutta jos samaa asiaa katsoo nykyisten toimijoiden näkökulmasta, niin he voivat kokea aiheellisen kritiikin osoituksena siitä, että he itse ovat toimineet huonosti. Mikä valitettavasti pitää osin paikkansakin. Ja sen sanominen ääneen voi tietysti estää aiheellisen kritiikin ja ratkaisuehdotustenkin esittämisen, vaikka itse juuri kritisoinkin sitä, että liikkumista edistetään taivuttelemalla ihmisiä ”tosiasioilla”, joka voi johtaa umpikujaan, kuten Hesarissa (https://nakoislehti.hs.fi/1c46e50f-2a55-412f-8977-2f4f8dd3a2ba/43) todetaan.
Minunkin olisi siis taivuteltava valtaapitäviä liikuttajia jollakin muulla kuin tosiasioilla, jotta he muuttaisivat mieltään. Aika vainoharhaista. Otetaan kuitenkin pari ajankohtaista esimerkkiä tosiasioista ja tosiasioista sekä niiden tulkinnoista.
Juttu tuntuu hyvältä ellei tiedä taustoja eli sitä, että mikään ei ole estänyt kyseistä ohjelmaa, sen taustalla olevia LIKES-tutkimuskeskusta ja OKM:n liikunnan vastuualuetta olemaan aktiivinen niitä tahoja kohtaan, jotka kirjoituksessa mainitaan. Ja ehkä monia muitakin. Itse asiassa se olisi pitänyt olla ohjelman keskeinen tehtäväkin.
Päinvastoin ohjelma on ollut varsin itseriittoinen ja arvioinnitkin on saatu näyttämään hyviltä, vaikka päätavoitetta eli kohderyhmien liikkumisen lisääntymistä ei koskaan ole saatu toteutettua. Aikaa on ollut jo 16 vuotta.
Hyvin perustellusti voi kysyä sitäkin, että miten on edes mahdollista, että näin pitkään ja näin hyvin resursoidun ja näin merkittävien taustatahojen (edellisten lisäksi Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta) ollessa mukana ohjelmajohtaja myöntää, että ”keinoja liikkumisen lisäämiseksi on etsittävä yhdessä”. Tämähän on nerokasta viestintää – syy on ikään kuin niissä muissa, jotka eivät ole etsineet niitä syitä meidän kanssamme yhdessä.
Jotenkin kuvittelisi, että ohjelmalla olisi ollut parempaa tietoa liikuttamisen keinoista tai halua etsiä niitä jo aiemmin yhdessä sellaisten tahojen kanssa, jotka saattaisivat asiasta jotain tietääkin. Tähän asti ohjelma on kuitenkin käyttänyt erittäin paljon rahaa viestiäkseen, miten liikkumista pitäisi lisätä tietämättä, miten se tulisi tehdä vaikuttavasti. Rahaakin on jaettu sinne ja tänne pikkuisina paloina saaden näin kriitikot hiljaisiksi. Ja isoja, kalliita tapahtumia järjestetään vuosittain, jossa uskovaiset ylistävät ohjelmaa hyvien tarjoilujen ohessa.
Jos urheilumaailmassa valmentaja tai seurajohtaja tunnustaisi muutamien hävittyjen pelien jälkeen, ettei minulla ole mitään tietoakaan siitä, miten kurssi tästä nostettaisiin voittojen tielle, niin kannattajat ja sponsorit vaatisivat tilalle uudet osaajat. Byrokraattien, suunnittelijoiden ja tutkijoidenkin työturvallisuus on kuitenkin toista luokkaa. Vikahan on tietysti kansassa ja yhteiskunnassa tai ainakin muissa päättäjissä, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan tai eivät osaa ”tehdä asioita yhdessä”.
On tietysti helppo kritisoida, jos itselläkään ei ole konkreetteja vastauksia. Toisaalta voisi väittää vastaan, että vasta sitten tuo vastakritiikki on osuvaa, kun joku toinen taho on saanut samanlaiset resurssit 16 vuodeksi käyttöönsä. Eli palataan asiaan vuonna 2040…
Toisaalta olen saanut olla mukana vaikuttamassa erilaisiin onnistuneiden toimintatapojen syntymiseen syrjäytymisen estämiseksi ja liikuttamisen lisäämiseksi. Olen myös kehunut toimivia tapoja, joita niitäkin toki on (http://disciplins.org/wp-content/uploads/2021/11/IO3-Guidebook.pdf). Ja kirjoittanutkin olen aiheesta melkoisen paljon.
Konkreettisia esimerkkejä löytyy tuosta vuoden 2021 vuosikatsauksestani, johon kertyi aika monta toiminnallista ja kokemuksellisesti merkityksellistä keinoa, joita voisi harkita sen sijaan, että uskoo hyvien liikkumismahdollisuuksien, -välineiden ja terveyspropagandan vaikuttavan varsinkaan lapsiin ja nuoriin (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/).
Polarisoitumisesta huolestuneet voisivat miettiä sitäkin, miten MOVE-mittaukset ohjaavat lasten ajattelua ja toimintaa heidän arjessaan epäkäytännölliseen ja hyödyttömään suuntaan, joka suuntaa kaiken lisäksi katseen omaan itseen ja abstraktiin terveyteen tai toimintakykyyn. Tulokset ovat nähtävissä myös syömishäiriöinä ja varmaan myös ylipainona.
Kysyykö nykyajan nuori toiselta: ”Teetkö illalla PIIP-testiä vai venytteletkö ja teet lihaskuntoharjoitukset? Saadaan siitä toimintakykyä lukea läksyt ja pärjätään sitten yliopiston pääsykokeissa. Työpaikan ja parisuhteenkin saa paremmin, kun vartalo on hyvännäköinen!”
Oli se hirveää aikaa, kun ei tajuttu, miten tärkeää on liikkua terveellisesti ja (lääke- tai terveys)tieteellisesti oikein. Liikuttiin ihan miten sattui ja melkein mistä syystä tahansa. Ja paljon enemmän kuin nykyään, mutta väärin liikuttu, on väärin liikuttu.
Cooperin testissäkin juostiin ihan hirmuisia tuloksia, mutta sehän on asiantuntijoiden voimin lytätty kiellettyjen testien joukkoon, vaikka se – MOVE-testeistä – poiketen on testi, joka mittaa hyvin kestävyyskunnon ja on kaiken lisäksi testi, johon on helppo harjoitella ihmislajille hyvin luonnollisilla ja arkisilla tavoilla eli juoksemalla, pyöräilemällä, kävelemällä, soutamalla tai hiihtämällä. Ja tulokset näkyvät varmasti ja konkreettisesti.
Joku voisi siis kysyä sitäkin, onko nykyinen terveysliikuntaideologia yhtenä syynä liikkumisen polarisoitumiseen? Voisiko olla niin, että kaikki eivät jaakaan keskiluokkaisen ja koulutetun väestönosan käsityksiä siitä, mikä on lapsille ja nuorille tai edes työväenluokkaisille aikuisille tarpeellista? Abstrakteja potentiaaleja kehittävä terveys- ja toimintakykyliikunta on itse asiassa minulle itsellenikin erittäin vaikea arjessa toteutettavaksi. Kuntoa kunnon vuoksi, lihaksia ulkonäön vuoksi?!
Yhden liikunta-alan asiantuntemusta koskevan rakenteellisen kysymyksenkin teen. MOVE-mittauksethan osoittivat, että nuoret liikkuvat maaseudulla selvästi vähemmän kuin suurissa kaupungeissa. Liikuntatieteelliset tutkimus- ja koulutuskeskuksethan kuitenkin sijaitsevat sekä keskitetysti Jyväskylässä että hajallaan maaseudulla liikunta- ja urheiluopistoissa. Ei siis lainkaan siellä, missä ihmiset nykyään asuvat.
Liikkuminen on siis aktiivisinta siellä, missä näitä resursseja ei ole. Aina kuitenkin väitetään, että korkean koulutuksen vaikutus säteilee parhaiten lähialueille. Näin myös väitti eräs maaseudulla sijaitsevan urheiluopiston rehtorikin mielipidekirjoituksessaan.
Pitääkö ajatella, että ilman näitä ”haulikolla ammuttuja” resursseja maaseudulla liikuttaisiin vielä vähemmän tai että jos esimerkiksi pääkaupunkiseudulle saataisiin liikunta-alan koulutusta ja tutkimusta, niin se vähentäisi nuorten liikkumista täällä? Tähän en osaa antaa vastausta, mutta varmaan Jyväskylän liikuntatieteilijät ja asiantuntijat tämänkin tietävät meitä maallikkoja – vai pitäisikö sanoa ”urbaanikkoja” – paremmin.
Käsittääkseni suurkaupunkeihin sijoitetut urheiluakatemiat ovat kuitenkin olleet huomattavan tärkeitä huippu-urheilun nousevalle käyrälle monissa lajeissa. Kun monipuolinen tieto ja osaaminen on lähellä asukkaita ja asiakkaita, niin tuloksiakin tulee. Kaikki vaan eivät voi asua Jyväskylässä tai korpeen aikanaan rakennettujen urheiluopistojen vieressä. Uskon, että niiden läheisyydessä kyllä hyödytäänkin erinomaisista resursseista ja liikutaan normaalia enemmän.
Sen verran pessimisti kuitenkin olen, että noista hätähuudoista oman toiminnan puolustamiseksi – sellaisiksihan nuo mielipidekirjoitukset on luettava – johdetaan tulevaisuudenkin ”liikuttamispolitiikkaa” eli jatketaan ikään kuin mitään uudistuksia ei oikeasti tarvitsisi tehdäkään. Syythän ovat yhteiskunnan muuttumisessa ja teknologisoitumisessa ja sillehän ei ohjelmilla mitään voikaan tehdä.
Liikuntapolitiikan ja liikunta-alan toimijoiden sijasta katse onkin käännettävä myös muualle.
Selvää on myös se, että mikään hanke tai ohjelma ei voi tuottaa niin monipuolista ja vaikuttavaa innovaatiota, jota monistamalla ihmiset saadaan aktiivisiksi. Tarvitaan todella pitkäjänteistä työtä ihmisten lähellä niin, että vapaaehtoiset ja ammattilaiset sekä erilaiset organisaatiot oppivat vaikuttavimmat toimintatavat yhdessä tekemällä. Sitä, mikä toimii Jyväskylässä tai vaikkapa jossakin Länsi-Suomen hyvinvointialueella ei voi siirtää Itä- tai Pohjois-Suomeen.
Tarvitaan syvällinen ajattelun, rakenteiden ja toimintatapojen muutos, jossa hyvinvointialueet, alueen kunnat ja esimerkiksi ammattikorkeakoulut alkavat yhdessä kolmannen sektorin toimijoiden ja yritysten kanssa rakentamaan sosiaalipalvelupolkuja toimivammiksi niin, että ihmiset saavat tarvitsemaansa tukea oikea-aikaisesti ja vaikuttavasti. (https://www.ess.fi/paakirjoitus-mielipide/5660835).
Nyt siihen on mahdollisuus olemassa. Aikaikkuna ei kuitenkaan ole pitkä.
Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf). Teoksessa Hanifi, R.; Haaramo, J.; Saarenmaa, K. (toim.). Mitä kuuluu vapaa-aikaan? Tutkimus, tieto ja tulkinnat. Helsinki, Tilastokeskus 2021.
Uusi normaali ei tulekaan – maailman, toimintatapojen ja itsen muutosprosessit katastrofien vuotena. Vuosikatsaus 2022. Osa 1.
Heräät aamulla 25. helmikuuta 2022 ja tajuat, että maailma on oikeasti aivan erilainen nyt kuin 2010-luvulla. Eli vain kolme vuotta sitten. Kummallista muuten, että joskus vuodet ja vuosikymmenet ovat merkitykseltään painavampia kuin toiset. Ja aika tuntuu kiitävän tai muuttuvan hirmuista vauhtia ja joskus se pysyy paikallaan.
Lapsuudessani 1960- ja 1970-luvuilla aika kiisi. Viiskytluku vanheni todella nopeasti kuuskytluvun kuluessa entisiksi ajoiksi, jolloin tehtiin niitä ”vanhoja suomalaisia elokuvia”. Ajan henki ja kulttuuri vanhensi jopa muutaman vuoden ikäiset kulttuurituotteet nopeasti niin, että ne tuntuivat kuuluvan aivan eri aikakauteen.
Samoin kävi lapsuuteni kuuskytluvulle tai ainakin osalle sitä. Beatles, hippiliike ja nuorison politisoituminen noin yleensä on jäänyt elämään, mutta Laila Kinnunen ja italialaiset laulut vanhenivat nopeasti palatakseen taas kuuluvasti nykyaikaan Muistojen bulevardin ansiosta. Ajanhenki on tuttu, vaikka ainakin oma maailmani oli toinen (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/).
Seitkytluku oli jo aivan toista maata (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/). Moderni edistys saapui jo maalaiskyliinkin. Tätä edistystä jatkuikin muutamia kupruja lukuun ottamatta vuoteen 2020 asti. Tarve uudelleen arviointeihin ymmärrettiin omassa sukupolvessani hyvin jo 1980-luvulla, mutta periaatteessa sama maailmansodan jälkeen rakennettu juna puksutti keskeiset ajatukset lastinaan eteenpäin aina pandemian alkuun asti.
Taloudellinen ja poliittinen konteksti on erittäin tärkeä taso, mutta niiden rajuihin muutoksiin suhtautuminen ja niiden tulkitseminen on jokaisen tehtävä itse. Se tarkoittaa omien kokemusten suhteuttamista yksilöiden kannalta väistämättömiin maailman tapahtumiin, kuten edellä olen yrittänytkin.
Mutta miten siis suhtautua vuoteen 2022 tai oikeammin ajanjaksoon, joka alkoi keväällä 2020 koronapandemian levittyä ympäri maailman jatkuen Ukrainan sodalla helmikuusta 2022 alkaen?
Näiden rajujen tapahtumien lisäksi ilmastonmuutos ja luontokato sekä kaikkien näiden sivuvaikutukset ovat merkinneet tai tulevat merkitsemään taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja aivan käytännöllisiä muutoksia arjessamme.
Tällaista en ole kokenut kertaakaan aiemmin elinikäni aikana. Globaalisti tällaista ei ole koettu sitten toisen maailmansodan, ellei Neuvostoliiton ja sosialististen maiden romahtamista sellaiseksi lasketa. Se toki muutti paljon, mutta kovin suuri yllätys hapertuneiden sosialistimaiden romahdus ei meille kuitenkaan ollut. Se oli osa edistystä kohti demokratiaa, ihmisoikeuksia ja vapaata liikkumista.
Pandemia käänsi suunnan toisaalle eli (globaalin kapitalismin) ”kiihdytysajosta äkkijarrutukseen ja sitten uuteen normaaliin”, kuten Juha Siltala Pandemia-kirjassaan tilannetta kuvaa. En uskalla tehdä yhtä vakuuttavia analyyseja kuin Siltala ennen kuin konkreettisesti näemme, minkä asennon maailma Ukrainan sodan jälkeen ottaa. Siltala kuitenkin näkee pandemian aiheuttaneen sekä pahaa että hyvää. ”Äkkijarrutus” antaa meille ainakin periaatteellisen mahdollisuuden muuttaa joitakin perusasetuksiamme uusiksi. Lähdetään siitä.
Takki oli tyhjä. Läheisen ystävän kuolema syvensi väsymyksen tunnettani. Kun hyväkuntoinen, erittäin tervettä ja liikunnallista elämää viettänyt 63-vuotias mies tuupertuu hiihtolenkille stressattuaan itseään koronatukien jakotehtävissä, se pysäyttää. Ikään kuin koronan muut vaikutukset eivät olisi olleet tarpeeksi.
Ja kuitenkin: meidän kaikkien tulisi pysähtyä ja havahtua eikä yrittää palata vanhaan normaaliin. Muuten muutosta ei synny.
Toinen koronavuosi 2021 oli kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen varsin produktiivinen ”kriisiajan vuodeksi” minkä vuoden 2021 hyvin toiminnallinen vuosikatsauksenikin todentaa. Monipuolisten työ-, julkaisu- ja vapaaehtoiskuvioiden lisäksi se sisälsi erityisiä hiihto- ja jalkapallokokemuksia. (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/).
Tajusin varmaan entistä vahvemmin aktiivisen työaikani rajallisuudenkin, mikä lisäsi toimeliaisuuttani.
* * *
Vuosi 2022 oli taas omanlaisensa, vaikka monet erittäin pitkäjänteiset itselleni tärkeät prosessit jatkuivatkin uudessa tilanteessa niin maailmalla kuin kotonakin.
Yritän tämän vuosikatsauksen dokumentoinnin ohessa tehdä jonkinlaista keskeneräistä reflektiotakin vuodesta 2022 ja koko ajanjaksosta tietäen hyvin, että monet tulkintani perustuvat vaillinaiseen ja ristiriitaiseen tietoon ja kokemukseen näiden tapahtumien syvemmistä merkityksistä.
Vuosi 2020 ja 2021 olivat koronavuosia, mutta vuosi 2022 oli leimallisesti ”sotavuosi”, jonka vaikutukset ovat olleet osin samanlaiset kuin pandemialla, mutta osin aivan toisenlaiset. Pandemia heikensi globaalia markkinataloutta, jota sota suuntasi kohti alueellisia ja poliittisia markkinatalouksia tai -verkostoja.
Enää ei voida luottaa siihen, että raaka-aineita tai halpoja kulutustuotteita voidaan ostaa mistä vain ja mihin hintaan vain. Kun pandemia lisäsi globaalia yhteistyön tarvetta, Ukrainan sota rakentaa selvästikin uudenlaisia taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia liittoutumia. Jonkinlainen planeetan ”isojako” on nyt meneillään.
Naapurimaan sota on vaikuttanut aivan eri tavalla myös käsityksiimme Suomesta ja suomalaisista maailman kartalla kuin mitä pandemia teki. Pandemiasta selvisimme melkoisen hyvin rakentamalla suomalaisen version globaaleista selviytymiskeinoista, mutta Ukrainan sotaan meidän tuli reagoida naapurimaa Ruotsin kanssa samalla tavalla. Muut olivat päätöksensä jo tehneet.
Jännittävää onkin, että Ruotsi valitsi mielestäni kummassakin tapauksessa etukäteen ajatellen kovin yllättävät linjaukset. Koronan suhteen sen linja tosin oli ”ruotsalaisesti” omanlaisensa, vaikka turvallisuushakuisuutta korostavaksi luultu maa siinä kovan riskin ottikin. NATO-päätös oli taas toiseen suuntaan yllättävä, kun sitoutumattomuuttaan korostanut maa lähtikin mukaan läntiseen puolustusliittoon.
Kun kummatkin merkittävät rajanaapurimme ovat tehneet viime vuosina todella yllättäviä siirtoja, niin historiastamme, nykyisyydestämme ja tulevaisuudestamme tultaneen käymään monenlaisia keskusteluja, jotta osaamme asemoida itsemme osaksi uudelleen rakentuvaa kansainvälistä yhteisöä.
Ja tässä ei vielä puhuttu suhteistamme Euroopan unioniin, Saksaan, Baltian maihin ja Itä-Euroopan maihin tai USA:han, Englantiin, Kiinaan ja Turkkiin. Naapurisuhteissamme olemme ottaneet loikan kohti aikaa ennen vuotta 1809.
On varmaa, että suhteellisuudentaju tulee monelta Suomessakin hämärtymään, kun jaossa on poliittisia irtopisteitä. Kun olen itse pitänyt tärkeänä monipuolisten näkökulmien esittämistä vaikeistakin asioista, niin aika ei ole kovin suotuisa avoimelle argumentaatiolle ja valtavirran vastaisille näkökulmille. Ja tässä tarkoitan sitäkin, että tuo sodan koventama ilmapiiri tuntuu säteilevän muuhunkin keskusteluun.
Tunnistan ahdistukseni myös ruumiillisesti, kun ajattelen vaikkapa itselleni tärkeitä teemoja, kuten kansalaisten yhdenvertaisuutta, aktiivisuuden ja liikkumisen lisäämistä tai syrjäytymisen estämistä.
Globaali tilanne vaikeuttaa uusien ajatusten ja toimintatapojen esittämistä, kun resurssit olisi suunnattava yhteiskunnallisesti tärkeämpiin ja akuutteja toimia vaativiin asioihin. Toisaalta kriisitilanne voi aukaista uusia mahdollisuuksia myös nykyistä toimivimmille ja taloudellisestikin kestävimmille rakenteille ja toimintatavoille.
Omat tuntemukseni ovat siis varsin ristiriitaiset ja monitulkintaiset. Niin kuin meistä monella muullakin. Vuosikatsauksessa on tänä historiallisena hetkenä pakko selvitellä tuntemuksiaan, vaikka tai koska liikkuvia muuttujia on niin paljon.
Aloitan katsaukseni kolmella kokemuksella, jotka melkoisella todennäköisyydellä osaan tulevaisuudessakin sijoittaa juuri vuoteen 2022.
Kolme käänteentekevää kokemusta:sota, korona ja isoisyys.
Sotakirjeenvaihtajalta Vantaalta
Kun sain kuulla Ukrainan sodan alkamisesta aamulla 24. helmikuuta, vaivuin varmaan reiluksi viikoksi jonkinlaiseen koomaan. Ihmettelin valtavasti sitä, miksi ihmeessä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Minun oli todella vaikea uskoa, että venäläiset tekivät tuollaisen hyökkäyksen, jossa ei näyttänyt olevan mitään järkeä.
Olenkin käyttänyt paljon aikaa yrittäessäni ymmärtää, minkälaisiin käsityksiin Venäjän johdon aloittama hyökkäys ja sen perustelut voivat rakentua. Ja siihen, miten tavalliset venäläiset sotaan suhtautunevat. Hämmästyttävää muuten, ettei meillä Suomessa kuitenkaan ole mitenkään kovin jäsentynyttä ja
tutkimukseen perustuvaa käsitystä Venäjästä ja venäläisistä.
Omia pohdintojani haittaa suuresti se, että hyökkäys Ukrainaan, joka kaiketi kuitenkin oli vain hyvin pienen piirin organisoima aggressio, muutti suomalaisten käsityksen Venäjästä ja osin venäläisistäkin yhdessä humauksessa. Meniköhän siinä lapsi pesuveden mukana? Eikö yleistämisen sijasta pitäisi keskittyä siihen, että venäläisistäkin on moneksi ja ainoastaan venäläiset itse voivat sodankin lopettaa.
Ymmärrän erittäin hyvin sen, että meidän ei tule nyt keikuttaa venettä ja pitää kiinni länsimaisesta demokratia-, ihmisoikeus- ja suvaitsevaisuuskäsityksistämme. Minusta meillä on kuitenkin suurena vaarana unohtaa tuo viimeinen oikeassa olemisen vimmassamme.
Jos emme näe mitään hyvää venäläisissä, eivät he tule muuttumaankaan ainakaan meidän suuntaamme. Kriisitilanteessa on vaikeaa olla suvaitsevainen toisinajattelijoita kohtaan. Mutta jos se on perusarvo, niin se on perusarvo, josta ei livetä kriisissäkään.
Venäläisten ymmärtäminen on avain Venäjän muuttumisessa. Venäjän kulloisenkin johdon ymmärtäminenkin on välttämätöntä, jotta rauhasta voidaan edes neuvotella. Ymmärtäminen käsitetään Suomessa aivan liian usein hyväksymisenä, vaikka tunnettu sanonta onkin, että vain tuntemalla vastustajasi, voit sen voittaa.
Nämä kaksi verbiä olisikin osattava kaikessa julkisessa keskustelussa erottaa jyrkästi toisistaan. Olkoon se välitilinpäätökseni hyökkääjäosapuolesta.
Venäjän hyökkäystä paljon suurempi yllätys minulle oli Ukrainan puolustustahto. Masennukseni sodan alkuvaiheissa perustuikin paljolti siihen oletukseen, että Venäjä on aivan ylivoimainen vastustaja hajanaiselle Ukrainalle. Se olisi merkinnyt todella ikävää tulevaisuuskuvaa, jossa koko Itä-Eurooppa, ellei koko Eurooppa olisi ollut vahvistuneen Venäjän aggressioiden edessä polvillaan. Ja tietysti eurooppalaisuus.
Kummatkin skenaariot ovat järkyttäneet vakavasti käsityksiäni siitä, miten kansainvälisiä suhteita ja ennen kaikkea rauhaa kannattaa ylläpitää ja minkälainen on meidän suomalaisten asema maailmassa nyt, huomenna ja itse asiassa minkälainen se on ollut menneisyydessäkin.
Jännittävää, että nämä todella monimutkaiset ja perustavanlaatuiset pohdinnat ja itsereflektiot on kuitattu julkisessa keskustelussa NATO-ratkaisulla, jonka taakse vaikeat asiat on väliaikaisesti lakaistu. Nyt ei keikuteta venettä eikä pohdita vaikkapa sitä, miten me suomalaiset olemme ajatelleet melkein koko itsenäisyytemme ajan asemoituvamme kansainvälisellä kentällä puolueettomana ja sitoutumattomana maana. Onko se siis ollut koko ajan väärin vai onko se muka ollut vain suurta hämäystä?
Tämä siis koskee myös Ruotsia, Saksaa, EU:ta jne., jos lukija luulee, että tarkoitan vain ikävää suomettumisen aikaa.
Enemmän olen toki ihmetellyt niitä, jotka suureen ääneen todistavat näin jälkikäteen, miten suomettuneita me olimme ja miten väärin ulkopolitiikkaamme on hoidettu vuosikymmeniä. Olisin mielelläni kuullut heiltä noita ajatuksia jo aiemmin. Toki he voivat väittää, että suomettuminen esti sen. Niin suomettuneeksi en Suomea kuitenkaan Kekkosen ajan jälkeen tunnista. Enkä usko, että nuo nyt rohkeat ihmiset olisivat silloin olleet pelkureita. Vai olivatko?
Rohkeinta toki on, että uskaltaa myöntää olleensa väärässä Venäjän suhteen. Heitä kunnioitan. Itse en ole ihan niin rohkea, sillä oletan, että joudumme elämään Venäjän ja venäläisten kanssa tämänkin sodan jälkeen ja ennemmin tai myöhemmin alamme käydä kauppaa, alamme rakentaa uutta luottamusta ja luomme uudenlaisen suhteen venäjän kansaan.
Ehkä on lisättävä, että itse en henkilökohtaisesti tunne yhtäkään venäläistä ja että käsitykseni venäläisistä on ihan sama kuin minulla on kaikkiin kansoihin ja ihmisiin riippumatta siitä, minkälainen valtiomuoto tai kulttuuri heillä on. Venäjä vain sattuu olemaan itäinen naapurimme nyt ja tulevaisuudessa.
NATO-jäsenyydestä sananen. Itse toivoisin, että Suomi ja Ruotsi kykenisivät NATOssakin toimimaan koulunpihan tappeluissa niinä fiksuina kavereina, jotka yrittävät sopia ennemmin kuin tapella. Tästä visiosta haluaisin kuulla konkreettisia näkemyksiä, tai olisin halunnut kuulla koko NATO-prosessin ajan. Vähän hähmäiseksihän tuo keskustelu on jäänyt.
Mainittakoon, että itse olen ollut sitä mieltä, että Suomi olisi voinut liittyä NATOon jo 2000-luvun alussa, kun nähtiin, ettei Venäjästä tule demokraattista valtiota kovin nopeasti eikä liittyminen olisi aiheuttanut kovin kummoisia seurausvaikutuksia. Nythän jouduimme ikävän Turkki-kiristyksen kohteiksi, joka saattaa haitata poliittisia vapauksiamme kansainvälisessä politiikassa tulevaisuudessakin.
Ukrainasta ja ukrainalaisista haluaisin sanoa jotakin kaunista ja ylevää. Materiaalia on kuitenkin presidentti Volodymor Zelenskyä lukuun ottamatta hämmästyttävän vähän. Jännittävää on, että itseeni on massiivisen informaation keskellä vaikuttanut eniten ukrainalaisten esiintyminen Elämäni biisi -ohjelmassa. He eivät esiintyneetkään pelkästään uhreina, kuten satojen uutislähetysten perusteella voisi uskoa. Elämä on jatkunut sodasta huolimatta ja Ukrainassa tehdään koko ajan musiikkia, urheillaan ja työskennellään yllättävän normaalisti. Suomessakin elettiin sotavuosina eikä vain voivoteltu sotaonnea.
Voisiko siis toivoa, että valtamediakin kertoisi tästä urheasta kansasta ja sen kamppailusta eikä vain uutisoisi venäläisten ohjushyökkäyksistä ja tuhoutuneista kohteista? Ja emmehän me tiedä siitäkään, miten 35 000 ukrainalaista täällä Suomessa pärjäävät. Ero vuoden 2015 pakolaiskriisiin on valtava – silloin ei muusta kirjoitettukaan.
Olen myös yksityisesti ihmetellyt Suomen ja suomalaisten auttamistahtoa, jota kovasti aina kehutaan. Kuitenkin yksityisten lahjoitusten summa oli vähän aikaa sitten vain noin 30 miljoonaa euroa. Vertaamatta sitä vaikkapa Viroon tai muihin maihin tulee mieleen, ettei tuo summa nyt kovin paljon ole. Kolme miljoonaa on antanut kympin tai miljoona on antanut kolme kymppiä.
Voisi kuitenkin olettaa, että ainakin miljoonalla suomalaisella on helposti vara antaa hyväntekeväisyyteen sata euroa, vaikka olisikin jo lahjoittanut muihin kohteisiin sen tavallisen summan. Yksinkertaisella kerto- ja jakolaskulla voi päätellä, mitä tarkoittaisi, jos miljoona suomalaista antaisi 1000 euroa tai neljä miljoonaa antaisi sata euroa. Itse leuhkisin vasta sitten, kun tuollaisia lukuja lyötäisiin pöytään tässä maailman lähes rikkaimmassa maassa.
Itse olen kokenut koko sodan ajan syyllisyyttä siitä, etten ole voinut enkä osannut auttaa ukrainalaisia enemmän. Epäreilu sotahan sai tällaisen varttipasifistinkin ajattelemaan, että meidät hyödyttömät, mutta hyväkuntoiset miehethän pitäisi lähettää sinne taistelutehtäviin.
Neljän prosentin verran bruttopalkastani olen antanut järjestöille, joilla kuvittelen olevan hyvät mahdollisuudet auttaa ukrainalaisia. Mitätöntähän se on, vaikka miljoonan suomalaisen avustussumma olisi tuollakin satsauksella ohjannut Ukrainaan 1,65 miljardia euroa. Suomalaisten mediaanipalkasta laskettuna neljä prosenttia tekee noin 1650 euroa vuodessa.
Ihmettelyistäni huolimatta Suomen ja suomalaisten suhtautuminen sekä sotaan että NATOoon ja niihin liittyviin kysymyksiin on ollut yllättävänkin tervejärkistä.
Tämänkin haluaisin tuoda esille: vaikka joku nyt esittäisikin aiheellista kritiikkiä ja vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle, niin se ei tarkoita, että tuo kriitikko pitäisi harjoitettua politiikkaa ja julkista mielipidettä kokonaan vääränä. Oma tarkoitukseni onkin tuoda esiin näkökulmia, jotka lisäävät suhteellisuudentajuamme.
Poikkeavien ja suhteellisuustajua lisäävien äänien kuuleminen on ollut valtamediankin heikkoutena viime vuosina, oli kysymys melkein mistä tahansa aiheesta. Asioita ei useinkaan katsota laajemmista perspektiiveistä, vaan tyydytään sellaiseen mediatarinaan, joka on kaikille tuttu.
Avoimeen demokratiaan kuuluu se, että yleisesti hyväksytystä linjasta poikkeavia ääniä tulee kuulla ja näiden mielipiteiden esittäjien perustelut otetaan vakavasti. Perustelujen pohjalta voimme vasta päättää, mikä kulloinkin olisi kanta, johon kannattaa yhtyä.
Alleviivaan tässä vielä sitä, että itse olen yleensä ollut lähes samaa mieltä harjoitetun politiikan isosta linjasta ja julkisen keskustelujen valtavirrasta, mutta aivan liian usein minusta on tuntunut, että sen perusteluja ei ole julkisuudessa käsitelty riittävän avoimesti ja tasapuolisesti erilaisia argumentteja esitellen ja pohtien. Tämä on koskenut sekä koronaa että Ukrainan sotaa, mutta yhtä hyvin soteuudistusta kuin ilmastonmuutostakin muista vähemmän julkisuutta saaneista asioista puhumattakaan.
Koronakirjeenvaihtajalta jostain Suomesta
Korona iski lopulta jopa sulkapalloporukkaammekin aivan loppusyksystä. Onneksi melko lievänä. Vuoden viimeisenä peli-iltana koko vakioporukkamme oli pitkästä aikaa koossa. Kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta meidänkin koronakautemme kesti ennen kuin pääsimme irti jatkuvasta tartunta- ja tartuttamispelosta. Oli jotenkin kiitollinen tunnelma.
Omassa korona-analyysissani sairastettuani sen itse kesäkuussa 2021 otinkin yhdeksi lähtökohdaksi ”pelon kokemuksellisen maantieteen” (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/30/pelkaakkona-koronaa/). Esitin, että koronapolitiikkaa ja jokaisen meidän suhtautumistamme määritti tietoisesti tai tiedostamattomasti oma kokemuksemme koronasta ja sen aiheuttamista pelon tunteista.
