Viime viikolla meidät pysäytti kaksi tapahtumaa eli presidentti Mauno Koiviston valtiolliset hautajaiset ja Manchesterin pommi-isku. Manu kahdella eri tavalla kirjoitettuna yhdistetään kumpaankin tapahtumaan.

ManU pelasi surunauhat käsissään Eurooppa-liigan loppuottelun ja seura myös lahjoitti yhdessä Cityn kanssa miljoonan punnan suuruisen  summan rahaa pommi-iskusta kärsineille lapsille ja heidän perheilleen. Isoja, elämää suurempia, asioita, joissa riittää pohtimista.

Helatorstaiaamuna  heräsin tietoisuuteen Manun hautajaisista ja tiesin suosikkijoukkueeni ManUn voittaneen toisen suosikkijoukkueeni 2-0 edellisiltana Friends-stadionilla. Aamu oli kaunis ja niin toisenlainen kuin vuonna 1986, jolloin edellinen Suomen tasavallan presidentti haudattiin.

Muistin sen erinomaisesti, sillä koin sen paikan päällä lippulinnassa, jossa edessäni marssi läpi surevan kaupungin  ”hymyilevä mies” Olli Mäki. Rankka reissu kokopuisen lipputangon, jonka päässä roikkui paksu samettinen lippu, hartioita painamassa syksyisenä päivänä surullisen ja tummiin pukeutuneen kansan rivistöjen välistä Hietaniemeen päätyi osaltani juuri Manun ja muun valtiojohdon viereen Urho Kekkosen haudalle. Nyt aurinko paistoi, ihmisetkin näyttivät onnellisimmilta.

Urkki oli lapsuuteni ja nuoruuteni presidentti, mutta Manua minä äänestin, kun sain siihen oikeuden. Isäni ihaili Koivistoa – molemmat olivat sotaveteraaneja ja taisi isäni päästä pelaamaan lentopalloakin Manun kanssa joissakin veteraanikisoissa. Isäni opintie tyssäsi, vaikka lahjoja olisi ollutkin.

Sen sijaan  hän siirti meihin lapsiin saman eetoksen, jonka hän näki Manussa toteutuneen täysimääräisenä työväen lapsesta herraksi. Minustakin tuli sosiologian tohtori, mutta sillä ei tänä päivänä kovin pitkälle pötkitä, jos ei ole pitkä mies tai jonkin puolueen aktiivi. Kilpailu tohtoritasolla on melkein yhtä kovaa kuin aikanaan juniorina hiihtokilpailuissa tai jalkapallokentillä.

Manu ja jalkapallo yhdistyivät helatorstaina monta kertaa. Meillä, Puotinkylän Valtin 55-vuotiaiden ikämiesjoukkueella oli matsi jo klo 11.00 Käpylässä. Olin päättänyt pelata surunauha olkavarressani, minkä toiveen vaimoni kai luki ajatuksistani tarjoutuessaan tekemään minulle  ja ystävälleni Ismolle surunauhan. Ismo on muuten melkein Manun  mittainen ja näköinen mies, vakaumuksellinen sosialidemokraattikin.

Kentällä tapasimme ensimmäisenä Pekka, ”Vinski”, Kaartisen, joka toimii nykyään Ice Hearts –valmentajana – HJK:n entisenä pelaajana ja näyttelijänä hän onkin oiva vetäjä nuorille. Hän oli tullut haistelemaan jalkapalloilmapiiriä, vaikkei pelaamaan vielä kyennytkään. Ja miksi ei olisi tullut, sillä tunnelma näidenkin ”poikien” kesken oli erinomaisen lempeä ja kannustava, vaikka itse aurinkoisuus eli Muurisen Antti ei nyt ollutkaan paikalla.

Sen sijaan uusi vahvistuksemme Tor Jungman, mm. sydänjärjestön johtajana toiminut pitkän linjan jalkapallomies, jonka yhdisti minuun myös Mikkeli-yhteys, oli paikalla. Hänen kanssaan keskustelimme myös Koivistosta ja Kekkosen hautajaissaaton tunnelmista sekä Mikkelin jalkapallosta. Torin veli Rainer nimittäin pelasi pitkään MP:n laitapuolustajana omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Kummankin lempinimikin on ”Junkku”.

Koivistosta puhuimme  jo edellisen pelin yhteydessä joukkueemme  Kekkosen eli professori Jukan kanssa. Kysyin hänen Koivisto-suhdettaan. Hän kertoi arvostelleensa joskus Koiviston toimia, muttei suuri valtiomies siitä mitenkään suuttunut. Selvisi myös, että Jukan vanhemmat rauhanaktivistit Helena ja Risto olivat Koiviston tuttuja. Minäkin olin tavannut nyt jo edesmenneet Helenan ja Riston useinkin erilaisissa tasa-arvotapahtumissa.

Pasifisti- Ristokin oli lähes samanikäisen isäni kanssa sotaveteraani kaukopartiomies Manun tavoin. Tunnistin kaikista voimakkaan rauhan puolustajuuden, vaikka oma isäni ei ruumiillisen työn ja urheiluharrastusten vuoksi osallistunutkaan mihinkään aktiiviin rauhantyöhön. Se isiemme sodanvastaisuus kyllä näkyy meidän ikäpolvessani, sillä huomasin, että sulkapalloporukkamme neljä muuta pelaajaa ovat kaikki siviilipalveluksen käyneitä. He ovat puolustaneet ja rakentaneet Suomea työtehtävissään sitäkin ahkerammin.

En tiedä, onko urheilu tai jalkapallo rauhantyötä, mutta kyllä minusta on aika inhimillistävää se, että lentopallo ja peliyhteisö olivat Manulle niin tärkeitä asioita. Jos hän ei olisi pelannut lentopalloa, niin olisiko hän voinut olla ”koko kansan” presidenttikään? Kentällähän ei ole statuseroja eikä luokkataustakaan vaikuta. Näin joku Manun lentiskaverikin sanoi jossakin haastattelussa.

Ismo tosin epäili, että vastustajamme muutaman pelaajan aika ikävä jälkipeli saattoi johtua heidän suomenruotsalaisesta taustastaan.  Otin syytä vähän itsellenikin, olinhan tönäissyt yhtä Manun mittaista vastustajaani ehkä vähän turhan voimakkaasti, vaikkakin puhtaasti, minkä seurauksena sain kokea ruman takaapäin taklauksen sukilleni.  Hyvä pelimme ja 9-2 –numerot toki saattoivat ärsyttää nekin pelikavereitamme.

Pelin henki oli kuitenkin taas mitä mainioin. Tunsin syvää onnellisuutta ja kiitollisuutta tullessani kotiin seuraamaan Manun hautajaisia televisiosta. Ymmärsin Manua ja ymmärrän ”pipolätkää” pelaavaa ja taas hienon puheen pitänyttä ”Sale” Sauli Niinistöä sekä voimistelevaa ”Tartsa” Tarja Halosta myös heidän urheiluharrastustensa vuoksi. Voisiko olla, että urheilu toimisi kuin Suomen Pankki Manun kohdalla eli siellä ”kasvaisi korkoa” suurempiin tehtäviin?

Aivan varmasti tämä päti korkeushyppääjä Urho Kekkosen kohdalla, mutta varmaan lentopallo sopi hienosti Manulle ja lätkä Salelle – miksei myös jalkapallo ”Lissulle” eli presidenttiehdokas Elisabeth Rehnille. Nähtäväksihän se jää, kun Suomen Pankissa on kaksi mikkeliläistä jalkapallomiestä töissä ja ehkä myös kärkkymässä presidentin virkaa.

Eikä tämä juttu presidenteistä ja jalkapallosta tietysti voi sivuuttaa sen enempää Liikasen Erkkiä kuin Rehnin Olliakaan. Jälkimmäistä nimittäin houkuttelee aktiivisesti mukaan joukkueeseemme hänen vanha pelikaverinsa MP:stä sekä hänen autonkuljettajansa, joka on joukkueemme kapteeni.  Kun kerroin Kaitsulle, että poikani on nyt Empeen pelaaja, niin hän keksi tästä heti houkutuskeinon Ollille: ”Asko, sano, että kun Tiihosen Artsi on siirtynyt Kissojen kannattajasta Empeeseen, niin sinäkin voit tulla Valttiin”.

Tosiasia toki on, että minäkin aloitin pelaamisen MP:n junnareissa, mutta totta on sekin, että Ollin isä Tauno, ”Tanu”, Rehn oli MP:n puheenjohtajana ollessaan yrittänyt ostaa minua Empeeseen. En suostunut, vaikka Tanu oli isälleni luvannut, että ”ainakin mopon saisin harjoitusmatkoja varten”. Ihan varma en tosin ole siitä, miten tosissaan herra Rehn oli asiassa ollut. Häntä kuitenkin harmitti vietävästi, kun olimme taas kerran voittaneet reilusti MP:n vastaavanikäisten juniorijoukkueen.

ManUn Eurooppa-liigan voiton yhtenä arkkitehtinä heilui loukkaantunut ja vaihtopenkille joutunut  Zlatan Ibrahamovic, joka myös kertoi mainiossa elämäkertateoksessaan, miten tärkeä merkitys hänelle oli se, että häntä ei hyväksytty juniorijoukkueessa joidenkin kantaruotsalaisten toimesta. Tuo ”syrjintä” sai hänet yrittämään entistä enemmän ja näyttämään, mikä hän oikein on miehiään.

Kyllähän vielä seitkytluvun Mikkelissäkin näyttämisen henkeä oli olemassa, vaikka erot Kissojen ja MP:n pelaajien taustoissa olivatkin jo aika pienet. Kyse on kuitenkin siitä, että kaikki tekeminen pitää jotenkin merkityksellistää. Nykyään esimerkiksi aika moni merkityksellistää työnsä sillä, että heillä on koko ajan kova kiire. Aika tyhjähän se on selityksenä, mutta kaiketi parempi kuin ei mitään merkitystä.

Paljon parempi ja hienompi merkitys löytyy sekin Manchesteristä, jossa Norsunluurannikon maajoukkuepelaaja ja City-ikoni Yaja Toure lupasi lahjoittaa managerinsa kanssa 100 000 puntaa pommi-iskun uhreille. Rakkaudesta kaupunkiin ja kaupunkilaisiin.

Jotain ylevää ja yhdistävää ihmiset epävarmaan arkeensa nytkin kaipaavat. Monet tunsivat vahvasti, että Manun hautajaiset olivat tällainen yhdistävä tapahtuma, joka toki pisti ihmiset ajattelemaan myös sitä, minkälainen aikakausi tässä mahtoi nyt loppua.

