Piireistä verkkoihin

– urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin on nyt ilmestynyt opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisusarjassa (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2016/liitteet/OKM31.pdf?lang=fi).  

Kyseessä oli opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueen sektoritutkimus, jonka toteutin Turun yliopistossa. Tästä klikkaamalla pääset taustapaperiin, jossa tarina tutkimuksen synty- ja alkuvaiheiden pohdinnoista (Taustapaperi_PiireistäV_kesä2015 ).

Tavoitteena oli tuottaa tietoa liikunta- ja urheiluhallinnon ja  –järjestöjen toimintatapojen ja –rakenteiden uudistamisen tueksi. Lisäksi haluttiin tietoa kolmannen sektorin hyvistä käytännöistä. 

Tästä aukeaa menetelmäpaperi, jossa selvitetään, miten tämä käytäntöä palveleva tutkimus toteutettiin ja miksi kyseisiin ratkaisuihin päädyttiin (Tutkimusprosessi&käytäntö_kuvaus). 

Tutkimuksessa tehtiin urheiluseurakysely Turun seudun urheiluseuratoimijoille N= 110 (kysely perusaineistoineen avautuu tästä: Perusaineisto_seurakysely2015) ja haastateltiin 20:n suurimman lajiliiton toiminnasta vastaavat johtajat.  Heille tehtiin myös pieni kysely, jonka kysymykset löytyvät tästä (Jatkokysely_haastattelu). Yhteensä haastateltuja oli 41. Tässä kaikki haastatellut taustaorganisaatioineen (Tutkimukseen_haastatellut).

Tutkimuksen tulokset löytyvät tietysti raportista, mutta tästä klikkaamalla saat yhteenvedon tuloksista (51Tutkimustiivistetysti), yhteenvedon urheiluseurakyselyn tuloksista (hiukan laajempi kuin raportissa: Urheiluseura-artikkeli_yhteenvedot) ja tästä toiminnanjohtajahaastatteluista (Lajiliittoartikkeli_yhteenvedot).

Suosituksia ja sovelluksia löytyy raportista, mutta tässä on myös tarkempi analyysi ja laajempi pohdinta valtionavustusproblematiikasta tehdyn kyselyn pohjalta (Avustuskriteerit_teemojentarkastelu_pohdinta). Yritin myös vastata julkisuudessa usein esitettyihin kysymyksiin liikunnasta ja urheilusta tämän tutkimuksen tulosten perusteella. Niitä löytyy tästä (UseinKysyttyä_raportinvastauksia).

Tutkimus on aina laajempi ja syvempi kuin mitä raportista voisi kuvitella. Paljon materiaalia ja varsinkin sovelluksia jää raportin ulkopuolelle.  Tässä pohdin uusia ajattelu- ja toimintatapoja, joita tutkimus saattaisi herättää (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/).

Tässä taas pohdintaa siitä, mitä Suomen liigapalloilukartasta voi lukea (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/). 

Varsinkin kesäkuussa tehty päätös yhdistää Olympiakomitea ja Valo ry, valtionapuepäselvyydet sekä myöhemmin Rion kesäolympialaisten huono menestys saivat aikaan vilkasta liikunta- ja urheilupoliittista keskustelua.

Osallistuin keskusteluun muutamalla blogikirjoituksella. Ensin kirjoitin huippu-urheilumenestyksen syistä ja ratkaisuista (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/).

Seuraavaksi yritin saada käytyyn keskusteluun suhteellisuudentajua (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/).

Tartuin myös liikunnan edistämisproblematiikkaan ja esitin omia, osin ko. tutkimukseen perustuvia näkemyksiäni (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/).

Myöhemmin osallistuin myös liikunnan ja urheilun rakenteista ja johtamisesta käytyyn keskusteluun (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/04/arhakkaa-keskustelua-liikuntapolitiikasta-vai-tutkijapopulismia/).

Tutkimus aukeaa aina laajemmalle kuin itse rajattu aihe antaisi aihetta. Monet asiat kuitenkin kytkeytyvät toisiinsa. Sektoritutkimuksen tärkeänä tehtävänä on edesauttaa käytännön toimijoita omassa työssään.

Tutkimusten tulokset eivät kuitenkaan kerro kaikista sovellusmahdollisuuksista, joita vaikkapa tästä tutkimuksesta löytyy urheiluseuratoiminnan, lajiliittojen tai hallinnon kehittämiseen.  

Toivon, että raportista ja näistä blogikirjoituksista löytyy näkemyksiä, ideoita ja ymmärrystä lisääviä huomioita suomalaisen liikuntakulttuurin kehittämiseen.

Lähteitä

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2016/liitteet/OKM31.pdf?lang=fi). Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:31.

Tiihonen A. 2016. Ärhäkkää keskustelua liikuntapolitiikasta vai tutkijapopulismia? (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/04/arhakkaa-keskustelua-liikuntapolitiikasta-vai-tutkijapopulismia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.10. 2016.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.8.2016.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.6. 2016.

 

Ärhäkkää keskustelua liikuntapolitiikasta vai tutkijapopulismia?

Urheilua ja liikuntapolitiikkaa seuraava yleisö on todennäköisesti hämmästynyt siitä, miten ärhäkkäästi liikunta- ja urheilututkijat ovat viime aikoina ottaneet kantaa asioihin, joihin tutkijoiden ei ole aiemmin nähty juurikaan puuttuvan. Ilmiötä voi pitää sinänsä kannatettavana, mikä ei tosin tarkoita sitä, että nämä nimenomaiset julkitulot olisivat olleet täysin onnistuneita.

Yksi tarkoitukseni näissä blogeissani on ollut se, että käyn keskustelua liikunnan ja urheilun edistämiseen liittyvistä kysymyksistä olivat ne sitten tieteellisiä tai käytännöllisiä. Hyväkään tutkimus ei muutu käytännöksi eikä toimiva käytäntökään ole välttämättä kaikin osin täydellinen ellei sitä yhdessä muovata eteenpäin.

Itse olen vaatinut itseltäni sekä hyviä tutkimukseen tai käytäntöihin pohjautuvia perusteluja että konkreettisia ehdotuksia asioiden parantamiseksi. Viime aikoina olen yrittänyt konkretisoida Turun yliopistossa tekemäni sektoritutkimuksen Piireistä verkkoihin (tulossa) tuloksia kohdistaen ne ajankohtaisiin keskusteluihin huippu-urheilusta ja väestön liikuttamisesta (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/,  https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/  ja https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/).

Tutkimuksessani esitetään paikoin aika painavaa kritiikkiä sekä valtion eli opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualuetta (tutkimuksen tilaaja) että Olympiakomitean ja Valo ry:n toimintaa kohtaan. Kritiikin esittäjät olivat suurimpien (20 suurinta) urheilun lajiliiton toiminnanjohtajat. Myös urheiluseurakyselyn perusteella voi sanoa, että liikunnan ja urheilun rakenteissa ja toiminnassa on paljonkin kehitettävää. Tässä ei kannata toistaa laajemmin tutkimuksessa ja blogeissani laajemmin esitettyjä havaintoja eikä ratkaisuehdotuksiakaan.

Tässä nimittäin keskityn analysoimaan tätä räväkkää keskustelua, jota johtavat liikuntatutkijat ovat käyneet sekä Helsingin Sanomien että Liikunta & tiede –lehden sivuilla. Kohteena kummassakin artikkelissa/puheenvuorossa ovat olleet ”urheilujohtajien sisäpiiri” ja ”kabinetit”, joihin oletan suurin piirtein samojen ihmisten kuuluvan.

Yliopistotutkija Antti Laine, yliopistolehtori Kalervo Ilmanen ja professori Hannu Itkonen otsikoivat Hesarin puheenvuoronsa ”Urheilujohtajien sisäpiiri saa mitä tilaa” (HS, 2.10.2016), kun Nuorisotutkimussäätiön tutkijat Mikko Salasuo ja Päivi Berg sekä Likes-tutkimuskeskuksen tutkija Kati Lehtonen ja yksikönjohtaja Kaarlo Laine otsikoivat Liikunta & tiede –lehden artikkelinsa ”Kentiltä kabinetteihin – suomalaisen urheiluliikkeen nykytila ja tulevaisuus” (L&T 4/2016, 24-29).

Jos ollaan tarkkoja – ja miksei oltaisi – en analysoi tätä keskustelua, vaan edellisissä artikkeleissa käytettyjä osin retorisia argumentteja. Minähän olen pääasiassa samaa mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että päätöksiä suomalaisesta urheilusta ja liikunnasta on tehty liian pienessä piirissä ja ainakin osin vaillinaisen tiedon varassa – tästä olivat samaa mieltä myös haastattelemani lajiliittojen toiminnanjohtajat.

Monet em. artikkeleissa tehdyt tulkinnat ovat kuitenkin outoja ja osa jopa hämmentävän ristiriitaisia keskenään. Voin kuvitella, että järjestöissä ja hallinnossa tai liikuntapoliittisessa päätöksenteossa toimivat ihmiset saattavat pitää näitä sinänsä tärkeitä puheenvuoroja huonoina juuri näiden, jos ei nyt täysin väärien, niin ainakin ongelmallisten tulkintojen takia. Olisi sääli, että artikkeleissa esitetyt tärkeät huomiot ohitettaisiin olankohautuksella tai niihin suhtauduttaisiin kielteisesti sen takia, että jotkut niissä esitetyt väitteet tai tulkinnat olivat retorisesti yliampuvia.

Huono kabinetti korvataan paremmalla – onko tässä joku yhteiskuntateoreettinen ongelma?

Yritän siis viedä keskustelua eteenpäin parantamalla argumentaatiota, jotta itse asioiden muuttamiseen päästäisiin. Sitähän ei edesauta se, että jotkut puheenvuorot leimataan arvottomiksi tai jotkut ihmiset/organisaatiot kyvyttömiksi tai tietämättömiksi. Kummassakin artikkelissa oli valitettavasti tällaista leimaamismentaliteettia, jonka kohteina olivat keskeisesti OKM:n liikunnan vastuualueen entinen johtaja Harri Syväsalmi ja Olympiakomitean väistyvä puheenjohtaja Risto Nieminen. Nämä uskallan identifioida, vaikka vain sisäpiirijutussa oli kuva Syväsalmesta, Niemisestä ja Mika Kojonkoskesta – ”kabinettia” ei henkilötasolla avattu toisessa artikkelissa lainkaan.

Heti aluksi pistää ajattelemaan tämä ärhäkkään keskustelun ajankohta, kun Syväsalmi ja Nieminen ovat olleet vuosikymmeniä keskeisissä asemissa liikunta- ja urheilupolitiikan vaikuttajina. Onko siis kyse siitä, että he – varsinkin Syväsalmi – on aiemmin toteuttanut ihan hyväksyttävää liikuntapolitiikkaa kabineteissaan ja että vain nyt ihan viime vuosina on tehty jotain väärin, vai ovatko tutkijat vain vaienneet aiemmin, kun ei ole uskallettu kritisoida valtaapitäviä?

Henkilökohtaisesti voin kokemuksesta sanoa, että joskus aiemmin kritiikkiä esittäneet tutkijat saivat kokea ihan konkreettisia ongelmia omalla urallaan. Ehkä maailma on nyt tässä suhteessa parempi eikä tänä päivänä enää tarvitse pelätä hankaluuksia tai sitten ärhäkkäät tutkijat luottavat siihen, että ”uusissa kabineteissa” istuvat heitä paremmin ymmärtävät ihmiset. Ehkä näille ulostuloille on muitakin syitä eli olisikohan nyt oikeasti se hetki, kun yhteiskunnassamme tapahtuu suuria muutoksia halusimmepa tai emme?

Fiksumpaa on tietenkin miettiä sitä, minkälaisen yhteiskunta- ja organisaatioanalyysin varaan nämä artikkelit rakentuvat, joissa kritiikin kohteeksi siiloutuvat sisäpiirit ja kabinetit. Kentiltä kabinetteihin –artikkelissa vedotaan vetoamasta päästyäänkin vuonna 2015 uudistettuun liikuntalakiin, jonka muuten valmisteli aika pieni piiri OKM:n virkamiehiä vahvistettuna muutamilla lähipiirin jäsenillä. Tätä lakia kuitenkin luetaan sekä ”eduskunnan tahtona” että kentän äänenä. Eduskunnan tahtohan se muodollisesti toki onkin, mutta vähänkään yhteiskunta- ja liikuntapolitiikkaa tai vaikkapa yliopistopolitiikkaa seuraava ihminen ei kai takertuisi lakitekstiin näin naivisti ja yksiviivaisesti kuin tässä artikkelissa tutkijat ovat tehneet.

Kansan tahdoksi liikuntalain yleviä tavoiteosioita voi periaatteellisella tasolla toki väittää, vaikka liikuntapolitiikan historiallinen linja on jo pitkään ollut, että luvataan enemmän kuin voidaan toteuttaa. Siihen mantraan ovat kompastuneet muutkin kuin sisäpiiriläiset eli toki myös lainsäätäjät. Itse ongelma tässä liikuntalakitulkinnassa on tosin vielä suurempi, koska tutkijat ymmärtävät tässä ”kentän” urheiluseuroiksi eli vapaan kansalaistoiminnan yhdistyksiksi, joiden pitäisi tämän mukaan toteuttaa kulloistenkin lainsäätäjien muuttuvia tavoitteita ja tarpeita alamaisina, joita pitää ohjeistaa ylhäältä käsin toteuttamaan itse asiassa juuri sen pienen sisäpiirin tahtoa.

Ristiriita tekstin sisällä on todella hämmentävä, sillä artikkelissa vaadittiin, että näitä ruohonjuuritason toimijoita pitäisi kuulla paremmin – Laineen ja kumppaneiden sisäpiirijutussa jopa ehdotettiin näiden tuhansien seurojen liikuntapoliittisten linjausten tutkimista, jotta kunnollista liikuntapolitiikkaa voitaisiin toteuttaa. Tällaiset väitteet kuulostavat väistämättä populistisilta heitoilta, joilla tietämättömien lukijoiden ääniä kalastellaan. Pakko sanoa, ettei yhteiskunta toimi eikä saa pohjoismaisessa mallissa toimia artikkeleissa esitetyillä tavoilla.

Pohjoismainen järjestödemokratia toimii niin, että seuroihin tullaan mukaan harrastamaan ja toimimaan, jos seuran toiminta koetaan itselle sopivaksi ja riittävän hyväksi. Jos toiminta ei tyydytä, siihen pyritään vaikuttamaan seuran päätöksentekoelimissä, mennään toiseen seuraan tai perustetaan uusi seura. Sitä tarkoitetaan ruohonjuuritason vaikuttamisella. Seurat taas pyrkivät vaikuttamaan lajiliittonsa toimintaan joko piirien kautta tai suoraan. Omassa tutkimuksessani lähes kaikissa lajiliitoissa oli pyritty lisäämään seurojen vaikutusvaltaa liitoissa, jotta kentän ääni kuuluisi paremmin.

Urheiluseurat kuuluvat yleensä jonkin urheilulajin lajiliittoon ja lajiliitto on yleensä ollut sekä Olympiakomitean että Valo ry:n jäsen. Tulevaisuudessa vain edellisen. Lajiliitot saavat toimintaansa valtionapua, joiden kriteerit ovat moninaiset vaikkakin varsin epäselvät. Urheiluseuroille on tarjolla myös suoraa valtionapua, mutta se koskee vain osaa seuroista ja niille on omat ehtonsakin. Seurat saavat myös merkittävää tukea kunnilta, joihin voi vaikuttaa kyseisten lautakuntien ja virastojen kautta suoraan.

Vaikka ymmärrän, että resurssien antajat tai jakajat mielellään ohjailevat avustusten saajia, niin peruskuvion tulisi olla se, että hallinto palvelee ruohonjuuritason ja valtakunnan tason toimijoita eikä päinvastoin. Avustuksille täytyy olla kriteerit, mutta mikä takaa sen, että esimerkiksi OKM:n pieni liikuntayksikkö vahvistettuna valtion liikuntaneuvoston parlamentaarisella ryhmällä, olisi pätevämpi tulkitsemaan kentän tarpeita kuin ovat ne kymmenet elleivät sadat tuhannet vapaaehtoiset ja palkatut seuratoimijat siellä ”rajapinnassa”?

Tutkijoiden ajatus kuitenkin menee jotenkin niin, että urheiluseuroihin pitäisi päästä vaikuttamaan suoraan liikuntapolitiikan keskiöstä, lakiin tukeutuen ja näiden katto- tai palvelujärjestöjen toimiessa aktiivisina toimijoina, vaikka se jäi epäselväksi, että miten ne sen oikein tekisivät. Lajiliitot  ja niiden seurat nimittäin toimivat tälläkin hetkellä – ja ovat toimineet ainakin toimialajärjestö SLU:n syntymisen jälkeen – hyvin itsenäisesti. SLU:lla eikä Valo ry:llä tai Olympiakomitealla ole eikä voikaan olla kovin kummoista päätösvaltaa näihin itsenäisiin lajiliittoihin nähden – niillä taas pitäisi tai ainakin voisi olla suurempi vaikutus kattojärjestön toimintaa kohtaan. Sitä paitsi aivan suurimmat lajiliitot ovat taloudellisestikin niin vahvoja, että ne voisivat käsittääkseni vaikka luopua valtion avusta ja samalla valtion ohjauksesta.

Tässä lajiliittojen ja katto-organisaatioiden välisessä suhteessa onkin yksi ongelma: SLU:n perustamisen jälkeen OKM:n hallinto ja nämä kattojärjestöt muodostivat oman urheiluseuroista ja lajiliitoista irtautuneen todellisuutensa. Tai: onko se ongelma, jos suurimmat urheilun lajiliitot eivät oikeastaan tarvitse lainkaan mitään kattojärjestöhimmeliä – osa ei edes Olympiakomiteaa? Kyse ei siis ole ollut vain pienestä sisäpiiristä, vaan isommasta “valuviasta”.

Tutkijat kuitenkin selvästikin haluaisivat, että jokin taho määräisi, miten urheiluseuroissa toimitaan, ”Ilman selkeää ohjausta tai ohjeistusta ei toteutustasolla voi olla selkeää ymmärrystä siitä, mitä yhdenvertaisuus ja tasa-arvo liikunnan kontekstissa tarkoittavat ja miten ne tulisi huomioida. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi yhteiskuntaluokka, sukupuoli, erityisliikunnan tarpeet, etnisyys ja seksuaalinen suuntautuminen”, kirjoittavat Lehtonen ja kumppanit. Epäluottamus seurojen toimintaa ja niiden aktiivisia toimijoita kohtaan on erittäin voimakasta, mikä näkyy kritiikkinä sitäkin kohtaan, että seuroissa kuitenkin pyritään kasvattamaan ”kunnon kansalaisia” (tämä on siis negatiivinen ja vastustettava ajatus).

”Liikuntalain henki” olisi siis saatava jalkautumaan tänne epämääräiselle ja jopa vaarallisen oloiselle seurakentälle. Itselleni on kuitenkin annettu ymmärtää, että pohjoismaisissa yhteiskunnissa luotetaan juuri siihen ruohonjuuritasoon, joka saattaa siis joskus toimia ainakin tutkijoiden mielestä tyhmästikin, mutta jota ei pidä mennä kenenkään toimesta liikaa ohjailemaan tai puututaan periaatteeseen, joka on lähes pyhä. Tämä ei siis tarkoita sitä, ettenkö itsekin olisi koko pienen ikäni toiminut niin, että urheiluseura toimisi paremmin. Kyse on nyt keinosta, miten se toteutettaisiin.

Minun on vaikea nähdä, että urheiluliike muodostaisi hierarkisen ja autoritaarisen ylhäältä alaspäin menevän organisaation, jolla olisi artikkelin toiveen mukaisesti ”yhteinen rintama ja yhteinen ääni”, joka voisi määrätä ja kontrolloida tuhansien urheiluseurojen ja siellä toimivien kymmenien tai satojen tuhansien ihmisten tekemisiä. Enkä siis pidä sitä suomalaiseen yhteiskuntaan sopivana ratkaisunakaan, sillä noinhan populismi juuri toimii – esitetään monimutkaisiin ongelmiin yksinkertainen ratkaisu.

Emotionaalisesti ymmärrän hyvin tutkijoiden voimattomuuden tunteet, kun oma tutkimus näyttää ongelmat, mutta yhteiskunta ei toimi niin kuin itse sen toivoisi toimivan. Käsittelin tätä samaa poliittista ongelmaa laajemmin arvioidessani Esa Rovion ja Teijo Pyykkösen pamflettia vähän liikuttavien liikuttamiseksi (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news).

Urheiluseurakyselyni perusteella en myöskään olisi kovinkaan huolestunut siitä, miten urheiluseuroissa toimitaan. Valtaviin – ja osin aivan epärealistisiin – odotuksiin nähden urheiluseuroissa toimitaan sekä eettisesti että taloudellisesti ajatellen hyvin ellei erinomaisesti. Jos urheiluseurat olisivat julkisin varoin toimivia palvelulaitoksia tai –yrityksiä, niin niiltä voisi toki odottaa vielä enemmän, mutta sellaisia varoja tuskin lähiaikoina, jos koskaan, on lupa odottaa. Silloinkin tosin vastustaisin kehitystä, sillä vapaan kansalaistoiminnan moninaiset hyödyt yksilöille, ryhmille ja koko yhteiskunnalle ovat niin mittavat, etteivät hyvätkään julkiset tai yksityiset palvelut kykene koskaan samaan.

Ymmärrän hyvin tutkijoiden huolen siitä, että urheiluseuratoiminta ei aukene kaikille monista eri syistä – olenhan tutkinut asiaa mm. sukupuolen, ikäpolven, etnisyyden näkökulmista ja olemme kehittäneet monenlaisia konkreettisia ratkaisujakin eri hankkeissa. Niitä on voinut lukea runsaasti tältäkin blogisivulta.

Artikkeleissa esiintyneet tutkijat eivät kuitenkaan kertoneet omista ratkaisuistaan konkreettisesti, mitä olisi voinut odottaa, koska he leimasivat kabinettien tekoset ”epäonnistuneiksi todellisuussimulaatioiksi”. Ongelmista konkreettisimmaksi voinee lukea artikkelissa esitetyn väitteen, ettei suuressa osassa seuroista tarjota lainkaan harrastetoimintaa. Käsite toki sopii paremmin jonnekin muualle kuin urheiluseuraan, mutta oletan, että sillä tarkoitetaan harrasteliikuntaa. Vaikea sanoa, miten käsite eri tutkimuksissa määritellään, mutta tutkimissani urheiluseuroissa harrasteliikkujille ja -urheilijoille tarjottiin kuitenkin eniten toimintaa. Itsekin toki toivoisin urheiluseuroilta tai muilta toimijoilta enemmän tällaista toimintaa, mutta tuskin se yksin ratkaisee vähän liikkumisen ongelmaa, saati huippu-urheilun haasteita.

Käsitteiden ja konkretian välinen puuttuva yhteys valitettavasti vaivaa artikkelin kirjoittaneiden tutkijoidenkin kirjoitusta muutenkin. Vai mitä on sanottava ratkaisusta, jota he tarjoavat. ”Suurin ja ratkaiseva haaste urheiluliikkeen tulevaisuuden kannalta on se, kyetäänkö kabinettien simulaatioissa ottamaan huomioon siitä puuttuvat perusparametrit – kohtaamaan nykyaika, sen realiteetit ja sen todellisuus.” Tämän artikkelin perusteella tutkijoilla ei ole kyllä itselläkään tarjottavanaan kovin konkreettisia ratkaisuja. Sosiologille ne ovat tuttuja, mutta käytännön toimijoille yhteenveto ruohonjuuritasolle suunnatun luvun jälkeen ei ehkä aukene: ”Onkin perusteltua esittää, että urheiluliikkeen eri tasoilla painotetaan erilaisia pääomia ja toimijoiden intressit ovat keskenään varsin ristiriitaisia.”

Haluaisin ymmärtää, että tässä tutkijat ovat esittäneet aidon ja tutkimuksiinkin perustuvan huolensa suomalaisen liikunnan ja urheilun tilasta ja mahdollisista ratkaisuista. Kovin vähän tästä kyllä jää käteen kentille tai edes kabinetteihin – valitettavasti. No, se tosin tuli selväksi, että kabineteissa on tehty vääriä tilanneanalyyseja.

Lehtosen ja kumppaneiden artikkelissa osa argumenteista oli piilotettu tutkimusprojektin taakse, jota ei tässä kyseisessä artikkelissa eksplisiittisesti avattu. Myöhemmin ehkä nähdään konkreettisempaakin materiaalia. Tämähän oli kaiketi tilattu juttu, koska tiedelehteen haluttiin vähän visioita ja innovatiivista tekstiä tylsän tutkimustiedon lisäksi. Seuraavaan artikkeliin toivoisin jonkinlaisen mallin siitä, miten suomalaista liikunta- ja urheilupolitiikkaa pitäisi ohjata, resurssoida ja toteuttaa, jotta vähän liikkuvat saataisiin liikkumaan ja huippu-urheilu kukoistamaan ilman että (kansalais)yhteiskuntamme perusperiaatteita aletaan rikkomaan.

”Väärin sammutettu” korjataan ”tuumaustauolla”

Laineen, Ilmasen ja Itkosen puheenvuoro Hesarissa ei perustunut edellisestä poiketen mihinkään yhteen tutkimushankkeeseen, vaan oli tekijöiden puheenvuoro eli mielipidekirjoitus. Toki sille oli annettu arvokkaampi paikka Hesarin sunnuntaisivuilla. Tutkijaryhmän pointti on siinä, että nyt pitää ottaa aikalisä ja tutkia asioita paremmin. Periaatteessa ihan ok toive, vaikka ei sille mitään perustetta tai historiallista syytä ole. Järjestöjen ei tarvitse tutkia asioita tehdäkseen päätöksiä. Hallinnonkaan ei tarvitse käyttää tutkimusta hyväkseen ellei sitä siihen erikseen velvoiteta ja politiikassahan voidaan aivan hyvin tulkita tutkimuksia, jos niitä tehdään, itselleen ja aatteelleen suosiollisella tavalla.

Siksi onkin outoa, että tutkijat nostavat esiin muutamia tutkimuksia tai selvityksiä, joita ei heidän mielestään ole käytetty oikein tehtäessä järjestöpoliittisia päätöksiä. Varmaan niitä on luettu ainakin eri tavoin kuin kriittiset tutkijat tekevät, mutta ne ovat kuitenkin vain pienen pieni osa siitä informaatiosta, jota mainittujen järjestöpoliittisten ratkaisujen tekoon tarvitaan. Tässä puheenvuorossahan keskitytään taivastelemaan Valo ry:n sulautumista Olympiakomiteaan, jota puheenvuorossa pidetään ”valtavana muutoksena” Suomen liikunta- ja urheiluelämässä. Sen pelätään heikentävän liikunnan asemaa (huippu)urheilun ottaessa vallan.

Liikunnan asema organisoituneessa urheilu- ja liikuntakentässä on kuitenkin ollut heikko aina. Näin oli SVUL:n ja TUL:n hallitessa eivätkä SLU tai Valo kyenneet toimimaan niin, että urheiluseurat olisivat muuttuneet liikuntaseuroiksi. Urheiluseurat ovat toki kehittäneet toimintaansa, mutta eivät ne koskaan ole voineet vastata koko kansan liikuttamisesta. Sitä ei myöskään voi kattojärjestöstä, hallinnosta tai liikuntapoliittisesta päätöksenteosta käsin määrätä niiden tehtäväksi. Tarvitaan nimittäin kokemuksellisesti merkityksellistä toimintaa, jota halutaan harrastaa ja jota vapaaehtoiset haluaisivat järjestää.

Urheilu on sellaista, mutta liikunta ei valitettavasti ole vetänyt mukaansa vapaaehtoisia toimijoita lainkaan samalla volyymilla. Urheiluseuroissa liikuntakin on urheilulajien harjoittamista ja kilpailuihin osallistumista. Tässäkin tosin on kyse siitä, miten liikunta määritellään. Urheiluseuroissa toki liikutaan koko ajan enemmän, mutta ei tavoiteta vähän liikkuvia. Urheiluseurat eivät laajasti ottaen – hyviä poikkeuksia toki on – voi eivätkä kykene ottamaan vastuuta koko väestön liikuttamisesta.

Ratkaisuna aikalisä, jonka aikana liikuntatieteilijät selvittävät asiaa, on vain aika lisä niihin selvityksiin, joita on jo tehty iso pino. Aiemmassa blogissani jo esitinkin konkreettisen mallin siihen, miten vähän liikkuvien liikuntamahdollisuuksia parannettaisiin mm. uudentyyppisen ”liikuntaseuran” avulla (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Olen myös käsitellyt vähän liikkuvien liikuttamista tarkemmin  (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Suomessa on myös tehty paljon muutakin tutkimusta ja hanketoimintaa, joiden perusteella vähän liikkuvien liikuttamista voitaisiin edistää konkreettisesti.

Suomalaisen ”projektiyhteiskunnan” perusongelma kuitenkin on, että ongelmiin ei puututa konkreettisesti. Käytännössä tätä voisi kuvata tilanteeksi, jossa tiedetään, että virran yli pitäisi rakentaa silta, jotta ihmiset ja tavarat voisivat liikkua sen yli. Sen sijaan järjestetään hankehaku parhaan mahdollisen sillan rakentamiseksi. Ja koska ”projektikoneesta” saa rahaa, mutta itse sillan rakentaminen on kalliimpaa, kestää kauemmin ja sen rakentamisen aloittaminen muuttaisi nykytilannetta ja rakenteita, niin 15 vuoden päästäkin kinastellaan siitä, mikä näistä – jo kymmenistä ehdotuksista – olisi toteutuessaan se paras.

Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta ei tietysti koskaan rakenna uutta urheilu- tai liikuntaorganisaatiota, vaan se on keskittynyt näiden projektien tekemiseen. Siksi heidän on luontevaa tulkita pitkäaikainen prosessi liikunta- ja urheilujärjestöjen toimintatapojen ja rakenteiden uudistamisesta ”väärin sammutetuksi”. Argumentit ja ajankohta vain ovat kovin ristiriitaiset: syytetään rahojen syytämisestä huippu-urheiluun, syytetään huonoista huippu-urheilutuloksista (Rion mitalien perusteella) ja samalla vaaditaan rahaa pois huippu-urheilusta kohdistamalla se koko väestön liikuttamiseen organisaatioiden (nimeämättä niitä tai niiden toimintatapoja) kautta.

Puheenvuorossa käytetty retoriikka vedonnee suureen yleisöön, joka huudahtanee: noin minäkin ajattelin!  Hehän eivät tiedä, että lasten, nuorten, aikuisten, erityisryhmien liikuntaa tai ikäihmisten liikuntaa ei ole suomalaisessa mallissa koskaan ajateltu hoidettavan pelkästään kansalaisjärjestöjen voimin. Urheiluliike ei ole tähänkään asti hoitanut kuin osan aikuisten, ikäihmisten tai erityisryhmien liikunnasta. Viimeisin on osin kuntien vastuulla ja osin ao. järjestöjen, kun taas aikuisurheilua harjoitettaneen tulevaisuudessakin urheilun lajiliitoissa ja aikuisurheiluliitossa. Suomalaisessa järjestelmässä aikuiset ovat olleet omaehtoisen liikunnan tai yksityisten liikuntapalveluiden asiakkaita, eivät urheiluseurojen jäseniä. Kukaan ei ole olettanut, että urheiluseurat kykenisivät nykyisillä resursseillaan hoitamaan koko väestön liikuttamisen. Tai voihan olla, että huippututkijat näin ovat olettaneetkin.

Tutkijoiden joka suuntaan viuhuvan kritiikin ajatuskulkua on vaikea seurata, mutta kaiketi on ajateltu, että jokin sisäpiiri toimii sekä tyhmästi, jäävinä että tehottomasti. Se muuttaa toimintatapoja ja rakenteita, mutta väärällä tavalla. Painopiste pitäisi saada väestön liikuttamisen suuntaan, mutta samalla mitaleitakin tulisi enemmän ellei meillä olisi näin surkeita johtajia.  Ratkaisuna kai olisi vaihtaa johtajat, koska mitään konkreettista visiota tutkijat eivät kykene esittämään. Sisäpiiri tosin toimi silloinkin, kun Olympiakomitea ja Valo olivat erillisorganisaatioita .

Sellainen malli varmaan saadaan 3-5 vuoden päästä, kun oikein aineistoin ja menetelmin tehty tieteellinen tutkimus asiasta pukataan julkisuuteen. Tässä on mainittava, että tutkijat Ilmanen ja Itkonen eivät tässä puheenvuorossa enää vaadikaan tutkimusta, kuten tekivät vain vähän aikaa sitten (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/), vaan ”juuriin menevää arvokeskustelua liikuntakulttuurimme nykytilasta ja tulevaisuudesta”. Mitä tässä nyt yritän vähän itsekin käydä…

Onhan oikeasti iso ongelma, että osa väestöstä liikkuu liian vähän. Mutta on myös täysin epärehellistä väittää, että Valo ry:n ja Olympiakomitean yhdistäminen olisi valtavan iso muutos, joka heikentäisi liikkujien asemaa. Nyt tarvitaan ihan erilaista toimintaa kuin mitä kattojärjestötyyppiset organisaatiot kykenevät tuottamaan. Katto-organisaatioihin kohdistuvan tuumaustauon sijasta Jyväskylässä voitaisiin kokeilla ja tutkia alueellisen liikuntaseuran mallia. Kun sote-uudistus saadaan alkuun, niin meillä voisi siten olla jo toimiva malli vähän liikkuvien liikuttamiseksi vapaiden kansalaisjärjestöjen vapaaehtoistoimijoiden ja liikunnan, kulttuurin ja muun kolmannen sektorin erinomaisen asiantuntijuuden voimin. Mutta ehkä on kiinnostavampaa tutkia ylätason järjestöjen johtajien tekemisiä.

Tuumaustauko kuulostaa aina hyvältä idealta – silloin kukaan ei tee mitään väärin, jos ei oikeinkaan. Olisiko silti voinut odottaa, että liikuntatieteellisessä olisi havahduttu tähän valtavaan järjestötasoiseen liikuttamisongelmaan ihan itsenäisesti joskus aiemmin? Sillä ongelmahan on ollut olemassa todella pitkään, sen ratkaisumalli tai ratkaisun esittäjä nyt vaan ei liikuntatutkijoille kelpaa.

Vai onko tässäkin nyt kyse siitä, että valtiolta pitäisi ensin saada yliopistolle rahaa ja toimeksianto, jotta voitaisiin tehdä sitä tutkimusta? Tutkimuksen jälkeenkin päätökset ja toimenpiteet tehdään kuitenkin joko järjestöissä, hallinnossa tai liikuntapoliittisten päättäjien toimesta – kuka takaa, että silloiset sisäpiirit tulkitsevat oikein tutkijoiden toivottavasti konkreettisemmat suositukset?

Pitäisiköhän perustaa ”tulkkipalveluja”, joissa tutkijoiden käännettäisiin tutkijoiden, käytännön toimijoiden, hallinnon ja politiikan edustajien käsitteitä ja näkemyksiä yhteiselle kielelle? Saisikohan niitä myydyksi, tarvetta näyttäisi olevan…

Lähteitä:

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.8.2016.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2016. Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.6. 2016.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen

Pienet ja isot ”totuudet” urheilu- ja liikuntajärjestöjen toiminnasta ja tukemisesta.

Johdatukseksi lehtikatsaus liikuntapoliittiseen keskusteluun

Kesän aikana on tehty muutamia liikuntakulttuuria muuttavia päätöksiä. Muutama kiinnostava asiantuntijapuheenvuoro on esitetty koskien urheilu- ja liikuntajärjestöjen toimintaa ja koko liikuntapolitiikkaa. Tärkeimmät rakenteelliset päätökset lienevät olympiakomitean ja Valo ry:n tulevasta yhdistymisestä päättäminen ja siihen liittynyt seikka, etteivät liikunnan aluejärjestöt ainakaan näillä näkymin kuulu tuohon uuteen ”olympialiikeorganisaatioon”.

Toinen merkittävä päätös on paralympiakomitean toiminnanjohtajan Tiina Kivisaaren valinta opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueen johtajaksi, mihin liittyi sen entisen johtajan Harri Syväsalmen siirtyminen uuteen urheilun etiikkaa edistävään järjestöön. Henkilövalintojen merkitykseen ei tässä artikkelissa puututa. Ne ovat kuitenkin sikäli kiinnostavia, että urheilupomojen hyvä veli –verkostoistakin on tänä kesänä julkisuudessa puhuttu. Tähän on siis tulossa todennäköisesti jonkinlainen muutos.

Mainitsemani asiantuntijapuheenvuorot löytyvät yhtä lukuun ottamatta myös linkkeinä tässä alla.

Liikuntaneuvosto valtioneuvoston kansliaan (Jussi Pyykkönen & Sari Rautio, Suomen Kuvalehti, 22/2016, 67). 

Puheenaihe: Olympiakomitean taloustarkastus hukassa (Kati Lehtonen & Jarmo Mäkinen, Aamulehti, 21.6.2016, (ks. http://www.aamulehti.fi/urheilu/puheenaihe-olympiakomitean-taloustarkastus-hukassa/)

Tutkija kritisoi urheilujärjestöjen toimintatapoja – helpon rahan aika loppuu urheilussa (HS, 27,7,2016, Tero Hakola) (http://www.hs.fi/urheilu/a1469505525233?jako=4b8a1936cd30c9db8bcfd8d324eba6e8&ref=fb-share)

Pyykkönen & Rautio esittävät huolensa liikunnan edistämisestä varsin samansuuntaisesti kuin tulen tässä alla itse esittämään. He ovat huolissaan valtion liikuntaneuvoston vallattomuudesta ja työkalujen puutteesta koko väestön liikuttamisessa.

Tutkijat Mäkinen ja Lehtonen (jälkimmäinen tässä kahdesti) taas kritisoivat sekä urheilu- että liikuntajärjestöjen toimintatapoja kirjoituksessaan ja Lehtosen haastattelussa. Kritiikki on osin varsin osuvaa, mutta itse kyllä haluaisin nähdä vähän isomman kuvan urheilun ja liikunnan edistämisen haasteiden ratkaisemiseksi.

Väärinkäytöksiin tulee puuttua, mutta suurimmat ongelmat niin väestön liikuttamisessa kuin (huippu)urheilun kehittämisessäkin lienevät jossain muualla kuin järjestöjen rahoituksen epäselvyyksissä, vaikka asiat kytkeytyvätkin toisiinsa valtionavustusten ja niiden kriteerien kautta.

Seuraavassa esittämäni perustuu urheilua ja järjestöjä koskevilta osiltaan alkusyksystä julkaistavaan raporttiini (Piireistä verkkoihin, OKM), jossa olen tutkinut niin urheiluseuratoimintaa kuin urheilun lajiliittojenkin toimintaa. Liikunnan edistämisen osalta lähteistöä löytyy kirjoituksen lopusta.

Tarkoituksenani on esittää tehdyn järjestöpäätöksen ja näiden julkisuudessa esitettyjen asiantuntijanäkökulmien pohjalta perusteltu toimenpide-ehdotus, jolla varsinkin liikuntaa voitaisiin lisätä uudistamalla järjestörakenteita, toimintatapoja ja yhteistoimintaa tilanteessa, jossa sote-uudistus näyttää vahvasti luottavan maakunta- /aluemalliin ja kansalaisten valinnanvapauteen.

Olisi kiireesti selvitettävä, miten ”kodittomat” liikunnan aluejärjestöt palvelisivat uudessa rakenteessa parhaiten paikallista/ alueellista liikuntatoimintaa ja etenkin (vähän) liikkuvia ryhmiä. Ehdotin aiemmassa blogissani (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/) liikuntaseuran keksimistä – nyt esitän asiani konkreettisemmin.

Pienistä totuuksista isompaan ymmärrykseen

Lukija huomannee, että jo otsikossa vältetään esittämästä yhtä totuutta. Totta on se, että esimerkiksi olympiakomitea on käyttänyt saamiaan valtionavustuksia joiltakin osin huolimattomasti. Totta on sekin, että valtionavustuskriteerit eivät ole juuri kenenkään mielestä hyviä – tyytyväisiä eivät ole järjestöt, ei hallinto eivätkä valtiontalouden tarkastajat (tulevassa blogissani tästäkin tarkempi selvitys). “Helposta rahasta” oltaneen erimielisiä ja urheilun sekä liikunnan rahoituksen tulevaisuudesta kannattanee esittää monenlaisia visioita.

Isommassa kuvassa tässä osin kiihkeänä käyvässä keskustelussa, johon liittyy olennaisesti kesäkuussa tapahtunut iso rakennemuutos, jossa kansalliset liikunnan ja urheilun kattojärjestöt sopivat yhdistymisestä olympialiikkeen alle, on kyse paljon muustakin kuin valtion veikkausvoittovaroilla kerättyjen avustusten käytöstä. Pieni detalji, joka usein unohtuu kritiikissä ja jota korostetaan positiivisissa uutisissa, onkin, että valtio ei jaa liikunnalle ja urheilulle verovaroja, vaan Veikkauksen ja tulevaisuudessa myös RAY:n ja FinnToton keräämiä varoja liikuntakulttuurin alueen järjestöjen tukemiseen.