Itseäni esimerkiksi rasitti ja ahdisti eniten se, että olisin voinut tartuttaa kohtalokkaasti itselleni läheisiä riskiryhmiin kuuluvia ihmisiä. Toki itsekin niihin astmaattisena jossakin määrin kuulun.
Jälkikäteen olisi hyvä arvioida pelon merkitystä koronapolitiikkaammekin, joka ei jokaisessa vaiheessaan ollut loogisesti eikä juuri missään vaiheessa tutkitun tieteellisen tiedon avulla perusteltavissa. Tutkitulla tieteellisellä tiedolla tarkoitan tässä sellaista tutkimustietoa, joka olisi ollut riittävän monitieteistä ja joka olisi tuotettu aidossa tilanteessa. Aito tilanne oli koko ajan päällä ja se muuttui, joten tällaista tietoa saamme vasta vuosien kuluttua.
En siis olisi vedonnut tieteelliseen tietoon koko koronan aikana. Toki meillä oli käytössämme teoreettisia malleja ja erilaisia riskianalyyseja sekä poliittisia ja käytännöllisiä keinoja, jotka kaikki tuli suhteuttaa käytettävissä oleviin resursseihin ja sulkujen aiheuttamiin sivuvaikutuksiin. Jos ääripäät ovat Ruotsi ja Kiina, niin Suomi näyttäytyy jonkinlaisena keskitien kulkijana.
Itse olisin ollut joissakin kohdin avoimempi eli olisin sallinut ulkotapahtumat tietyin tapahtumakohtaisin rajoituksin oikeastaan koko pandemian ajan, mutta olisin suojannut vanhukset paremmin vielä vuonna 2022. Omaa tervettä järkeä toivoisin käytettävän tulevissa pandemiaolosuhteissa enemmän. Riskiryhmäläisten kannattaa suojautua paremmin kuin keski-ikäisten, nuorten ja terveiden. Yhteiskunta voi pyöriä aika avoimesti, jos osaamme suojata paremmin riskiryhmät rokotuksin, mutta myös kohtaamisia välttäen.
Em. analyysissani pohdin asioita huomattavasti tarkemmin. Joten halukkaat voivat hakeutua sinne. Aion toki vielä palata asiaan paremmin myöhemmin. Koronakaan ei ole vielä ohi. Paljon on vielä opittavaa tulevaisuutta ajatellen.
Kotikirjeenvaihtajan kuulumisia
Sota ja korona olivat henkilökohtaisesti käänteentekeviä kokemuksia, jotka vaikuttavat enemmän tai vähemmän koko loppuelämäni ajan minuun ja kaikkiin suomalaisiin. Isovanhemmuus kahden minulle jo hyvin rakkaaksi muodostuneen uuden ihmisen kautta taas vaikuttaa aivan varmasti minuun joka päivä elämäni loppuun asti.
Vaikka maailmassa on nyt yli kahdeksan miljardia ihmistä, niin ainakin länsimaissa lapsen saaminen on viime vuosikymmeninä vaikeutunut. Siksi meidänkään lastemme lapset eivät vain tupsahtaneet maailmaan, vaan he olivat kovasti odotettuja pieniä ihmeitä jo syntyessään. Toinen syntyi kaiken lisäksi jouluaattona ja toinen Eurooppa-päivänä. Symbolit olivat siis kohdillaan.
Vaarin arki muuttui vuosi sitten pysyvästi, kun suureksi iloksi ja tietysti myös huolehtimisen kohteeksi syntyi pieni poikalapsi. Kun toukokuussa päivän valon näki onnellisesti myös tyttövauva, oli ilo kaksinkertainen. Nyt nuo serkukset ovat jo viettäneet vaarin ja mummin luona ensimmäisen joulunsakin.
Ensimmäisen vuoden kasvun ihmeen seuraaminen on ollut ainutlaatuista. Nyt nuo pikkuiset ovat jo selvästi omanlaisiaan persoonallisuuksia, jotka tietysti koko ajan kehittyvät ja muuttuvat. Mutta siltikin.
Lasten myötä myös perheemme vuorovaikutus on lisääntynyt huimasti. Tästä on kiitettävä myös nykyaikaista viestintäteknologiaa, koska toinen pienistä asuu perheensä kanssa Saksassa. Videopuhelut muista viesteistä puhumattakaan ovat kuitenkin lähes jokapäiväisiä, joten suhde kehittyy myös digitaalisten laitteiden avulla aivan eri tavoin kuin joskus aiemmin.
Vaarin tehtävä on olla pikkulapsille läheinen ja ymmärtävä ihminen, joka opettaa rohkeaksi turvallisesti ja fiksuksi pitkäjänteisesti. Ja vaarilla on (melkein) aina pilke silmäkulmassa. Vaari osaa opettaa kävelyä, uintia, pallon heittoa ja potkimista. Ryömimistä ja pärisyttämistä. Kissan silittämistä ja ääneen lukemista. Vaari kelpaa myös joulupukiksi ja syöttäjäksi.
Tulevina vuosina vaarin täytyy opetella monia muitakin asioita, joista vaarilla ei taida olla tietoakaan vielä. Ja opettaa myös niitä ikivanhoja ja aina tärkeitä juttuja siitä, miten hiihdetään, luistellaan, retkeillään, käydään saunassa ja uimassa, melotaan, pelataan korttia ja lautapelejä, siivotaan jälkemme ja pidetään asiat järjestyksessä. Luetaan ja lasketaan, piirretään ja lauletaan. Käydään marjassa ja pyöräillään. Ja ollaan ihmisiksi.
Eletään ihmisiksi.
Kuulostanee pateettiselta, kun yli kuusikymppinen setämies puhuu ihmisyydestä ja tulevaisuuden lasten kasvattamisesta. Suomalaisessa yhteiskunnassahan ikäluokkamme on jäänyt suurten ikäluokkien ja nyt vallassa olevien neli-viiskymppisten väliin, kuten Saska Saarikoski kolumnissaan toteaa (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009303098.html).
Me olemme kuitenkin perimässä vanhempien ikäluokkien taakan eli ikääntyessämme meidät sekoitetaan suuriin ikäluokkiin ja ajatellaan, ettei meillä ole enää mitään annettavaa tulevaisuudelle.
Näinhän Suomessa tunnutaan ajateltavan. Suuret ikäluokat ovat kuitenkin nyt jo yli 73-vuotiaita.
Meitä 60-64 -vuotiaita on kuitenkin maailmassa hävyttömän vähän, vain hiukan yli 300 miljoonaa. Se on noin neljä prosenttia maailman väestöstä. Meitä yli kuusikymppisiäkin on kaiken kaikkiaankin vain reilu 13 prosenttia. Väestön ikääntyminen ei siis ole maailman ongelmista suurin, vaikka meillä Suomessa se onkin isohko haaste.
Asia siis voikin olla päinvastoin niin, että meidän sukupolvemme harvinaisia ikäpolviolentoja kannattaisi kuunnella jatkossa tarkalla korvalla, sillä olemmehan maailman mittakaavassa pioneerisukupolvia. Meidän ikäisemme ovat aloittaneet ”vihreän siirtymän” ja me olemme eläneet nuoruudessamme maailmassa, jota kohti meidän pitäisi tulevaisuudessa taas tähdätä.
Nykyistä huomattavasti niukemmin ja luontoa säästäen, mutta resilienttiä identiteettiä rakentaen, kaikkien osallisuutta ja toimijuutta vahvistaen unohtamatta sukupolvemme outoa huumorintajua ja itserefleksiivisyyttä.
Jos siis elämme ihmisiksi, niin siitä hyötyvät valtavat määrät meitä nuorempia ihmisiä eri puolilla maapalloa tulevina vuosikymmeninä.
Jos tuo tulkinta on liian optimistinen ja korostaan oman sukupolvemme parhaita puolia, niin tälle sekavalle ajanjaksolle on tyypillistä aivan toinen tulkinta ikäisistämme, jonka esitti Saskan kanssa samanikäinen toimittaja-kirjailija Minna Lindgren (s. 1963). Hän ei jaa Saarikosken ajatuksia, vaan facebook-sivullaan hän mm. toteaa:
”Ryhdyimme porsastelemaan. Lentelimme jo 90-luvulla kaupunkilomille ja Aasiaan, harrastimme laskettelua ja moottoriveneilyä, aloimme syödä arkisin sisäfilettä, ostaa kilokaupalla halpoja muotivaatteita, juoda janoomme kokista. Keksimme napostelun ja mässäilyn, ajoimme autolla kaikki matkat (myös kuntosalille) ja halusimme kotiimme sähkösaunan. Ikääntyviä vanhempiamme emme jaksa auttaa ja vaadimme, että yhteiskunta hoitaa heidät, mikä ei ole ihme, koska yhteiskunta ei ole kenestäkään pitänyt niin hyvää huolta kuin meistä. Saimme kaiken ja olemme jättämässä jälkeemme kaikkien aikojen tuhon. Viimeistään nyt on meidän etuoikeutettujen herättävä.”
Kummatkin ovat mielestäni oikeassa ja väärässä. Poliittisen vallan näkökulmasta katsottuna ikäpolvemme on ollut jonkinlainen väliinputoajia, mutta joillakin yhteiskunnan osa-alueilla olemme olleet pioneereja. Ja vaikka osa meidän sukupolvemme ihmisistä ”ryhtyi porsastelemaan”, niin eivät kuitenkaan kaikki. Ja sikakin voi oppia – fiksu eläinhän tuo lapsuuteni leikkikaveri onkin.
Voisi kai ajatella, että fiksu suhtautuminen olisi uskonnonfilosofi Sami Pihlströmiä mukaillen ei optimisti eikä pessimisti, vaan melioristi eli ihminen, joka ei usko, että asiat menevät automaattisesti parhain päin, mutta ei myöskään, että kaikki on tuomittu tuhoon. Emme tiedä, miten käy, mutta voimme tehdä parhaamme, että kävisi mahdollisimman hyvin. ”(SK 1/2023).
Vuosikatsaukseni tulevissa osissa tulen olemaan sekä hiukan liian optimistinen että jonkin verran liian pessimistinen tulevaisuuden suhteen – joskus menneisyydenkin. Tavoitteenani on kuitenkin olla melioristi, suhteellisuudentajuinen immeinen.
Seitkytluku onkin sitten toista maata, yllättävän moderni maailma ja Suomi, jossa monet yhteiskunnalliset rakenteet, kuten peruskoulu, perusterveydenhuolto, sosiaaliturva ja yleisemminkin valtion tai julkisen sektorin asema pistettiin pystyyn ja sementoitiin suomalaisen hyvinvointivaltion tukijaloiksi.
Kyse ei kuitenkaan ollut vain rakenteista, vaan myös elämäntavasta, joka omalla kohdallani mullistui hyvin konkreettisesti vuonna 1971. Sinä vuonna menin oppikouluun kaupunkiin, äiti meni palkkatyöhön tehtaaseen ja Lemmikki-niminen lehmämme pistettiin teurastamon autoon. Seuraavana vuonna siskoni Hilkka kirjoitti ylioppilaaksi ensimmäisenä suvussamme. Muistan sen valtavan ruusujen määrän kamarissamme edelleenkin hyvin. Tuollaista on siis tulla ylioppilaaksi!
Minä suuntauduin kaupunkiin samaan aikaan kun koko perheemme muuttui moderniksi palkkatyöläisperheeksi, jossa myös äiti tekee kodin ulkopuolista työtä. Äitini ei siis ollut mikään kotirouva, vaan hän teki kovasti töitä kotonakin – varmaan enemmän kuin tehtaassa. Vanhempamme suuntasivat tarmonsa uuden omakotitalon hankintaan eli ansaitsemiseen ja säästämiseen. Isä ei pitänyt juuri koskaan kesälomia, vaan muurasi muille omakotitaloja, kun talvet menivät rakennusliikkeen isommissa kohteissa.
Kotikylämme Tenholahti, josta kirjoitin kuuskytlukupostauksessani erillisellä liitteellä ja joka on tässäkin mukana, muuttui myös radikaalisti, kun ”pellot pantiin pakettiin” ja lehmät myytiin. Karjatalous kutistui nopeasti niin, että pian vain yhdessä talossa oli muutama lehmä, kun vielä muutama vuosi sitten lähes joka talossa oli karjaa. Mutta tästä modernisaatiosta enemmän näissä liitteissä Tiihonen_Tenholahti_osa1Tiihonen_Tenholahti_osa2
Tässä yritän kertoa jotakin, mistä en ole aiemmin kirjoittanut, joten en myöskään kirjoita kovin paljon urheilemisestani ja sen merkityksestä. Näistä kirjoitin jo pro gradussani Urheilu kertomuksena 1980-luvun lopulla ja pääosin tulkintani – ja varsinkin muistoni – ovat edelleen erittäinkin relevantteja (alla linkkejä kirjoituksiini).
Nyt yli 30 vuotta myöhemminkin voin allekirjoittaa suurimman osan tulkinnoistani, vaikka ehkä ihmettelenkin sitä, miten rohkeasti olen uskaltanut ilmaista itseäni tuolloin alle kolmikymppisenä. Ehkä siinä taustalla voi nähdä sen hippiliikkeen ajatuksen, ettei yli kolmikymppisiin voi luottaa, koska silloin ei enää uskalleta kertoa totuutta sellaisena kuin se koetaan. Yritin siis kirjoittaa totuuden ennen kuin täytin kolmekymmentä.
Enää en ole samaa mieltä, mutta sitä en silloin kahdeksankymmentäluvulla tietenkään tiennyt. Siitä olen kuitenkin jotakuinkin samaa mieltä, että omista kokemuksistaan kannattaa kirjoittaa kuvauksia ja tulkintoja koko elämänsä ajan, koska muisti ei aina ole kovin luotettava kumppani, kun mennään kauas historiaan ja yritetään palauttaa mieleen koettuja tunnetiloja.
Tärkeämpi seikka on kuitenkin se, että pidän ”aikalaistulkinnoista”, joissa nykyisyyttä tulkitaan (lähi)menneisyyden ja (lähi)tulevaisuuden avoimessa tilassa. Historiaa ei ole vielä kirjoitettu, kun tulevaisuutta jo tehdään – se on ihmisen osa. Sosiologina ajattelen, että silloin tarvitaan teoreettista ja luovaa ajattelua. Jos olisin historioitsija, niin joutuisin odottamaan (yleensä kirjoitettuja) dokumentteja, joiden pohjalta joutuisin tekemään tulkintani.
Kun nyt kuuskytvuotiaana kirjoittelen näitä ”vuosikymmentulkintojani”, niin tiedän jo aika paljon niistä tulkinnoista, joita eri vuosikymmenistä on tehty. Onkin kiinnostavaa nähdä, miten omat aiemmat dokumenttini eli kuvaukseni ja tulkintani keskustelevat jälkikäteen tehtyjen tulkintojen kanssa. Jätän ainakin osittain myös lukijan päätettäväksi, ovatko tulkintani olleet tai ovatko ne nyt sellaisia, että niitä kannattaa lukea. Itsekin toki yritän tehdä tätä itsearviointia tässä matkan varrella.
Omat muistoni järjestyvät tarinakimpuiksi, joissa on joku keskeisteema, kuten vaikkapa urheiluharrastukseni tai tuo kotikyläni tai koulunkäyntini, joista kaikista olen kirjoittanut temaattiset tarinat, jotka aukeavat sekä kulttuuriin että yhteiskuntatieteeseen ja -politiikkaan.
Tässä muistelussani keskityn aiemmin vähemmälle jääneisiin teemoihin, joita tosin käsittelen erillisessä ja myöhemmin julkaistavassa tarinassani, jossa käyn läpi Suomen Pankin pääjohtajan (emeritus) Erkki Liikasen elämäkerran 1. osaa ”Olin joukon nuorin”, jota peilaan omaan elämääni tai siitä kirjoittamiini tarinoihin.
”Ekin” kirja kattaa vuosikymmenet 1950-luvulta 1990-luvun lopulle, joten julkaisen omanikin joko 1980- tai 1990-lukua käsitellessäni. Mutta mennään nyt ”kultaiselle seitkytluvulle”…
Kultainen seitkytluku – ”Happy days”, Hurriganes, Peter Arka & Ake, Make, Pera ja mä. Mutta myös Eino Leino, Vankileirien saaristo & Kurt Vonnegut.
Näitä vähemmän käsittelemiäni teemoja ovat tässä muistelussani suhteeni kulttuuriin eli lähinnä kirjallisuuteen ja musiikkiin. Samalla yritän avata ja ymmärtää pikkukaupungin alakulttuuria, jota minua 10 vuotta vanhempi monialatutkija Jussi Simpura humoristisesti kuvasi tarinalla, joka kerta toisensa jälkeen loppui kommenttiin ”ja sitten – ei tapahtunut mitään!” Mutta jotain kai tapahtuikin, ja sitä tässä yritän kaivella.
Kulttuurin saralla ei Mikkelissä tosiaan tapahtunut 1970-luvulla paljon mitään. Mikkeliä ei voi kehua rock-rockabilly- tai punk-kaupungiksi. Tunteeko joku jonkin mikkeliläisen populaarimusiikin taitajan? Kake Randelin Mäntyharjulta oli ainut sen ajan julkkis Mikkelin seudulta, ja sekin julkisuus koettiin meidän piireissämme häpeällisenä. FBI-niminen bändi soitti teinibileissä, joissa joskus toimi ”esirokkaajana Tapi”. Oli siis kai jonkinlainen tiskijukka. Vanhalla sotkulla näitä bileitä järjestettiin ja koulujen jumppasaleissa.
Kuvaavaa on, että mikkeliläinen musiikkivaikuttaja, toimittaja Esa Kuloniemi (myös Honey B & T-bones) nosti jossain esiin suurimpana juttunaan sen, kun Hurriganes esiintyi Mikkelin työväentalolla, tai silloin PK-klubilla (Mikkelin Pallo-Kissojen hallinnoidessa taloa) vuonna 1974. ”Olinhan siellä minäkin”, ja se oli tosiaan melkoinen kokemus sekä talon sisällä että ulkona. Kyllähän klubilla kävivät muutkin ajan huippubändit, joista muista hyvin ”Sleepparit”, Jussi & the Boysit ja taisi siellä käydä Armi ja Dannykin.
Yksi upeimmista kulttuurikokemuksistani olikin, kun järjestimme todella perinteisen Lucia-juhlan lukion kolmannella luokalla, jossa yksi ohjelmanumero oli luokkiemme bändin ja solistien eli Mirjan (Armi) ja Heikin (Dannyn) esittämä ”Tahdon olla sulle hellä”. Heikin muuten tapasin muutama vuosi sitten musiikkitalon terassilla, ja selvisi, että hän oli siellä töissä. Olin äimistynyt siitä, miten hyvin he sen biisin heittivät.
Lucia-juhlissa myös julkaistiin kaikista oppilaista kronikat. Itse olin luokkamme toinen kronikoitten lukija, vedin yhden kisailun ja häpeäkseni tunnustan, että olin myös komiteassa, joka valitsi Lucian tyttökoulun nuorista naisista. Lahtisen Pera eskorteerasi Lucian ja Ukkosen Pera soitti asiaan kuuluvan musiikin pianolla. Osasimme siis itsekin jotain, jos vain olisi ollut enemmän tilaisuuksia tai intressiä tällaiseen. Seitkytluvulla ei Mikkelin Lyseossa ollut enää orkesteriakaan, joten Arja Saijonmaakaan ei olisi voinut olla sen solistina, kuten joskus ”kultaisella kuuskytluvulla”.
Kultainen seitkytlukuni olikin ”kultainen”, mutta myös hopeinen, sillä voitin tuon vuosikymmenen aikana kolme SM-kultaa ja kolme SM-hopeaa sekä lukuisan määrän piirinmestaruusmitaleja, useimmiten kultaisia. Lajeinani olivat jalkapallo, hiihto ja yleisurheilukin.
Seitkytlukuni näyttäytyykin edelleenkin jotenkin valoisana ja kultaisena, sillä tulihan sitä kultaa Suomelle myös yleisurheilussa ja Mikkeli oli luultavasti Suomen ”hiihtopääkaupunki” ja jalkapallossakin mitaleilla, jos tällaisia titteleitä olisi jaettu. Mutta ei se liity vain urheiluun, vaan yleisemminkin elämän optimistisuuteen ja edistyksellisyyteen. Kaikki tuntui kasvavan ja menevän pääosin parempaan suuntaan, mikä johtui tietysti myös siitä, ettei ekologiseen huoleen oltu vielä kunnolla herätty. Kansainvälisissä suhteissakin tapahtui edistymistä.
Muistan hyvin Helsingin tyhjät kadut, kun olin siellä sisarteni luona vierailulla ETY(K)-kokouksen aikana. Ketään ei näkynyt Mannerheimintiellä, kun menimme Suomenlinnaan siskoni Airin kanssa. Siellä oli yhtä tyhjää kuin Mikkelin keskustassa juhannuksena, minkä koimme kerran Pulkkisen Ripan kanssa.
Risto pelasi joukkueessamme, mutta oli myös musiikkimiehiä eli hän soitti kitaraa ja oli aidosti kiinnostunut vaikkapa Doctor Feelgoodin musiikista. Myöhemmin Ripasta tuli äidinkielen opettaja Kuortaneen urheiluopiston lukioon. Muistan, että luimme pelimatkalla ääneen Riston pientä kirjaa ”Sonetteja laumalle”, jonka oli kirjoittanut nuori lupaava monialataiteilija Juhani, ”Juice”, Leskinen. Se tuntui jotenkin hienolta jo silloin, että työväenluokan teinipojat harrastivat kulttuuria pelimatkoillaan.
Meidän ikäluokkamme tosin olikin erilainen kuin vain vähän vanhemmat seurakaverimme, sillä iso osa joukkueemme pelaajista kirjoitti ylioppilaaksi. Ohutta se kulttuurin harrastus kuitenkin oli, mutta ei olematonta.
Iso osa oli tietysti ”Suomi-rockin” aikaansaannosta. Hector oli yksi suurista vaikuttajista heti 70-luvun alussa varsinkin, kun pulpettikaverini Karvon Tapi fanitti Herra Mirandos –levyjä, joita itse en olisi osannut digata (ei tätä termiä silloin vielä ollut, eikä fanitustakaan) ollenkaan. Tapi soitti klarinettia ja hänellä oli upea kihara rokkitukkakin. Sekin jäi mieleen, kun Tapi tulkitsi jalkapalloilija Esko Wariksen (EW luki hänen joukkuetakissaan) jazzmuusikko Edward Wesalaksi.
Kirjoitin englanninkielen esseeni progressiivisesta rockista, kun olin 15-vuotias. Sain erinomaisen arvosanan, mutta nolostuin asiasta vasta myöhemmin, koska olin ymmärtänyt progressiivisen ainakin osittain väärin. Onneksi opettajakaan ei tuntenut asiaa.
Anekdoottina mainittakoon, että olin joku vuosi sitten Wigwamin konsertissa Tavastialla, kun joku hemmo tuli tarjoamaan minulle ja naapurin Matille yllättäen oluet. Kaveri oli meille täysin tuntematon emmekä osanneet häneltä syytä yllättävään tarjoamiseen kysyäkään kunnes tauko päättyi ja huomasimme, että Mattihan on ihan Jim Pembroken näköinen ja minuakin voisi pienessä tuiskeessa luulla Maijasen Paveksi, joka muuten hieman aiemmin tarjoutui korjaamaan kravattiani Finlandia-talon miesten vessassa. Se oli vinossa sen vuoksi, että vaihdoin puvun ja kravatin päälleni Turun bussissa eikä siellä ollut peiliä.
Ehkä yritän tässä sanoa, että Mikkelissä oli kyllä piilevää kulttuurin ja musiikin harrastusta, vaikka ”valo tulikin jostain muualta”, kuten ikirokkari Viipurin Jussi meitä valisti syksyllä 1979 vai olisiko ollut 1978? Jussi nimittäin bongasi meidät Pohjanvirran ”Könden” kanssa kaupungilta, kun olimme menossa Seurahuoneelle, koska kaikki muut paikat olivat jo kiinni. En tuntenut Jussia kovin hyvin, mutta siitä huolimatta Jussi koki velvollisuudekseen valistaa meitä pitkän ja erittäin vuolaan esityksen turvin siitä, että hän oli juuri nähnyt suomalaisen rockin tulevaisuuden. Mikkelissäkö? No ei tietenkään, vaan Joensuussa tai ainakin jossain, missä soitti Hassisen Kone. ”Rappiolla” oli sitten Jyväskylässä opiskellessamme se symbolinen meidän sukupolvemme biisi ja tanssi.
Sukupolvemme dilemma maalaiskaupungissa oli kuitenkin se, että kulttuuritarjonta oli iskelmää ja tangoa ja lavatansseja. Mutta me olimme rockisukupolvea enkä itsekään osannut kovin hyvin vakiotansseja, vaikka vanhemmat siskoni ja vanhempani olivat erittäin hyviä tanssijoita. Rokata tai jorata kyllä osasin. Joskus kävin maaseudun lavatansseissa, joissa oli aivan eri kulttuuri kuin isoilla lavoilla silloin, kun sinne tulivat isot rockistarat. Niitä isoja lavojakin oli läänissämme paljon, kuten Tommolan Suomen suurimmaksi lavaksi mainittu lava Mäntyharjulla tai Syvälahti Kangasniemellä. Hauskoja reissuja näihinkin tehtiin, vaikka ei niitä montaa kesässä kuitenkaan ehditty tehdä. Pelaaminen rajoitti juhlintaa huomattavasti.
Mutta pienillä lavoilla tai seurojentaloilla elettiin vielä, jos ei nyt kolkytlukua, niin jotain viiskytlukua. Siltä se ainakin tuntui. Kuin olisi mennyt sisään ”vanhaan suomalaiseen elokuvaan”, mutta ei itse tiennyt, mitä ja miten siellä pitäisi näytellä.
Seitkytlukua on useimmiten pidetty yhtenäiskulttuurin vuosikymmenenä ainakin mitä tulee nuorisokulttuuriin. Se oli totta vain toiselta puoleltaan, sillä jo tuo kaupunki- ja maalaiskulttuurien ero oli ainakin Mikkelissä lähes järisyttävä.
Mieleeni on jäänyt kuva, jossa kansakoulun luokkakaverini tulevat teryleenihousuissaan ja kauluspaidoissaan katsomaan otteluani kaupunkiin. Pelin jälkeen he astelevat kuin pienen talon isännät lyhyine tukkineen ja patiinikengissään luokseni, kun vieressäni on Silvosen Putte muodinmukaisissa pillifarkuissaan ja T-paidassaan buutsit jalassaan ja tukka olkapäillään. Putte oli aidosti äärimmäisen hämmästynyt, kun huomasi, että minä tunsin nämä aivan extraterrestiaalit (tai siis terrestiaalit) olennot ja ymmärsin heidän murrettaan.
Hai-saappaat, Jopo, ”tolppakengät” ja ”Biiverit” (Beaver Jeansit) olivat minullakin, mutta ei kuitenkaan kaikilla, kuten ei Väiskillä eikä Teukilla. Hekin asuivat aivan kaupungin lähellä, mutta silti aivan eri aikakautta. Sitä kuuskytlukua, josta edellisessä postauksessani kirjoitin. En minäkään sitä kokonaan unohtanut, vaikka olinkin selvästi ”moderni” ihminen. Minun vanhempanikin halusivat edistystä eivätkä haikailleet ”vanhoihin hyviin aikoihin”, joita olen itsekin alkanut kaivata vasta 2010-luvulla. Vanhempani eivät ehkä ollenkaan. He – ja kuten seuraavassa postauksessani kirjoitankin – myös suuret ikäluokat ovatkin tässä suhteessa erilaisia kuin me nuoremmat, jotka jo näemme menneisyydessä monia hyviä puoliakin. Emme mekään – tai ainakaan minä – halua kuitenkaan kaikkea takaisin. Niin hyvää se ”kadonnut aika” ei minun kaltaisilleni toki ollut.
”Miten minusta tuli minä” on YLE Radio 1:ssä pyörivä ohjelmasarja aivan kuten ”kuusi kuvaa elämästäni”, joissa kummassakin joku julkisuudesta tuttu ihminen käy läpi omaa elämäänsä. Minullahan on äärimmäisen vähän valokuvia kuuskyt- ja seitkytluvuilta, mutta muistikuvia sitäkin enemmän. Mutta tärkeintä ehkä olisi se, että konkreettisten muistojen lisäksi olen hyvin pienestä lähtien miettinyt, mitä asiat tai kokemukset oikein tarkoittavat. Miksi joku on kokenut asiat niin kuin on kokenut ja miksi minä koen tai tulkitsen saman eri tavoin?
Kotona ainoana poikana jouduin tätä pohtimaan aika usein jo varsin pienenä. Olin myös sairauksieni takia muutenkin erilainen kuin muut. Minulla oli myös paljon aikaa, koska yhteistä tekemistä muiden kanssa oli itse asiassa tosi vähän eli olin paljon yksin. Tämä voi kuulostaa hassulta, sillä minähän olin varsin aktiivinen lapsi ja nuori. Mutta olinhan minä aika ”vakavahenkinen” jo hyvin pienenä.
Itse asiassa muistan vain kaksi kertaa, kun olen nauranut. Kerran kuuskytluvulla ja toisen kerran syksyllä 1973. Tätä ei nyt pidä ottaa kirjaimellisesti, sillä kyse on tässä siitä, että muistan nauramiseni jääneen kokemuksena mieleeni vain kahdesti. Varmasti nauroin ja nauroimme useastikin, mutta se muutos tuli siitä, että tuo jälkimmäinen nauru oli ikään kuin vedenjakaja elämässäni. Vähän taustaa siis.
Muistan tuon naurun sen takia, että isäni ihmetteli sitä, että nauroin ja sitä että olin kertonut hauskoja juttuja pelikavereilleni Urheilutalon pukuhuoneessa, jossa olimme harkkojen jälkeen. Hän ei jostain syystä ollut huomannut, että olin kohtuullisen hyvä jutunkertoja jo silloin. Tämä taas saattoi johtua siitä, että isäni oli itse erittäin kova kertomaan tarinoita ja hauskoja juttuja tai ainakin selostamaan ja kommentoimaan vaikkapa korttipeliä. Tämä saattoi jopa ärsyttää monia ihmisiä. Hän ei myöskään ollut kovin hyvä kuuntelemaan, mutta tällä kertaa hän oli oven ulkopuolella ja kuuli, kun puhuin ja nauroin.
Tärkeintä tässä minun kannaltani oli se, että sain ensimmäistä kertaa kunnollisen vertaisryhmän, jonka kanssa jaoimme itsellemme tärkeitä kokemuksia ja elämäämme. ”Naurut” kuuluivat ja kuulunevat edelleen nuorten poikien ja miesten ja miksei myös aikuisten kulttuuriin oleellisesti. Siksi seitkytluku näyttäytyy minulle myös Onnenpäivinä (Happy Days) TV-sarjassa, jossa naurut olivat myös keskeisessä roolissa, kuten ovat tämän päivän suosikkiohjelmassani ”Rillit huurussa” (The Big Bang Theory).
Olisiko jopa niin, että vasta seitkytluvulla tuo angloamerikkalainen sitcom-kulttuuri tuli Suomeenkin? Hupiohjelmia oli jo kuuskytluvullakin, mutta tilannekomiikkaa valmiiksi naurettuina ei tainnut paljon olla. Suomalaisen TV-komiikan kulta-ajathan tulivat vasta 80-luvulla, joten jouduimme tyytymään ”Knalliin ja sateenvarjoon”. Ja olihan meillä Elmo, joka tuli meille tutuksi myös Ollikaisen Mussun (toivottavasti muistan nimen oikein) C-kasetille äänittämänä omana versiona, jota soitimme pelimatkoilla. Mussu oli paikallinen huuliveikko, joka taisi suorittaa paikkakunnan ensimmäisen viuhahduksenkin Urheilupuiston kauden avauksessa Vappuna 1975. Tämäkin on muistikuva, jonka todenperäisyys ei ehkä ole 100-prosenttinen. Saattoi siis olla vuosi aiemmin tai myöhemminkin, itse tapahtumaa kyllä olin todistamassa. Elmon kirjoittaja oli muuten Juhani Peltonen, joka taas oli lankomieheni serkun mies eli tapasin hänet jossain sukujuhlassakin, vaikka emme tosin puhuneet keskenämme.
Tästä päästäänkin kirjallisuuteen ja sen vaikutukseen elämässäni ja etenkin seitkytluvulla. Tätä päivää on nyt se, että minua ärsyttää kertoa (kehua) kirjallisuusharrastuksestani ja kirjastojen merkityksestä elämässäni. Se taas johtuu siitä, että viime vuosina kaiken maailman ihmiset ovat pitäneet suurta ääntä kirjallisuuden harrastamisestaan ja kirjojen merkityksestä heidän elämässään. Itse olen näissä yhteyksissä siteerannut joko Jörn Donneria tai Paavo Haavikkoa – tai jotakuta muuta – joka vastasi tällaiseen kirjojen lukemiskysymykseen jotenkin niin, ettei hän lue kirjoja – hän kirjoittaa niitä! Minäkin kirjoitan paljon enemmän kuin luen (mitä ei tietysti voi pitää pelkästään hyvänä asiana), mutta olen ollut julkisestikin sitä mieltä, että pitäisi olla enemmän huolissaan siitä, etteivät ihmiset kirjoita kuin siitä, etteivät he lue. Ja nyt tarkoitan kirjoittamisella vähän pidempää tekstiä kuin mitä ”lyhytsomessa” on tapana kirjoittaa.