Ei kuitenkaan ole ihan helppoa yhdistää urheilua ja elämän muita merkityksiä toisiinsa. Ne saattavat tuntua päälleliimatuilta ja jopa banaaleilta. Itsekin mietin aika pitkään, sopiiko minun pistää surunauhaa käteeni, koska yhteys jalkapallon, Manun ja minun välissä voi tuntua turhan haetulta. Vilkaisin Palloliiton nettisivuakin, josko siellä olisi aiheesta jokin ohje. Sellaista ei näkynyt.

Sen sijaan minusta oli selvää, että Suomen lentopallomaajoukkue kunnioitti presidentti Mauno Koivistoa helatorstain pelissään. Manun lisäksi minä kunnioitin omaa isääni ja hänen sukupolveaan – osin myös kaikkea veteraani- tai ikämiesurheilua ja mutkan kautta myös Manchesterin pommi-iskun uhreja.

Pienellä ihmiselläkin voi olla vaatimattomassa elämässään yleviä merkityksiä.

Suomalaista urheiluyleisöä on puhuttanut viime aikoina kovasti Lauri Marjamäen Leijona-joukkueen peli. Tuloksia on arvosteltu, vaikka Suomi onkin kovan taistelun jälkeen päässyt tavoitteeseensa eli jatkopeleihin. Enemmän kriitikoita on kuitenkin puhututtanut se, ettei peli ole ollut taidokasta ja kaunista – katsojakokemus on jäänyt vaillinaiseksi. On totta, että tehokas peli tulkitaan usein myös kauniiksi. Mutta tehokas, voittava joukkue voi myös pelata aika tylsää ja ei niin katsojaystävällistä peliä. Sellaiseksi kai voi luonnehtia myös Mikkelin Palloilijoiden kolmea ensimmäistä kakkosdivariottelua tämän kevään aikana.

Vanha pelimies konkretisoi kritiikkinsä arvelemalla, että lähtee puoliajan jälkeen kotiin MP-Kiffen –ottelusta, vaikka matsi alkoi käsittämättömän upeasti. Ensimmäinen MP:n maali syntyi alle 10 sekunnin. Tämä taas synnytti tutun ilmiön, kun pieni tyytyväisyys pääsi kotijoukkueen pelipaitojen sisälle. Toive jopa ylivoimaisesta ensimmäisestä kotiottelusta herpaannutti otteen hetkeksi samaan aikaan kun vastustaja yritti kaikkensa päästäkseen peliin mukaan.

Tasoituksen jälkeen pelin psykososiaalinen dynamiikka stabiloitui eli kummallakaan ei ollut henkistä etulyöntiasemaa. Jalkapallohan on esimerkiksi koripalloon nähden kehittymätön joukkuepeli, koska taktisilla muutoksilla ei pystytä vaikuttamaan pelin kulkuun kovin paljon pelin aikana. Kysehän on ”taistelutahdosta”, ”pelirohkeudesta” tai ”läsnäolosta”, ”virkeistä jaloista” jne., kun puhutaan ”110-prosenttisesta” yrittämisestä. Kuulostaa mystiseltä, vaikka kaikki pelaajat tunnistavatkin asian erittäin hyvin.

Miksi on helpompi mennä peliin altavastaajana tai miksi häviöllä oleva joukkue uskaltaa ottaa enemmän riskejä, tai miksi maaleja syntyy eniten viimeisillä minuuteilla? Oikea kysymyshän on: miksi tähän ei osata ennalta varautua,  vaikka asia tiedetään erittäin hyvin?

Naureskelin MP-Kiffen –ottelun katsomossa ja sanoin kavereille, että MP:n kannattaa tehdä toinen maali aivan lopussa, ettei Kiffen ennätä hyödyntää häviöllä olevan joukkueen ja riskin ottamisen antamaa etua. Näin sitten kävikin, vaikka ehkä tämä ei ollut suunniteltua. Tai sitten oli: toisen maalin syntyessä vastustajan rangaistusalueen sisällä oli erikoistilanteita lukuun ottamatta varmaan ensimmäistä kertaa viisi MP:n pelaajaa. Todennäköisyys maaleille lisääntyy huomattavasti, kun hyökkääjiä on maalintekoalueella enemmän. Hyvää psykososiaalista silmää joukkueelta!

Kyse ei tietenkään ole pelkästään henkimaailman asioista, asenteesta tai tsempistä, sillä pelitavalla ja –taktiikalla voidaan tietysti vaikuttaa pelin henkeen eli pyritäänkö pallon/pelin hallintaan, missä kohdassa aloitetaan ”paineistus” ja pyritään pallon riistoon ja missä kohtaa puolustuslinjoja pyritään pitämään. Tai mistä kohtaa annetaan avaavat syötöt tai mistä kohtaa ratkaisevat syötöt ja pyritäänkö miesylivoimatilanteisiin eri alueilla? Nämä ovat siis periaatteessa ennen peliä sovittuja asioita.

Todellisuudessa vastustaja voi kuitenkin sekoittaa tuota ennakkosuunnitelmaa monella eri tavalla. Joskus joukkueen taktiikka saattaa perustua pelkästään vastustajan pelin rikkomiseen, kuten vaikkapa silloin, kun vastustajaksi asettuu FC Barcelona, jonka pelitapa ja –taktiikka tunnetaan etukäteen. MP-Kiffen –pelissä MP näytti lähteneen peliin 4-4-2 –systeemillä, jossa kahta kärkeä haettiin pitkillä ja korkeilla palloilla, koska kärkimiehet olivat hyviä pääpelaajia. Ensimmäinen hyökkäys onnistuikin täydellisesti.

Periaatteessa taktiikka onnistuikin kohtuullisesti, sillä pallot löysivät aika hyvällä prosentilla Juuso Liukkosen ja varsinkin Jens Tanskasen pään. He eivät kuitenkaan kyenneet kahdestaan läpäisemään Kiffenin puolustusta, joka osasi ensimmäisen maalin jälkeen varoa tätä kuviota. Tai sitten MP:n keskikenttä ei uskaltanut nousta tukemaan hyökkääjiä riittävästi, vaikka se olisi ollut alkuperin taktiikkanakin. Kyse onkin joko siitä, että taktiikka ei toiminut tai siitä, että pelaajat eivät kyenneet noudattamaan taktiikkaa.

Pelaajan kannalta kyse on aika isosta asiasta. Jos taktiikka ei toimi, on pelaaja aika ”kädetön” tai futiksessa ”jalaton” asian suhteen. Muutos voidaan tehdä puoliajalla ellei ole sovittu koodia, jolla koko joukkue muuttaa taktiikkaa kesken jakson. Kova tsemppi auttaa usein, muttei aina, saamaan oman taktiikan toimivaksi. Katsomosta on aika vaikea tietää, kumpi ongelma kentällä on, jos peli ei kulje toivotulla tavalla.

Tilanne menee vielä vaikeammaksi, kun otetaan huomioon se, että jotakin taktiikkaa on tavallaan pakko ”ajaa sisään”, vaikka se ei yksittäisessä ottelussa toimisikaan täydellisesti. MP on näissä kolmessa ensimmäisessä ottelussaan peluuttanut joukkuetta hiukan eri koostumuksissa ja eri pelijärjestelmillä, vaikka perusajatus onkin ollut siirtää pelin painopiste varsin nopeasti omalle hyökkäysalueelle. Yhdessäkään ottelussa taktiikka ei ole toiminut täydellisesti, vaikka tuloksellisesti se on tuottanut hyvää jälkeä. Kausi on alussa ja toisilleen oudot pelaajat hakevat vielä toisiaan. Ainekset paljon parempaankin ovat olemassa.

Tässä on kuitenkin turha spekuloida enempää MP-Kiffen –ottelua muuten kuin katsojakokemuksena, jota tässä siis pohjustettiin. Onhan aina niin, että katsoja ”lukee” peliä ja nauttii siitä omien odotustensa kautta (ks. EM-kisablogi aiheesta: https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Mutta onko ”asiakas” aina oikeassa tai voisiko hän ostaessaan lipun miettiä myös sitä, mikä tekee ottelusta hyvän ja mikä huonon?

Minä en osaa katsoa taideteosta muutoin kuin kaunis-ruma –akselilla ellen tiedä jotakin kyseisestä taidesuuntauksesta, tekijästä tai hänen tarkoituksistaan. Siksi esimerkiksi kuvataiteessa tekijä usein selittääkin monisanaisesti, joskus huvittavuuteen asti, mitä katsojan kyseisessä teoksessa pitäisi nähdä. Kriitikot ja taidehistorioitsijat saattavat kirjoittaa tuhansia sivuja ja kymmeniä tulkintoja yhdestä ainoasta ”piirroksesta”. Kun olen joskus jaksanut perehtyä asiaan, kuten mm. Ateneumin Picasso-näyttelyä edeltäneen luennon ansiosta, on katsojakokemukseni parantunut huimasti.

Mutta millainen on hyvä peli? Sanat eivät taida edes riittää kertomaan niitä moninaisia merkityksiä, joita merkitykselliseen otteluun voi liittyä. Olin muutama viikko sitten Slovakiassa ja tutustuin mielenkiintoiseen ilmiöön, kun slovakit näyttivät minulle youtubesta ottelun, jossa Slovakit voittavat Tsekit ja samalla MM-kultaa jääkiekossa vuonna 2002. Runotyttökin katsoi tippa linssissä ottelua, vaikka oletin, ettei hän paljon jääkiekosta tai urheilustakaan välitä. Se olikin totta, häntä nimittäin liikutti suuresti se, että kyseisessä videopätkässä selostaja oli ”vihdoinkin meidän puolella”! Ihmeeksi sen teki nimittäin se, että se pätkä oli Antero Mertarannan suomeksi selostama kooste pelistä.

Huonon ottelun tunnistamme herkemmin. Suomen lätkäjoukkue on saanut ”kuraa” lähes jokaisesta ottelustaan MM-kisoissa tänä keväänä. Valmentaja Lauri Marjamäki on kuitenkin johdonmukaisesti uskonut pelin kehittymiseen, vaikka moni ei tuota kehitystä ole kaukalon ulkopuolella nähnytkään. Katsojaakin helpottaisi, jos hän tietäisi, minkälaista peliä tai taktiikkaa joukkue yrittää toteuttaa kentällä. Ei kannata odottaa FC Barcelonan kaltaista pallon- ja kentänhallintapeliä, jos joukkue ei sitä tavoittelekaan.

Asiakas on tietysti usein, muttei aina, oikeassa. ”Huonolla” tai odotuksia vastaamattomalla pelilläkin voi nimittäin voittaa. Lätkämaajoukkue  ja MP ovat varmaan monen mielestä pelanneet ”huonosti”, vaikka tulokset ovat olleet lätkässä jatkopeleihin riittäviä ja futiksessa jopa hyviä.