Yhteiskuntapolitiikan näkökulmastahan tässä on kyse siitä, että alun perin järjestöjen oman toiminnan tukemiseen rakennetut, järjestöjen omat, rahankeruukeinot valtiollistettiin, mutta pääosa näistä tuloista toki käytetään edelleen sekä urheilujärjestöjen että sosiaalialan järjestöjen toiminnan tukemiseen. Nykyään kylläkin erittäin vahvasti vastuuministeriöiden eli opetus- ja kulttuuriministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön ohjaamana niille painopisteille, joita hallinto ja yhteiskuntapoliittinen keskustelu kulloinkin pitävät tärkeinä.

Tämä seikka on pidettävä mielessä, vaikka olympiakomitean pääsihteeri Teemu Japisson käyttikin tätä korttia huolimattomasti puolustaessaan (urheilu)järjestöjen autonomiaa tilanteessa, jossa olympiakomitean joitakin avustuksia oli selkeästi käytetty väärin.

Tulevaisuus ei nimittäin ole samanlainen kuin 1960- tai 1970-luvuilla, jolloin uskottiin julkisen sektorin pystyvän hoitamaan kaikki asiat kolmatta sektoria tai yksityistä sektoria paremmin. Urheiluelämäähän ei ole koskaan kokonaan ”valtiollistettu” tai saatettu esimerkiksi kulttuurin tai nuorisotoiminnan tavoin pääosin kunnalliseksi toiminnaksi. Liikuntalaissa on alusta lähtien korostettu työnjakoa, jossa valtio ja kunnat luovat (materiaaliset) resurssit ja järjestöt, etenkin urheiluseurat ja urheilun lajiliitot, vastaavat toiminnan järjestämisestä.

Keskustelijoiden olisi siis osattava ottaa kantaa, ovatko he sitä mieltä, että esimerkiksi urheilua ja liikuntaa osaisi ohjata pieni joukko OKM:n liikunnan vastuualueen hallintoihmisiä apunaan vallaton ja puoluepoliittisesti valittu keskustelukerho nimeltä valtion liikuntaneuvosto (VLN) vai olisiko se tieto populistisesti ilmaistuna ”kentällä” eli urheiluseuraihmisillä ja järjestöjen päättäjillä?

Näinhän itse liikuntalain henkeä luen, sillä jos uskottaisiin julkisen sektorin ja hallinnon kykenevän samaan kuin mihin vapaaehtoistoiminnan järjestöt pystyvät, niin tällainen muutos lakiin ja toimintatapoihin olisi varmaan tehty ajat sitten. Toki vaihtoehtona olisi ”yksityistää” ja kaupallistaa tämäkin alue, kuten on tarkoitus tehdä sote-ratkaisussa. Liikuntapolitiikan kehittymättömyyttä onkin, että juuri koskaan liikuntapoliittisissa keskusteluissa ei oteta lainkaan huomioon meidän viime vuosikymmeninä laajentunutta yksityistä liikuntapalveluiden tuotantoamme.

Isossa kuvassa olisi siis nähtävä se, että urheilua ja liikuntaa tuottavat tahot ovat kolmannen, yksityisen ja julkisen sektorin toimijoita jo tälläkin hetkellä. Toiminnallisesti ylivoimainen on kolmas sektori, mutta rahaa kuluttaa eniten julkinen sektori, mutta ei suinkaan valtio, vaan kunnat. Kunnat huolehtivat edelleen pääosasta liikunta- ja urheilupaikkarakentamista ja niiden ylläpitoa. Kunnilla on myös velvollisuus huolehtia tietyistä erityisliikunnan muodoista koululiikuntaa ja päiväkoteja unohtamatta (nämä tosin verovaroin sivistystoimen osana) – ehkä tähän pitää lisätä myös aikuisten ja senioreiden liikunta, vaikka nyt niistä ei oikeastaan huolehdi kukaan. Iso järjestelmäongelma on tässäkin.

Suomalainen ja muutettavat muuttaen myös pohjoismainen järjestelmä toimii niin, ettei millään näistä yhteiskunnan sektoreista ole monopoliasemaa, vaan yhteispeli järjestetään ottaen huomioon historialliset seikat, mutta yhä enemmän myös tutkimustieto. Tosin usein päätöksiä ohjaavat eniten talouden realiteetit. Sellaisiksi en toivoisi muutamien satojen tuhansien tai edes miljoonien eurojen väärinkäytöksiä, kun kyseessä on valtava koko kansakunnan hyvinvointia ja kulttuurista identiteettiä koskeva kysymys.

Historiallisena seikkana tai tosiasiana voi hyvin pitää sitä, että pohjoismainen vapaaehtoistoiminta ja vireä kansalaisyhteiskunta on globaalissakin tarkastelussa osoittautunut ylivertaiseksi innovaatioksi, jonka avulla eri kansanryhmät integroidaan kustannustehokkaasti toimimaan sekä omaksi että yhteiseksi hyväksi ja kaiken lisäksi mielekkäässä toiminnassa. Harrastus- ja vapaaehtoistoiminnan oli se sitten urheilua, kulttuuria tai muuta yleishyödyllistä toimintaa edut ovat niin moninaiset ja kiistattomat, että taloudellisesti epävarman nykyisyyden olosuhteissa kaikkien järkeä käyttävien ihmisten kannattaisi tehdä kaikkensa, että vapaan kansalais- ja harrastustoiminnan edellytyksiä parannettaisiin roimasti entisestään. Se ei tietenkään tarkoita väärinkäytösten hyväksymistä.

Mutta, mikä on väärinkäytös esimerkiksi valtion avustusten käytössä? Yleisesti oletetaan esimerkiksi niin, että isot urheilun lajiliitot elävät täysin valtion varoin. Helsingin Sanomat kertoi alkuvuodesta isoin kuvioin, miten paljon suurimmat lajiliitot saavat valtion ”miljoonatukia”. Jutussa ei kuitenkaan kerrottu, että jäsenmääriltään ja toiminnaltaan suurimmat lajiliitot eli (jalka)Palloliitto, Jääkiekkoliitto ja Salibandyliitto (yhteensä jäseniä neljännesmiljoona ja toiminnassa mukana olevia vapaaehtoisia arviolta 7-800 000) voisivat käsittääkseni luopua vaikka kokonaan valtionavustuksista, sillä prosentuaalisesti ne ovat jopa alle kymmenen prosentin luokkaa tuotoista (jääkiekkoliitto) tai 15 prosentin tietämissä. Mikään katastrofi valtion tuista luopuminen ei olisi muutamille muillekaan suurille urheilun lajiliitoille, jos siirtymäaikaa olisi vaikkapa 3-5 vuotta. Käytännössä nämä liitot tai niiden urheiluseurat pyörittävät suurinta osaa suomalaisesta urheilu- ja liikuntaelämästäkin.

Urheiluseura onkin nerokas keksintö, joka pitäisi keksiä ellei se olisi toiminut ja kehittynyt ajan myötä vastaamaan eri aikakausien haasteisiin. Ja tämäkään ei tarkoita sitä, etteikö urheiluseurojen liiallisista maksuista tai kehittymättömistä toimintatavoista tulisi puhua – iso kuva on kuitenkin se, ettei mikään muu järjestelmä millään kykene tuottamaan niin valtavia hyötyjä kuin tämä vapaan kansalaistoiminnan organisoima monenlainen aktiivisuus. Urheiluseura myös seuraa aikaansa.

Yksi tärkeä ja liian vähälle huomiolle jäänyt seikka suomalaisessa urheilussa ja osin liikunnassakin on se, että nyt Suomessa on paljon vahvoja ja ammattimaisia urheiluseuroja myös muissa kuin palloilulajeissa. Ainakin voimistelussa, uinnissa, yleisurheilussa, suunnistuksessa ja luistelussa löytyy näitä seuroja, joissa on perinteisen kilpa-, huippu- ja junioriurheilun lisäksi mahdollisuus aikuis- ja harrasteurheiluun, mutta myös ei-kilpailulliseen lajin harrastamiseen. Tunnetumpi kehityslinja lienee se, että urbaaneihin ympäristöihin on viime vuosina rakennettu urheiluakatemioita, joissa urheilijat voivat yhdistää opiskelun ja asiantuntijapalvelut koulupäiväänsä.

Kaiken kaikkiaan, jos suomalaisten huippu-urheilumenestykseen ollaan tyytyväisiä (tästä kiistely ei kuulu tähän juttuun, vaikka sinänsä kiinnostava olisikin), niin urheilupuoli eli seurat, liitot ja ainakin osa urheiluakatemioista toimii kohtuullisen hyvin ja tehokkaastikin. Valmennuskeskusten (urheiluopistojen) ja muutamien muiden järjestelmien (koulutuksen, tutkimus- ja kehitystoiminnan) osalta löytyy toki paljonkin kehittämistä tai ainakin koordinointia ja tutkimusten ja osaamisten soveltamisen puolella, vaikka työtä sen eteen on viime vuosina tehtykin.

Julkisuudessa huomio kiinnittyykin pääasiassa urheiluun eikä liikuntaan, joka kuitenkin on valtion liikuntahallinnon ja valtion liikuntaneuvostonkin pääasia. Sen sijaan urheiluseurojen tai urheilun lajiliittojen keskeinen tehtävä ei ole koko väestön liikuttaminen tai sen ei ainakaan pitäisi olla. Lajiliitoissa ymmärretään erittäin hyvin ns. tavallisten harrastajien merkitys ja monissa lajeissa asiaan on satsattu paljon senkin takia, että tukijoita ei nykyään saa pelkkään huippu-urheiluun keskittymällä. Tässä tullaan nyt sitten siihen isompaan kuvaan tai peilin toiseen puoleen liikuntakulttuurissamme.

Urheilun kentiltä liikkumisen areenoille   

Iso kuva ei olisi niin iso ellei huolestuttaisi suomalaisten yhä vähenevästä liikkumisesta ja sen suhteesta väestön terveyteen, työkykyyn ja sairaudenhoidon kalleuteen. Kritiikki, joka kohdistuu urheiluseuroihin ja urheilun lajiliittoihin on usein älyllisesti epärehellistä, sillä rivien välissä ja usein riveilläkin urheilun toimijoita syyllistetään siitä, ettei se kykene liikuttamaan koko väestöä samalla tavoin kuin sen urheilua harrastavaa osaa. Epärehelliseksi puheen tekee monikin asia: ensinnäkin tiedetään hyvin, etteivät urheiluseurat voi vaikuttaa väestön elämäntapoihin ja –tyyleihin, eikä väestön ikärakenteeseen tai sosioekonomiseen eriytymiseen. Urheiluseuroissa liikkuu yhä enemmän väkeä, mutta silti on täysin epärealistista olettaa, että nykyisenkaltaiset urheiluseurat pystyisivät aktivoimaan ”monipassiivisia” ihmisryhmiä, vaikka joitakin hyviä hankkeitakin on kehitetty.

Hyvä esimerkki on jälleen kerran roihahtanut keskustelu elämän- tai elintapojen muuttamisen vaikeudesta. Tutkija Johanna Ahola-Launonen (HS, 30.7.2016) kirjoitti elämäntapojen muuttamisen vaikeudesta, johon Ari Katro (HS, 2.8.2016) vastasi, etteivät terveelliset elämäntavat ole rahasta kiinni. Tämän jälkeen olivat äänessä lähinnä sellaiset kirjoittajat, jotka ymmärsivät erittäin hyvin, miksi monien eri ihmisryhmien on vaikea elää terveellisesti ja harrastaa liikuntaa. Näissä kuului moniongelmaisten ääni voimakkaana – rahan puutteen lisäksi ihmisillä on usein myös elämänhallinnan ongelmia. Silloin liikkuminenkin on vaikeaa tai oikeammin: liikkumisella ei ole ihmisille riittävää merkitystä, vaikka periaatteessa mahdollisuuksia olisikin. Kirjoituksista voi halutessaan lukea senkin tiedon, että yhteiskunnastamme oikeasti puuttuu toimivia järjestelmiä, jotka kykenisivät liikuttamaan myös tällaisia ihmisryhmiä. Pistemäisiä projekteja löytyy, mutta valtakunnallisesti toimivaa organisaatiota tai organisaatioita ei ole.

Suuri järjestelmätason ongelma onkin, ettei meillä ole liikuntaseuroja, jotka kykenisivät vetämään toimintaan mukaan – myös vapaaehtoisiksi – muitakin kuin urheilua tavoitteellisesti harrastavia. Urheilulajejahan liikuntaseuroissakin harjoitettaisiin, mutta erilaisissa ryhmissä ja osin erilaisin tavoittein. Yllättävää lienee se, että monet vähän liikkuvatkin haluavat kilpailla, käydä turnauksissa ja kokea onnistumisen elämyksiä. Mutta paljon on myös luontoliikkujia, jotka etsivät elämyksiä ja niitä, jotka haluavat rakentaa identiteettiään oppimalla asioita tai selviytymällä haasteista ilman kilpailua. Keskeistä liikuntaseurassa olisi tietysti sen organisoima yhteisöllisyys, vertaistuki ja –kokemusten jako, kun eritasoiset ja –tavoitteiset ihmiset kokoontuisivat yhteen. Yhteiskunnankin kannalta liikuntaseuran tärkeimpiä ansioita on se, että siellä yksilöt voimaantuvat toimiessaan toistensa hyväksi – oppiessaan toimijoiksi, joiden välille syntyy sitä kuuluisaa sosiaalista pääomaakin.

Tutkija Kati Lehtonen kritisoi haastattelussaan ennen kaikkea ”liikuntaa edistäviä järjestöjä”, joiden toiminta vertautuu jossakin määrin ammattiyhdistyksiin tai (puolue)poliittisiin nuorisojärjestöihin, joiden oma varainhankinta on mitätöntä – joskus myös toiminnallinen aktiivisuus. Rahoitus hoituu kuitenkin lähes täydellisesti yhteiskunnan päättämien tukijärjestelmien kautta. Historiallisesti tällaiset korporatistiset järjestelmät, joihin kuuluvat myös eläkeyhtiöt ja sosiaalinen asuntotuotanto, ovat olleet hyvinkin perusteltuja ja toimivia. Aika on kuitenkin ajanut niiden kulta-ajan ohi, mutta niitä on lähes mahdoton lakkauttaa tai edes toimintaa muuttaa, koska niiden johtohenkilöt päättävät myös ko. alueiden yhteiskuntapoliittisista linjauksista.

Muistutettakoon, koska Lehtonen ei sitä erikseen maininnut, että näitä liikuntaa edistäviä järjestöjä ovat kaikki liikunnan aluejärjestöt (18 kpl), entiset keskusjärjestöt (TUL, FSI), koulu- ja opiskelijaliikunnan järjestöt (KLL, OLL) ja jossakin määrin myös muutamat muut järjestöt tai säätiöt, kuten LTS ja LIKES sekä monet projektit (KKI, Liikkuva koulu). Kaikkia yhdistää se, että ne pyrkivät liikuttamaan väestön eri osia, mutta niiltä puuttuu varsinainen seura- tai toimijakenttä, joka pystyisi pitkäjänteisesti ja laadukkaasti liikuttamaan kansalaisia.

Liikunta- ja urheilupolitiikan saralla ei olla mitenkään erityisen ”korruptoituneita”, sillä viime vuosina on järjestökentässä pystytty tekemään kipeitäkin päätöksiä, joista ei ole ollut yksimielisyyttäkään tässä aika pienessä piirissä, joka tapaa toisensakin useita kertoja vuodessa erilaisilla järjestöpäivillä. Suurin haaste on se, että tehdyt toimintatapa- ja rakenneuudistukset ovat parantaneet urheilun asemaa, mutta liikunnan ja varsinkaan vähän liikkuvien liikuttaminen tullee heikentymään entisestään. Jos tähän asti on puhuttu kauniisti ja on otettu ”muka vastuuta” (esim. Valo ry:n: maailman liikkuvin urheilukansa 2020) myös koko väestön liikuttamisesta, niin tulevaisuudessa urheilu- tai olympialiike tullee pudottamaan tuon liikuttamisretoriikan pois puheestaankin. Se on myös rehellistä puhetta, vaikka urheiluseurat ovatkin määrällisesti väestön suurimpia liikuttajia. Nyt kuitenkin puhutaan seurojen toiminnan ulkopuolisesta väestöstä.

Monet ovat tästä kehityskulusta kauhuissaan, vaikka enemmän pitäisi olla syyllisyydentuntoinen siitä, että pitkään on puhuttu toista ja tehty toista. Ja nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tarttua todellisuutta niskalenkillä kiinni eli alkaa rakentaa toimintatapoja ja rakenteita, joilla saadaan oikeasti enemmän ihmisiä liikkumaan. Haaste ei nimittäin ole helppo eikä sitä voi tehdä ikään kuin urheiluseuratoiminnan oheisjuttuna. Toinen suosittu vaihtoehto on ollut piiloutua projektien ja kehityshankkeiden taakse, mikä keino on ollut erittäin suosittu myös sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoituksessa. Sanon näin, koska uskon, etteivät järjestöt enää halua yhtään turhaan hanketta vaan pitkäjänteistä tukea tai rakenteita, joilla jo olemassa olevaan tutkimus- ja kehitystietoa ja –kokemusta juurrutettaisiin ja levitettäisiin kentille tehokkaasti.

Yksi syy kaikkien tunteman ongelman ratkaisemattomuuteen löytyy myös tutkijoista, jotka pelkäävät menettävänsä rahoituksiaan, jos tuki ohjataankin konkreettiseen toimintaan tutkimus- ja kehityshankkeiden sijasta. Ja syyllisiä ovat myös hallinnon ihmiset, jotka käyttävät nyt suhteetonta valtaa päättäessään esimerkiksi liikunta- ja urheiluelämän kehittämisen suunnista jakamalla näitä pirstaloituneita tukiaan ja ohjaamalla itselleen tärkeitä projektejaan, jotka aika pian oppivat tekemään itsensä monin tavoin tarpeellisiksi.

”Toimeliaisuus” ja näennäinen tehokkuus eivät kuitenkaan korreloi välttämättä sen kanssa, miten hyvin esimerkiksi tässä tapauksessa niitä vähän liikkuvia saadaan liikkeelle. Monenmoista raporttia, julkaisua, nettisivua, fb- ja twitterviestiä rakennetaan näyttääkseen tehokkaalta, kun pitäisi laskea onko niitä ”kadotettuja sieluja” saatu palautettua ruumiilliseen tekemiseen. RAY saattaa näyttää tehokkaalta verrattuna OKM:n liikuntahallintoon, mitä tulee projektien tai järjestöavustusten kontrollointiin, mutta onko järkevää rahoittaa suurta ”revisiovirastoa”, kun alun perin näiden rahojen tuli mennä järjestöjen, joskus intohimolla ja rakkaudella, usein vapaamuotoisella ja mielikuvituksekkaalla otteella tehtyyn toimintaan, jossa pitää saada myös epäonnistua? Nythän hyviäkään hankkeita ei juurruteta, vaan keksitään yhä uudestaan sitä samaa pyörää. Itse en tietenkään halua, että rahoitetaan epäonnistumisia, mutta vielä järjettömämpää on huutaa apuun tilintarkastajia ja kuvitella itse asian olevan hoidettu, kun pikkusummia ei kuluteta vääriin kohteisiin. Mikä olisi sitten toimiva ratkaisu?

Valtion liikuntaneuvoston jäsenet Jussi Pyykkönen ja Sari Rautio ehdottavat, että VLN:n tehtävät annettaisiin valtioneuvoston kansliaan, jolloin liikunta-asia otettaisiin nykyistä paremmin koko yhteiskuntapolitiikan ja hyvinvoinnin edistämisen osaksi. Todennäköistä onkin, että tulevaisuudessa hallinnon sektoriohjauksesta siirrytään laajempiin kokonaisuuksiin, joista mielekästä ainakin aluksi olisi nähdä kulttuurin, liikunnan ja vapaaehtoistoiminnan merkitys hyvinvoinnin rakentamisessa. Yhteiskuntapoliittisen tuen tälle kolmannen sektorin toiminnalle pitäisi olla erityisesti ”valtiovallan suojeluksessa”, vaikka valtion tulisikin antaa sille myös sen tarvitsema vapaus. Vaikka hallinnon yhteistoimintaa tuleekin kehittää, niin itse en usko tuon sinänsä oikeansuuntaisen ehdotuksen riittävän. Ainakin se on varsin hidas tie.

Nopeampiakin keinoja olisi nimittäin käytössä. Nythän on käymässä niin, että alueelliset liikuntajärjestöt jäävät tulevan kattojärjestön ulkopuolelle ikään kuin kodittomiksi. On syntynyt ainutlaatuinen tilanne, jossa liikuntapoliittiset päättäjät (mm. VLN) ja hallinto (OKM) haluaisivat tukea näitä entisten SVUL:n ja TUL:n piirien tilalle syntyneitä järjestöjä, joissa onkin paljon liikuntapoliittista asiantuntemusta ja osaamista, mutta järjestöt eivät halua näitä samaan (olympia)joukkueeseen. Urheilun lajiliitoissa ei oikein edes tiedetä, mitä näissä ”käenpoikaorganisaatioissa” tehdään, vaikka niissä harjoitetaan monenmoista innovatiivista liikunnan edistämistoimintaa.

Olisiko sitten niin, että nämä aluejärjestöt ja osa pitkäaikaisista hankkeistakin pitäisi ”jalkauttaa” ja lopettaa (vähentää) jatkuva kehittäminen, joka ei tuota toimintaa tai palveluja? Kaiken tutkimus- ja kehittämistoiminnan päämääränähän tulisi olla toimivan innovaation juurruttaminen suurten käyttäjäryhmien toiminnaksi. Tässä on selvästi epäonnistuttu.

Entä jos yksinkertaisesti rakennettaisiin vaikkapa sote-alueella toimivia liikuntaseuroja tai urheiluseurojen osuuskuntia, joihin sijoitettaisiin nykyisten aluejärjestöjen osaajia ja muita resursseja, mutta myös alueelta löytyvien urheiluseurojen liikunta- ja hyvinvointia edistävää toimintaa? Nämä liikuntaosuuskunnat tai vastaavat koalitiot tarjoaisivat liikuntaa erityisesti (liian) vähän liikkuville kaikella sillä asiantuntemuksella, jota nyt on olemassa. Valtakunnallisina tehtävinä voisi olla vaikkapa kaikkien kouluun menevien riittävästä liikuntaosaamisesta huolehtiminen, jotta yksikään lapsi ei syrjäytyisi liikunnasta jo heti koulutien alussa. Alueet saisivat toimia parhaaksi katsomallaan tavalla yhteistyössä eri toimijoiden kanssa, mutta tavoite olisi saavutettava.

Toinen elintärkeä vaihe olisi eläkkeelle siirtyjissä. Ikääntyvän väestön toimintakyvyn heikkoudet aiheuttavat inhimillisten huolien lisäksi suuria taloudellisia menoja yhteiskunnallemme. Kummatkin tehtävät olisi helpohko hoitaakin, koska kumpaankin kohtaan meillä on pätevää tutkimusta ja myös hyviä käytäntöjä. Maahanmuuttajien integroiminen liikunta- ja urheiluseuratoimintaan tulee seuraavana mieleen, mutta yhtä näkyvä ongelma on teini-ikäisten harrasteliikunnan organisoiminen. Korostan tässä, että tällainen alueellinen tai paikallinen liikuntaseura tai –osuuskunta täytyisi rakentaa yhdessä alueen urheiluseurojen kanssa, mutta myös muiden järjestöjen, kuntien ja sote-alueen sekä yksityisten liikuntapalvelujen tarjoajien unohtamatta uinuvia jättiläisiä eli urheilu- ja liikuntaopistoja, joita on heitelty ympäri Suomea kauas asutuskeskuksista. Kyse ei kuitenkaan saisi olla enää mistään ”edunvalvonnasta”, vaan ennen kaikkea konkreettisten harrastusmahdollisuuksien edullisesta tarjoamisesta unohtamatta sitä, että tällaiseen toimintaan tulee saada mukaan myös runsaasti vapaaehtoisia.

Oletan, että moni muukin on miettinyt asiaa, mutta käytännön toteutuksen vaikeus on estänyt ilmaisemasta asiaa ymmärrettävästi. Selväähän on, että jokaisen organisaation toimijat puolustavat henkeen ja vereen omaa toimintaansa, joka varmaan näyttääkin tulokselliselta, kun kriteerit säädetään sopiviksi. Nyt olisi kuitenkin kysyttävä, voimmeko tehdä tämän homman vielä paremmin? Teemmekö kaikkemme liikuttaaksemme kaiken ikäisiä ja eri taustaisia kansalaisia? Mielellämme arvostelemme urheiluseurojen ja urheilun lajiliittojen toimintaa, kun vertaamme vaikkapa suomalaista jalkapalloa Islannin vastaavaan. Jalkapallo on kuitenkin Suomenkin suurin urheilulaji, vaikkakaan ei menestynein. Toiminta on myös laadukasta, monipuolista ja yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna varsin taloudellistakin. Sen lisäksi jalkapallo liikuttaa paljon poikia ja tyttöjä, jotka eivät muuten saattaisi liikkua lainkaan.

Samaa ei voi sanoa arkiliikunnasta, kuntoliikunnasta tai terveysliikunnasta, vaikka ne käsitteinä ja käytäntöinä ovatkin tunnettuja ja paljon tutkittujakin. Juuri tämä omaehtoinen liikunta on nykyään vähäisempää kuin aiempina vuosikymmeninä. Liikunnan kentältä puuttuvatkin intohimoiset liikuntaseuraihmiset tai yhteisöllinen toiminta, joka vetäisi mukaan monenlaisia ihmisiä. Tämänhän me kaikki tiedämme, mutta miksi me sitten tuemme rakenteita, joissa asiantuntijat piiloutuvat seinien sisälle ja vieläpä kauas heidän osaamistaan tarvitsevista ihmisistä? Siksikö, että rahoitamme näitä rakenteita, jotka eivät ole enää tätä päivää? Vai siksi, että annamme yksilöille vapauden olla liikkumatta ja sen takia emme kehitä toimintaa ja rakenteita, joiden avulla voisimme houkuttaa suuremman osan väestöstä liikkumaan?

Kumpi on sinun vastauksesi, vaikuttaa siihen, miten suomalaista liikuntaelämää kehitetään.

Aiheesta enemmän:

Tulossa raportti Piireistä verkkoihin syksyn aikana.

Tiihonen A. 2016. Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.6. 2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuttamisen ja liikuttumisen vuosikatsaus 2014. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/03/liikuttamisen-ja-liikuttumisen-vuosikatsaus-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.1. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Miksi liikun – miten liikutan. (https://www.miksiliikun.fi/2014/11/19/miksi-liikun-miten-liikutan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.11.2014.

Pohjolainen Pertti & Tiihonen Arto (2015) Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu. Liikunta & Tiede 53 (6), 86-92. (http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_6-15_tutkimusartikkelit_pohjolainen_lr.pdf)

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/.)

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. Blogiartikkeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf)

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf).

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Tiihonen Arto (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

 

Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti

Rion olympialaisten huono menestys on saanut aikaan mielenkiintoisen keskustelun, johon on osallistunut harvinaisesti monien alojen asiantuntijoita eikä vain some-huutelijoita. Fb- tai blogipostaukset, kolumnit ja media-haastattelut eivät tietenkään sisällä kovin syvällisiä analyyseja, mutta arvovaltaisilta tahoilta annettuina niitä on toki luettava vakavasti.

Rion menestymättömyys  on vaivannut mm. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan professori- ja/tai johtajakolmikkoa Kimmo Suomi, Hannu Itkonen ja Kalervo Ilmanen, nuorisotutkija Mikko Salasuota ja emeritusprofessori Matti Rimpelää.

Tässä on mahdotonta arvioida näitä eri maailmoissa syntyneitä kommentteja yhteismitallisesti. Taistelu tulkinnoistahan ei lopu koskaan, jos emme pysty niitä jotenkin kehystämään. Esimerkkinä voi pitää Pressiklubia (Yle TV1, 26.8.2016), jossa Ruben Stillerin johdolla keskusteltiin asiasta, jossa oli oikeastaan vain yksi  fakta eli tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausunto transpondereiden käytöstä Itämeren yllä lentävissä koneissa.

Sen jälkeen neljä studiossa ollutta ihmistä oli kaikesta eri mieltä. Ja jokaisen totuus tuntui hänen puhuessaan jotenkin universaalilta, mutta kun joku muista (mukana poliitikko, tutkija ja toimittaja) esitti oman totuutensa, niin ristiriita oli melkoinen.  Omassa kontekstissaan jokaisen mielipide oli varmaankin relevantti, mutta yhteistä näkökulmaa ei löytynyt.

Kun seuraavassa yritän kontekstualisoida joitakin näistä näkökulmista, niin tarkoitukseni on lisätä ymmärrystä siitä, miten meidän kaikkien totuudet syntyvät niissä kehyksissä, joissa itse olemme. Jos olemme sokeita näille taustoille, niin emme voi suodattaa mielipiteistä sellaisia, joista voisi olla hyötyä yhteiskuntamme kehittämisessä. Tässä tapauksessa voisi olettaa, että lähtökohta kaikilla keskustelijoilla olisi huippu-urheilun kehittäminen ellei puheenvuorossa erityisesti mainita syyksi jotakin aivan muuta.

Esitin itse viime blogissani yhden vaatimattoman näkökulman huippu-urheilun kehittämiseksi, jossa oli samankaltaisia piirteitä kuin Pasi Kosken ja Jari Lämsän vuonna 2015 Int. Journal of Sport Policy and Politics julkaistussa  artikkelissa, jossa esitettiin sosiaalihistoriallisia selityksiä Suomen huippu-urheilumenestykseen.

Artikkelissa esitettyä pienen maan syndroomaa en itse pidä kuin (hyvänä) tekosyynä, mutta lajidiversiteetti eli Suomen menestyminen ainakin kohtuullisen hyvin monissa suurelle yleisölle melko tuntemattomissa ei-olympialajeissa on tietysti hyvä selitys. Artikkelissa käytiin läpi hiukan yli sata vuotta historiaa, joten kovin yksiselitteisiä ratkaisuja juuri tähän päivään ei muuten mainiossa artikkelissa kuitenkaan ollut. Tässä tila ja aika ei riitä arvioimaan tieteellistä artikkelia syvemmin, vaikka se en ansaitsisikin.

Kosken & Lämsän tutkimusartikkelin otetta voi kuvata ymmärrystä lisääväksi, vaikka on vaikea sanoa, miten ko. tutkijat esittäisivät mielipiteensä, jos niitä kysyisi toimittaja tai jos he joutuisivat panemaan tutkimuksensa tulokset konkreettisiksi ehdotuksiksi huippu-urheilun kehittämiseksi. Ehkä nekin vielä näemme.

Yksi keskeinen jakolinja Rio-puheenvuoroissa on nimittäin se, että osa keskustelijoista keskittyy siihen, mitä on tehty väärin (kritiikki, jonka voi myös jakaa negatiiviseksi ja sitten vaikeammaksi eli myönteiseksi tai rakentavaksi kritiikiksi), kun joissakin kirjoittajat jo tietävät, mitä pitäisi tehdä, mutta sitä vain ei saada muutettua käytännön toiminnaksi, koska toimijat (tässä yleensä olympiakomitea ja sen huippu-urheiluyksikkö, mutta joissakin tapauksissa koko urheilujärjestelmä) eivät ymmärrä maailmaa samalla tavalla kuin val(a)istunut puheenvuoron käyttäjä.

Tutkimuksenkin  tarkoituksen voi ymmärtää pelkästään olemassaolevan kritiikiksi tai toimintoja kehittäväksi tai näiden yhdistelmäksi. Oli lähtökohta mikä tahansa, niin (isoksi) haasteeksi jää, miten fiksu tutkimus vaikuttaisi käytäntöihin. Lähtökohtana näiden Riosta innoituksensa saaneiden mielipiteiden arvioimisessa pitäisin kuitenkin sitä, että keskusteluun osallistujilla olisi jotakin konkreettista sanottavaa juuri huippu-urheilun kehittämisestä tai heillä olisi ainakin tuore näkökulma asiaan.

Sanottavaa onkin runsaasti  liikuntatieteen professoreilla Kimmo Suomi, Hannu Itkonen & Kalervo Ilmanen TUL-aviisissa ilmestyneessä haastattelussa ”Tutkijakolmikko haluaa tutkimuksellisen näkökulman arvioimaan urheilun tilaa”, joka tässä linkin alla kokonaisuudessaan (http://www.tulaviisi.fi/Jutut/TabId/869/ArtMID/1665/ArticleID/225710/Tutkijakolmikko-haluaa-tutkimuksellisen-nakokulman-arvioimaan-urheilun-tilaa-.aspx#.V774EViI7UU.twitter).

Liikuntakasvatuksen laitoksen johtaja Kalervo ”Ilmanen muistuttaa huippu-urheilun rahoitusta nostetun lähtötilanteesta 150 prosenttia eli noin 35 miljoonaa vuodessa. Ilmasen mukaan neljä vuotta näillä satsauksilla on riittävä aika tekemään Suomen mestarista kansainvälisen tason huipun.”

Hän jatkaa:”Nyt halutaan syyllistää koululiikuntaa. On aivan järkyttävä väittää, että koulun tehtävä muka olisi kasvattaa Suomeen huippu-urheilijoita. Olemme täällä laitoksella tutkineet koululiikuntaa, joka on viimeiset 50 vuotta pysynyt suunnilleen samanlaisena, eikä se aiemmin estänyt Suomen menestymistä. Yksistään TUL:n urheilijat saivat kymmenkertaisesti enemmän mitaleita, kuin Riossa koko olympiajoukkue. Menestymättömyys ei todellakaan ole koululiikunnan vika, vaan se on urheilun oman tekemisen vika”, Ilmanen sanoo.

Me lukijat jäämme nyt odottamaan tutkimuksellisia argumentteja Ilmasen väitteille. Itse en muista yhtään sellaista nähneeni, jossa tuo ensimmäinen väite olisi todistettu, mutta varmaan niitäkin löytyy, koska se tässä tutkimusinstituution johtoportaasta sellaiseksi esitetään.

Koululiikuntaväite jättää vielä hämmentyneemmän kuvan, jonka saattaisin kokea sekä loukkaavana (jos olisin liikunnanopettaja) että oman laitokseni toimintaa halventana. Liikuntakasvatuksen laitoksen yhtenä keskeisenä tehtävänä on kai ollut juuri liikunnanopetuksen kehittäminen ja nyt laitoksen johtaja väittää julkisesti, että mitään muutosta ei puoleen vuosisataan ole tapahtunut.

Ulkopuolisena ihmetyttääkin, miten sekä huippu-urheilun menestymättömyys ja samanaikainen väestön liikunnan väheneminen on nyt täysin koululiikunnasta ja sen tutkimisesta riippumatonta. Liikuntatieteellinen tiedekunta  –  tai ainakin kyseiset professorit – tuntuu asemoivan itsensä jotenkin koko tämän muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Professoreiden syvästi loukkaantuneet kommentit OK:n Mika Kojonkosken vaatimuksista liikuntatieteellistä tiedekuntaa kohtaan vielä allekirjoittavat.

Kuvaus Kojonkosken vierailusta tuntuu liioitellulta, mikä sopinee TUL-aviisin retoriikkaan. Aika hyvin urheilujärjestöissä kyllä tiedetään, miten autonominen liikuntatieteellinen tiedekunta on. Eräs haastattelemistani urheilujärjestön toiminnanjohtajista sanoikin kainosti: ”ettei liikuntatieteellisen tiedekunnan ehkä tarvitsisi suhtautua vihamielisesti urheilujärjestöihin”.

Itkonen ja Suomi vaativat samassa haastattelussa urheilujärjestöjen ulkopuolista arviointitutkimusta huippu-urheilusta. ”Kun mukana on tutkimuksellinen näkökulma, olisi tämän jälkeen kykyä sanoa mitä pitää muuttaa”, Itkonen sanoo ja Suomi komppaa:” Humun ihmiset tulivat urheilun sisältä mutta nyt olisi oltava rohkeita ja tehdä urheilun ulkopuolinen arvio ja tehdä johtopäätökset.”  Rivien välistä on luettavissa pääviesti: arviointitutkimuksen  maksaa valtion liikuntaneuvosto ja tekee liikuntatieteellinen tiedekunta.

Satunnainen matkailijakin ehkä ihmettelee, ettei tiedekunnassa ole oma-aloitteisesti tehty tällaista pitkäjänteistä tutkimusta. Tutkimuskokemusta omaava saattaa ymmärtää, että kuvatun kaltaisen kunnollisen arvioinnin tekemiseenkin menee olympiadin verran aikaa. Jaksaakohan Suomen kansa odottaa menestystä, jos aikajänne taitaa sitten lopulta venyä jopa Kojonkosken prosesseja pidemmäksi?

(Nuoriso)tutkija Mikko Salasuo esittää myös konkreettista kritiikkiä. Hänen kohteenaan on koko urheilujärjestelmämme. ”Hän on sitä mieltä, että koko urheilujärjestelmämme, jota olympiakomitea hallinnoi, ei perustu yhtikäs mihinkään; ei tutkittuun tietoon, ei toisten maiden hyviin kokemuksiin eikä toimintamalleihin.” (http://www.kaleva.fi/urheilu/tutkija-mikko-salasuo-urheilujarjestelmamme-ei-perustu-mihinkaan/736315/ ).

Tässä suhteessa Salasuo onkin Ilmasen kanssa samaa mieltä eli jos tutkittu tieto ei vaikuta koululiikuntaan,niin ei se vaikuta muuhunkaan urheilujärjestelmään. Voi tässä olla ristiriitakin, sillä Salasuohan sanoo rivien välissä aika suoraan, ettei liikuntatieteellisestä tutkimuksestakaan ole mihinkään.

Ero nuorisotutkimukseen onkin suuri, sillä nuorisotutkijat ”bunkkaavat” nuorisojärjestöjen kanssa ja niillä kummallakin on oikein läheinen yhteys myös valtion (OKM; nuoriso-osasto) kanssa. Kun siis liikuntatieteellinen pitää kiinni kynsin hampain autonomiastaan, niin nuorisotutkijat ovat ottaneet aivan toisen lähestymistavan niin järjestöihin, valtioon kuin kuntiinkin. Kuntien nuorisotyöhän tekee myös läheistä yhteistyötä tutkijoiden kanssa.

Nuorisopuolella ei tosin järjestetä olympialaisia, jotta nuorisotutkijoiden ja –järjestöjen toiminnan tehokkuutta voitaisiin mitata samalla tavalla kuin urheilua. Toki sillä kentällä dopingia vastaa puoluepoliittisesti värittynyt ja vääristynyt järjestörahoitus ja liikkumattomuutta voi hyvin verrata nuorison lisääntyneeseen passivoitumiseen ja syrjäytymiseen (joku pitäisi kai tätä jälkimmäistä paljon huolestuttavampana ilmiönä).

Ja jos nuorisojärjestelmää (pitäisikö tällaista käsitettä sitten käyttää) tarkasteltaisiin, niin voitaisiin tulla samaan tulokseen Salasuon kanssa: ei sekään lopulta perustu tutkittuun tietoon eikä toisten maiden kokemuksiin tai toimintamalleihin. Kyllä nuorisojärjestöt – varsinkin kun ovat laajasti aatteellisia – ihan autonomisesti toimintaansa ohjaavat ja toteuttavat. Kuntien nuorisotyön sisälläkin on monenlaista käytäntöä, joista vain osa pohjautuu tutkittuun tietoon.

Siitä kuitenkin olen samaa mieltä – kun nyt vähän tunnen nuorisopuoltakin – että tutkijoiden ja käytännön toimijoiden vuorovaikutus on huomattavan paljon parempaa kuin liikunta- ja urheilupuolella.

Konteksti liikuntapuolella on kaiken lisäksi erilainen kuin nuorisopuolella tai edes Salasuon mainitsemassa kansainvälisessä  esimerkissä: ”Lähes kaikki muut länsimaat ovat Salasuon mukaan luoneet itselleen järjestelmän, jota johdetaan poliittiselta tasolta, joka perustuu erittäin vahvasti tutkimustietoon ja jossa koko urheilun kenttä toimii mukana. Islanti on tästä malliesimerkki.”

Meillähän ”urheilujärjestelmä” on vain osa liikuntapoliittista kokonaisuutta ja nuorisotutkimusta vastaava lähinnä psykologinen, kulttuurinen ja sosiologinen liikuntatutkimus on vain pisara meressä liikuntabiologisen ja –pedagogisen tutkimuksen valtavirrassa. Tutkimus, joka kyllä tunnetaan erinomaisesti urheilujärjestöissä ja olympiakomiteassa onkin liikuntafysiologiaa, biomekaniikkaa  ja muuta biologispohjaista tietämystä. Eikä Suomi tässä suhteessa poikkea muista maista – liikuntatieteissä valtavirta on ehdottomasti tällä suunnalla.