Itse asiassa en arvosta edes kolumneja, pakinoita tai lyhyitä blogejakaan. Niissä nimittäin pystyy yleensä tuomaan esiin kunnolla vain yhden puolen asiasta, jolla väistämättä on useampia puolia. Lisäksi se yksi puoli hyvin kirjoitettuna on kuin moukarilla lämäyttäisi sääskeä. Radiossa muuten Anna Perho kertoo juuri, miten hän oli saanut arvostamaltaan kirjoittajalta juuri päinvastaisen ohjeen kolumnin kirjoittamiseen eli vain yksi asia, sillä kolumnissa ei voi kirjoittaa toisaalta tai toisaalta. Siksi en itse kirjoita kolumneja ja jos olen kirjoittanut, niissä on aina ollut toisaalta, toisaalta ja toisaalta –ote.
Pakko kai nyt muistella vähän yhtä ohjelmaa 2000-luvun alussa, jossa Tuomas Enbuske haastatteli minua ”ruumiillisista luontoliikuntakokemuksista”. Teimme sen kaiken lisäksi sauvakävellen. Anna Perho oli taustatoimittajana, ja muistan kehuneeni vaimolleni kuinka harvinaisen pätevä nuori nainen oli taustatoimittajana. Enbuske oli silloin jo tunnetumpi toimittaja. Kummatkin olivat hyviä toimittajia, mutta nyt kummatkin ovat lähes elämää suurempia ”julkkistoimittajia”, joita en itse ole pitkään aikaan jaksanut kuunnella tai lukea. Olihan tällaisia kaiketi jo seitkytluvullakin, mutta todennäköisesti julkkistoimittajan ura ei ollut ihan niin selvästi iso asia kuin 2000-luvulla. Silti kummatkin osaavat myös kirjoittaa, mitä arvostan. Päinvastoin monet lukeneisuudellaan kehuvat eivät minun tietääkseni ole kirjoittaneet juuri mitään julkaisukelpoista eivätkä esittäneet muutenkaan mitään ihmeellisiä asioita. Minua siis ärsyttänee se, että joku kehuu harjoittelullaan, mutta ei sen tuloksilla. Se on sama kuin hiihtäisi tuhansia kilometrejä, mutta ei silti osaisi hiihtää. Lukemisen pitäisi siis jalostua omaksi ajatteluksi, joka tosin voi tulla ilmaistuksi myös muuten kuin kirjoittamisena. Ei kuitenkaan vain sillä, että kehuu lukeneisuudellaan.
Mutta palataan kultaiselle seitkytluvulle, jolloin kirjallisuus kosketti minua hiukan eri tavalla kuin kuuskytluvulla. Yksi vaikuttaja oli äidinkielen opettajamme Juhani Varonen, joka oli myös luokanvalvojamme. Hän luetutti meille Alpo Ruuthin Kämpän ja Salingerin Sieppari ruispellossa, mutta hän myös teki minusta ”luokkamme johtavan Eino Leino –tulkitsijan”, jonka piti eräänkin kerran spontaanisti kosia koululaukkua luokan edessä. Kyse oli kai humoristisesta rangaistuksesta, joka ehkä johtui siitä, että olin heittänyt jonkun vitsikkään kommentin hänen usein viljelemiinsä humoristisiin heittoihinsa. Ihan varmasti en muista, miten tuo Leino tähän liittyi – olisiko jotenkin ollut teemanamme? Pidin kuitenkin esimerkiksi Elegiasta laulettuna ja opettelinkin sen jo silloin teini-iässä ulkoa.
En ollut, enkä ole vieläkään, mikään erityisen luova kirjoittaja. Lahtisen Pera ja Tolkin Jouni olivat luokkamme parhaat luovat kirjoittajat, mutta valitettavasti heidän kielioppinsa ei ollut aivan täydellistä. Minua harmittikin kovasti, kun he eivät saaneet kymppejä, vaan ne annettiin tylsemmille tietokirjoittajille. Niillähän sai laudatureja, joten niitä arvostettiin. Olinkin tyytyväinen, kun eräs näistä tylsistä kirjoittajista sai vain magnan aineesta, joka lähti laudaturina. Ja olin aika onnellinen, kun oma aineeni sai laudaturin, vaikka Varos-Jussi oli heti kirjoituksen jälkeen sanonut, ettei tuosta aiheesta voi saada laudaturia.
Mutta mennäänpä Leinosta kohti Vonnegutia ja Soltzenitsynia. Luin Ivan Denisovitsin päivän, joka oli tullut kotiimme jonkun kirjakerhon mukana. Ensin en ymmärtänyt siitä mitään, ja mietin, mikä tässä nyt oikein on se ”pihvi”. Luin sitten Syöpäosastot ja aloin ymmärtää. Kirjailija oli myös siihen aikaan julkisuudessa toisinajattelunsa vuoksi, joten taustaakin alkoi vähän olla. Aloin lukea rivien välejä, joita ei sitten Vankileirien saariston luettuani enää tarvinnutkaan erikseen etsiä. Tämä viime mainittuhan oli Suomessa kuuma peruna ja minäkin löysin sen kaupungin kirjastosta vain erään ystäväni opastamana takarivin alahyllystä – ikään kuin piilosta. Kirjallisuutena kuitenkin Denisovits taisi olla paras, mutta dokumenttina tietysti jälkimmäinen. Ehkä tässä kiteytyy jotakin myös tieteestä eli totuus ei välttämättä ole vaikuttavinta, vaan se totuuden etsiminen…
Vonnegutiin tutustuin myös tässä virtuaalisessa kirjallisuuspiirissämme, johon kuuluivat ainakin Lahtisen Pera ja Ama eli Heli Raivola, ja varmasti joitakin muitakin. Ama oli Tipulassa ja hän oli Peran tuttuja, jota kautta tunsin hänet jotenkin. Tapasimme satunnaisesti kirjastolla tai kaupungilla tai jossain juhlissa. On sanottava, että en käynyt paljon kirjastossa, mutta kaikki Vonnegutit ja Vankileirien saariston sieltä hain. Tässä pienessä porukassa siis juttelimme kirjallisuudesta. Tai ainakin ajattelin, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja kirjallisuuden poliittisuudesta. Jälkeen päin kannattanee todeta, että hyvin vähäinenkin harrastuneisuus yhdistettynä johonkin ryhmään, saattaa vaikuttaa vahvasti ihmiseen. Tärkeää tässä ehkä oli se, että kirjoista puhuttiin. Isänihän oli myös kova lukija, mutta emme me juuri koskaan puhuneet siitä, mitä luimme.
”Ake, Make, Pera ja mä” eli tämä tiimimme kuitenkin puhuimme myös lukemistamme kirjoista. Ja minä jatkoin sisäistä keskusteluani tämän virtuaalisen ryhmämme kanssa mahdollisesti lukemistamme kirjoista odottaen hetkeä, jolloin saisin heidän kanssaan niistä puhua. Näitä tilaisuuksiahan oli siis todella vähän, muttei se ei estänyt sisäistä puhettani – ehkäpä jopa piristi sitä. Seitkytluvulla en kuitenkaan kirjoittanut paljoa, vain koulutehtäviä ja aineita. Kirjoittamisharrastus alkoi vasta 1980-luvun alussa, joten siitä sitten myöhemmin.
Säröjä hopeareunoissa
Jälkikäteen ajatellen seitkytlukuni oli tarina lähes ihanteellisesta teini-iästä. Koulu meni ensin erinomaisesti ja lopuksikin ihan kohtuullisesti, vaikka todella vähän teinkin läksyjä. Keskityin urheilemiseen, muihin vapaa-ajan harrastuksiin ja ajatteluun.
Seurustelusuhteita minulla ei juurikaan ollut, eikä minulla ollut niihin kovasti haluakaan. En etsinyt ”sitä oikeaa”, mutta en sitä myöskään löytänyt. Jotenkin vaan tiesin, ettei minun rakkaani voi löytyä Mikkelistä. Enkä toisaalta halunnut kiinnittyä kehenkään ennen kuin olisin ”joku” tai tietäisin, mitä itse elämältäni haluan. Halusin tehdä isot päätökset itse. Varmaan pelkäsinkin sitä, että mahdollinen tyttöystävä vaikuttaisi liikaa omiin valintoihini, jotka halusin tehdä itsenäisesti. Olin kai neljän sisaren veljenä huomannut, että naiset osaavat vaikuttaa todella paljon meihin miehiin.
Neljän sisaren ainoana veljenä olin myös oppinut arvostamaan naisia aika lailla eri tavoin kuin siihen aikaan oli yleisesti tapana. Suhtauduin tyttöihin tasa-arvoisesti, mikä ei ollut paras strategia lähestymiseen. Jos sitten tutustuin johonkin tyttöön, niin aloin pelätä sitoutumista lähes välittömästi. En myöskään pyörinyt sellaisissa tyttö-poika -piireissä, joissa olisi ollut mahdollisuus tutustua pikku hiljaa. Mikkelissä oli erittäin aktiivista seurakuntanuoritoimintaa, jonka yhtenä pontimena varmaan olikin tämä mahdollisuus sekaporukoihin ja sitä kautta toiseen sukupuoleen tutustumiseen aika neutraalissa ympäristössä. Paljon seurustelupareja siellä syntyikin.
Poikakoulun viimeisellä poikaluokalla tyttöihin ei kuitenkaan törmätty koulutunneillakaan muutamia keskipitkän saksan tunteja ja välitunteja lukuun ottamatta. Aika vähän luokkamme pojilla seurustelusuhteita lukion aikana olikaan. Suurin osa ei edes käynyt ”ulkona” eli diskoissa, tansseissa tai ravintoloissa. Itse kuitenkin olin aika aktiivinen ulkonakävijä. Syksyllä me jalkapalloilijat kävimme aika paljonkin ”viihteellä”, keväällä ja pelikauden aikana vähemmän. Joskus ajattelin ja tuskailinkin sitä, että rimani oli aivan liian korkealla. Jälkikäteen kuitenkin olen tyytyväinen, että olin pidättyväinen ja ”kiitän luojaani”, että pääsin pois Mikkelistä yliopistokaupunkiin.
Näin jälkikäteen ajatellen seitkytluvun Mikkeli on edelleen aika ristiriitainen paikka sydämessäni ja ajatuksissani. Näen sen aurinkoisena paikkana, jossa oli hyvä kilpailla toisten poikien kanssa niin täysillä kuin vain voin. Lakkiaispäiväkin oli erittäin aurinkoinen ja lämmin. Penkkaripäivä taas järkyttävän kylmä ja riehakas. Ilmastonmuutos ei vielä näkynyt luonnossakaan kovin paljon. Aina on kuitenkin muistettava se, että lapsuudessani ja nuoruudessani suurpetoja, joutsenia, huuhkajia ja monia muitakin eläimiä oli todella paljon vähemmän kuin nykyään. Ne ammuttiin armotta.
Ristiriitaisuuteeni on monia syitä, joita en vielä seitkytluvulla kuitenkaan tunnistanut, vaikka ehkä aavistinkin. Yksi aavistus liittyi tähän ”lähtevien” ja ”jäävien” jaotteluun. Ylioppilaista suurin osa lähti väistämättä muualla opiskelemaan ja ylivoimaisesti suurempi osa myös jäi tuolle tielleen. Oli myös niitä, jotka tiesivät säilyttävänsä siteet Mikkeliin, vaikka lähtisivätkin pois.
Monille tämä ei ollut mikään kovin iso ongelma, mutta itselleni se konkretisoitui selvemmin, koska pelasin jalkapalloa ja joukkueessani tämä jako näkyi myös taisteluna pelipaikoista ja seuran/joukkueen tulevaisuudesta. Seuran johto ja valmennus kalkyloivat tätä seikkaa, kuten hyvien seurajohtajien täytyykin. Se merkitsi sitä, ettei meihin ”lähtijöihin” haluttu sitoutua samalla tavalla kuin niihin, jotka todennäköisimmin jäisivät Mikkeliin. Tämä ristiriita ei konkretisoitunut vielä seitkytluvulla kovin selvästi ja siksi ehdinkin pelata yhden SM-sarjakaudenkin ylioppilasvuotenani.
Seitkytlukuni päättyikin aika lailla tulevaisuutta ennustellen, sillä seurani putosi SM-sarjasta, mutta itse olin aika tyytyväinen kauteeni. Koska seuraava vuosikin tulisi menemään Mikkelissä asepalveluksen takia, satsasin kovasti uraani. Silti tiesin, että se olisi viimeinen vuoteni tuossa sympaattisessa pikkukaupungissa, joka on valitettavasti menettänyt erittäin paljon seitkytluvun hohteestaan.
Nyt 40 vuotta myöhemmin Mikkeli ja koko Etelä-Savo on lähes koko Suomen murheenkryyni, sillä väestö on ikääntynyt, teollisuutta on edelleen vähän, kouluja on lakkautettu ja lähes kaikki tilastot näyttävät heikoilta. Mikkeli on toki edelleen yksi Suomen suosituimmista mökkipaikkakunnista eikä taloudellista lamaa huomaa infrastruktuurista eikä edes ihmisten elämästä. Kaupunki on edelleen elinvoimaisen oloinen ulkopuolisenkin silmin, vaikka kadut ovat hiljaiset ja vastaantulevat ihmiset ovat todella paljon vanhempia kuin seitkytluvulla.
Eräs ulkomainen tutkijaystäväni sanoikin, että jokainen paikkakunta – pienikin – pystyy elättämään sille sopivan määrän ihmisiä aika hyvinkin, jos loput lähtevät muualle. Mikkeli lienee tällainen seutukunta edelleen. Sieltä on ymmärretty lähteä pois, jos työtä ja toimeentuloa ei ole ollut näkyvissä. Tunnenkin yllättävän paljon entisiä mikkeliläisiä myös tutkijapiireistä.
Ristiriitaisuuteni jatkuu siis edelleen, mutta se koskee ”todellisuuden” luonnetta ja pitää sisällään kysymyksen: ”Olisinko voinut olla, elää ja tehdä työtä Mikkelissä?” Olisinko voinut jäädä tai tulla takaisin? Tätä en ole juurikaan miettinyt ennen aivan viime vuosia. Se johtunee kahdesta syystä eli siitä, että myimme kotitalomme muutama vuosi sitten, joten ”tukikohtaakaan” minulla ei enää sinne ole. En myöskään kuule vanhempieni usein aika lohduttomia viestejä kotikylästäni ja –kaupungistani, jossa tuttuja ihmisiä kuolee, kauppoja ja kouluja suljetaan ja moni entinen asia vain häipyy pois. Tästä samasta syystä mielikuvani Mikkelistä muuttuu positiivisemmaksi, koska tietoni tulevat nyt ikätovereiltani, jotka ”jäivät” tai ”palasivat” Mikkeliin ja ovat eläneet siellä oikein hyvin. Ja hyvin erilaisesti kuin minä.
Se ahdistuneisuus, jota kuvittelin tuntevani, jos jäisin Mikkeliin koski nuoruutta ja keski-ikää, muttei seniori-ikää, jota nyt jo lähestyn. Sitä en silloin osannut kuvitellakaan. Asiantuntijatyötä Mikkelistä tuskin olisi paljon minun kaltaiselleni löytynyt, mutta eläkepäiviä maalaiskaupungissa olisi aika helppo viettää. Ahdistustani vähentänee sekin, että olen nähnyt hyvien ystävieni pärjänneen Mikkelissä oikein hyvin.
Jos katsoo asiaa kokemuksen ja toisaalta talouden näkökulmista, niin Mikkelin etuja ovat vaikkapa ystävyyssuhteiden pysyvyys läpi elämän ja se, että asuminen on paljon halvempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Keskituloisen käteen jäävät tulot ovat siten Mikkelissä olleet varmasti paremmat kuin Helsingissä, mutta niiden käyttämismahdollisuudet ovat sitten vastaavasti olleet pienemmät.
Näitä asioita saatoin vain aavistella seitkytluvulla, vaikka meille kyllä teroitettiin lyseossakin vahvasti sitä, että hyvien oppilaiden kannattaisi hakeutua joko teknilliselle tai kaupalliselle alalle opiskelemaan. Ja tätä tekivät humanistit. He siis preferoivat rahaa enemmän kuin kokemusta, sillä kaiketi he esimerkiksi kieltenopettajina olisivat voineet saada työtä pääkaupungistakin. Tulkinta voi toki olla täysin päinvastainenkin: he halusivat pääkaupunkiseudun kokemuksia, mutta tiesivät, etteivät voisi niistä nauttia humanistin tuloilla. Aika epäreilua.
Itse kuitenkin valitsin kaksinkertaisesti väärin eli elämisen humanistin tuloilla pääkaupunkiseudulla. Aika tyhmää.
Tästä ehkä saa kiinni yhden näkökulman ja motiivin tälle kirjoittamiselleni: olen tehnyt ”vääriä” tai ainakin jonkin verran epäsovinnaisia ratkaisuja elämässäni, jotka ovat johtaneet myös hiukan epäsovinnaisiin tapoihini ajatella ja katsoa maailmaa. Kokemukseni eivät tietysti johda suoraan ajatteluuni, vaan ajattelu on toki syntynyt myös lukemisistani ja tutkimuksistani. Ja ajattelu on ohjannut kokemuksianikin.
Tämänkin kirjoitukseni yhtenä pontimena on valottaa eri vuosikymmeniä tästä hiukan ”vinosta” näkökulmastani, joka ei ole edustanut valtavirtaa omana aikanaan. Samalla on puolustettava itseäni, että monet näkökulmani ovat tulleet myöhemmin valtavirraksi – esimerkiksi otan tässä vaikkapa sukupuolten ja –polvien tasavertaisuuden, kokemusten merkityksellisyyden liikkumisen ja urheilemisen motivaattorina tai ekologisen elämäntavan.
Seitkytluvulla en ollut lainkaan aktiivinen poliittisesti, mutta ajatteluni etsi kuitenkin jatkuvasti vaihtoehtoja. Luin mielelläni kirjoja, joissa maailmasta esitettiin valtavirrasta jonkin verran poikkeavia tulkintoja, vaikka mihinkään vallankumousajatteluun en juurikaan uskonut. Toki kirjoitin ylioppilasaineessani seitkytluvun vapautusliikkeistä, joista tiesin lähinnä sanomalehtien ja tiedotusvälineiden (sen ajan termi) kautta. Uskontojen filosofiakin kiinnosti minua, mutta uskonnolliset liikkeet vieroksuttivat. Pakko ajatella samoin kuin muut tuntui ja tuntuu edelleenkin erittäin vaikealta.
Seitkytlukuani ei voi tiivistää eikä eristää kuuskytluvustani eikä sen jälkeisistä vuosikymmenistä, mutta sen voi sanoa, että se on hyvin ”kompakti paketti” elämässäni ja sillä on ollut erinomaisen paljon merkitystä myöhemmässä elämässäni. Identiteettini tietyt peruskokemukset ja niihin liittyvät tarinat ja tulkinnat ovat syntyneet juuri seitkytluvulla. Kävin melkein koko vuosikymmenen oppikoulua ja urheilin paljon. Ja ajattelin paljon muodostaen käsityksiäni siitä, minkälainen tämä maailma oikein on, ja miten sitä voisi muuttaa vielä paremmaksi.
Vaikka ajattelin useimmiten yksin, niin ystävieni ja pelikaverieni Kaatrasen Hanen, Kokon Harrin ja Piskosen Peran kanssa pohdimme myös paljon maailmanmenoa. Tätä harrastimme myös porukoissa niin koulussa kuin muuallakin, vaikka ne jutut saattoivat kuulostaa pinnallisilta. Peilipintaa ne silti antoivat, kun näimme, että jotkut meistä ovat oikeasti erilaisia ja ajattelevat toisin kuin me muut. Aina emme osanneet sanoittaa tätä erilaisuuttamme, mutta oletan, että aika moni sen oppi tunnistamaan ettemme jaa samoja käsityksiä ihmisistä ja elämästä.
Itsellenihän oli myös onni siinä, että tunsin itseäni selvästi vanhempia nuoria isosiskojeni kautta. Monet heistä olivat myös poliittisesti aktiivisia. Aktiivisuus ei kuitenkaan näyttäytynyt mitenkään aggressiivisesti, vaikka monilla nuorilla olikin jännittyneet suhteet konservatiivisempiin vanhempiinsa. Omassa perheessäni suhtauduttiin ”uuteen aikakauteen” yleisesti ottaen hyvin suvaitsevaisesti, vaikka ääriliikkeisiin suhtauduttiinkin varauksellisesti. Uskoimme kuitenkin edistykseen.
Edistysusko onkin ollut varmaan suurinta juuri seitkytluvulla eikä ihme, sillä monissa asioissa todellakin tapahtui suurta edistystä. Se näkyi myös urheilussa, jossa suomalaiset menestyivät hyvin ja entiset ennätykset kumottiin lajissa kuin lajissa. Jälkikäteen on selvinnyt, että osa edistyksestä syntyi silloin sallittujen lääkeaineiden avulla, mutta suurin syy toki oli entistä paremmassa valmentautumisessa.
Ehkä onkin hyvä liittää tähän seitkytlukumuisteluuni 1980-luvulla kirjoittamiani kuvauksia ja tulkintoja seitkytluvusta, jota katson näissä artikkeleissani lähinnä urheilemisen näkökulmasta. Mutta kyllä niistä saa aika hyvän kuvan seitkytluvusta muutenkin.
Tässä tarinassa yritin laajentaa seitkytlukutulkintaani hiukan isompiin ympyröihin, vaikkeivat ne seitkytluvun ympyrät niin kovin suuria Mikkelissä olleetkaan. Ne olivat sisäisiä ajatuksia ja tunteita, joille ei ollut liikaa esittämisareenoita silloin 40-50 vuotta sitten. Nyt joillekin niistä tuntuu olevan aivan liikaakin tilaa julkisuudessa. Nytkin kuuntelen YLE Radio 1:stä, jossa puhutaan keski-ikäisten naisten elämästä tavalla, jota ei ehkä olisi voinut kuvitellakaan seitkytluvulla.
”Parisuhde ilmaantuu sohvalle röhisemään”, sanoi juuri toimittaja radiossa. En ota kantaa, mitä kaikkea tuo nykyään hyväksytyksi sovittu ilmaus tarkoittaakaan, mutta kyllähän seitkytluku esimerkiksi kokemuksellisuuksien näkökulmasta on kovin erilainen tähän päivään verrattuna. Elämän ei odotettu olevan ennen kaikkea ”kivaa” tai elämyksellistä eivätkä yksilön seksuaalisuus tai tunteet olleet kovin tärkeitä tekijöitä.
Seitkytlukuakin pitäisi siis osata tulkita sekä seitkytluvun että nykypäivän näkökulmasta, mutta aina suhteellisuudentajuisesti. Oikeaa tulkintaa ei ole, mutta ehkä ei väärääkään. Itse asiassa meidän jokaisen ehkä kannattaisi rakentaa se oma tulkintansa punniten erilaisia näkökulmia aina silloin tällöin jostakin väistämättömästä pisteestä kohdettaan tiiraillen. Oma tulkintani on tehty vuonna 2020, tarkemmin sanottuna kesällä koronan aiheuttaman poikkeustilan jälkeen.
Seitkytluvullakin koimme hätätilan, joka johtui öljykriisistä – tai se oli yksi tekijä siinä. Työttömyys nousi sille ajalle epätyypillisesti korkeammalle kuin tavallisesti. Ja vaikka varsinkin presidentti Kekkonen ja puolueet hänen perässään meuhkasivat hätätilasta, emme me kuitenkaan ihan hirveästi kokeneet tuskaa tuosta lyhytaikaiseksi jääneestä poikkeustilasta. En muista, mitä siitä opimme eli teimmekö työtä ahkerammin vai olisimmeko pyrkineet parempaan muutenkin. Edistysusko oli vahva.
Sitä samaa edistysuskoa en tunnista tässä ajassamme ollenkaan samanlaisena. Siksi kai kirjoitinkin melko ahkerasti ”ohjeita” siitä, miten selviäisimme koronan aiheuttamasta poikkeustilasta, jonka ensi vaihe on nyt koettu (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/). Hätätila ei johtanut seitkytluvulla kuin lyhyeen taloudelliseen taantumaan, mutta erittäin todennäköistä on, että tämä nyt koettu kriisi johtaa pitkäaikaisiin vaikutuksiin niin taloudessa kuin muussakin elämässämme.
Itse ehkä ajattelen, että yksi hyvä seuraus voisi ollakin jonkinlaisen edistysuskon uusi syntyminen tähän päivään. Se voisi rakentua, jos osaisimme muodostaa uudenlaisia, kestävämpiä tavoitteita elämällemme ja taloudelle sen myötä. Seitkytluvulla ekologisista tai muuten kestävistä tavoitteista ei tiedetty tai jos tiedettiin, niin niistä ei juuri välitetty. Talouskasvu hinnalla millä hyvänsä oli vallalla.
Siihen emme kuitenkaan enää palaa. Se lienee varmaa. Jokin hinta on kuitenkin maksettava – sitä hintaa tässä omassa muistelussani taidan jollakin tasolla etsiäkin. Seitkytluvun antina oli ainakin tuo edistysusko tai usko parempaan huomiseen. Katsotaan seuraavaksi, mitä kahdeksankymmentäluku eli ”kasari”, tuo tullessaan…
Jälkikirjoituksia 1
Viittasin tuossa aiemmin kirjoituksiini Pro gradussani Urheilu kertomuksena ja sen pohjalta tehtyihin artikkeleihin. Niitä on pakko suositella, koska niistä saa varsin elävän kuvan seitkytluvun kokemuksistani ei ainoastaan urheilukentillä, vaan myös koulussa ja muussakin elämässä.
Onneksi tein tuon kirjoitustyön 1980-luvulla, jolloin tunsin kokemukseni vielä ”lihassani”. Tekstikin taisi valua suoraan ilman sensuuria paperille, vaikka kyllähän minulla oli oma tietokone jo vuonna 1986. Sähkökirjoituskoneen ostin muistaakseni vuonna 1982 ja se oli varsinainen sysäys kirjoittamiselleni jota en vielä seitkytluvulla paljonkaan harrastanut. Käsialanikin oli niin huono, etten itsekään saanut siitä aina selvää. Taisin menettää ekasta ylioppilasaineestakin laudaturin huonon käsialani takia.
Laudaturin sain kuitenkin toisesta, jonka otsikko oli muistaakseni ”Talven suuret hiihtokilpailut”. Tähän jo aiemmin viittasinkin. Opettajani ei siis uskonut, että siitä saa ”ällää” ja syynä kai oli pelko siitä, että aiheesta tulee tylsä, luettelomainen juttu. Hän ei kaiketi uskonut, että osasin kirjoittaa myös kokemuksellisesti, koska sitä ei mitenkään ainekirjoituksessa suosittu tai suositeltu. Otin kuitenkin riskin, koska sain ensimmäisestä aineestani jo magnan kirjoituksella, joka oli hyvin asiapitoinen.
Myöhemmin olen yrittänyt yhdistää nuo kaksi kirjoitustapaa tyyliksi, jossa kokemukset, tarinallisuus ja tiukka asia ja teoria yhdistyvät vaikuttavaksi vai pitäisikö sanoa ”liikuttavaksi” kokonaisuudeksi.
Lähteitä ja linkkejä:
Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37.
Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.
Tiihonen, Arto (1992) Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.
Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.
Tiihonen, Arto (1992) Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.
Tiihonen, Arto (1995) Urheilu, mies ja yhteiskunta moraalin verkossa. Teoksessa Ylioppilasaineita 1995. SKS.
Tiihonen, Arto (1997) Minuus vai menestys. Mikkelin lyseon 125-vuotisjuhlamatrikkeli. Mikkeli.
Tiihonen, Arto (1997) Katsojat. Teoksessa Pakkanen, Jukka & Lahtinen, Esko S. (toim.): 11 ja pallo. Suomen Palloliiton juhlakirja.
Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Linkeistä pääsee gradun lukuihin, joista osa on ollut pohjana artikkeleille, joiden kirjallisuusviitteet löytyvät ylhäältä.
Koronan opetuksia oman kokemuksen kautta tulkittuna
Mitä pandemian aikana on jäänyt sanomatta ja käsittelemättä? Miksi sairastumisen ja kuoleman pelosta on kirjoitettu niin vähän? Yksilöiden tulkinnat tilastoista ja todennäköisyyksistä tai asiantuntijoiden osin ristiriitaisista näkemyksistä selittyvät tai värittyvät kuitenkin peloista, jotka liittyvät henkilökohtaiseen, läheistemme tai organisaatiomme kokemiin erilaisiin pelkoihin, jotka liittyvät myös työn ja ansioiden menettämiseen, ystävyyssuhteiden rapautumiseen tai harrastusten katkeamisiin. Pelkoja nämäkin ovat.
En väitä, että pelon kautta kannattaa selittää koko pandemiaa tai että pelon ”voittaminen” olisi ainut ratkaisu, kun pandemian opetuksia etsitään. Jos ”pelkokerrointa” ei kuitenkaan käsitettä tai ymmärretä, niin tulevien pandemioiden kanssa meillä voi olla jopa vaikeampaa kuin tämän nykyisen kanssa.
Lähtökohtia
Tarkastelupisteeni on juhannuksen jälkeinen viikko 27.-30.6.2022 sairastettuani koronaa 6-9 vuorokautta. Olo on terveehkö, vaikka henkinen väsymys on edelleen suuri. Epäilen, että reilun kahden vuoden koettu stressi laukeaa nyt väsymyksenä, osin helpottumisena, osin tekemisen motiivien puutteena. Kaikki tämä ei ole sairastetun koronan syytä, mutta osa kuitenkin. Ennen kuin palaan ”normaaleihin töihini” yritän sanoittaa tätä reilun kahden vuoden mittaista koronakokemustani, jonka uskon sisältävän jotakin yhteistä meille kaikille.
Pandemia on jo määritelmältään suurta pelkoa herättävä, maailmanlaajuinen, sairaus. Pelon tunne on kuitenkin niin voimakas ja osin irrationaalinenkin, että virallinen viestintä on pyrkinyt keskittymään rationaalisempiin ilmauksiin, joilla emootioita on tarkoituksellisestikin lievennetty. Kuolemia ja pahoja sairastumisia ei olla kohdattu myöskään median kautta, vaan olemme saaneet nähdä erilaisia mittareita ja tilastoja ja jopa huvittavia määritelmiä vaikkapa siitä, miten korona leviää eri vaiheissaan eri puolilla maata.
Ymmärrän ja hyväksynkin viranomaisten ja osin mediankin valinnat. Turhia pelkotiloja ei kannattanut lietsoa. Toisaalta valittu strategia johti kuitenkin siihen, että joissakin vaiheissa ja joillekin ihmisryhmille viestintä oli silti liian pelkokeskeistä.
Alkupuolella pandemiaa suojeltiin yli-innokkaastikin iäkkäitä, lopuksi heistä ei tunnuttu välitettävän ollenkaan, jos katsoo iäkkäiden koronakuolemien määriä tältä keväältä. Nuorten ja keski-ikäistenkin elämää taas rajoitettiin oikeastaan koko ajan reilusti yli sen, mikä oli heidän todellinen sairastumis- ja varsinkin kuolemisriski. Tässä en puutu eri elinkeinojen harjoittajien kokemiin epäoikeudenmukaisuuksiin rajoitusten suhteen.
Pelko, pelon voittaminen ja sen säätely ovat kuitenkin olleet keskeisiä tekijöitä koko pandemian ajan niin ihmisten henkilökohtaisessa elämässä kuin ”pandemiapolitiikassakin”. Suurin tekijä politiikkatasolla ja myös asiantuntijoiden arvioissa oli todennäköisesti pelko siitä, että sairaudenhoidon kapasiteetti ei riitä pandemian ja muun terveydenhuollon tarpeisiin.
Siksi onkin tärkeää tarkastella, miten pelko vaikutti sekä erilaisiin ihmisiin, mutta myös THL:n asiantuntijoihin, STM:n virkamiehiin, aluehallintoviranomaisiin ja Suomen hallitukseen. Ja minkälainen pelko vaikutti kehenkin eniten? Kenen pelko oli missäkin vaiheessa painavin – oliko myös talouselämällä ja -politiikalla merkityksensä? Entä tulevaisuudella, kun mietittiin lasten ja nuorten rajoituksia tai rajoituksia liikkumiseen. Pelon kauttahan katsottiin tulevaisuuteenkin, josta ei muuten voinut mitään tietääkään.
Olisiko pelon voinut unohtaa ja jättää huomiotta? Katsoa vain kylmästi tilastoja ja todennäköisyyslaskentaa hyväksi käyttäen tehnyt päätöksiä? Olisiko kansaa voinut johtaa ilman pelkoa? Olisivatko he suostuneet suosituksiin ilman pelon konkretisointia? Pelkohan määriteltiin uhkana suuremmista rajoituksista eikä suoraan kuolemista ja vakavista sairastumisista.
Selvää on, että konkreetin pelon käyttö olisikin ollut vaikeaa, koska tartuntojen suuresta levinneisyydestä huolimatta aika harva tunsi kahden ensimmäisen vuoden aikana koronaan sairastuneen tai kuolleen ihmisen.