MM-kisoissa pelit oikeastaan vasta alkavat pudotuspelivaiheessa ja ”liian hyvä peli” alkusarjassa saattaa olla jopa rasite jatkopeleissä. Turnauksessa ja myös pitkässä sarjassa saattaa ollakin hyödyksi se, että tulosta tulee pelillä, joka ei kenenkään mielestä ole vielä valmista. Pelaajille on ainakin motivoivaa se, että tietää pystyvänsä (paljon) parempaan. Nuorten MM-kultaa voittanut lätkäjoukkue  viime vuonna oli hyvä osoitus siitä, miten vaikeuksien kautta päästään voittoon.

Samanlaisia esimerkkejä löytyy paljon, vaikka asiaa onkin vaikea tutkia, sillä aika usein se peli ei sitten kehitykään toiveiden mukaisesti eikä menestystä tule. Tutkimusasetelman laatiminenkin olisi haastavaa – ehkä kannattaisi verrata turnauksia/sarjoja, joissa joukkue on edennyt taistellen ja ”omaa peliä kehittäen” jatkoon sellaisiin tarinoihin, joissa pelin taso vaihtelee eri otteluiden kesken selvästi. Katsojahan tykkää peleistä, joissa oma joukkue mättää maaleja, vaikka valmentajalle sellainen saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia, koska se antaa epärealistisen kuvan joukkueen kyvyistä.

Leijonien ja MP:n suhteen tilanne on tässä vaiheessa edelleen auki. Valmentaja Marjamäki uskoo joukkueeseensa ja muuta hän ei oikeastaan voikaan tehdä, jos joukkue on toteuttanut hänen taktiikkaansa tai on ainakin yrittänyt sitä toteuttaa. Ongelma on, jos hänen luomallaan taktiikalla tämä joukkue ei kerta kaikkiaan voi menestyä. Tämäkin on mahdollista.

Islannin futismaajoukkue pelasi kaikki pelit lähes samalla taktiikalla viime EM-kisoissa ja pääsi niin pitkälle kuin oli inhimillisesti katsottuna mahdollista sillä materiaalilla. Sen sijaan Saksa käytti hyvin monenlaisia taktiikkoja viime MM-kisoissa – ja voitti mestaruuden. Voidaankin sanoa, että valmentajalla on ainakin kaksi perusvaihtoehtoa taktiikkojen suhteen eli

1) luottaa yhteen pelitapaan ja –taktiikkaan ja tehdä se erittäin hyvin tai 2) käyttää useampia taktiikkoja riippuen vastustajista ja/tai tilanteesta. Kakkosvaihtoehto lienee yleisempi, vaikka siitä tosin on monia variaatioita. On kuitenkin hyvä, että joukkue hallitsee jonkun taktiikan erittäin hyvin, vaikka peli- ja tilannekohtaisesti sitä muuntelisikin tai vaihtaisi aivan toisenlaiseksikin.

Mennään taas sinne katsojan paikalle. Katsomossa on paljon mukavampaa, jos näkee pelissä positiivisia asioita enemmän kuin negatiivisia. Asian voi ilmaista niinkin, että näkee teoksessa erilaisia merkityksiä eli vaikkapa ituja siitä, minkälaiseksi se peli turnauksen tai sarjan jatkuessa voi kehittyä. En tietenkään voi kieltää sitä, että moni katsoja saattaa nauttia seuraamansa joukkueen tai pelaajien kritisoimisesta.

Kritiikkikin voi olla hyvää tai huonoa. Eli kritiikkiä voi ja kannattaakin kritisoida. MP:n tai Leijonien pelin mollaaminen ”huonoksi” ja pelaajia ”heikoiksi” on selkeästi surkeaa kritiikkiä. Parempi taso saavutetaan, jos osataan arvostella perustellusti joukkueen käyttämään pelitapaa ja –taktiikkaa tai sen toteuttamistapaa. Esimerkiksi FC Lahti Akatemian valmennus kritisoi MP:n käyttämää taktiikkaa, jossa ei kyetty pelinhallintaan. Kritiikin ongelma vain oli, ettei MP siihen edes pyrkinyt. Sen sijaan se sopi joukkueen oman pelin kritiikiksi, sillä sekään ei pystynyt pelinhallintaan, vaikka siihen pyrki.

Yksi aika hyvä arviointikohde tuloksen lisäksi on se, kuinka paljon pelaavat joukkueet kykenevät luomaan hyviä maalintekopaikkoja. Taktiikkojen perusasetushan on, että oma joukkue saa aikaan riittävästi hyviä maalintekopaikkoja ja se pystyy estämään vastustajan hyvät maalintekopaikat. Sattuma astuu nyt peliin eli on aika vaikea määritellä, mikä on hyvä maalintekopaikka, koska usein pallo menee maaliin huonostakin paikasta ja vielä useammin epäonnistutaan hyvässä paikassa. Todennäköisyyslaskenta auttaa tässä jonkin verran: jos joukkue pystyy pelistä toiseen luomaan enemmän hyviä paikkoja kuin antaa niitä vastustajalle, niin se todennäköisesti myös tuottaa tulosta pisteiden muodossa.

MP-Kiffen –ottelussa hyviä maalintekopaikkoja oli todella niukasti. KTP-MP –ottelussa oli kummallakin useita kohtuullisen hyviä paikkoja, kuten myös FC Lahti Akatemia-MP –ottelussa. Erinomaisia maalintekopaikkoja eli hyvin pelattuja ”tuhannen taalan” –paikkoja ei vielä ole nähtykään. Silti voinee sanoa, että MP:n tilanteet ovat olleet hiukan parempia kuin vastustajien – jopa KTP-ottelussa. Tulokset ovat siis olleet ”ansaittuja” eivätkä onnenkantamoisia.

MP:n peli ei minunkaan mielestäni ole ollut ”kaunista”, vaikka se on ollut tuloksellista ja varmaan sovitun taktiikan mukaistakin. Se on myös ollut joukkueen ”kehittymisen” kannalta hyvä, että tasaiset pelit on kyetty vääntämään hyvään tulokseen. Minua on häirinnyt eniten se, että peliä ei ole kyetty jatkamaan sen jälkeen kun alhaalta on annettu pitkä syöttö tai avaus target-pelaajille, jotka voittavat hyvällä prosentilla ”ensimmäisen pallon”.

Peli pitäisi saada haltuun hyökkäysalueella suuremmalla prosentilla, jotta peli tuntuisi hyvältä. Nykyisessä tilanteessa vastustajan puolustus joutuu turvautumaan pitkään palloon, joten kunnollista keskikenttäpeliä on nähty todella vähän. Saattaa toki olla, että Suomessakin suosiossa ollut pallonhallintapeli, jota monet kakkosenkin joukkueet ovat viime vuosina pyörittäneet omalla kenttäpuoliskollaan on nyt ”last season” –kamaa. Uusia, nopeampia tapoja pelata pallo vastustajan kenttäpuoliskolle vasta harjoitellaan. Taktisesti onkin vaikeaa ajoittaa pitkät syötöt oikein ja varautua fiksusti jatkotilanteeseen. Tämä tilanne paranee vain harjoittelun kautta. Todennäköistä myös on, että kauden edetessä peli  rauhoittuu ja syötöt alkavat löytää paremmin kohteensa. Katsojalta vaaditaan siis kärsivällisyyttä ja uskoa parempaan.

Usein väitetään, että suomalaiset katsojat arvostavat hyviä tuloksia ja menestystä. Mutta kyllä pelin kauneuskin on tärkeä tekijä. Mutta voisiko seuraaminen perustua myös johonkin muuhun arviointiperusteeseen? Tässä olen korostanut sitä, että katsojan olisi hyvä ymmärtää, mitä joukkue omalla pelillään yrittää. Se avaa uusia tapoja katsoa ottelua, kun ymmärtää taktisia nyansseja. Se on kuin taideteoksen arviointia omassa kontekstissaan – onko kyse runoudesta, romaanista vai dekkarista auttaa lukijan nautintoa.

Mutta voisi myös ajatella, että katsoja eläytyisi pelaajien kokemuksiin. Nämä MP:n kolme otteluahan ovat olleet sekä pelaajien että katsojienkin näkökulmasta jännittäviä. Yksikään ottelu ei ole ratkennut ennen loppuvihellyksen sointia. Kiffen-ottelussa ratkaisumaali tuli viimeisellä minuutilla, Kotkassa MP:llä oli pari hyvää paikkaa aivan viime hetkillä ja Lahdessa kotijoukkue painosti vahvasti pelin lopussa. Jännitystä riitti koko rahan edestä.

Muistan nuoruudestani, kun Kissojen ja Empeen pelit vetivät Urskin täyteen, että monet katsojat pitivät tärkeänä sitä, että kentällä oli ”oman kylän poikia”, jotka he jotenkin tunnistivat. Edelleenkin ihmiset haluavat tuntea pelaajat, vaikka varmaan suurin osa on jo suostunut hyväksymään, että elämme globaalissa maailmassa. Jos pelaajaan syntyy henkilökohtainen suhde, niin katsojakokemus vahvistuu ja monipuolistuu. Nykyään on aika helppoa fanittaa pelaajia, sillä netistä löytyy kakkosdivarinkin pelaajista vaikka mitä tietoja. Pikkupoikana luin ahnaasti MP:n ohjelmalehtistä, joka oli myös varsin paksu opus, josta löytyi siitäkin paljon tietoa pelaajista.

Nykypäivän pelaajat ovat epäreilussa tilanteessa, kun netistä löytää myös maailman huiput, joista emme ennen tienneet juuri mitään. Ja nyt tullaan taas tarinaan, siihen ”fiksuun kehitystarinaan”, joka voi muuttaa sen ”huonon pelin” erittäin kiinnostavaksi ja merkitykselliseksi kokemukseksi. Jos ottaa jonkun pelaajan seuraamisensa kohteeksi, syntyy vahvempi side pelien katsomiseenkin. Pallo-Kissojen Rafaelillahan oli Lahdessa niin innokas fanijoukko, että he jopa keräsivät rahaa Rafun pitämiseksi FC Lahdessa.