Salasuo ei myöskään tunnista ongelman poliittista ulottuvuutta, joka Suomessa taas on hiukan erilainen kuin monissa muissa maissa. Teijo Pyykkönen kiteyttää (HS, 27.8.2016) hyvin tämän liikunta- ja urheilupoliittisen dilemman taisteluksi terveysliikunnan ja huippu-urheilun välille, josta selittyy se, ettei kumpaakaan hoideta järkevästi tai edes kunnolla.

Itse olen käsitellyt tätä kokonaisuutta käsitetutkimuksessani (http://www.liikuntaneuvosto.fi/files/314/Liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat_vln_2014_6.pdf, 191-198), jossa konkretisoin myös päättäjille sen, miten meidän tulisi ainakin tunnistaa erilaiset liikunnat (arki-, kunto- , harraste-, terveys- ja erityisliikunta)  ja urheilut (juniori-, kilpa-, huippu- ja aikuisurheilu), jotta voisimme resurssoida niitä kohdallisemmin. Jos näitä erilaisia liikunnan ja urheilun toimintoja ei tunnisteta, niin ei poliittisin ja taloudellisin välinein myöskään löydetä niitä ihmisiä, jotka näiden toimintojen taakse kätkeytyvät.

Lisäksi toki tarvitaan erityistoimintaa sekä vähän liikkuvien ja eri tavoin syrjäytymisuhassa olevien tukemiseksi (sektorien välistä yhteistoimintaa, ks. https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/)  ja huippu-urheilussa (erityisesti talouselämän ja yksityisten toimijoiden panos, ks. https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/).

Tähän kohtaan onkin hyvä ottaa vielä sosiaali- ja terveyssektori mukaan. Emeritusprofessori Matti Rimpelääkin Rion menestymättömyys ja sen syyt kiinnostivat. Facebook –päivityksessään  22.8.2016, 15.26, Matti Rimpelä kirjoittaa:

”HUMU vastaan LASU 100 – 0. On hyvä tunnistaa kirkkaasti yhteiskunnalliset tärkeysjärjestykset.

Lähes samaan aikaan huippu-urheilun muutosryhmän (HUMU) työskentelimme lastensuojelun selvitysryhmässä (LASU). Istuimme toistakymmentä kokousta, kuuntelimme asiantuntijoita, haastateelimme ja selvitimme. Mitään palkkioita ei maklsettu kokouksista yms. Kaksi sihteeria oman työnsä ohella. Loppuraportissa 81 sivua ja 54 esitystä. Laatua ei ole juurikaan kritisoitu. Esityksiä toimeenpantu hitaasti, nyt odottelemme hallituksen kärkihankkeiden etenemistä.

Selvitysryhmämme työn seurasin myös HUMU:n työstä julkaistuja tietoja ja erityisesti siiihen osoitettuja resursseja (esim. pääjohtaja tason palkkoja ja tonneja haastatteluista, joita ei edes tallennettu analysoinnista puhumattakaan). Olin kyllä vihreä kateudesta. Tuolloin jopa hieman luonnostelin kolumnia otsikolla “HUMU vastaan LASU 6-0”

Kun edelliseen lisätään tuoreet selvitykset Olympiakomitean rahanakäytöstä ja RIOn menestys, tulevat yhteiskunnalliset tärkeysjärjestykset entistäkin selvemmiksi. Huippu-urheilu on Suomessa monin verroin tärkeämpää kuin lasten, nuorten ja lapsiperheiden hyvinvointi. Jos muuta väitätätte, pohtikaa olisiko realismia, että lastensuojeluun asetettaisiin selvitysryhmä, jossa olisi viisi pääjohtajatason palkoilla rekrytoitua jäsentä ja haastatteluista ilman tallennusta ja analyysiä maksettuisiin 1000 euroa/haastatelta. Menisimme kv. konkressiin ja varaisimme varmuuden vuoksi lähes koko hotellin!

6 – 0 ei riitä, kyllä se on kirkkaasti jo 100 – 0 kun katselen kokonaisuutena 2010-lukua.”

Rimpelä siis perustaa väitteensä siihen, että lastensuojelua kehittänyt työryhmä teki työnsä vapaaehtoisesti ja sai 81 sivun loppuraportin ja 54 esitystä. Laatua ei kuulemma ole kritisoitu, mutta esityksiä on toimeenpantu hitaasti. Rimpelä mainitsee perusteluissaan mm. sen, että HuMu-ryhmä sai pääjohtajatason palkkoja, OK:n rahankäytössä on epäselvyyksiä ja Rion menestyskin oli huono. Erityisesti Rimpelää ihmetytti haastatteluista maksetut 1000 euron palkkiot. Huippu-urheilu on näin ajatellen Rimpelän mielestä monin verroin tärkeämpää kuin lasten ja nuorten hyvinvointi.

Professori on oikeassa siinä, että HuMu-ryhmän työ ei ansaitse prosessina kiitosta. Tunnen asiaa sen verran, että hain työryhmään jäseneksi. Ehdotin puolipäivähommaa, josta ajattelin saavani korkeintaan 2500 € kuukaudessa. Myöhemmin vielä tarjosin osaamistani juuri näiden kyseisten haastattelujen tulkintaan. Olenhan ohjannut valmennukseenkin liittyviä väitöskirjoja ja minua pidetään liikuntasosiologian ja kvalitatiivisten menetelmien asiantuntijana. Asiantuntemustani ei tarvittu.

Huippu-urheilun lisäksi tunnen myös sosiaali- terveysjärjestöjen toimintaa ja lastensuojeluakin ihan henkilökohtaisesti. Silti en voi täysin yhtyä Matti Rimpelän käsitykseen enkä edes haluaisi asettaa yhteiskunnan eri toimintoja mustavalkoisesti vastakkain. Tiedän myös lastensuojelutapauksia, joille (huippu)urheilu on ollut paljon tärkeämpi tekijä selviytymisessä kuin mikään varsinainen lastensuojelutoimenpide. Toivottavasti niissä 54 esityksessä muuten oli lastensuojelulasten urheilu- ja muiden harrastusten erinomaisen tärkeän merkityksen huomioiminen!

Vertaan kuitenkin seuraavassa lastensuojelua ja huippu-urheilua toisiinsa ajatellen juuri tuota yhteiskunnallista merkitystä.

Aloitetaan resursseista. Matti Rimpelän toisaalla tehtyjen arvioiden mukaan lasten ja nuorten hyvinvointiin käytetään Suomessa 10 miljardia euroa. Liikuntaan kaikkineen on laskettu käytettävän 3-4 miljardia vuodessa – kumpikin summa lienee kuitenkin lähinnä hyvä arvaus.

Pääosin liikunnan ja urheilun saama julkinen satsaus menee kuntien kautta liikuntapaikkoihin, kun valtio tukee järjestöjä reilulla 60 miljoonalla ja liikuntapaikkarakentamista, koko väestön liikuttamista ja osaamista kaikkia noin 30 miljoonalla eurolla (yhteensä noin 150m€). Huippu-urheiluun mennee yhteensä noin 15 miljoonaa. Ylivoimaisesti suurin osa urheiluseurojen ja lajiliittojenkin toiminnasta menee muuhun kuin huippu-urheiluun, vaikka voihan sitä ajatella, että kaikki seuroissa pyörivät ovat potentiaalisia huippu-urheilijoita.

Liikuntalaissa vastuut on määritelty niin, että valtion ja kuntien tehtävä on luoda materiaaliset resurssit (osa erityisliikunnasta) ja toiminta on seurojen ja järjestöjen vastuulla. Suurelta osin siis vapaaehtoisten ja/tai yleishyödyllisen yhdistystoiminnan avulla ja kautta. Toki mukana on jo kaupallisia ja ammattimaisia urheiluseuroja, mutta julkinen tuki niille on kuitenkin yleensä pistemäistä ja tilannekohtaista.

Lastensuojeluun käytetään suoranaisesti 600-700 miljoonaa euroa ja lastensuojelun keskeisiä asiakkaita eli kodin ulkopuolelle sijoitettuja on 15000-20000. Lastensuojelu on pääosin kuntien toimintaa ja lakisääteistä, mutta alueella on myös voimakkaita järjestötoimijoita, kuten Lastensuojelun keskusliitto, Pelastakaa lapset ry., Sos-lapsikylä, Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Perhehoitoliitto. Lisäksi alueella on runsaasti laitoksia (lastenkoteja, ammatillisia perhekoteja ja koulukoteja).

Lastensuojelulaki uudistettiin muutama vuosi sitten ja nyt näköjään tehdään siihen jälleen uudistuksia. Kunnissa on ollut käynnissä erilaisia toimintatapoja ja järjestöt tuottavat tutkimus- ja kehitystyöllään uusia hyviä käytäntöjä mm. RAY:n tuella.

Vastuu ennen sote-uudistusta on ennen kaikkea kunnilla, joiden olisi toteutettava lastensuojelulain tavoitteet lain turvin ja uhallakin. Huippu-urheilulla ei ole samanlaista poliittista, yhteiskunnallista ja lainsäädännöllistä tukirankaa, vaan huippu-urheilun tuki neuvotellaan ikään kuin kolmikannassa järjestöjen (lähinnä olympiakomitea ja merkittävät lajiliitot), OKM:n liikuntahallinnon (urheiluministeri) ja valtion liikuntaneuvoston (VLN) kanssa vuosittain. Toki nämä ratkaistaan osin myös hallitusohjelmissa ja tietyissä komiteapapereissa pidemmäksikin aikaa. Huippu-urheilua tutkitaan KiHussa eli huippu-urheilun tuke-laitoksessa ja OKM tukee myös suoraan joitakin kehityshankkeita alueelle.

Poliittisjuridisesta näkökulmasta katsottuna lastensuojelu näyttäisi olevan yhteiskunnalle tärkeämpi alue kuin huippu-urheilu. Näin toki pitääkin olla. Rimpelä perusteli huippu-urheilun merkitystä mm. sillä, ettei huono menestys olympialaisissakaan ole resurssoinnille ongelma. Lastensuojelusta voi sanoa samaa: monet kunnat rikkovat vuosittain lakia mm. lopettamalla huostaanotot, koska raha kunnan kassasta on loppu.

Eniten Rimpelää harmitti HuMu-ryhmän saamat isot korvaukset. Ne tosiaan olivat poikkeuksia myös liikunta- ja urheilupuolella – ikinä en ole saanut kummoisia korvauksia useista vaativista asiantuntijatehtävistäni. Kerran tulin toki palkituksi liikunnan tasa-arvotyön eteen tekemästäni työstä.

Käsitykseni mukaan sosiaali- ja terveyspuolen järjestöjohtajilla on ainakin yhtä hyvät elleivät paremmatkin palkat kuin liikuntajärjestöissä. Ja osataan sielläkin törsätä, mutta jos urheilujournalistit ovat hampaattomia, niin ei sote-järjestöjä juuri mikään taho tarkkaile yhtä lailla.

Nuorisoasuntosäätiön kaltaisia ongelmiakin oletan olevan muissakin järjestöissä, joista monet ovat (puolue)poliittisesti värittyneitä. Tarvitaanko lastensuojeluunkaan noin monta päällekkäistä järjestöä tai mielenterveyteen, vanhusasioihin? Urheilujärjestöjä on viime vuosina yhdistetty/yhdistynyt melko runsaasti, joten siellä on ainakin yritetty säästää.

HuMu-ryhmän (yli)suurta resurssointia voisi toki hiukan puolustaakin Rimpelän esimerkkiä hyväksi käyttäen. Kun lastensuojeluryhmä teki 54 esitystä, niin sehän ei ole vaikeaa. Minäkin teen päivässä parikymmentä hyvää esitystä sekä lastensuojeluun että huippu-urheiluun, jos ei ole vaatimusta, että ne voitaisiin myös toteuttaa. Rimpeläkin kertoi, että niitä otetaan käyttöön hitaasti, jos ollenkaan.

HuMu-ryhmän alkuperäistavoitteena oli myös toimintatapojen muutosprosessin aloittaminen, mikä on paljon vaikeampaa. Nyt voi sanoa, että siinä ryhmä ei onnistunut niin hyvin kuin resurssien käyttämisessä, mutta ei myöskään voi sanoa, etteikö ryhmän työ olisi saanut aikaiseksi muutoksia organisaatioissa. Ne muutokset eivät toki ole näkyneet vielä huippu-urheilumenestyksen paranemisena ainakaan kesäolympialaisissa. Jonkinlainen muutosprosessi on kuitenkin ollut käynnissä, vaikka HuMu-ryhmän tärkeintä resurssitavoitetta ei olekaan toteutettu eli urheiluakatemioille ei ole annettu toivottua lisärahoitusta.

Olisin siis taipuvainen ajattelemaan, ettei vertailujen tekeminen eri asioiden kesken ole kovin helppoa. Kun syytetään huippu-urheilua liikuntatieteen, nuorisotutkimuksen tai lastensuojelun näkökulmista käyttäen vertailuja, niin olisi hyvä tunnistaa myös oma kotipesä ja sen mahdollisuudet ja vastuut omassa kontekstissaan.

Minulla ei ole mitään tarvetta puolustaa olympiakomiteaa tai HuMu-ryhmän työtä – päinvastoin minulla olisi em. keskustelijoista varmasti eniten syytä kritisoida ja itse asiassa kanttiakin se tehdä –  mutta en kuitenkaan pidä järkevänä kritiikkiä, jossa yksinkertaistetaan monimutkaista maailmaa tavalla, joka ei varsinkaan näinä kahtiajakautumispuheiden aikana anna kovin rationaalista ja suhteellisuudentajuista kuvaa edes suomalaisista tiedemiehistä. Osa heistä on siihen myös itse syyllisiä.

Lopuksi siteeraan vielä Matti Rimpelän siteerausta, koska se sopii tähän kontekstiin kapulakielisyydestään huolimatta mainiosti. FB-sivullaan 25.8.2016, 12.39 Matti Rimpelä kirjoittaa:

Pajukoski (2001) totesi, että projekti- ja ohjelmatyöskentelyn räjähdysmäinen kasvu kaikilla julkishallinnon alueilla oli muuttanut rahoitusrakenteita projekti- ja ohjelmaperusteisiksi. Eriytyvät projekti- ja ohjelmarakenteet kuormittivat väheneviä resursseja, mutta eivät automaattisesti tuoneet lisäresursseja niiden toteuttamiseen. Pajukosken mukaan uuden kehittäminen ja omaksuminen vaativat kärsivällisyyttä ja yleensä enemmän aikaa kuin hankkeille varataan. Kaksi vuotta ei ole riittävän pitkä aika toimintojen tai rakenteiden muuttamiseen. Parhaimmillaan siinä ajassa voidaan muodostaa käsitys mukana olijoiden asiantuntemuksesta ja päästä prosessin alkuun.”

 Tämä viilentäköön hiukan kuumimpien keskustelijoiden päätä. Vaikka meistä ”paremmin tietäjistä” joku olisikin oikeassa tilannearviossaan, niin se tieto ei muuta kovin nopeasti maailmaa. Hitaammaksi se tuostakin muuttuu, jos vaaditaan ensin rakenteiden, resurssien ja ihmisten vaihtamista, toiseksi laajoja arviointitutkimuksia ja kolmannessa vaiheessa päästäisiin sitten itse toimintaan käsiksi, jos oltaisiin vielä puheväleissä.

Suhteellisuudentajuista ehkä olisi, että meistä itse kukin esittäisi, mitä me konkreettisesti osaisimme ja voisimme tehdä huippu-urheilun hyväksi (ja sitten toisaalla, miten saisimme väestön liikkumaan enemmän). Huippu-urheiluväeltä voisi nyt myös vaatia sen, että he olisivat itse aktiivisia etsimään osaajia, joista voisi olla heille hyötyä. Onhan aivan naurettavaa, että me emme tällaiseen Suomessa pysty…

Tai sitten on pakko alistua siihen, että ”hyvä arvokeskustelu” on nykyään Juha-Pekka Raesteen (HS, 28.8.2016: Vihdoin hyvää arvokeskustelua) ylistämää toisten keskustelijoiden leimaamista ja tahallista väärin ymmärtämistä. Sellaiseen ei kai kellään oikeasti ole halua, sillä sanoma muuttuu hurjasti, jos nimeämme puhujat ennakkoluuloisesti. TUL-Aviisi esimerkiksi nimesi haastateltavansa ”tutkijakolmikoksi”, toimittaja Juha Kanerva fb-sivullaan ”humanistisiiveksi”, mutta joku kolmas voisi leimata heidät ”liikuntatieteen vasemmistoblokiksi”, jos käyttäisi Raesteen kriteereja hyvän arvokeskustelun tunnusmerkeistä – nehän olivat:”Tällaista liki akateemista, mutta kielikuvin kärjistävää keskustelua siitä, mitä vaadimme itseltämme ja toisiltamme, tarvitaan lisää!” Kysyn vaan:Ihanko totta tarvitsemme artikkelissa esitettyjä käsittämättömän yksisilmäisiä leimoja, joita muille keskustelijoille annettiin.

Jos nyt joku ehdottomasti haluaa leimata minut tässä keskustelussa (varmasti moni on jo mielessään sen tehnytkin), niin annan vähän taustatietoa tästä kontekstista eli urheilun maailmasta. Olen punavalkoinen (Mikkelin Pallo-Kissat, HePuLi, TUK/TUL), sinivalkoinen (Mikkelin Hiihtäjät, SVUL  ja  JyP-77, SPL), mutta myös keltamusta (Mikkelin Kilpa-Veikot, SVUL ja Puijon Pallo, SPL) ja keltavihreä (Puotinkylän Valtti, TUL). Kaikki nämä ja muutamat muutkin urheiluyhteisöt ovat varmasti vaikuttaneet ajatteluuni ja näkemyksiini. Revi siitä leimoja…

 

 

 

 

 

 

Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut

Koko Suomen kansa odottaa nyt hyviä selityksiä historian heikoimmalle kesäolympiamenestykselle.  Historiasta voi toki oppia, mutta ehkä on hyvä tutustua tarkemmin nykypäivään. Parhaiten se onnistuu vertailemalla Suomea sellaisiin maihin, joita meitä voi ja kannattaa kulttuurisesti, historiallisesti, yhteiskunnallisesti, maantieteellisesti ja asukasluvultaan vertailla toisiinsa. Pohjoismaat, mutta myös Baltian maat, ovat parhaimmat vertailukohdat. Venäjä tuo tähän ensimmäiseen vertailuun syvyyttä. Taulukot pdf:nä: RionTaulukot_23082016

Taulukko 1. Suomen ja vertailumaiden mitalit ja sijoitus Rion kisoissa.

Vertailumaat 1 Rion 2016 mitalit Sijoitus
Suomi 1 78
Ruotsi 11 29
Tanska 15 28
Norja 4 74
Islanti 0  
Viro 1 78
Latvia 0  
Liettua 4 64
Venäjä 56 4

Muualta maailmasta kannattaisi katsella Slovenian, Bosnia Hertzegovinan, Albanian, Kosovon, ja Slovakiankin suuntaan, jos haluaa väkimäärävertailua. Kulttuurisesti lähempänä lienevät Irlanti, Itävalta, Kroatia, Sveitsi, Belgia ja Portugali. Uusi Seelanti on usein esitetty vertailukappaleeksi.  Esikuvia hiukan isommista maista voisivat olla myös Hollanti, Unkari, Kanada ja Australia. Periaatteessa vertailu voisi myös kohdistua Nigeriaan ja Intiaan, koskapa olemme  mitalitilastossa Afrikan väkirikkaimman maan kanssa tasoissa ja yli miljardin asukkaan Intiakin on vaivaisen yhden mitalin edellä. Ovatkohan noiden yhtä hyvin menestyneiden maiden kojonkosket ja niemiset vielä palleillaan?

Taulukko 2. Muiden mahdollisten vertailumaiden mitalit ja sijoitus Rion kisoissa.

Vertailumaat 2 Rion 2016 mitalit Sijoitus
Australia 29 10
Hollanti 19 11
Unkari 15 12
Kroatia 10 17
Kanada 22 20
Sveitsi 7 24
Slovakia 4 37
Slovenia 4 45
Itävalta 1 78
Uusi Seelanti 18 19
Bosnia Hertzegovina 0  
Albania 0  
Kosovo 1 54
Irlanti 2 62
Portugali 1 78
Nigeria 1 78
Intia 2 67

 

No, omaa surkeutta ei voi selittää toisten epäonnistumisella. Ruotsi, Venäjä, Norja ja Tanska ovat tietenkin ne keskeiset maat, joihin meitä pitää historiallisesti ja kulttuurisesti verrata. Menestymättömyyttämme on selitetty liikuntakulttuurin muutoksella, joka on johtanut siihen, että joukkuepelejä harrastetaan yhä enemmän yksilölajien kustannuksella. Vertailumaista Tanska voitti miesten käsipallon olympiakultaa, Ruotsi oli naisten jalkapallossa toinen ja Islanti pääsi puolivälieriin jalkapallon EM-kisoissa. Lähinaapureistamme Liettua on kova koripallomaa ja Venäjä huippu kaikissa joukkuepalloilulajeissa sekä naisissa että miehissä.

Onko johtopäätöksemme siis se, että meillä satsataan nyt joukkuepallopeleihin,mutta ei pärjätä niissäkään? Julkisuuden kautta katsottuna siltä tuntuisikin. Katsotaanpa kuitenkin maailman ranking-listoja suurimpien palloilulajien jalka-, kori-, lentopallon osalta sekä Suomen mahtilajien jääkiekon ja salibandyn osalta ja verrataan meitä Pohjoismaisiin kumppaneihimme.  Minkälainen mahtaa olla sinun veikkauksesi Suomen sijoittumisesta vertailumaiden joukossa?

Taulukko 3.Suomen miesten sijoitus maailman rankingissa (netistä kv-liiton viimeisimmät tiedot), sijoitus Pohjoismiaden joukossa, parhaan Pohjoismaan ja parhaan Baltian maan sijoitus.

Miehet Maailma Pohjoismaat Paras Pohjoismaa Paras Baltian maa
Jalkapallo 61 5 Islanti (23) Latvia (110)
Jääkiekko 3 1 Suomi (3) Latvia (12)
Lentopallo 15 1 Suomi (15) Viro (39)
Koripallo 32 1 Suomi (32) Liettua (3)
Salibandy 2 2 Ruotsi (1) Latvia (5)

 

Suomi on siis yllättäen  Pohjoismaiden paras palloilumaa, jos käsipallo ja jääpallo jätetään pois laskuista. Varmaan moni ajattelee, ettei tämä voi olla totta. Katsotaanpa vielä sijoitukset tarkemmin.

Taulukko 4. Pohjoismaiden ja Venäjän miesten sijoitukset maailman rankingissa palloilulajeissa.

Miehet Ruotsi Tanska Norja Islanti Venäjä Suomi
Jalkapallo 40 44 50 23 38 61
Jääkiekko 5 11 13 35 2 3
Lentopallo 77 118 95 118 3 15
Koripallo 61 100 100 84 7 32
Salibandy 1 12 6   11 2
Keskiarvo 37 57 53 65 12 23

 

Olemme siis näin laskien todellakin Pohjoismaiden paras palloilumaa. Jos PM-kisoja tai vaikkapa yhteisiä kisoja Baltian maiden kanssa vielä järjestettäisiin, meillä olisi paljon ilakoitavaa. Eivätkä Suomen naisetkaan niin huonoja ole.

Taulukko 5. Suomen naisten sijoitus maailman rankingissa (netistä kv-liiton viimeisimmät tiedot, koripallon tiedot puuttuvat), sijoitus Pohjoismiaden joukossa, parhaan Pohjoismaan ja parhaan Baltian maan sijoitus.

Naiset Maailma Pohjoismaat Paras Pohjoismaa Paras Baltian maa
Jalkapallo 28 4 Ruotsi (6) Viro (83)
Jääkiekko 3 1 Suomi (3) Latvia (15)
Lentopallo 79 1 Suomi (79) Viro (45)
Koripallo       Latvia (17)
Salibandy 2 2 Ruotsi (1) Latvia (5)

 

Taulukko 6. Pohjoismaiden ja Venäjän naisten sijoitukset maailman rankingissa palloilulajeissa.

Naiset Ruotsi Tanska Norja Islanti Venäjä Suomi
Jalkapallo 6 20 11 16 22 28
Jääkiekko 5 10 13 30 4 3
Lentopallo 117 97 117 97 4 79
Koripallo 37       6  
Salibandy 1 10 8   11 2
Keskiarvo 33 34 37 48 9 28

 

Jalkapallo on meidän murheenkryynimme tässä vertailussa, vaikka eivät Suomen sijoitukset futiksessakaan ole aivan toivottomia. Venäjä on esimerkiksi miehissä 38. ja naisissa 22., kun piskuinen Suomi on 60. ja 28. lajissa, jossa kilpailu on oikeasti kovaa.

Suomalaisten urheilumenestyksen voisikin ajatella kuvaavan oikein hyvin sitä, mihin me (huippu)urheilussa olemme 2000-luvulla keskittyneetkin. Vertailumaiden joukossa olemme parhaita.

Tämä tulkinta ei tietysti riitä sen enempää kriitikoille kuin huippu-urheilusta vastaavillekaan. Mitalit arvokisoissa tai edes niihin pääsy on tärkeintä. Näin varmaan ajattelee Suomen kansakin. Vaikea sanoa, onko se opetettu näin ajattelemaan vai onko tämä universaali tapa arvottaa urheilumenestystä.

Rion olympialaiset olivat ennen kaikkea yksilölajien kisat, vaikka toki joukkuepalloiluissakin arvostetaan olympialaisia korkealle miesten jalkapalloa lukuun ottamatta. Taso MM-kisoissa on tosin useimmiten kovempi. Näin on toki yksilölajeissakin.

Suomen huippu-urheilun suurimmat ongelmat voi kuitenkin kohdentaa perinteikkäisiin yksilölajeihin, kuten yleisurheiluun, kamppailulajeihin, ammuntaan, purjehdukseen, voimisteluun ja moneen muuhun olympialajiin pöytätenniksestä sulkapalloon tai tennikseen. Talvilajeista mäkihyppy, yhdistetty ja ampumahiihto ovat tällä hetkellä ”huonossa hapessa”, mutta lumilautalajit ja jääkiekko menestyvät.  Rehellisesti on kai myönnettävä, että ”urheilijan polku” joissakin lajeissa tökkii ja pahasti.

Muutama idea urheilijan polkujen parantamiseksi

Perusteellinen analyysi urheilujärjestelmämme ongelmista on tehtävä, sillä syytä ei voi tämänkään pienen tarkastelun jälkeen sysätä nuoriin tai länsimaiseen hyvinvointiin. Riittää, kun sanoo Ruotsi, Tanska, Norja, Uusi Seelanti, Hollanti tai vaikkap Unkari. Kulttuurimme ei poikkea noista paremmin pärjäävistä verrokkimaista niin paljon, että siitä löytyisi selitys huonommalle menestyksellemme.

Parempi selitys on, että nuorten urheilijoiden maailma ei kohtaa suomalaisen huippu-urheilun maailmaa. Huippu-urheilulla ei näytä olevan nuorille riittävästi merkitystä, jotta he rohkenisivat kokeilla suorituskykynsä rajoja.

Rion urheilijahaastatteluja kuunnellessakin tuntui muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sille, että urheilija oli tyytyväinen tulokseensa ja oli nauttinut olympialaisten hengestä, vaikka suoritus oli ollut huonompi kuin oli odotettavissakaan. Mira Potkonen ja Petra Olli olivat sitten toisessa ääripäässä eli olivat erittäin pettyneitä suoritukseensa.

Olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminen ja huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski ovat puhuneet jo monta vuotta siitä, miten huippu-urheilupiireissä on niin hyvä yhteishenki ja tekemisen meininki. Kyllä minusta on oikein vaatia, että hyvä meininki tulee siitä, että tekee  edes kauden parhaan suorituksensa olympialaisissa. Olisin myös odottanut, että hyvä joukkuehenki edesauttaisi parhaan suorituksen saamista. Näin ei selvästikään ollut.

Mitaleihin riittävät tulokset eivät kuitenkaan synny vain olympiajoukkueen hyvällä hengellä. Kun olympiajoukkueelle ei asetettu mitalitavoitteita, niin se henkii ehkä myös muusta tavoitteettomuudesta huippu-urheilussa. Ja kuitenkin: utooppisia tavoitteita ja realistisia välitavoitteita täytyisi jokaisen urheilijan ja myös urheilujärjestelmän uskaltaa asettaa itselleen.

Miksi näin ei tapahdu? Pelkään, että olympiakomitea ei asettanut mitalitavoitteita, koska se ei halunnut joutua itse syytetyksi, vaikka asia käännettiin niin, ettei urheilijoita haluta painostaa. ”Vanhoina hyvinä aikoinahan” olympiakomitean valmennuspäälliköt asettivat tavoitteet ja haukkuivat urheilijat, jos he eivät niihin päässeet. Onhan tämä nykyinen malli toki parempi kuin se.

Ilman tavoitteita ei kuitenkaan voi edetä. Onhan urheiluväki asettanut tavoitteen, jonka mukaan Suomen tulisi olla Pohjoismaiden paras urheilumaa vuonna 2020 (toki kriteerit siinäkin oli esitetty hiukan hämärästi).

Esitän muutaman ajatusleikin tavoitteista ja urheilijan polun parantamisesta.

Realistiset välitavoitteet ovat monissa lajeissa puhtaasti tuloksia. Kilpailuissa ei voi menestyä elleivät tulokset ennen kisoja ole hyvin konkreettisesti esitettävällä tasolla. Lähes jokaiseen lajiin voi tällaisen tuloksen esittää. Joissakin se on sekunti, jossakin toisessa esimerkiksi yksilön ranking-sijoitus. Mitali ei tule vahingossa, eikä edes pistesija.

Tulostavoitteiden saavuttaminenkaan ei ole riittävä tae menestykselle. Todennäköisyyttä menestymiseen parantaa huomattavasti se, että Suomessa on useampi tuon tulostavoitteen saavuttaneita urheilijoita. Ryhmä tukee ja kilpailu kehittää, mutta se lisää myös asiantuntijoiden ja tukijoiden osaamista ja kiinnostusta asiaan. Tästä on paljon esimerkkejä Suomestakin . Keihäsyhteisö toimii näin, mutta ennen samanlaisia ”talleja” tai ”saleja” oli niin kestävyysjuoksussa ja hiihdossa kuin esimerkiksi painissa, uinnissa ja painonnostossa. (ks. https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

Itse kuvittelisin, että yleisurheiluun tällaisia talleja saisi helposti aikaan naisten 100 metrin aitoihin ja seiväshyppyyn, mahdollisesti keihääseen, 3-loikkaan ja pituuteen, ehkä myös estejuoksuun. Miesten puolella keihäs, pituus, moukari, kävely ja mahdollisesti 400 metrin aidat voisivat olla tällaisia lähitulevaisuuden (1-5 vuotta) menestyslajeja.

Onhan esimerkiksi aika oletettavaa, että Suomi saa finaalipaikan miesten pituushypyssä, jos 2-3 kaveria hyppää säännöllisesti yli kahdeksan metriä. Naisten 100 metrin aidoissa sama menestys saavutettaneen, jos 2-3 naista pinkoo alle 12,90. Mitaliin tarvitaan vielä vähän enemmän, mutta ensin on päästävä pienellä ryhmällä riittävän lähelle. Kummatkaan tavoitteet eivät ole mahdottomia, sillä potentiaalisia urheilijoita näissä lajeissa on juuri nyt.

Ei kannata odotella muutosprosesseja, joiden aikajänne on Mika Kojonkosken jossain haastattelussa esittämä 30 tai 15 vuotta, kun hän kertoi Tanskan tai Norjan järjestelmämuutoksista. Logiikka vain ei toiminut, sillä kummatkin maat pärjäsivät siinä välissäkin kohtuullisesti. Ja pitäisikö nykyurheilijoille sanoa, että koettakaa pärjäillä me satsaamme sukupolveen, joka ei ole vielä syntynytkään?  Ehkä urheilijat kokevatkin järjestelmäpuheen juuri noin latistavasti?

Järjestelmäkeskeiset ratkaisut eivät toimi muillakaan yhteiskunnan sektoreilla ja jos jokin asia on nähtävissä huippu-urheilussa niin se on se, että lajista riippumatta syntyy ”kultaisia sukupolvia”, jotka menestyvät aikansa kunnes on aika seuraavan sukupolven. Edes huippumaiden ei ole helppo tuottaa jatkuvasti loistavia yksilöitä tai joukkueita, vaan melkein aina huippumenestystä seuraa notkahdus.

Yksilölajeissa, mutta muutettavat muuttaen myös joukkuelajeissa ei pitäisikään rakentaa lisää pysyviä valtion tukeen perustuvia organisaatiota ja järjestelmiä, vaan pikemminkin peli- ja it-maailmasta tuttujen ”sijoittajamessujen” kautta tulisi valita potentiaaliset menestyjäyksilöt ja –ryhmät.

Näillä messuille yritysmesenaatit, mutta myös me piensijoittajat voisimme joukkorahoittaa urheilijaryhmiä, jotka esittäisivät start up –yrityksensä menestysstrategiat julkisesti. Selväähän on, että valtion tuki tai urheilujärjestöjen kautta kerättävä sponsorirahoitus eivät riitä.

Ne ovat sitä paitsi suunnattu aina järjestelmien rahoitukseen, eivätkä itse urheilemisen tukemiseen. Näin tietysti tulee ollakin, kun puhutaan julkisen vallan rahoittamasta toiminnasta. Urheilija ei kuitenkaan ole valtion virkamies, vaan rock-stara tai ainakin ”Pula-ahon veljekset”. Tai taloustermein ilmaistuna yksityisyrittäjä huomiotaloudessa, jossa riskit ovat suuret, mutta menestys on kiinni immateriaalisista tekijöistä.

Miltä muuten tuntuisi sijoittaa materiaalisia ja immateriaalisia voimavaroja huippu-urheilutiimiin? Minä ainakin voisin antaa vaikka ilmaiseksi osaamistani, jos joku siitä hyötyisi. Ja vaikka pienen kuukausipanoksen nähdäkseni, miten sijoitukseni tuottaa. Olisihan se suoraa ”veikkaus- tai vedonlyöntitoimintaa” ilman valtion sotkeutumista asiaan.

Ideani ei ole uusi, sillä tällaistahan toiminta jo on esimerkiksi lumilautailussa, skettailussa, osin purjehduksessa ja muutamissa muissakin uusissa lajeissa. Näissä eivät järjestelmät ole kyenneet vakiinnuttamaan toimintaansa, mutta menestystä on silti tai siksi tullut. Erään lajin huiput kieltäytyivät tekemästä selkoa valtion liikuntahallinnolle tekemisistään ja sanoivat mieluummin tulevansa toimeen ilman valtion tukea.

Nuoret urheilijat, jotka ottavat vastuuta omasta elämästään ja toimeentulostaan eli ovat ns. elämäntapaurheilijoita, myös pärjäävät. Järjestelmien tulisi tukea tällaista oman vastuun ja toimijuuden kasvua, sillä se edesauttaa myös urheilun jälkeista elämää.

Ehkä jotakin pitäisi tehdä rakenteillekin. Urheilijan näkökulmasta Suomessa on kaksi ongelmaa eli 1) urasuunnittelu ja toteutus ovat liian epävarmoissa käsissä ja 2) urheilun ja opiskelun/työn yhdistäminen ei onnistu lukioiän jälkeen kunnolla.

Meillä pitäisi olla solidaarisuutta sen verran, että voisimme yhdistää ”urheiluagenttiosaamisemme” hyödyttämään joukkuepalloilutalenttejamme lajista riippumatta.  Keskeisin tekijä palloilijalle on oikeiden seura- ja joukkuevalintojen tekeminen, koska se vaatii lähes aina rohkeutta lähteä kansainvälisille kentille. Entiset pelaajat voisivat toimia mentoreina.

Suomessa polut juniorista Suomen kärkijoukkueisiin ovat myös heikosti viitoitettuja, sillä huipulle pyrkivän pelaajan pitäisi päästä porras portaalta vastuullisimpiin tehtäviin joukkueissaan. Löytyisiköhän Suomesta solidaarisuutta tässäkin niin, että laji-ihmiset eli liittojen pelaajakehittäjät ja seuraihmiset rakentaisivat yhdessä esimerkiksi juniorimaajoukkueiden jäsenille mahdollisia reittejä huipulle. Pelaajahan ei kehity, jos hän ei pääse pelaamaan, muttei myöskään, jos harjoittelu ei ole  riittävän laadukasta.

Yksilölajeista meillä puuttuvat urheiluyliopistot, joissa urheilijat saisivat kehittyä reilusti yli 20-vuotiaiksi. Lukioikäisille opiskelun ja urheilun yhdistäminen onnistuu, mutta sen jälkeen on pelkkää tyhjää ellei sitten hakeudu jenkkeihin, missä toki monen muunkin maan huiput opiskelevat ja urheilevat.

Voisikohan meille kehittää ”virtuaalisen urheilijayliopiston tai collegen”, jossa huippu-urheilutietämys ja huippu-urheilijoiden koulutus yhdistyisivät? Jyväskylän liikunta ei selvästikään ole sellaiseksi halunnut ja se on muutenkin huonossa paikassa. Minusta toiminta pitäisikin keskittää pääkaupunkiseudulle, koska täällä ovat lajiliitot, suurimmat seurat, täällä on myös urheiluakatemioita ja kattavin koulutustarjonta. Toinen keskittymä syntyisi luonnollisesti Lahteen Vierumäen ja Pajulahden loistavien, mutta heikosti hyödynnettyjen resurssien yhteyteen.

Urheilun suurten lajiliittojen toiminnanjohtajienkin mielestä hajasijoitus valmennuskeskusten ja urheilututkimuksen suhteen on ollut valitettavasti 1900-luvun projekti, joka on osoittanut tehottomuutensa huippu-urheilun tarpeisiin. Ehkä myös väestön liikuttamisen suhteen, kun Suomi on kuitenkin monin tavoin urbanisoitunut maa. En oikein usko, että nykynuoriso lähtisi Kalervo Kummolan toiveen mukaisesti asumaan korvessa sijaitseviin valmennuskeskuksiin.

Mahtavintahan olisi, jos urheilija saisi urheiluyhteisön, itselleen sopivan koulutuspaikan ja jopa räätälöidyn oman ”oppisopimuspaikan”, jossa koulutusohjelma räätälöitäisiin yksilö- tai ainakin ryhmätasolla. Nykyäänhän opitaan työssä, joten miksei huippu-urheilijakin voisi oppia omassa työssään?

Varmasti löytyisi urheilusta innostuneita proffia, dosentteja ja muitakin oppineita, jotka voisivat antaa panoksensa tällaiseen huippuohjelmaan. Tämä toteutettaisiin tietysti myös verkkoymäristössä. Tärkeää on kuitenkin aito yhteisö ja se, että opiskelu ja urheilu voidaan suorittaa arjen ympäristöissä. Paljon halvempaa tällaisen toteuttaminen on siihen nähden, että puretaan vanhat valmennuskeskukset ja rakennetaan uudet sinne, missä ihmiset asuvat.

Historian painolastit on nyt vaan karistettava ja on tehtävä rohkeita päätöksiä

Metsäteollisuus, Nokia, Pisa-tulokset, hyvinvointivaltio, huippu-urheilumaa, Venäjä-suhteet ovat olleet suomalaisten menestykseen liitettyjä käsitteitä. Niitä ei voitu kehittää vain puolustamalla, vaan olisi tarvittu pelirohkeutta eli tehdä se, mikä niillä resursseilla oli mahdollista tehdä. Varmistelu ei riitä nykypäivänä – jos on koskaan riittänyt.

Tuossa edellä esitin pienen analyysin Suomen urheilumenestyksestä, joka lepää nyt eri jaloilla kuin suuri yleisö on kuvitellut sen lepäävän. Suomi on Pohjoismaiden paras palloilumaa, vaikka sitä ei mitalitilastoista käsin voisi uskoakaan.

Ehdotin sukupolvipohjaista ajattelua ja urheilijoille aivan uuden tyyppistä tukea, urheilijan polun parantamista ja oppisopimuskoulutusta, jolla vastattaisiin huippu-urheiluyliopistoihin, joita maailmalla on paljon. Samalla huippu-urheilututkimus, valmennusosaaminen ja kehitystyö pitäisi tuoda lähelle ihmisiä, urheilijoita ja monipuolista osaamista innovatiivisilla ratkaisuilla. Mitkään noista ehdotuksistani eivät ole kovin kalliita, mutta jäykät järjestelmät,  toimintatavat ja vanhojen etujen puolustaminen torpedoivat ne toki tehokkaasti.