Abstraktin ja koetun pelon käsitteet ovat erinomaisen tärkeitä yrittäessämme ymmärtää pandemian vaikutuksia eri ihmisiin ja ihmisryhmiin. Jos iäkkäällä ihmisellä ei ollut sairastuneita tuttuja, niin hän ei osannut sairautta oikein pelätäkään. Toisaalta oli ihmisiä, jotka pelkäsivät vaikkapa pääkaupunkiseudulla asuvia ihmisiä, koska heillä ei ollut kokemusta siitä, että sielläkin voi elää aivan normaalisti sairastumatta.
Kokonaisuutena ajattelen, että koronapolitiikka ”pelotteli” liikaa määräämällä suosituksia, jotka rajoittivat kollektiivisesti ja osin irrationaalisestikin vaikkapa tapahtumien järjestämistä ja turvallista matkustamista. Kevään 2022 kokemukseni taas oli, että suosituksista ja rajoituksista luovuttiin liian helposti suhteessa haittoihin eli ikäihmisten kuolemiin.
Ymmärrän hyvin, että rajoitusvälineiden teho oli heikentynyt yhä uusien helpommin tarttuvien virusmuotojen ilmaannuttua Suomeenkin. Silti ihmettelen sitä stoalaista välinpitämättömyyttä, jota osoitettiin koko korona-ajanjakson ylivoimaisesti suurimpia kuolemantapausmääriä kohtaan tammikuun alusta ja huhtikuun puoliväliin 2022 kestäneenä ajanjaksona. Maaliskuun viimeisenä päivänä sairaaloissa oli 1084 ihmistä ja 5.4. kuolemia oli 679 edeltäneen 3 viikon aikana eli melkein 230 viikossa. (https://www.koronatilastot.fi/fi/)
Oliko oikeasti niin, ettei meillä ollut mitään keinoja estää näitä kuolemia, jotka kohdistuivat etupäässä iäkkäisiin ihmisiin? Kovin paljon ei muuta yhteiskuntaa olisi tarvinnut haitata rajoituksilla, jos olisimme osanneet varoa ikäihmisten sairastuttamista. Vai tulivatko sairaudet hoitohenkilöstön välityksellä hoitolaitoksiin ja palvelutaloihin? Eikö sillekään voinut tehdä mitään?
Ongelmallistahan oli ja on tulevaisuudessakin se, että kollektiiviset suositukset ovat välttämättömiä tietyissä vaiheissa pandemiaa, kun taas toisissa ne kääntyvät itseään vastaan. Ne ovat liiallisia tai sitten kaikista rajoituksista luovutaan, kun sitä kollektiivista suositusta ei enää ole. Järkevää olisi kuitenkin ollut kohdentaa suosituksia ja rajoituksia niin, että iäkkäitä ja riskiryhmäläisiä olisi voitu kevään 2022 aikana suojella paremmin. Kuolemien määrät olivat aivan kohtuuttomia ja silti ei tehty enää mitään. Tasavallan presidenttikään ei saanut neljättä rokotusta pyynnöstään huolimatta.
”Mitään ei ollut enää tehtävissä”, ei ole riittävä vastaus, vaikka viruksen herkemmin leviävä variantti olikin kyseessä.
Esitin paljon ”pelkokysymyksiä”, joihin en osaa vastata, mutta toivon, että joku vastaa. Minä yritän määritellä ja käsitteellistää pelkoja, kerron oman sairastumistarinani, mietin, miten pelkoja voisi vähentää ja lopuksi yritän hahmotella, mitä voisimme tästä oppia tulevaisuutta ajatellen.
Pelkoa on monenlaista
Korona synnytti pelon maantieteen, jossa vaara oli siellä, missä suurimmat riskit saada tartuntaa kulloinkin olivat. Alueiden kautta määritellyt tartuntariskit olivat pitkään määrittämässä pelon tunteitamme suhteessa koronaan. Kuitenkin alueiden sisällä eri-ikäisten, erilaisissa sosiaalisissa kontakteissa väistämättä olemaan joutuvien tai erilaisen vastustuskyvyn omaavat olivat hyvin erilaisessa asemassa suhteessa sairastumiseen riskiin ja sairastumisen vaarallisuuteen.
Jälkikäteen ajateltuna tämä oli aika isolta osin ”haulikolla ammuntaa”, jota perusteli ehkä eniten se, että eri alueilla oli erilainen kyky hoitaa sairastuneita. Tai ehkä ei sekään, koska siellä missä oli paljon väkeä, oli suhteessa vähemmän hoitopaikkoja kuin siellä, missä sairastumisen riski oli pienempi. Luulen, että tämä alueellinen riskimäärittely lisäsi enemmän aiheetonta pelkoa kuin sen olisi pitänyt tuottaa. Pandemiassakin tulisi käyttää enemmän intersektionaalisuutta eli huomata, miten ihmisten ja erilaisten ihmisryhmien taustojen ja elämäntilanteiden – henkilökohtaisen riskianalyysin – kautta voitaisiin saada aikaan parempia suosituksia ihmisten käyttäytymiseen. THL:n tulisi luoda näille erilaisille riskianalyyseille hyvät kriteerit tulevaisuutta ajatellen.
Vaara oli myös erilainen sen suhteen, mikä oli oma vaarakertoimesi eli miten kohtalokas mahdollinen sairastuminen oli sinulle itsellesi ja sinun läheisillesi. Tämähän on osa tuota henkilökohtaista riskianalyysia, mutta korostan tässä sitä, ettei kyse ole vain sinusta itsestäsi. Koronaviestinnässä ja somekeskusteluissa korostui vain oma riski, kun kuitenkin suurella osalla – en tiedä miten suurella – on kuitenkin läheisiä, joilla on suuri tai erittäin suuri riski jopa kuolla sairastumisen seurauksena. Tämä tunne oman sairastumisen vaarallisuudesta tuntui jakautuvan usein oudoilla tavoilla, jos ajattelee sitä vain ”faktojen” perusteella. Eniten tuntuivat pelkäävän ne, joilla oli vähiten pelättävää ja päinvastoin.
Vaaraan suhtautumiseen vaikutti suuresti myös se, miten paljon omalla toiminnallaan pystyi vähentämään omaa sairastumisriskiä. Aivan liian vähälle jäi huomioida sitä, miten suuri osa joutui koko pandemian ajan ottamaan suuriakin riskejä, koska tekivät töitä hoitolaitoksissa, kouluissa tai muualla, jossa sairastumisen riski oli etätyöläisiä korkeampi. Kyse tässä on myös oikeudenmukaisuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta, jota kansalaiset joutuivat kokemaan ilman omaa syytään. Täytyy sanoa, että hirveän hyvin nämä suuremman riskikertoimen omaavat työntekijäryhmät koronan stressin kestivät. Tai ainakaan en niistä paljon julkisuuden kautta kuullut.
Tämä lähtökohdaksi, kun mietin omaa suhtautumistani koronaan. Tunnistin hyvin, että läheisissäni oli ja on riskiryhmäläisiä, joihin itsekin astmaatikkona kuulun. Joka päivä jouduin miettimään tartuntariskiä ja se vaikutti tietysti elämääni. Jälkikäteen voi sanoa, että kokonaisuutena se vaikutti hyvin vähän arkeeni. Noudatin ohjeita ja välttelin sisätilakohtaamisia. Ulkona liikuin koko ajan melko vapaasti ja tapasin ihmisiä etäisyydet huomioiden. Koin kuitenkin jatkuvaa syyllisyyttä ja pelkoa siitä, jos olisin tartuttanut iäkkään äitini, astmaa sairastavan vaimoni tai lapsieni pienet vauvat.
Ja lopultahan niin kävikin, että sairastuin.
Oma sairastumiskokemukseni
Sain koronatartunnan kesäkuun 18. päivä Suomen ylioppilaskuntien liiton 100-vuotisjuhlissa Pikku Finlandiassa tai Ostrobotnialla. Päätimme mennä sinne vaimoni ja muutamien ystävieni kanssa, jotka siis kaikki olimme töissä ko. liitossa 1980-luvulla. Otimme riskin, koska tiesimme, että tulemme tapaamaan myös nuoria ihmisiä, joita eivät meidän riskiluokituksemme koske. Minulla oli ikäluokkani normaalit rokotukset takana.
Omalta kohdallani ajattelin, että tämä on nyt se riski, jonka voin ottaa, koska myös vaimoni sen otti. Myönnän, että hän tuli mukaan vasta jälki-ilmoittautuneena, mutta en tiedä, johtuiko se sairastumisriskistä vai ei. Hän ei itse sitä myönnä, vaikka voi olla, että se on ollut taustalla. Tällaisiin ristiriitatilanteisiinhan korona on voinut meistä monet johtaa.
Ehkä ajattelin, että jos on pakko sairastua, jotta pelosta pääsee, niin nyt kesällä se on kaikkein fiksuinta tehdä. Muutamat meitä iäkkäämmät ystävämme olivat myös sairastaneet koronan lievin oirein.
Olin silti varovainen juhlien jälkeen enkä tavannut äitiäni ennen mökille lähtöä. Tarkkailin myös olotilaani melko tarkasti. Alla myös taulukko OURA-sormuksen arvoista koronatartunnan jälkeen.
Tartunta/pv
Valmius
Lämpötila
Syke/alin
Syke/ka
HRV
Hengitystiheys
1
55
-0,4
56
62
38
14,9
2
93
0
42
46
86
13,1
3
59
-0,2
48
56
40
14,8
4
43
1
55
60
24
14,6
5
59
0,3
47
60
36
14,2
6
7
49
1,3
47
55
31
14,2
8
65
0,9
47
54
41
14,8
9
86
0,2
44
52
42
13,8
10
80
-0,1
48
52
38
14,2
Ensimmäisenä päivänä olin tietysti väsynyt, koska juhlin pitkään ja nukuin huonosti ja vähän. OURAn luvut ovat aivan normaaleja tällaisen yön jälkeen. Päivällä teimme pitkähkön rauhallisen pyörälenkin ja olo oli väsynyt, muttei yhtään sairaalloinen.
Toisena päivänä OURAn luvut pomppasivat pilviin eli oloni piti olla erinomainen. Mainitsin siitä vaimollenikin ja ilmoitin, että OURA kompensoi edellistä päivää. Näinhän se vähän tekeekin, kun huomaa, että arvot paranevat. Kaikki arvot olivat erinomaisia.
Tunsin itseni kuitenkin vähän väsyneeksi, mikä on sekin aika tavallista, kun on nukkunut hyvin. Tein varmuuden vuoksi koronan kotitestin myös sen vuoksi, että illalla minulla oli jalkapallo-ottelu. Peli sujui kohtalaisen hyvin eikä hengitys ollut mitenkään vaikeaa. Oletin, että siihenhän se tietysti vaikuttaa astmaatikolla ensin.
Seuraavana aamuna lukemat olivat tippuneet, mutta sekin on normaalia, koska peli oli myöhään illalla enkä saa sellaisen jälkeen kovin hyvin nukuttua. Lämpöä ei ollut ja alin syke oli 48, joten ei syytä huoleen. Olo oli ok.
Ajoimme kolmantena päivänä pitkän matkan läpi Suomen. Matka väsytti, mutta ei normaalia enempää. Illalla kaikki oli edelleen ok.
Aamulla heräsin aikaisin ja tiesin, että olen kipeä. Kurkkuun koski ja olo oli hutera. Ehkä vähän särki päätäkin. Nousin ylös ja siivosin itselleni aitan nukkumapaikaksi ennen kuin muut edes heräsivät. Päivällä tein kotitestin, joka oli positiivinen.
Meillä oli lapsenlapsemme mukana ystävänsä kanssa. Heillä oli todella mukavaa jo heti illalla järjestettyään moniottelun tikkajuoksuineen, koriin heittoineen ja kärrynpyörineen. Piti päättää siitä, miten toimimme.
Raskasta oli laittaa tytöt heti takaisin junalla, mutta se oli kai ainut mahdollinen keino, jotta tulevan viikon leiri ei vaarantuisi. Me eristimme toisemme vaimoni kanssa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Söimme ulkona ja kävimme erikseen saunassa peseytymässä. Minä käväisin kyllä mökissä, mutta pyrin varovaisuuteen. Tähän mennessä hän ei ole sairastunut. Mitä kovasti kyllä ihmettelen.
Palataan koronaan. Neljäs päivä oli ”taistelua” sairautta vastaan. Tunsin sen hyvin. Kylmiä aaltoja levisi yllättäen ruumiiseen. Kurkku tai suun takaosa oli todella kipeä ja välillä tuntui kuin puukon pisto kurkussa. Pää oli kipeä, vaikka ei sitä oikeastaan särkenyt. Otin yhden tulehduskipulääkkeen illalla, mutta muuten en lääkkeitä käyttänyt. Join ja söin paljon. Makuaistia en menettänyt.
Poikkeuksellista oli se, että minulla oli OURAn mukaan kohonnut lämpötila neljän vuorokauden ajan. Yleensä minulla ei ole kuumetta. Nyt oli vilunväristyksiä ja kuume nousi selvästi ainakin kahtena iltana eli olin aivan märkä.
Olo oli kuitenkin aika hyvä koko ajan. Tein sekä ruumiillisia että henkisiä töitä vähän joka päivä. Lepäsin toki vähän väliä ja juoksin vessassa, sillä jatkuva juominen kusetti kovasti. OURA antoi kiitettävän aktiivisuusarvion eli reilusti yli 90 joka päivä, mutta hyvin poikkeuksellista toki oli, että kahtena päivänä lukema oli täydet 100, vaikka lähinnä kävelin vessaan ja heitin tikkaa.
OURAn aktiivisuusalgoritmia olen kritisoinut ennenkin, mutta tämä tuntuu tosi oudolta. Ymmärrän toki, että algoritmi suhteuttaa aktiivisuustason sen hetkiseen ”valmiuteen” tai kykyyn liikkua. Olisiko parempi, että asteikossa olisi joku ”yliaktiivisuuskategoria”, josta tulisi rehellinen varoitus? Oletukseni on, että vähänkin suurempi aktiivisuuteni olisi ollut liikaa ja siten se olisi laskenut arviota. OURAn mukaan siis liikuin kuitenkin tosi fiksusti sairaana.
Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että minun tapauksessani OURA ei kyennyt ennakoimaan eikä näin ollen varoittamaankaan minua koronatartunnasta. Olin itse asiassa itse paremmin ”hereillä” asian suhteen.
Sen sijaan, kun korona sitten iski, niin OURAn markkerit reagoivat selvästi. Valmiustaso laski nopeasti alas, ehkä alemmas kuin itselläni koskaan (43). Sykkeet nousivat ja kehonlämpötila nousi. HRV-lukema laski. Kaikki selviä merkkejä siitä, että kaikki ei ole kunnossa (klikkaa alta kuvio näkyviin).
Klikkaa tästä kuvio
Itselleni tärkein markkeri oli lämmönnousu, joka pysyi neljä pahinta sairastamispäivää hiukan koholla. Myös keskisyke pysyi normaalia korkeammalla ja HRV-arvo (sykevälivaihtelu) matalammalla. Alin syke ei reagoinut koronaan paljonkaan. Valmiustasossa korona näkyi kokonaisuudessaan kohtuu hyvin, mutta siihen jotkut asiat vaikuttivat positiivisesti, jotkut negatiivisesti, joten yhtä selvä markkeri se ei ollut kuin lämpötila, keskisyke ja HRV.
Neljäntenä ja seitsemäntenä päivänä valmiustason aleneminen näkyi selvästi. Silloin myös kuumetta oli eniten. Tunsin kehoni käyvän taistelua tautia vastaan juuri näinä päivinä ja öinä. Valitettavasti kuudennen päivän tai yön tietoja en saanut, kun sormuksesta loppui lataus.
Kokemuksena korona on ollut tähän mennessä odotettua paljon lievempi. Kurkku- tai suukipu oli kova, mutta ikään kuin tauti ei olisi päässyt keuhkoputkiin, mikä oli tietysti erittäin hyvä asia. Pelkäsin sitä kovastikin taudin aikana, sillä muistan edelleenkin ne raastavat keuhkoputken tulehdukset, yskän kohtaukset ja hengityksen heikkenemisen, minkä ne aiheuttivat useasti nuoruudessani.
Kuumeilu tai ”kylmeily” oli pahinta eli se, että oli monta päivää ”huono elämä”, kun ei tiennyt oliko kuuma vai kylmä. Kivut lihaksissa olivat pieniä. Nuha ja yskä vähäistä. Limaa alkoi erittyä neljäntenä tai viidentenä päivänä, mutta näitäkään limaklönttejä ei tullut kovin paljon. Ne olivat tulehdusliman kaltaisia, mutta eivät kuitenkaan ”haisseet” bakteeritulehdukselle (joo, sillä on oma hajunsa).
Mutta todella väsynyt olen ollut pahimman sairastumisjakson jälkeenkin. Tekee mieli nukkua ja olenkin nukkunut sekä yöllä että päivällä erittäin paljon. Oletan, että kyseessä on myös pelon ja tiedostamattoman stressin laukeamista.
Tätäkö pelkäsin itseni ja muiden vuoksi?
Pelon aiheellisuudesta
Taudin sairastamisen jälkeen on aihetta kysyä: oliko tämän reilun kahden vuoden mittainen ”pelkotila” ja vakava elämän rajoittaminen omalta osaltani aiheellinen? Korostan, että en voi tässä arvioida asiaa kokonaisuutena, vaan ainoastaan 60-62 -vuotiaan astmaattisen, hyväkuntoisen miehen näkökulmasta, jolle oli suhteellisen helppoa sopeutua erilaisiin rajoituksiin.
Hesari uutisoi samaan aikaan (27.6.2022) otsikolla ”Suomalaisten pelko koronaviruksesta hälvenee: Yhtä huolettomasti siihen on suhtauduttu vain pandemian alkuhetkillä” (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000008906696.html) tutkimusta, jossa selviteltiin suomalaisten koronapelkoja. Tutkimuksen tulos kesäkuun 2022 osalta lienee uskottava, vaikka tutkimuksessa oli erittäin suuri ongelma, joka paljastui katsomalla ko. tutkimuksen tekoajankohtia eri vuosina.
Pari lähtökohtaa olisi pitänyt ottaa huomioon eli että joka vuosi olisi tehty tutkimus samaan aikaan tai että ne olisi tehty sairauden etenemisen kannalta vertailukelpoisina aikoina. Vastaava tutkimus oli tehty keväisin maaliskuussa ja toukokuussa 2020, tammikuussa ja maaliskuussa 2021 ja tänä vuonna tutkimus tehtiin helmikuussa ja kesäkuussa.
Eiväthän nämä voi olla vertailukelpoisia tuloksia, sillä maaliskuussa luvut olivat vuosina 2020 ja 2021 korkeimmillaan, mikä olisi ollut tilanne tänäkin vuonna, koska kuolemia juuri maalis-huhtikuussa oli paljon. Kesäkuu on muinakin vuosina ollut rauhallinen ajanjakso, mutta yhtään vertailukelpoista kesämittausta ei aineistossa ole. Ikävä sanoa, mutta tutkimus oli joko huono tai jopa tarkoitushakuinen.
Tällaisia osin tarkoitushakuisia tutkimuksia ja niiden uutisointeja luin koronan aikana vähän liikaa. Se ei herätä luottamusta, jos faktoja tulkitaan tai jopa hankitaan tietoisesti tai tiedostamatta tarkoitushakuisesti. Oma vahva oletukseni on, että suurin osa ”vinoumista” tutkimuksissa ja uutisoinneissa tuki virallista koronapolitiikkaa. Mediakaan ei halunnut tai ei osannut ”keikuttaa venettä” niin, että se olisi lisännyt kansalaisten luottamusta tieteeseen ja avoimeen mediaan.
Isossa kuvassahan tämä on tietysti tutkijoille tuttua, koska suuret rahoittajat määrittävät muutenkin yhä enemmän varsinkin isoja tutkimushankkeita. Ei kai esimerkiksi EU rahoita tutkimusta, jolle siitä ei ole hyötyä? Suurena ongelmana näenkin, etteivät suomalaiset, akateemiset yliopistot tuottaneet juuri mitään riippumatonta ja merkityksellistä tutkimustietoa koronan aikana. Tai ainakaan sitä ei juuri näkynyt mediassa.
Joku voi kuvitella, että olisin jopa tiedevastainen, kun penään parempia tutkimuksia ja parempia tulkintoja tutkimuksista. En tietenkään, minähän puolustan tiedettä estämällä sen väärinkäytön. Huonoja tutkimuksia tulee kritisoida, vaihtoehtoisista tulkinnoista tulee puhua, politiikan, median ja tieteen välisen vuoropuhelun luonteesta ja vastuiden rajoista tulee koko ajan keskustella.
Ja on valtavasti asioita, joista ei ole tehty tieteellistä tutkimusta, vaikka pitäisi. Tässäkin esitän, että pelkotutkimusta koronapandemiasta tulisi ehdottomasti rahoittaa ja yliopistojen tulisi tuottaa tällaista tutkimusta ilman erillisrahoitustakin. Tulevia pandemioita varten tulisi olla valmiina keräämään dataa, josta saadaan nopeasti ajanmukaista tietoa pandemian etenemisestä ja siihen vaikuttavista moninaisista tekijöistä.
Tästä lähtöpisteestä esitän joitakin tulkintoja omien pelkojeni aiheellisuudesta/aiheettomuudesta.
Tärkeintä tässä lienee se, ettei korona vaikuttanut omaan aktiiviseen liikkumiseeni negatiivisesti, vaan oikeastaan positiivisesti. Myös ystävyyssuhteiden hoitaminen onnistui hyvin niin digitaalisesti kuin kasvokkainkin silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Töihin vaikutus oli sekä negatiivinen että positiivinen (tässä kuvaus vuoden 2021 töistäni https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/).
Myönnettävä kuitenkin on, että korona-aika aiheutti minulle aika paljon näkymätöntä stressiä. Lähinnä kyse oli siitä, että pelkäsin sairastuttavani muita ihmisiä. Tätä pelkoa koen tälläkin hetkellä, koska vaimoni tuntee nyt itsensä hiukan huonovointiseksi. Olisi ihme, jos hän ei sairastuisi, mutta silti sitä kovasti toivon. Jos tauti romahduttaa hänen kuntonsa, minun olisi vaikea antaa sitä itselleni anteeksi. Koronan aikana pelkäsin tätä vielä enemmän suhteessa äitiini, jonka luona jouduin käymään monta kertaa viikossa.
Minua stressasi myös ihmisten omasta mielestäni epärationaaliset reaktiot. Joidenkin järjetön pelko, joka johti syyllistämisiin tai lähes täydelliseen eristäytymiseen. Samalla ihailin ihmisiä, jotka tekivät ”vaarallisia töitä” tekemättä siitä mitään ihmeempää numeroa.
Virallisia tahoja kritisoisin siitä, ettei niillä ole oikeastaan mitään kykyä arvioida tai ottaa huomioon ihmisten inhimillisiä pelkoja. THL:n ja muiden viranomaisten ohjeet olivat usein hyvinkin epämääräisiä eli eivät pohjautuneet tieteeseen, tutkimuksiin eivätkä käytännön kokemuksiin, vaan asiantuntija-arvioihin siitä, miten sairaaloiden hoitokyky kehittyy tai miten korona mahdollisesti etenee väestössä (näitäkin todennäköisyyksiä muistan monta kertaa ihmetelleeni sanomalla, ettei tämä nyt mikään hyppykuppa ole).
Kritiikki on kuitenkin liian helppoa siihen nähden, miten vaikeasta asiasta oli kyse. Ymmärrän, että asiantuntijat eivät voi tunnustaa tilanteen päällä ollessaan, että muitakin vaihtoehtoja tulkintoihin ja toimenpiteisiin olisi ollut kyseessä. Onneksi Mika Salminen tämän rehellisesti myönsikin tässä kevään aikana.
Tulevaisuutta ajatellen mietinkin voisiko tällaista ”pelkokerrointa” kehitellä, koska se auttaisi ihmisiä suhtautumaan realistisemmin suosituksiin, joita jokainen kuitenkin lukee sen oman ”pelkokokemuksensa” kautta. Se myös kaventaisi juopaa, joka monesti syntyi asiantuntijoiden ja tavallisten ihmisten – ja jopa tasavallan presidentin – väliin.
Sauli Niinistön ihmettely siitä, ettei hän, ja hänen kaltaisensa iäkkäät ihmiset, voineet saada rokotusta, oli sekä hyvä esimerkki ”Very Finnish Problems” -sarjasta, jossa presidenttiä kohdellaan Suomessa kuten ketä tahansa, mutta myös siitä, että kuolemanpelko on vakava asia. Tosin presidentti taisi sanoa, että kuolema on vakava asia.
Vaikka voimme olla ylpeitä siitä, että suomalaiset sopeutuvat/alistuvat tällaiseen asiantuntijavaltaan, niin ei se tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudessa voitaisi toimia paremmin eli tässä tapauksessa sensitiivisemmin. En käsittele tässä rokotusvastaisuutta erikseen, vaikka oletan, että rokotevastaisuudessakin on suurelta osin kyse pelosta. Jotkut pelkäävät rokotteita enemmän kuin itse sairautta. Tässäkään viranomaiset eivät onnistuneet kovin hyvin. Pelko ei ole rationaalista, mutta ei se aivan irrationaalistakaan ole.
Miten pelkoja voisi tehdä realistisemmiksi ja suhteellisuudentajuisemmiksi?
Palaan kirjoitukseni alkuun, jossa määrittelin kolme tekijää eli tartunnan riskin, sairauden kohtalokkuuden ja mahdollisuuden itse vaikuttaa sairastumiseen. Näiden kautta omat ”pelkokertoimetkin” voitaisiin hahmotella. Yksi tapa vähentää pelkoa on ajatella omaa kokemusta suhteessa toisten kokemuksiin. Tartunnan riski määrittyi omalla kohdallani seuraavasti suhteessa ”yleiseen tasoon”.
Tartunnan riski
Alue
Työpaikka
Muut paikat
Keskiarvo
Oletus keskimääräisestä
4
4
4
4,0
Oma tilanteeni
9
1
7
5,7
Itä-Vantaalla asuvana olin usein suurimman riskin alueella, etätyöläisenä riski oli vähäinen ja muuten elin ehkä normaalia hiukan ”vaarallisemmin” liikkuessani ulkona ja käydessäni kaupoissa.
Sairauden kohtalokkuuden arvelin itselleni ja läheisilleni tavanomaista suuremmaksi. Sen sijaan sairastuminen ei tämän ikäisen tulevaisuudelle ole niin suuri kuin nuoremmille (tulevaisuutta on vähemmän).
Sairauden kohtalokkuus
Itselle
Läheisille
Tulevaisuudelle
Keskiarvo
Oletus keskimääräisestä
3
5
7
5,0
Oma tilanteeni
7
9
6
7,3
Pelkoon tai voimattomuuteen vaikuttaa vahvasti se, miten koki itse voivansa vaikuttaa sairastumiseen tai sairastumattomuuteen. Joidenkin on pakko ottaa riskiä työpaikkansa takia tai hoitamalla läheisiään. Oman toiminnan vaikutuksilla on rajansa suhteessa toisten toimintaan. Yksin ei voi suojella edes itseään.
Mahdollisuus vaikuttaa sairastumiseen
Oma toiminta
Toisten toiminta
Pakko ottaa riskiä
Keskiarvo
Oletus keskimääräisestä
5
5
5
5,0
Oma tilanteeni
6
4
6
5,3
Oma tilanteeni oli hiukan keskimääräiseksi arvioimaani vaikeampi, millä painotan vain sitä, miten itse asiat koin. Mitään keskimääräistähän ei objektiivisesti olemassa, mutta jokainen joutuu kuitenkin omia kokemuksiaan suhteuttamaan johonkin oletettuun keskimääräisyyteen.
Epäoikeudenmukaisuus sikiää siitä, että tuntee olevansa väärin kohdeltu tai ainakin väärin ymmärretty.
Jos ei edes tiedä, mistä tuo tunne syntyy, niin siihen on vaikea suhtautua rationaalisesti. Oma arviointini paljasti itselleni sen, että joissakin suhteissa olin ”hyväosainen”, joissakin toisissa ”huono-osaisempi”, mutta kokonaisuutena aika lailla keskimääräinen ”koronakärsijä”.
Jos kuitenkin olisin ollut ”punaisella” useimmissa mittareissa, niin olisin kyllä kokenut ainakin kovaa stressiä ja ehkä myös tyytymättömyyttä koronaviranomaisia kohtaan.
Jännittävää lienee se, että koronan takia vaarallisia töitä tehneet ovat valittaneet paljon vähemmän kuin ne, jotka eivät saaneet tehdä koronan takia töitä. Tässäkin kokemuksellisuus tulee voimakkaasti esille. Hoitoalalla koettiin selkeästi koronan vaarallisuus, mutta myös ymmärrettiin oman toiminnan tärkeys. Se varmasti lievitti pelkoa tai ainakin sen tulemista julkisuuteen.
Tärkeää on myös huomata se, että kun pelon kohtaa silmästä silmään eli siitä on kokemus, sen osaa nähdä suhteellisuudentajuisemmin kuin hän, jolle pelko on abstraktimpi. Kun liikuin Itä-Vantaalla ja -Helsingissä ”punaisilla alueilla” enkä sairastunut, niin pelkoni väheni huomattavasti.
Tapahtumateollisuudessa koronan vaaroja ei konkreettisesti nähty eikä koettu, mutta samalla koettiin vahvasti, ettei heidän työtään arvosteta, kun ilman sitä voitiin yhteiskunnassa elää. Tieto tartuntojen leviämisestä ravintoloissa ja konserteissa toki saatiin tilastojen kautta, mutta se on korkean koulutuksenkin maassa vaikeampi ymmärtää kuin aito kokemus taudin vaarallisuudesta itselle tai läheisille.
Nuoret kokivat varmasti asian eri tavoin kuin vanhemmat. Välillä tosin tuntui, että kulttuuriväki oli myös hiukan naivia eikä uskonut koronan vaarallisuuteen. Tietysti kyse oli myös leivästä ja tukipolitiikasta. Oletan, että en vedä paljon kotiinpäin, kun sanon, että minusta ulkoliikuntapaikat, stadioneiden ulkokatsomot ja suurin osa kuntosaleistakin olisi pitänyt kaiken järjen mukaan saada tai luokitella turvallisiksi koko koronan ajan.
Mielenkiintoista on sekin, että mediassa on ollut todella vähän juttuja ihmisten koronakokemuksista, vaikka kuolemat ja sairastumiset ovat varsinkin iltapäivälehtien ja aikakauslehtien keskeistä aineistoa. Oliko tässä jokin itsesensuurisäätö päällä? Vai eikö haluttu herättää liikaa pelkoa? Kiinnostavaa, koska toisten kokemusten kauttahan me yritämme suhteuttaa omia pelkojamme muutenkin.
Hesarikin päätti kanavoida tuntojen kirjoittamisen tähtitoimittajilleen. Jaakko Heinimäkikin (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007702369.html) ihmetteli kirja-arvioissaan, etteivät kirjoittajat Anna-Stina Nykänen ja Saska Saarikoski juuri avaudu omista peloistaan.
Kuolematarinoita oli toki joitakin, mutta sen sijaan muunlaisia sairastumiskokemuksia todella vähän. Missä olivat ne tarinat, joissa sairastuttiin lievästi, keskivaikeasti tai aika normaalisti? Selvästikään media ei osannut suhtautua koronaan kokemuksellisena asiana. Sen sijaan viranomaistietoa oli aivan mahdottomasti. Ja toistan vielä kerran: erilaisia lukuja ei suhteutettu ja vertailtu kovin ymmärrettävästi, jotta tavallisillekin lukijoille olisi selvinnyt, miten korona etenee isommassa kuvassa.
Nykyaikana oma ja oman viiteryhmän kokemus tuntuu kuitenkin jopa yliarvostetun tärkeältä. Jokainen yksilö tuntuu olevan yhden miehen ay-liike. Tärkeintä on pullauttaa se oma kokemus esille. En ole sosiaalisen median asiantuntija, mutta aika vähän niissäkin oli tällaisia omia kokemuksia koronasta. Ehkä hyväosaiset ja hyvin koulutetut, joilla tuota ääntä on, eivät sairastuneet ja kuolleet. Ikäihmiset eivät kirjoittaneet kokemuksistaan. En tiedä.
Näin teen tässä itsekin hyväosaisena ja hyvin koulutettuna, mutta vain siksi, että ymmärtäisimme sekä jokaisen ihmisen kokemuksen tärkeyden että sen olevan vain yhden kokemuksen kaikkien muiden kokemusten valtameressä. Tärkeää on myös käsitteellistää kokemukset niin, että ymmärrämme niiden kumpuavan joistain yhteisistä peloistamme, joihin suhtaudumme joko samalla tai eri tavalla riippuen siitä, miten ne konkretisoituvat omassa elämässämme.
Tulevaisuudessa meidän tulisi olla valmiimpia kohtaamaan näitä pelkojamme tavoilla, jotka johtavat sekä yksilö-, yhteisö-, yhteiskunta- että globaalilla tasoilla fiksuihin ratkaisuihin. Pelko on tässä keskeinen käsite, koska olisi aivan mahdoton uskoa, että ihmiset ympäri maapallon alistuivat niin ennen näkemättömiin elämän rajoituksiin, joita pandemia meille tuotti ilman aitoa uskoa siihen, että tässä on syytä pelkoon.