Tänä päivänä, kun vapaa-ajan käytölle on runsaasti hyviä vaihtoehtoja, on tietysti aika fiksua ainakin yrittää nähdä omat valintansa merkityksellisinä. Jos taas näkee aina vain ”surkean matsin”, niin miksi ylipäätään vaivautuu paikalle ellei nauti huonosta pelistä, mikä sekin on vapaassa maassa aivan hyväksyttävä syy seurata joukkuetta. Se saattaa myös olla hyvin terapeuttista, että saa nähdä pelaajien epäonnistuvan heidän yrittäessään tosissaan tavoitella voittoa ja kaunista peliä. Ja onhan se sitten kuitenkin tosi hienoa, jos se huono joukkue joskus pelaakin hyvin ja ottaa voiton juuri niin kuin katsoja on sen unelmissaan ajatellut.

Itse nimittäin tulkitsen, että Mikkelissä on vaikea uskoa omien joukkueiden menestykseen, kun niistä loiston ajoista on niin kauan. On varmaan pelottavaakin – tai ainakin noloa – uskoa, että se nousu alkaisi nyt. On mukavampi olla oikeassa ja suhtautua menestysmahdollisuuksiin skeptisesti ja peliä sekä pelaajia kritisoiden. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi Jukurit olisi SM-liigassa, jos siellä olisi ollut epäuskoinen asenne joukkueen ja seuran menestyksen suhteen.

Kyllä Mikkelissäkin osataan ja pystytään pelaamaan jalista ainakin ykkösdivaritasolla vielä tällä vuosikymmenellä. Täältä pääkaupunkiseudun vinkkelistä katsottuna Etelä-Savo näyttäytyy tilastojen valossa paikalta, jolla ei ole juurikaan tulevaisuutta muutoin kuin kesämökkien tai korkeintaan ”kakkosasuntojen” paikkana.  Sama koskee suurinta osaa Itä- ja Pohjois-Suomea. Todellisuus on kuitenkin toinen, jos asiaa katsoo vaikkapa kansallisen huippu-urheilun näkökulmasta. Yllättäen palloilusarjojen liigajoukkueita löytyy paikkakunnilta, joiden elinkelpoisuutta talouden ja työllisyyden näkökulmista voi vain ihmetellä. (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/)

1970-luvulla Mikkelin jalkapallo oli kovassa kurssissa. Usko tulevaisuuteen oli vahva ja symbolinen eli poliittinen taistelu MP:n ja Kissojen välillä veti mukaan nekin, jotka eivät jalkapallosta mitään ymmärtäneetkään. Symbolit ovat muuttuneet, mutta keskinäinen kilvoittelu on usein tärkeää oman tekemisen kehittämisessä. Vastustajan tai kanssakilpailijan arvostaminen merkitsee  myös oman tekemisen arvostamista. (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).

MiPK:n tasapeli Klubi04:ää vastaan oli upea suoritus, samoin kuin MP:n tasapeli KTP:n kanssa. Kummatkin joukkueet ovat todennäköisesti sarjan eliittiä. Kumpikaan joukkue  ei ole vielä hävinnyt yhtään ottelua, vaikka kuusi peliä on jo takana. Se on erinomainen suoritus, jota ei olisi uskonut ennen sarjan alkua. Peli on voinut olla jonkun mielestä huonoa, mutta kummallakin on kuitenkin tässä vaiheessa hyvät ainekset kirjoittaa ”fiksu kehitystarina” tästä sarjakaudesta.

Aiheeseen liittyvää:

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Kotiavaus päättyi viime hetken maalilla voittoon (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5791)

MP iski alussa ja lopussa (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&j=1&pg=3&v=1494775800&r=7048)

Lähikuvassa: Ilkka Mäkelä (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5779)

Lähikuvassa: Jens Tanskanen (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5780)

Jalkapallon pelaaminen ja kirjoittaminen vaativat rohkeutta. Tunnen paljon kanssakulkijoita, jotka eivät uskaltaisi pelata pallopelejä, vaikka ovat muuten jopa uhkarohkeita. Tunnen myös lukemattoman runsaasti sivistyneitä kansalaisia, jotka kammoavat julkista kirjoittamista, vaikka painavaa sanomista riittäisi.

Ja jalkapallosta kirjoittaminen on vielä moninverroin pelottavampaa kuin jostakin ”maallisista” asioista kirjoittaminen on. Jalkapallostahan ei voi kirjoittaa ”oikein”.

Minäkin tunnen itseni pelokkaaksi joka kevät valmistautuessani futiskauteen, vaikka liikunkin keskivertokansalaista enemmän. Ja vaikka kirjoitankin paljon – monien mielestä aivan liikaakin – niin esimerkiksi uuden aiheen tai kirjoitussarjan aloittamisen kynnys kasvaa usein valtavan korkeaksi.

Tarkoitukseni oli tänäkin keväänä aloittaa futisharjoittelu jo maaliskuussa. Jalisblogjen ensijulkaisun piti senkin olla jo huhtikuun puolella. Mutta tässä ollaan: yhtään joukkueharjoitusta, saati –peliä ei ole vielä takana ja blogikirjoituksetkin ovat pysyneet pöytälaatikossani. Rohkeus on puuttunut. Miksi?

Kirjoitusaiheista ei ole ollut pulaa. Ajatukseni kirjoittaa tänä kesänä Mikkelin jaliskaudesta, kun MM- tai EM-kisoja ei tänä vuonna järjestetä, on yllättäen vaikeampaa kuin suurtapahtumista kertominen. Omaa pelaamista taas on haitanneet sekä “riman nousu” että pienet terveysvaivat.

Viime vuoden jälkeen odotin, että olisin pystynyt treenaamaan talven aikana aiempia vuosia paremmin, mutta leikkausta vaativa olkapää onkin estänyt kunnollisen harjoittelun enkä halua mennä kentälle keskenkuntoisena. Leikkauksen tosin siirsin syksyyn, että pääsisin edes vähän kokeilemaan vihreän veran taikaa tänäkin kesänä. Ei uskoisi, että kyse on vain ikämiesfutiksesta…

Mikkelin jalkapallosta kirjoittamisen haaste on yllättävän henkilökohtainen suhteeni nuoruuteni kotikaupunkiin ja sen jaliskulttuuriin, vaikka läksin sieltä jo 36 vuotta sitten. Henkilökohtaisuutta lisää tietysti se, mikä minut sai tähän urakkaan ryhtymäänkin eli poikani Jens Tanskasen siirtyminen Mikkelin Palloilijoiden riveihin täksi kaudeksi.

Itse pelasin Pallo-Kissoissa, vaikka olen minä pelannut pari peliä MP:nkin junnuissa ja yhtä lailla kannustin jo nuoruudessani kumpaakin joukkuetta. Kävimme katsomassa MP:n molemmat Suomen cupin finaalitkin olympastadionilla. Nytkin toivon kummallekin joukkueelle niiden ansaitsemaa menestystä ja kannustusta.

Blogikirjoittamisen perusidea pohjautuu henkilökohtaisuuteen, kirjoijttajan omiin kokemuksiin, joita hän yrittää omalla tavallaan kuvata ja selittää lukijoille. Minun tapani on tutkijataustaisen ihmisen, joka pyrkii näkemään yksityisessä kokemuksessa jotain yleisempää tai huomaamaan jossain yleisessä – vaikkapa suomalaisessa jalkapallokulttuurissa – sellaista, mikä näkyy myös yksityisissä kokemuksissa.

Huuhkajista tai vaikkapa MM-jalkapallosta kirjoittaminen on kuitenkin helpompaa, koska niihin ei ole omakohtaista suhdetta – on vain katsojan, seuraajan tai asiantuntijan kokemus. Jalkapallokatsojahan on ”maksava asiakas”, joka on ainakin omasta mielestään aina oikeassa.

Itse tosin yritän seuraajanakin samaistua ainakin jossakin määrin myös pelaajiin, valmentajiin ja muihin oikeasti osallisiin. ”Oikeassa oleminen” varsinkin jälkikäteen on älyllisesti liian helppo laji harrastettavaksi. Tutkijan tehtävä on kuitenkin jossakin määrin myös oikeassa oleminen eli tutkijoilta voi odottaa sellaisia argumentteja tai näkökulmia, joiden avulla lukija voi muodostaa omat mielipiteensä.

Jalkapallosta kirjoittamisen yksi vaikeus ja hienous on tietysti se, että se ikään kuin pakottaa jokaisen meistä tulkitsemaan aihetta oman kokemuksensa kautta. Jokainen on potkinut palloa ja on saanut tai joutunut sitä pelaamaan. Ja jokainen on kokenut, miten sattumanvaraisesti se pallo ”pomppii”.

Se luo illuusion siitä, että ”minäkin olisin tuosta paikasta saanut pallon maaliin”, mutta myös tunteen siitä, että todella isot starat ovat jotenkin ylimaallisen hyviä, kun saavat sen pallon tottelemaan jalkojaan. Silti ottelut huipulla ja mutasarjassa eivät eroa kovinkaan paljon toisistaan, jos niitä katsoo vaikkapa onnistuneiden ja epäonnistuneiden maalipaikkojen suhteen.

Ronaldo ja Messikin tarvitsee monta huippupaikkaa yhtä maalia kohti, vaikka he ovatkin maailintekijöinä tehokkaimmasta päästä. Olemme kuitenkin armollisempia supertähtien virheille kuin vaikkapa kakkosdivarin tai Veikkausliigan pelureille.

Jalkapallon pelaaja, oli hän nuori tai vanha, pohtii erilaisia vaihtoehtoja pelata tätä valtavan monimutkaista peliä niin, että sekä oma peli että oman joukkueen peli toimisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Miettikääpä, mitä ajattelivat maailman huippupelaajat FC Barcelonassa ennen PSG–otteluita?  Saattoivatko he aavistaa, että ensimmäisessä ottelussa ei onnistunut mikään ja toisessa onnistuu kaikki? Tuskinpa.

Kirjoittaja, joka haluaa vaikuttaa lukijoihinsa, ei voi myöskään tietää, minkälaisen vastakaiun hän ajatuksilleen saa. Oikeastaan kyse ei ole vain ajatuksista, vaan siitä, miten se kirjoitus juuri sillä hetkellä sujuu. Lähtevätkö sanat sujuvasti liikkeelle, muodostuuko niistä rytmikkäitä lauseita ja tekevätkö ajatuskuviot läpimurtoja lukijan mielessä niin, että joskus se ajatus venyttää lukijan mielikuvitusta kuin jalkapallo vastustajan verkkoa.

Kyse blogikirjoittamisessani ei ole kuitenkaan kaunokirjallisuudesta tai edes lentävästä journalistisesta kirjoittamisesta, jota parhaiten edustaa Mikkelin palloiluun tykästynyt Ilta=Sanomien aiheestakin palkittu toimittaja Tuomas Manninen. Mannisen journalismia on kuvattu ”tikusta asiaa” –journalismiksi . Tikkuna eli melko mitättömänä asiana voi hyvin pitää mikkeliläistä jalkapalloa – noin niin kuin isossa kuvassa.