Jonkun pitäisi tehdä asiasta myös päätöksiä, mutta paradoksi onkin, kuka tai mikä elin on lopulta vastuussa huippu-urheilun kehittämisestä. Tutkija Kati Lehtonen (http://www.hs.fi/mielipide/a1471835303618?jako=444ec4a110f1083c7787a9b888ec83c2&ref=fb-share)  korosti valtion eli opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueen merkitystä tässä kokonaisuudessa. Lehtonen on oikeassa siltä osin, että OKM:n virkamiehet ja OKM:n tuloskriteerit ovat olleet hyvin keskeisiä ohjaajia järjestöjen toimintaan nähden.

HuMu-ryhmä esimerkiksi ehdotti merkittävää lisätukea urheiluakatemioille, mutta tätä ei ole toteutettu (tarkempi arvio HuMu-raportista löytyy täältä: http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news).

Hyvän perustan kehittämistyölle  valmennustutkimuksen näkökulmasta saa myös tästä raportista (http://www.sport.fi/system/resources/W1siZiIsIjIwMTYvMDMvMTgvMDdfMzFfNDNfNTUwX0h1aXBwdXZhaWhlZW5fYXNpYW50dW50aWphdHlfMjAxNl93d3cucGRmIl1d/Huippuvaiheen%20asiantuntijaty%C3%B6%202016_www.pdf). Ongelma vain on, että tämä tietous ei tunnu siirtyvän päätöksiin.

Toisaalta ihmetyttää se, että esimerkiksi Kilpaurheilun tutkimuskeskuksen (KIHU)  johtaja Sami Kalaja ja OK:n huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski esiintyvät usein  julkisuudessa ikään kuin urheilusosiologian asiantuntijoina selittäessään, miten suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta ei tue huippu-urheilua.

Tosiasiassa Suomessa tehdään todella vähän huippu-urheilun sosiologista ja käytäntöä hyödyttävää tutkimus- ja kehitystyötä. Urheilusosiologien pitäisi ollakin aivan samoin kuin psykologien tai fysioterapeuttienkin tai vaikkapa kisapappien mukana urheilijoiden valmennusyhteisöissä tekemässä jatkuvaa ja pitkäjänteistä tuke-työtä. Sosiologithan ovat urheilussa syntyvien kokemusten kulttuuristen merkitysten tulkkeja.

Edeltävä kappaleet ovat muuten hyvä esimerkki siitä, miksi mikään ei kehity. Minäkin aloin ajamaan omaa etuani, vaikka olisi pitänyt ajatella huippu-urheilun etua pyyteettömästi… Palataan aiheeseen siis (aihetta sivuavia juttujani löytyy runsaasti alta).

Lähtökohtana täytyy pitää sitä, että uusia resursseja ei voi huippu-urheilukaan näinä aikoina vaatia, vaan ainoastaan nykyisten resurssien uusjako on mahdollista. Itse olen sitä mieltä, että urheilijan ja (vähän) liikkuvan polut olisi konkretisoitava pikimmiten ja olisi päätettävä, miten konkreettisesti edetään kummankin suhteen. Tulen esittämään tällä sivulla erikseen tuon liikkujan polun ratkaisut. Tässä on siis ollut aineksia vain urheilijan polun kehittämiseen.

Suomalaisessa järjestelmässä me suomalaiset äänestämme jaloillamme eli harrastamme sitä, mitä haluamme. Siksi painopisteet myös huippu-urheilussa ovat pikku hiljaa siirtyneet pois perinteisiltä olympialajeilta sekä palloiluihin että uudempiin menestyslajeihin. Avoin, länsimainen yhteiskunta, toimii alhaalta ylös –periaatteella.

Kyse ei kuitenkaan ole suorasta demokratiasta, vaan ainakin osin edustuksellisesta demokratiasta. Liikunta- ja urheilupolitiikassa päättöksentekojärjestelmä on kuitenkin jopa valtion hallintoa monimutkaisempi. Suomen hallitus ei esitä eduskunnalle huippu-urheilun toimintasuunnitelmaa eikä budjettia, vaan päätökset on delegoitu alemmalle tasolle. Kyse on niin pienistä summista, ettei se Suomen hallitusta tai eduskuntaa kiinnosta. Kaiken lisäksi koko homma hoituu ilman verovaroja.

Valta liikunta- ja urheilubudjetin valmistelusta onkin perinteisesti kuulunut opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikölle (nyk. vastuualue), jonka esityksiin valtion liikuntaneuvosto (parlamentaarinen kumileimasin) on sanonut vähäiset sanansa ja joskus joku aktiivinen ”urheiluministerikin” on halunnut painaa sormenjälkensä tähän esitykseen, joka on kuitenkin tehty ikään kuin yhdessä hyväksyttyjen tavoitteiden pohjalta.

Ongelma ei ole pelkästään OKM:n liikuntayksikössä, sillä sen olisi saatava poliittinen mandaatti perusteelliseen remonttiin joko eduskunnalta tai hallitukselta tai sitten liikunta- ja urheiluelämältä itseltään. Mieluiten molemmilta. Nythän OKM on sitonut kätensä erilaisten organisaatioiden ja rakenteiden rahoittamiseen, jotka kyllä osaavat pitää puolensa tässä korporatistisessa järjestelmässämme. Tämä on tuttua muiltakin yhteiskuntaelämän sektoreilta.

Itse olen ehdottanut liikunta- ja urheilupolitiikan ja toimenpiteiden selkeää jakamista tutkimuksessani, joka käsitteli liikuntakulttuurin käsitteitä ja niiden käytännöllistämistä. Tulevassa tutkimuksessani käsittelen urheiluseuroja ja urheilun lajiliittoja. Siitä saa hyviä ja käytännöllisiä ohjeita seura- ja liittotason toiminnan kehittämiseksi sekä valtionapukriteeristön parantamiseksi.

Jos siis oletetaan, että ainut tapa saavuttaa kansakunnalle riittävää huippu-urheilumenestystä on, keskittyminen harvempiin kohteisiin, niin itse en lähtisi priorisoimaan lajeja, vaan hakisin menestyspotentiaalia omaavia ryhmiä, joukkueita ja yksilöitä eri lajeista. Tällaistahan ei tietysti voi ohjata poliittisin tai hallinnollisin keinoin, koska resurssit on turvallisinta jakaa organisaatioille, joissa on riittävän hyvä hallinto.

Taiteen ja kulttuurin kentillä on pyritty eroon laitosten tukemisesta, mikä on johtanut innovatiiviseen toimintaan, jossa kulttuuritalot ovat avanneet toimintaansa kentille ja ns. vapaille ryhmillekin on annettu enemmän tukea. Laitoksiin on myös rakennettu ”vapaita ryhmiä”. Tällä on pyritty siihen, että tuki menee juuri taiteelliseen työhön, mutta samalla on huomioitu se, että kulttuurin pitää myös avautua suurille yleisöille.

Huippu-urheilussa pitäisi kehittää muutettavat muuttaen malleja, joissa päästäisiin lähelle intohimon ja eksellensin tavoittelua, vaikka ”esityksillä” ei olisi suuria yleisöjäkään kuin ehkä kerran neljässä vuodessa. Suomalaisessa järjestelmässä oletan, että vastuu tällaisesta on kuitenkin ennen kaikkea olympiakomitean hallituksella. Sen on oltava aloitteellinen ja sen on otettava vastuu ja sen on kannettava riski seuraavan olympiadin ajalta. Jos OKM:n liikuntahallinto ja valtion liikuntaneuvosto sekä sitä kautta Suomen hallitus ja eduskunta hyväksyvät tehdyt linjaukset, niin olemme koko kansa tukemassa huippu-urheiluamme.

Olympiakomitealla pitäisi olla riittävästi asiantuntemusta sekä omassa piirissään että lajiliitoissa linjausten tekemiseksi. Ja ainahan voi pyytää apua Suomen kansalta. Meitä hyviä ohjeiden antajiahan löytyy avoimessa yhteiskunnassa…

Niihin voi tutustua mm. näiden linkkien takaa:

http://yle.fi/urheilu/3-9110090

http://yle.fi/urheilu/3-9109973

http://yle.fi/urheilu/3-9110320

http://yle.fi/urheilu/3-9110439

https://www.linkedin.com/pulse/suomalaisella-urheilulla-peiliin-katsomisen-paikka-jani-lakanen

http://nyt.fi/a1471835961766

http://yle.fi/urheilu/3-9112671

http://yle.fi/urheilu/3-9112922

http://saramo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/221611-urheilujarjestoihin-suursiivous

http://www.aamulehti.fi/kotimaa/junnuvalmentaja-akateemiset-aidit-ovat-saaneet-suomalaisen-huippu-urheilun-alennustilaan/

Rehellisyyden nimissä on kai myönnettävä, että tuo edellä esittämäni ratkaisu ei tietenkään yksin tee mitalisteja, sillä niin moni tekijä  vaikuttaa asiaan. Itse en olekaan vain mitalien perään, vaan näen urheilemisen merkityksellisenä tekemisenä sinänsä. ”Sinänsä” tarkoittaa tässä todella monenlaisia asioita, joiden perusteella urheilijat ja urheilun seuraajat merkityksellistävät tekemisensä. Taide tai tiede ”an sich” on yhtä tyhjä merkityksistä ellei kokija pysty sitä paremmin perustelemaan. ”Pyhän” tai ”ylevän” kokeminen on mahdollista missä tahansa. Jos haluamme sitä urheilusta, jos emme, niin se on valintamme. Alla tekstejä, joissa olen katsonut urheilua eri näkökulmista. Ehkä joku löytää niistä itselleen jonkin uuden merkityksen…

Blogeja aiheesta:

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt.  (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8..2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää. (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8..2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (https://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Valmentajapaneli (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/03/Valmentajapaneli_23012015Vieru.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2.3. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuntakulttuurin käsitepuu. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/2Liikuntakult_k%C3%A4sitepuu1.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 13.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Urheilu ja liikunta toimijakentässä. (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/12/urheilu-ja-liikunta-toimijakentassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.2. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä. (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/26/sosiologi-olympialaisissa-3-ikimuistoisen-paivan-mietteita/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.2.2014.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 24.2..2014.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/11/olympiajoukkueen-sosiologina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.2.2014.

Tiihonen  A. 2013. Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/?m=201311), 21.11.2013.

Tiihonen  A. 2013. Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/09/) 26.9.2013.

Tiihonen  A. 2013. Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/08/) 18.8.2013.

Tiihonen  A. 2013. Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/07/) 29.7.2013.

Tiihonen  A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/87/ngid/3/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi , 15.8.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

Artikkeleita aiheesta:

Pohjolainen Pertti & Tiihonen Arto (2015) Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu. Liikunta & Tiede 53 (6), 86-92. (http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_6-15_tutkimusartikkelit_pohjolainen_lr.pdf)

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf)

Tiihonen, Arto (2015) Nuoren miehen miehisyysvalinnat – Mahdollisuuksien ja odotusten mies. Teoksessa Martikainen, Liisa (toim., 2015) Mitä se sulle kuuluu? – Nuoren elämän valinnat puntarissa. Tallinna: United Press Global,145-165.

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvitoimintaa yleisurheilukentille. Ikiliikkuja 3/2014, 14-16.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.ikapolvet.fi/images/stories/artikkelikokoelma_webreso.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvikäsitteitä ja yleisurheilijoiden ikäpolvikokemusten tulkintaa. Ikiliikkuja 1/2014, 18-20.

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Respekti lisääntyy – asennepäivitysten aika. Helsingin Sanomat, 4.2.2014.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/.)

Tiihonen, Arto (2013) Liikuntakulttuurin käsitteet muutoksessa. Liikunta & Tiede 50 (4) 60-65.

Tiihonen A. 2013. Miksi liikun – suorituksia, terveyttä & kokemuksia. Blogiartikkeli sivulla. (https://www.miksiliikun.fi/2013/09/10/miksi-liikun-suorituksia-terveytta-kokemuksia/). 10.9.2013.

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, Arto (2012) Kokemuksia, suorituksia, terveyttä – aktiivisen ikämiehen liikunnalla on monta moottoria. Liikunta & tiede 49 (5) 74-78.

Tiihonen, Arto (2012) Vahvistavia kokemuksia ja pelirohkeutta. Vammaisurheilu & liikunta, 3/2012, 18.

Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. (http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf).

Tiihonen Arto (2011) Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. Kirja-arviointi teoksesta Karisto, A & Laaksonen P: Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. Liikunta & tiede, 48, (6), 94-96.

Tiihonen Arto (2011) Vapaaehtoistoiminta kansalaisvelvollisuudeksi. Vanhustyö 6/2011, 24.

Tiihonen Arto (2011) Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille? Ikiliikkuja 5/2011, 21-22.

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Karisto Antti, Kuhalampi Anja, Tiihonen Arto, Willman Terhi (2011) Identity Work with Creative Methods – Older Adults as Graphic and Personal Novelists. In Acculturating Age. Approaches to Cultural Gerontology (Edited B. J. Worsfold). Edicions i Publicacions de la Universitat de Lleida.

Tiihonen Arto (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Tiihonen Arto (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (http://www.etene.fi/c/document_library/get_file?folderId=41970&name=DLFE-1001.pdf)

Tiihonen, Arto (2007) Saisiko olla: ”Todella upeeta”, ”Suuria seikkailuja”, ”EVVK:ta” vai kenties ”Ambivalentti, tasa-arvoinen identiteetti ja vastavuoroisuuteen perustuvaa tekemistä pienellä kertomuksella”? Ryhmätyö-lehti 3 (2-8), 36, 2007.

Tiihonen, Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007, 210-225.

Tiihonen, Arto (2005): Exploring the reasons for doping use: the case of Lahti 2001. In Bouroncle & Rauhamäki (edt): Sport and substance use in the Nordic countries. NAD.

Tiihonen, Arto (2004): Lahtelaisia Urheiluseuratarinoita. Liikuntakulttuurin muutos, sosiaalinen pääoma urheiluvalmennuksessa ja tutkimuksen aluevaikuttavuus. Teoksessa Liljander, Juha-Pekka & Mäkelä, Eija (toim.): Aluevaikuttavaa innovaatiotoimintaa – tutkimustoiminnan käynnistyminen Lahden ammattikorkeakoulussa. Lamk-julkaisu C9, Lahti, 99-113.

Tiihonen, Arto (2004): Miten huippu-urheilua tulisi kehittää? Liikunnan ja urheilun maailma (SLU:n verkkolehti), 17/04, 18.11.2004.

Tiihonen, Arto (2003): Reikäpalloa isältä pojalle. Salibandy 5/2003.

Tiihonen, Arto (2003): Body Talks – I Write. In Denison, Jim & Markula, Pirkko (eds.): Moving Writing: Crafting Movement in Sport Research. NY, Peter Lang.

Tiihonen, Arto (2003): Mistä urheilun moraali versoo? Teoksessa Pesonen, Mia & Westermarck, Harri (toim.) Mikä on oikein? Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunta, Studia Generalia -kevät 2003, 109-124.

Tiihonen, Arto (2003): Mikä ihmeen jääkiekkoihme. Liikunta & tiede, 3/2003.

Tiihonen, Arto (2003): Mustia aukkoja ja harmaita alueita kartoittamassa. Liikuntakulttuurin puhetavoista ja käsitteistä. Promo, 1/2003.

Tiihonen, Arto (2003): Tiede kohtaa käytännön jääkiekon MM-kisaseminaarissa. Liikunta & tiede, 1/2003.

Tiihonen, Arto (2002) Lupa välittää – lupa puuttua: Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä liikunnassa ja urheilussa. SLU:n julkaisusarja 8. Helsinki: SLU. (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf)

Tiihonen, Arto (2002) Ei ihan tavallisia tarinoita isistä ja pojista ja urheilusta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 217-252.

Tiihonen, Arto (2002) ”Niin hyviä kokemuksia”. Lahden doping-käryn ymmärrettävä tulkinta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 365-422.

Tiihonen, Arto (2001) SuVaa valmennukseen. Sukupuoli ja urheiluvalmennus. SLU-julkaisu 7/01.

Tiihonen, Arto (1999) Asthma – the Construction of the Masculine Body. Teoksessa Ervo, Sören & Johansson, Thomas (toim.): Moulding Masculinities vol 2. Aldershot, Ashgate.

Tiihonen, Arto (1999) Making the Market Power of Sports – A Competitive Force. Motion, Sport in Finland 2/1999, 8-11.

Tiihonen, Arto (1999) Oikeita miehiä – ja urheilijoita. Urheilun miestutkimusta. Teoksessa Jokinen, Arto (1999, toim.). Mies ja muutos. Tampereen yliopisto.

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtoikoni Harri Kirvesniemen valmentaja Jorma Manninen on tehnyt pienen kulttuuriteon kirjoittaessaan kirjan, josta on hyötyä myös huippu-urheilijoiden kasvattamisessa. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä! Harrin tie huipulle – valmentajan muisteluja” (Mikkelin Primosport ky) kertoo Kirvesniemen kasvusta 13-vuotiaasta teinipojasta huippu-urheilijaksi.

Urheilijan polku taas on metafora, jolla on yritetty konkretisoida kaikkea sitä, mitä nuoren urheilijan ja hänen valmentajansa sekä muiden tukijoiden on tehtävä, jotta potentiaalisesta urheilijan alusta voisi kasvaa oikea huippu-urheilija.

”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä”, on kuvaus Harri Kirvesniemen nuoruusvuosista 13-24 –vuotiaaksi valmentaja Jorma Mannisen kertomana. Kyse on 1970- ja 1980-luvuista ja silti monet urheilemisen perusasiat ovat pysyneet yllättävänkin samankaltaisina.

Kirja sopiikin hyvin nuorille kestävyysurheilijoille, heidän valmentajilleen ja perheenjäsenilleen, vaikka valmentaja Manninen keskittyykin dokumentoimaan upeita tapahtumia ja voimakkaita tunteitakin hillitysti ja asiallisesti. Rivien välissä ja muiden eli urheilutoimittajien kertomana tunteet möyrivät tässäkin kirjassa voimakkaina. Valmennustietouden jakamisen lisäksi tässä jaetaankin tuon ajan yhteisiä kokemuksia urheilusta.

Kirja on ennen kaikkea tekijänsä – ja ehkä myös kohteensa – näköinen. Jorma Mannista tai Harri Kirvesniemeä ei ole helppo kuvitella esittämässä pettymystään, raivoaan tai muitakaan voimakkaita tunteitaan. Matka ja matkalla opittu on keskiössä tässä tärkeässä puheenvuorossa urheilijan polun kehittämiseksi. Polun, joka nyt Rion olympialaisten ollessa kesken (15.8.16), kehittäminen tosiaankin vaatii kivien ja kantojenkin alle kurottamisen. Tämän kirjan ansiosta yksi menestyspolku kuitenkin aukeaa helpohkosti.

Kirjan lukeminen voi olla Kirvesniemeä tuntemattomalle – voi tietysti kysyä, onko heitä – tai hiihtoa lähemmin tuntemattomalle hiukan rankka kokemus, koska ainakin itselleni suurin osa kirjan tarjoamasta nykypäivään soveltuvasta informaatiosta avautui ikään kuin rivien välistä eli tuloslistoista, harjoitusmääristä tai ajankohdan lehtileikkeistä, joiden avulla saattoi verrata nykyurheilijoita ja –urheilua monella tasolla 1970- ja 1980-lukujen urheilukulttuuriin. Se oli hiihdon ja yleisurheilun kulta-aikaa Suomessa. Tätä nuorempi polvi ei ehkä osaa käsittääkään.

Valmentajan ja urheilijan, jota ei ole kirjaa varten erikseen haastateltu, ajatuksia ja tunteita ei kirjassa kovin paljon avata – kummankin kommentit ovat yleensä lyhyitä ja ytimekkäitä raportteja kisoista tai harjoituksista. Sen sijaan lehtileikkeitä on runsaasti. Lukiessa olisikin toivonut kirjoittajalta suurempaa ”avautumista” tai syventymistä valmennuksen perusteisiin, mutta loppuun luettuna kirja kuitenkin avasi urheilemisen ja harjoittelemisen kokonaisuuden varsin tasapainoisesti esille.

Teos on samalla ehkä tahattomastikin myös loistava aikalaisdokumentti, koska runsaat lehtihaastattelut, kuvat ja muu tuolle ajalle tyypillinen asioiden ilmaiseminen kertovat hienosti, miten (urheilu)kulttuuri tosiaan oli erilaista kuin nykyään. Maastohiihdon, silloin vielä perinteisen tyylin, merkitys oli Suomessa valtaisa, mistä kirja sivuasiana kertoo. Tai jos tarkkoja ollaan, silloin ei vielä puhuttu sen enempää maastohiihtosta kuin perinteisestä tyylistäkään, vaikka luistelutyyli puskikin laduille juuri 1980-luvun alussa. Oli vain hiihto.

Myös kirjan kuvitus on riemastuttavaa kertoessaan ajankohdan hius- ja pukeutumistyyleistä, jotka nyt ovat tuttuja lähinnä retrotuotteiden kautta. Mutta ihmiset vaatteiden sisälläkin olivat erilaisia. Harri juoksi ja hiihti, ei bodannut, aerobicannut tai skeitannut – se näkyy hänen ruumiillisesta habituksestaankin.

Palaan myöhemmin sekä hiihtotekniikka- että ruumiin harjoittamisen kysymyksiin tarkemmin, mutta tämän blogin lukijan on myös hyvä miettiä juuri tätä meidän aikaamme ja sen erityispiirteitä. Kohta sekin on historiaa ja se, mitä pidämme ainoana mahdollisena ratkaisuna osoittautuu ehkä nopeastikin vain yhdeksi mahdollisuudeksi. Katsokaa vaikkapa sprintterityyppien muuttumista vuosien varrella.

Silloisten lehtien tapa kirjoittaa hiihtokilpailuista ja yleensä urheilusta on jo museotavaraa, mutta monille  tuon ajan eläneille vieläkin elävää historiaa. Kirjaa lukiessa sitä huomaa kaipaavansa.

Tänään samoista asioista eli vaikkapa 50 kilometrin hiihdon erittäin pitkästä väliaikoja ja tuntemuksia sisältäneestä reportaasista ei saa lukea kuin iskevän otsikon, lyhyen tulosliuskan ja ehkä videoklipin, jossa voittaja ei kerro mitään kilpailusta. Monille aikalaisilleni riittää toki pelkkien väliaikojen lukeminen; niiden avulla pystymme kuvittelemaan koko kisan.

Ero on valtaisa nykypäivään. Viime vuodelta mieleeni jäi Iivo Niskasen mainoskuvakohut eli muutama ”kielletty” kuva ja videoklippi, vaikka olisin halunnut kuulla Iivon ja hänen valmentajansa kertovan, miksi suksi ei luistanut odotetulla tavalla tai miten joku hiihto eteni kilometri kilometriltä. Tällaisia artikkeleita lehdissä oli ennen pilvin pimein – lukekaa vaikka tämä kirja. Jokaisesta kilpailusta löytyvät tarkat raportit niin lehtimiesten kuin yleensä Kirvesniemen itsensäkin raportoimana.

Yksi pieni esimerkki kuvannee paljon: Harri Kirvesniemi kuvaa jokaista hiihtoaan eri kilometrimäärien, mutta myös maastokohtien suhteen. Hän kertoo, jos on aloittanut liian lujaa tai jos jokin maastokohta, vaikkapa jyrkkä nousu, ei luonnistu riittävän hyvin. Hän myös vertailee omia ominaisuuksiaan ja jaksamistaan toisten hiihtäjien vastaaviin. Tämähän on erittäin kiinnostavaa.

Viime vuosina vaikkapa yhteislähtökilpailu on edennyt niin, ettei juuri muilla kuin Petter Northugilla ole ollut mahdollisuuksia voittoon, koska hänen ominaisuutensa ovat ylivertaiset loppukiriin. Mikä voisi olla tylsempää. Jos joku moittii 50 kilometrin väliaikalähtökilpailua tylsäksi tämän kirjan lukemisen jälkeen, niin…

Kaksi lukutapaa: Urheilijan polku ja omat polkumme  

Tällaisen kirjan arvioiminen on minulle erityisen haastava ja mieluisa tehtävä monestakin syystä. Vaikka en korostaisikaan oman polkuni risteämistä Harrin (ks. https://www.miksiliikun.fi/2015/02/24/falunin-1974-legendat-ja-totuudet/) ja myös Jorman (https://www.facebook.com/miksi.liikun, 11.6.2016) polkujen kanssa, niin se ei voisi olla vaikuttamatta arviointiini.

Siksi on järkevää, että luen kirjaa ensin tästä päivästä käsin arvioiden sitä suhteessa siihen puheeseen, jota tänä päivänä valmennuksesta ja urheilijan polusta käydään. Nostan esiin muutamia tämän päivän teemoja ja katson, miten niihin aiemmin vastattiin. Voiko näin oppia jotakin?

Toinen lukutapani onkin sitten puhtaan henkilökohtainen. Sen tarkoituksena on avata kirjan kuvaamaa aikakautta omasta – Harrin kanssa melko likeisestä – perspektiivistäni käsin. Vien tarinaa myös pidemmälle, jotta urheilijan polun jälkeinenkin aika avautuisi lukijalle ainakin kahden aluksi samanlaisen ja myöhemmin erilaisen polun kautta.

Avaan myös joitakin omia tulkintojani tuon ajan urheilemisesta, joita analysoin vuonna 1990 valmistuneessa liikuntasosiologian pro gradussani Urheilu kertomuksena ja useissa artikkeleissani myös myöhemmin. Mannisen Jorman kuvaus täydentää mainiosti tuota omaa jo lähes 30 vuotta sitten kerrottua tarinaani, sillä se tuo siihen valmentajan ja tietysti muutenkin erityyppisen ihmisen näkökulman.

Minua ei tietysti voi urheilijana verrata mitenkään Kirvesniemen Harriin, mutta olin kuitenkin yksi niistä tuhansista innokkaista junioriurheilijoista, jotka haaveilivat huippu-urheilijan urasta. Gradussanikin yritin kertoa, minkälaisia valintoja minä ja monet muut kanssani teimme sen ajan yhteiskunnassa.

Yhteistä taivaltamme tuntemattomalle lukijalle vihjeeksi, että vuonna 1974 Harri voitti 16-vuotiaana hiihdon piirinmestaruuden, oli Hopeasompafinaalissa 20., voitti viestin ja hän oli neljäs sekä maastojuoksun että 1500 metrin SM-kisoissa. Myös minä voitin hiihdon piirinmestaruuden, olin Hopeasommassa 14-vuotiaana 40., voitin viestin, kuten Harrikin, samassa seurassa, eri sarjassa tosin. Kesällä juoksin sekä pika- että kestävyysmatkoja jonkin verran, mutta sen lisäksi voitin SM-hopeaa jalkapallossa ja tulin valituksi kisojen All Stars –joukkueen oikeaksi laitahyökkääjäksi.

Myöhemmin opiskelimme liikuntatieteellisessä tiedekunnassa valmennuslinjalla, mutta kovin läheisiä me emme kuitenkaan ole olleet – vai olemmeko sittenkin? Harri – ja koko mikkeliläinen urheiluperhe – vaikutti meihin kumpaankin varmasti voimakkaasti. Jo isämme hiihtivät samassa legendaarisessa maineessa olleessa maakuntaviestijoukkueessa, joka voitti ennen Harrin aikakautta edelliset maakuntaviestit Mikkelin maalaiskunnan joukkueessa 1950-luvun vaihteessa.

Hengitimme samaa urheilun täyteistä ilmaa niin kodeissamme kuin sen ajan Mikkelissäkin.

Miten tullaan huippu-urheilijaksi?  

Jorma Manninen kertaa Harrin uran alkuvaiheet kahdella tasolla erittäinkin tarkasti. Ensimmäinen on Harrin tulosten tai oikeastaan suorittamisen kehittyminen. Valmentaja ja urheilija kirjaavat tarkasti harjoitusohjelmat ja varsinkin niiden toteutumisen sekä kilpailulliset tulokset ja molempien osalta Harrin omat tuntemukset.

Tuohon aikaan vasta kehiteltiin fyysisiä ”laboratoriotestejä”, joten varsinkin juoksuaikojen kirjaamiset olivat tärkeitä mittareita, joita täydennettiin omilla havainnoilla kunnosta, väsymyksestä ja muista harjoitteluun ja kilpailuun liittyneistä asioista.

Näissä asioissa olisi nykyisilläkin huipuilla varmaan opittavaa, sillä kaiken valmentautumisen tarkoitushan on lisätä urheilijan itsetuntemusta. Nykyään tuntuu, että varsinkin hiihtäjät osaavat kyllä kertoa testituloksistaan, mutta omasta hiihtämisestään he eivät osaa kertoa lähellekään niin tarkasti kuin Harri ja aikalaisensa, joilla ei ollut ”laboratoriomiehiä” kertomassa maitohappojen jne. määristä.

Kirjaa lukiessa tuntuukin, että isännästä on tullut renki testien koko ajan kehittyessä. Harrin uran alkuvaiheissa testejä vasta otettiin käyttöön. Hiihtoliiton valmennusjohto eli Heikki Kantola ja Immo Kuutsa suhtautuivat erittäinkin myönteisesti tieteen hyväksi käyttöön valmennuksessa, kun vanhan liiton miehet Juha Mietoon asti eivät niistä paljon perustaneet.

Kirjan perusteella saa kuvan, jonka mukaan Kirvesniemi liikuntabiologian opiskelijanakin odotti tieteeltä ja testeiltä paljon, mutta Manninen oli maltillisempi ja pitäytyi konkreettisemmissa mittareissa eli juoksu- ja hiihtovauhdin (nopeuden ja kestävyyden) sekä urheilijan tuntemusten analysoinnissa.

Manninen ja Kirvesniemi –parivaljakko asetettiin aikoinaan uuden aallon harjalle, koska he sovelsivat monien mielestä tieteellistä metodia valmennuksessaan. Manninen kuitenkin korostaa, että kyse ei ollut (liikunta)biologisen tietämyksen hyväksikäytöstä, vaan paremminkin johtamisen tai projektien ohjaamisen menetelmistä. Manninenhan on koulutukseltaan ekonomi ja hänen erityisosaamistaan oli harjoitusten suunnittelu, mutta myös ohjelmien soveltaminen tilanteiden vaihtuessa.

Valmentajan tuli myös opettaa urheilijaa tuntemaan itseään ja harjoitusten vaikutuksia. Ero ”itseoppineisiin” vanhoihin mestareihin tuli tässä – Jorma oli oikeastaan nykytermein ilmaistuna Harrin mentori, jonka kanssa hän saattoi peilata omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan.

Toinen kirjassa tarkkaan seurattu asia on Harrin ura lehdistön ja paikallisen yhteisöllisyyden kautta katsottuna. Harri oli Mikkelin – tai oikeastaan Mikkelin maalaiskunnan – oma poika. Kuntajako on mainittava, koska tuohon aikaan kunnat kilpailivat keskenään hiihdossa tavalla, jota tänä päivänä ei enää juuri ymmärretä.

Etelä- tai oikeastaan Suur-Savossa maakuntaviestit hiihdettiin kuntajoukkueilla, vaikka lähes kaikki alueen hiihtäjät hiihtivätkin Mikkelin Hiihtäjissä. Mikkelin Hiihtäjät oli Suomen ylivoimaisesti paras seura viestihiihdossa, mutta maalaiskunta yleensä voitti maakuntaviestin, ei tosin ainoastaan Harrin ansiosta.

Tätä kautta rakentuu kuva Harrista, joka oli omille yhteisöilleen eli Mikkelin seudulle ja suomalaiselle hiihtourheilulle varsinainen kultakimpale noustessaan uuden aallon ”akateemisena” hiihtäjänä haastamaan Juha Miedon ja muiden ”vanhan liiton” miesten mahdin melkoisella ryminällä 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa.

Harri sopeutui kuitenkin äärimmäisen hyvin myös vanhan kaartin miesten joukkoon, sillä hän oli jo nuoresta asti mukana mm. ”Paavon (Repo) tallissa”, jota voi pitää erittäin merkittävänä tekijänä Mikkelin seudun hiihdon nousemisessa Suomen ja maailmankin huipulle siitä alhosta, jossa alueen hiihto oli Arto Tiaisen ja kumppaneiden lopetettua 1960-luvun lopulla.

Jorma Manninen siteeraa ehkä joskus liiankin uskollisesti kopioiden aikakauden lehtiä, joissa kerrottiin sekä Harrin hiihdoista, harjoittelusta että tulevaisuuden suunnitelmista nykypäivään verrattuna erittäinkin tarkasti, mutta toisaalta tiettyä intiimiyttä välttäen.

Puhunta lehdissä oli sekin ajalle tyyppistä rationaalisuuteen ja syy-seuraus –suhteisiin tähtäävää – sokkiotsikoita saati –juttuja vältettiin. Toimittajatkin yrittivät ymmärtää hiihtäjän valmentautumisen perusteita eivätkä kirjoittaneet sensaatioita tai tunne-elämyksiä janoaville lukijoille – ehkä Hymy-lehteä lukuun ottamatta.

Hauska anekdootti lienee se, että Hymy uutisoi Harrin ja Marja-Liisan (Hämäläinen) suhteesta vasta pari kuukautta myöhemmin kuin itse satuin todistamaan tämän suhteen alkua Tornimäen laduilla ennen vuoden 1980 SM-hiihtoja.

Manninen kuvaa pikkutarkasti perheen, lähiyhteisön ja valmennustiimien suuren merkityksen, mutta itse luin liikuntasosiologina myös vähän laajemman kuvan.

Urheilemisen – varsinkin hiihdon – kulttuurinen merkitys ei ollut silloin vain median luomaa, vaan laskujeni mukaan Mikkelin Hiihtäjissä oli kirjan kattamien vuosien – 1973-1982 – aikana parisenkymmentä SM-viestimitalistia, kun mukaan lasketaan Hopeasompamestarit, nuoret ja aikuiset. Mestareitakin oli ainakin 15 kappaletta. Miesten 2-joukkuekin oli usein kymmenen parhaan joukossa ja maakuntaviesteissä kummallakin kunnalla oli kaksi laadukasta 10-henkistä joukkuetta, joihin oli valtava kilpailu. Näistä potentiaalisista huipuista vain Harrista tuli kansainvälinen huippu, mutta kansallisen tason – saati paikallisen tason – tähtiä oli pilvin pimein.

Mannisen mainion Harri-kuvauksen rinnalla pitäisi oikeastaan lukea Raution Vesan, Hämäläisen Veijon, Hokkasen Jarmon, Mustosen Osmon, Tiaisen Hannun, Taskisen Timon ja Kurunmäen Saaran (myös Jorman valmennettava) tai Ollikaisen Eevan tarinat, sillä vaikka Harri erottautuikin jo varsin nuorena erityistapaukseksi, niin nämä suurin piirtein saman ikäiset hiihtäjät olivat 16- ja jopa 18-vuotiaina lähes yhtä hyviä kuin Harri. Näistä suurin osa myös satsasi tosissaan hiihtoon ainakin muutamien vuosien ajan.

SM-viestimestaruuksia saivat Harria vähän vanhemmat kansalliset huiput, kuten Pentti Vahvaselkä, Kalevi Ollikainen ja Markku Sairanen. Erikseen on vielä mainittava, että Mikkelissä oli tuohon aikaan hiukan vanhempia supermiehiä, kuten Kuvan Tauno ja Tiihosen Pekka, jotka olivat voittaneet nuorten mestaruuksia, lopettaneet hiihtämisen eri syistä ja aloittineet myöhemmin uudestaan jatkaen uraansa ikämiessarjoihin asti hyvällä kansallisella tasolla. Harrin lisäksi suuri osa hiihtäjistä oli myös melko hyviä kestävyysjuoksijoita. Mikkelissä oli samaan aikaan myös joukko lupaavia hiihtäjiä, jotka valitsivat lajikseen lopulta jalkapallon, koska olivat siinäkin Suomen parhaimmistoa.

Sosiologisesti tämä on erittäin kiinnostavaa, sillä ”hiihdettiin sitä muuallakin”. Miksi Mikkelissä oli  ”talentteja” valtavasti, mutta silti vain yhdestä tuli hiihdon ”ikoni”? Kirja ei anna tähän kysymykseen vastausta, vaikka yhden urheilijan polun Manninen kuvaakin erinomaisesti.

Sen voi ehkä sanoa jo tässä, että harjoittelun määrä – vaikkapa tuo paljon mainostettu 10 000 tuntia – tuskin on käypä selitys, sillä muutkin harjoittelivat tuolloin määrällisesti todella paljon. Ja toisaalta: Harri nousi maailman huipulle jo ennen kuin tuo 10 000 tuntia tuli hänellä täyteen.

Totta tietysti on, että (lähes) kaikki huippu-urheilijat ovat harjoitelleet tuon 10 000 tuntia päästäkseen huipulle. Samalla totta on, että 10 000 tuntia harjoitelleita urheilijoita on pilvin pimein ja silti vain murto-osasta tulee todellisia huippuja. Parempia selityksiä kaivataan.

Mannisen kirja valottaakin tuota Harrin urheilijan polkua mainiosti eikä hän unohda keskinäisen kilpailun ja samalla keskinäisen tuen suurta merkitystä. Harrin ei tarvinnut harrastaa kovin paljon eksistentiaalista pohdintaa kysymyksestä: miksi hiihdän/urheilen, kun oli selvää, että jos Harri ei lähtenyt jonakin iltana treenaamaan, niin naapurin pojat ja tytöt siellä ladulla kuitenkin olivat.

Esimerkiksi kirjassa monesti mainittu Urpolan valolatu oli joskus kuin pyssyllä ammuttu, kun Mikkelin ja lähiseudunkin huiput, laaja nuorisokaarti, mutta myös virkistyshiihtäjät kuluttivat töyssyille tämän 2,5 kilometrin lenkin höylätessään sitä niin kauan kuin Mikkelin kaupunki piti valoja päällä. Joskus vielä sen jälkeenkin jatkettiin.

Kun hiihdon ja yleisurheilun tai vaikkapa painin harrastaja- ja kilpailijamäärät ovat pudonneet noista vuosista ja lajien merkitys julkisuudessakin on pienentynyt, niin samanlaista ”boostia” eivät nykynuoret voi kokea eivätkä ymmärtää eivätkä sitä, mitä hiihtomenestys merkitsi tuohon aikaan.

Tämä olisi tietysti myös meidän vanhempien ja päättäjien ymmärrettävä paremmin – urheilemisen merkityksen rakentamiseen tarvitaan nykyään paljon enemmän työtä kuin aiemmin. Mannisen kirjasta tämän faktan voi lukea, vaikka Jorma ei sitä alleviivaakaan, sillä se oli sitä ilmaa, jota silloin hengitettiin.

Menneestä oppiminen täytyy tehdäkin taiten. Jos Harrille olisi sanottu, että ota oppia 1930- tai 1940-luvun huippuhiihtäjistä, niin se olisi tuntunut tosi kornilta. Jo 1960-luvun huiput ”dissattiin” kymmenen vuotta myöhemmin ”vanhan kaartin” miehinä.

Miksi näin ja miksi nyt pitäisi kuunnella Harrin ja Jorman tarinaa – eikö maailma ja valmentautuminen ole muuttunut aivan valtavasti näinä kuluneina 30-40 vuotena? Maailma on toki muuttunut, mutta ei ehkä urheilijan näkökulmasta kuitenkaan niin paljon kuin kuvittelisi. Toki kulttuurin muutoksia täytyy osata lukea.

Katsoin telkkarista nopeasti tämän päivän suomalaisten hiihtäjien kesätapahtumaa, jossa he kilpailivat rullasuksihiihdossa ja maastojuoksussa kesäkuun lopulla. Jorma Manninen ehdotti kirjassaan myös syksyisin järjestettäviä maastojuoksun SM-kisoja, joissa juoksijat, hiihtäjät ja suunnistajat voisivat ottaa yhteen toisiaan sparraten. Harrihan kävi kiusaamassa huippujuoksijoita lähes joka kevät maastojuoksun SM-kisoissa.

Tuo mainittu kesätapahtuma, joita norjalaiset paljon järjestävät, ovat niitä Mannisenkin usein peräänkuuluttamia välitavoitteita, joissa urheilija voi testata konkreetisti itseään toisia vastaan. Se on ”Jorkun” mielestä tarkempi testi kuin tunnetut laboratoriotestit, joissa ”samoilla milleillä (millilitroilla/kg) voi juosta tai hiihtää aivan eri vauhtia”. Siksi Matti Heikkisen voitto norjalaisten kesärullasuksihiihdoissa on henkisesti, ei ehkä fyysisesti, hyvin tärkeä asia urheilijalle.

Toinen syy, miksi Harrin tarina kannattaa lukea on ainakin yhtä tärkeä. Kun esimerkiksi kestävyysjuoksutulokset paranivat valtavasti 1940- tai 1950-luvulta lähtien 1970-lukuun verrattuna, niin valmennustietouden lisääntyessä eksponentiaalisesti 1970-luvulta lähtien tähän päivään, ovat juoksutulokset kuitenkin heikentyneet absoluuttisesti Harrin nuoruusvuosista.