Yksi skenaariohan on, että seuraavan pandemian kohdatessamme emme usko suosituksiin tai rajoituksiin, koska selvisimme tästä pandemiastakin näin hyvin. Olisi tärkeä tietää, mitkä rajoitukset olivat aidosti elintärkeitä, mitkä ehkä vähemmän tärkeitä ja mitkä täysin hyödyttömiä.
Olisi myös erinomaisen fiksua käsitellä monipuolisesti sitä, mikä pelon merkitys oli ja pitäisi olla pandemian käsittelyssä.
Lopputulemana toivoisin, että seuraavan kerran pandemian kohdatessamme osaisimme toimia niin, että rajoitukset olisivat paremmin perusteltuja, ne kohdistuisivat fiksummin eri ihmisryhmiin ja yksilöihin niin, että turvallisuus taattaisiin varsinkin riskiryhmille, mutta muiden elämää ei rajoitettaisi tarpeettomasti.
Toivoisin myös, että yksilöt ja lähiyhteisöt kykenisivät käsittelemään omia pelkojaan suhteellisuudentajuisemmin ja yksilöllisemmin omat riskitekijät huomioiden.
Ja mitä itse voin tehdä tai olen tehnyt?
Edellä esitetty ei kuulu varsinaisesti osaamiseni ja kokemusteni keskiöön. Sen sijaan muutamassa asiassa olen asiantuntija ja voin ottaa vastuun sanoistani paremmin.
Ensimmäiseksi korostaisin ”voimaannuttavia kokemuksia”, joita tarvitaan selvitäksemme kaikenlaisista vaikeuksista. Ne kasvattavat ”resilienssiä” eli kestävyyttä ja joustavuutta erilaisissa elämäntilanteissa. Joku voi sanoa, että pandemia, sota ja luontokato ovat jo riittäviä vaikeuksia, ettei enempää tarvita. Päinvastoin: nyt tarvitaan aitoja kokemuksia, mutta pienemmistä vaikeuksista, jotta opitaan selviämään noista isoista haasteista.
Alla kirjoitukseni ”Seikkailukasvatusta lapsille ja nuorille kriiseistä selviytymiseen”, jota Hesari ei julkaissut keväällä 2022. Varmasti oli paljon muitakin tärkeitä mielipiteitä julkaistavaksi. Mielestäni tämä on kuitenkin tulevaisuutta ajatellen erinomaisen tärkeä asia.
Sen alla kirjoitukseni, jossa korostan liikkumisen ja kuntoutumisen merkitystä koronastakin selviytymisessä. Aivan liian vähälle on julkisuudessa jäänyt myös se, että voimme itse vaikuttaa siihen, miten vahvasti sairaudet meihin iskevät. Ihmeellinen ”poliittinen korrektius” tuntuu estävän varsinkin huonokuntoisille, ylipainoisille tai muuten toimintakykyongelmaisille elintärkeän tietämyksen ja osaamisen levittämistä, jonka kuvitellaan ”syyllistävän” nämä ihmiset.
Tässäkin tullaan toki kritisoimaani asiaan eli siihen, että sairautta ja terveyttä katsotaan Suomessa pääosin terveydenhoitojärjestelmän näkökulmasta, joten huonokuntoinen tuntee itsensä syylliseksi siitä, että on huonokuntoinen.
Ja mikä pahinta: ”syyllisyydessään” rypevänä ja kanssauhriutujien kannustamana tämä ihminen ei sitten varmasti tee mitään oman kuntonsa kohottamiseksi, vaan kostaa koko maailmalle tämän vääryyden. Ja tietenkin on niin, että syyt ihmisten huonoon kuntoon löytyvät ”rakenteista”, toisista ihmisistä tai kohtalokkaista sattumista.
Oma pointtini on, ettei ihmisten tulisi määritellä elämäänsä niin paljon terveyden tai suoritusten näkökulmista, vaan oppia löytämään itselleen merkitykselliset kokemukset erilaisista aktiivisuuden muodoista.
Toisessa kirjoituksessani ”Koronasta käänteentekevä kokemus: liikkumisen aloitus, lisääminen ja jatkaminen koronan jälkeenkin…” käsittelenkin tätä aihetta laajemmin.
Kaiken kaikkiaan toivoisin, että eri alojen asiantuntijat ja toimijat kävisivät läpi omia ja organisaatioidensa toimintaa korona-ajalta. Mitä sieltä voitaisiin oppia tulevaisuutta ajatellen ns. normaalitilannetta varten, mutta myös mahdollisia tulevia pandemioita varten.
Seikkailukasvatusta lapsille ja nuorille kriiseistä selviytymiseen
Elämme nyt ja tulevaisuudessa kolmen kriisin varjot päällämme. Pandemia, Ukrainan sota ja ilmastonmuutos yhdistettynä luontotuhoon vaikuttavat lasten ja nuorten elämään todennäköisesti koko heidän elämänsä ajan.
Kaikkia seurauksia on mahdoton ennustaa, mutta tarve vahvistaville selviytymiskokemuksille tulee varmasti kasvamaan. Tiedon lisäksi tarvitaankin konkreettisia taitoja, osaamista ja vahvistavia kokemuksia.
Aika harva tietää, että Suomessa on menetelmiä, järjestöjä ja oppilaitoksia, joissa on vuosikymmenten ajan käytetty menestyksellä seikkailukasvatuksen, kokemuksellisen oppimisen (elämyspedagogiikan) ja ulkona oppimisen menetelmiä. Korona-aikana kiinnostus kaikkiin näihin onkin jo lisääntynyt ennen kokemattomasti.
Näiden menetelmien avulla on opittu suomalaisessa luonnossa selviytymisen menetelmiä, kasvettu yksilöinä ja ryhminä yhteisvastuuteen ja velvollisuuksien suorittamiseen, on vahvistuttu ja voimaannuttu ottamaan vastuuta itsestä, muista ja luonnosta. Kouluissa ja päiväkodeissa on opittu kouluaineita ulkona käyttäen hyväksi luonnon tarjoamia kokemuksellisia mahdollisuuksia.
Kriisien kanssa eläessä näistä kasvuprosesseista on erityisen paljon hyötyä, sillä ne lisäävät monella tavoin selviytymiskykyämme ja auttavat merkityksellistämään kokemuksiamme
Kalliisiin ja kulutuskeskeisiin harrastuksiin ei kaikilla saata olla varaa tai ne muuttuvat eettisesti arveluttaviksi. Onneksi meillä on edelleen myös kaupunkiympäristöissä lähellä olevaa luontoa käytettävissämme seikkailukasvatukseen ja ulkona oppimiseen.
Tällä hetkellä seikkailukasvatusta käytetään eniten nuorisotyössä ja nuoriso-ohjaajien koulutuksissa, mutta myös varhaiskasvattajat, opettajat, sosiaali- ja liikunta-alan toimijat, jotkut terapeutit, eräoppaat ja matkailualan yrittäjät ovat käyttäneet seikkailukasvatuksen ja kokemuksellisen oppimisen menetelmiä.
Seikkailukasvatuksen alalla toimivat järjestöt ja oppilaitokset ovat tuottaneet materiaaleja ja ne tarjoavat ammattiin johtavaa ja muuta koulutusta. Tarve ja kysyntä koulutuksen, materiaalin tuotannon ja toiminnan lisäämiseen on ollut vuosien ajan suuri ja tarve vain kasvaa.
Moni nuori tai eri alojen ammattilainen varmasti miettii, mitä itse voisi tehdä sekä oman osaamisensa lisäämiseksi että toisten auttamiseksi.
Fiksua olisikin, että asiasta ja alasta kiinnostuneet nuoret, eri alojen ammattilaiset, järjestöjen toimijat, leiri- ja rippikoulujen järjestäjät, urheiluseurat ja -liitot hakeutuisivat koulutuksiin, käyttäisivät materiaaleja, rakentaisivat hankkeita ja muuttaisivat toimintakäytäntöjään yhdessä seikkailukasvatusorganisaatioiden kanssa.
Ottakaa yhteyttä seikkailukasvattajiin seikkailukasvatusverkoston tai Outward Bound Finlandin tai muiden alan toimijoiden kautta. Autetaan lapsia ja nuoria selviytymään tulevaisuudesta.
FT Arto Tiihonen, seikkailukasvastusverkoston kehittämistyöryhmän pj.
Yksi asia on varmaa, vaikka koronasta ei vielä kaikkea tiedetäkään. Yksittäinen ihminen voi aivan varmasti parantaa vastustuskykyään tai ainakin selviämisennustettaan pitämällä omasta kunnostaan huolta. Se onnistuu liikkumalla aktiivisesti, syömällä terveellisesti ja nukkumalla riittävästi. Myös liiallista stressiä pitää välttää eikä positiivisesta mielialastakaan ole haittaa.
Helsingin Sanomien (https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006502046.html) artikkelissa nämä asiat oli kattavasti kerrottu, mutta ongelmaksi lukijan ja aiheenkin kannalta otsikkoon jäi lauseen pätkä ”terve ihminen ei voi juuri kohentaa vastustuskykyään”.
Miksi puutun tähän sinänsä aivan oikeaan tietoon? Siksi, että artikkeli oli selvästikin kohdistettu vain ”terveille ihmisille”, koska siinä haluttiin leikata siivet poppakonstien käytöltä. Samalla unohtui, että väestössä näitä ”terveitä ihmisiä” on suuri vähemmistö.
Pelkästään ylipaino- tai liikkumistilastoja lukemalla voinee nimittäin päätellä, että vain noin kolmasosa väestöstä toteuttaa terveellisen liikunnan suositukset ja ylipainoisia on hiukan kriteereistä riippuen jopa yli puolet väestöstä.
Tähän sitten vielä päälle ne ihmiset, jotka ovat normaalipainoisia ja liikkuvat riittävästi, mutta joilla on jokin kansansairaus, kuten sydän- ja verisuonitauti, hengityselinsairaus tai jokin muu ”perussairaus”. Jätin listasta pois diabeteksen, koska oletin, että he ovat mukana jo noissa ylipainoisissa, vaikka kaikki eivät tietysti olekaan.
Mikä on siis lopputulemani: suomalaisissa on varmasti yli puolet, todennäköisesti paljon enemmänkin niitä, joille olisi todella paljon hyötyä varsinkin liikkumisen lisäämisestä, mutta tietysti myös noista muista vastustuskykyä lisäävistä elämäntavoista myös koronan aiheuttaman vaaran suhteen.
On muistettava sekin, että korona ei katoa nopeasti, joten ihmisillä on runsaasti aikaa lisätä liikkumistaan ja parantaa vastustuskykyään tämän epidemian aikana. Nyt olisi siis erittäin hyvä hetki muuttaa elämäntapojaan.
Artikkelin perusteella saattoi kuitenkin saada sen virheellisen kuvan, että kyse ei olisi mitenkään isosta asiasta, koska otsikon mukaan ”terve ihminen ei voi juuri kohentaa vastustuskykyään, mutta hän voi estää sitä huonontumasta”.
Tämä jälkiosahan edelleen pahensi artikkelin viestiä, koska se paljasti, että artikkeli oli tosiaan suunnattu vain ”perusterveille” tai jopa aktiiviliikkujille, joiden liiallista harjoittelua artikkelissa haluttiin hillitä. Se on toki tarpeellista, mutta heitä on kuitenkin vain murto-osa väestöstä.
Tämä paljastuikin selvästi, kun toimittaja kirjoitti: ”Koronaviruksen kannalta tavallisen treenaajan ei siis tarvitse lisätä harjoittelumääriään eikä muuttaa harjoituksiaan tavoitteellisemmaksi.” Mitenkähän tässä artikkelissa oli määritelty ”tavallinen treenaaja” ja miten oletetaan ”tavallisen lukijan” ymmärtävän tämän?
Mediaan kohdistuva kritiikki perustuukin usein tähän kuplaksikin nimettyyn ilmiöön: toimittajat etsivät uutisia omasta viiteryhmästään eli keski-ikäisistä, perusterveistä, hyvin koulutetuista ja työssäkäyvistä ihmisistä, joissa varmaan on ylimäärä sekä ”tavallisia treenaajia” että himokuntoilijoitakin.
Usein mediassa käytetyt asiantuntijalääkäritkin toimivat urheilijoiden parissa, joten viiteryhmä on koko väestöön nähden aika vinoutunut. Lehtiä lukevat kuitenkin myös perussairaat, ylipainoiset ja vähän liikkuvat. Se tuntuu joskus hyvinvointisivuja lukiessa unohtuvan.
Pitkäaikainen kokemukseni liikkumisen lisäämisen saralla kertoo, että ihmiset ovat erittäin hyviä lukemaan tietoja, joiden viestinä on tai voisi olla se, ettei tässä nyt mitään tarvitse tai kannata tehdä. Koronan kaltainen sattuman varaisesti leviävä tartuntatauti on tällaiselle ”kohtaloon uskovalle” ihmiselle kuin taivaan lahja. Minä en voi tehdä mitään, joten minun ei tarvitsekaan tehdä mitään. Heille poikkeustilan suoma kotikaranteeni ja pakkopassiivisuus on saattanut olla jopa hyvä kokemus, koska liikkuminenkin koetaan vain ulkokohtaisena suorittamisena.
Tämän voi myös päätellä lukemalla medioiden kommenttipalstoja, joissa kritisoidaan hallituksen moniin lakeihin perustuvia päätöksiä, joiden mukaan poikkeustila on lopetettava hallitusti heti, kun poikkeustilan aiheuttama vaaratilanne on ohitettu. Näissä kommenteissahan vastustetaan normaalitilanteeseen siirtymistä liioittelemalla vahvasti ja tunteikkaasti koronan aiheuttamia vaaroja. Osa vastustuksesta selittyy silläkin, etteivät nämä ihmiset halua tai voi ottaa vastuuta tekemisistään.
Suomalaisia kehutaankin ylhäältä tuleviin ohjeisiin sopeutumisen maailmanmestareina, minkä vastapuolena olemme huonoja ottamaan omaa vastuuta turvallisista käytännöistä koronakriisin aikana. Vaadimme hallitukselta ja jopa pääministeriltä yksityiskohtaisia ohjeita asioihin, joista luulisi maailman koulutetuimman kansan osaavan selvitä itsenäisemmin eri alemman tason asiantuntijaorganisaatioiden ja oman terveen järjenkin voimin.
Ehkäpä presidentti voisi nyt avata suunsa ja kehottaa suomalaisia liikkumaan luonnossa tai vaikka kiipeilemään puissa? Auttaisikohan se?
Leikki sikseen, mutta muistutettakoon, että Suomessa kuolee joka kuukausi yli 4000 ihmistä, kun koronaan on nyt kuollut alle 150 ihmistä kuukaudessa. Heistäkin osa olisi saattanut kuolla kausi-influenssaan tai johonkin muuhun syyhyn. Käytännöllisesti katsoen yksikään lapsi, nuori tai terve alle 50-vuotias ei ole kuollut tai edes sairastunut vakavasti koronaan. Jopa Martti ja Eeva Ahtisaari toipuivat koronasta. Eikö ole jännittävää, että minusta tuntuu, etten saisi julkaista tällaisia totuuksia, koska kuoleman pelkoa ei Suomessa saa vähätellä.
Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia yksilöiden pelkojen pohjalta, vaan on nähtävä ”yleinen hyvä”. Yleinen hyvä ei valitettavasti ole kaikille se paras mahdollinen maailma. Kompromisseja on tehtävä. Ruotsissa painopiste on selvästikin enemmän ”yhteisen hyvän” puolella, vaikka emme vielä voi tietääkään, kumpi kansakunta onnistuu selviämään paremmin tästä vitsauksesta.
Palataan asian ytimeen eli siihen, että riittävä liikkuminen on todellakin erittäin tärkeää ihmisille, vaikka meillä ei edes olisi koronaepidemiaa. Suurella tai jopa suurimmalla osalla suomalaisista olisi tarvetta lisätä liikkumista, jotta heitä voisi edes kutsua ”perusterveiksi”.
Mainittakoon tässä, että en itsekään yli 60-vuotiaana astmaatikkona ja suolistosairaana ole perusterve ja lähipiirissäni on useita riskiryhmään kuuluvia ihmisiä. Lisäksi asun alueella, jossa on keskivertoa enemmän koronatartuntoja. Pelko taitaakin olla määre, joka sekin on käänteisesti kokemuksellista: mitä vähemmän omaa kokemustietoa koronasta tai sen uhasta on, sitä enemmän se herättää pelkoa. Tämähän on todistettu pätevästi myös vieraan pelon suhteen. Korona on tosielämän ”The Thing”.
Olen itsekin havahtunut terveelliseen elämään jo nuorena juuri astman, keuhkokuumeen, sydänvian ja henkisen stressin aiheuttamien negatiivisten kokemusten seurauksena. En siis itsekään ole valinnut elämäntapaani oppikirjojen tai tutkimusten perusteella, vaan aidon kokemuksen pohjalta. Ja ymmärrän erittäin hyvin, miten vaikeaa on muuttaa elämäntapojaan ilman oman kokemuksen antamaa selkänojaa.
Artikkelissani (alla viite) astmakokemuksistani kerroin jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ne samat asiat, joita Hesarin käyttämät asiantuntijalääkärit nyt painottivat liikkumisesta, ruumiin ja mielen tasapainosta. Silloin niitä ei ollut vielä tutkittukaan lääketieteessä. Kun olin 1970-luvulla teini-ikäinen astmaatikko, ohjeeksi sain urheilemisen lopettamisen ja myöhemmin Kelakin suositteli liikuntatieteellisten opintojen vaihtamista johonkin sopivampaan. Ohjeet ovat heittäneet 40 vuodessa häränpyllyä. Onneksi en uskonut asiantuntijoita, joilla ei ollut asiasta tutkimuksellista eikä kokemuksellista tietoa. Nyt liikkumisen suuret terveyshyödyt tiedetään paljon paremmin, vaikka on muistutettava, ettei tiedekään vielä kaikkea tiedä.
Esimerkiksi sitä ei tiedetä, miksi ihmiset eivät liiku riittävästi, vaikka sitä tutkittua tietoa on nyt lähes määrättömästi.
Kokemuksia tutkineena toivonkin, että korona toimii herätyksenä niillekin, joiden on vaikea ymmärtää hitaasti ja epädramaattisesti etenevien sairauksien vaikutuksia terveyteen ja jopa kuolleisuuteen. Toivon myös hartaasti, että se herätys tai käänteentekevä kokemus tulee ilman koronaan sairastumistakin. Siksi olinkin niin harmistunut Hesarin artikkelista, jossa vähäteltiin kuntoilun hyötyjä.
Liikkumisen aloittamisen ja jatkamisen ongelma on kuitenkin vasta puoliksi ratkaistu tuon mahdollisen havahtumisen jälkeenkin. Tämähän on nähty niin laihduttamisen kuin kuntoilemisen lyhytkestoisuudessa, vaikka ihminen olisikin saanut hyvän alkusysäyksen. Kenelläkään ei valitettavasti ole ihmemetodia, joka tepsisi jokaiseen yksilöön. Varmaan sitä jaettaisiin nyt ilmaiseksi valtion tuella tai sillä tienattaisiin huimia summia kaupallisena tuotteena.
Olen myös saanut tutkia ihmisiä, joilla tämä patentti tuntuu olevan hallussa. He löytävät liikkumisestaan monenlaisia kokemuksia ja merkityksiä. Hyvä esimerkki on tuo alla näkyvä artikkeli ”Miksi ikämies liikkuu”, joka pohjautuu tutkimukseeni aktiivisesti liikkuvista ikämiehistä.
Patentin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Nykymaailmassa on niin paljon passivoivia vaihtoehtoja tarjolla ja hienosti paketoituina. Yksi niistä on valitettavasti länsimainen lääketieteemme, joka on hoitanut pois suuren osan tartuntataudeistamme ja osan elämäntapasairauksistamme tai pikemminkin niiden oireista. Emme enää koe sairauksia samoin kuin oma sukupolveni, joka joutui tuntemaan konkreetisti nahoissaan mm. vesi- ja tuhkarokon, jota nyt pidetään hyvinkin vaarallisena sairautena.
Italian suuret koronakuolemaluvutkin selittyvät osaltaan antibioottien ylettömällä käytöllä, joten koronasta usein seuraavaan bakteeritulehdukseen, kuten keuhkokuumeeseen, ei siellä enää löydy tepsiviä antibiootteja. Suomessa ei onneksi käytetä yhtä paljon antibiootteja, mutta liikunta-alan ihmisenä ihmettelen suuresti sitä, että Suomessa hoidetaan lääkkeillä elämäntapasairauksia, joihin auttaisi yksinkertaisesti liikkumisen lisääminen.
Itse en käytä astmalääkkeitäkään, koska se auttaa minua pitämään itseni kunnossa ja sairauteni kontrollissa. Iso osa diabeetikoista, verenpainetautisista ja astmaatikoista saisi terveen paperit vain säännöllisesti liikkumalla. Aika paljon säästettäisiin lääke- ja sairaanhoitokuluissakin ja saataisiin lisää aktiivisuutta työ-, harrastus- ja perhe-elämään. Positiivinen ajattelija toivookin, että ihmiset nyt koronakaranteenin innoittamana jatkavat lisääntynyttä luonto- ja perheliikuntaansa.
Ero kokemuksen ja tiedon välillä on selvä: tutkimukset ovat osoittaneet liikkumisen hyödyt vääjäämättömästi, mutta se tieto ei näytä johtavan toimintaan. Itse pohjasin liikunnallisen elämäntapani pääasiassa omaan kokemukseeni ja tietysti jo silloin tiedettyyn. Sen voisi kiteyttää lausahdukseen, ettei hyvästä kunnosta voi olla ihmiselle haittaa tai antiikin ajoilta periytyvään sanontaan ”terve sielu terveessä ruumiissa”.
Eriytyneen tieteen ongelma onkin nykyään jo tunnistettu: kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja terveyden merkitystä ei enää ymmärretä, kun jokaiseen oireeseen ja sairauteen pitäisi löytyä spesifi ja tehokas hoitokeino. Tämä konkretisoituu erinomaisesti koronakriisin aikana, kun meillä ei ole käytössämme sitä juuri tähän virukseen tepsivää lääkettä tai hoitokeinoa.
Olemme neuvottomia, vaikka jokainen voisi helposti lisätä omaa selviytymiskapasiteettiaan muuttamalla korona-arkensa liikunnallisemmaksi ja muutkin elämäntapansa terveellisemmiksi.
Mikään tieto ei kuitenkaan saa ihmistä muuttamaan elämäntapaansa ellei hänellä ole tavoitetta, johon pyrkiä. Jos ihminen on tyytyväinen elämäänsä, vaikka hän joutuisikin käyttämään suuren määrän lääkkeitä, niin vaikea häntä on saada harrastamaan liikuntaa.
Hesarin artikkelissa tavoiteosio oli todella vaatimaton: jos olet terve, niin jatka vain samaa tahtia tai ehkä se viesti oli jopa sellainen, että varo liiallista treenaamista. Olisiko siinä voinut olla edes pieni maininta niille, jotka eivät täytä terveen kriteereitä vai olisivatko ne tavoitteet olleet aivan liian vaativia noudatettaviksi? Tilastojen perusteellahan näin aivan varmasti onkin.
Aiemmin tässä blogisarjassani ilahduin siitä, että perheiden yhteinen (luonto)liikkuminen on lisääntynyt ja tietääkseni myös nettijumppien seuraaminen – kaiketi myös tekeminen – on ollut suurta.
Nyt pitäisi tuo alkukokemus jalostaa merkitykselliseksi arkiliikkumiseksi eivätkä siihen riitä pelkät terveysperusteet, koska näitähän lienee nyt sata- tai tuhatkertaisesti enemmän kuin omassa lapsuudessani ja nuoruudessani 1960- ja 1970-luvuilla, kun väestö liikkui paljon enemmän kuin nyt.
Tähän tarvitaan vertaistukea ja –kokemuksia. Ihmisethän janoavat vertaisasiantuntijoiden antamaa tietoa, koska se koetaan todellisempana kuin tieteellinen tieto. Nyt kaivattaisiinkin kokemuksia ja tarinoita siitä, miten ja miksi koronan aikana aloitettu liikkuminen jatkuu, jatkuu ja jatkuu…
Itselläni on tästä henkilökohtainen kokemuskin. Kun jouduin lonkkaproteesileikkaukseen kahdeksan vuotta sitten, aloin kirjoittaa blogeja toipumisestani ja kuntoutumisestani. Kirjoitin ensin päivittäin ja jatkoin epäsäännöllisemmin kokonaisen vuoden.
Hämmästykseni on ollut suurta, sillä juuri näitä blogejani on luettu selvästi eniten ja kiittäviä kommenttejakin olen saanut kymmeniä. Kyse on ollut juuri siitä, että olen tarjonnut lukijoilleni vertaisen samaistumiskohteen kuvaamalla omaa kuntoutumisprosessiani sellaisena kuin olen sen itse kokenut ja tulkinnut. En ole väittänyt, että näin pitäisi kaikkien tehdä tai että minun tapani sopisi kaikille. Sekin on näköjään riittänyt siihen, että ihmiset ovat saaneet voimaa omaan kuntoutumiseensa.
Korostan, että oma tukeni on ollut lähinnä liikkumiseen rohkaisemista eikä mitään fysioterapeuttista tai muuta asiantuntijatietoa. Olen toki liikunta-alan asiantuntijana hiukan tavallista ihmistä kyvykkäämpi kuvaamaan ja tulkitsemaan omia kokemuksiani. Ja tiedän, miten tärkeitä merkitykselliset kokemukset ovat liikkumiselle.
Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.
Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.
ikuinen opiskelija-aktiivi, Arto Tiihonen (FT). Myöh. liikkumisen, aktiivisen, tasavertaisen ja kokemuksellisesti merkityksellisen elämäntavan edistäjä.
”Elettiin 1980-luvun loppua, kun Tampereella opiskelijat – Arto Tiihonen etunenässä – pyysivät YTHS:n mukaan keskusteluihin terveyttä edistävän toiminnan muodoista opiskelijamaailmassa. Vapaamuotoisessa ryhmässä olivat mukana Tampereen aseman ylilääkäri Aira Virtala, psykologi Totte Vaden, SYL:n puheenjohtaja Katariina Poskiparta, TAMY:n sosiaalisihteeri Nina Sillanpää sekä Opiskelijoiden Liikuntaliiton koulutus- ja tutkimussihteeri Arto Tiihonen. Tapaamisissa keskusteltiin lukemattomista mahdollisuuksista terveyden tuottamiseen… Johtavana ajatuksena oli slogan ’tekeminen muuttaa olemista’”
Tämä lainaus on Tapani ja Kristina Kuntun kirjoittamasta järkälemäisestä ja hienosti taitetusta teoksesta ”YTHS – edelläkävijä. 90 vuotta opiskelijan terveyden ja opiskelukyvyn hyväksi” sivuilta 535-536. Kokemuksellisen sosiaalitutkailun ja autofaktiivisen kirjoittelemisen yhtenä edelläkävijänä (määritelmät ja tulkinnatkin aivan omiani) voin olla ylpeä siitä, että sain kammettua itseni arvovaltaiseen teokseen ansaitsemallani tavalla.
Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) sataa vuotta luotaavaan teokseen, joka näyttävyydessään ja laajuudessaan on vertailukelpoinen edelliselle, en saanut – ja jälleen aivan ansaitusti – minkäänlaista puumerkkiäni ellei sellaiseksi lasketa listaa SYL:n järjestösihteereistä.
”Sukupolvensa ääni. SYL ja suomalainen opiskelijaliike 1921-2021” (Antti Parpola & Laura Puro) keskittyy kaivamaan esiin eri ”sukupolvien” tuottamia ääniä, joista tunnistan oikein hyvin oman ”kahdeksankymmentälukulaisen” äänen, mikä kirjassa pohjautui yllättävänkin vahvasti ”jyväskyläläisyyteen”, vaikkakin pääosin muiden kuin jyväskyläläisten kertomana.
Ehkä siksikin motivoin itseäni tällä ”impressionistisellä autofaktiollani”.
Tämä juttuni (https://dynamic.hs.fi/a/2020/anyyteenyt/?fbclid=IwAR3Ij_c5Nui2-ZTBdhXWTzQmpnulw1B99f1SGGFG7vZRmohMdDSWQMxk-ZoYy-kaa-koo) Hesarissa 2020 luonnehtii menetelmääni, jossa kirjoitin yksityisen kokemuksen ja yleistettävän todellisuuden pohjalta tarinan toisen minulle antaman valokuvan pohjalta – nyt kirjoitan samanlaisen tarinan omien ”opiskelijaliikemuistikuvieni” pohjalta. Kyse ei siis ole tutkimuksesta eikä totuudesta, vaikka olenkin tehnyt graduni ”Urheilu kertomuksena” ja väitöskirjanikin ”Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita?” osittain muistelutyömenetelmää käyttäen.
Muistelumenetelmä on tässä kirjoituksessa toisellakin tavalla läsnä eli kirjoitan näitä rivejä kesäkuussa 2022, mutta osa tekstistä on kirjoitettu kesinä 2020 ja 2021. Jonkin verran kerroksellisuutta, moniaikaisuutta ja -paikkaisuutta tietysti löytyy ja se on tärkeätäkin, koska yhtenä tarkoituksenani on pohtia sitä, mitä opin opiskelijaliikkeessä ja miten se näkyy nykyisessä elämässäni 62-vuotiaana ”maailmanparantajana”, joka esitteli eilen esihenkilölleen vuoteen 2035 ulottuvan toimintasuunnitelman.
Lauantaina 18.6. 2022 vietämme lopulta Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) 100-vuotisjuhlia. Siellä tapaamme opiskelijajärjestötovereitamme, joista osaa en ole tavannut vuosikymmeniin. Olisi erittäin kiinnostavaa tutkia, millä tavalla opiskelija-aktiivisuus on heidän myöhempään elämäänsä – ja ehkä maailmaankin – vaikuttanut. Sitähän ei näistä mainituista historiateoksista löydä, vaikka ne muuten ovat taiten tehtyjä teoksia.
Opiskelijajärjestöjen vaikutushan kohdistuu aina kuhunkin opiskelijasukupolveen, mutta näissä järjestöissä toimineiden toiminta niihin organisaatioihin ja ympäristöihin, joissa he opiskelujensa jälkeen vaikuttavat. Luulen, että tuo jälkimmäinen vaikutus on paljon suurempi kuin tuo ”sukupolvivaikutus”.
Esimerkkinä meidän ”sukupolvemme äänistä” otan vain eilisen illan, kun kokoonnuimme viiden entisen opiskelija-aktiivin kanssa puutarhaamme päättämään sulkiskauttamme. Kaksi meistä on tehnyt työuransa aika suoraviivaisesti opiskelijajärjestöistä valtion hallintoon mennen. Yksi on pienyrittäjä yliopistomaailman kanssa yhteistyötä tehden. Neljäs toimii rahoituksen maailmassa, mutta hänenkin työssään näkyy ainakin eettisinä periaatteina opiskelijaliikkeessä aikoinaan opitut arvot.
Pinnalliset kuvaukset työurista eivät tietystikään anna oikeutettua kuvaa kenenkään työn sisällöistä, mutta tämäkin pikkuruinen otos näytti sen, että opiskelijajärjestöissä tekemämme työ vaikuttaa edelleen meihin. Niin, ja mehän ystävystyimmekin opiskelijajärjestöissä toimiessamme.
Yleisellä tasolla siis vastasin jo yhteen kysymykseeni eli opiskelijajärjestöissä toimimisella tosiaan on vaikutusta myöhempiin työ- tai muihin uriin vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Yksityisellä tasolla sukellan nyt ”syvään päähän” eli omiin tekemisiini niin opiskelijajärjestöissä kuin osin sen jälkeenkin.
Paluu menneisyyteen kesäisenä harrastuksena
Luin näitä ”opiskelijaliikekirjoja” valikoiden toisena ”koronakesänä 2021” pienessä Perämeren pohjukan kylässä, jossa pääosan ajasta vei neljä pandemian takia ruuhkautunutta TKI-projektia sekä kesäkotimme puuhat, joista tärkeimpiä olivat maalaus-, niitto- ja puutyöt marjojen keruun ja kasvimaan hoidon lisäksi.
Puuhaillessani ruumiillisissa töissä ajatukseni palautuivat lehteilemieni historiateosten ansiosta vuosiin 1983-1994, joiden aikana olin mukana tekemässä ”opiskelijaliikettä” ja tulevaisuuden yhteiskuntaa tavalla, joka näkyy yllättävänkin vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tänäkin päivänä ja ehkä tulevaisuudessakin.
Löysin myös aitasta vanhan kansion, johon olin tallentanut kirjoituksiani 1980-luvulta, joita en ollut liittänyt lähdeluettelooni varmaankin siksi, että siirryimme silloin sähkökirjoituskoneista tietokoneisiin enkä ollut viitsinyt niitä kirjoittaa uusiksi (alla lähdeluettelot).
Ehkä nuorisoa kiinnostaa tieto, että vuonna 1981 vein kotoani mekaanisen kirjoituskoneen mukanani, mutta vuonna 1983 ostin sähkökirjoituskoneen – se oli mahtava, sillä siinähän oli printteri mukana. Ja jo vuonna 1986 SYL:n ensimmäisellä palkallani ostin Osborne-merkkisen tietokoneen. Myönnettävä on, että pärjäisin 80-prosenttisesti edelleenkin tuolla alkeellisella koneella, jossa oli wordperfect -niminen tekstin käsittelyohjelma.