Itse en kuitenkaan pidä mikkeliläistä jalkapalloa ennen, nyt tai tulevaisuudessa pelkästään ”tikkuna”, jonka kautta katsotaan isompia kuvioita. Onhan mikkeliläinen jalkapallo näin pääkaupunkiseudunkin näkökulmasta katsottuna minulle enemmän kuin ”pisara meressä” – lapsuuden ja nuoruuden sadat ottelut kentän reunoilla ja kentillä ovat vahva peruste olla mukana mikkeliläisen jalkapallon uudessa nousussa.

Nousulla en tarkoita vain konkreettista pyrkyä sarjatasoilla ylöspäin, vaan ennen kaikkea niitä monia merkityksiä, joita jalkapallon kautta voi ilmaista ja jotka voivat auttaa yksilöä ja yhteisöä selviytymään myös tässä jälkiteollisessa maailmassamme. Jalkapallohan nousi alunperin juuri teollistumisen myötä maailman suurimmaksi urheilumuodoksi, mutta se pärjää erinomaisesti myös maailmassa, jossa jalkapallotyöläinen on jotain todella muuta kuin reilu sata vuotta sitten.

Mikkeliläisen jalkapallon ”nousun” tulisikin ravistella monia eri tasoja ja puolia meissä sen seuraajissa. (Liikunta)sosiologina yritän käännellä näitä tasoja ja puolia esille näissä blogeissani. Olen varma, että monet näkökulmani saattavat hätkähdyttää vain (sosiaalista) mediaa seuraavia. Se ei ole itsetarkoitus eikä se, että näistä kirjoituksista löytyisi se oikea totuus, jolla ”nousuun” päästäisiin.

Tarkoitus kuitenkin on, että lukija oppii katsomaan mikkeliläistä jalkapalloa ”liikuntasosiologin silmälasein” aivan kuin siinä Veikkauksen mainiossa mainoksessa, jossa katsottiin maailmaa ”vakioveikkaajan silmin”.  Ero on toki siinä, että liikuntasosiologi yrittää laajentaa näkökykyä, kun mainoksen vakioveikkaaja ehkä vain näki maailman vähän vinosti.

Joskus se liikuntasosiologinkin näkökulman täytyy olla vino, jos sitä vertaa ns. valtavirtatulkintoihin asioista. En esimerkiksi ole varma, mitä Pallo-Kissojen sloganilla ”Me. Tulemme taas.” halutaan viestittää tai miten lukijat sen ymmärtävät. Oletan, että ”me” viittaa joukkuetta ja seuraa suurempaan yhteisöön – ”kissaperheeseen”. ”Tulemme taas!” on konkreettisempi ilmaisu, koska nousu kakkosdivariin on jo sinällään saavutus, mutta mahdollisesti myös ensi askel suuremmalle paluulle menneisyyden (sarja)tasoille.

Silti samanniminen Armand Lohikosken vuonna 1953 filmattu tukkilaisromanttinen elokuva  pääosissaan Anneli Sauli ja Tapio Rautavaara vei päähuomion ainakin minulta tuota slogania lukiessani. Ehkä se oli tarkoituskin, en tiedä.  Elokuvahan oli varsin suosittu aikanaan. Jo lapsuudessani 1960-luvulla se kuitenkin kuului luokkaan ”suomalaiset vanhat elokuvat”. Se kertoi menneistä ajoista, tavoista ja elinkeinoista.

Nuoremmat sukupolvet tuskin tuntevat tuota elokuvaa lainkaan, joten heidän tulkintansa on todennäköisesti ihan jotain muuta. Tällä tavoin omat kokemuksemme ja henkilöhistoriamme muokkaavat kaikki tulkintojamme ns. todellisuudesta. Tulkinnat löytänevät yhteisen sävelen vain sitä kautta, miten tuo kissajoukkue pystyy konkretisoimaan seuran sloganin omilla otteillaan pelikentillä.

Sama koskee MP:n nousuteemaa, joka konkretisoitui ennen sarjan alkua järjestetyssä Nousu-seminaarissa. Sehän viittaa selkeästi konkreettiseen sarjanousuun, mutta varmaan myös muuhun jalkapallon kehittämiseen Mikkelissä.

On rohkeaa esittää konkreetti tavoite julkisesti aikana, jolloin tyypillisin urheilupuhe pitää sisällään lausahduksen ”tehdään parhaamme ja katsotaan, mihin se riittää”. Usein on henkisesti helpompaa olla lupaamatta mitään varmaa tulevaisuudesta, jota sattumakin johdattelee voimakkaasti. Joskus on kuitenkin viisasta asettaa tavoite, jos se on realistinen ja jos sen avulla saavutetaan muita hyötyjä. Tavoite motivoi pelaajia ja se tai sen saavuttamisen seuraaminen saattaa kiinnostaa katsojia, mediaa ja sponsoreita.

Oma bloggaamiseni pitää sisällään sekä ”jalkapallohistoriaa”, mutta myös katseita tulevaisuuteen. En pidä kumpaakaan merkityksettömänä, vaikka historiasta ei voisikaan oppia ja vaikka tulevaisuudesta ei voi mitään tietääkään. Me kuitenkin luemme ja tulkitsemme ne tässä päivässä ja kukin omalla tavallamme.

Näillä sanoilla uskaltaudun aloittamaan tämän kesän jalkapalloblogisarjani. Aiempiin voi tutustua vaikkapa seuraavista linkeistä (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/) tai (https://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/).

Kerron myöhemmin myös siitä, kun itse uskaltaudun kentälle pelaamaan. Sitä ennen käyn kuitenkin treenaamassa myös yksikseni ja opettelen nauramaan itselleni vielä entistäkin paremmin… Se auttaa sekä jalkapallon pelaamisessa että kirjoittamisessa.

Pari sanaa parista eka matsista vielä

Nyt Eurooppa-päivänä tätä kirjoittaessani molemmat Mikkelin joukkueet ovat pelanneet kaksi sarjaottelua. Olen nähnyt molemmat Empeen matsit ja olen lukenut otteluraportit Pallo-Kissojen otteluista. Kovin suurta analyysia en voi vielä tehdä, mutta ennakko-odotuksia paremmalta kauden alku molempien osalta näyttää. Kissat venyi  tasapeliin murskavoittoja ottaneen Klubi04:n kanssa ja Empee pelasi hyvin tasavahvasti sarjan kärkeen veikatun KTP:n kanssa.

Ryhmä- tai joukkuehengen kannalta hyviä tuloksia ovat yhteisellä työllä saavutetut pisteet. Murskavoitot ja –tappiot aiheuttavat epärealistisia oletuksia joukkueen ja sen yksilöiden kyvyistä. Ainakin Empeen osalta kumpikin ottelu päättyi tuloksellisestikin lähes oikeudenmukaisesti, vaikka todennäköisesti sekä FC Lahti Akatemia kuin KTP:kin saattoivat olla tyytymättömiä tuloksiin. Minä taas näin, että Empee olisi voinut voittaa kummatkin ottelut eikä oikeusmurhaa olisi tapahtunut.

Jotain voi tulkita siitä, miten hyvin joukkue tai sen pelaajat kykenevät luomaan maalintekopaikkoja ja toisaalta siitä, minkälaisia maalintekopaikkoja vastustajalle annetaan. Maalintekopaikan hyvyyden arviointi on tietysti kohtuullisen vaikeaa. Perussääntö kuitenkin on, että joukkueen tulee pystyä rakentamaan riittävästi maalipaikkoja voittaakseen ottelun – siis suhteessa kaverin luomiin paikkoihin.

Empeen matseissa hyvät maalintekotilanteet ovat menneet vastustajan kanssa aika lailla tasan, vaikka itse olisinkin taipuvainen pitämään mikkeliläisten maalipaikkoja hiukan vaarallisimpina. Ymmärsin kuitenkin oikein hyvin myös ystävieni ja sukulaisteni erilaiset näkemykset asiasta.

Katsoin FC Lahti Akatemian peliä joukkueen (tai Kuusysin) intohimoisen kannattajan kanssa, joka myös kulki otteluun kyydissäni Helsingistä, kuten monena  vuonna aikaisemminkin. KTP-ottelua taas seurasin kotkalaisten sukulaisteni ympäröimänä, joten jälkikäteen jopa huokaisin helpotuksesta, kun Jens ei saanut viime minuutilla palloa maaliin. Serkkuni oli aikoinaan KTP:n liigajoukkueen kapteenikin, joten intohimoa oli kotkalaisten keskuudessakin riittävästi.

Ennen kautta pelatun harjoituspaikallisottelun Kissat-MP seurasin entisten joukkuetovereitteni joukossa, joten ihan täysillä en ole vielä päässyt Empeelle huutamaankaan. Näin jalkapallo siis yhdistää, vaikka eri joukkueita kannustaisimmekin. On se hienoa…

Liikkumisen kalleuden määrittäminen on kinkkinen juttu. Onko kyse absoluuttisesta vai suhteellisesta kalleudesta, kuten köyhyyden määrittelyssä? Tai miten määrittelemme liikkumisen, kuuluvatko siihen kaikki mahdolliset liikuntamuodot, jonkinlainen normisetti vai kelpaako lajivalikoima, jossa on monipuolisia liikkumismuotoja riittävästi harrastettuina? (juttu pdf-muodossa tästä: Liikuntavarustejuttu)

Jos määritämme lähtökohtamme epämääräisesti voimme saada toisessa ääripäässä vastaukseksi ilman muuta sen, että liikunnan harrastaminen on aivan liian kallista keskivertosuomalaiselle. Ajatelkaa kuntosalikortteja, golfosakkeita tai talviurheiluvälineiden hintoja. Se kuuluisa toinen ääripäähän löytyy sekin helposti: riittävä ja monipuolinen liikkuminen on Suomessa käytännössä lähes ilmaista. Ilmaisia liikuntapaikkoja on pilvin pimein ja kohtuullisia varusteitakin saa (netti)kirppareilta.

Me ihmiset olemme kuitenkin sosiokulttuurisessa lokerossa eläviä olentoja, joilla on tapana verrata itseämme kanssaeläjiimme. Absoluuttiset liikkumisen hinnat eivät siis kerro totuutta kumpaankaan suuntaan. Suhteellista hintaa on liikkumiselle myös työlästä arvioida, kun olemme laajasti keskiluokkaisia ja –tuloisia, mutta silti erottautumishaluisia.