Harrin ikätoveri pika-aituri Arto Bryggare sanoi jossain haastattelussa, että jos hän olisi osannut harjoitella niin kuin nykynuoret, niin tulokset olisivat olleet paljon parempia. Ihmetellä täytyykin, miksi nykyaiturit eivät silti pääse lähellekään ”Artsin” aikoja, eivätkä nykykestävyysjuoksijat pärjäisi ”Hartsalle”. Jotakin tehtiin varmaan ennen paremmin?

Ehkä siksi onkin parempi nykynuoria kohtaan, että otan vain yhden esimerkin siitä, miksi juuri Harrin valmentautumisesta kannattaisi nykynuorten ottaa oppia. Harri juoksi vuonna 1980 vain pari ratakilpailua eikä enää harjoitellut juuri lainkaan juoksua – 5000 metriä taittui silti aikaan 14.14,8 (ennätys huikea 13.54,4), joka tuohon aikaan tuntui lähes tavanomaiselta elettiinhän vielä Virénin, Vainion ja Maaningan huippuvuosia.

Viime vuonna (2015) Harri muuten olisi Kalevan kisoissa sijoittunut omilla ennätyksillään seuraavasti eri matkoilla (mukana myös voittajan aika): 1500 metriä: Harri 3.55,3 (1)/ 3,56,4; 5000m 13.54,4 (1) /14.35; 10 000m: 29.55(3)/ 29.46.

Onkin mahdollista, että Harrin valmentautumisesta voisivat hyötyä juoksijat ja muut kestävyysurheilijat jopa enemmän kuin hiihtäjät, koska luistelutekniikka, välineet ja vartalon eri lihasten merkitys on muuttanut melko ratkaisevasti hiihtovalmennusta. Mutta jos ”kakkoslajin” harjoittelulla voittaisi nykyhuiput mennen tullen juoksussa, joka ei ole muuttunut miksikään, niin kyllähän voisi ajatella, että Harrin harjoitusmääristä ja –menetelmistä olisi edelleen suurta hyötyä.

Yllätyinkin myönteisesti, kun näin miten kevyesti Iivo Niskanen juoksi voittoon tuossa televisioidussa juoksutapahtumassa. Ehkä historiasta tai Norjasta on jotain jo opittukin?

Huippu-urheilijaksi kasvaminen vaatii yleensä suotuisan kulttuurisen kasvualustan. Sellainen Harrilla oli perheessään ja lähiympäristössään 1970-luvun erittäin urheilullisessa Mikkelissä. Myös hiihtourheilun merkitys oli kansallisesti ja kansainvälisestikin erittäin korkea.

Jos tilanne ei ole niin suotuisa kuin Harrilla, niin jokin minimitaso urheilemisen kulttuuriselle merkitykselle täytyy kuitenkin löytyä, jotta urheilija kokisi harjoittelun mielekkäänä. Jos niitä merkityksiä ei luontaisesti löydy, niin urheiluihmisten pitää niitä tietoisesti rakentaa.

Hyvä esimerkki on aiemmassa blogissani  (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/) kuvaamani ”legendojen ottelu” Mikkelin Urheilupuiston 100-vuotisjuhlassa, jossa palasimme mikkeliläisen jalkapallon suuruuden aikoihin 1970-luvulle.

Sellaiset tilaisuudet tulisi kuitenkin hyödyntää myös tätä ja tulevaa aikaa ajatellen. Myös nuori urheilija voi ymmärtää harjoittelunsa tärkeyden, kun näkee, miten vanhoja staroja kunnioitetaan. Kaikista ei tule ”hiihdon ikoneja”, mutta paikallinen kuuluisuuskaan ei ole huono tavoite puhumattakaan siitä, että oma identiteetti kasvaa tavoitteellisessa toiminnassa.

Laadukas valmennus on toinen erittäin tärkeä tekijä, jonka ansiosta huipulle voi nousta. Jorma Manninen kuvaa tätä puolta ansiokkaasti ja tavalla, joka pistää varmasti monet nykypolven valmentajat ajattelemaan asioita uudelleen ja ottamaan oppia Jorman ja Harrin menetelmistä. Tai ainakin toivoisi, että tällaista pohdintaa syntyisi.

Edellisestä huolimatta huomasin ihmetteleväni muutamia seikkoja Harrin harjoittelussa ja tuloksissa. Harrihan nousi aivan kansainväliselle huipulle varsin nuorena. Harri ei kuitenkaan ollut ainut nuori hiihtäjä, joka tuolloin löi itsensä läpi ja iäkkäätkin pärjäsivät ”vanhentuneilla” metodeillaan yllättävän hyvin.

En olekaan varma, olivatko Harrin harjoitusmenetelmät kuitenkaan kovin poikkeavia muihin huippuhiihtäjiin verrattuina. Leireilläkin oltiin paljon yhdessä eikä Harrin menetelmissä näin kirjan luettuanikaan mitään supermullistavaa ollut.

Toinen tulkinta on se, että hyvinkin erilaisilla menetelmillä voi päästä huipulle. ”Totuus” lienee jossain noiden ääripäiden välissä eli valmennuksen perusteet ovat varmaan aina jossain määrin samanlaisia ainakin maajoukkuehiihtäjillä, jotka leireilevät ja kilpailevat tiiviissä porukassa. Yksilöllisten erojen huomioiminen on se vaativa tehtävä, sillä esimerkiksi Harrin aluksi kehittämistä vaatineiden ylävartalon lihasten vahvistaminen ei ollut joillekin muille hiihtäjille lainkaan niin tärkeää.

Toisaalta olisi voinut kuvitella, että Harri olisi erinomaisen alun jälkeen jopa dominoinut kansainvälistä hiihtoa vuoden 1982 jälkeen, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Systemaattinen ja kumuloitunut harjoittelu ei vienyt Harria odotusten mukaisesti sitä pientä askelta ylöspäin, joka olisi tarvittu pronssilta tai pistesijoilta kultaan.

Tämä voi johtua joistakin Harrin lähtökohtaisista ominaisuuksista, joita ei laadukkaalla valmennuksellakaan kyetty ratkaisemaan aivan täydellisesti. Melkein aina löytyi myös joku tai joitakuita, jotka olivat ”täydellisempiä” hiihtäjinä – mainittakoon Harrin uralta vaikkapa Gunde Svan, Björn Daehlie tai Mika Myllylä.

Yksi selittävä tekijä on hiihdon kehittyminen perinteisestä vuorohiihdosta, puoliluistelun kautta kahdeksi eri lajiksi. Harri oli kuitenkin oppinut nuorena vain perinteisen tyylin, joten nuoremmat sukupolvet olivat teknisesti ja motorisesti lähtökohtaisesti parempia luistelijoita – aivan kuten Toni Nieminen oli parempi V-tyylin hyppääjä opittuaan lajin alunperin tällä tyylillä.

Ehkä oli myös niin, että Harrin sinänsä loistava perinteisen tekniikka olisi ollut tappavan tehokas ellei luistelumaisuus olisi tullut sotkemaan peliä yhä enemmän juuri vuoden 1982 jälkeen ennen kuin lajit lopullisesti eriytyivät toisistaan.

Mielenkiintoista olisikin lukea, miten Harri ja Jorma yrittivät ratkaista tämän tekniikkahaasteen, sillä vuoteen 1982 mennessä siihen ei juuri puututtu muuten kuin ylävartaloa kehittämällä. Luisteluhiihtohan on kuitenkin mullistanut hiihtäjien ruumiillisen habituksenkin tekemällä heistä lihaksistoltaan enemmän luistelijoiden kaltaisia – toki nykyään vaaditaan taas enemmän ylävartalon voimaa tasatyönnön muodostuttua nopeimmaksi etenemistavaksi.

Vanhoja urheilulähetyksiä ja –kuvia katsomalla huomaa myös, miten alppinistit ovat aivan erilaisia kuin Ingemar Stenmarkin aikaan tai kuinka pikajuoksijoiden habitus on muuuttunut vain reilun kymmenen vuoden aikana. Kehitys on näissä lajeissa ollut päinvastainen: ”hernekepeistä” on tullut bodareita ja päinvastoin. Näin lajien pieniltä vaikuttavat muutokset – kuten vaikkapa taipuvat kepit slalom-lajeissa – vaikuttavat urheilijatyyppeihin ja tietysti vahvasti harjoitteluun.

Jorma Mannisen ja Harri Kirvesniemen yksi tärkeimmistä pointeista liittyy juuri edelliseen asiaan eli siihen, miten hiihtäjä pystyy tai osaa hiihtää riittävän kovaa ja samalla taloudellisesti. Pystyminen liittyy osaltaan aerobisen ja anaerobisen energiantuoton yhteensovittamiseen niin, että kapasiteetti riittää erilaisten maastokohtien ja esimerkiksi yhteislähtökisoissa ja viesteissä erilaisten vauhdinjakojen mukaisen vaihtelun vaatiessa käyttämään kulloisessakin tilanteessa optimaalista vauhtia.

Osaaminen taas pitää sisällään taidon hiihtää ainakin yhtä kovaa maksimivauhtia kuin kilpatoverit. ”Millit” eivät auta, jos kaveri osaa kuljettaa sukseaan nopeammin ja taloudellisemmin.

Harrin alkupään uran kilpailuraportteja lukiessa huomasi usein, että Harri pystyi hiihtämään kovempaa kuin kilpakumppaninsa, mutta (nopeus)kestävyys ei ollut vielä riittävän hyvällä tasolla 15 kilometrinkään ”paahtamiseen” täysillä alusta loppuun. Se on ihmetyttänyt minua jo noista ajoista lähtien, sillä useinhan ajateltiin, että Harrin nopeus ei riittäisi kovaan menoon. Tämähän oli yksi syy valita hiihto juoksun sijastakin.

Muistan Harrin vitsailleen tuolloin niin tärkeänä pidetyn lihassoluanalyysin jälkeen omaavansa 70 prosenttia hitaita lihassoluja ja 30% ”vielä hitaampia”. Tämä ristiriitaisuus lienee yksi asia, jota Harri ja Jorma eivät aivan täydellisesti kyenneet ratkaisemaan Harrin uran aikana. Eikä se arvoitus kirjankaan pohjalta minulle avautunut.

Urheilu ei olisi urheilua, jos kaikki menestymiseen liittyvät tekijät pystyisi analysoimaan ja ratkaisemaan. Juha Mietoa pidettiin suurkilpailujen epäonnistujana, mutta sellainen oli pitkään myös Oddvar Brå. Kummatkin olivat Harrin tavoin tasaisen vahvoja suorittajia ja ”välikisojen” voittajia, mutta suuret voitot kiersivät heitä pitkään. Thomas Wassberg, Svan ja Daehlie taas voittivat jopa liikaa suhteessa yleiseen, toki loistavaan, tasoonsa, kun taas monet saivat, mitä ansaitsivatkin. Lisäksi urheilussa on aina yllättäjiä.

Harri Kirvesniemen kohdalla menestyksen arvioiminen on kirjan perusteella monitahoinen tehtävä. Koko ajan valmentaja ja hiihtäjä kehittävät itseään ja suuretkin koitokset ovat ikään kuin valmistautumista tulevaan. Nuorena hiihtäjänä Harrikin odotti olevansa ehdottomalla huipulla 1980-luvun puolivälissä 25-30 –vuotiaana. Ilman sairastelua Harri olisi kuitenkin voinut ottaa kultaiset mitalit jo vuonna 1982, mutta se ainut MM-kulta tulikin vuonna 1989 ja viimeinen suurkilpailu Lahdessa 2001 toi vielä 4. sijan 15 kilometrillä.

Väistämättä sitä ajattelee, miten pienestä on täytynyt olla kiinni lähes vuosittain reilun 20 vuoden ajan etteikö Harri olisi voinut voittaa paljon nykyistä enemmänkin.

Tylsin vastaus on: kilpailun ääretön kovuus, jossa kovimmat voittavat. Toinen salamyhkäisempi selitys on tietysti epäreilujen menetelmien käyttö laajasti kansainvälisessä hiihdossa. Itse olisin kirjan luettuani valmis kallistumaan kolmanteen tulkintaan, vaikka teos toki kuvaakin vain kilpauran alkuaikoja.

Se on, että Harrille hiihtäminen ja urheileminen oli ennen kaikkea elämäntapa, johon hän suhtautui ammattimiehen tavoin. Menestys ei ehkä ole sellaiselle ihmisille kuitenkaan kaikki kaikessa. Hän rakastaa sitä mitä tekee.

Kirjassa kiinnittää huomionsa siihenkin, että Harrin ei juurikaan tarvinnut huolehtia taloudestaan edes nuorena poikana. Todennäköisesti vanhemmat tukivatkin häntä aluksi, mutta aika pian hiihdosta tuli Harrin ammatti. Vaikka asiaa ei enemmälti avata kirjassa, niin kyllähän sen ajan hiihtäjät aivan yleisesti olivat täysammattilaisia, joita suksitallit tukivat ainakin riittävästi.

Kyse ei toki ole vain rahasta, vaan suhtautumistavasta, jonka Harri varmaan oppi myös isältään. Kaikki hiihtämiseen liittyvät asiat tehdään ammattimaisesti ja pieteetillä, mutta silti jollakin tavoin savolaisella leppoisuudella.

Oletan, että myöhemminkin perheen kasvettua ja monenlaisten erilaisten tehtävien – mm. kahden huippuhiihtäjän harjoittelun ja kilpailujen – yhteensovittaminen vaatii suhtautumistavan, josta Mannisen kirja oivallisesti kertookin. Se on tulevaisuuteen suuntaavan suunnitelmallisen ihmisen jatkuvan monipuolisen kehittymisen tie. Se joko tuo olympiakultaa tai sitten ei. Tärkeintä on kuitenkin kulkea tuo tie. Oletan, että Jorman ja Harrin näkemykset olivat tässä suhteessa hyvin samanlaiset.

Yksilölajien harrastaminen vaatineekin tiettyyn rajaan asti tuollaista rationaalista suhtautumistapaa. Kannattaisi kuitenkin lukea tätä kirjaa rinnan Harrin siskontyttären, aitajuoksija, Manuela Boscon omaelämäkerrallisen teoksen (Ylitys, 2012, Teos) kanssa.

Siitähän ei tunteita ja osin aika lyhytjänteistä suhtautumistapaakaan puutu. Tuntui, ettei Manuela oikein löytänyt itselleen sopivaa valmentajaa tai mentoria ja ehkä siksi hänen uransa ei yltänytkään enon uran mittoihin. Valmentajan ja valmennettavan suhde onkin hyvin herkkä suhde – Mannisen kirjasta olisi mieluusti lukenut enemmänkin tästä Harrin ja Jorman välisestä siteestä myös Harrin näkökulmasta.

Ehkä nuorelle urheilijalle neuvoksi voisi kuitenkin antaa sen, että urheilemisesta pitää tulla luonteva osa arkea. Tämä Harrin nuoruusvuosia käsittelevä osa ei valitettavasti kerro perheellisen huippu-urheilijan arjesta, josta olisi todella tärkeää saada lisätietoa. Monella nuorellahan on sellainen käsitys, ettei huipulle voi päästä ellei panosta siihen itsekkäästi aivan kaikkea. Voidaanhan tietysti spekuloida silläkin, että entä jos Harri olisikin pysytellyt sinkkuna ja satsannut kaiken vain omaan uraansa, niin…

Itse kuitenkin uskon – ja esimerkkejäkin on paljon – että parisuhde, perhe ja muu elämä ovat useimmille urheilijoille myös urheilu-uraa tukevia asioita. Ja Harrin tapauksessa se myös selittää osaltaan uran järjettömän pituuden. Uran, joka on jatkunut hiihtämisen kehittämisen merkeissä kilpahiihdon lopettamisen jälkeenkin.

Mannisen Jorman kertomus Harri Kirvesniemen tiestä huippu-urheilijaksi keskittyy uran alkuvuosiin, vaikka loppupuolella muistutetaan Harrin koko uran saavutuksista, tuloksista ja jopa valmennuskäsityksistä. Kirja melkein huutaa jatko-osaa, jossa valmentaja kertoisi – ehkä jopa valmennettavansa kanssa – myös loputkin tästä kaikkia kiinnostavasta saagasta. En tiedä, voiko sanoa, että Harri ja Jorma ovat ikään kuin velkaakin sen meille urheilun ja hiihdon ystäville.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen siltä tuntuu vahvasti, sillä niin voimakkaasti tässä kirjassa on annettu ymmärtää narratiivin voima myös valmennuksessa. Tarinasta eli eletystä, mutta vielä elämättömästähän on kyse myös urheilijan polku –metaforassa. Nyt tuo aloitettu polku jää ikävästi kesken vähän kuin Hollywood-elokuvissa, jossa nuoruuden haasteista selvinnyt sankari sitten ”elää onnellisena elämänsä loppuun asti”.

Ymmärrän Jorman valinnan ja tällaisenakin kirja on ehdottomasti tärkeä aikalaisdokumentti, joka on edelleen monilta osiltaan ajankohtainen. Harrin tarina ei kuitenkaan noudattanut tuota Hollywood-mallia, kuten kaikki tiedämme.

Ehkä minä luen tästä kirjasta vielä yhden nyanssin, jolla on merkitystä valmennuksen kehittämisessä. Urheilussa ja valmennuksessa erityisesti on ollut ja on edelleen faktatieteistä ja ehkä osin myös puhumattomuudesta johtuva pakkomielle ”totuuksiin”. Manninenkin kritisoi tai ainakin ihmettelee tätä useassakin kohtaa kirjaa kuunnellessaan hiihtoliiton valmennuspomoja tai ”hiihtobiologian” laitoksen professoreita, joiden maailmassa eletään organisaatiolähtöisesti eikä ”urheilija ensin”, kuten nyt pitäisi vallitsevan doktriininkin mukaisesti edetä.

Se nyanssi on, että kertoessaan yhden urheilijatarinan kunnolla, tulee kertoneeksi monesta muustakin tarinasta oleellisia asioita. Se ei ole yksi ainut totuus, mutta antaa eväitä ymmärtää muita mahdollisia polkuja ja totuuksia.

Mannisen Jorkku on tehnyt merkittävän työn kootessaan yksiin kansiin Kirvesniemen Harrin ja oman tarinansa – ja samalla ainakin osan meidän mikkeliläisten ja suomalaisten aikalaisten – elettyä elämää.

Omat mahdolliset polkumme

Lähtökohtamme Harrin kanssa olivat siis hyvin samanlaiset. Urheileva perhe, kannustava urheiluyhteisö, riittävästi menestystä nuorena ja halu kehittyä yhä paremmaksi. Aluksi ajattelin, että meidän eromme liittyy pitkäjänteisyyteen tai siihen, että itse en ole niin kärsivällinen luonne kuin Harri oli ja ehkä on vieläkin. Varmaan se selittää osin lajivalintaamme, vaikka rakastan hiihtämistä edelleenkin yhtä lailla kuin jalkapalloa.

Kiinnostavaa ei huippu-urheilun näkökulmasta ole se, miten minä pärjäsin urheilijana, mutta kiinnostavaa on pohtia niitä valintoja, joita jokainen urheilijasukupolvi tekee nuoruudessaan. Tärkeää on silloin tietää, mitä eri valinnat saattavat tarkoittaa myöhemmässä elämässä. Vaikka nykyään käytetäänkin ”duaalimallia” eli opiskelun ja urheilun yhdistämistä, niin liikaa tietoa näiden valintojen merkityksistä ei kuitenkaan ole.

Keskityn tässä vain yhteen pointtiin eli siihen, miten oma vaatimatonkin urheilu-ura voitaisiin kokea  merkityksellisenä. Jos nimittäin on niin, että vain huippumenestystä pidetään tärkeänä, niin yhä useampi luopuu tavoittelemasta sitä sen epätodennäköisyyden vuoksi. Luulen, että tämä on erittäin usein syynä suomalaisten nuorten urheilijoiden lopettamispäätöksissä. Saattaa myös olla, että varsinkin perinteisissä lajeissa tätä taakkaa koetaan enemmän kuin uudemmissa. Miten siis kokea mielekkäänä urheileminen kansallisella tai jopa piirisarjatasolla?

Meidän nuoruudessamme tällaisia urheilijoita oli paljon eikä ole syytä käydä läpi, miksi näin oli, koska kulttuurimme on toinen. Yksilötasolla tarvitaan kykyä merkityksellistää omat tavoitteensa, saavutuksensa ja jopa yksittäiset harjoitteet, kuten esimerkiksi Juoksijan harjoitusoppaassa (Anttila et al 2016) kehotetaan. Aivan tyhjiössä voivat vain poikkeusyksilöt löytää mieltä asioista, joissa muiden mielestä ei ole kovin paljon järkeä.

Kyseinen opaskaan ei kiinnitä asiaan paljonkaan huomiota, vaikka se aloitetaankin luvulla ”Juoksu on elämäntapa”. Siitä, miten juoksusta – tai mistä tahansa tekemisestä – tulee elämäntapa, on kuitenkin ensimmäisenä ja tärkeimpänä asiana kysymys. Siitä oppaassa ei sanota sitten enempää.

Harrin tarinassa ei myöskään valoteta tätä valintavaihetta muutoin kuin valintana hiihdon ja juoksun kesken. Nuoruusiässä kuitenkin valitaan myös se, millainen ihminen minusta tulee. Jos valitset hiihdon, oletko erilainen kuin valitessasi jalkapallon – tämä esimerkiksi oli minun eksistentiaalinen valintani. Myöhemmin valintana oli mm. se, opiskelenko liikuntabiologiaa tai –sosiologiaa, jatkanko futisuraani vai en, alanko valmentajaksi vai en? Ne ovat tuttuja vaihtoehtoja monelle urheilua harrastavalle nuorelle.

Itse valintakaan ei ole sinänsä kiinnostava kysymys, sillä suurin osa nuorista kuitenkin valitsee ennen pitkää urheilun lopettamisen. Siksi on kysyttävä miksi eli millä perusteilla teemme päätöksemme puoleen tai toiseen. Erityisen tärkeäksi tällaisen keskustelun tekee se, että urheilijoiksi tulisi valikoitua myös sellaisten nuorten, joilla perhe tai muu lähiympäristö ei tue urheilemisen valitsemista. Potentiaalisia huippuja voi kuitenkin löytyä perheistä ja suvuista, joissa ei ole juurikaan urheiltu. Myös ”urheilusuvuilla” on rasitteensa, jotka eivät aina kannusta nuoria urheilemaan tosissaan.

Usein kuulee kauhutarinoita perheistä, joissa lapsia kannustetaan paljon ja heiltä vaaditaan liikaa jo lapsina. Ongelma on varmasti olemassa, vaikka paljon suurempi ongelma sekä urheilun että liikunnan harrastamisen suhteen on, ettei lapsia, nuoria eikä aikuisia kannusteta liikkumaan oikeilla tavoilla tai ei ollenkaan. Huipulle tähtäävän urheilijan tapauksessa merkitysten pohtiminen on erityisen tärkeää. Merkitykset eivät kuitenkaan ole abstrakteja kuvitelmia, vaan myös erittäin konkreettisia ja ruumiillisiakin kokemuksia, joita tulkitsemme joko tietoisesti tai tiedostamattamme.

Harrin urasta voi olla vaikea löytää tällaisia asioita, koska ne ovat ikään kuin piilossa Jorman kertomassa tarinassa. Tiedän – Harri on tästä myös julkisudessa kertonut – että jotkut (epä)onnistumiset kuitenkin vaikuttivat suuresti hänen uravalintoihinsa. Hän ei kuitenkaan antanut yksittäisten kokemusten suuntaan tai toiseen vaikuttaa suureen linjaan. Tässä Mannisen Jorman vaikutus oli varmaan erityisen suuri, sillä hän jaksoi luottaa harjoittelun voimaan ja pitkäjänteiseen työhön, jonka Harri kiitettävästi toki itsekin sisäisti.

Itse olisin kuitenkin tarvinnut vaikkapa sitä voittoa tai hyvää sijoitusta, joka minulle ja Harrille olisi kuulunut vuoden 1974 Hopeasompakisojen yksilömatkoilla ilman totaalista voitelun epäonnistumista. Ei se olisi minusta huippuhiihtäjää tehnyt, mutta se olisi voinut vaikuttaa valintoihini ja myös nuoren urheilijan identiteettiini. Tällaiset, mutta myös paljon pienemmätkin kokemukset, saattavat olla merkittäviä nuorelle, joka tänä päivänä tekee valintojaan vielä paljon kompleksisemmassa kulttuurissa kuin me aikanaan.

Minullekin nuo merkitykset olivat lähes näkymättömiä ennen kuin aloin tutkia niitä ja aloin ymmärtää, miltä perusteilta olin nuorena tehnyt päätöksiäni. Gradussani tein sen hetkisen hiukan alle kolmekymppisen ymmärrykseni ja sosiologisen tietämykseni avulla tulkintoja nuoruuden urheilu-urastani. Ne ovat edelleen pääosin valideja, vaikka toki olen oppinut senkin jälkeen yhtä ja toista. Teemmekin elämästämme jatkuvasti jonkinlaista evaluaatiota. Jos joudumme kohtaamaan kriisejä tai koemme mahtavia kokemuksia, ne vaikuttavat elämänvalintoihimme.

Nuoruuden teksteissäni huokuu kuitenkin eletty elämä aivan eri tavoin kuin miten nyt voisin kuvitella tavoittavani lapsuuteni leikit tai nuoren urheilijan voitot ja tappiot. Keskeistä on kuitenkin prosessoida elettyä elämää ja kokemusten merkityksiä. Ja vaikka samanlaista analyysia ei voi suositella kaikille urheilijoille tai valmentajille, niin hirmuisen tärkeää on, että jotkut dokumentoivat ja pohtivat toistenkin puolesta yhdessä elettyä ja koettua.Niiden kautta voi peilata omia kokemuksiaan ja valintojaan.

Nuorena suhtaudumme valintoihimme melko mustavalkoisesti ja luulemme, että on olemassa se “oikea valinta”. Harri ja minä valitsimme eri tavoin lähes samoista lähtökohdista. Kliseistä olisi sanoa, että me valitsimme kumpikin oikein omalle kohdallemme. Totuudellisempaa on sanoa, että emme voi tietää, mitä toinen valinta olisi meille merkinnyt.

Kun tavoitteeni on löytää merkityksiä nykynuorten urheilijan polulle, niin en ala tässä kertomaan siitä, miten hienon valinnan tein lopettaessani urheilemisen. Tänä päivänä on paljon tärkeämpää miettiä sitä, miksi valitsisin urheilijan uran, jos olisin nykynuori. Patrik Laineelle, Sebastian Aholle ja Jesse Puljujärvelle kysymys ei ole kovin tärkeä, mutta nuorelle hiihtäjälle, juoksijalle, painijalle ja jopa jalkapalloilijalle se on se oleellisin kysymys.

Jälkisanoja

En malta olla kommentoimatta Esa Liljan kirjoitusta Kannattiko kaikki? Minä voitin olympiakultaa (HS, kuukausiliite 8/2016, 15-31), jossa hän mainiosti kuvaa painija Jouko Salomäen uraa ja elämää. Tavoite kirjoituksessa on ratkaista yhden tarinan perusteella juuri tuo olennainen kysymys huippu-urheilun ja jopa sen tärkeimmän voiton mielekkyydestä.

Tarina perustuu nostalgiselle idealle, joka tunnetaan kiteytyksessä ”toista oli ennen, kun me hiihdettiin kouluun kesättalvet kymmenen kilometriä suuntaansa”. Tuota urheilijan ”kovaa elämää” ryyditettiin tarinassa myös oudoilla oletuksilla siitä, että nykypäivänä huippupainijoita arvostettaisiin ja palkittaisiin paremmin kuin 1980-luvulla. Tällaisen kuvanhan jutusta sai.

Jorma Mannisen kirjasta ei voi lukea samankaltaista tulkintaa, vaikka varmasti Harri ja aikalaisensa harjoittelivat kovaa. Näitä kovaa harjoittelijoita vain oli hiihtäjissä, juoksijoissa ja painijoissa roppakaupalla enemmän – joistakin tuli sitten olympiavoittajiakin. Ja ihan puppuahan on, että nykyhuiput noissa lajeissa kylpisivät rahassa. Päinvastoin 1980-luvulla sekä hiihtäjät että painijat olivat sekä palvottuja tähtiä että nykypäivään nähden erittäin hyvin palkittuja urheilijoita. Ja entisille urheilijoille löytyi mukavasti töitäkin uran jälkeen.

On väärin antaa nykyurheilijoille väärää kuvaa menneisyydestä, jossa kaikki muka oli huonommin. Suomessahan 1980-luvulla huonommin kuin nyt meni oikeastaan vain jääkiekossa, salibandyssä ja lumilautailussa, joista kahta jälkimmäistä lajia ei vielä oltu edes nostettu huippu-urheiluksi.

Työn tekemisen merkitystä ei urheilussa voi liikaa korostaa, mutta tuon Jouko Salomäestä kerrotun vetävän tarinan lisäksi kannattaa kyllä lukea myös tämä Kirvesniemen Harrin tarina Mannisen Jorman kertomana. Harrihan vaikuttaa siinä jälkiteollisen ajan tietotyöläiseltä – ehkä jopa luovan luokan jäseneltä, joka suhtautuu työhönsä ja itseensä varsin nykypäivään sopivalla tavalla.

Manninen vastaan Lilja –ottelu päättyykin ylivoimaiseen pistevoittoon edellisen hyväksi, jos kilpailulajina on nykynuorten urheilijan polkujen kehittäminen.

Liitän tähän vielä joitakin oman graduni lukuja, joissa käsittelen tuota samaa aikakautta omasta ja sosiologisesta näkökulmasta. Tavoite kirjallisilla tuotoksillammehan on jossakin määrin sama eli yritys ymmärtää urheilijan elämää ja valintoja.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

PROLOGI

URHEILUKOKEMUS 

LEIKINAIKA

URHEILULLISTUMISENPROSESSI

JALKAPALLOMUISTELU

SUORITUSTERVEYSRUUMIILLISUUS

JALKAPALLOMUISTELU2

JALKAPALLOKULTTUURI

 

Jalkapalloelämää

Erik Rosendahl on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen, joka kertoo jalkapallosta suomalaisesti hyvin epätyypillisesti (Rosendahl, Erik. 2015, Jalkapalloelämää, Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja 50).

Jalkapallo on ollut hänen elämässään niin keskeistä, että sellaista intohimoa ja merkityksellisyyttä löytää yleensä vain brittein saarilta ja muista todellisista ”jalkapallokulttuureista”. On siis erittäin harvinaista ja ilahduttavaa, että Suomestakin löytyy edes yksi oikea jalkapalloihminen, joka on ”hengittänyt” jalkapallokulttuuria lähes koko ikänsä. Tommy Dochertylta lainattu motto kertookin mainiosti kirjan näkökulman:”I talk a lot. On any subject. Which is always football.”

Korostan tässä kulttuuria, koska Rosendahlin lähestymiskulma on ”kulttuurinen”. Se alkaa jalkapallokorteista, Veikkaus-Lotto –lehdestä, TV2:n liigaotteluista jatkuen toki lyhyen omakohtaisen harrastuksenkin kautta kansainvälisiin jalkapallolehtiin, kirjoihin ja melkein kaikkeen kirjalliseen materiaaliin, kuten eri seurojen otteluohjelmiin. Rosendahl on keräilijä, järjestelijä, mutta myös pohtija, joka assosioi kirjassaan hyvin luovasti monenmoisia jalkapalloelämän kehityskulkuja toisiinsa, vaikka kirja noudattaakin tiukan kronologista kaavaa eli joka ikinen vuosi käydään läpi vuodesta 1974 vuoteen 2014 – neljä vuosikymmentä siis.

Kirja muistuttaa englantilaisia jalkapallokirjoja, joista Jonathan Wilsonin jalkapallokirjan (Pelien peli) ehdin pari vuotta sitten arvioidakin (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/). Myös Simon Kuperin kirjat ovat suomalaisille tuttuja (Soccernomics 2015; Matka pallon ympäri 2000. Jälkimmäiseen kirjaan sain myös olla Kuperin haastateltavana.).

Näille ulkomaisille vertauskuville Rosendahlin Jalkapalloelämää ei häviä ainakaan detaljien määrän suhteen – niitä riittää, mutta ne on onneksi mainiosti kirjoitettu sisään tähän omaelämäkerralliseen ja osin päiväkirjamaiseen teokseen. Luetteloita ei näy, vaikka kuvittelen niitä Rosendahlilla itsellään olevan runsaasti lehtileikkeiden ja muun valtavan materiaalin lisäksi tai sitten hän on kirjoittanut kirjaa jo tuon 40 vuoden ajan. Muuten on vaikea uskoa yksityiskohtien olevan kenenkään muistissa. No, ehkä sekin on mahdollista…
Itse asiassa ei olisi ollut hassumpaa tehdä teoksesta perinteistä tietokirjaakin – nythän se on ikään kuin puolivälin teos eli faktiivinen kirja. Liittämällä lähdeluettelot ja muu sekalainen materiaali, joista vain osa lienee netissä, lukijoille tiedoksi, olisi tehty ainakin jonkinlainen tietokirjallisuusteko. Mieleen tulee Antti Kariston Satumaa, jossa hän käytti monenmoista materiaalia kuvatessaan suomalaiseläkeläisten elämää aurinkorannikolla. Toki Rosendahl on huomattavasti henkilökohtaisempi kuin Karisto.

Rosendahlin tietomäärä erilaisista jalkapallopersoonista ja tämän upean pelin kehityskuluista on valtaisa. Tässä mielessä kirja on sekä tietoteos että yleissivistystä lisäävä kirja. Minulle, joka en ole ollut lähellekään yhtä kiinnostunut kaikesta jalkapallosta kirjoitetusta, riittävän suuri osa tarinoista, henkilöistä ja tapahtumista oli joko hyvin tuttuja tai jonkin verran tuttuja, vaikka kyllä niitäkin pelaajia ja valmentajia riitti, joista en tiennyt oikeastaan mitään. Hyvä kirja rakentuukin tutuista, vähemmän tutuista ja tuntemattomista aineksista. Saattaa tosin olla, että ei niin hyvin jalkapalloa tuntevalle tämä kirja ei aukene yhtä hyvin, sillä ainakin huippupelaajien ja seurojen tunteminen lienee välttämätöntä, jotta kirjasta voisi täysin rinnoin nauttia. Toisaalta kirjaa voi lukea myös Rosendahlin Erikin oman jalkapallotäyteisen elämänkin kautta.

Toinen suositeltava lukutapa onkin se, ettei fokusoikaan jalkapalloon, vaan henkilöön Erik Rosendahl tai hänen kaltaisiinsa poikiin, nuoriin ja myöhemmin tietysti aikuisiin miehiin. Itsekin mietin kuinkahan paljon meillä Suomessa on tällaisia ”erikejä”, jotka ovat koko ikänsä seuranneet tiiviisti jalkapalloa, vaikka eivät itse ole peliä juurikaan pelanneet. Kyllä heitä on, vaikkakaan ei niin paljon kuin vaikkapa Brittein saarilla tai Ruotsissa. Englannissa näitä ”futisniiloja” on myös naisihmisissä, kuten kirjasta opimme. Erik ei kuitenkaan ole varsinainen ”niilo”, koska hän ei esiinny besserwisserinä, vaan kohtuullisen suvaitsevaisena erilaisia jalkapallon alakulttuureja kohtaan, vaikka kyllä kirjoittajan mieltymyksetkin tulevat mukavasti esille. Hän ei kuitenkaan ole yhtä lukkiutunut kauniin ja tehokkaan pelin vastakkainasetteluun, kuten monet jalkapallosta kirjoittavat toimittajat ovat.

Erikin jalkapalloharrastus on vienyt hänet ympäri Eurooppaa, joista Englannin lisäksi varsinkin Hollanti ja Ruotsi ovat hänelle tärkeitä jalkapallokulttuureja. Rosendahl ei kuitenkaan kahlitse itseään näihinkään futiskulttuureihin, vaan hän kykenee löytämään hienouksia varsinkin seuroista ja maajoukkueista, jotka ovat nousseet aladivisioonista huipulle tai ovat menestyneet altavastaaja-asemasta MM- tai EM-kisoissa. Ehkä se on jotenkin suomalaista, mutta samalla universaalia tuntea sympatiaa alkuperin huonompia kohtaan. Harmi, ettei Rosendahl päässyt kirjaamaan tämän vuoden EM-kisoja kirjaansa, sillä niistä hän olisi varmasti riemastunut.

”Jalkapalloelämä” ei kuitenkaan ole neljänkymmenen vuoden pituudenkaan vuoksi otollinen ajatukselle, että kirjoittaja voisi pitää kiinni jostain omasta totuudestaan ”hyvästä jalkapallosta”. Tunnetustihan hollantilaisia pidettiin pitkään kauniin ja mielikuvituksellisen pelin ystävinä jopa niin, että tuloksista voitiin tinkiä. Nykyään näin ei tietenkään ole, eikä ”tylsä Saksa” ole lainkaan mielikuvitukseton joukkue. Rosendahl analysoi monien muidenkin maajoukkueiden taktiikkojen ja pelitapojen muutosta tuon 40 vuoden ajanjakson aikana. Monet huomiot ovat teräviä ja niiden viehätystä lisää se, ettei Rosendahl pitäydy argumentoinnissaan pelkän jalkapallon piirissä, vaan vetää mukaan muun historian ja politiikan. Jalkapallomenestyksen tai –menestymättömyyden taustalla hän näkee aina aiemmat kokemukset ja niiden tulkinnat eli sen kulttuurisen tarinan, jonka jokainen kansakunta omasta jalkapallojoukkueestaan kirjoittaa. Sehän tietysti perustuu sekä faktaan että fiktioon.

Suomi ei ole Rosendahlille mikään ehdoton jalkapallon isänmaa, sillä niin sujuvasti hän omaksuu brittiläisen, hollantilaisen, ruotsalaisen ja monen muunkin maan jalkapallokulttuurin ”omakseen” tai ainakin rakkaakseen. Inhokkejakin toki löytyy. Esimerkkinä mainittakoon FC Hollywood (Bayern München) inhokkina ja vaihtoehtojoukkue St. Pauli suosikkina. Managerit, jotka ovat tehneet ”halvasta” joukkueesta menestyjän, saavat Rosendahlista vankkumattoman ihailijan. Brian Cloughin tai Rinus Michelsin ja Johan Cruijffin kaltaiset legendaariset hahmot ja heidän vaikutuksensa jalkapallon kehitykseen ovat kirjan sankareita ja sankaritarinoiden innoittajia. Pelaajista nousevat esille monenkirjavat pelaajat, joiden kesken ei välttämättä löydy yhtä yhteistä nimittäjää. ”Pikku-Erik” onkin fanittanut pelaajia ainakin jossain määrin eri syistä kuin nuori tai keski-ikäinen Erik. Näin ”jalkapalloelämä” on myös kasvattanut miehen arviointikykyä.

Humanistin kynänjälki näkyy vahvana siinä, että erilaiset persoonat ja tarinat ovat kirjan keskiössä. Ne limittyvät Erikin omaan kasvutarinaan, josta kerrotaan pidättyvästi, mutta kuitenkin omaelämäkerralliseen kirjaan juuri riittävästi. Itse en olisi pitänyt pahana, että kirjassa olisi ollut enemmänkin omaelämäkerrallista puolta ja omien kasvukokemusten reflektointia. Moni nimittäin miettinee, miten aikuinen mies perustelee itselleen ja läheisilleen intohimoisen suhteensa jalkapalloon. Hiukan hämäräksi se jää minullekin ainakin siltä osin, mikä omassa elämässäni sijoittuu aikaan, kun olin lopettanut aktiivipelaamisen, keskityin työ- ja perhe-elämään. Lapsuus ja nuoruus olivatkin tuttuja, vaikka en juuri jalkapallokortteja keräillytkään. Sen sijaan olen nähnyt ja pelannutkin satoja suomalaisia otteluja kirjoittajaa enemmän. Huomasin myös yhtäläisyyden viime vuosiin, kun minullakin on nyt enemmän aikaa jalkapallon seuraamiseen ja siitä kirjoittamiseenkin. Meitä kuitenkin erottaa se, että minulle jalkapallo on keskeisesti oman pelaajakokemuksen kautta avautuva maailma – Rosendahlille kiinnittymäpiste on jalkapallon kulttuurinen tarina ja (jalkapallo)maailman seuraajan näkökulma. Usein ne katsovat kansainvälistä jalkapalloa samastakin kiintopisteestä, mutta erojakin on.

Itse toivoin aiemmassa blogissani (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/), että YLEn jalkapallostudioissa kuultaisiin enemmän ”rosendahlilaisia” tulkintoja jalkapallosta ja vähemmän pelaaja- ja valmentajaperspektiivistä tehtyjä pelin tulkintoja, koska jalkapallo avautuu erilaisille katsojille eri näkökulmista. Toki monet YLEn toimittajat lähestyvät Rosendahlin näkökulmia suhtautuessaan jalkapalloon kulttuurisena ilmiönäkin, vaikka pääosa keskusteluista keskittyykin jalkapallotaktiikoiden puimiseen.