Se kansio piti sisällään lähinnä Jyväskylän ylioppilaslehteen, Jylkkäriin, ja Opiskelijaliikuntalehteen kirjoittamiani juttuja, mutta myös Hesariin ja Liikunta&Tiede -lehteen kirjoittamani artikkelit. Sen sijaan runsaasti Opiskelijoiden Liikuntaliiton mahtavaan Liikuttaja-lehteen kirjoittamiani juttuja puuttuu edelleen lähdeluettelostani osin kai siksi, että kirjoitin niitä niin paljon enkä sen vuoksi jaksanut pitää niistä kirjaa. Muutamista minulla oli kyllä leikkeitä.
Jonkun kyllä kannattaisi tehdä opinnäyte tuosta erikoislaatuisesta opiskelijalehdestä, joka Veijolan Soilen – nykyään Lapin yliopiston matkailukulttuurin professori – kanssa ideoitiin ja jota hän toimitti muutaman vuoden ajan. Itsekin yhden vuoden.
Aika pian meidän sukupolvemme jälkeen tuo uuden liikuntakulttuurin airut lopetettiin, mitä itse pidän yhtenä todisteena siitä, että jokin poikkeava aikakausi tosiaan elettiin meidän aikanamme opiskelijaliikkeessä. Mutta tämä siis vain vinkkinä.
Muistin siis siinä maalipensseli kädessäni seiniä ja ovia sutiessani innoittuneeni kahdeksankymmentäluvulla sosiaalihistoriallisesta ”alhaalta päin” tai tavallisten ihmisten näkökulmasta tehdystä tutkimuksesta Le Roy Ladurien Ranskalaisen kylän tapaan.
Aika tuntui pysähtyvän koronan takia ja kesät sekoittuivat toisiinsa ikään kuin kahta erillistä vuotta ei olisi ollutkaan. Oli vain ”koronakausi”, joka edelsi ”natoaikaa”, joka taas on pakottanut meistä jokaisen miettimään omia käsityksiään maailmasta, Venäjästä, Euroopasta, Suomesta ja itsestämme. Nyt tuntuu, että viime kesästäkin on kauan.
Silti nuo teemat, joista alla olevissa lähteissä puhuin pari vuotta sitten ovat erittäin ajankohtaisia koronan ja Ukrainan sodan aikana ja jälkeen. Ja senkin jälkeen, kun Suomi voitti sekä olympiakultaa että maailmanmestaruuden jääkiekossa.
Pahoittelut ”aikahypyistä”, mutta kovin loogista tällainen aikatasoista toiseen siirtyminen ei olekaan. Elämmehän koko ajan montaa aikakautta päällekkäin muutenkin.
”Luokkaretki” 1980-luvun kokemuksiin
Aikani JYY:ssä, SYL:ssä ja OLL:ssa tuntui sieltä peräkyliltä lähteneelle ja sinne palanneelle kuusikymppiselle miehelle osin epätodelliselta ”luokkaretkeltä”, mutta samalla tunsin erittäin vahvasti sen, että meidän ja minun kokemukseni opiskelijaliikkeestä oli jäänyt noiden sinänsä mainioiden kirjojen kansien ulkopuolelle tavalla, joka vaati minua ryhtymään tähän kirjoitustehtävääni.
Vuonna 1983 JYY, Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta, aukeni minulle hyvin erilaisena opiskelijaliikkeenä kuin minkä luin SYL:n historiakirjasta, vaikka siinä oltiinkin puhuvinaan juuri niistä asioista, joita me jyväskyläläiset teimme. Asiat olivat melkein oikein, mutta kokemus oli minulle lähes tuntematon, vaikka toimin JYY:ssä korkeakoulupoliittisena sihteerinä ja olin vuosikausia Jyväskylän yliopiston hallituksen jäsenkin.
Tämä on siis varmaan toinen syy, miksi tähän muisteluun itseäni motivoin. Eikös kuitenkin olisi reilua, että siitä SYL:n 1980-lukua koskevasta keskeisestä ”aatteellisesta osuudesta” – ”jyväskyläläisyydestä”, ”sivistysyliopistoliikkeestä” tai ”sählysukupolvesta” kertoisi joku, joka oli itse kokemassa ja tekemässä sitä?
En missään nimessä väitä, että olisin paras siitä kertomaan, mutta lupaan kyllä tuoda esiin näissä muistoissani monen monta ihmistä, jotka sitä vuoden 1983 jälkeen oli tekemässä. Ja muuttamassa olemista. Ehkä sekin tässä selviää, miten…
Olen järjestänyt muistikuvani vuosilukujen mukaisesti alkaen vuodesta 1983. Jokaiselle kuvalle annan lyhyen otsikon, yritän kuvata kokemuksen ja teen lyhyen kiteytyksen kokemuksen yksityisestä ja yleisestä merkityksestä. Joskus toki on pakko assosioida vähän enemmänkin. Ja jos aiheeseen liittyy jokin lähde, niin liitän sen mukaan. Ja jossain kohdin silta ulottuu tähän päivään ja tulevaisuuteenkin asti.
”Luokkaretki” tarkoittaakin tässä jotain ainutlaatuista kokemusta, jonka koimme yhdessä eikä niinkään sitä toista ”yhteiskuntaluokkaretkeä”, joka sekin on toki läsnä tällaisessa muistelussa. Itse asiassa artikkelini ”Jos opiskelemaan pääset, niin opiskeltava on”, käsittelee tuota jälkimmäistä Paul Willisin nuorisotutkimusten hengessä.
Tässä ensimmäisessä osassa jätän muistelutyön tällä kertaa muutoin kuitenkin vuoteen 1986, koska silloin siirryin JYY:stä SYL:on ja ”jyväskyläläisyys” muuttui omassa tarinassani erilaiseksi.
Mutta nyt siis tervetuloa mukaan minun – ja monen aikalaiseni – opiskelijaliikkeeseen…
1983, eiku 1981-1982
Opiskelijaliike perinteisessä mielessä aukeni minulle vuonna 1983. Silloin kirjoitin ensimmäisen juttuni Jylkkäriin ja osallistuin ensimmäisen – ja viimeisen – kerran JYY:n edustajiston vaaleihin. Minut valittiin myös Jyväskylän yliopiston hallitukseen. Taisin vetää liikuntatieteellisessä tiedekunnassakin opiskelijatoimintaa… Olin yhtäkkiä opiskelija-aktiivi.
Mutta, mutta: vanhojen muistelu on petollista, sillä huomaan, että minun on kuin onkin aloitettava tämä tarina jo ihan ensimmäisestä opiskeluvuodestani eli vuodesta 1981. Muuten jotain äärimmäisen tärkeää jää kertomatta, mitä tulee ylioppilaskuntatoimintaan Jyväskylässä 1980-luvulla.
Turpiina – tiekartta akateemisuuteen
Valtavan pitkä jono kiemurtelee Ylioppilastalon käytävien, portaiden ja useiden käytävien läpi yläkertaan. Alvar Aalto oli varmaan ajatellut tämänkin asian: opiskelijakortteja saattoi jonottaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaissa tiloissa itseään sivistäen sen nelisen tuntia, minkä tuon arvokkaan läpyskän saaminen kesti.
Mustosen Pasi, nyt monille tuttu naisleijonien räväkkä valmentaja, oli kaverinani jonottamassa. Emmekä käyttäneet aikaamme lainkaan huonosti, vaan keskustelimme syvällisesti ja kriittisesti Turku-Piikkiö-Naantali -moottoritiestä, Turpiinasta. Miksikö?
Se oli tenttikirjamme muistaakseni yhteiskuntasuunnittelun yleisopinnoissa. (puhuimme tästäkin Pasin kanssa webinaarissa (ks. linkki https://youtu.be/NqNakdk6acU), jossa aiheena oli kokemuksellinen oppiminen. Lopullisesta versiosta tuo kohta tosin jäi pois.
Kortti saatiin ja ainakin minä sain ensimmäisen akateemisen fiiliksen yliopistosta. Muistan ajatelleeni, että nyt tulin oikeaan paikkaan, täällä saa keskustella, perustella, olla samaa ja olla eri mieltä. Eikä sitä tarvitse pelätä eikä hävetä.
Jk. inhoan käsitettä tiekartta, mutta tässä se kyllä toimii! Ja taitaa toimia se 16 vuoden sääntökin, jonka joskus muotoilin koskien ”omia innovaatioitani”. Kestää keskimäärin 16 vuotta ennen kuin itseäni kiinnostanut aihe saavuttaa yleisen tietoisuuden ja muuttuu politiikaksi. Tämä vinkkinä nykyajan opiskelijaliikeaktiiveille.
Opiskelijajalkapallo – kun yhteisö rakentuukin muun kuin urheilun kautta
Törmäsin opiskelijaliikkeeseen urheilun kautta.
Jossain vaiheessa syksyä – taisi olla matkalla Opiskelijoiden Liikuntaliiton SM-kisoihin Ouluun – tajusin, että me olimmekin JYY:n emmekä JY:n (yliopiston) joukkue. Olin toki ymmärtänyt, että olimme ”pakkojäseniä” JYY:ssä ja jotain hyötyä siitä meille tuli koituakin, vaikka riviopiskelijat eivät sitä oikein sulattaneetkaan, että ”me” omistimme taloja, ravintoloita ja että meillä oli oma ”eduskuntammekin”. Mehän tulimme vain opiskelemaan.
Mutta siellä legendaarisella Oulun reissulla koimme yhdessä ”jyväskyläläisyyden” omalla tavallamme, kun ”sivistyneet harrastelijajalkapalloilijat” voittivat Kuopion kauppaoppilaitoksen oppilaskunnan joukkueen, joka oli meihin 2-4. divaripelaajiin verrattuna täysiverinen ammattilaisjoukkue, jonka vaihtomiehissäkin oli SM-sarjapelaajia. Kentällähän oli kaksi aivan oikeaakin ammattilaista eli Kari Ukkonen ja Petteri Kupiainen.
Mutta tässä ei nyt ole tarkoitus tehdä liikuntasosiologiaa (lopulta oma pääaineeni), vaan kuvata opiskelijaliikekokemuksiani opiskelijajärjestökontekstissa.
Tässä (https://www.miksiliikun.fi/2021/10/31/kupsin-merkityksesta/) myöskin kesällä 2021 kirjoittamassani jutussa, jonka Lehtisen Lasse (juuri se kuopiolainen tohtori Lehtinen, joka on tehnyt vaikka mitä politiikan, mutta myös toimittamisen ja kirjoittamisen saralla ja myös politiikan ja kulttuurin vuosikymmeniä kuvaavan radio- ja TV-sarjan Seppo Hovin kanssa) minulta pyysi, kerron tuosta syksyn jalkapallohuumastamme oleellisen.
Tässä korostan vielä aiheen kannalta relevanttia tekijää eli sitä, että opiskelijaurheilu tai jokin muu opiskelija-aktiivisuus, kuten vaikkapa kuorolaulu, teatteri, ympäristötoiminta jne., ovat supertärkeitä ja laadullisesti erilaisia kuin vaikkapa pelaaminen jalkapalloa SM-sarjassa. Minulla on tästä vertailevaa tietoa, sillä pelasin Mikkelin Lyseon ja Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan joukkueissa, mutta myös juniorina ja seniorina SM-sarjoissa.
Mutta – palataan aiheeseen eli siihen, että jalkapallo oli minulle jyväskyläläisyyden yksi lähtöpiste ehkä siksi, että me tosiaan taisimme ajatella, että se voittomme oli järjen ja sivistyksen voitto pelkästä fyysisyydestä ja tekniikasta tavalla, jossa yhdistimme nuo kaksi ”ruumiillisuudeksi” tai myöhemmin ruumiillisuuden ja kokemuksellisuuden filosofiaksi ja sosiologiaksi.
Yösählyt
Joskus talvella tulin Laajavuoresta hiihtämästä, kun kampuksella törmäsin Keinin Mikaan, joka houkutti minut pelaamaan sekasählykisoihin. Minulla oli päälläni ”mateennahkahaalari” ja valtavat talvilenkkarit, mutta niillä sitten pelattiin Urheiluhallin traditionaalisessa salissa. En arvannut, mitä kaikkea siitä seurasi. Ensin vain se, että osallistuin näihin aivan uskomattomiin Yösählyn MM-kisoihin tulevinakin vuosina. Ja vaikka kyse oli jostain aivan uudesta karnevalismista suomalaisessa (liikunta)kulttuurissa, niin kyllähän se MM-mitalikin oli upea voittaa.
Vaimoni, josta en vielä tuolloin tiennyt mitään enkä tavannut tuolla kisoissakaan, arvostaa yhteiskuntatietelijäystävineen – ja ylioppilaskunta-aktiiveineen – yösählyvoittoaan (MM-kultaansa, jota symboloi silloin suklaalevy, kun pojat saivat mitalitkin) varmaan yhtä korkealle kuin me tuota jalkapallosaavutustamme, koska se tuli voittamattomista liikunnan tytöistä. Ymmärrän sen hyvin.
On kuitenkin korostettava, että nuo yösählyt olivat ensimmäinen merkki jostain todella uudesta sekä opiskelijaliikkeessä että liikuntakulttuurissa. Tästä muuten kirjoitinkin aikamoisen paljon mm. toimittamassani OLL:n historiikkiteoksessa ”Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994” ja artikkelissa Sählääjien ruumiinpolitiikka – muuttuva opiskelija- ja liikuntakulttuuri kirjassa Hölkkääjiä, sählääjiä, skeittaajia.
Mutta, kuten sanottu, SYL:n historiaan ei tämä kulma opiskelijaliikkeestä ole tarttunut pysyvästi, vaikka sen ajan toimijoiden kokemuksissa nämä olivat hyvinkin tuttuja. Tai ainakin meidän jyväskyläläislähtöisten. Ja meitähän oli SYLlissäkin aika paljon ja painoarvomme oli SYL:n historiateoksenkin valossa laadullisesti vielä suurempi. Ja, korostan, tämä on historiatutkimuksen suuri ongelma: kokemuksia ja niiden merkityksiä voi olla vaikea jälkikäteen ilmaista ja tallentaa varsinkin, jos käytetään ”sekundäärilähteitä”.
Omituiset hiihtokisat
Yösählyt olivat karnevaalia, jota tuottivat JYY:n liikuntavaliokunnan aktiivit – majakka ja perävaunu etunenässä – eli Timosen Pertti ja Louhivaara (etunimeä en muista, oliko hänellä se?). Oli siellä Jokisen Esakin, vaikka taustaltaan oli kymmenottelija, ja paljon muita.
Mutta nämä hiihtokisat valiokunta hoiti kuten Pohjoismaiset mestaruuskisat pitääkin hoitaa. Yllätys ehkä olikin se, että me liikuntalaiset kilpaurheilijat otimme kisat karnevaalina. Tai siis ainakin melkein. Muut kolme viestinviejäämme – Laakson Harri, Kosken Pasi ja Lehtisen Ismo – hiihtivät kymppinsä ihan tosissaan. Kuten minäkin. Aloitinkin rajusti eli menin Leppävuoren Antin ohi Laajavuoren nousussa – olimme toki 5 kilometriä jäljessä, sillä Kirvesniemen Harri ja kumppanit olivat sen verran tehneet meihin eroa ennen lähtöäni ankkuriosuudelle yhtä aikaa Antin kanssa.
No, aika pian jäin Antin matkasta, mutta tulin kuitenkin hänen jälkeensä maalivaatteen alle (latu meni maalin läpi toiselle kierrokselle), joten viestikaverimme päättivät tehdä järjestäjille jäynää ja ottivat minut kiinni, heittivät kolme kertaa ilmaan (ottivat vain kahdesti kiinni) ja potkaisivat sitten hölmistyneiden järjestäjien ja kilpakumppaneiden katseiden alla minut toiselle vitosen lenkille.
Karnevaalihetki piristi minua mukavasti, mitä ei myöhemmin tehnyt se piristejuoma, joka paljastui punkuksi. No, onneksi ei ollut dopingtestiä maalissa. Eikä kai 11. tulleen joukkueen jäseniä testatakaan ellei sitten arvalla…
Olvi-juoksu ja Akateeminen Wartti
Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta, JYY, tuli meille liikuntalaisille tutuksi parina ensimmäisenä opiskeluvuotenamme lähinnä opiskelijaravintoloista Rentukka ja Ilokivi. Kortepohjan ylioppilaskylän kapakassa Rentukassa oli aina iloinen meininki, jos nimittäin onnistui pääsemään ”Kanen” valvovan silmän läpi sisään. Jos pääsi, niin ilo oli vielä suurempi. Miksiköhän siellä olikin niin mukavaa – aina oli mahdollisuus kohdata se oikea?
Yksi syy oli juhlissa eli usein Rentukkaan mentiin jonkin keksityn ”kissanristiäisen” takia. Legendaarisin niistä oli Olvi-juoksu, jossa yhdistettiin oivasti urheilu ja kapakkakulttuuri. Ensimmäisen viestin sääntöjen mukaan viestinviejä juoksi ensin 400 metriä. Täysillä, sillä kysehän oli kilpailusta. Sitten Rentukkaan, jossa piti syödä viisi voileipäkeksiä, juoda sen jälkeen tuoppi A-olutta ja tämän päälle jälkkäriksi kauhoa lautasellinen hernekeittoa naamaan. Siitä sitten raput alakertaan ja vaihtoon. Osuuksia oli muistaakseni kahdeksan. Aika moni lannoitti osuuden jälkeen Rentukan pihan pihakasvit ennen siirtymistä Rentukan asiakkaaksi.
Olvi-juoksun lisäksi Akateeminen Wartti oli 1980-luvulla todella kova juttu. Vuosina 1981-1983 olin juoksemassa kilpaa melkein tosissaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että tapasimme valtavasti eri alojen opiskelijoita sekä Senaatintorilla että iltajuhlissa Wanhalla, Kylterissä ja jossain kolmannessa kapakassa.
Myöhemmin järjestin tapahtumaa ja olin juontajanakin. Vuosikymmenen aikana tapahtuma karnevalisoitui ennestään, mutta silti kilpailu ylioppilaskuntien edustusjoukkueiden kesken jatkui kovana. Joka kertainen hupi löytyi siitäkin, että Wartissa otettiin aina varaslähtö. Se kuului melkein sääntöihin. Kerran yritimme estää varastamisen kadettien avulla. Ei onnistunut.
1980-luvun ”jyväskyläläisyys” konkretisoitui eräässä mielessä myös näissä opiskelijaliikunta- ja -urheilutapahtumissa, sillä JYY:n toimijoiden ansiotahan nämä uuden liikuntakulttuurin ilmenemismuodot olivat. Eivät esimerkiksi liikuntatieteellisen tiedekunnan, vaikka toki sen ajan opiskelijat olivat näissä jutuissa innokkaasti mukana.
Mutta itse en vielä tässä vaiheessa ollut vielä millään muulla tavalla mukana ylioppilaskuntatoiminnassa ellei äänestämistä lasketa aktiivisuudeksi. Muistutukseksi murroksesta: vuonna 1979 JYY:n edustajistovaaleissa oli enemmän ehdokkaita kuin vuonna 1981 äänestäjiä. Joku poliittinen historioitsija olisi ymmällään: miksi Kekkosen aikaan äänestettiin, mutta Koiviston aikaan ei? Sosiologi lukisi tämän jutun ja ymmärtäisi.
Mutta nyt vuoteen 1983 ja siihen, mitä olen ylioppilaskuntatoiminnassa kokenut, oppinut ja miten se on vaikuttanut elämääni. Siihen, miten se on vaikuttanut muihin, en nyt ota suuremmin kantaa, mutta ehkä joillakin tekemisillä on tosiaan muutettu joidenkuiden olemistakin.
1983 ja 1984: toimittaja, vessansiivooja, sosiaalityöntekijä, sählääjä ja tanssija
Keväällä menin tiedotusopin approbatur-kurssille, jossa tutustuin myös muutamaan JYY:n vaikuttajaan eli Jylkkärin (pää)toimittajiin Esa Pirnekseen ja Soile Veijolaan sekä sosiaali- ja pääsihteeri Aira Raudasojaan.
Syksyllä sitten kirjoitinkin ekan ylioppilaslehteen, jossa kuvasin liikuntalaisten kastajaisjuhlia ja yleensäkin elämää ehkä hiukan (itse)kriittisessä valossa. Jylkkäristä tulikin ensimmäinen lehti, johon kirjoitin melko säännöllisesti sekä urheiluun, liikuntaan että korkeakoulupolitiikkaan liittyvistä jutuista.
Ylioppilaskuntaurani alkoi kuitenkin jo kesällä. Olin virapelisiivoojana ja opin aika hyväksi vessansiivoojaksi. Taito, josta on ollut paljon hyötyä myöhemminkin.
Ja sain yo-kunnalta myöskin pikavipin, koska opintolainani loppui toukokuussa ja ensimmäinen palkkani kilahti tilille vasta kesäkuun lopussa. Kovin hyvät eivät olleet puoliammattilaisen jalkapalloilija-valmentajan palkat muutoinkaan. Vähällä tultiin toimeen – aamulla iso annos kaurapuuroa, välipalaksi ruisleipää ja säilykesardiinia.
Sosiaalityöstä sain käytännön oppia, kun autoimme sosiaalipoliittisen sihteerin kanssa teini-ikäistä tyttöä, jolla oli jonkinlainen ”irrallisuusongelma” ja hän hengaili Kortepohjan ylioppilaskylässä itselleen liian vanhojen nuorten kanssa.
Myöhemmin olin hetken myös JYY:n opinto- ja sosiaalisihteerinä, joten sain avattua itselleni sosiaalityön näkökulmaa, joka konkretisoitui myöhemmin monellakin tapaa mm. sijaisvanhempana (perhehoitajana) että seikkailukasvattajana ja erilaisten syrjäytymistä estävien hankkeiden toimijana.
Sekasählystä tuli futiksen jälkeen keskeinen osa liikkumistani. Sekin tapahtui JYY:n kautta ja hitsasi yhteen opiskelijaliikkeemme toimijoita. Jatkoimme tätä myös Helsingissä SYL:ssä ja OLL:ssa ja vedimme mukaan muitakin kuin jyväskyläläisiä. Puhumattakaan siis siitä, että loimme käsitteen ”sählysukupolvi”, jonka Sirosen Esa ja Aittolan Tapio kirjoittivat tieteellisiksikin teksteiksi.
Vuoden 1984 kohokohta oli tietysti SYL:on ja JYY:n yhdessä järjestämä seksiseminaari. Se pääsi valtakunnalliseenkin julkisuuteen, mikä siis oli siihen aikaan ihan ”eri levelillä” kuin nykyään, kun telkkarissa oli vain kolme kanavaa.
Minä treenasin sinne tanssinumeron Jacksonin Beat it -biisin tahtiin. Lopulta en kuitenkaan päässyt lavalle, mikä toki harmitti, mutta myös kasvatti. Ilman tuota kokemusta en olisi uskaltautunut mukaan tanssiryhmiin, joissa esiinnyin mm. Kaapelitehtaalla, Olympiastadionilla, Helsingin ja Lahden jäähalleissa täysille katsomoille täytettyäni 50-vuotta.
1985 ja 1986: paikallisradio, kaupunkipyörä, ylioppilaan kuolema, uudenlainen vaikuttajakin
Vuoden 1985 alussa aloitin hommat JYY:ssä 1,5 vuodeksi. Samaan aikaan töissä hääri kulttuurisihteerinä eräs Heikki Salo (ei vielä Miljoonasade-Hessu, mutta Juri Gagarin ja JyRock-mies) ja Peltolan Sirkku ylioppilasteatterissa. Minä vastasin korkeakoulupolitiikasta ja Hessu kulttuuritoiminnasta, mutta teimme paljon myös yhdessä.
Keksimme JYY:ssä (joku oli kai nähnyt niitä Pariisissa) kaupunkipyöräidean, jonka kulttuurivaliokunta pisti heti toiminnaksi eli hankki poliisilta pyörät, kunnosti ja maalasi ne ja laittoi kampukselle opiskelijoiden käyttöön. Uusille opiskelijoille lanseerasimme pyöriä ja ylioppilaskuntatoimintaa JY:n päärakennuksen lavalla tavalla, joka oli jäänyt lähtemättömästi monen uuden opiskelijan mieleen. Kuulin tästä vielä pari vuotta sitten palautetta.
Valitettavasti aika ja ihmiset eivät olleet vielä valmiita kaupunkipyörillemme. Niitä varastettiin ja rikottiin niin paljon, että jouduimme luopumaan mainiosta ideasta. Joskus myöhemmin lanseerasin 16 vuoden säännön, joka kertoo siitä ajasta, joka kuluu siitä, kun hyvä idea esitellään siihen, kun se otetaan käyttöön laajemmin. Kaupunkipyörissä aikaa taisi kulua vähän enemmän.
Ylioppilasteatterin esityksistä suurimman vaikutuksen minuun teki Maiju Lassilan Ikiliikkuja, jossa näyttelijät olivat pukeutuneet 1970-luvun kireisiin vaatteisiin ja korkokenkiin. Olimme revetä, koska olimme varmoja, ettei tuo aika – josta siis oli kulunut vasta alle 10 vuotta – ei koskaan enää palaa ja yhtä hyvin se olisi voinut olla 1900-luvun alkua. Olimme väärässä, mutta vieraannuttamisen ja toisaalta lähelle tekemisen kokemus oli onnistunut.
Vahvoja kokemuksia sain myös silloin aivan uudesta ilmiöstä eli paikallisradioista sekä YLEn että yksityisen Radio Jyväskylän kanssa. Edustajiston vaalivalvojaiset vuonna 1985 oli ensimmäisiä jälkimmäisen radion lähetyksiä. Kari Tyni haastatteli asiantuntijoina Kanervan Jukkaa (Jukka oli myöhemmin vihreiden tärkeimpiä teoreetikkoja, kuka traagisesti kuoli aivan liian nuorena ajettuaan liukkaalla kelillä pyörällä ylioppilastalon seinään) ja minua.
Tuo ”Kilkussa” eli ylioppilastalon ravintola Ilokivessä pidetty vaali-iltama keskeytyi myös dramaattisesti, sillä saimme sinne pommiuhkaussoiton. Menimme myös hetkeksi ulos, jossa huomasimme, että demarit olivat ainoa ryhmä, joka piiloutui myös autojen taakse. Joku päätteli, että silloisen valtapuolueen jäsenillä on eniten menetettävää, jos nyt räjähtää.
Muistutukseksi, että suurin osa JYY:n vaikuttajista oli joko kokonaan puolueettomia (yleensä ainejärjestöjen tai kaveripiirien edustajia) tai sitoutumattomia, vaikka olisivatkin olleet puolueiden edustajia.
Ylioppilas ei siis kuollut pommiin, vaan professori Tarmo Kunnaksen tulkintaan 1980-luvun opiskelijaliikkeestä. Hänhän väitti, että suomalainen ylioppilas tai ylioppilaskulttuuri on kuollut tullessaan suoraan Pariisista Jyväskylään. Emme nielleet tätä ollenkaan, vaan aloimme haastaa hänen käsityksiään 1980-luvun opiskelijoista. Me olimme erilaisia kuin hänen muistelemansa 1960- ja 1970-luvun ylioppilaat.
Tämä johti debattiin YLEn kanavilla, Jylkkärin sivuilla ja huipentui Vappuna 1986 juhlaan, jossa hautasimme yhdessä Katri Myllykosken (hänkin myöhemmin tuttu SYL:stä) sen entisenkaltaisen ylioppilaan ja synnytimme uuden. Hessu hankki meille aidon hautakivenkin kirjoituksineen, minä pidin juhlapuheen ja lopuksi oli ”tunti tanssia” eli menimme Ilokivelle jatkoille.
Nämä kokemukset ovat minulle oikeita ”jyväskyläläisyyskokemuksia” 1980-luvun puolivälin vaiheilta. Silti tärkeää oli tietysti vaikuttaminen muillakin tavoilla. Olin yliopiston hallituksen (opiskelija)jäsen myöhemmin SYL:on sosiaalipoliittisena sihteerinä toimineen Ilpo Lahtisen kanssa. JYY:n sekä osin SYL:on ansiosta meillä opiskelijoilla oli joissakin asioissa hyvinkin suuri vaikutus yliopiston linjauksissa ja päätöksissä (muutamissa ao. artikkeleissa näitä käsittelinkin).
Muistan senkin kerran, kun teimme lausuntoa filosofiopiskelija Niemisen Jallun (hänkin valitettavasti kuoli liian nuorena) kanssa monisivuista lausuntoa uudesta yliopistolaista. Oli kuuma kesäpäivä, mutta emme antaneet periksi ja teimme lausunnon, jonka ansiosta pääsin puhumaan asiasta opetusministeriön seminaariin. Sieltä muistan hyvin, kun Taxellin Toffy opetusministerinä toimi piirtoheitinkalvojeni vaihtajana, kun en kateederin takaa itse voinut tehtävää hoitaa.
Järjestimme seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, joissa yliopiston rehtorina toiminut Martti Takalakin, jonka aina likaiset silmälasit olivat ihmettelymme kohteena, selvästi mielellään oli aktiivisena osallistujana.
Sosiaalipolitiikan saralla ehkä tärkeintä oli YTHS:n toiminnan kehittäminen. Se alkoi jo Jyväskylässä, kun yritimme vaikuttaa opiskelijoiden ”asiakaskokemukseen” tekemällä muistutuksen erään lääkärin häiritsevästä käytöksestä. En muista, miten asia päättyi, mutta muistan hyvin, että keskustelimme asiasta YTHS:n paikallisen johtoryhmän opiskelijaedustajan, myöhemmin kirjailija, Pirjo Hassisen kanssa ja yritimme keksiä ratkaisua asiaan.
Itsekin kiinnostuin YTHS:n toiminnasta osin omienkin sairastumiskokemuksien kautta, mutta yhä enemmän myös sen vuoksi, että minua kiinnosti se, miten ihmiset pysyisivät terveinä – ei niinkään sairauden hoito. Kehittelin yliopistoliikunnan kurssiksikin ”Jalkapallo elämäntapana” -kurssin, jossa kävimme ryhmän kanssa läpi jokaisen merkityksellisiä jalkapallo- tai liikuntakokemuksia rakentaen tätä kautta merkityksellisyyttä liikkumiselle.
Tästä poiki myöhemmin tutkimus- ja kehittämishankekin, mutta se menee jo 1990-luvun puolelle.
Onko näistä opiskelijaliikekokemuksistani mitään jäljellä tänä päivänä?
Kun selailee ao. listaa tuon aikaisista julkaisuistani, niin huomaa, että aika monessa niistä on hyvin asiallinen ja tutkimuksellinen pohja. Ristiriita tässä kirjoitetun ja silloin koetun välillä ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen suuri. Muistettava toki on, että yhteiskuntatieteissä, saati liikuntatieteissä, ei vielä tunnettu juuri lainkaan kvalitatiivista eli laadullista tutkimusta. Oma graduni oli ensimmäisiä lajissaan. Teimme siis jotain aivan uutta myös tieteen saralla.
Monenlaista toimittajan työtä olenkin saanut tehdä ja muuta kirjoittamista vielä paljon enemmän. Olen toimittanut/kirjoittanut paria lehteä ja monta tietokirjaa. Niillä ansioilla olen tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Olen myös toiminut viestintäpäällikkönä ja toimittanut/juontanut TV1:lle ohjelmaa. Erilaisia kirjoituksia tieteellisistä artikkeleista blogeihin ja fb-postauksiin löytyy lukemattomia sanan molemmissa merkityksissä.
Radiossa ja TV:ssä olen ollut lukuisia kertoja eri vuosikymmenillä ja eri (kaikkien) alojen asiantuntijana. Nuo ensimmäiset kokemukset antoivat siihen varmuutta, josta oli hyötyä. Muutamia ohjelmia ja monia tapahtumia olen itsekin toimittanut ja juontanut.
Näiden Jyväskylä-kokemusten jälkeen en ole pelännyt (tai olen toki pelännyt, mutta se ei ole estänyt minua kokonaan) puhua tai kirjoittaa itselleni läheisistä, mutta yhteiskunnallisesti tärkeistä ja vaikeistakin aiheista kriittisesti, mutta aina rakentavasti. Tätä on helpottanut se, että yleensä olen myös tutkinut näitä aiheita tai ainakin toiminut jollakin tavoin niiden parissa käytännön elämässä.
Tämä kokemisen ja tekemisen yhteys tutkimukseen on kenties tärkeimpiä silloituksia silloisesta minästä nykyiseen. Ylioppilaskuntatoiminnassa tämä konkretisoitui erinomaisesti, sillä korkeakoulupolitiikkakin oli tuolloin myös kulttuuritoimintaa ja sosiaalitiedettä.
Toiminta ei ollut vain toimintaa toiminnan vuoksi, vaan yhdistimme tekemisemme ”olemisen” muuttamiseen – tekemällä oppimiseen, kuten nykyinen työnantajani Laurea amk on sen muotoillut, tai kokemalla oppimiseen, kuten me seikkailukasvatusyhteisössä toimivat saman prosessin kuvaamme.
1980-luvulla emme vielä osanneet omaa kokemistamme/tekemistämme teoretisoida emmekä rakentaa niistä pedagogista tai ihmistä/maailmaa muuttavaa prosessia. Nyt näitä prosesseja kehitetään, tutkitaan ja opetetaan eri organisaatioissa, hankkeissa ja koulutuksissa. Ja kokemusliikkuminenkin on noussut suoritus- ja terveysliikunnan rinnalle.