Jos kuitenkin oletetaan, että suurin osa väestöstämme ei hae kalleimpia välineitä eikä harrastusmuotoja, mutta ei  myöskään tyydy uusiokäyttöön, niin voimme jonkin verran haarukoida liikkumisen hintaa. Hyvät, pröystäilemättömät varusteet yhdistettynä monipuoliseen valikoimaan liikuntamuotoja, voisi olla hyvä lähtökohta arvioida liikkumisen hintaa ja ehkä myös sitä, miten tuota hintaa voisi omilla toimillaan laskea.

Hinnan laskemisella tarkoitan tässä sekä säästämistä että liikkumisen hinnan laskemista eri tavoin – mm. elinkaariperiaatteella. Useastihan kuluttajavertailuissa kerrotaan vain tuotteen tai palvelun yksikköhinta, mikä sopii aika huonosti erilaisten liikuntavarusteiden hinnan määrittelyyn. Sama seikka koskee sellaisia kustannuksia, joissa lopullinen yksikköhinta riippuu siitä, miten usein kyseistä palvelua käyttää. Kuukausimaksu on paljon halvempi sellaiselle, joka käyttää palvelua päivittäin kuin sille, joka käyttää sitä vaikkapa kerran viikossa. (Tästä kirjoitinkin tässä blogissani http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-liikun-minkalainen-kuntosali-sopii-minulle).

Seuraavassa olen laskenut oman liikkumisharrastukseni hinnan monesta eri näkökulmasta. Lähtökohtana ovat yhden kalenterivuoden kustannukset. Aloitan tarkastelun taulukolla, josta näkyvät liikkumismuotoni ja niiden kustannukset vuodessa, kuukaudessa, viikossa, päivässä ja yhtä harrastettua tuntia kohti.(taulukot pdf-muodossa: LiikkuminenKallista_kuviot)

Kokonaiskustannukseksi tulee siis reilusti alle 1000€ vuodessa, vaikka mukaan on laskettu  tilavuokrat, jäsenmaksut, matkat ja varusteet. Vielä ihmeellisemmältä voi vaikuttaa se, että harrastan vuodessa melkein 500 tuntia, mikä tarkoittaa sitä, että päivää kohti liikkumiseni maksaa vähän vaille 2,5 euroa ja yhden liikutun tunnin hinta on alle kaksi euroa. Kaikki liikuntamuotoni eivät kuitenkaan ole mitään ”halpislajeja”, vaan mukana on sekä välineurheilua että tila- ja jäsenmaksuja vaativia lajeja. Miten tämä on mahdollista?

Lähdetään laskemaan liikuntavarusteiden hintoja ”elinkaarimallilla”, joka on ainut oikea tapa tarkastella asiaa. Varusteethan eivät ole mitään kertakäyttötuotteita. Seuraava taulukko paljastaa joitakin liikesalaisuuksia eli tiettyjen varusteiden valmistajia (ei tosin itse tarkkoja tuotteita) – monilla muilla on tosin aivan vastaavia tuotteita valikoimissaan.

Taulukkoon on varusteen, merkin ja yksikköhinnan lisäksi laskettu tuotteen käyttöikä vuosina, käytetyt kilometrit ja kustannukset euroina vuodessa ja kilometrissa. Korostan, että tässä käyttöikä ei ole mikään arvio, vaan nämä tuotteet ovat olleet ja ovat vieläkin käytössäni.

Suosittelen ehdottomasti tällaisen taulukon käyttämistä varustehankintoja suorittaessanne. Perussääntöhän itselläni on, että iso osa varusteistani kestää kymmenisen vuotta – jotkut ovat kestäneet erinomaisina vielä kauemmin.

Otan muutaman esimerkin onnistuneista ostoksistani. Polkupyöräni on kestänyt erinomaisesti aikaa – 16 vuotta ja 30 000 kilometriä ja vieläkin joku fillarifriikki saattaa kehua hankintaani. Vielä hämmästyttävämpi on pitkähihainen ”tekninen” hikipaita, jota olen käyttänyt melkein päivittäin ja pessytkin vähintään sata kertaa vuodessa yli 15 vuoden ajan. Paita on silti kuin uusi. Ostaessani ko. tuotteet ne tuntuivat minusta vähän liian kalliilta, mutta eivät sitä olleet.

Suksien suhteen olen valinnut ”hyvää kakkosluokkaa”, jolla tarkoitan kilpahiihtäjien suksia, mutten aivan kalleimpia mahdollisia tyyppejä. Ne ovat kestäneet hyvin aikaa ja kulutusta, vaikka suksirintamalla on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut tosi paljon – kuten myös pyörämarkkinoilla. Hybridipyörä ja erinomaiset voideltavat sukset ovat kuitenkin pitäneet yllättävän hyvin pintansa muutostenkin seassa. En minä kuitenkaan ole ihminen, joka liikkuisin vanhoilla vermeillä vain periaatteen vuoksi. Jos hiihtokaverini jättävät minut seisomaan välineiden takia, niin kyllä minä ostan uudet, vaikka omaan hiihtämiseeni sillä ei vaikutusta olisikaan.

Kenkien suhteen olen kaikkein laatutietoisin, koska jalkani – ja kai meidän kaikkien – ovat herkät heikolle laadulle. En yleensä kierrä alennusmyyntejä, mutta lenkkareita, joita menee eniten, en yleensä osta ovh-hinnalla. Ja jos alennuksessa on jotain laadukasta, niin kyllä sen mielelläni mukaan kaappaan – onhan selvää, että liikuntavarusteiden hinnoissa on aika paljonkin ilmaa. Joitakin huonojakin valintoja olen kenkien suhteen tehnyt. Yleensä yrittäessäni säästää liikaa. Joskus tosin olen pettynyt myös hinnakkaisiin lenkkareihin.

Itselle sopivan varusteen valinta ei ole helppoa. Hinta on vain yksi tekijä. Usein näkee, miten urheiluvälinemyyjät yrittävät väkisin myydä tuotetta, jota he itse pitävät hyvänä, vaikka ostaja ei innostukaan kyseisestä tuotteesta. Minäkin olen ollut tuollaisen myyntityön kohteena. Nettikaupassa ei joudu myyjän aiheuttaman paineen takia tekemään vääriä valintoja, mutta muuten urheiluvälineiden ostaminen netistä arveluttaa. Jotenkin tuntuu, että urheiluvarusteita kuuluu koettaa ja sovittaa huolella.

Viime vuonna kuitenkin tein ensimmäisen nettiostokseni ja ostin vieläpä talvilenkkarit. Ostamista toki edesauttoi se, että sain tuotteen ilmaiseksi, kun kansainvälinen nettikauppa Addnature lähestyi minua tarjouksellaan vieläpä vastikkeetta. No, lenkkarit ovat olleet oikein hyvät ja tarpeelliset, mutta puoli numeroa liian isot tulin kuitenkin netistä ostaneeksi. Kun Suomen Posti kaiken lisäksi kuljetti kenkiä joulun alla hitaahkosti, niin ei tullut mieleenkään lähettää niitä takaisin. Yksi sukka lisää ja menoksi…

Vaatteiden suhteen olen tullut tarkemmaksi, sillä hyvä vaate on aina hyvä aate – kaappitilaakin tarvitsee vähemmän. Ja monet vaatteet ovat nykyään todella kestäviä. En kuitenkaan koskaan osta satoja euroja maksavaa takkia tai pukua.

Näin nähtynä liikkumisen hinnaksi tulee varusteiden reaalinen käyttöikä ja kulutus. Mielikuva kalliista varusteesta kannattaa siis suhteuttaa siitä saatavaan pitkäaikaiseen ja myös käyttöhyötyyn. Erot kalliin – tai paremminkin laadukkaamman ja itselle sopivamman –  ja halvemman ja huonomman varusteen kesken eivät yleensä ole valtavan suuret. Useinhan on niin, että tuotteiden laadussa ja hinnassa on ”kynnys”, jonka jälkeen laatu ei oleellisesti parane, vaikka euroja latoisi pöytään lisää. Toisaalta tuon kynnyksen alapuolella laatu on selvästi huonompaa, vaikka hintaero ei olekaan kovin suuri alaspäin.

Erityisen tärkeää on huomata, että tavallisen liikkujan varusteet eivät tule kovin kalliiksi, jos niitä ajattelee samoin kuin monet ajattelevat auton hintaa sitä ostaessaan. Silloinhan monet kalliin auton ostajat perustelevat hankintaansa sillä, miten halvaksi kuitenkin tulee laatuauto, jolla voi ajaa 500 000 kilometriä ja kymmenen vuotta (ainakin periaatteessa, harvoinhan niitä näkee). Suksiin ja moniin urheiluvarusteisiin laskutapa sopii paremmin.

Liikkumisen hintaan vaikuttavat varusteiden lisäksi liikkumismuodot, tilavuokrat, jäsenmaksut ja matkat. Seuraavaan taulukkoon olen listannut omat liikkumismuotoni ja edellisten lisäksi varusteiden hinnan ja jopa tarvittavan varustelistan.

Kyllä kuluja saa helposti lisääkin, vaikka käymällä hinnakkaissa liikuntapaikoissa, harrastamalla montaa lajia seurassa tai klubeissa, kulkemalla autolla pitkiä matkoja harrastuksen luo tai satsaamalla ökyvarusteisiin. Joku pitänee minuakin lähinnä ”tekstiiliurheilijana”, mutta silti kustannuksiani voinee pitää varsin kohtuullisina. Kovin monena vuonna en ole kyennyt pelaamaan jalkapalloa, joten silloin liikkumiseni on ollut vieläkin halvempaa, mutta silti koen, että liikkumiseni laatu ja määrä on ollut varsin hyvä.

Lopulta kyse on sekä arkisista että arvovalinnoista eikä kokemuksiakaan voi aliarvioida. Kyllä vähemmänkin  liikkuvan pitää saada nauttia hyvin luistavista suksista ja rullaavasta pyörästä, istuvista lenkkareista ja kunnollisista vaatteista. Itse asiassa juuri heidän tulisikin satsata varusteisiin tasoittaakseen taito-, kunto- tai nopeuseroja. Vähemmän liikunnallinen ihminen voi myös saada paikan liikkujien ryhmästä olemalla asiantuntija varusteissa tai vaikkapa suksien voitelussa. Liikkujien maailmaan on monta tietä.

Mutta onko se liikkujan tie sitten kallis vai halpa vai jotain siltä väliltä? En voi väittää, etteikö reilu pari euroa päivässä olisi joillekin liikaa. Minä saan sillä kuitenkin kustannettua lähes 500 tuntia liikuntaa vuodessa. Helposti saan tuostakin säästettyä joko varusteiden tasoa laskemalla tai jättämällä pois yhden kalliin lajin (itselläni jalkapallon). Liikkumisen määrään tai monipuolisuuteen ei silti tarvitse kajota, sillä iso osa on oikeasti lähes ilmaista.