Kyllä Rosendahlkin jalkapallotaktiikoista kirjoittaa, sillä koko jalkapallon historiahan perustuu voittamisen mysteerin ympärille. Yhdentoista pelaajan henkisen vireen, sosiaalisen koheesion, tahtotilan tai miksi tätä voittamisen kykyä sanotaankin virittäminen voittavaksi on tämänkin kirjan luettuamme edelleen selvittämättä, sillä se palauttaa mukavasti mieleen senkin, ettei Saksakaan aina voita. Voittamisen kokemukset ja historia edesauttavat pärjäämistä, mutta jalkapallon maailma on sen verran kova, että aina löytyy myös yllättäjiä, kuten tämän vuoden EM-kisatkin upeasti osoittivat. Humanistina Rosendahl kertoo jalkapallon historiasta ja taktiikoistakin valmentajien ja pelaajien persoonien kautta eikä niinkään itse taktiikkoja ruotien. Aika yllättävää onkin, että tämä ihmisten kautta nähty jalkapalloelämä päättyy sitaattiin neuvostoliittolaiselta pelaajalta Juri Gavrilovilta, joka sanoi: ”On toimittava kuin yksi nyrkki eikä viisi sormea.”

Hassua, että tuo sitaatti häiritsee – ehkä sen on tarkoituskin – niin paljon itseäni. Kirjahan kertoo tarinaa, jossa valmentajien (taktiikkojen), pelaajien (tekniikkojen) ja johtajien (talous- ym. osaamisen) sekä jalkapallokeskustelun (yleisöjen mielipiteet) yhteisvaikutukset rakentavat kokonaisuuden, jossa seurat ja maajoukkueet joko menestyvät tai eivät menesty. Jos oletetaan, että pitkissä sarjoissa ja turnauksissa yksittäisten pelien sattumanvaraisuus pienenee niin, että parhaimmat joukkueet voittavat ainakin useammin näitä kilpailuja, niin mikä silloin on yksittäisen pelaajan merkitys? Voidaanko se kiteyttää vaikkapa Antoine Griezmannin ja Christiano Ronaldon väliseksi henkien taisteluksi EM-kullasta? Tällöin ymmärretään se, että pelin voi voittaa kentän ulkopuoleltakin, kun on oikeaa joukkuehenkeä. Yksittäinen pelaaja voi myös olla sekä voittava että häviävä. Zlatan on kansallisten liigojen ylivoimainen voittaja, mutta mestareiden liiga tai maajoukkue eivät tuo hänelle suuria pystejä, mikä pätee muutettavat muuttaen myös Messiin, jolla on sentään huippumaajoukkuekin tukenaan. Zidane taas on suuri voittaja ja häviäjä, kuten moni muukin tähti.

Kyse lienee siitä, miten pelaajista – huipuista ja vähän vähemmän huipuista – kasvaa joukkue tilanne- tai turnauskohtaisesti. Suomalaiset lätkäjoukkueet ovat käsittääkseni hyvin ymmärtäneet sen, miten turnauksissa pitää rakentaa voittava tarina, joka usein menee vaikeuksien kautta voittoon –kuviolla. Portugali esimerkiksi pelasi jo alkulohkossa paremmin kuin mitä tulokset osoittivat. Se kykeni luomaan maalitilanteita ja puolusti hyvin omaa maaliaan. Silti joukkueelle jäi tunne siitä, että tästä pitää vielä parantaa – otteluista ei tullut liiallista hyvänolon tunnetta, muttei myöskään fiilistä siitä, ettei mikään toimi. Kisahistoriathan ovat myös täynnä joukkueita, jotka ovat aloittaneet kisat loistavasti, mutta niiden lento on kuitenkin katkennut ennen aikojaan. Rosendahl lainaakin ”game seven” –ajatusta lätkäkaukaloista. Oikeat ottelut on voitettava, vaikka legendoja syntyykin upeista otteluista ja unohtumattomista maaleista.

”Vain voittajat muistetaan” –väite ei sovikaan jalkapalloon. Kukapa ei ihailisi Hollannin 1970-luvun maajoukkuetta tai Tanskan 1980-luvun tähtisikermän uskomattomia maali-iloitteluja tai jopa Englannin 1990-luvun maajoukkueen joitakin hienoja esityksiä? Rosendahl muuten muistuttaa Suomessa vähälle huomiolle jääneestä seikasta Meksikon vuoden 1986 MM-kisoista, joissa Tanska saksalaisen valmentajansa Sepp Piontekin alaisuudessa peluutti tähtipelaajiaan vähemmän merkityksellisessä ottelussa sillä seurauksella, että Länsi-Saksa tiputti juutit jatkosta. Mutta tästäkin huolimatta me muistamme tanskalaiset taiturit tuolta ajalta sakemanneja paremmin. Ei voittamista pidä toki väheksyä – ainakaan silloin, kun se tulee yllätyksellisesti. Kyllä Tanskan vuoden 1992 tai Kreikan 2004 EM-kullat muistetaan yhtä lailla kuin Ranskan upeiden joukkueiden EM-kullat vuosilta 1984 ja 2000. Yllätys ja tyyli matsaavat futikseen paremmin kuin todennäköisyys ja tylsyys, vaikka kummallakin tavalla päästään mestaruuksiin.

Voittamisen mysteeri ei ratkea edelliseenkään analyysiin, vaan kyse on myös ”sukupolvista”, sillä futiksen historiassa toistuvat voittavat joukkueet, joiden valtakausi kestää enimmillään puolenkymmentä vuotta. Aika harvoin mahtiseuratkaan kykenevät rakentamaan jatkuvasti voittavaa joukkuetta, kun pelaajasukupolvet kuitenkin vaihtuvat. Tarvitaan myös taktiikka, joka yllättää ainakin jossakin määrin vastustajat, mutta myös pelaajisto, joka tuntee toisensa ja on hitsautunut – tai hitsautuu – yhteen joko turnauksen tai sarjan kuluessa. Näinhän kävi Portugalille ja Leicesterille tällä kaudella. Hiukan nihilistisesti tulkiten sekä huippumaajoukkueissa että valioliigan kärkijoukkueissa oli menossa jonkinlainen peruspermanentin sukupolven vaihdos, jolloin tila jäi vapaaksi ”Ketuille” ja Lusitaaneille, jotka kykenivät käyttämään tuon ”momentumin” hyväkseen.

En tiedä, tarkoittiko Rosendahl ”nyrkillä” juuri tätä. Kollektiivisen futiksen idea Ajaxin ja FC Barcelonan tavoin ei nimittäin tavoita metaforaa, joka jalkapallosta puheen ollen vaatisi myös kahta nyrkkiä. Futiksen historiakin todistaa vääjäämättä, että hyvinkin erilaisilla taktiikoilla voi menestyä eikä yhtä menestyssabluunaa ole olemassa. Vuoden 2014 MM-kisoissa ihailin Saksan kykyä muuntaa taktiikkaansa lähes jokaiseen peliin. Näissä kisoissa kuitenkin menestyivät muutamat joukkueet, jotka käyttivät hyvinkin tarkkaan harkittua ja opeteltua taktiikkaa pelistä peliin. Islanti ja Wales parhaimpina esimerkkeinä joukkueista, joissa siis ”viidestä sormesta tehtiin yksi nyrkki”. Tällainen taktiikka sopiikin joukkueille, joissa sormista ei voida metaforaa mukaillen muokata kuin lyöntiin sopiva nyrkki. Jos sormilla voi soittaa, piirtää, kirjoittaa, nikkaroida tms., niin miksi puristaa se nyrkkiin?

Ehkä onkin niin, että vain muutama maa saa kokoon joukkueen, jolla peliä voi soittaa, taktiikkoja voi vaihdella jopa kesken turnauksen ja pelaajille voi antaa soolo-osuuksia? Sekään ei takaa menestystä – siinä jalkapallon yksi viehätys.

Palataan Rosendahlin kirjaan takaisin, vaikka kuvittelenkin, että tämän kirjan kirjoittamisen yksi tarkoitus onkin saada lukijoita kirjoittamaan tai pohtimaan omia kokemuksiaan ja tulkintojaan jalkapallon ihmeellisestä maailmasta. Rosendahl seuraa kyllä muutakin urheilua ja varsinkin suomalaisten menestys niin yleisurheilussa, hiihdossa kuin muissakin palloilulajeissa tulee huomatuksi, vaikkei edes jääkiekko saa alkuperin porilaista poikaa kiinnostumaan suomalaisten ykköslajista. Rosendahl on kosmopoliitti tai kasvaa maailman kansalaiseksi juuri jalkapallon myötä, koska se vie pikkupojan heti alusta asti Englantiin, sitten Ruotsiin, Hollantiin ja moniin, moniin muihin maihin. Ensin virtuaalisesti, myöhemmin ihan konkreettisestikin. Jalkapallofani ei nykypäivänä voikaan olla kovin suvaitsematon, sillä niin maajoukkueet kuin kaikkien maiden seurajoukkueetkin ovat täynnään ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia. Rosendahlin kirja muistuttaa tästäkin, koska näin eivät asiat olleet vielä 1970-luvulla, vaikka ”jalkapallosiirtolaisia” on toki ollut iät ja ajat. Kuvaavaa toki on, että Saksan maajoukkueen lempinimi voisi nykyään olla ”(inter)national mannschaft” puhumattakaan Ranskan ”muukalaislegioonasta”.

Rosendahlin kirjaa voi lukea myös kuvauksena Suomen ja maailman muuttumisesta 40 viime vuoden aikana. Kukin löytänee oman tapansa palata menneisyyteen. Luulen, että Rosendahlillekin on ollut tärkeää rakentaa elämästään narratiivia jopa ilman jalkapalloakin. Tai ehkei nyt kokonaan ilman, mutta jalkapallon kautta oma elämä ja maailman muuttuminen tullee kirjoittajalle ymmärrettävämmäksi. Sitä paitsi tällaista ”muistelutyötä” tekemällä vahvistuu nykyään niin useasti kadoksissa oleva suhteellisuudentaju.

Yksinkertainen esimerkki olkoon se, miten arvioimme menneisyyden pelaajia suhteessa nykypelaajiin. Joku väittää tosissaan, että nykypelaajat ovat kaikin tavoin paljon parempia, kun toinen ei usko väitettä lainkaan. Argumentit vain ovat aika heppoisia puoleen jos toiseen. Tosiasia on, että joissakin fyysisissä ominaisuuksissa 1970- ja 1980-luvun pelaajat olivat keskimäärin parempia kuin nykypelaajat. Tukea voi hakea myös yleisurheilutuloksista, joissa taso on tällä hetkellä monissa lajeissa paljon huonompi kuin 40 vuotta sitten, vaikka ihan maailman kärki onkin hiukan mennyt eteenpäin. Todennäköistä kuitenkin on, että nykypelaajat harjoittavat ominaisuuksiaan paremmin jalkapalloa palvelevasti. Yhteis- ja syöttöpeli on varmasti kehittynyt aiemmasta ja pelitaktiikat ovat monipuolistuneet.

Mutta silti me kykenemme arvostamaan huippuotteluja, -pelaajia ja –suorituksia, jotka on tehty vaikkapa 1960-luvulla, jonne oma muistini yltää. Ja onko Christiano Ronaldo parempi kuin  Ronaldo tai Gerd Müller? Entä ketkä ovat nykypäivän Littejä, Cruijffeja tai Beckenbauereita Platinista, Pelestä tai Maradonasta puhumattakaan? Tällainen vertailu kuuluu jalkapallopuheeseen, vaikka mitään objektiivista mittaria emme pelien tai pelaajien välille voikaan kehittää. Jalkapallo on tanssi, jossa partneri pelaa sinua vastaan, mutta rakentaa näin figuraation, joka ei ole kopioitavissa eikä toistettavissa. Silti me voimme oppia tuota tanssia vain muistelemalla, puhumalla ja pohtimalla näkemäämme ja kokemaamme.

Tuon ”tanssin” oppimiseen Erik Rosendahlin Jalkapalloelämää on oiva teos. Joku meistä oppii enemmän, joku vähemmän tuosta ihmeellisestä pelistä. Itsestämme saatamme siinä sivussa oppia paljon enemmän kuin jalkapallosta. Kummatkin hyviä syitä tutustua tähän kirjaan.

***

Itselleni Rosendahlin kirja avasi kaksi ”muistolähdettä” eli 1980-luvulla tekemäni Gradutyön Urheilu kertomuksena, jossa sosiologisoin omia urheilu- ja etenkin jalkapallokokemuksiani. Rosendahlin seuraajanäkökulman yhdistäminen omaan pelaajanäkökulmaani syvensi myös omaa tulkintaani tuosta ajasta. Sähköinen julkaiseminen antaa mahdollisuuden liittää tähän joitakin lukuja tuosta gradustani, jonka pohjalta myös julkaistiin useita artikkeleita kirjoissa ja muissa julkaisuissa.

Tiihonen, Arto (1997) Katsojat. Teoksessa Pakkanen, Jukka & Lahtinen, Esko S. (toim.): 11 ja pallo. Suomen Palloliiton juhlakirja.
Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.
Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.
Tiihonen, Arto (1992) Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.
Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.
Tiihonen, Arto (1992) Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.
Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.
Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.
Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Toinen vielä osin ammentamaton ”lähde” liittyy viime vuosina uudelleen virinneeseen jalkapallokirjoittamiseeni blogien muodossa. Siinäkin on kyse henkilökohtaisen kokemuksen yhdistämisestä havaintoihin ja teorioihin jalkapallosta. Tavallaan on sääli, että Rosendahlin kirja on vain perinteisessä kirjan muodossa, vaikka juuri siihen formaattiin se sopiikin. Aika moni nykyään kuitenkin klikkailee itsensä tietolähteille. Kyse ei kuitenkaan ole vain digitalisoidusta muodosta, vaan myös vertaisasiantuntijuudesta. Olisi todella mukavaa, jos aika ärhäkkäästi käyttäytyvä futiskommentoijien joukko lukisi tämän Rosendahlin teoksen ja siirtäisi painopisteen ”yhden ainoan totuuden” väittämisestä siihen, että he opettelisivat ymmärtämään sen oman totuutensa rakentumista omien elämän- ja jalkapallokokemustensa kautta. Suomalainen jalkapallokeskusteluhan saattaisi tulevaisuudessa olla maailman luokkaa, vaikka Huuhkajat eivät ikinä pääsisikään MM- tai EM-kisoihin. Aika hyvä tavoite sekin…

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta

Jalkapallopäiväkirjoja

Jalkapallopuhetta

 

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.
Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (https://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.
Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.
Tiihonen A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

Jalkapallopäiväkirjoja

EM-kisaväläys, futiskohtaamisten merkitys, Urskin 100 vuotta, Mikkelin legendat ja kultit sekä jalkapallon tulevaisuus Mikkelissä

Aloitin EM-kisabloggaamiseni Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa postauksella (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Lupasin voimani tunnossa kirjoittaa monenmoisista aiheista tämän EM-kisarupeaman aikana, mutta tähän mennessä en ole saanut julkaistuksi kuin jalkapallopuhetta käsitelleen juttuni (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Matseja on tullut katsottua ja ajatuksia on syntynyt runsaasti, mutta kirjoittamisaikaa on ollut niukalti.

Postaan nyt päiväkirjamaisesti ajatuksiani ja kokemuksiani (EM-)jalkapallosta viime viikoilta. Mukana on kommentteja EM-kisoista, mutta etenkin muista ”futiskohtaamisista”. Liitteenä tässä erikseen tarinointia Urskin legendaottelusta (Urski 100 vuotta omana kokemuksena).

Tänään, 8.7.2016,

tiedetään, että finaalissa kohtaavat Portugali ja Ranska. Olen kahdestaan kissan kanssa mökillä, ulkona pauhaa mahtava ukkonen ja radiosta kuuntelen klassista kahteen, jossa teemana ovat jalkapallosävellykset. On siis hetki aikaa futiskirjoittamiseen.

Lupauksista on yritettävä pitää kiinni, vaikka suurisuuntaiset artikkelini seuraavista aiheista jäivätkin viimeistelemättä, vaikka aineistoakin ehdin kerätä jonkin verran. Lupasin siis seuraavaa:

Kohtaamiset erilaisten futispersoonien kanssa kulkevat yhtenä juonena mukana näissä jutuissani. Kommentoin kirjojen lisäksi esimerkiksi YLEn futisvanhemmat –sarjaa blogeissani. Pohtiessani jalkapalloa EM-kisoissa mietin myös suomalaisen jalkapallon kaikinpuolista kehittämistä.

Tein myös EM-kisaveikkauksen, joka tyylilleni uskollisesti meni mukavasti pieleen. Antoine Griezmann tosin voittanee maalikuninkuuden. Omat semifinaalijoukkueet olivat Puola, Englanti, Belgia ja Ranska, voittajana Belgia, joka olisi lyönyt Englannin. Hirveän tyytyväinen kuitenkin olen siitä, että minun – ja aika monen muunkin ns. asiantuntijan – veikkaukset menivät pieleen. Islanti, Wales ja Italia yllättivät iloisesti sekä onnistuneilla pelitaktiikoillaan että pelirohkeilla pelaajillaan – kannustajista puhumattakaan.

Englanti ja Puola pettivät – ensin mainittu henkisellä puolella eikä pelikään kehittynyt turnauksen edetessä. Puola oli hengetön. Belgian peli kehittyi, mutta heikkouksiaan se ei kyennyt lopulta peittämään. Ranska sen sijaan onnistui kuin onnistuikin välttämään pelaajistonsa epätasaisuuden ongelmat, vaikka Saksa sitä ”kurmoottikin” välierässä. Saksa oli taas taktisesti oivallinen, mutta kunnon hyökkääjä siltä nyt puuttui. Portugalin peliä ei moni arvosta, mutta silti sen puolustus ei ole joutunut kovin tiukoille ja maalipaikkoja se luo tuhlailtavaksi asti.  Olisiko nyt vihdoin lusitaanien vuoro?

Huuhkajien katse kannattaisi kuitenkin kiinnittää muihin kuin näihin huippumaihin. Islanti on tietysti monen mielessä eikä se huono vaihtoehto olekaan. Silti itse en näkisi Islantia sopivana vertailukohteena Suomelle. Parempia ovat Slovakia, Albania, Irlannit, Unkari ja Romania. Näillä mailla on samankaltaisia piirteitä nykypelaajistossaan kuin Suomella ja myös jossakin määrin vertailukelpoinen jalkapallokulttuuri. Ruotsin ja Tanskan tekemisiäkin kannattaisi seurata nyt ”post-zlatanilaisena” aikana. Samankaltaiset haasteet meillä pohjoismaisten veljiemme kanssa nyt on.

Näin vaatimattomaksi jää tällä kertaa analyysini EM-jalkapallosta ja sen soveltamisesta suomalaiseen futiskulttuuriin. Se kuitenkin on vielä mainittava, että pelitaktisesti kisat olivat erittäin kiinnostavat. Espanjan valta pelinhallintafilosofioineen on kehittynyt suuntaan, jossa parhaimmat joukkueet kykenevät muokkaamaan peliryhmitystään, pelisuunnitelmaansa ja sen toteuttamistapoja vastustajan ja tilanteen mukaan melkoisen joustavasti.

Pelaajien on oltava yhä kyvykkäämpiä pelaamaan eri otteluissa erilaisilla rooleilla ja tavoilla – esimerkkejä löytyy pilvin pimein. Toisaalta pelaajien on myös uskallettava noudattaa yhdessä sovittuja kuvioita, vaikka ne eivät aina onnistuisikaan. Luulen, että ranskalaiset eivät voineet uskoa, että Saksa kykenee kyykyttämään heitä lähes totaalisesti kenttäpelissä semifinaalin ensimmäisellä puoliajalla. Heidän puolustuspelinsä ei kuitenkaan mennyt aivan sekaisin. Ja puoliajalla he olivatkin jo löytäneet joitakin lääkkeitä ”saksa-ahdistukseen”. Hyökkäyspelissä ranskalaiset onnistuivat kuitenkin lähes yhtä hyvin saksalaisten kanssa, jos onnistumisina pidetään luotuja maalintekopaikkoja.

Yksi kommentti vielä ennen kuin siirryn seuraavaan aiheeseen. Meidän kommentaattoreiden on vaikea nähdä ”pelejä peleinä”, sillä ennakkokäsityksemme sotkevat suuresti arvioitamme. Kun Saksa ja Ranska pelaavat, niin ennakko-oletukset ovat aivan erilaisia kuin ottelussa Wales-Portugali tai jos Saksa olisi pelannut vaikkapa Slovakiaa vastaan. Ranska oli niin pahasti alakynnessä ensimmäisellä puoliajalla, että jonkun toisen joukkueen kyseessä ollessa minäkin olisin pitänyt peliä täysin yksipuolisena näytöksenä, jossa toisella joukkueella ei todennäköisesti ole mitään mahdollisuutta voittaa peliä.

Tämä huomio on sinänsä ok, mutta aika usein emme osaa arvostaa ennakkoon heikompien joukkueiden otteluja emmekä arvioi niitä samoilla kriteereillä kuin ”moraalisten loppuottelijoiden” matseja. Oliko Saksa-Ranska –ottelu parempi kuin Portugali-Wales? Millä perusteilla minäkin ajattelin ja koin, että jättiläisten ottelu oli intensiivisempi ja laadultaan parempi kuin Portugalin ja Walesin?

Entä jos joukkueet pelaisivat anonyymeinä etten tietäisi mitkä joukkueet siellä pelaavat ja keitä pelaajia kentällä on? Ottelutilastothan yrittävät kertoa meillä ”objektiivisen” kuvan matsista, mutta eivät nekään välitä mitään ”oikeaa” kuvaa. Pallonhallintaprosentti ei esimerkiksi kertonut juuri mitään Saksan ja Ranskan matsista. Tässä onkin pohdittavaa tulevaisuuteen…

Jalkapallo – kohtaamisten kieli

Viime blogissani kirjoitin jalkapallopuheesta. Analysoin kisastudioita ja pohdiskelin, miksi jalkapallopuhetta pidetään kielenä, jonka kaikki ymmärtävät. Silti jotkut puhetavat dominoivat julkisessa keskustelussa jalkapallosta. Itsekin siihen usein syyllistyn, vaikka ehdotinkin tuon puhunnan laajentamista myös YLEn jalkapallostudioissa.  Jalkapallokieli siis koostuu todella monista elementeistä, joten yhtä yhteistä selittäjää ei ole olemassakaan, vaikka jalkapallo itsessään on se yhteinen nimittäjä.

Seuraavassa rajaan tuon jalkapallokielen vain sen kokemukselliseen puoleen eli siihen, miten eri tavoin itse olen hyödyttänyt omia jalkapallokokemuksiani ihmisten välisissä kohtaamisissa. Tai en oikeastaan ole hyödyttänyt, vaan ne ovat luoneet luontevia siltoja ihmisten kohtaamisiin, joista ei oikeastaan ole ollut hyötyä sanan varsinaisessa merkityksessä. Hyöty on tullut siitä, että on ollut kokemuslähde, josta voimme yhdessä ammentaa milloin mitäkin. Ilman jalkapalloa joutuisimme etsimään muita yhteisiä kokemusmaailmoja, joiden kautta pääsisimme jakamaan tunteitamme ja ajatuksiamme toistemme kanssa. Voisi myös käydä niin, ettei mitään kohtaamista syntyisikään.

Tärkeää tässä on huomata, että jalkapallokokemuksemme tosiaan luovat kehyksen, jossa voimme ymmärtää erilaisia tulkintoja pelistä ja pelaajista – ja maailmasta. Jalkapallosta puhuessamme kerromme nimittäin aina itsestämme ja suhteestamme muihin ihmisiin ja maailmaan tai ainakin erilaisiin asioihin. Ikämiesten puheissa ei esimerkiksi voi välttyä keskusteluista, joissa määrittelemme suhdettamme terveyteen tai toimintakykyyn ja siihen, mitä voi tai kannattaa tehdä, jos sairastuu.

Eräissäkin harkoissa yksi pelaajista kertoi käyneensä lääkärissä, joka oli todennut hiippaläppäongelman, määrännyt verenpainelääkkeet ja sanonut polvikuvasta, että siinä näkyi vaikka minkälaista vaivaa. Hän – minulle tuntematon mies – oli selvästi levoton siitä, mitä pitäisi tehdä tämän rakkaan jalkapalloharrastuksen kanssa.

Yksi pelikavereista sanoi, että hiippaläppäongelma hoituu rutiinileikkauksella, jos lääkkeet eivät auta. Toinen tokaisi, että pudota kymmenen kiloa, niin ei tarvitse verenpainelääkkeitä syödäkään. Minä huomasin sanovani, että jos meidän jokaisen polvet kuvattaisiin, niin kaikenlaista vaivaa varmasti löytyisi. Kannattaa vahvistaa lihaksia ja niveliä eikä missään nimessä lopettaa liikkumista. Aikamoista vertaistukea – ehkä vähän ”äijämäistä”, mutta realistisempaa kuin lääkärin, joka ajattelee ikämiesfutareita samalla kriteeristöllä kuin tavallisia ihmisiä.

Voi olla, että esimerkki kuvaa ”tyhmää ja riskihakuista” miehisyyttä, josta itsekin olen kirjoittanut aiemmin paljonkin. Mutta, jos tiedät, että omat pahasti kuluneet polvi- ja lonkkanivelet ovat kunnossa vain ahkeran liikkumisen ja niveljumpan avulla, olkapään rikkoutuneet jänteet toimivat ainoastaan päivittäisen  lihaskuntotreenin ansiosta eikä sydänvika tai rasitusastma haittaa, koska kestävyysharjoittelua on riittävästi viikoittain, niin kokemusasiantuntijuutta lienee pieneen omakohtaiseen tukipuheeseen. Samoilla ja paljon mitättömilläkin diagnooseilla varustetut ihmiset voivat olla lähes täysin toimintakyvyttömiä. Sellaiseksi tätäkin kaveria hänen sinänsä ikäiselleen normaalit vaivat olisivat voineet houkuttaa. On hyvä, että on vertaiskokemuksia ja –tukea toisissa pelaajissa.

Ja ymmärrämme myös oman rajallisuutemme, sillä jalkapallo on peli, jossa yksin ei voi pärjätä ja siitäkin tosiaan voi kiistellä, kuka on maailman tai Suomen paras pelaaja. Viime vuosina suomalainen keskustelu, myös jalkapallosta käytävä, on kärjistynyt blokeiksi, joiden sisällä kuvitellaan, että on olemassa ”oikea totuus”. Esimerkkinä vaikkapa suhtautumiset Mixu Paatelaiseen tai Antti Muuriseen Suomen A-maajoukkueen valmentajina.

Nyt kun meillä ei ole enää samanlaisia yhteisiä kokemuksia koulusta, harrastuksista tai radio-ohjelmista kuin oli vielä esimerkiksi oman ikäpolveni nuoruudessa, niin meillä tosiaan on kokemuksellisesti eriytynyt kansa, jolla ei ole yhteistä ”kieltä” eli yhdistäviä kokemuksia. Tulkintahan voi olla hyvinkin erilainen samasta kokemuksestakin, mutta jos ei ole sitä yhteistä kokemustakaan, niin silloin puhutaan tosiaankin ”eri kieltä”.

Siksi on hyvä, että on asioita, joista monilla ihmisillä on kokemuksia. Jalkapallohan on jännä juttu sikäli, että 1900-luvulla meitä jalkapalloihmisiä olivat yleensä vain ne, jotka olivat itse pelanneet jalkapalloa niiden lisäksi, jotka jostakin syystä olivat tulleet katsomaan pelejä tai tulivat mukaan perheidensä kautta. Nyt jalkapallo yhdistää ainakin näin EM-kisojen aikaan lajin ääreen myös ihmisiä, jotka eivät muuten ole futikseen elämässään törmänneet. Fb-ystävissänikin on joitakin jo varsin varttuneita ihmisiä, jotka seuraavat vasta nyt ensimmäisiä futiskisojaan ehkä siksi, että kisoista on tullut jonkinasteinen ”must”, koska siihen liittyy niin monia kiinnostavia merkityksiä.

Keskiviikko, 13.7.2016

Vaarinaolo vaatii veronsa, minkä toki maksan mieluusti. Kirjoittaminen jäi, koska viisivuotiaan kanssa päivät ovat täynnä touhua. Vaari värkkäsi koristelineen, ripusti lasten tikkataulun ja opetti sulkapallon alkeita ihmemailoilla, joilla osuman saaminen oli lähinnä siis ihme. Mutta hauskaa oli, kuten myös painimatseissa,  pyöräreissuilla ja yhdistetyllä kala- ja uintimatkalla, jossa tosin vain mummi sai saalista. Hellepäivä piti kalat laiskoina. Onkiminen on kuitenkin nyt opetettu.

EM-jalkapallossa toiveeni toteutui, ja hienon draaman kautta. Ronaldon kasvaminen joukkuepelaajaksi tosiaan noudatti klassista sankarikaavaa. Tällaista jalkapallo siis voi tarjota. Tässä riittää tulkittavaa vuosiksi. Otan esille vain yhden pikku jutun, jonka huomioin Ranskan pelissä TV:n välityksellä eli hyvin satunnaisen ohjaajan päähänpiston kautta.

Pogba ripitti TV-kuvassa jotakin joukkuetoveriaan hyvin arrogantilla tavalla. Tämä itse asiassa tallentui kuvaan jossain aiemmassakin pelissä. Luulen, että TV-ohjaaja oli myös sensitiivisesti tilanteen hermolla ja näytti, miten toimii joukkue, jossa ei ole täydellinen yhteishenki. Ero ”uudestisyntyneen” Christiano Ronaldon ”apuvalmentajatoimintaan” (onkohan se muuten edes sallittua?) oli suuri. Tällaiset asiat ratkaisevat, vaikka ovatkin niitä kuuluisia henkimaailman juttuja. Tästä samasta kirjoitin myös viime vuonna ikämiesten SM-kisojen tapahtumien pohjalta enemmänkin. Jalkapallon etiikastahan tässä on kysymys…

Mutta nyt nukkumaan, sillä huomenna on aikainen nousu ja edessä pitkä bussimatka. Turhaan en kuitenkaan lähde viettämään päivää linjurissa läpi Suomen. Sain nimittäin kutsun 100-vuotisjuhliin enkä mihin tahansa tapahtumaan, vaan yhden Suomen vanhimman ja uskallan sanoa kauneimman urheilukentän juhlintaan. Kyseessä ovat Mikkelin Urheilupuiston – nyt uudistetun – 100-vuotisbileet, jonka yhteydessä järjestetään myös ”legendojen” ottelu eli Mikkelin Pallo-Kissojen ja Mikkelin Palloilijoiden 1970-luvun joukkueiden kohtaaminen.

Minä tuskin kuulun noihin legendoihin, joista mainittakoon Ville Rajantie, Matti, ”Lane” Vanhanen, ”Ana” Ronkainen MP:stä ja Kalle Nieminen, ”Rate” Vierikko tai ”Repe” Vaittinen Kissoista. Olen nuorempaa ja vähemmän legendaarista ikäpolvea, vaikka ehdin jokaisen edellä mainitun kanssa yhdessä pelatakin.

Torstaina, 14.7.2016, jossain Ylä-Savossa…

Matka Kuivaniemeltä alkoi seitsemältä, bussiin hyppäsin Oulusta vartin yli yhdeksän. Hellettä pukkaa. Tavoitteena on ehtiä Mikkeliin Urskin satavuotisjuhliin ja pelaamaan vanhojen maestrojen kanssa. Monia heistä en ole nähnytkään sitten 1980-luvun vaihteen eli lähes neljäänkymmeneen vuoteen. ”Luokkakokoushan” tämä on. Lisäksi paikalla on varmaankin myös minulle tuttua yleisurheiluväkeä ja ehkä niitä muitakin lupsakkaita eteläsavolaisia, joihin olen luvattoman huonosti pitänyt yhteyksiä.

Ristiriitaisia tunteita paluu kotikonnuille minussa herättääkin. Minkälaisia mahtavat olla kohtaamiset näin pitkän ajan jälkeen ja mikä merkitys niissä on jalkapallolla ja mikä jollakin muulla? Ja mitä ”Urski” minulle oikein merkitsee tai on merkinnyt?

Muistan ihan pikkuisena poikana, miten ihanaa oli päästä isän kanssa katsomaan jalisotteluita Urskiin. Väenpaljous siihen tottumattomalla maalaispojalle oli jo itsessään erikoista. Jätimme auton yleensä Invalidikioskin aukiolle, jossa asteli myös Marski, jota kaupungin vasemmisto ei halunnut paraatipaikalle, jossa se toki nyt on. Torilla siis, Mikkelin torilla, Suomen parhaimmalla. Mutta se on toinen juttu.

Sieltä parkkipaikalta menimme lähes poikkeuksetta amiksen sisäänmenon kohdalta Urskiin, koska isäni tykkäsi katsoa peliä avokatsomon yläaidalta, mikä olikin kentän paras paikka. Perinteisesti se avokatsomo oli mpläisten aluetta, mutta isä ei varmaan sitä edes huomannut. Minä sen sijaan sain kerran Kissojen takki päällä ollessani keski-ikäisiltä rouvilta sateenvarjosta päähäni, kun olin uskaltautunut heidän reviirilleen.  Se oli kuitenkin poikkeustapaus kaikin puolin, sillä tuo mysteeriottelu päättyi MP:n 8-1 –voittoon, vaikka puoliajalla peli oli vielä tasan 1-1 ja Kissat oli tuonakin vuonna sarjassa parempi. Myöhemmin kyllä kuulin, että juttu liittyi jo silloin Kissojen talousvaikeuksiin.

Poikasena – ja myöhemminkin – tykkäsin kierrellä Urskin ylätasanteella peliä ja myös katsojia tarkkaillen. Ja toivoin joskus pääseväni itsekin tuolle himoitulle nurmelle katsojien ihailun ja miksei myös ivailun kohteeksi. Pelaajissahan on aina ollut yleisön suosikkeja ja inhokkeja, mutta myös niitä, joihin he eivät oikein saa otetta. ”Kulttipelaajiksi” kutsutaan nykyään sellaisia, jotka jostakin syystä saavat yleisön – tai ainakin sen osan – sympatiat puolelleen. Legendoja voi syntyä myös muulla tavoin…

Nuoruudessani ”heitettiin legendaa” eli kerrottiin seikkailuistamme niitä hiukan värittäen. Jalkapallojoukkueissa näitä legendan heittäjiä on aina muutama. Legendat tarinoina ja henkilöinä ovat eri asia, mutta kulttipelaajista kiertää paljon tarinoita, joiden todenperäisyydestä ei voi aina olla varma. Pitkä ura voi rakentaa yksistään legendan sädekehän ilman kulttipelaajiin liitettäviä ominaispiirteitä tai erikoisia tapauksia.

Näitä mietin ennen kuin pääsin kohtaamaan nämä lapsuuteni ja nuoruuteni sankarit…

Perjantaina, 15.7.2016, jossain Keski-Suomessa

Urski 100 vuotta omana kokemuksena

Saavuin Mikkeliin ja heti bussiasemalla tapasin myös fb-ystäväni pallotaituri Ronkaisen Antin, jonka kanssa päivitimme hiihtokilometrit ja vammatilanteen. Reilu tuhat kilometriä oli kuulemma tullut täyteen, vaikka lumitilanne oli mitä oli Mikkelissäkin. Naprapatian tohtori, joka usein kävi kesken päivän hiihtolenkillä, arveli kykenevänsä pelaamaan, vaikka ei ole vuosikausiin uskaltautunutkaan kokeilemaan pallon potkimista. Tällaista matsia ei kuitenkaan voi jättää väliin, näin päättelimme yhdessä tuumin.

Mieleeni tulvahtivat heti ne koulujoukkueen syksyiset pelit Hänskissä, kun pääsimme lähtemään kesken koulupäivän edustamaan kunniakasta opinahjoamme joukkueessa, jossa oli sekä MP:n A-juniorimestareita vuodelta 1976 että Kissojen A-junioreiden SM-hopeajoukkueen (1978) pelaajia about puolet ja puolet. Kovin suuri ihme ei ollutkaan, että voitimme oppikoulucupin sekä 1976 että 1977 Anan kipparoidessa itseoikeutetusti dream teamiamme, jonka vertaa ei Mikkelin historia tunne. Siinä kaatuivat niin Rautiaisen Pasin Märsky kuin Houtsosen Leksan Kuopio tai Lindholmin Harrin Lahti, kun marssimme vakuuttavasti noihin mestaruuksiin.

Sen sijaan ihme oli, että kykenimme vielä vuonna 1978 nousemaan hopealle, vaikka kaikki MP:n vuonna 1958 syntyneet olivat jo koulusta pois. Minä sain rehtoriltamme Pauli, Pase, Vainiolta kunnian jatkaa Anan kapteeninnauhan kantamista, mikä tarkoitti myös joukkueen valintaa, sen ”valmentamista” ja pelinjohtoa. Pesäpallo- ja mäkihyppymiehenä Pauli luotti meihin ”ammattilaisiin” näissä asioissa eikä puuttunut peluuttamisiin lainkaan.

Tosin kerran hän kysyi hiukan harmistuneena, miksi annoin Juha, ”Ville”, Viitikon pelata kärjessä kaupungin koulujen välisessä turnauksessa, kun itse hoitelin liberon tonttia, jossa Ville oli lähes yhtä hyvä kuin poikansa, joka luutii nyt liigassa. Selitys oli sekä Villen toive, että oma väsymiseni erittäin rankan kauden jälkeen, jonka aikana olimme siis voittaneet tai hävinneet kaksi hopeaa ja pelasin myös edustusjoukkueessa Suomen cupin matseja. Tuon kokeilun seurauksena hävisimme yllättäen turnauksen entiselle ”Tipulalle” eli Urheilupuiston lukiolle, vaikka pelillisesti toki olimme parempia. Se oli sitten sen kauden kolmas hopea. Minusta me kuitenkin olimme moraalisia voittajia joukkueella, joka ”vilisi” pelaajia, jotka eivät pelanneet missään seurajoukkueessa, vaan jotka otettiin mukaan urheilullisten ominaisuuksiensa perusteella. Se oli ennen kokematonta.

Noina kahtena mestaruusvuonna hävisimme ainoastaan valkeakoskisen Lotilan ammattikoulun joukkueelle ns. supercupissa rökälemäisesti 8-1 Tehtaan jäisellä kentällä, joka yllätti meidät täydellisesti. Uimosen pojat, Arto ja Petri, Huovialan Heikki ja tuleva maajoukkuemaalivahti Olli, Oka, Huttunen olivat sen sijaan auton talvinastoilla varustetuilla pläägillään epäreilusti tuon ottelun voittajia. Erityisesti muistan, että Haapiaisen Kari, ”Haapi”, oli isona miehenä vaikeuksissa liukkaalla kentällä. Haapi oli myös Urskissa ja kertoikin ylpeänä HJK:n hyvinvointitoiminnasta, josta hän nyt vastaa, kun pelin jälkeen tapasimme. Hän myös kutsui minut tutustumiskäynnille klubin pyhimpään lomien jälkeen. Haapi ei nyt pelannut, mutta nautti nostalgisesta tunnelmasta muiden mukana.

Seuraavana vuonna kummatkin koulut voittivat jälleen mestaruuden ja taas oli edessä titaanien kohtaaminen – nyt Mikkelissä ja kotikentällämme Hänskissä. Itse asiassa meidän kai piti päästä pelaamaan Urskissa, jossa voitimme Rovaniemen Lyseon oppikoulucupin finaalissa oikein iltavaloissa. Tunnelma Mikkelissä olikin aivan toista kuin edellisenä vuonna ankealla Porin stadionilla, jossa jouduimme pelaamaan iltapäivällä ja muistaakseni aika vähäisen yleisön seuratessa voittoamme.

Säät muuttuivat kuitenkin marraskuussa mahdottomiksi ja tuo odotettu uusinta pelattiin siis aivan muta- tai savivelliksi muuttuneessa Hänskin hiekkahaudassa, jota kylläkin pidettiin Suomen parhaana hiekkakenttänä. Peli kesti 120 minuuttia ja se oli ankaraa taistelua joka sekunti. Minä pelasin sentterinä 169 sentin varrellani vastassani jo A-maajoukkuedebuutin tehnyt Petri Uimonen, minua lähes parikymmentä senttiä pidempi toppari. Käytin vanhaa kikkaani eli hyppäsin vähän liian ajoissa selkä Petrin rintaa vasten vähän takaviistoon ja voitin useimmat maalivahtimme Jari, ”Könde”, Pohjanvirran lähettämät avaukset, joita tuli paljon, koska kenttä oli toivoton lyhytsyöttöpelille. Nykypelaajat eivät osaa kuvitellakaan, miten painava sen aikuinen alkeellinen muovipintapallo oli sen imettyä vettä ja kuraa sisäänsä. Monen jysähdyksen jälkeen pyörin hetken sekaisin ennen kuin pääsin suuntaamaan jälleen palloa kohti.