Työtä on vielä paljon tekemättä. Siksi kirjoitan tässä samalla konkreettista tavoiteohjelmaa liikkumisen ja kokemuksellisen oppimisen muutokseksi vuoteen 2035 mennessä. Tulee opiskelija-aktiiviajat mieleen, kun näitä viime aikoina kirjoittamiani juttuja lukee…
Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. Teoksessa Hanifi, R.; Haaramo, J.; Saarenmaa, K. (toim.). Mitä kuuluu vapaa-aikaan? Tutkimus, tieto ja tulkinnat. Helsinki, Tilastokeskus 2021. (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf).
Opiskelijaliikekirjoituksiani 1983-1988: JYY
Kun selaa tuota kirjallisuuslistaa ja lukee nuo yleensä pitkät ja perusteelliset tekstit, niin ymmärtää, miksi valmistumiseeni kului niin paljon aikaa. Teoria piti myös kokea eikä ilman kokemusta syntynyt teoriaa. Siksi kai tuntuukin siltä, että olen ikuinen opiskelija(-aktiivi). Nykyäänhän opiskelijat tuottavat englanninkielisiä väitöskirja-artikkeleita hyvin nuorina lähes ilman käytännön elämän kokemuksia siitä, miten maailmaa voi/ei voi käytännössä muuttaa. Ylioppilaskunnat antoivat ja ehkä antavan tänäänkin mahdollisuuden kokeilla huimiakin ideoita käytännössä. Tänään ne kai tehdään startup-yrityksissä. Hyvä sekin.
Tiihonen A. 1988. Jos opiskelemaan pääset, niin opiskeltava on. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 10.2.1988.
Tiihonen A. 1987. Yliopiston hallitus puolusti sivistystä. Helsingin Sanomat. 7.4.1987.
Tiihonen A. 1987. Opiskelijaliikkeestä opiskelijaliikuntaan. Opiskelijaliikunta 1/1987.
Tiihonen A. 1987. Opiskelijaliikunta – 1980-luvun opiskelijaliike? Opiskelijaliikunta 1/1987.
Tiihonen, A. 1986. 1980-luvun opiskelijan suuret haasteet. Liikunta & Tiede 3/1986.
Tiihonen A. 1986. Millä mielellä mukana Sport Aidissa? Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 15.9.1986.
Tiihonen A. 1986. Liikuntakulttuurin muutos – kuka, mitä häh? Opiskelijaliikunta 2/1986.
Jokinen K. & Tiihonen A. 1986. Jalkapalloväkivallan syyt syvällä yhteiskunnan muutoksissa. Helsingin Sanomat, alakerta. 14.6.1986.
Tiihonen A. 1986. Oman elämänsä opiskelija – kandi vuonna 2000. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 26.2.1986.
Tiihonen A. 1986. Kun ylioppilas on kuollut, niin apukin on lähinnä. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 29.1.1986.
Lahtinen I., Tiihonen A., Veijola S. 1985. Tiedonvälitys. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 27.11.1985.
Tiihonen A. 1985. Ylioppilaskuntapolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa, opiskelijapolitiikkaa. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 16.10.1985.
Tiihonen A. 1985. Arvokysymyksillä sija urheilussakin. Helsingin Sanomat. 13.10.1985.
Tiihonen A. 1985. Korkeakouluista valtion virastoja. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 11.5.1985.
Tiihonen A. 1985. Sivistysyliopisto – sopeutumisyliopisto. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 20.2.1985.
Tiihonen A. 1984. Urheilu – urheilukone vai osa vihreää aaltoa? Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 5.12.1984.
Tiihonen A. 1984. Tämäkö liikuntatunti? Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 7.11.1984.
Tiihonen A. 1984. Wartin utopiat ja todellisuus. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 16.5.1984.
Tiihonen A. 1984. Urheilu testissä. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 1.2.1984.
Tiihonen A. 1983. Vallaton vuorokausi. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 11.10.1983.
Futiskauden alkaessa olo on levoton. Varsinkin, kun en ole koskenut palloon tai edes juossut syksyn jälkeen. Jalkapallokauteni 2021 päättyi kaiken lisäksi aivotärähdykseen ja muistikatkoon (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2698104740494514).
Levottomuus johtuu myös siitä, että huhtikuu on ollut arvaamaton, ei ehkä kuitenkaan armoton, vaikka aika harvoin elämäni aikana olen viettänyt kolme päivää sisätiloissa niin kuin alkuviikosta.
Lopetin hiihtokauden Lapissa lauantaina 2. huhtikuuta, ajoin kotiin ja nukuin sisällä kolme päivää. Oli niin huonot säät, oli niin huonot uutiset ja ruumis vaati aikaa muodonmuutokseen. Hiihtäjästä piti kuoriutua viikossa jalkapalloilija. Ensimmäinen sarjamatsi on jo 11.4. eli aivan liian aikaisin yli kuusikymppiselle.
Pitää edelleen paikkansa, mutta kentätkään eivät ole vielä pelikunnossa. Lähikentillä ei näy edes tekonurmen vihreää väriä, lunta on kymmeniä senttejä. En ole päässyt potkaisemaankaan palloa. Ja huomenna pitäisi pelata ensimmäinen sarjaottelu.
Ei ihme, että olen levoton.
No, en ole ainut, joka on levoton. Levoton on esimerkiksi koko maailma. Viime vuonna, kun Suomi ja Huuhkajat pääsi ensimmäistä kertaa EM-kisoihin, oli myös levotonta. Oli korona ja Christian Eriksenin tapaus. En päässyt kunnolla kiinni EM-kisahuumaan. Emmekä silloin vajaa vuosi sitten voineet uskoakaan, että kaksi kovaa jalkapallomaata, joista Ukrainaa voi pitää parempana, sotii nyt keskenään.
Muistammeko loistokkaan Kiovan Dynamon menneiltä vuosikymmeniltä tai sen urhean joukkueen, joka uhrasi itsensä natsimiehityksen aikana kieltäydyttyään häviämästä miehittäjille? Samanlaista uhrimieltä osoittavat nyt tuhannet ja miljoonat ukrainalaiset. Jalkapallo ei ole nyt ensimmäisenä mielessämme.
EM-kisoista olisi tehnyt mieli kirjoittaa paljonkin, vaikkapa siitä älyttömyydestä, että Joel Pohjanpalon upea maali Venäjää vastaan hylättiin paitsiona. VAR:ia olen kritisoinut ennenkin ja nyt kai ollaan onneksi menossa inhimillisempään ja jalkapallon aitoa henkeä kunnioittavampaan suuntaan eikä juosta teknologisen pässin narussa.
No, se ei ole iso asia, ellei ajattele niin, että elämä koostuu rauhan oloissa pienistä arkisista asioista, joissa tulisi nähdä mieli ja merkitys. Muuten menettää mielenterveytensä eikä kykene mihinkään. Olemme eläneet hienon aikakauden, jonka aikana olemme voineet nähdä jalkapallon ja sen hienoudet merkityksellisinä omassa elämässämme.
Nyt se kaikki voi tuntua turhalta, kun on paljon vaativampiakin aiheita: miten voisin auttaa Ukrainaa, miten elämme jatkossa venäläisten kanssa, minkälaiseksi maailmamme muuttuu, kun moni turvallinen ja ikuiselta tuntunut asia onkin epävarma tai jopa ainiaaksi menetetty?
Jaksanko innostua jalkapallostakaan?
Hiihtokausikin oli jotenkin ”latteampi” kuin edellinen vuosi, jolloin tein latuja, keräsin hiihtovälineitä, opetin ihmisiä hiihtämään ja jaksoin antaa #latuaivo-ohjeita.
Tänä talvena kelit olivat välillä erinomaiset hiihtämiseen ja hiihdinkin lähes yhtä paljon kuin viime vuonna, jolloin 1000 kilometriä tuli täyteen. Silti en saanut irti itsestäni läheskään samanlaista intoa hiihtämisen edistämiseen.
Viime kesänä en innostunut jalkapallon EM-kisa-analyyseista enkä oikein tiedä miksi? Ehkä siksi, että Suomen mukanaolo teki kisoista oudot. Aina ennen sain katsoa kisoja puolueettomasti ja saatoin iloita kaikkien joukkueiden ja yksilöiden suorituksista. Valitsin suosikkini sen mukaan, miten ne pelasivat kisoissa. (https://www.miksiliikun.fi/2018/10/25/2010-luvun-jalkapallo-mm-em-kisojen-kautta-koettuna-ja-tulkittuna/).
Huuhkajat muutti koko kuvion erilaiseksi eikä tuntunut mielekkäältä analysoida vain yhtä joukkuetta, jonka edesottamuksia muutenkin seurattiin varsin tarkasti. Jalkapallon rakastajan rakkauden kohteita rajoitettiin ja se tuntui turhauttavalta. Ei ollut mitään sanottavaa, kun ei olisi ollut ketään, joka olisi ollut kiinnostunut muista kuin Huuhkajista. No, ehkä nyt liioittelen. Minulla oli paljon muutakin tekemistä.
Ja pelasin viime kesänä itsekin jalkapalloa enemmän kuin vuosikausiin sitä ennen. Monta vuotta meni pelaamatta tai maalivahtina omituisten kipujen takia. EM-kisa-analyysien sijasta teinkin pari analyysia omista peleistämme yli kuusikymppisten SM-kisoista ja aluesarjasta.
Nämä analyysit ovat tietysti huvittavia juttuja, vaikka osin samoilla ”välineillä” olisin analysoinut futiksen EM-kisojakin. Ja samankaltaisia monitieteisiä analyyseja ja tulkintoja käytin taannoisessa huvittavassa jalkapalloprofessorihakemuksessanikin (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/04/jalkapalloprofessori/).
Huvittavuushan tässä on siinä, ettei näitä juttuja kukaan lue eivätkä ne juuri ketään kiinnostakaan. Aika harva taitaa ymmärtääkään. Ja silti itselleni jalkapallosta kirjoittaminen on melkein yhtä tärkeää kuin ikämiesfutiksen pelaaminen.
Ja kuitenkin pidän näitä kahta ikämiesfutisanalyysia sellaisina, että olisi mukava lukea samanlaisia todellisten asiantuntijoiden kirjoittamina tai vaikka puhuttuina, kun kohteena olisivat huippujoukkueet (vielä parempaa, jos kohteina olisivat harrastelijajoukkueet). EM-kisoista ehkä sekin vieroitti, että tyhjää puhetta oli niin paljon tarjolla.
Taktisista kuvioista puhutaan asiantuntijoiden suulla ottamatta huomioon joukkueiden ja pelaajien mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen. Huuhkajien pelaajat tulivat verratuiksi maailmanluokan tähtien kanssa, vaikka taso ei aivan sama toki olekaan.
Ikämiesfutisanalyyseissani tämä puoli ei jää huomiotta, koska me emme kykene samoihin suorituksiin kuin nuoremmat ja joudumme koko ajan miettimään sitä, mihin kykymme, jaksamisemme ja sitoutumisemme riittävät. Samaa tietysti miettii Rive Kanervakin todella tarkasti ennen joka peliä, ja on siinä erinomaisesti onnistunutkin.
Asiantuntijat eivät vain oikein jaksa ymmärtää, miksi Huuhkajat pelaa eri taktiikoilla erilaisia vastustajia vastaan pelatessaan. Aina pitäisi pelata 4-4-2:sta, koska sillä on onnistuttu paremmin kuin 5-3-2:lla. Selityshän on tietysti siinä, että 4-4-2:sta pelataan heikompia maita vastaan tai tilanteessa, jossa on pakko voittaa.
Pienessä mittakaavassa pohdin siis ikämiesfutistasolla, miten joukkue ja sen valmentajat voisivat ottaa huomioon eri näkökulmat joukkueen pelin parantamiseksi sekä turnaustilanteessa että sarjaotteluissa. Oikeasti en tietysti usko, että voisimme näitä analyyseja ja ratkaisuehdotuksia ottaa käytäntöön eli kyseessä on virtuaalinen harjoitus.
Valtti 60+ -joukkueen peli- ja turnausanalyysiyritys SM-turnauksen pohjalta
Näillä viime vuoden ”meriiteillä” ei tänä vuonna pärjätä. Joukkueemme on kovasti muuttunut, kun iso osa viime vuoden porukasta perusti uuden joukkueen Keravalle. Mutta näin vaan mennään huomenna kentälle ja opetellaan pelaamaan tällä joukkueella ja näillä jaloilla.
Odotukset eivät ole liian korkealla, mutta onneksi joukkueessa on rutinoituja ukkoja. Hyvällä tavalla levoton olo, ja kirjoittaminen tietysti rauhoittaa. Jalat ovat vielä levottomat, mutta vielä levottomammat ne ovat ekan matsin jälkeen…
Alla vielä vuoden 2021 futispo(d)stauksiani ja -kirjoituksiani.
Ehkä tässä on syytä mainita vielä sekin, että seurani Puotinkylän Valtti valitsi minut vuoden 2021 senioripelaajaksi, josta tittelistä olen erityisen otettu. Kiitos jalkapallolle, pelikavereille ja seuralleni!
Yllätyksekseni huomasin, että blogisivuni (www.miksiliikun.fi) täytti kymmenen vuotta vuonna 2021. Syytä juhliin ei ole, sillä suomalaisten liikkuminen ei ole lisääntynyt, vaikka olen henkilökohtaisesti ja vapaa-ajallani käyttänyt satoja tai tuhansia tunteja osaamistani, aikaani ja energiaani kurssimme kääntämiseksi kirjoittamalla juttuja blogiini ja facebook-sivuilleni (www.facebook.com/miksi.liikun/).
Lukemattomia sivuja, esityksiä ja tallenteita olenkin tuottanut artikkeleina, blogeina, videoina, podcasteina, powerpointteina monille muillekin alustoille.
Onneksi en ole yksin, sillä Suomessakin tuhannet ihmiset ja kymmenet tai sadat organisaatiot ja projektit yrittävät lisätä 2020-luvulla elävien ihmisten liikkumista ja muutakin aktiivisuutta. Olympiakomiteakin ”heräsi” muuttamaan strategiaansa liikkeen lisäämiseksi. Tässä vuosikatsauksessani kerronkin todella monen organisaation ja hankkeen mainioista yrityksistä liikuttaa suomalaisia.
Mutta miksi emme onnistu tai ehkä tarkemmin, miksi minä en ole onnistunut? Muiden puolesta on vaikea mennä sanomaan, mutta oman toiminnan arviointi on aika ajoin varsin tarpeellista.
Koska olen kokemuksellisen liikkumisen, tekemisen ja oppimisen edistäjä, niin aluksi on hyvä tehdä katsaus siihen, mitä olen tällä saralla tämän viime vuoden aikana tehnyt. Liikuntatieteessä ja -politiikassa ei valitettavasti juurikaan tutkita, kehitetä eikä käytetä liikuntasosiologista kokemustietämystä tai -osaamista hyväksi, jotta liikkumista näillä keinoin edistettäisiin.
Onneksi meillä on aktiivisia toimijoita, joilla on pitkällistä osaamista ja kokemusta kokemuksellisesta oppimisesta, seikkailukasvatuksesta ja tekemällä oppimisesta. Nuorisotyössä ja ammattikorkeakouluissa sekä monissa järjestöissä onkin tehty hyvää työtä. Kerron monista tällaisista toiminnoista ja hankkeista tässä vuosikatsauksessani.
Innovatiivisena realistina uskon kokemuksellisesti merkitykselliseen, monipuoliseen, luovaan, yhteisöllisesti toteutettavaan ja eri tasoilla etenevään tekemiseen ja vaikuttamiseen. Itse pidän kaikkia tasoja yhtä tärkeinä. Liikettä voi lisätä kotona, koulussa, naapurustossa, järjestöissä, kunnissa, yrityksissä, tutkimus- ja kehityshankkeissa, (sosiaalisessa) mediassa, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.
Olen ollut erittäin onnekas, koska olen tänä vuonna voinut tehdä vaatimattomalla työpanoksellani kaikkien eri tasojen ja tahojen kanssa yhteistyötä. Olen yrittänyt kirjoittaa ”kronikat” näistä yhteisistä toimistamme ja kuvata sen, mitä saimme aikaiseksi ja senkin, mitä voisimme tulevaisuudessa tehdä paremmin.
Kiitokset kaikille (ihan kaikkia en varmaan ole muistanutkaan), joiden kanssa olen saanut ”liikuttaa” ja liikuttuakin tänä toisena koronavuotena.
Miten liikettä lisää? Liikuntakulttuuriin ja -politiikkaan vaikuttamista
Suomalaisten liikkuminen vähenee kaikkien tutkimustenkin mukaan, vaikka me ”liikuttajat” yritämmekin tehdä parhaamme ihmisten liikuttamiseksi. Ongelma on laajempi, syvempi ja pitkäaikaisempi kuin olemme ajatelleet. Yhtä syyllistä ei tietysti olekaan, mutta aika monen meistä olisi muutettava toimintaamme, jotta suunta saadaan kääntymään. Vuoden 2021 aikana en ehtinyt pohtimaan asiaa niin paljon kuin joskus aiemmin, mutta näissä muutamassa onkin ainakin omasta mielestäni sitäkin painavampaa asiaa.
Olisi ymmärrettävä, mistä kaikesta vähentynyt liikkuminen johtuu, miten rakenteita, toimintaa ja tukia olisi muutettava vastaamaan yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksia ja mitä itse kukin voi asialle tehdä. Oletan, että kirjoittamissani teksteissä on näkökulmia ja tulkintoja, jota ei muualta löydy.
Oletan myös, että ne ovat erittäin merkityksellisiä. Kirjoitin Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimusta käsittelevään kirjaan artikkelin, jossa käsittelin liikkumista ja siihen vaikuttavia kokemuksellisuuksiin, sukupuolirooleihin ja harjoitettuun liikuntapolitiikkaan liittyviä tekijöitä viimeisten 60 vuoden ajalta selittääkseni osaltani, mistä vähenevä liikkuminen ja liikuntaharrastus johtuu. Esitin myös joitakin ratkaisuehdotuksia.
Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä?Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. Teoksessa Hanifi, R.; Haaramo, J.; Saarenmaa, K. (toim.). Mitä kuuluu vapaa-aikaan? Tutkimus, tieto ja tulkinnat. Helsinki, Tilastokeskus 2021. (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf).
Liikuttamisaiheeseen liittyy myös tämä Joni JaakkolanVäkevä elämä -podcastisarjan osa Miksi liikun? (https://www.supla.fi/audio/3841698). 27.4.2021, jossa puhuimme liikkumisen historiasta ja sosiologiasta Lotta Vuorion kanssa.
Pienenä reflektiona voisi mainita, että jo pitkään esittämäni kritiikki Veikkauksen rahoitusta ja siihen liittyviä monia epäterveitä piirteitä kohtaan näyttää saaneen ainakin jonkinlaisen osaratkaisun, kun nyt oltaneen kallistumassa ratkaisuun, jossa liikuntaa, kulttuuria, nuorisotyötä, sosiaali- ja terveysjärjestöjä jne. oltaisiin rahoittamassa suoraan valtion budjetista.
Asiassa on vielä paljon ratkaisemattomia seikkoja, jotka saattavat estää avoimen ja demokraattisen päätöksenteko- ja rahoitusrakenteen, mutta parempaan suuntaan oltaneen menossa.
Sosiaalista inkluusiota kokemuksellisen liikunnan avulla
Tämän vuoden ”pääprojektini ja -riesani” oli kansainvälinen Disciplins-projekti (http://disciplins.org/), jonka toteutimme koronan varjostamassa maailmassa Suomessa, Espanjassa ja Italiassa. Tavoitteenahan meillä oli rakentaa asiantuntijakoulutuksen perusteita ja käytäntöjä sosiaalisen inkluusion edistämiseksi liikunnan ja urheilun kautta.
Omassa osuudessani keskityin Laurea amk:n asiantuntijana senioreille sopivien liikuntamuotojen ja hyvien käytäntöjen esittelemiseen sekä ”tekemällä/kokemalla oppimisen” koulutuskurssin toteuttamiseen. Tarkoituksena oli toteuttaa myös interventio, mutta siitä jouduimme rajoitusten takia luopumaan.
Sen sijaan ”korona-aikaikkunamme” mahdollisti koulutuskurssin toteuttamisen elo-syyskuun vaihteen aurinkoisessa Suomessa ilman rajoituksia (edellinen viikkohan oli säänkin puolesta hirveä). Onni oli puolellamme.
Liitteessä olen kuvannut sekä tuota ainutlaatuista kokemusta, jonka aikana osallistujat saivat tutustua moniin erinomaisiin esimerkkeihin sosiaalisesta inkluusiosta niin Suomessa kuin Espanjassa ja Italiassakin. Dokumentista löytyy runsaasti linkkejä mm. erinomaisiin videomateriaaleihin.
Nostan tässä esille Laureassa tekemiämme materiaaleja ja myös tekstini, jonka avulla näitä osaamisia ja materiaaleja voinee myös paremmin juurruttaa vaikkapa eri oppilaitosten ja organisaatioiden käytäntöihin.
Voisin lämpimästi suositella kaikkia, koska niin upeita käytäntöjähän meillä on tuotettuna ja vain käyttöä vartoomassa. Sydäntäni lämmitti erityisesti kuntojalkapallo senioreille ja seikkailukasvatus espanjalaisille syrjäytyneille nuorille.
Toinen ”liikuttamisjuttuni” viime vuonna liittyi Vantaan kaupungin hyvinvointimentorointihankkeeseen (https://kunnolla.fi/ ja https://www.vantaa.fi/elintapaohjaus), jossa olin asiantuntijana toisella asteella opiskelevien nuorten miesten liikuttamisessa ja aktivoimisessa.
Me kehittelimme parin vuoden ajan mm. pelillistettyä kokemus- ja arkiliikkumisen tukemiseen tarkoitettua mobiilisovellusta muun monipuolisen aktivointitoiminnan osana näille nuorille. Työnimenä käytimme AmisPeliä.
Kehittelimme hyvinvointimentorointiprojektissa monenlaisia innovaatioita osin senkin vuoksi, että korona esti meitä löytämästä riittävästi nuoria miehiä kokeiluumme, vaikka se oli suunniteltu tehtäväksi kutsuntojen kautta.
Itse rakentelin sisältöjä mobiilisovellukseen, rakentelin moniammatillista yhteistyötä, kehittelin erilaisia tapahtumia, tuotin materiaalia viestintään ja osallistuin palavereihin niin sote-, nuoriso-, liikunta- kuin ammattioppilaitoksen ammattilaisten kanssa.
Harmittaa kovasti, ettemme päässeet kunnolla kokeilemaan prototyyppiasteelle kehitettyä ohjelmaamme, joka istutettiinkin kahteen eri mobiilisovellusalustaan. Teimme ohjelmarungon, video-ohjeet ja esimerkiksi videoklippejä, joilla konkretisoimme kokemusliikkumisen ideoita, joiden pohjalta nuorten oli tarkoitus itse rakentaa omat liikkumisohjelmansa.
Tässä klipissä (https://youtu.be/zKJXXVp7R4o?t=28) kerron, minkälaisia elämyskokemukset ovat, kun tässä toisessa (https://youtu.be/pPke0TbgPb0) kohderyhmäämme kuuluva nuori mies kertoo, miten jokainen nuori voi keksiä ja tuottaa liikkumistehtäviä osaksi Amispeliä.
Hyvinvointimentorointi onnistui jopa erinomaisesti toisissa kohderyhmissä, joiden elämää koronarajoitukset eivät estäneet osallistumasta elintapaohjaukseen. Linkistä (https://www.youtube.com/watch?v=w-Q7vmMBrSQ) löytyykin hyvinvointimentorointihankkeen loppuseminaari, jossa itseäni ilahdutti erityisesti hankkeeseen osallistuneiden, itselleen tukea ja apua saaneiden, puheenvuorot. Omassa puheenvuorossani kerroin nuorten miesten aktivoinnin haasteista ja ratkaisuista.
Vantaan kaupunki onkin sitoutunut jatkamaan ja kehittämään hyvin alkanutta työtä myös seuraavalla strategiakaudellaan. Se on erinomainen uutinen. Itse ajattelin olla mukana kehittämässä yhteistyötä, jossa mukana olisi laajemmin Vantaan kaupungin toimijoita, liikkuva opiskelu -ohjelma ja Laurea amk. TKI-toiminta tulisi saada integroitua toimintaan, samoin kokemusliikkumisen, tekemällä oppimisen ja seikkailukasvatuksen osaaminen. Ja sitten se mobiilisovelluskin saataisiin toimimaan kohderyhmässään…
Olen saanut olla mukana Outward Boundin ja seikkailukasvatusverkoston toiminnassa usean vuoden ajan (www.outwardbound.fi; www.snk.fi/seikkailukasvatus/kehittamistyoryhma/). Voisi kuvitella, että korona aiheutti tällaiselle yhteiseen tekemiseen ja kokemiseen perustuvalle toiminnalle korvaamattoman haitan.
Teki se varmaan sitäkin, mutta saimme toki olla tekemässä Ulos-Ut-Out -tapahtumaa, joka toteutettiin sekä kasvokkaisena että verkossa (www.ulos2021.fi/fi/etusivu/). Hassua oli olla paikan päällä Hyvärilässä, vaikka omat ohjaukseni ja osallistumiseni hoidin kuitenkin verkon välityksellä.
LAB-yliopiston ja OBF:n yhteisessä roolipelihankkeessa (https://lab.fi/fi/projekti/roolipeli) olen vaikuttanut ohjausryhmässä ja kouluttajanakin (www.outwardbound.fi/hankkeet/). Tarkoituksenahan on vaikuttaa koulutuksen ja työelämän sukupuolisegregaatioon sitä vähentävästi elämyspedagogiikan ja seikkailukasvatuksen menetelmiä ja työkaluja hyödyntäen. Sivuilta löytyykin käyttökelpoisia työkaluja tämän ”ikuisuusongelman” ratkaisemiseksi.
Ympäristöahdistuksesta voi tulla nykynuorison ”kansansairaus” ellei asialle tehdä mitään. Yksi vaihtoehto voisi olla ympäristöleirikoulu, jossa yhdistetään seikkailukasvatusta ja ympäristötietoutta. Tätä olen ollut kehittelemässä ohjausryhmässä Tampereen yliopiston NYT! Ahdistuksesta nuorten ympäristöpoliittiseen toimijuuteen (https://projects.tuni.fi/nyt/) -hankkeessa.
Digiloikka onnistui aavistamattomasti kokemuksellisessa toiminnassa, jonka kuvittelimme tuhoavan toimintamme vuoden 2020 keväällä, kun havahduimme tilanteeseen. Mutta kävikin niin, että Outward Boundin nettikursseille ja webinaareihin tuli yleisöryntäys. Uskalsinkin helmikuussa olla sitä mieltä, että seikkailukasvatus on lyömässä läpi Suomessa (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/seikkailukasvatus-lyomassa-lapi-suomessa/).
Webinaari-innostus on sen jälkeen laskenut, mutta kiinnostus on silti näkynyt esimerkiksi niillä kahdella kokemuksellisen oppimisen verkkokurssilla, joita vedin alkuvuodesta. Itselleni nuo prosessit olivatkin ihan parasta tämän vuoden antia, koska sain seurata sitä, miten opiskelijat aidosti oivalsivat uusia asioita ja pystyivät oppimaansa myös hyödyntämään omassa työssään ja elämässään.
Harmi, etten ole vielä ehtinyt enkä jaksanut kirjoittaa kokemuksistani, mutta liitteestä saat lisätietoa ensi vuoden kurssista. Ehkä näemme siellä? Täältä voi seurata hakemismahdollisuuksia (www.outwardbound.fi/kurssit-ja-koulutus/ammattilaiskurssit/).
Paikallista liikuttamista ja aktivismia
Jos edellisen kappaleen jutut olivat ”virtuaalisia” ja ”universaaleja” pyrkiessään rakentamaan moneen paikkaa soveltuvia malleja, niin tässä kerron ruohonjuuritason toiminnasta, joka kuitenkin on sitä konkreettisinta, kokemuksellisinta ja ehkä vaikuttavintakin.
Kyse on itävantaalaisen Rajakylä-Länsimäki -alueen ”aktivismista”, johon olen osallistunut sekä MiksiLiikun ry:n, Rajakylän pientaloyhdistyksen, Vivace-kuoron, alueen facebook-ryhmien ja Rajakylän alakoulun kanssa tekemämme yhteistyön kautta.
Vuonna 2020 saimme vähän rahaakin projektiimme, mutta koronan takia ne ”virtualisoituivat” tai jäivät toteutumatta. Jatkoimme toimintaa vuonna 2021 tavoilla, joilla vältimme suuritöiset jutut, jotka olisimme joutuneet perumaan. Se olikin fiksu strategia.
Teimme siis lähikoulumme kanssa monenlaista yhteistyötä, jotta saisimme lapset (luokat 1-4) ja heidänvanhempansa liikkumaan lähiluonnossa, retkeilemään ja toimimaan yhdessä. Myös kokemuksellista ulkona oppimista olemme yhdessä harjoitelleet. Eikä pidä unohtaa sitäkään, että keräsimme koululle talviurheiluvälineitä, teimme latuja ja luistelukenttää.
Parhaimmat kokemukseni yritin kuvata myös facebookissa, jota täytyy kiittää siitä, että kyliemme fb-ryhmien kautta oli hyvä viestittää vaikkapa liikuntavälinekeräyksestä, joka sekä tuotti hyvän määrällisen tuloksen että tuotti monille lahjoittajille äärimmäisen hyvän mielen! (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2509684732669850)
Jos korona ei olisi estänyt, olisin varmasti opettanut useammankin kerran hiihtoa maahanmuuttajataustaisille koululaisten vanhemmille. Innokkaita opettelijoita oli mahtavaa opettaa.
Varma en ole, minkälaista vaikutusta näillä on ollut liikkumiseen, mutta palautteiden perusteella kiinnostus ja tietämys lähiliikuntamahdollisuuksista on lisääntynyt. Jännää, että korona nosti esille valtamediassakin muutaman lähiluontoliikuntapaikkamme, joihin olin lähialueemme asukkaita jo ehtinytkin houkutella. Suosittelen lämpimästi tällaista somevaikuttamista oman asuinalueen somekanavia käyttäen. Vinkki avatusta hiihtoladusta tai luistelukentästä saa aikaan runsaasti positiivista palautetta.
Ja aivan loistavaa oli vetää pari ulkona oppimisen iltapäivääRajakylän koulun opettajille. He olivat niin onnellisia pelkästään siitä, että saivat vihdoin olla yhdessä pitkän etäopetuksen jälkeen. Olen varma, että koulussa on otettu iso askel kohti kokemuksellisen ulkona oppimisen suuntaan, jota tulevaisuudessa tarvitsemme monestakin syystä (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/19/kokemuksellista-oppimista-kotikouluihin-kylla-tastakin-selvitaan/).
Paikallistoiminta ei tietysti ollut ollenkaan helppoa eikä palkitsevaakaan. Hirveästi (onkohan liioiteltua) teimme töitä mm. kylätapahtuman järjestämiseen sekä syksyllä 2020 että vuonna 2021. Kumpaakaan ei kuitenkaan voitu pettymykseksemme järjestää.
Ehkä jo tänä vuonna voimme kylätapahtuman järjestää ja ehkä myös sen pelitapahtuman, joille Vantaan kaupunki on luvannut vähän tukeakin. Ei pidä lannistua. Seikkailla voi myös lähipuistossa, kuten YLEn toimittajan kanssa huomasimme (https://areena.yle.fi/audio/1-50776782).
Vapaaehtoistoimijoiden palkitseminen on tärkeää, vaikka talkoolaiset toki saavat useimmiten itse enemmän kuin antavat. Olin kuitenkin hyvin otettu, kun Vivace-kuoroyhdistys palkitsi ”uskollisimmat fanit ja parhaat talkoomiehet”, joihin itsekin kuuluin, kunniakirjalla. Starat nostivat roudarit esille. Kiitos!
Paras hiihtotalvi ja jalkapallokesä ikinä!
Koskaan ennen en ole kokenut niin vahvoja hiihtämiskohtaamisia kuin talvella 2021, vaikka – voitte uskoa – niitä erittäin voimakkaitakin olen kokenut lapsesta asti runsain määrin ja laaduin.Tässä fb-postauksessani (6.4.2021) teen yhteenvedon talven 2021 voimakkaimmista hiihtokokemuksistani (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2562334860738170).
Innovointipuolelle meni ainakin ”keskusteluavaukseni” #latuaivoa, jonka alla julkaisin muutamia hiihtoon kannustavia postauksiani, jotka saivat ansaittua ja ansaitsematontakin huomiota fb-sivullani. Moni muukin oli miettinyt samoja asioita.
Hiihtotalven välissä – tai oikeastaan kesken hiihtolenkin – Hesarin toimittaja Jaakko Lyytinenkin kyseli minulta talvella hiihtämisen muuttuneista merkityksistä. Kannattaakin lukea Jaakon mainio essee aiheesta (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000007813812.html).
Jalkapallosta voi sanoa samaa kuin hiihtämisestä. Yhteenvetoa en ole vielä kyennyt tekemään Huuhkajista, Helmareista tai EM-kisoista. Alla on kuitenkin muistelua ja kontekstualisointia podcastimuodossa ja sen jälkeen ”siivuja” fb-postauksistani kauden varrelta.