En haluaisi sanoa, että liikkumisen hinnasta valittavat keksivät tällä tavoin tekosyitä liikkumattomuudelleen. Tosiasia kuitenkin on, että Suomessa voi edelleen liikkua erittäin laadukkaasti hyvin edulliseen hintaan. Vaihtoehtoinen totuus on se, että liikunnan harrastaminen on muutakin kuin liikkumista ja siitä muodostuu helposti lisähintaa, kun haetaan lisäarvoa hinnakkailla varusteilla ja harrastuksilla.

Ikävintä on, että jotkut eivät liiku sen vuoksi, että kuvittelevat liikkumisen itselleen liian kalliiksi sen vuoksi, että näkevät naapurin käyttävän liikunnan harrastamiseen enemmän rahaa kuin mihin itsellä on varaa. Autovertaus sopinee tähänkin: autolla mennään kuitenkin lopulta paikasta A paikkaan B. Liikkumiseenkin kannattaisi suhtautua yhtä käytännöllisesti. Ja sitä paitsi: kallis auto on kyllä yleensä vähän parempi kuin halvempi, mutta ihmisvoimalla liikkumisessa varusteilla on paljon pienempi merkitys. Se voima ja se kunto on kuitenkin siellä varusteiden alla ihmisessä itsessään.

Vielä ei ole keksitty maksua tai veroa sille, että liikuttaa itseään. Ehkä sekin aika vielä tulee ja ehkä silloin opimme arvostamaan liikkumista, kun sille pannaan käypä hinta. Nyt liikkuminen on vielä edullista – ainakin jos on uskominen omaan kokemukseeni. Tosiliikkuja tietysti väittää vanhaa sanontaa oivaltavasti muotoillen, että ”liikkuminen on aina hintansa väärtti!” Miksei sitäkin voi uskoa…

Kaikki ovat jo varmaan ymmärtäneet, että liikunta on terveellistä. Aika moni on jo ymmärtänyt senkin, että tämän tietäminen ei saa kaikkia ihmisiä liikkumaan. Tämä on yhtä selvää kuin se, että demokratia edellyttää poliittista osallistumista ja mm. äänestämistä kuntavaaleissa.

Silti aika moni jättää äänestämättä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että nämä äänestämättömät olisivat muuten poliittisesti passiivisia tai etteikö heitä voisi aktivoida jokin äänestämistä parempi tapa osallistua politiikkaan ja paremman yhteiskunnan tekemiseen .

Äänestäminen on politiikassa siis samaa kuin terveys liikunnassa. Tärkeä tekijä, muttei suinkaan ainut.

Jotkut ovat myös ymmärtäneet, että liikkumista ei lisätä kovin tehokkaasti hyvilläkään projekteilla. Näin antoi ymmärtää KKI-päivillä mm. sote-ministeri Juha Rehula, joka on toiminut pitkään Päijät-Hämeen liikunnan puheenjohtajana.

Tuleva sote-uudistus – oli se millainen tahansa – antaakin mahdollisuuden rakentaa vaikkapa kaksi uutta tapaa liikuttaa vähän liikkuvia ja lisätä samalla liikunnallista tasa-arvoa. Ensimmäiseksi pitää asettaa yhteiset ja konkreettiset tavoitteet, jotka kaikki voivat hyväksyä.

Ehdotan valtakunnallista tavoitetta, joka lupaisi kaikille koulunsa aloittaville liikunnallisen tasa-arvon tai ainakin varmuuden siitä, ettei liikunnallinen osaamattomuus syrjäytä yhtään lasta heti koulutien alussa. Käsi ylös, joka vastustaa!

Tehtävä olisi siis toimia niin, että kaikki esikouluikäiset – varsinkin ne vähän liikkuvat – saisivat sellaista liikunnallista varhaiskasvatusta, että he osaisivat perusasiat eri liikuntataidoista. Näistä varmaan ollaan vähän erimielisiä, mutta tärkeintä on, että lapset saisivat innostavaa opetusta esikouluiässä, olivat tavoitteet ja toteuttajat keitä tahansa.

Osaamiset voisivat kuvata myös alueellista liikuntakulttuuria eli pesäpalloseuduilla opetetaan esimerkiksi heittämisen ja pallon lyömisen erityistaitoja, kun jossain muualla harjoitetaan muita palloiluja tai alueen suosittuja yksilölajeja perustaitojen lisäksi.

(Maa)kunnat saavat mieluusti  järjestää toiminnan itselleen sopivalla tavalla. Osaamista ja resursseja löytyy niin kunnista, urheiluseuroista, liikunnan aluejärjestöistä kuin muistakin organisaatioista tai vaikka liikuntayrityksistä. Valtio, maakuntien liitot ja kunnat voivat omalta osaltaan tukea toimintaa taloudellisesti.

Liikuntapoliittiset päättäjät ovat ainakin parin vuosikymmenen ajan kohdistaneet puheensa pääsääntöisesti sosiaali- ja terveysministeriön suuntaan aika huonolla tuloksella. Olisi kai aika puhua ja toimia suoraan ihmisten – ”asiakkaiden” – suuntaan ja tarjota huonosti hoidetuille väestöryhmille konkreetteja palveluita tai toimia. Esikouluikäisten jälkeen seuraava valtakunnallinen tavoite voisi koskea eläkkeelle siirtyviä, murrosikäisiä tai nelikymppisiä.

Suomessa on varmasti resursseja, joilla saadaan pysyvästi sellaiset järjestelyt, ettei juuri kukaan syrjäydy liikunnasta ja sen tuomista monista positiivisista merkityksistä. Ei unohdeta leikkiä, urheilua, itsensä ylittämistä, roolien opettelua, kavereiden saamista, toisten tukemista, yhdessä tekemistä, jne. jne. Melkein mikä tahansa tavoite tai merkitys on hyvä, jos se pistää ihmisen liikkeelle. Sitä, miksi ihmisen kannattaa liikkua, ei kai enää tarvitse perustella.

Nyt pitää panna toimeksi. Tätä varten me teitä äänestimme ja saattaa olla, että neljän vuoden päästä joku nyt nukkunut äänestäjäkin tulee vaaliuurnille, jos saatte tämän yksinkertaisen asian hoidettua. Me luotamme teihin, arvon kuntien päättäjät!

Oslon vuoden 1982 MM-kisojen jälkeen suhteeni hiihtoon muuttui. Kilpahiihto ja jopa sen seuraaminen jäi vähäisemmäksi. Opettelin hiihtämään hiljaa, nauttimaan seurasta ja luonnosta. Opetin myös silloisen tyttöystäväni hiihtämään, mikä näytti aluksi aika haasteelliselta. Pikku lenkki Jyväskylän Ladun majalle kesti koko päivän.

Kymmenen vuotta myöhemmin menimme kuitenkin kihloihin Mikkelissä Urpolan 25 kilometrin lenkin jälkeen hikisinä ja monot jalassa Pylvänäisen kelloliikkeestä ostetuin sormuksin.  Samaa latua hiihdetään edelleen…

Vuonna 1984 pääsin mukaan seurakaverini Harri Kirvesniemen ja hänen silloisen tyttöystävänsä Marja-Liisa Hämäläisen tulojuhlaan Jyväskylän yliopistossa. Täytyy sanoa, että Marja-Liisa valloitti myös akateemisen väen omalla karjalaisella hersyvyydellään. Toki voitetut olympiakullatkin merkitsivät. Itkua pukkasi minunkin silmäkulmaani.

Seuraavat vuodet suuntasin tarmoni vähemmän liikkuvien liikuttamiseen edistämällä ”uutta liikuntakulttuuria” eli rakentamalla liikkumiselle myös muita kuin kilpailemiseen ja suorittamiseen liittyviä merkityksiä. Sähly, Akateeminen wartti, retkeily, uudet leikit ja monet muut uudet lajit ja ajatukset olivat sekä harrastuksenani että työnäni. Urheilua reflektoin gradussani, mutta muuten seurasin huippu-urheilua ja – hiihtoa tietyn välimatkan päästä.

Noteerasin kyllä Härkösen Karin maailmanmestaruuden 1985. Se tuli sellaisella sekatyylillä, joka valitettavasti taisi viedä Kirvesniemen Harrilta suurimmat voitot hänen uransa parhaimpina vuosina. Jälkikäteen tosin Harrin parhaita vuosia taisi olla yhteensä lähes kolmekymmentä, vaikka hän henkilökohtaisen MM-kultansa saikin vain Lahdesta 1989. (ks.https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

On myönnettävä, että osasyy omaan hiukan viileään suhtautumiseeni liittyy niihin tietoihin, mitä sain/saimme dopingin käytöstä huippu-urheilussa. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuslinjan opiskelijana en voinut välttyä huomaamasta, etteivät sen ajan valmennusmetodit perustu pelkkiin puhtaisiin jauhoihin, vaikka silloin ei kaikkia aineita ollut kiellettykään.

Jos rehellisiä ollaan, niin urhelijoiden ja valmentajienhan on selvitettävä itselleen muutamia peruskysymyksiä lähtiessään tavoittelemaan maailman huippua. 1970-luvulla ei kenelläkään ollut nykyisiä kykyjä arvioida kiellettyjä menetelmiä, koska siihen asti lähes kaikki oli ollut sallittua. Jos koko järjestelmä perustuu sille, että kaikki keinot ovat sallittuja, niin sitä on yksilön tai edes yhden maan edustajien erittäin vaikea pitää kiellettynä.

Pitää muistaa, että ennen kieltoja kyse oli myös hyvin avoimesta kilpailuista kaikin keinoin. Eihän menetelmiä toisille kerrottu, mutta niihin suhtauduttiin kuin nykyään suksien voiteluun tai nykytermein: suksihuoltoon. Onnistunut voitelu on osa kilpailua, vaikka se tekeekin kilpailusta tavallaan epäreilun. Kiellettyä se ei kuitenkaan ole ja muutkin saavat käyttää samoja menetelmiä, jos vain ne keksivät. Näin ajateltiin dopingistakin silloin, kun se ei ollut kiellettyä. Toki monet, jotka olivat siihen kulttuuriin tottuneet, eivät osanneet muuttaa käsitystään senkään jälkeen, kun aina epätäydellisiä kieltoja tuli ja tulee koko ajan lisää.