Itse ottelu päättyi siis tasapeliin muistaakseni maalittomaan ja saatiin vielä jatkaa mutapainia puoli tuntia lisää. Mikäs mukavaahan se oli, sillä aioimme voittaa koskiset vaikka väsyttämällä. Lopulta kuitenkin kävi niin, että tehtaan pojat saivat tökättyä yhden maalin. Dramaattiseksi pelin teki se, että saimme vielä mahdollisuuden tasoittaa peli rankkarilla. Ana ei kuitenkaan astellut vetämään pilkkua kaiketi koska hän oletti, että hänen kikkansa tunnetaan ja antoi vastuun Kissojen vastuuvetäjälle Pulkkisen ”Ripalle”, jonka vasuri oli yleensä kuolettavan tehokas lähettäen pallon kovalla voimalla sivuverkkoon. Mutapeti teki sitten tepposensa Ripallekin eikä pallo löytänyt tietään verkon perille. Jouduimme tallustamaan märkinä ja mutaisina kentältä Hänskin piskuiseen puukoppiin. Silti en muista olleeni kovin pettynyt, sillä taistelu oli nyt rehti, raju ja tasainen. Se korvasi hyvin edellisvuoden eettisesti epäilyttävän tappion.

Ei ole häpeä hävitä, jos kamppailu olisi voinut päättyä kumman voittoon tahansa ja jos tuntee, ettei enempään kerta kaikkiaan ollut enää resursseja. Monesti ajattelen tuota ottelua yhtenä urani hienoimmista, sillä sainhan pelata tai painia huippupelaajan kanssa koko pitkän matsin enkä voi sanoa, että olisin pärjännyt siinä mitenkään huonosti. Minulle jäi käsitys, että tuo turhan nuorena kuollut huippulahjakas Uimosen Petri oli pelin jälkeen samaa mieltä. Tämä oli oikeaa jalkapalloa!

Takaisin tähän päivään… Kokon Harri – Pallo-Kissojen raudanluja, vaikka ei mikään kolossi toppari – tuli hakemaan minut Urskiin, jonka edessä tapasinkin heti Niemisen Kallen ja Kirvesniemen Annin, joka oli tietysti mukana juhlinnassa. Harrin kanssa pelasimme vuosikaudet juniorijoukkueissa ja myös Lyskan porukassa – harjoituksissakin taistelimme usein parina, mikä kehitti meitä kumpaakin. Harrihan ei päästänyt minua koskaan helpolla, peleissä oli usein paljon pehmeämpiä vastustajia. Rehdimpää ja positiivisempaa kaveria ei jalkapallokentiltä löydä. Harmi, ettei Harrikaan kyennyt kentälle lihasvaivojensa takia.

Kalle toimi legenda-joukkueen kokoajana itseoikeutetusti, olihan hän Kissojen seitkytluvun huippujoukkueen kapteeni, joka pistäytyi A-maajoukkueessakin. Kallen nopeus ja kestävyys olivat omaa luokkaansa jo 1970-luvulla ja ne olivat säilyneet oikein hyvin vieläkin. Annin kanssa vaihdoimme muutaman sanan Mannisen Jorkun – Annin ja Harrin valmentajan – tekemästä kirjasta, jonka olin juuri lukenut ja josta tulen myöhemmin kirjoittamaan tälläkin ”palstalla”. Paljon olisi ollut jaettavaa myös Annin kanssa, mutta peli odotti. Urskin historiastakin ilmestyi juhlan kunniaksi Penttisen Anteron, ”Länkkärin” toimittajan kirja, mutta sitä en kuitenkaan ehtinyt saada käsiini.

Sen jälkeen tuttujen virta olikin jatkuvaa niin pelaajien kuin seuraajienkin osalta. Perheyhteisyys oli käsin kosketeltava, kun eri lajien harrastajat olivat kerääntyneet yhteisen kentän juhliin. Pukukopissa piti muutaman pelaajan kohdalla hiukan hakea nimeä, mutta kyllä ne sieltä löytyivät. MP:n joukkueen ihan nuorimpia pelureita en enää tunnistanut, mutta vanhat parrat olivat hyvinkin tuttuja. Vanhasen, Karppisen, Valjakan, Rajantien, Ronkaisen etc. pelejä olin nähnyt varmaan satoja.

Pukukoppi on oma maailmansa, siellä saatetaan puhua syvällisiä ja vakaviakin asioita lyhyen kohtaamisen aikana, jossa tiivistetään vaikkapa menneet 40 vuotta. Joku kertoo syövästään, toinen niskavammastaan, kolmas eläkesuunnitelmistaan, kun neljännen kanssa viritellään henkeä tulevaan ikämiesturnaukseen, jossa pelaamme vaihteeksi eri joukkueissa. Samalla valmistaudutaan otteluun, joka edelleen näytti jännittävän muutamia. Itse ihmettelin, miten rauhallisesti pystyn nykyään suhtautumaan näihin ikämiespeleihin, vaikka olin melko epävarma siitäkin kykenenkö ylipäätään pelaamaan. Ehkä se johtuukin juuri siitä etten odota muuta kuin sitä, että pystyn pelaamaan edes jotenkuten, en tiedä…

Jaliskohtaamiset Urski 100 vuotta tapahtumassa

Astuttuani Pallo-Kissojen pukukoppiin ensimmäisenä katseeni osuu tutunnäköiseen kaveriin, jota en kuitenkaan silmänräpäyksessä tunnista. Vasta kun suusta alkaa pulputa tuttua, iloista, hiukan itseironista läppää, yhdistän sanavirran ”Kekikseen”, junioriaikojeni vasempaan laituriin, jonka takana kymppipaikalla itse useimmiten pelasin. Vitsailimmekin myöhemmin lämmitellessämme toisen laiturin eli Silvosen Puten tai Pertti Silvonen jr:n – seniori oli Kissojen ensimmäisen sukupolven velmu maalivahti –  4-4-2 tai 4-3-1-2 –kuvion vanhaa yhteispeliä. Minä annan pallon vastaantulevalle Putelle, joka antaa seinän takaisin ja minä heitän linjan yli toista laitaa viilettävälle liinatukkakekkoselle pallon. Yleensä sieltä sitten tuli keskitys ja jompikumpi meistä pisti sen sisään. Kari, ”Kekis”, Kekkonen ei kramppaavine koipineen ollut yhtä ilahtunut ideastamme, jota emme sitten käyttäneetkään.

Seuraavaksi kohtaankin Puten ja Hanen (Hannu Kaatranen) istumassa vierekkäin. Hanen kanssa muodostimme tuhoisan parivaljakon (ks.), joka pelasi nuorempana kärjessä, myöhemmin keskikentällä. Minä yleensä ylempänä, Hane alempana, mutta ”hollantilaistyyppisesti” vaihdoimme paikkoja hyvin joustavasti tilanteen mukaan. Jos Hane ehti nopeaan hyökkäykseen ennen minua, minä varmistin. Toisaalta vaihdoimme pelipaikkoja myös sivusuunnassa varsin luovasti. Minä saatoin löytää itseni mistä puolelta kenttää tahansa ja tiesin, että joku oli täyttänyt minun paikkani. Se oli miesvartiointijoukkueille myrkkyä. Ja sitähän peli silloin usein oli. Paikalliskamppailut MP:tä vastaan olivat usein varsinaista paritanssia, jossa oman ”kavaljeerin” kanssa saatettiin viettää koko 90 minuuttia noin puolen metrin etäisyydellä toisesta. Siksi kehitimme tämän jatkuvan paikanvaihdon pelitavaksemme.

Hane oli jo nappulatähti, joka paukutti maaleja alle kymmenvuotiaasta lähtien kymmenittäin vuodessa. Minä tulin mukaan vasta 14-vuotiaana, mutta ehdimme toki voittaa valtavasti pelejä yhdessäkin – voittoprosenttimme lähenteli joinakin vuosina sataa. Voitimme paljon myös viestihiihtokilpailuja, mm. Hopeasompamestaruuden vuonna 1974 – yksilökisoissa toisen oli toki hävittävä, jos toinen voitti. Aika tasan nekin taisivat mennä, vaikka vähän kauemmin minä suksinkin. Hane valitsi jaliksen vähän aiemmin ykköslajikseen, kun poikien maaotteluita ja edustusjoukkuepelejä alkoi tulla siinä 16 vuoden iässä.  Minäkin pääsin maajoukkueleireille, mutta koskaan en maajoukkueeseen asti päässyt.

Juniorijoukkueestamme maajoukkueessa pelasivat Hanen lisäksi jo mainittu Harri Kokko, Hännisen ”Vesse” ja Hyvösen ”Ytve”, joista kolme viimeksi mainittua muodostivat aika vahvan puolustuslinjan joukkueeseemme, joka tosin oli tunnetumpi iloisesti hyökkäyspelistään. Kuriositeettina voinee kertoa, että usein meidän junnumatsejammekin saattoi seurata useita satoja katsojia ja meillä oli oma faniporukkakin. Hanen selkä ei nyt kestänyt pelaamista, mutta pelipaita hänellekin annettiin ja paikka joukkuekuvassa. Vesse (Vesa)  ja Ytve (Markku) eivät päässeet legendaotteluun, vaikka sinne olisivat ehdottomasti kuuluneet – Ytve myös MP:n joukkueessa pelattuaan sielläkin vuosikausia.

Kierrettyäni kättelemässä koko porukan, menin kyselemään kuulumisia joukon vanhimmalta pelurilta eli Vuorisen ”Kepeltä”, joka teki historiaa jo 1950-luvun lopulta alkaen oltuaan nostamassa mikkeliläisen jalkapallojoukkueen ensimmäistä kertaa ensin Suomi-sarjaan ja sitten SM-sarjaan. Juniorimaaotteluiden lisäksi Kepe ehti pelata muutamia A-maaottelujakin. Kepe ja juuri edesmennyt sekä Kissojen että MP:n menestysvuosien valmentaja Pöyryn Jussi pelasivat vielä seitkytluvun lopussa harjoituksissamme, vaikka aktiiviura olikin jo takana. Jo silloin ymmärsin, miten hyvä pelisilmä ja –taito korvaa fyysisen voiman, taidon ja nopeuden. Turhauttavan usein Kepe ja Jussi pysäyttivät meidät nuoret hurjapäät, jotka luotimme liikaa omaan fysiikkaamme. Kepen kanssa olo oli leppoisa, vaikka hän joutuikin kertomaan vakavistakin sairauksistaan. Ne eivät kuitenkaan estäneet pelaamista, vaikka jouduimmekin maanittelemaan tuon vaatimattoman miehen avauskentälliseen, jonne hän – jos joku – Pallo-Kissojen läsnä olleista pelaajista kuului.

Toisella puolen istui Seppäsen Matti, rauhallinen jättiläinen, joka tuli vahvistukseksemme Valkeakoskelta. Opettajamaisen kannustava Matti oli jo tuolloin. Ja opettaja hänestä tulikin, vaikka nyt hän jo – nuori mies, vain 59 vuotta – oli jäämässä eläkkeelle. Ehdin pelata Matin kanssa yhden SM-sarjakauden ja joissakin matseissa olimme kuin Ralf Edström ja Roland Sandberg vuoden 1974 MM-kisoissa.  Eikä yhteispeli ollut unohtunut nytkään, sillä itse legendojen pelissä nostin millintarkasti vaparin Matin muita korkeammalle keikkuneeseen nyt jo kaljuun päähän ja tiesin jo ennen puskua, että tuo pallo ei voi mennä muualle kuin maaliin. Ja niinhän se menikin… Matti muisti lähettää terveisiä Puotinkylän Valtin salibandyjoukkueelle, jota vastaan mikkeliläiset ”MaHat” (Maalihaukat) olivat pelanneet vuosien saatossa kovia matseja ikämiesten SM-kisoissa.

Vieressäni istui Hokkasen Ossi, pari vuotta minua nuorempi maalivahti, jonka kanssa pelasimme vain Lyskan joukkueessa. Kissoissa yhteisiä pelejä ei tainnut juuri tulla, mutta pari kertaa pelasin kyllä Ossia vastaan JYP-77:n joukkueessa. Mieleeni jäi Ossin loistava torjunta viimeiseksi jääneessä sarjaottelussani täällä Urskissa, kun pujahdin Kissojen puolustuksen läpi ja sijoitin pallon omasta mielestäni varmasti ohi Ossin jalkojen. Jostain kuitenkin joku raaja eteen ilmestyi. Tuo reagointinopeus ei ole jäänyt vuosien varrelle, sillä Ossi, kuten myös toinen molarimme Vaittisen ”Ipe” (Ismo) masensivat MP:n maaliahneet legendat rankkarikilpailussa lähes totaalisesti. SM-sarjassakin maaleja runsaasti mättäneet laukojat saivat vain neljä laukausta kymmenestä sisään Ossille ja Ipelle. Laukauksissa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa.

Ihan kaikkien muidenkaan kanssa en ehtinyt peliurallani pelaamaan. Tarkiaisen Hannun – hänkin vähän nuorempaa sukupolvea – kanssa tosin pelasimme 50-vuotiaiden SM-kisoissa viime vuonna. Kentällä muodostimmekin ”Puijon Pallon vaarallisen ikämieskolmikon”, jonka kolmas lenkki on Silvosen Putte. Pelirutiinimme alkoi näkyä legendamatsin loppupuolella, kun aloimme vyöryttää hyökkäyksiä MP:n maalia kohti. Tuloksena pari maalia, tolppa ja pari muuta vaarallista tilannetta.  PuPan pelaajista MP:n puolella luuti myös Liikasen ”Kusti” (Vesa), jonka ”längistä” tai Puten virtuaalimaisen kielen kehittämästä ”pöösästä” yritin kerran pallon ujuttaa mutten onnistunut. Kustikin on nykyään intohimoinen hiihtäjä, jolle 2-3000 kilometriä on normaali talviannos. PuPan armoton maalintekijä ja ikämiesfutiksen menestynein pelaaja Pertti, ”Pera”, Piskonen  – yli 30 mestaruuden voittaja – ei ollut legendakutsuttujen joukossa, vaikka samassa juniorijoukkueessamme ja Lyskan joukkueessa pelasikin. Pera ei kuitenkaan koskaan pelannut Kissojen edustusjoukkueessa, mikä ei ole estänyt häntä tekemästä todella kunnioitettavaa veteraanipalloilijan uraa.

MP:n joukkuekin vilisi minulle tuttuja miehiä. Mainittava on ainakin Valjakan ”Hinttu”, sillä Heikki on osasyyllinen jalkapalloharrastukseeni. Hinttu nimittäin antoi minulle ensimmäisen jalkapalloni, kun olin noin viisivuotias. Vieläkin muistan, miten ikionnellinen olin kuljettaessani tuota arvokasta nahkakuulaa pellollamme. Kuvittelin itseni vähintään Eusebioksi, tuon ajan kuuluisimmaksi maalitykiksi. Hinttu tosin oli rautainen pakki ja on vieläkin, vaikka mittarissa on reilu 70 vuotta. Olimme yhteen aikaan perhetuttuja, isäni taisi muurata Hintulle pari taloakin, vaikka nyt hän asuukin omalla kotikylälläni puutalossa.

Meitä yhdistää myös se, että Hintun poika Kai Valjakka pelaa kanssani Valtin ikämiesjoukkueessa myös ensi viikonloppuna SM-turnauksessa. Isä ja poika ovat kylläkin pelitavaltaan toistensa vastakohtia. Isä pelasi pakkia, jonka läpi ei yleensä ”hengissä” päässyt, vaikka mitenkään rumasti Hinttu ei pelannut. Kovaa kylläkin. Kai taas on keskikentän pallotaituri, jota on vaikea kuvitella kovaan peliin. Junioreissa meillä oli ikävä tehtävä piestä Kai ja MP:n saman ikäisten porukka joskus aika rumillakin luvuilla. ”Tuo menee kuin Hänskissä vuonna 1976”, Kaide huusikin tässä keväällä, kun tein jonkun kivan kikan ikämiesmatsissamme. Ikävät muistikuvat voi siis kääntää voitoksi, kun sitten pelataankin samassa joukkueessa…

MP:n ja FC Mikkelin nuoremmista pelaajista tunsin vain nimeltä Tiborin (Gruborovics), Karvisen Juhan, Onttosen Pekan tai Huhtamäen Jyrkin, jotka muodostivat keskeisen rungon tuosta SM-liigassa hopeallekin päätyneestä joukkueesta. ”Jämä” Karvinen on yksi liigan kaikkien aikojen maalitykeistä ja legendojen pelissäkin hän hakeutui hanakasti maalipaikkoihin, joista yksi laukaus meni sisäänkin. MP:n ”nuorukaiset” eivät olleet kuitenkaan niin ylivoimaisia kuin olisi voinut kuvitella. Ikämiesfutiksessakin pätee vanha ikääntymissääntö, ettei ”kuntoa ja voimaa voi kovin pitkään varastoida”. Tämän muistan professori Heikkisen Einon todenneen jo vuosikymmeniä sitten korostaessaan elinikäisen liikkumisen merkitystä. Muistan myös, miten ”kuolettavasti” Eino katsoi ikätoveriani – olimme silloin vähän yli parikymppisiä, kun Eino oli reilut 40 – joka yritti olla kohtelias sanoessaan Einon suksen vielä luistavan hyvin noin iäkkääksi mieheksi. Tajusimme pian, ettei sitä olisi kannattanut sanoa… Nyt ymmärrän tietysti hyvin, että ”ikä on vain numero” (vaikka oikeastihan se on sana, heh!). Sen saattoi todentaa legendojen pelissäkin, kun kovakuntoiset seitsemänkymppiset kamppailivat tasaveroisesti vähän pyöristyneiden neli-viiskymppisten kanssa.

Pelistä voinee nostaa esiin sen, että MP pyrki tapojensa mukaisesti pelaamaan pikkunättiä peliä syötellen, kun Kissojen peli oli suoraviivaisempaa. Näin se oli neljäkymmentä vuotta sittenkin. Itse olen vanhemmiten taipunut edellä mainitun pelin kannalle ihan fyysisistäkin syistä. Pitkät syötöt vaativat kovia potkuja ja usein liian rajua juoksuvauhtiakin. Kummatkin riskitekijöitä. Henkisestikin on toki helpompaa siirrellä palloa mieheltä miehelle kuin yrittää ohittaa pelaajia pallon kanssa. Maalitilanteita syntyi harvakseltaan ja niitä järjesteli enimmäkseen Karvinen, Huhtamäki ja Gruborovics. MP johti 2-0 vielä toisen jakson puolivälissä. Se alkoi muuten hauskasti, kun Henrikssonin Jukka – Kissojen armoton maalintekijä – lähti heti aloituksesta viilettämään pallon kanssa suoraan kohti sivurajaa eikä kukaan omalla eikä vastapuolella tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Kun mitään ei tapahtunut, niin Jukka otti toisen spurtin takaisin keskiympyrää kohti kaikkien vain jatkaessa ymmyrkäisinä seuraamistaan. Tilanne aiheutti spontaanit naurunpyrskähdykset sekä kentällä että myöhemmin jatkoilla, kun tivasimme Jukalta, että mitä sinä oikein yritit?  Sitä Jukka ei itsekään osannut sanoa. Jukan pelityyli olikin jo aikoinaan erikoinen, hän hakeutui hyviin, mutta hankaliin maalintekopaikkoihin, joista oli teknisesti vaikea tehdä maaleja. Usein hän epäonnistuikin, mutta yllättävän monesti pallo myös löysi tiensä maaliin. Mikkelin ikioma Thomas Müller?

Loppua kohti saimme mekin peliä hallintaamme, kun lopetimme turhan kiiruhtamisen avaussyötöissä ja satsasimme hyökkäyksiin, joissa oli useampi pelaaja mukana. Silvosen Putte, Tarkiaisen Hane ja minä eli PuPan ikämiespelurit jaksoimme kai vähän muita paremmin juosta, mikä näkyi tilanteina, joista parissa minuutissa tasoitimme pelin. Voittosumaankin oli aineksia tolpan ja muutaman niukan ohilaukauksen kautta. Pelitapahtumiin nähden – ja koko ottelun henkeen sopivasti – tasapeli oli kuitenkin ainut oikea lopputulos. Luulen, että suurin osa pelaajista näin ajattelikin, vaikka jokunen innokas vastapuolen pelaaja ottikin jotkut tilanteet aika vakavasti.

Legendojen kohdatessa on kuitenkin oleellista, että vanhoja muistoja kohdellaan arvokkaasti eikä pilata niitä sellaisilla uusilla muistoilla, jotka pilaisivat niitä vanhoja nostalgisoituja ja ehkä vähän kaunisteleviakin tarinoita menneistä ”kulta-ajoista”. Onnistuimme tässä mainiosti, vaikka leikkimielisen rankkarikilpailun voitimmekin lähinnä hyvien maalivahtiemme ansiosta – kenenkään laukauksia moittimatta. Seppäsen ”Iekki” (Esko), MP:n maalivahtikin nappasi oman melko onnistuneen vetoni kiinni, mikä kertoo siitä, että muiden laukaukset olivat vielä paljon parempia.  Vaittisen ”Ipe” esimerkiksi venyi ihmepelastuksiin taitavien laukausten eteen päästäkseen. Moni nuorempi voisi kadehtia 64-vuotiaan miehen otteita.

Näin siis legendat synnyttivät uusia ”legendoja” Urskin 100-vuotissynttäreillä. Voi, kunpa oisit voinut olla mukana… Matkalla oli myös aikaa miettiä vielä tarkemmin mikkeliläistä jalkapallokulttuuria pelaajien kautta. Ketkä oikeastaan ovat oikeita legendoja ja onko Mikkelissä ollut ”kulttipelaajia”?

Mikkelin kultit ja legendat

Itse arvioisin, että mikkeliläispelureista Ville Rajantie oli ja on kulttipelaaja, mutta esimerkiksi Matti, ”Lane”, Vanhanen ja Kalle Nieminen lienevät ”vain” legendoja – kummatkin ”senaattorit” sain kohdata taas kentällä. Kalle liikkui edelleen kepeästi, mutta Lane joutui vähän varomaan kipeää polveaan. Ehkä siksi en nyt nähnytkään Lanen kuuluisaa valelaukaisuharhautusta, johon nuorena poikana hairahduin, vaikka olin sen nähnyt kymmeniä kertoja Urskin lehtereiltä etukäteen, joten tiesin mitä odottaa.

Ville rikkoi rajoja varsinkin harvoilla maajoukkuereissuillaan, mutta joskus myös kentällä ottamalla tietynlaisia vapauksia pelissä eli riskejä, joista yleisö tykkäsi. Keijo, ”Veltto”, Tamminen saattoi olla hänkin kulttipelaaja, mutta itse en osaa asiaa todentaa siksi pikkuinen olin Velton vielä pelatessa. Muistan kuitenkin hänen retvakkaan olemuksensa ja räjähtävän rennosti lähtevän laukauksensa. Kummastakin kiertää vieläkin juttuja, niitä ”legendoja”. Ville ei valitettavasti päässyt peliimme, vaikka paikalla iloisena kiertelikin.

Vesa, ”Pälli”, Pulliainenkin lienee kulttiainesta, sillä niin upeasti hän pelasi jo nuorena poikasena vasemman pakin paikkaansa rinnallaan toinen nuori huippu eli Vaittisen Reijo. Kummatkin pääsivät jo varhain A-maajoukkueeseen ja Pälli oli nuorten maajoukkuetasoa myös jääkiekossa. Pälli taisi kuulua sukupolveen, joka ei vielä osannut elää menestyneen ammattipalloilijan elämää ja Reijon ”jalalla pelaaminen” ei riittänyt kv-ympyröihin, vaikka hän ilmatilan herra Suomen kamaralla olikin. Repekin oli paikalla Kissojen kopissa, vaikka ehti urallaan pelata myös MP:ssä – kipeä niska esti kuitenkin kentälle pääsyn. Velipoika Ismo loisti edelleen Kissojen maalivahtina ratkaisten osaltaan rankkarikisan hyväksemme.

Ronkaisen ”Anaa” voi myös luonnehtia kulttipelaajaksi, vaikka hän ”hävisikin” Ruotsiin uraa tekemään. A-maajoukkuekutsuja ei jostain syystä osattu lähettää Pohjanlahden toiselle puolelle, vaikka myöhempinä vuosikymmeninä meriitit Ruotsin sarjoissa on noteerattu varmaan yläkanttiinkin. Nuorten EM-hopea vuodelta 1976, kuten Pällilläkin, on kuitenkin kova sana mikkeliläisessä ja suomalaisessakin mittakaavassa. Anan taidokkuutta saimme ihailla tänäänkin, vaikka rankkari kolahtikin ristikkoon. Monen monta kertaa ”Ronkun” vaparit kaartoivat myös verkon perille. Lyskan joukkueessa sain nauttia noista kieroista syötöistä, jotka putosivat tarkasti puolustuksen taakse omalle juoksulinjalleni. Kaikki tunnistavat myös Anan iloisen virnistyksen, joka välähtää, kun kikka kentällä onnistuu. Aika usein siis.

Samassa hopeajoukkueessa oli myös hahmo, joka asenteeltaan kuuluisi itseoikeutetusti kulttikastiin eli valmentaja-pelaaja Raimo, ”Rape”, Marttinen, tuo intohimoinen futismies, jonka tunnetaso niin peleissä kuin harjoituksissakin oli italialaista luokkaa. Rapea en kentältä tavoittanut, vaikka mies Hänskin laidalla edelleen asusteleekin.

Kulttipelaajia rakastettiin, mutta kyllä heihin suhtauduttiin pikkuporvarillisessa maalaiskaupungissa hiukan oudoksuenkin. Normista poikkeamista ihailtiin, mutta sellaista käyttäytymistä myös paheksuttiin. Jostakin syystä todellisia ”tähtiä” Mikkelissä ei juuri ole syntynyt tai pelannut, vaikka hyviä pelaajia on ollut pilvin pimein. Kissoista Vuorisen ”Kepe”, Rantasen ”Randy”, Vierikon ”Rate”, Ahtiaisen ”Peppi” ja Henriksonin Jukka olivat kovaa kansallista tasoa, mutta muutamia maaotteluita enempää kukaan ei lopulta pelannut. Sen sijaan 100-vuotisjoukkueessa heidän taidonnäytteitään saatoimme ihailla – Rate voitti myös 65-vuotiaiden SM-kultaa Puotinkylän Valtissa, jossa hän käy pelaamassa piirisarjaakin Mikkelistä käsin.  Harmi, että Tolsan Arto oli niin hyvä eikä päästänyt maan toiseksi parasta liberoa maajoukkueeseen näyttämään kykyjään kv-areenoilla.

MP:n ”hopeinen sukupolvi” jo mainitun Lane Vanhasen, Ville Rajantien ja Rape Marttisen lisäksi sisälsi monen monta taidokasta pelimiestä, joista Jungmanin Rainer eli ”Junkku”, Karppisen ”Allu” ja Valjakan ”Hinttu” pelasivat ominaisine tyyleineen nytkin kentällä. Hinttu antoi minulle ensimmäisen jalkapallonikin, kun olin ehkä viiden vanha. Se oli tärkeä alkusysäys tämän pelin saloihin – vieläkin muistan, miten läksin sitä kallisarvoista palloa kuljettamaan niittyämme pitkin… Allu ja Hinttu olivat aikanaan ensimmäiset Kissoista MP:seen ”loikanneet” pelurit, joille toki annettiin anteeksi tuo aikanaan kohua herättänyt ”luokkarajan” ylitys. Myöhemminhän näitä tuli sitten enemmänkin.

MP:n Mäkelän ”Ili” (Ilkka), MP:n nykyinen valmentaja, pelasi mikkeliläisistä upeimman SM-sarja/-liigauran ja Karvisen Juha lienee liigan parhaimpia maalintekijöitä edelleen. Ili näyttäytyi Urskissa, muttei kentällä. Karvinen sen sijaan pyöritteli ja laukoi hanakasti itseään hiukan vanhempien seassa. Legendoja aivan varmasti, mutta kulttiainesta heistä ei ehkä löydy, vaikka itse en pysty asiaa arvioimaan kovin hyvin, kun en asunut Mikkelissä heidän uransa aikana. ”Jämä” Karvisen luonteessa voisi kuitenkin olla kulttipelaajan ainesta?

Mikkeli on kuitenkin kasvattanut yhden tai ehkä ainoan suomalaisen kulttipelaajan eli ”seriffi” Shefki Kuqin, joka aloitti uransa Mikkelin Kissoissa. Kosovolaisen ei varmaankaan tarvinnut tehdä mitään erikoista ollakseen erikoinen Mikkelissä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Mutta myöhemmin hän toki teki mainetekoja, joiden ansiosta tuota kulttisanaa ei voi hänen yhteydessään edes välttää. Tasoltaan samalle ”levelille” pääsee myös Kissa-kasvatti Jussi Jääskeläinen, jonka maalivahtiura Englannissa ja A-maajoukkueessa on vertaansa vailla mikkeliläisestä ja suomalaisesta perspektiivistä katsottuna. Urskissahan hekin nuorena pelasivat, mutta minä en nähnyt heitä koskaan tuolla kotikentälläni. Olisi ollut hienoa nähdä heidät juhlistamassa Urskin sataa ensimmäistä vuotta. Ehkä sellainenkin ottelu järjestetään, jossa nuo upeat pelaajat ovat mukana. Pallo-Kissoillahan on 70-vuotisjuhlat vielä tänä vuonna…

Nostalgiasta tulevaisuuteen

”Ainut todellinen asia on nostalgia”, tokaisi eräs opiskelijatoverini, joka nykyään vaikuttaa professorina Jyväskylän yliopistossa. Mikkelin Urheilupuiston historia on maineikas ainakin meidän muistelijoiden mielestä. Näin tuleekin olla, sillä omia kokemuksiamme meidän tulee arvostaakin.

Mikkelin Urskissa on kuitenkin myös ”pimeä puolensa”, jonka ovat nykyjalkapalloilijat karvaasti joutuneet kokemaan. Kun mekin palasimme ”kultaiselle 70-luvulle” tai jossain määrin menestyksekkäälle 1990-luvulle, niin saatoimme samalla viestiä asenteellamme sitä ”kyllä ennen osattiin ja pärjättiin” –fiilistä, joka ei juurikaan rohkaise nykypelaajia. Aivan liian usein olen kuullut negatiivista kommentointia siltä vähälukuiselta yleisöltä, joka on viime vuosina ollut seuraamassa MP:n kakkos- tai ykkösdivarissa pelannutta joukkuetta. ”Nyt ei ne nuoret, nyt ei ne nuoret…”

Haaste käyttää historiaa positiivisena lähteenä tulevaisuutta rakennettaessa on äärimmäisen vaikea. Kun olen nyt samaan aikaan lukenut Jorma Mannisen kirjaa Harri Kirvesniemen uran alkuvaiheista, niin samalla se on avannut ovet 1970-luvun mikkeliläiseen urheilumaailmaan laajemminkin – taas kerran. Ja ihmetellä tietysti täytyy, miten oli mahdollista, että pienessä kaupungissa oli niin paljon huippuhiihtäjiä ja jalkapalloilijoita, mutta myös yleisurheilijoita sekä jokunen ampuja ja melojakin.

Muistelemalla ei auteta nykynuoria, heidän valmentajiaan ja nykyisiä seurajohtajia tai vapaaehtoisia ellei siitä historiasta osata ottaa oppia. On vaikea antaa mitään kunnollisia neuvoja mikkeliläisen jalkapallon kohottamiseksi nykytasoltaan, kun suomalaisetkin seurat joutuvat tänä päivänä tyytymään yhä useammin ulkomaan vahvistuksiin kotimaisten sijasta. ”Oman junioritoiminnan kehittäminen” kuulostaa kliseeltä, joka ei edes pidä paikkaansa. Tiettyyn rajaan ja ikään asti pelaajia voi kehittää oman seuran toimesta, mutta varsinainen ”pelaajakehitys” tapahtuu yhä useammin ”kiertolaisena”.  Pelaajan pitää lähteä etsimään haasteita kehitykselleen sopivassa ympäristössä – kakkosesta ykköseen, ykkösestä liigaan, liigasta Ruotsiin, Ruotsista Hollantiin jne. Jonkun portaan voi toki ohittaakin, mutta liian suurta hyppäystä ei saa tehdä tai se kuuluisa ”maitojuna” tuo miehen takaisin alkupisteeseen.

Mikkelin kaltaisen jaliskaupungin yhtenä vaihtoehtona onkin satsata hitaammin kehittyviin pelaajiin, jotka tarvitsevat kehittyäkseen useamman kauden esimerkiksi juuri kakkosdivarissa. Aivan liian usein Suomessa käykin niin, että reilu parikymppinen kakkosdivarin pelaaja jumittuu koko uransa ajaksi sinne aladivisiooniin eikä pääse edes kokeilemaan liigapalloilua. Mieluummin ostetaan kaudeksi halpa brassi kuin riskeerataan suomalaiseen, josta voisi kehittyä runkopelaaja liigaan – ehkä jopa ylemmäskin. Saksassakin Bundesliigapelaajien ja keskivertopelaajien erot alkavat näkyä yleensä vasta 23 ikävuoden jälkeen. ”Vardy-ilmiö” voi onnistua Englannissakin – miksei siis Suomessa?

Todennäköisesti siksi, että liigajoukkueetkin preferoivat alla parikymppisiä pelaajia, joita he ottavat mukaan liigarinkeihinsä, istuttavat 1-2 kautta penkillä ja laittavat suurimman osan ”kilometritehtaalle”. Ongelmaa ei ymmärretä, koska ajatellaan, että ”harjoittelu kehittää”. Jalkapallo vaatii myös ihmisenä kasvua eikä se tapahdu vain turvallisessa harjoitteluympäristössä, jossa juuri täysi-ikäiseksi tullut nuori kuvittelee olevansa jo aikamoinen tekijä, kun on päässyt ”liigarinkiin”. Ei niin miehiä kasvateta. Lisäksi tuo harjoittelu saattaa vain vähentää nuoren pelaajan itseluottamusta, kun ei pääse näyttämään peleissä osaamistaan. Harjoittelussahan fyysiset ja tekniset erot korostuvat, mutta peleissä niitä voi kompensoida monin eri tavoin – mm. olemalla riittävän rohkea.

Toinen ongelma liittyy edelliseen. Kun liigajoukkueet ”hamstraavat” kaikki potentiaaliset junioritähdet farmeihinsa, niin hitaammin kehittyvät pelaajat juuttuvat uraan, joista kukaan ei ole enää kiinnostunut. Edes kasvattajaseurat eivät pidä huolta vähän vanhemmista pelaajistaan, vaan yrittävät ”myydä” joka vuosikerrasta  jonkun parempaan seuraan. Sillä rahalla ostetaan sitten 1-2 vuodeksi vahvistus ulkomailta. Kotimaiset ”sarjajyrät” alkavat kadota kaikilta tasoilta. Eikä siinä mitään, että näitä pitkäaikaisia sarjapelureita näyttää tulevan nykyään ympäri maailman. Tai on se, että suomalaisen pelaajiston taso vain laskee, vaikka juniorituotanto on laajinta ja laadukkainta ikinä. Ja olosuhteet ovat maailman luokkaa.

Ymmärrän hyvin, että suomalaisen pelaajan kasvattaminen vain kansalliseen käyttöön on erittäin kallista ja riskialtistakin. Hän saattaa valita opiskelun, työn ja perheen ennemmin kuin liiga- tai divaripalloilun. Hän myös vaatinee erilaista korvausta kuin siirtotyöläinen. Kun nyt kuitenkin nähdään sekin, että junioreilla ei kohta enää ole kansallisen tason idoleita eikä juuri kansainvälisenkään tason pelureita, niin miltä se urheilijan polku oikein näyttää? Tsemppaa paikymppiseksi ja toivo ihmettä? Jotenkin tuntuu, että tämä on myös vallitseva filosofia, vaikka sitä ei kukaan ole julkilausunutkaan. Näin vain seuroissa ja liitoissa joudutaan toimimaan, kun suunnan muuttaminen vaatisi toimia, joista jotkut eivät pidä, vaikka kaikki voisivat hyötyä.

Mikkelin 1970-lukuun palatakseni. Se iso juttu ei ollut hyvissä pelaajissa ja mainioissa valmentajissa. Kuten edellä jo kuvattiin, ihan valtavan tasokkaita pelaajia ei Mikkelissä kuitenkaan ollut ja silti kaksi joukkuetta pärjäsi pitkään SM-sarjassa kohtuullisen hyvin. Valmennuksestakin voi olla montaa mieltä. Mutta se, mikä toimi, oli jalkapallokulttuuri. Jalis oli valtavan tärkeää koko yhteisölle aina kuuskytluvun lopulta seitkytluvun loppupuolelle asti. Se kannusti myös seuraihmisiä toimimaan paremmin. Vapaaehtoisia riitti. Nousu ja tuho tulivat kuitenkin siksi, että seurajohtajat eivät huomanneet kulttuurin muutosta, mikä johti sekä liialliseen optimismiin että vääränlaisiin investointeihin ja myös väärinkäytöksiin, kun sitä rahaa tuli ovista ja ikkunoista.

En osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä, kun jalkapallo ei enää kiinnostanut mikkeliläisiä samalla tavoin 1970-luvun lopulla kuin aiemmin. Sen tiedän, että kyse ei ollut vain jalkapallosta, vaan kyse oli sen ajan termein myös ideologisesta kamppailusta, joka sai sekä oikeiston että vasemmiston kannattajat kentän reunamille. Jalkapallo nähtiin isompia asioita symboloivana asiana. Kun tämä vastakkainasettelu purkautui aika nopeastikin, mikä näkyi mm. poliittisessa opiskelijaliikkeessä, niin jotain muuta olisi pitänyt löytää tilalle. Ehkä jotain paikallista ja samalla globaalia? Näin ei kuitenkaan tehty kuin silloin, kun lyötiin hynttyyt yhteen ja yritettiin FC Mikkelin alaisuudessa. Sille seuralla – ja kaikille fuusioseuroille – pitäisi kuitenkin rakentaa systemaattisesti oma kokemusmaailmansa ja historiansa, sillä muuten vanhat haavat alkavat vuotaa. Näin kai Mikkelissä kävikin.

Kovin kauas ei kuitenkaan tarvitse mennä nähdäkseen, että fuusio voi onnistua. Mikkelin jäähallille. Jukureiden onneksi MP:n ja MiPK:n jääkiekkohistoriat olivat niin mitättömät, että melkein mikä tahansa edistysaskel nähtiin positiivisena. Toisin oli jalkapallossa, jossa menestyskin saattaa tuntua siltä, että se on aiemmilta sukupolvilta pois.

Kyse ei siis ole pelkästään mikkeliläisestä ongelmasta, vaan koko Suomessa alkaa olla aika vähän kotimaisia runkopelaajia liigatasolla. Kun haetaan vain juniorihuippuja, joista voisi löytyä potentiaalia kansainvälisillä markkinoilla, jää liigapelaajien koulutus liian vähälle huomiolle. Tästä löytyykin yksi asia, josta voi ottaa oppia 1970-luvulta. Mikkelin Pallo-Kissat oli erinomainen alasarjapelaajien kouluttaja. Vaittisen Ismo ja Reijo sekä Oikarisen Kari löydettiin Suonenjoen Pallosta, Randy Rantanen muistaakseni Äänekosken Huimasta. Vierikon Rate ja Rajaniemen Hannu tulivat Seinäjoelta, Seppäsen Matti Valkeakoskelta. Kaikista tuli pitkäaikaisia ja kovatasoisia liigapelaajia. Ainut ”virhe” Pöyryn Jussille tuli, kun hän ei huolinut Turusen ”Hodoa” joukkueeseen, vaikka savonlinnalainen Hannu itseään Kissoihin tarjosikin. Hodosta tuli sittemmin Kopareissa monenkymmenen A-maaottelun pelaaja.

Nyt tilanne on päinvastainen eli MP ja Kissat ovat itse pelaajien kasvattajia. MP tekeekin nyt yhteistyötä FC Lahden kanssa antaessaan nuorille mahdollisuuden kehittyä liigatasolle kakkosdivarissa. Jasse Tuomisen kohdalla tuo yhteistyö on toiminutkin erinomaisesti, monen muun kohdalla ei niin hyvin. Kannattaakin miettiä, mikä paikka mikkeliläisillä seuroilla on tässä kokonaisuudessa. Olisiko kuitenkin otettava Jukureista mallia eli pitäisikö pyrkiä ykkösdivarin kestomenestyjäksi ilman turhia liigahaaveita? Ykkösdivarijoukkue on kuitenkin eri asia kuin kakkosdivarijoukkue. Jos Mikkeli saisi rakennettua seuran, joka myös taloudellisesti pärjää ykkösessä, niin askel liigaankaan ei ole kovin suuri, kuten olemme nähneet niin monen seuran kohdalla.