Niistä saaneekin aika monipuolisen kuvan siitä, minkälaisia kokemuksia ja merkityksiä jalkapallo voi pelaajalleen tarjota. Lopuksi vielä pidempi teksti KuPS:n merkityksestä. Pöytälaatikossa muhii vielä ”ikämiesjalkapallon valmennuksellis-taktinen analyysi”.
Kirjoitin myös kokemuksiani Kuopion Palloseurasta toimittaja-kirjailija Lasse Lehtisen pyydettyä minulta pientä kontribuutiota KuPS:sta toimittamaansa kirjaan. Pienestä tuli sitten vähän suurempikin muistelu KuPS:n merkityksestä minulle ja ehkä muillekin (https://www.miksiliikun.fi/2021/10/31/kupsin-merkityksesta/).
Erityisen mukavaa ja hyödyllistä oli tehdä tämä opetusvideo senioreiden kuntojalkapallosta. Oli aivan mahtavaa tutustua jalkapallosta innostuneisiin senioreihin, joista osa ei ollut koskaan pelannut jalkapalloa.
Ehkä tässä on syytä mainita sekin, että seurani Puotinkylän Valtti valitsi minut vuoden 2021 senioripelaajaksi, josta tittelistä olen erityisen otettu. Kiitos jalkapallolle, pelikavereille ja seuralleni!
Dallaten vuoteen 2022…
Lokakuusta alkaen olen huhkinut uuden Dallaten-hankkeen (Dallaten- asiakaslähtöisempiä liikunta – ja hyvinvointipalveluja ikääntyneille) parissa. Toimin Laurean tiimissä ja yhdessä Metropolian ja Haaga-Helian toimijoiden kanssa muodostamme kovan kolmen amk:n joukkueen.
Uskallan luvata, että tästä tulee hyvä hanke, jonka tarkoituksena on auttaa liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjiä kehittämään tuotteitaan ja palveluitaan seniorikansalaisille sopivimmiksi. Tästä webinaaritallenteesta (https://www.metropolia.fi/fi/tutkimus-kehitys-ja-innovaatiot/hankkeet/dallaten) saa hyvän kuvan toiminnastamme ja toimijoista.
Tulevina vuosina kuulemme hankkeesta varmasti paljon uutisia.
ja korona vahvistakoon meitä…
Tämä toinen koronavuosi 2021 oli yllättäen itselleni aivan mahtava, vaikka on myönnettävä, että valtavan stressaavakin se oli. Järkyttävän paljon tuli tehtyä turhaa työtä, kun jouduimme perumaan suurella asiantuntemuksella ja vaivalla suunnittelemiamme tapahtumia ja ”tuotantoja”.
Jatkuva varovaisuus koronan takia oli myös arjessa koko ajan läsnä, koska lähipiirissäni on erittäin monta riskiryhmään kuuluvaa. Itsekin niihin kuulun. Pelon voittaminen ja suhteellisuudentajun ylläpitäminen oli yksi keskeisiä asioita, joita joutui opettelemaan.
Henkilökohtaisesti ilahduttavimpia asioita olivat tietysti poikani häät Saksassa, jonne saatoimme juhannuksena matkustaa. Pääsimme myös pelaamaan futista hääjuhlan jälkeen paikallisen kylän poikien ja miesten kanssa. Äidin 90-vuotisjuhlat saatiin myös viettää läheisten kanssa kauniissa kesäsäässä. Ja aivan ihanaa on ollut seurata tyttäreni raskautta, synnytystä ja nuorten valmistautumista vanhemmuuteen.
Ja varsin voimaannuttavaa on ollut seurata vaimoni intoa harrastaa etäjumppia tosi säännöllisesti. Meidän pitääkin olla hyvässä kunnossa, kun pikkulasten isovanhemmuus taas alkaa.
Voiko tästä tehdä mitään yhteenvetoa? Ehkä sen, että liikkumiselleen, urheilemiselleen, harrastamiselleen ja vapaaehtoishommilleen sekä kokemuksilleen niissä kannattaa etsiä ja löytää monenlaisia merkityksiä. Ja antaa koronan vahvistaa meitä…
Kuopion Palloseura, KuPS, pelaa tänään 31.10. 2021 miesten Suomen mestaruudesta Helsingin Jalkapalloklubin, HJK, kanssa Kuopion keskuskentällä (Väre Areena). Plakkarissa KuPSilla on jo naisten Suomen mestaruus ja Suomen Cupin voitto. Savolainen jalkapallo on jälleen huipulla.
Näin ei ole aina ollut, sillä KuPS on voittanut miesten mestaruuden kuudesti, Cupin kolmasti ja Liigacupin kertaalleen. Se on vuonna 2023 sata vuotta täyttävälle seuralle hyvä, muttei erinomainen, meriittilista.
Mutta kuka nyt vanhoja muistelisi? No, ainakin Lehtisen Lasse, joka on pestattu kirjoittamaan KuPSin satavuotishistoriateoksen. Lasse pyysi alkukesästä minulta jokusen ajatuksen kirjaansa varten. Blogini olkoon jonkinlainen henkilökohtainen kunnianosoitus KuPSille, kuopiolaiselle ja ehkä savolaisellekin jalkapallolle.
Ennen ottelua lienee hyvä muistuttaa, ettei hopeakaan ole häpeä. Ennenkin on moni hopealle jäänyt ja kultaa saanut – silti ihan hyviä ihmisiä kasvaa kummallakin puolella.
Savolaeset kultakoevet ja -kaverit– KuPS ja kupsilaiset sudeettisavolaisin koivin koettuina ja tulkittuina
Ihan aluksi on sanottava, että tämä kirjoitus tuskin edustaa mitään yleisesti hyväksyttyä näkemystä Kuopion Palloseurasta tai KuPSin pelaajista, KuPSin organisaatiosta tai kuopiolaisista saati savolaisista noin yleisesti ottaenkaan.
Tämä on häpeämättömän omakohtaisiin kokemuksiin ja intersektionaalisiin (savoksi kaiketi sekalaesiin) tulkintoihin perustuva kirjoitelma.
Kirjoitelmani pontimena on Lehtisen Lassen pyyntö kirjoittaa aiheesta, miten KuPS koettiin muualla Savossa. Lupsakkaa savolaista mentaliteettia osoittaen lupauduin tähän rojektiin enempiä ajattelematta olettaen, että sehän on vain tekemistä vaille valmis.
Paikannan kontekstiani vielä hiukan, ettei lukijalle synny vääriä odotuksia, jotka ovat jalkapallossa, jos missä, vaarallisia. Ei pidä odottaa epärealistista menestystä sen enempää Huuhkajilta kuin KuPSiltakaan, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ihmettä voisi ja pitäisi odottaa.
Mitä entinen mikkeliläinen nyt voisi kertoa KuPSista kuopiolaisille, jotka todennäköisesti ostavat tämän teoksen antaakseen sen liikelahjana yhteistyökumppaneilleen jossakin päin maailmaa? Siinäpä pulma. Se on siis vain ratkaistava.
**
Palataan KuPSin kultaiseen vuoteen 1974, jolloin itse olin 14-vuotias. Ollaan Mikkelin yli 100-vuotiaan urheilupyhätön, Urheilupuiston, tuttavallisemmin ”Urskin” ylähyllyllä, missä vierasjoukkueet lämmittelivät ennen ottelua.
Katsomme ihmetellen Rissasen Ollin ja Eeron taitavia temppuja pallon kanssa. Kuulen vieläkin pienen kohahduksen pääni sisällä, kun Olli kesyttää pallon niskan taakse, valuttaa sen alas ja kimmauttaa kantapäällä takaisin jatkaakseen pallon pomputtelua muina miehinä.
Voinko tuon itsekin oppia, ajattelen mielessäni. Kyllä, sen opin ja osaan vieläkin.
Mutta sitten jo pyylevöitymään päässyt Rissas-Eero ottaa pallon, pudottaa sen niskalleen, mutta valuttaa sen ristiselkänsä kohdalle, pysäyttää pallon, ja vasta sitten pudottaa sen kantapäälleen. Voi veljet, tuo on jo liian vaikeaa…
**
Tunsin KuPSin ja Savon mustakeltaiset peliasut jo tuossa vaiheessa erinomaisesti. Mikkelin seurat eli ”Empee” ja ”Kissat” (Mikkelin Palloilijat ja Mikkelin Pallo-Kissat) pelasivat KuPSia vastaan kuuskyt- ja seitkytluvuilla lukuisia otteluita, joissa kyseessä oli ei enempää eikä vähempää kuin Savon hegemonia.
Kumpi se nyt on Savon oikea pääkaupunki Mikkeli vai Kuopio, ratkaistiin ainakin paikallislehti Länsi-Savon mielestä yhä uudelleen ja uudelleen Urskin nurmella.
Myönnettävä on, että useimmiten KuPS sen pidemmän korren veti, mutta se ei tässä ole tärkeintä vaan se, että KuPS oli mielestäni Mikkelille Suomen Ruotsi, Englannin Skotlanti (tai päinvastoin) eli rakas vihollinen, jota varten ei tarvinnut koskaan erikseen motivoida itseään eikä sen enempää mikkeliläistä yleisöäkään.
Tarjolla oli kamppailu, jossa nähtiin usein kaunista peliä, hienoja yksilösuorituksia ja aika usein savolaista suunsoittoakin. Ystävällismielistä toki.
**
Häpeämättömästi muistikuvani ovat hyvin subjektiivisia, mutta siksi kai edelleenkin hyvin ruumiin muistissani, vaikka välissä on kymmeniä kalenterivuosia. Lisättäköön tähän, että olen tutkinut ihmisten (ruumiillisia) kokemuksia monissa tutkimuksissani, joten voin sanoa, että en ole itsekään poikkeustapaus.
”KuPS-muistoissani” pelaamme muutama vuosi myöhemmin vuonna 1978 A-junioreiden SM-loppusarjan ensimmäistä ottelua KuPSia vastaan ”Vänärillä”. Ottelua on jäljellä minuutin verran.
Kokon Harri – Mikkelin Pallo-Kissojen tulevia legendoja – nostaa korkean pallon omalta puoliskoltamme kohti KuPSin rankkarirajaa. Otan hurjan vauhdin ja ponnistan koko 169 sentin pituisen varteni voimalla KuPSin pitkänhuiskean topparin ja maalivahdin kanssa yläilmoihin. En tiedä, miten se kävi, mutta pallo osuu päähäni ja pomppii maaliin. Johdamme 3-2.
Miksi muistan tämän niin tuskallisen hyvin? KuPS aloittaa, joku syöttää pallon pakille laitaan, joka potkaisee viimeisen epätoivoisen potkun maaliamme kohti. Niin, arvaatte varmaan, tuo pallo leijailee kovassa tuulessa maalivahtimme yli, joka on jo valmistautunut tuulettamaan voittoamme. Pallo maaliin, sitten keskelle ja peli poikki.
KuPS voittaa lopulta mestaruuden, me tulemme hopealle pisteen vähemmän saalistettuamme.
KuPSin joukkueessa pelaavat myös tulevat ammattilaiset Petteri Kupiainen ja Kari Ukkonen, joiden kanssa sain ja saimme pelata monta ikimuistoista ottelua. Ikätoverini Petterin opin tuntemaan poikien maajoukkue-ehdokkaitten leireillä Vierumäellä ja Pajulahdessa aivan loistavana pallon käsittelijänä ja pitkien syöttöjen antajana, jota oli äärimmäisen vaikea puolustaa.
”Urin” erikoisuutena oli pallon kuljettaminen epäinhimillisesti aivan sivurajan tuntumassa. Tuntui koko ajan siltä, että pallo lipsahtaa yli rajan, mutta ei, sieltä se mies ja pallo luikertelivat eteenpäin antamaan erinomaista keskitystä.
**
Seuraavana vuonna kohtaamme Urskissa SM-sarjan kevätkierroksen ottelussa, jossa pääsen ensi kertaa pelaamaan Pallo-Kissojen aloituskokoonpanossa. KuPSilla on todella kova joukkue Rissasineen, Heiskasineen, Vepsäläisineen, Heikkisineen, Koposineen ja tietysti myös Petteri ja Kari olivat joukkueessa.
Kissojen kausi oli alkanut huonosti, joten minäkin pääsin mukaan ”juoksentelemaan”, kuten valmentajamme Jussi Pöyry asian joskus ilmaisi päästäessään minut kentälle. Junioreissa pelasin ”kymppipaikkaa” tai ylintä keskikenttää, mutta edustusjoukkueessa minut heitettiin laitaan juoksemaan.
No, minä sitten juoksin. Ja yllättäen se onnistuikin hyvin, sillä juoksutin maajoukkueessakin esiintyneen Pekka, ”Pukki”, Vepsäläistä edestakaisin ja vielä kerran uudestaan. Tein maalin, pääsin tekopaikkoihin, mutta taisin myös antaa huonon syötön, jonka jälkeisestä tilanteesta Heiskasen Esa teki maalin.
Hävisimme 2-1, mutta se oli läpimurtoni ylimmälle sarjatasolle, joka huomioitiin myös paikallismediassa, vaikka hegemoniaa emme saavuttaneetkaan. Tein KuPSia vastaan toisenkin maalin samana vuonna Kuopion keskuskentällä.
Rakastin KuPSia vastaan pelaamista, mistä osoituksena kaiketi sekin, että tein urani aikana vain kolme maalia SM-sarjassa ja niistä siis kaksi KuPSia vastaan. Toki on sanottava, että urani oli tosi lyhytkin.
Kissat tippui SM-sarjasta tuona samana vuonna, kun KuPS jostakin ihmeen syystä jäi tuolla huippujoukkueellaan hopealle. No se syy oli toki se, että mestaruuden voittanut OPS oli ostanut tukun KuPSin ja Pallo-Kissojen parhaimmistoa joukkueeseensa.
Minä en enää sen jälkeen pelannut ylimmällä tasolla enkä paljon muutenkaan sairastumisten ja loukkaantumisten takia, mutta samalla se tarkoitti sitä, että KuPS on ehdottomasti lähinnä sydäntäni kaikista mahdollisista joukkueista, joita vastaan olen pelannut.
En ehkä sanoisi, että olisin ollut KuPSin fani, sillä tuota sanaa ei vielä silloin tunnettu, mutta jotain lähimmäisen rakkauttahan se on, kun aina on ollut niin epäsuomalaisen mukavaa pelata KuPSin ja ehkä laajemmin myös kuopiolaisten kanssa.
**
Laajennan perspektiiviäni siis kuopiolaisiin jalkapalloilijoihin, joihin törmäsin myös muissa kuin seura-asuissa, nimittäin silloin vielä erinomaisen tärkeissä oppikoulu-cupeissa ja opiskelijoiden SM-kisoissa.
Mikkelin Lyseossa oli vuosina 1976-1978 sekä MP:n A-junioreiden kultamitalisteja vuodelta 1976 että Pallo-Kissojen hopeamitalisteja vuodelta 1978, joten koulumme joukkue voittikin kaksi kultaa ja yhden hopean, joka ratkesi vasta uusintaottelussa. Näissä kisoissa voitimme ainakin kerran Kuopion Lyseon joukkueen edetessämme kohti vääjäämättömiä menestyksiämme.
Menestys ei kuitenkaan ollut ihan se tärkein asia, vaan se, että se yhdisti sukupolvemme mikkeliläiset jalkapalloilijat, jotka olivat tuona poliittisesti erittäin aktiivisena vuosikymmenenä jakautuneet porvarilliseen ja työväenluokkaiseen seuraan ja varsinkin näiden eri seurojen kannattajiin.
Jalkapallo yhdisti eri poliittisia suuntauksia toisiinsa ja samalla myös mikkeliläisiä ja kuopiolaisia ikäluokkamme pelaajia, vaikka kyllähän sitä aina myös voitosta kamppailtiin. Ja joskus olemme myös olleet samalla puolella ja samassa pelipaidassa.
Tunsin vahvasti kuuluvani savolaisiin silloinkin, kun KuPS kohtasi St.Etiennen Vänärillä 1979. Se oli se matsi, jossa Michel Platini teki peräti viisi maalia. Se oli aivan ihmeellistä, miten Platini hallitsi pallon ja kentän.
Tunsin suurta surua siitä, että me suomalaiset – savolaiset siinä mukana – olimme niin kaukana maailman huipuista, vaikka yritimme parhaamme.
Muistettava on toki se, että Suomen 18-vuotiaiden maajoukkue oli voittanut hopeaa EM-kisoissa 1975, joten uskoimme vahvasti, että oman sukupolveni parempi tulevaisuus on silti edessämme. Joukkueessahan pelasivat Houtsosen Leksa KuPSista, Ronkaisen Ana MP:stä ja Pulliaisen Vesa, ”Pälli”, Pallo-Kissoista ja vielä Laamasen Jukka WP-35:stä eli savolaisia oli kiitettävästi mukana tuossa joukkueessa. Tämän vuoden EM-kisoissa Huuhkajissa ei muuten lopulta tainnut olla yhtään savolaista.
Oman sukupolveni pelaajat eli 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla syntyneet pitivät MP:n ja KuPSin pääsarjassa 1990-luvun alkuun asti, mutta seuraava sukupolvi joutui kokemaan savolaisen jalkapallon lamakauden yhdessä koko Suomea koetelleen laman kanssa.
Myönnettävä on, että savolainen jalkapallo katosi 1980-luvun aikana melko lailla myös omasta horisontistani, kun muutin ensin Jyväskylään ja myöhemmin pääkaupunkiseudulle. Syy ei ollut pelkästään itsessäni, vaan myös savolaisessa jalkapallossa, huonosti hoidetuissa seuroissa ja valmennuksen vanhanaikaisuudessa.
**
Mutta tämä ei ole kirjoitelmani aihe, vaan KuPS ja KuPSilaisuus sekä savolainen jalkapallokulttuuri, johon törmäsin uudestaan oikeastaan vasta 1990-luvun loppupuolella, kun suuren ”kupsilaisen sydämen” omannut Rovion Esa asteli vetämääni seminaariin Jyväskylän yliopistossa. Meitä yhdisti tutkimuksellisten intressien lisäksi savolainen jalkapallosydän ja huumori.
Ja tulihan siitä tuloksena myöskin Esan väitöskirja ”Joukkueellinen yksilöitä” ja useita tieteellisiä julkaisuja, joiden voi sanoa pohjustaneen omalta osaltaan suomalaista joukkuepalloilubuumia 2000-luvulla, kun me suomalaiset ymmärsimme viimein joukkuepelin suuren merkityksen palloilujoukkueiden menestykselle.
Monta yötä vietimme sekä miettien, miten Esan eräästä jääkiekkojoukkueesta kerättyä aineistoa pitäisi tulkita ja samalla sitä, miten Esan KuPS-muistoja olisi tulkittava. Kaikki muistothan eivät olleet pelkästään hyviä aikana, jolloin KuPS rypi alasarjoissa. Koskaan Esa ei kuitenkaan menettänyt ylpeyttä kupsilaisuudestaan, vaikka syytä ehkä olisi ollutkin.
”Ei vain hyviä kokemuksia KuPSista”, koskee myös Esan isoveljeä Jyrki Roviota, joka vielä vastikään muisteli surullisesti sitä vuotta, kun hänen piti lopettaa menestyksekäs maalivahtiuransa KuPSin keltamustapaidoissa. Kaikki ei mennyt silloinkaan kuin Strömsössä eikä edes samoin kuin Interissä tai Jazzissa.
Pystyin antamaan jonkin verran vertaistukea Esalle, koska olin käynyt läpi oman jalkapallourani nousut ja laskut jo gradussani Urheilu kertomuksena. Onneksi tämäkin asia on nykyään osa jalkapallokulttuuria eikä kaveria jätetä yksin vastoinkäymisen keskellä.
Myönnettävä on, että noita savolaisten ”jalkapallotutkijoiden” tapaamisia sävytti 2000-luvun alussa surun sekainen haikeus siitä, mitä oli ennen ja mitä olisi voinut olla aina savolaisessa jalkapallossa, jos olisi oltu avoimempia vaikkapa tutkimuksen suuntaan.
Oli suuri sääli, ettei Esa päässyt näkemään KuPSin uutta nousua, vaan hänen kohtalonaan oli nukkua pois KuPSin pelipaita päällään vähän yli 40-vuotiaana lupaavana urheilututkijana.
Surullisempaa näkyä en voi kuvitella kuin oli tuon lämminhenkisen nuoren miehen avoin arkku, jonka ympärillä vaimo, lapset, sukulaiset ja ystävät jättivät jäähyväisensä ikikupsilaiselle isälleen ja miehelleen.
**
”On pantava uutta matoa koukkuun”, Esa aina sanoi, kun olimme kohdanneet vaikeuksia tutkijan kivisellä tiellä tai muualla elämässä.
Minäkin sitten päätin jatkaa jalkapallouraani pidettyäni yhtämittaisen 27 vuoden tauon ja lyhyemmän lonkkaproteesileikkauksen jäljiltä ja liityin savolaisiin ”kultakoepiin” vuonna 2015. Kultakoevethan on Puijon Pallon ikämiesjoukkueen nimi. Joukkueessa suurin osa pelaajista on joko nykyisiä tai entisiä kuopiolaisia jalkapalloilijoita, mutta myös mikkeliläisten edustus on ollut vahvaa.
Ja olihan se sitten ainutlaatuista päästä kokemaan lämmintä yhteishenkeä savolaisten kesken, vaikka ikämiesfutiksessa ollaan toki koko maankin pelaajien kanssa kuin ”yhtä perhettä”. Mutta kyllä siinä selvä omanlaisensa veljesrakkaus aina on läsnä, kun savolaiset kohtaavat jalkapallokentällä joko samalla tai vastapuolella. Joku outo yhteisymmärrys siitä, että me ymmärrämme toisiamme, on olemassa, puhutaan mitä puhutaan tällaisista kliseistä.
Ja se taitaa liittyä jotenkin siihen ”älä laakase, naatitaan” -sanontaan kuitenkin. Voitosta ei väännetä kaikilla mahdollisilla keinoilla, vaan yritetään ratkaista ne asiat syöttelemällä, riplailemalla tai jotenkin niin, ettei kellekään tule paha mieli.
Kun voitin 55-vuotiaiden SM-kullan vuonna 2015 kuopiolaisten kanssa, niin vastustajanamme oli oma joukkueeni Puotinkylän Valtti, jonka joukkueeseen en tuolloin mahtunut. Juhlimme voittoamme vähän niin kuin Huuhkajat EM-kisoissa voittoa Tanskasta – kummatkin voittivat!
**
Kun mietin KuPSilaisen ja osin myös koko savolaisen jalkapallon menestyksen ja murheen alhon vuosia, niin vähälle huomiolle lienee jäänyt savolaisten sisäänpäin lämpiävyys ja jonkinmoinen paremmin tietävyys, joka on näkynyt siinäkin, etten muista kovinkaan monen mikkeliläisen pelaajan siirtyneen Kuopioon tai päinvastoin. Karvisen Juha tulee mieleen, mutta onko muita?
Mikkelin Pallo-Kissat oli kuuskyt- ja seitkytluvuilla kuuluisa siitä, että se löysi nousevat kyvyt pikkuseuroista – Vaittisen veljekset Suonenjoelta, Raimo Vierikon ja Hannu Rajaniemen Seinäjoelta jne.. MP taas osti pelaajia Kissoista, joka aiheutti monenmoista ristiriitaa seurojen ja varsinkin niiden kiihkeiden kannattajien kesken.
Tällaista tapahtui myös KuPSin ja Kopareiden välillä, jos en väärin muista. Sen sijaan mikkeliläisten ja kuopiolaisten seurojen välillä liikenne on tosiaan ollut vähäistä.
Toki aina kavereiden kanssa muistellaan sitä, kun savonlinnalaislähtöinen Turusen Hannu, ”Hodo”, kävi seitkytluvun lopussa kokeilemassa Pallo-Kissoissa, mutta ei kaiketi läpäissyt testiä ja joutui sitten tyytymään kuopiolaisiin joukkueisiin ja myöhemmin A-maajoukkueeseen, kun Mikkelissä olisi saanut loistaa aladivisioonissa.
Puijon Pallossa me mikkeliläisetkin saamme nauttia Hodon erinomaisista syötöistä ja mielikuvituksellisesta liikkumisesta. Ikämiesjalkapallon propagandistina on mainittava junioriaikojen hyvän pelikaverini mikkeliläisen Pertti Piskosen ja muiden mikkeliläisten ikämiesjalkapalloilijoiden huikeat urat Puijon Pallossa.
Hieno esimerkki siitä, miten kuopiolaisten ja mikkeliläisten yhteistyö on tuottanut jalkapallomenestystä ikämiessarjoissa – se kai on ikääntyvien savolaismaakuntien kovin panos kansallisessa jalkapallossa ollutkin, kun kultaisen sukupolven pelaajat ovat melkein dominoineet veteraanisarjoja.
Ehkä tällaista savolaisten keskinäistä pelillistä sekoittumista olisi kaivattu jo aiemmin?
Leikki sikseen, vaikka totta toinen puoli: KuPSin 2000-luvun menestys on ollut paljolti kiinni siitäkin, että ovet ovat olleet entistä avoimempina uusille ajatuksille, uusille pelaajille ja valmentajille, jotka ovat tuoneet ja myös vieneet jalkapallo-osaamista ja -kulttuuria eteenpäin.
Mikkelissä ei olla vielä näin pitkällä, mutta mahdotontahan sekään ei ole. Huuhkajat ja KuPS olkoot tässä esimerkkeinä eteläsavolaisille.
**
KuPSin merkitys itselleni on ollut siis yllättävän suuri eikä ainoastaan jalkapallon takia, vaan myös tutuiksi tulleiden jalkapalloilijoiden ja yhdessä koettujen, merkityksellisten hetkien vuoksi.
Onnistumiset KuPSia vastaan voimaannuttivat minua nuorena miehenä erinomaisen paljon. Niissä rakentui osa identiteetistäni myös jalkapallon ulkopuolella. Kun pärjää edes jotenkin Savon ja Suomen parhaiden pelaajien kanssa, niin se kantaa pitkälle.
On toki osattava itse arvostaa näitä kokemuksia. Se on usein urheilun ja jalkapallonkin huono puoli, etteivät entiset futarit osaa arvostaa omia kokemuksiaan riittävästi. Onneksi nykyaika on tässä suhteessa ”vanhoja ei-niin-hyviä-aikoja” parempaa.
Kokemuksista tulee merkityksellisiä, kun niistä kertoo tarinoita. Tarinoista tulee osa identiteettiämme. Jääkiekon ja jalkapallon arvokisoistakin on alettu puhua tarinoina tai kehityskertomuksina.
Se on hyvä asia, koska aivan liian usein on jääty synkistelemään yhden ainoan epäonnistumisen äärelle eikä olla nähty ”metsää puilta” tai ”kupsilaisuutta KuPSin kulloisenkin vaihtelevan menestyksen takana”.
**
Kun tämän kirjoitelman aiheena oli vapaasti pohtia KuPSin ja kupsilaisuuden tai jopa savolaisen jalkapallon merkitystä muille savolaisille, niin laajennan vielä lopuksi hiukan kuopiolaisen jalkapallon merkitystä pelaajille, joiden kosketus kuopiolaiseen 1980-luvun alun huippujalkapalloon oli erinomaisen ohut, mutta josta kosketuksesta on tullut tuolle ryhmälle jopa ”sukupolvikokemus”, johon aina palataan.
Kyseessä on Jyväskylän yliopiston ja sen ylioppilaskunnan jalkapallojoukkue vuonna 1981. Tuona vuonna Kuopio sai kolme joukkuetta SM-sarjaan, kun Jyväskylässä taisi olla kolme pesäpallojoukkuetta samalla tasolla.
Joukkueemme pelaajat toki tulivat ympäri Suomea 2-4. -divisioonan joukkueista, jotka joutuivat – tai saivat kunnian pelata – kohtaamaan Kuopion kauppaoppilaitoksen joukkueen, jossa vaihtopelaajanakin oli SM-sarjapelaajia. Mukana olivat myös Kupiainen ja Ukkonen.
Tarinasta on yhtä monta versiota kuin on kertojaakin, mutta aina se on yhtä hykerryttävä kertomus jalkapallon voimasta, mutta myös siitä, miten Daavid voittaa Goljatin ja tällä kertaa ei vain kerran, vaan kahdesti. Voitimme nimittäin kuopiolaiset taiturit ensin kotimaan SM-kisoissa ja myöhemmin Tanskassa kansainvälisen turnauksen loppuottelussa.
Se oli enemmän kuin ihme, ja siitä kiitos kuopiolaisille, erinomaisille pelaajille ja vastustajille, joiden hyvyyden ansiosta tuo ”rupusakki” nousi aivan uudelle tasolle niin joukkueena kuin ehkä ihmisinäkin.
Onnellisimpana toki hääri joukkueemme ainut entinen KuPSilainen eli Markku, ”Kekis”, Kekäläinen, joka tunnetaan yhtenä jyväskyläläisen jalkapallon nousun tausta-arkkitehdiksi. Ehkä Kekis sai tuosta ihmeestä yhden pontimen vuosikymmenien työlle pesäpallokaupungin muuttamiseksi myös jalkapallokaupungiksi.
**
Kuopion Palloseura ja sen pelaajat ovat siis olleet minulle ja sadoille ehkä tuhansillekin suomalaisille ja savolaisille mittatikku hyvästä seurasta, joukkueesta ja pelaajista, joihin on ollut hyvä verrata omaa toimintaansa ja pelaamistaan.
Aina tuo ”mittatikku” ei ole ollut yhtä hyvä mittari meille muille, mutta ainakin itse voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että ilman kuuskyt- ja seitkytluvun KuPSia ja kuopiolaisia oman veteraani-ikäpolveni ”kultakoepia” omassa kokemusmaailmassani olisi ainakin yhden paksun kaunokirjallisen teoksen verran tyhjää tilaa, jota ei mikään muu jalkapalloseura pysty millään paikkaamaan.
Uskon, että en ole ainut, joka on näin kokenut tai joka näin tulee kokemaan KuPSin Savossa ja ehkä laajemminkin.
Kiitos, Kuopion Palloseura!
Arto Tiihonen
JK1. Vaikka tällainen henkilökohtainen muistelu voi tuntua pinnalliselta, niin sen takana (kuten elämässä yleensä) voi olla erittäin paljon ”oekeita asioeta”. Lähteisiin valitsin materiaalia, joka syventää ja laajentaa tässä käsittelemääni varsin kapeata, mutta silti monille meistä voimakkaita tunteita ja tärkeitä merkityksiä sisältävää, siivua jalkapallosta ja elämästä, jonka KuPS ja monet muut seurat ovat voineen meille jalkapalloihmisille tarjota.
Viime aikoina on puhuttu paljon todellisuuden luonteesta, kun on puhuttu valeuutisista tai totuuden jälkeisestä ajasta. Kysymys on ikivanha eli taistelu todellisuuden tulkinnoista ja/tai siitä, kenen historiaa kerrotaan ja kuunnellaan.
Oma tulkintani tässä kirjoitelmassa poikkeaa myös jonkin verran omista aiemmista tulkinnoistani, koska konteksti on toinen. Asioiden suhteet muuttuvat, kun niitä katsotaan eri ”kuvakulmista” tai positioista. Kaikille totta todellisuutta ei ole olemassakaan, mutta jotkut tulkinnat ovat yleisemmin hyväksyttävissä kompromissiksi siitä yhteisesti jaetusta todellisuudesta, jonka kukin on kokenut aivan omalla erityislaatuisella tavallaan.
Tutkimuksessa ja muussakin elämässä on hyvä muistaa se, että on erinomaisen tärkeää kuulla ja ymmärtää näitä usein pimentoon jääneitä totuuksia, mutta on myös erinomaisen tärkeää oivaltaa, että tarvitsemme tulkintoja, joissa nuo monet kokemukset yhdistyvät tarinaksi, jonka jokainen voi ainakin jollakin tavalla ymmärtää, vaikkei ehkä hyväksyäkään.
JK2. Tätä kirjoittaessani olen juuri tullut 60+ ikämiesten SM-kisoista Oulusta, jossa kohtasin taas kerran kuopiolaiset Puijon Pallon pelurit kentällä ja kentän ulkopuolellakin. Kuunnellessani ”Vaenikaesen” ja muun penkkiporukan savolaesia huutoja en voinut olla huomauttamatta, että on vähän epäreilua käyttää vierasta kieltä pelaajien ohjeistukseen – emmehän me niitä voi ymmärtää. Mutta onhan se kunnon savon murre upeaa kuultavaa!
Jalkapalloon kuuluu usein se piirre, että ystävien kanssa pelatessa jompikumpi puoli häviää. Yksi hienoimpia asioita minusta onkin, kun huippupelaajat lohduttavat toisiaan, kun vaikkapa seurakaverit pelaavat maajoukkueissa vastakkain – ja toinen silloin voittaa ja toinen häviää. Näin kävi meillekin eli oli ikävä tiputtaa kuopiolaiset/mikkeliläiset jatkosta, mutta aika usein on käynyt myös toisin päin. Ensi vuonna uudestaan…
Tiihonen, Arto (2002) Ei ihan tavallisia tarinoita isistä ja pojista ja urheilusta. Teoksessa Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 217-252.
Tiihonen, Arto (1992) Miesten maailmaan. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.