Jalkapalloihmiset eivät mielellään ota oppia lätkämiehiltä. Jonkin verran jääkiekkomiehiä ja –naisia tuntevana voin kyllä valitettavasti sanoa, että he lyövät futismiehet kyllä laudalta. Ei tarvitse viitata kuin tämän vuoden alkuun ja juniorimaajoukkueisiin, niiden peliin ja pelaajiin. Ero on valtava jalkapalloon nähden. Ja se ero tehdään joka päivä suuremmaksi ellemme me futisihmiset ryhdistäydy niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla. Jalkapalloon on nyt rakennettu vertailukelpoiset olosuhteet jääkiekonkin kanssa. Harjoitusolosuhteet ovat aivan samanlaiset kuin vaikkapa Islannissa. Valmennusosaaminen on kuitenkin jääkiekossa aivan toisella tasolla, mutta myös urheilijan polku on jalkapallossa aivan retuperällä. Jalkapallomaailmassa on tapahtunut valtavia muutoksia, joihin pitäisi reagoida nopeasti. Tämä ei ole vain suomalaisen jalkapallon haaste, mutta Suomessa on uinuttu liian kauan Litmasen ja kumppaneiden loisteessa.

Nostalgiaottelut ovat kivoja, mutta voisiko meistä itse kukin tehdä aidosti jotakin vaikkapa mikkeliläisen jalkapallon hyväksi? Ei kai ole kenenkään etu, että joskus tulevaisuudessa Urskissa järjestetään legendaottelu, jossa muistellaan tätä käytyä legendaottelua? Näinhän käy, jos uusia legendoja ei Mikkelissä synny ja kasva. Vaikutusvaltaisiin asemiin edenneet nykyiset legendat voisivat omalta osaltaan tehdä osansa – joillekin riittänee se, ettei suhtaudu negatiivisesti nykypeliin ja –pelaajiin, vaan kannustaa aina tilaisuuden tullen. Kritiikkiä meistä jokainen on jo varmaan ehtinyt esittää niin paljon, että sen vaikutus on jo koettu ja kehnoksi havaittu. Aktiivisuutta täytyy tietysti odottaa myös nykytoimijoilta. Ei tukea saa ellei tukea pyydä. Nyt olisi hyvä hetki käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun me vanhat hykertelemme vielä legendaottelun jälkihöyryissä…

Aiheeseen liittyviä juttuja

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (https://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Huuhkajien päävalmentajaksi.  (https://www.miksiliikun.fi/2015/08/03/huuhkajien-paavalmentajaksi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.8. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.

 

Jalkapallopuhetta

Jalkapallon globaali kieli

Joskus kuulee väitettävän, että jalkapallo on globaali kieli. Ihan jokainen maailman kansalainen ymmärtää sitä, oli heidän äidinkielensä tai isänmaansa mikä tahansa. Väite lienee liioiteltu, mutta kyllä jalkapalloa voinee pitää kulttuurisena tuotteena, joka tunnetaan kaikissa maailman kolkissa ja josta voi puhua melkein kenen kanssa tahansa. Nekin, jotka eivät seuraa jalkapalloa, eivät pidä sitä merkityksellisenä tai jopa vihaavat koko peliä, eivät ole voineet välttyä jalkapallon monenlaisilta vaikutuksilta.

Jalkapallo ei toki ole ainut kulttuurituote, joka on levinnyt maailmanlaajuisesti. Huomionarvoista lienee se, että jalkapallo on niin monen maan ykkösurheilulaji, vaikka maailmanmestareita tai maanosien mestareita on löytynyt yllättävän harvoista maista. Jalkapalloa siis pelataan ja seurataan, vaikka siinä ei kovin hyvin menestyttäisikään kansainvälisillä areenoilla. Jalkapallo kykeneekin viehättämään ja herättämään innostusta niin paikallisilla, alueellisilla kuin kansallisillakin kentillä riippumatta kansainvälisestä menestyksestä.

Suomessahan on perinteisesti korostettu kansainvälisen menestymisen merkitystä urheilussa – toki myös tieteessä, vientiteollisuudessa ja koulumenestyksessä – josta syystä jalkapallokulttuuria pidetäänkin meillä ohuena. FIFA:n rankingia seurataan kuin Pisa-tuloksia tai ulkomaankaupan yli- tai alijäämää, joiden vaihteluista luemme sen, miten hyviä ihmisiä me muiden maailman kansojen silmissä olemme. Helpottavaa lienee, että monissa muissa maissa ajatellaan ainakin jalkapallon suhteen lähes samoin. Kaikesta kansainvälisestä kuohunnasta riippumatta jalkapallolla menee hyvin tai erinomaisesti melkein kaikissa maissa. Jopa Suomessa.

En puutu tähän tässä enempää, vaan tarkastelen yhtä jalkapallon viehätyksistä tai merkityksistä eli juuri tätä ”kieli-väitettä”.  Oikeastaanhan väitteessä ei puhuta kielestä samassa mielessä kuin puhutaan Suomen tai Ruotsin kielestä, vaan siitä, että ymmärrämme jalkapallon perusidean ja kykenemme jossakin määrin myös kommunikoimaan toistemme kanssa jalkapallosta, vaikka meillä ei olisi yhteistä kieltäkään. Tästä seuraa myös se tärkeä asia, että me voimme puhua – usein tosin englannin kielellä – jalkapallosta ja jalkapalloilijoista eri maista tulevien ihmisten kanssa oikein sujuvasti.

Usein näissä kohtaamisissa jaetaan yhteisiä kokemuksia otteluista, pelaajista ja jopa peleissä käytetyistä taktiikoista. Kuka tahansa tunnistaa hyvän ja huonon ottelun eron, jos hyvänä pidetään jännittävää ottelua, jossa tilanteet vaihtelevat yllättävästi. Sekin on helppo tunnistaa, kun pelaajat yrittävät intensiivisesti, vaikka ottelussa ei tulisi paljon maaleja tai edes maalitilanteita. Myös hyvien tai ainakin näkyvien ja suosikiksi nousevien pelaajien tunnistaminen onnistuu maallikoltakin. Tärkeiden pelaajien tai onnistuneiden taktiikkojen tunnistaminen onkin vaikeampaa. Joukkueen tärkein pelaaja voi olla lähes näkymättömin ja hyvä taktiikka saattaa tuottaa aika ikävän näköistä peliä.

Mutta nuo edellä luetellut asiat ovat kuitenkin lähes kaikkien tiedossa. Television kisastudioissa maallikoille yritetään selittää, miksi joku pelitaktiikka on ymmärrettävä, kun se onnistuu tai vaikka se tuottaisi tylsää peliä. Todella hyviä pelaajia on kuitenkin niin vähän, ettei edes parhaimmissa joukkueissa ole joka paikalla läheskään riittävän hyvää pelaajaa etteikö jollakulla vastustajalla olisi asettaa häntä vastaan parempaa pelaajaa. Jalkapallo ei kuitenkaan ole 1 vs 1 –vastaan peli, joten hyvä taktiikka tarkoittaa sitä, että vastustajan todella hyviä pelaajia vastaan pelataan useammalla omalla pelaajalla, kuten jokainen on nähnyt Leo Messin tai Cristiano Ronaldon tapauksissa.

Tässä ei nyt kannata mennä siihen, että oikeastaan kyse ei ole vain yksittäisten pelaajien välisestä kamppailusta, vaan peli on erilaisten ”sijoittumisten”, ”tilojen”, ”paikkojen”, ”liikkeiden”, ”ajoitusten” ja yhteispelien yhteensovittamista suhteessa vastustajaan ja omaan joukkueeseen. Ennen peliä hyväkään valmentaja tai pelaaja ei voi tietää, miten vastustaja tässä uudessa, ainutlaatuisessa pelissä yhteen sovittaa nuo em. tekijät suhteessa omaan joukkueeseen.

Yksi jalkapallokeskustelujen keskeinen piirre on, että melkein kaikki puhujat omaavat ainakin yhden, usein montakin ns. varmaa mielipidettä jalkapallosta – se voi olla pelaajia, valmentajia, taktiikoita, koko (suomalaista) jalkapallojärjestelmää tai –kulttuuria koskeva vakaa mielipide, jonka pohjalta keskusteluihin osallistutaan. Tämä herättää monia kysymyksiä: miten on mahdollista, että erittäin koulutettujen ihmisen maassakin lähes kuka tahansa kuvittelee olevansa asiantuntija jalkapallossa tuntematta pistoa sydämessään tai pikemminkin aivoissaan? Toisaalta parempi kysymys lienee: mikä tekee jalkapallosta sellaisen keskustelun kohteen, että se houkuttaa tai pakottaa seuraajansa esittämään siitä varmoja ja omasta mielestään oikeita mielipiteitä?

Yksi seikka on tietysti se, että yksittäisen jalkapallo-ottelun lopputulosta on edelleenkin erittäin vaikea ennustaa – sattumalla on suuri roolinsa. Toisaalta pidempien sarjojen ennustettavuus on yleensä huomattavasti parempi, mutta sitten kuitenkin tulee Leicester kaikkien ennusteiden takaa ja voittaa valioliigan tai Islanti, joka kaataa esikuvaenglannin. EM-kisat ovat hyvä esimerkki ennustamisen vaikeudesta, sillä vaikka olisi ennustanut hyvin alkulohkojen jatkoon pääsijät, niin ottelukaavio varmaan sekoitti monen asiantuntijan konseptit totaalisesti. Joku amatööri sen sijaan on saattanut onnistua paljon paremmin ennustuksissaan.  

Myös yksittäiset ottelut sisältävät runsaasti tilanteita, joissa voi käydä miten vain. Jääkiekossa tai koripallossa tärkeät tilanteet johtavat usein maaliin tai koriin, mutta jalkapallossa on paljon tilanteita, joilla ei ole mitään tekemistä maalinteon kanssa. Niillä valmistellaan ratkaisevaa hyökkäystä tai ne ovat osa taktiikkaa, jolla ylläpidetään olemassa olevaa tulosta tai niillä ei sinänsä ole mitään näkyvää merkitystäkään. Esimerkiksi Espanjan aikanaan radikaali pallonhallintapeli degeneroitui lopulta vain merkityksettömäksi pallonhallinnaksi, kun muutamia vuosia sitten se aiheutti vastustajille ylitsepääsemättömiä taktisia ja henkisiä haasteita. ”Miksi ne eivät hyökkää maalia kohti, kuten on ollut tapana?”

Tavallinen jalkapallon seuraaja eikä edes kommentaattori vain voi tietää, miksi asioita lopulta tehdään ja siksi hän yrittää löytää kaikesta pelaajien tekemisestä jotakin piilotettua merkitystä. Oletan, että TV-studiossakin joudutaan liioittelemaan niitä asioita, joita pelaajat ja joukkueet ovat ennen pelejä opetelleet esimerkiksi vastustajan taktiikasta. Asiantuntijan onkin se helppo tehdä, kun hän voi analysoida jo pelattuja tilanteita eikä hänen tarvitse kertoa etukäteen, miten se peli tulee sujumaan. Esimerkiksi Espanja-Italia tai Englanti-Islanti –otteluiden ennustaminen olisi aika monelta asiantuntijaltakin jäänyt etukäteen tekemättä.

Viime aikoina monessa ottelussa on koettu melkoisia yllätyksiä ja on nähty paljon viime hetken maaleja tai täysin erilaiset puoliajat – ensimmäisellä puoliajalla ylivoimainen joukkue on voinut menettää täysin otteensa toisella puoliajalla ja tietysti päinvastoin. Onko tälle jokin rationaalinen selitys vai onko se oikeasti mysteeri pelaajillekin? Ei kai kukaan tarkoituksella halua menettää otetta pelistä tai antaa vastustajan hallita peliä – ja tehdä maaleja? Comaan!

Maaleja ei tietenkään haluta vastustajalle antaa, vaan päinvastoin omaa maalia yritetään puolustaa paremmin. Ongelma pelaajille on se, että pelitaktiikat vaativat tietyntyyppistä asennetta tai tunnetilaa, jotka saattavat olla ristiriidassa valmentajan rakentaman taktiikan kanssa. Nykypelaajan olisikin kyettävä vaihtamaan tunnetilojaan taktiikan mukaisesti niin, että välillä hyökätään ja puolustetaan aktiivisesti, karvataan ylhäältä ja pyritään pallonriistoihin kovalla sykkeellä. Ja hetken päästä vetäydytään passiivisesti alemmas, peitetään syöttösuuntia ja pyritään pallon riistoon vasta varmoissa paikoissa. Peliä tuntematonta katsojaa raivostuttaa: miksi nyt ollaan tuollaisia lampaita? Pelaajienkin on usein vaikea ”ohjelmoida” itseään erilaisiin taktiikkoihin ja niiden vaatimiin tunnetiloihin.

Tuollainen pelin merkityksen ja selityksen joskus jopa epätoivoinen metsästys voikin johtaa pelin estetisoimiseen tai vaikka sen eettisen arvon arvioimiseen. Näitäkään seikkoja ei voi väheksyä, sillä jalkapallo-ottelu herkistää tarkkailemaan niin pelaajien tukkamuoteja, rehtiä, jalkapallokoodin mukaista pelaamista, tuomareiden pelinjohtokykyä ja tuomioita sekä valmentajien tai muiden katsojien reaktioita pelin vaihteleviin tilanteisiin. Unohtaa ei sovi tietenkään selostajien – vaikkapa Islannin yleisradioyhtiön legendaariseen youtube-sankariin – studiojuontajien ja –kommentaattoreiden tai journalistien seuraamista ja arviointia. Niissäkin on osa jalkapallokulttuurin viehätyksestä.   

Kisastudio EM-tasolle – kommentaattoridiskurssin analysointia

YLEn kisastudioista on syntynyt jo vahva perinne suomalaiseen jalkapallokulttuuriin. Tällä kertaa ”pariisilaisissa” tunnelmissa nähdään iso joukko etenkin lahtelaislähtöisiä jalkapallopersoonia. Jari Litmanen, Petri Pasanen, Tommi Kautonen etunenässä. Erkka V. Lehtola, Sebastian Sorsa ja Marianne Miettinenkin ovat päässeet tällä kertaa ääneen. Martti Kuusela, Juha Malinen, Antti Muurinen, Juha Reini ja Antti Pohja ovat myös olleet usein näissä futisstudioissa. Pasi Rautiainen ja Keke Armstrong ovat pitäneet showtaan kaupallisille kanavilla valioliigan kommentaattoreina.

Studioisännät ovat nykyään nuorekkaita jalkapallon ystäviä, joiden ote on innokas ja asiantuntijuus perustuu lähinnä mediasta kerättyyn usein runsaaseen ja pikkutarkkaan ”faktatietoon”. Toimittajan tehtävä onkin toimia välittäjänä oletettujen yleisöjen ja varsinaisten ”kokemusasiantuntijoiden” kesken. Näiden kommentaattoreiden roolina on avata peliä ja koko jalkapallon maailmaa sisältä käsin. Minkälaisena me TV:n katsojat sitten näemme, koemme ja tulkitsemme tuon maailman?

Ensin lienee syytä pohtia, keitä ”me” olemme tai ainakin sitä, keitä YLE kuvittelee meidän olevan. Tiedän toki senkin, että YLEssä tiedetäänkin aika hyvin keitä me olemme, mutta se ei välttämättä näy ruudussa. ”Äänekkäimmät” ja suurimmat katsojaryhmät kuitenkin vaikuttavat (urheilu)toimittajien ja tuottajien valintoihin enemmän kuin värikäs suuri massa, jossa voi olla monenlaisia ja toisilleen ristiriitaisia toiveita lähetysten suhteen.

Kaikki katsojat eivät tietenkään ole nuorekkaita, keski-ikäisiä lahtelaishenkisiä jalkapallomiehiä, mutta varmaan YLEssä on ajateltu, että heihin voi moni katsoja samaistua – ja onhan ainakin ”Litti” ollut monen katsojan idolikin. Samastumisen lisäksi näyttää siltä, että valmennusasiantuntemus on arvossaan kommentaattoreita valittaessa. Suurin osa studiopuheesta koskeekin pelitaktisia asioita, joista kaikki jo tuntevat ”taskut”, ”targetit” ja ”kahdensuunnan pelaajan”. Kolmas näkyvä tekijä kommentaattorivalinnoissa on tietysti kyseisen asiantuntijan ”TV-persoonallisuus” eli kommentaattorin täytyy osata puhua luontevasti, joskus hauskasti eikä sana saa jäädä suuhun.

YLE ei urheiluasiantuntijavalinnoissaan ole kuitenkaan kaupallisten kanavien tasolla, sillä Pasi ja Keke ovat toki selkeästi parempia TV-hahmoja tunneilmaisuissaan kuin YLEn kollegat. Hauska pätkä vuoden 1992 EM-kisoista jo näytti, että Pasi Rautiainen oli jo nuorena Jari Litmasta sujuvampi ja ilmeikkäämpi kommentaattori.

Lähtökohta nykyään kuitenkin on, ettei televisioon voi päästää kovin huonoa esiintyjää, joten se ei ole kovin kiinnostava aihe pohdittavaksi. Sen sijaan se, mistä puhutaan ja miten puhutaan, on edelleenkin asia, josta voinee keskustella. Pääosa puheestahan tosiaan keskittyy pelitaktisiin hienouksiin, joiden oletetaan olevan jos ei tuttuja katsojalle, niin kuitenkin niin tärkeitä, että leijonan – vai huuhkajan – osa lähetyksistä pyörii niiden ympärillä. Tärkeää roolia pelaa (!) myös tähtipelaajien, joskus myös muiden pelaajien, pelin arviointi. Pohditaan (epä)onnistumisten syitä ja liitetään nämäkin asiat joko taktiikkaan tai pelaajan aiempiin esiintymisiin.

Kiinnostavaa tässä kommentaattoreiden ja studioisännän puheessa on se, että he asettuvat kovin korkealle tasolle asiantuntijoina, vaikka Jari Litmasta tai Petri Pasasta lukuun ottamatta muilla ei ole näyttöä siitä, että he omassa toiminnassaan vertautuisivat sen enempää kisoissa pelaavien kuin siellä valmentavienkaan tasolle. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö pitäisi heitä hyvinä asiantuntijoina, vaan sitä, miten kommentaattorin rooli vaatii aseman, josta voi ”tuomita” epäonnistuneen taktiikan tai pelaajan suorituksen.

Tämä on tietysti jalkapallon synnyttämä ”suuri illuusio”, koska pelitaktiikka ja suurin osa tilanteista – muutamia loistavia suorituksia lukuun ottamatta – voi nähdä ja kokea melkein missä tahansa pelissä. Huuhkajat voi pyörittää suomalaista liigajoukkuetta mennen tullen, mutta vastustajan koventuessa se ei onnistukaan. Cristiano Ronaldon epäonnistumista voi ilkkua, vaikka hän olisi juuri pompannut toista metriä ylettyäkseen pukkaamaan palloa, jota kukaan suomalainen ei olisi kuvitellutkaan saavansa. Ikämiesten ottelussakin syntyy usein hienoja kuvioita ja upeita maaleja.

Toivonko siis nöyryyttä, jota meillä Suomessa jalkapallon suhteen on liiankin kanssa? En, mutta mielelläni kuulisin enemmän siitä, miten suomalaiset pelaajat, seurajoukkueet tai A-maajoukkue, Huuhkajat, voisivat kyseisissä tilanteissa pelata. Olisiko Suomi pystynyt samaan rohkeaan peliin kuin Albania Ranskaa tai Islanti Portugalia tai Englantia vastaan? Mitä se suomalaisilta vaatisi niin peli- kuin harjoituskentilläkin?

On jossakin määrin epäuskottavaa kuulla suomalaisten valmentajien arvioivan väheksyvästi EM-kisoihin päässeiden joukkueiden pelitapaa, jos he eivät itse ole kyenneet luotsaamaan maa- tai seurajoukkuetta edes jonkinlaiseen kansainväliseen menestykseen.

Mielenkiintoista olisi myös kuunnella Suomen ”kultaisen sukupolven” pelaajien arvioivan nykysukupolvea ja sen kehittymismahdollisuuksia suhteessa omiinsa. Mitä pitäisi pelaajakehityksen suhteen tehdä sekä juniorina että vähän vanhempana – minkälaisia pelaajapolkuja tulisi nyt rakentaa, jos niitä vertaa aiempaan? Aika vähän tällaisista asioista kuulee, vaikka niiden luulisi kiinnostavan sekä nuoria pelaajia että heidän vanhempiaan. Kunnollinen analyysi siitäkin, miksi Litti ja kumppanit eivät päässeet EM- tai MM-kisoihin odottaa vielä tekijäänsä.     

Väistämättä tulee mieleen, että kommentaattorivalmentajien mielestä suomalainen pelaajamateriaali on nyt liian huonoa, jotta voisimme menestyä. Vahva epäilys on, että nykypelaajat ovat huonompia, kuin ”me vanhat” pelaajakommentaattorit. Kummatkin ääneen lausumattomat oletukset voivat olla totta, mutta olisi reilun pelin hengen mukaista, että tätä asiaa käsiteltäisiin avoimesti ja monipuolisesti, kun asiantuntijoita on nyt käytettävissä ja aikaakin keskusteluihin on kuukauden mittaisen rupeaman aikana runsaasti.

Sinänsä Suomen jalkapallon voi sivuuttaa kokonaankin, koska kyse on EM-kisoista, joissa Suomi ei pelaa. Mutta, miksi sitten studiossa ei ole ulkomaisia kommentaattoreita tai Suomessa asuvia todella monen EM-kisamaan kansalaisia, jotka kertoisivat tässä kansainvälistyvässä maailmassa jotakin eri maiden jalkapallokulttuureista? Albaaneja, ruotsalaisia, venäläisiä, englantilaisia ja (puoli)slovakkeja ja italialaisia Suomestakin löytyy. Toisivatkohan he jotakin lisäarvoa studioihin ja joillekin katsojien osaryhmille, jotka eivät hermostu siitä, että studiossa on naiskommentaattori?

Naiskommentaattori, Marianne Miettinen, sai paljon positiivista palautetta, mutta vähän myös kuraakin, kuten oletettavaa oli. Konservatiivisimmat katsojat eivät koskaan ole tyytyväisiä mihinkään ennalta poikkeavaan. Sinänsä Miettinen ei tuonut sukupuolensa lisäksi mitään lisäarvoa lähetysten sisältöön. Saattaa olla, että hän oli jopa enemmän kiinni siinä kapeassa roolissa ja diskurssissa, mikä kommentaattoreiden rooliksi on annettu. Toki hän ei jakanut tuota edellä mainittua nykypelaajien vähättelyongelmaa, koska hän ei ole valmentanut miesmaajoukkueita. Naisillahan tätä ongelmaa ei samanlaisena ”traumana” olekaan. Siksikin oli hyvä, että Marianne saattoi kommentoida pelejä ilman omaa ”jääviä” asemaa.

Vikahan – jos se nyt vika on – ei ole kommentaattoreissa, vaan heille ”kirjoitetuissa” rooleissa. Se on niinkin kapea, että asiantuntijat joutuvat analysoimaan jokaista ottelua niin kuin ne olisivat yhtä tärkeitä tässä turnauksen kokonaisuudessa. Merkityksettömiä otteluita jalkapallon EM-kisoissa ei tosin ole jääkiekon MM-kisojen tapaan, jossa tärkeitä otteluita on vain kourallinen. Silti joukkueet asennoituvat eri otteluihin hyvinkin poikkeavilla tavoilla alkulohkovaiheen aikana, joka on monille maille vain valmistautumista jatkopelejä varten – pelin kehittämistä, kuten olemme jääkiekkokisoista oppineet.  

Laajennuksia tähän melko kapeaan laatikkoon kisalähetyksissä saadaan vain lyhyitten uutisten avulla, joissa puhutaan mellakoista tai jalkapallojärjestöjen korruptoituneisuudesta etc. – pelien edetessä toki myös kisojen aiheuttamista tunteista eri maissa. Nekin tosin voi nähdä myös netin kautta. Olisikin hienoa, jos jalkapallokulttuurista ja –politiikasta kuultaisiin alueen asiantuntijoita, koska pelaajat ja valmentajat nyt eivät millään voi olla kaikkien alojen asiantuntijoita. Suomessakin on runsaasti jalkapallosta kiinnostuneita – ja jopa jalkapalloa pelaavia – eri alojen asiantuntijoita.  

Haaste on tietysti siinä, onko futisstudio jokin A-studio? Varmasti monet älähtäisivät, jos futiksesta puhuisikin joku muu kuin meritoitunut pelaaja tai valmentaja. Olettaisin kuitenkin, että nykyinen futisstudio on itse asiassa aika usein jalkapalloa käsittelevä A-studio, jonka kapea-alainen asiantuntijapuhe ei kosketa läheskään kaikkia katsojaryhmiä. Kiinnostavampaa ja viihdyttävämpää futisstudiota voisi rakentaa toisenlaisenkin asiantuntijuuden pohjalta.

TV on kuitenkin konservatiivinen väline, jossa muutos on aina hankalampi toteuttaa kuin jatkaa samaa totuttua rataa. Uusi puhetapa pitää ajaa sisään pitkäjänteisesti – aivan kuten uusi pelitaktiikka. Siinäpä haaste YLEn ”managereille” ja ”ananaspäille”, jotka voisivat nostaa Suomen kisastudiot isojen kisojen vaatimalle tasolle, vaikka Huuhkajat ei sinne pääsisikään.

Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa

On myönnettävä, että jalkapallon EM- ja MM-kisat ovat vaikuttaneet erittäin moneen kesääni kuluneiden vuosien varrella, vaikka en ole käynyt katsomassa yksiäkään kisoja paikan päällä. En kuitenkaan ole koskaan ollut vain jalkapallon seuraaja, fani tai edes intohimoinen tilastofriikki. Jalkapallo ei ole minulle mikään itsestäni ulkopuolinen objekti, josta olisin kiinnostunut samalla tavoin kuin vaikkapa tenniksen tai lentopallon seuraamisesta. Niissä olen puhdas ”seuraaja” – nautin toisten osaamisesta ja pelistä pelinä.

Jalkapallon seuraamiseni selittyy tapauksessani erilaisten futissuhteitteni kautta, jos saan vapaasti soveltaa  kollegani – ja pelikaverini – professori Pasi Kosken lanseeraamaa mainiota terminologiaa.

Futikseen minulla onkin monenlaisia merkityksellisiä ”suhteita”. Olen (ollut) aktiivipelaaja, vaikka pidinkin laskujeni mukaan välillä 27 vuoden tauonkin virallisten otteluiden välissä. Minä olen jo ”futis(iso)vanhempi”, mikä tarkoittaa omanlaistaan suhdetta kyseiseen peliin, mutta ennen kaikkea minulle niin läheisiin ja rakkaisiin pelaajiin. Olen myös yhdeltä koulutukseltani jalkapallovalmentaja, vaikka aktiivivalmentajana en ole toiminut kuin satunnaisesti. Katson peliä usein valmentajan silmälasien läpi.  Kaiken lisäksi olen (urheilu)sosiologi ja tutkija eli oikeastaan kaikki, mikä jotenkin liittyy jalkapalloon, saattaa herättää kiinnostukseni analysointiin ja tulkintoihin.

Tällaisin identiteetein tai roolein läksin siis elämään EM-kisoja Ranskassa.

Sekavat tai ainakin monitasoiset kisaodotukset

Odotukset itse kisoista voi jakaa alustavasti neljään tekijään. Ensimmäinen koskee maailmanpolitiikkaa. Säästyykö Ranska terrori-iskuilta on kysymys, joka varjostaa minunkin ajatuksiani vahvasti. Se vaikuttaa jopa siihen iloon, mitä tällaiset kisat yleensä nostavat jalkapallon rakastajan ajatuksiin. Saanko edes iloita peleistä, jos koko ajan on mahdollisuus siihen, että jotakin erittäin ikävää tapahtuu? Muistan vielä hyvin, miten valvoin Brysselin terrori-iskun jälkeisen yön, kun kohta 6-vuotias lapsenlapseni ei päässyt Brysselin lentokentälle, josta hänen lentonsa piti lähteä. Viestit täysin sekaisin olleesta maasta olivat pelottavia.

Tämä maailmanpoliittinen tarina kulkee toivottavasti vähäisessä määrin bloggaamisessani mukana.

Toinen tekijä, joka määrittää kisojen seuraamistani, koskee omaa pelaamistani ja muuta jalkapallohistoriaani. Tiedän, että kisat saavat minut nostalgiseksi tai hienommin sanottuna refleksiiviseksi – pohdiskelen sekä aiempaa pelaamistani että nykyistä ikämiesfutistani. Jalkapallon merkityksen ymmärtää kuka tahansa isojen kisojen aikaan, mutta kuinka moni ymmärtää juniorien, aladivareiden tai veteraanien futista – onko kyse edes samasta lajista?  Saako juniori samaistua Zlataniin ja Hazardiin tai voiko ikämiesfutari tuntea kuuluvansa samaan jalkapalloperheeseen Atikin tai Arto Tolsan kanssa, Litistä tai Pasista puhumattakaan?

Kohtaamiset erilaisten futispersoonien kanssa kulkevat yhtenä juonena mukana näissä jutuissani.

Muistelutyöhön minut vievät myös kaksi omaelämäkerrallista kirjaa, jotka olen saanut luettavakseni. Mannisen Jorman kirja Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä, kertoo Kirvesniemen Harrin nuoruusvuosista, mutta myös minun nuoruudestani. Olihan Harri minun seurakaverini Mikkelin Hiihtäjissä, jonka väreissä voitimme yhtä aikaa – eri sarjoissa tosin – monet piirinmestaruudet ja Suomen mestaruudenkin samaan aikaan. Jorman kanssa taas saimme vastikään ikämiesten SM-hopeaa pikaviestissä. Kirja vie minut taas kerran takaisin 1970-luvulle ja Mikkelin ihmeelliseen urheilukaupunkiin.

Jalkapalloelämää on toinen teos, joka kuluu käsissäni. Siinä Erik Rosendahl kertoo intohimoisesta suhteestaan jalkapalloon. Jos Mannisen kirja aukaisee ”hiihtäjä-juoksijaminäni” muistot, niin Rosendahlin muistot vertautuvat omaan jalkapalloilijanuorukaisen elämääni, johon kuului olennaisena osana sekä paikallisen jalkapallon että Englannin liigan ja MM- tai EM-kisojen seuraaminen. Ja tietysti pelaajien matkiminen. Rosendahlin tasolle en päässyt fanittamisessa ja jalkapallon pikkutarkassa seuraamisessa – minunhan piti harjoitella ja pelatakin.

Kommentoin kirjojen lisäksi esimerkiksi YLEn futisvanhemmat –sarjaa blogeissani.

Futistaktiikkojen ja osin myös valmennuksen kehittyminen ei jää minulta huomioimatta näissäkään kisoissa. Odotukseni ovat jonkin verran ristiriitaiset: Saksa – ja muutaman muutkin Brasilian MM-kisojen joukkueet – tekivät jotain, mitä olin odottanut vuosikausia. Joustavasti muunneltavat pelitaktiikat tulivat vihdoin oikein rytinällä jalkapalloonkin. Jatkuuko kehitys vielä haluamaani suuntaan eli siihen, että kesken pelinkin vaihdetaan taktiikkaa, vaikka pelitilanne ei muuttuisikaan. En usko, että näin tulee käymään, vaikka se pieni haaveeni onkin. Tulosten ennustaminen ei kiinnosta minua kovinkaan paljon sinänsä, vaikka tulokset ovatkin yleensä onnistuneen taktiikan – ei välttämättä hyvän pelin – seurausta.

Pohtiessani jalkapalloa EM-kisoissa mietin myös suomalaisen jalkapallon kaikinpuolista kehittämistä.

Neljäs tekijä on ennen kisoja tuntematon – mikä tahansa asia tai tunnetila saattaa herättää kiinnostukseni kisojen aikana. Jalkapallohuligaanien tappelut vetävät tunnelmaa alaspäin, sille ei voi mitään. Miksi hienon lajin kannattajilta puuttuu tilannetaju? Herkässä maailmanpoliittisessa tilanteessa ei futisihmisten pitäisi toimia tyhmästi. Koko lajiperhe kärsii tällaisesta hölmöydestä. Toinen asia lienee se, että tämä porukka tai porukat eivät taida tuohon perheeseen kuuluakaan. Kentillä odotan näkeväni joitakin eleitä, jotka kohottavat tunnelmaa olemalla moraalisesti arvokkaita. Eri maiden pelaajien välinen ystävyys on yksi sellainen asia, joka tuntuu aina hyvältä.  Jalkapallo on tärkeää, mutta ystävyys tärkeämpää…

Valmistautumiseni EM-kisoihin kertoo myös tästä: jätin kaksi ikämiesten piirisarjan futismatsia väliin, koska minua pyydettiin yllättäen juoksemaan kilpaa SM-viesteihin. Juoksemista ei uskalla riskeerata futiksella, jossa voi sattua jotakin tai ainakin se jäykistää. Viime lauantaina sitten juoksinkin hopeaa Mikkelin Kilpa-Veikkojen joukkueessa, jossa juoksi myös pari maailmanmestaria – Petteri Soini ja Jorma Manninen. Minä olin lähinnä kapulankuljettajana omalla osuudellani. Mahtava kokemus kuitenkin.

Ehdin silti näkemään edellisenä iltana EM-kisojen ekan matsin, jossa Ranska ei vakuuttanut. Onneksi kuitenkin voitti. Ja ehdin lauantaina Kangasalan juoksukisojen jälkeen näkemään myös poikani kakkosdivarimatsin toisen puoliajan Vaajakoskella, jossa FC Lahti Akatemia kohtasi paikallisen joukkueen. Kiva oli nähdä Akatemian pojat iloisina 1-0 voiton jälkeen. Poikani Jens (Tanskanen) oli myös tyytyväinen pelaamiseensa, vaikka (koska) pelasi kymppipaikalla normaalin target-paikan sijasta. Pelaajalle onnistumiset ovat elintärkeitä. On ollut mukava nähdä Jensin pelaavan myös Rafun (Rafael Vieira) kärkiparina muutamassa ottelussa. Niissä liigan ja kakkosen maalitykit ovat saaneet tukea toisiltaan.

Sunnuntaiksi olin hankkinut liput PS Kemin ensimmäiseen kotiotteluun Sauvosaaren uusitulle kentälle. Urheilujuhlaa vietin Kemin lukion juuri valitun uuden rehtorin, Pekka Mäkelän – jalkapallomiehiä hänkin – ja vaimojemme mainiossa seurassa. Seuranamme oli myös ennätysyleisö ja paikallisia legendoja, joista juttelimme pitkään Ellin (Esko Tammilehto) kanssa. Pelasimme vuonna 1983 JYP-77:ssa ja myös Jyväskylän yliopiston joukkueessa ikimuistoisia matseja. Vastuksen kasvatti pyöritti pilleriä noina vuosina ylivoimaisen elegantisti, mutta viheriöllä Elli oli taisteleva linkki, jonka kanssa ei kannattanut antaa tuumaakaan periksi muuten peli oli menetetty.

Juppe (Jukka Ikäläinen) eli Huuhkajien kakkoskoutsi lupasi myös tulla maanantaina Karihaaraan pelaamaan. Sen sijaan entinen Tenhon pelaaja, Esko-Juhani Tennilä, iloitsi noin 2300 katsojan kanssa ainoastaan PS Kemin loistavasta taistelusta, joka päättyi 2-1 voittoon FC Lahdesta, vaikka kotijoukkue joutuikin pelaamaan loppupelin kymmenellä miehellä.

Lopulta maanantaina ei kentällä näkynyt sen enempää Elli kuin Juppekaan. Taisivat olla katsomassa Espanjan peliä. Minä preferoin omaa pelaamistani, sillä koskaanhan ei tiedä, milloin se loppuu – EM-kisoja tulee kuitenkin joka neljäs vuosi…

Ekan blogini lopuksi vielä ennen kisoja tekemäni ennakkoveikkaus.

Veikkauksia, ennustuksia, ymmärryksiä ja opetuksia – mistä erottaa futisasiantuntijan?

EM-kisat 2016 alkavat. Veikkauksia jokaisen ottelun lopputuloksesta aina finaalin voittajaan ja maalikuninkaaseen löytyy monenmoisista julkaisuista. Ihmisiä kiehtoo ennustaminen, koska siinä todennäköisyys ja sattuma asetetaan oman asiantuntijuuden kanssa samaan kehään. Voiko sattuman tai onnenkin ennustaa, jos on riittävän hyvä asiantuntija? Jälkikäteenhän aina rationalisoidaan, että ”onni suosii rohkeaa” tai ”ei onnikaan ilman ansiota paista risukasaan”, vaikka kaikki tietävätkin, että oman suosikkijoukkueen hävitessä tuntuu siltä, että ”jalkapallo on maailman epäoikeudenmukaisin peli”. Kisaveikkauksen voittaja taas kuvittelee olevansa varsinainen asiantuntijanero.

EM-kisoihin ja veikkaamiseen kannattanee suhtautua vähemmän tunteenomaisesti ellei halua menettää hermojaan tai tulla vertautuneeksi asiantuntijana mustekaloihin. Veikkaamisen ja ennustamisen voi korvata tai ainakin täydentää ymmärryksen lisäämisenä ja ajattelemalla jalkopalloa ja koko kisoja mahdollisuutena oppia jotakin syvempää sekä jalkapallosta että itsestämme.

Huomasin esimerkiksi, että omassa veikkauksessani en millään voinut vastustaa kiusausta antaa mahdollisuutta muutamille yllättäjille tai yllätystuloksille, vaikka järki sanoikin toisin. Toivon, vaikka sille on aika vähän perusteita historiasta, että finaaliin pääsisi kaksi joukkuetta, joilla on vähän arvokisamenestystä viime ajoilta.

Oma veikkaukseni

Lähtökohta kisoillehan on, että Saksa oli kaksi vuotta sitten taktisesti loistava maailmanmestari, jonka pelaajisto ei kuitenkaan ole aivan terävintä huippua tällä hetkellä. Edellinen Euroopan mestari Espanja yrittää uudistaa peliään, mutta pääosin vanhalla miehistöllä. Ranskan joukkueessa on potentiaalia, mutta aivan vakuuttavaa sen peli ei taktisesti ole – ja kestääkö henkinen kantti? Kestomenestyjistä Italia on aina Italia, mutta jotenkin en jaksa uskoa sen menestykseen. Portugali ei ole heikko sekään – loistavia pelaajia riittää. Joukkueena se ei kuitenkaan päässe puolivälieriä pidemmälle, jossa se omassa kaaviossani voittaa juuri Italian.

Aiemmat mestarit, menestyjät ja kotijoukkue yleensä muodostavat ennakkosuosikkijoukon, mutta silti itse päästin semifinaaleihin vain yhden edellisistä. Aikamoista arpapeliä vai vaan huonoa asiantuntijuutta? Osin arpapeliä, koska ottelukaavio määrittelee ainakin jonkin verran eri maiden mahdollisuuksia. Tosin sitäkään ei voi tietää, miten jatkoon pääsijät sijoittuvat kaavioon lohkovaiheen jälkeen.

Omassa arvauksessani isoja ongelmia ei näyttänyt olevan ensimmäisellä pudotuspelikierroksella, sillä vain Portugali ja Italia joutuivat ennakkoon kovimmista joukkueista vastakkain omassa taulukossani. Kahdeksan parhaan joukkoon pääsivätkin: Puola, Espanja, Englanti, Portugali, Saksa, Belgia, Ranska ja Itävalta. Luulen, että nämä ovat aika monella arvaajalla pelissä mukana.

Tässä vaiheessa huomasin sitten janoavani yllätyksiä. Puola voittaa taistelemalla Hollannin tavoin Espanjan ja Belgia kaataa Saksan – vaikka sitten säkällä. Järkisyyt puoltaisivat päinvastaisia tuloksia. Sen sijaan Ranska kaataa kaaviossani oletetusti Itävallan. Englannin ja Portugalin ottelu kääntyy lopulta saarivaltakunnan eduksi. Näin semifinaaleissa kohtaavat Puola ja Englanti sekä Belgia ja Ranska.

Englanti ja Belgia saavat hurmoksen päälle ja kaatavat välierissä vastustajansa. Näin olen saanut finaaliin kaksi pienoista yllättäjää, joista taitavampi joukkue eli Belgia voittaa ikisuosikki Englannin. Myönnän, että taktisesti en pidä kumpaakaan joukkuetta ennen kisoja kovin vahvoina, mutta odotan, että joukkueet kykenevät kisojen myötä kehittymään. Isäntämaa saa lohdutukseksi pronssia ja maalikuninkuuden Antoine Griezmannin voimin.

Mutta ennen kuin ollaan tuossa tilanteessa, ehtii tapahtua todella paljon…

Muistutukseksi: Mitä tapahtui viime EM-kisoissa ja blogisivullani?

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.