Minuun kuitenkin iski vahvasti Vainion Martin käry, joka yhdistettiin myös laitokseemme. Jo 1980-luvun aikana tuli sitten ilmi monia muitakin tapauksia. Jonkinlaisena idealistina en voinut olla asiassa itse mukana, vaikka en urheilijoita enkä valmentajia ole koskaan suostunut tuomitsemaankaan. Tiedän, miten vaikeaa ellei mahdotonta on kieltäytyä keinoista, joita tietää kilpakumppanien käyttävän. Tämä pätee kaikilla elämänaloilla tieteestä politiikkaan ja hallinnosta yritysmaailmaan.

Aika usein olen ehtinyt kokea sen, miten epäpätevämpiä valitaan hallintoon, järjestöihin ja yliopistoihin puoluepoliittisin tai muin itse ”kilpailuun” kuulumattomien perusteiden pohjalta. Olen melko varma, että huippu-urheilussa dopingin avulla menestyneet ovat olleet omassa lajissaan ”ilman vippaskonstejakin” paljon parempia kuin nämä muilla elämänaloilla vilpillisin keinoin kilpailussa pärjänneet omilla aloillaan.

Seurasin tietysti median välityksellä kaikki hiihdon MM-kisat. Upeista fiiliksistä voisi nostaa montakin esille. Myllylän Mikan voitto Trondheimin 1997 perinteisen 50 km:llä oli yksi vaikuttavimmista. Mika voitti viimein 1990-luvun hiihtokuninkaan Björn Dählien. Mahtava taistelu rankassa kelissä.

Karpaasien nousu haastamaan vuonomaan miehiä oli herooinen suoritus, jota kesti lähes kymmenen vuotta. Sellainen ryhmä veti muitakin parempiin suorituksiin aivan kuten Marja-Liisa Hämäläinen ja Marjo Matikainen tekivät naisten hiihdolle tai Nykäsen Matti, Ahosen Janne tai Mannisen Hannu ja Lajusen Samppa mäkihypylle ja yhdistetylle.  Myllylän Mika nousi Dählien, Gunde Svanin ja Eero Mäntyrannan rinnalle oman elämäni parhaimpina mieshiihtäjinä.

Täysin rinnoin en kuitenkaan voinut olla mukana huippuhiihdon seuraajanakaan. Ero maaimanhuippujen ja vain hiukan heitä heikommin pärjäävien kesken repesi liian suureksi. Muistan hyvin, miten outo fiilis minulla oli Hakunilassa hiihdettyjen SM-kisojen – olikohan vuosi 1997 – jälkeen, kun näin livenä, miten maajoukkuehiihtäjät olivat ikään kuin eri planeetalta kansallisen tason hiihtäjiiin nähden. Se ei tuntunut normaalilta.

Silti uskoin, että Lahden MM-kisat vuonna 2001 tulisivat olemaan siihen astisista kisoista kaikkein parhaimmat.  No, niin ei käynyt.

Lahden 2001 kisojen kanssa on toivottavasti voimassa ”16 vuoden sääntö”, jonka joskus lanseerasin. Se on aika, joka kestää jonkin uuden ajatuksen esittämisestä sen juurtumiseksi käytäntöön. Huomasin esimerkiksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, että  esimerkiksi Erkka Westerlund ja Mika Kojonkoski alkoivat puhua lähes täysin samaa kieltä kuin mitä me liikuntasosiologian ja –filosofian tutkijat käytimme 1990-luvulla.

Lahden 2001 suhteen siis toivoisin, että aika olisi tehnyt tehtävänsä ja tapahtumat olisi osattu asettaa konteksteihinsa. Rohkeus puhua totta kuuluu tähän suhteellisuudentajuisuuteen. Pekka Vähäsöyringin tunnustus  juuri ennen Lahden 2017 kisoja koskien epohormonin käyttöä hiihdossa on askel, jonka toivoin hänen ottavan jo pian 2001 kisojen jälkeen.

Avoimuus ja rehellisyys puhdistaa, unohtaminen ei. Silti ymmärrän, että joissakin asioissa vain aika antaa riittävän etäisyyden kohdata kipeät asiat. Oma ”avoimuuteni”, jonka julkaisin heti 2001 kisojen jälkeen, puhdisti itseäni, mutta oli selvästi liikaa monille tahoille. Osa meistä ei halua ymmärtää lainkaan ”väärintekijöitä”, osa taas ei kestä sitä, että heidän eli meidän kaikkien osuutta tapahtumiin analysoidaan

(Tästä linkistä 15NIINHYVIÄ 15NIINHYVIÄ vuonna 2001 tekemääni tulkintaan. Totuuden esille saamisen vaikeutta kuvannee se, että vieläkään ei ole kovin montaa faktaa saatu valaehtoisestikaan todistamalla esille kyseisestä asiasta. Tieteellä ja oikeudella on sama ongelma eli jos asiasta tietävät valehtelevat tai vaikenevat, totuutta on vaikea saada esille.  Siksi kaiketi kuolemansyyntutkijoista kertovat dekkarisarjat ovat niin kiinnostavia: dna-näytteet yms. saavat totuuden esille, vaikka rikolliset vaikenisivat).

Pitäisikö omasta mielestään puhtaiden ja syyttömien sitten vain siirtyä seuraamaan kuvataidetta (ai niin, siellähän paljastui hurja väärennösjuttu juuri), teatteria (jumalan teatteriakaan ei ole vielä unohdettu, harmi) tai musiikkia (Voice of Finland saattaa sisältää myös arkaluontoisia kuvia). Politiikasta en sano mitään…

Kaikkia totuuksia suomalaisesta hiihdosta tai edes Lahden 2001 tapahtumista ei ehkä koskaan saada esille. Pyöräilystä saatujen valaehtoisten totuuksien avulla voi kuitenkin arvella, että myös muissa kestävyyslajeissa meno oli lähes samankaltaista. Siksikään ei ole syytä leimata vain joitakin kiinnijääneitä huippuhiihtäjiä tai valmentajia.

Minä antaisin anteeksi kaikille, jotka suostuvat kertomaan rehellisesti oman totuutensa. Uskon, että niin antaisi suurin osa suomalaisista. Anteeksiantamattomille voi tosiaan suositella muita harrastuksia kuin huippuhiihdon seuraamista.

Se kuusitoistavuotta on pitkä, mutta myös aika lyhyt aika. Nykyhiihtäjien toive siitä, ettei heidän tarvitsisi kantaa enää edellisten sukupolvien taakkaa, on todella oikeutettu.

Mutta palataan vuosien 1982 ja 2001 väliseen aikaan takaisin. Hiihto oli elämässäni satunnaista. Hiihdin tai hiihdimme, jos oli hyvä keli. 1990-luvun puolivälin tienoilla oli muistaakseni muutama oikein hyvä lumitalvi täällä etelässäkin, joten kilometrejä saattoi kertyä sellaiset 500-700 talvessa. Useimmiten varmaan vähemmän.

Lapsia yritin opettaa hiihtämään, mutta ihan hirveän innostuneita he eivät olleet, vaikka vein heidät pari kertaa lasten kisoihinkin. Pääkaupunkiseudulla ei ollut samanlaista lapsuuteni hiihtokulttuuria enkä sitä paljon etsinytkään. Pojan leirikoulussa huomasin, että luokassa oli vain kolme 12-vuotiasta, jotka osasivat hiihtää. Eihän sellainen saa innostusta aikaiseksi. Ero omaan lapsuuteeni oli valtaisa.

Lapseni tunsivat huonommin Mika Myllylän, Jari Isometsän tai Harri Kirvesniemen kuin minä Heimo Himasen, Veini Puttosen tai Arto Tiaisen. Vaikka Karpaasit olivat paljon julkisuudessa, niin julkisuudessa oli niin paljon muutakin, että hiihtostarat hävisivät suureen joukkoon erilaisia ”julkkiksia”. Onneksi sentään on ”iivoniskasia” siellä Savon sydänmailla, jossa hiihtoa vielä kunnioitetaan vaikkapa ”Iivon Sanomilla”.  Ehkä joku poika ja tyttö innostuvat siitä riittävästi aloittaakseen polun hiihdon huipulle.

Omassa elämässäni pärjäsin loistavasti ilman huippuhiihtoa vuosien 1982-2001 välisen ajan. Jälkikäteen ajatellen olen ollut ehkä vähän onnekaskin etten ollut mukana huippu-urheilussa, vaikka  teinkin tutkimusta, jossa huippu-urheilun ilmiöitäkin käsiteltiin. Myönteisen kriittisesti eli ymmärtävällä otteella ja ratkaisuja etsien.

Paljon hyvää onkin tapahtunut mm. siinä, miten urheilijat – miehet ja naiset – ymmärretään ja miten heitä tuetaan urheilussa tänä päivänä verrattuna menneisiin vuosikymmeniin.

”Itku tuli pitkästä ilosta” vuonna 2001. Suomalaisten hiihtäjien ja valmentajien kohtalo tuntui kovalta, sillä vaikka en hyväksynytkään heidän tekoaan, niin ymmärsin heitä erittäin hyvin. Huippu-urheilussa elettiin niin Suomessa kuin muuallakin tietynlaista hybristä, jossa kaikki tuntui olevan mahdollista. Tarvittiin romahdus,  jotta ”totuus ei unohtuisi”. Talouselämässäkin ylikuumenemista seuraa usein paluu maan pinnalle.

MM-kisani 1, 2, 4 ja 3 – elämää hiihdon kautta katsottuna

Pikkuruinen blogisarjani hiihdon MM-kisoista koostui neljästä erillisestä, mutta kronologisesti vuodesta 1962 vuoteen 2017 asti kattavasta neljästä jutusta. Jokaisessa oli omat teemansa, jotka liittyivät lapsuuteeni, nuoruuteeni ja keski-iän eri vaiheisiini. Nostin esiin asioita, jotka ovat olleet juuri minulle tärkeitä ja jotka ovat jääneet muistiini merkityksellisinä asioina. Osa niistä on yhteisiä meistä monille – osa vain minun ikiomia muistojani ja tulkintojani.

Omat MM-hiihtokokemukseni ovat sukupolvisidonnaisia monellakin tapaa. Ensimmäisessä muistelussani muistelin hiihtäjiä, jotka olivat syntyneet 1930- ja varsinkin 1940-luvulla. Oman isäni kautta opin tuntemaan jopa 1920-luvulla syntyneitä 1950-luvun hiihtotähtiä, vaikken heitä enää MM-kisoista muistakaan (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/).

Toisessa muistelussani laduille  tuli jo oman sukupolveni hiihtäjiä, jotka jatkoivat 1980- ja pieni osa vielä 1990-luvulle asti. Naisten hiihtäjäsukupolvi oli oman ikäisissäni miehiä vahvempi kansainvälisesti.  Karpaasit taas olivat jo seuraavaa sukupolvea, jossa miehet olivat naisia parempia. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli taas naisten kymmenluku, kun tämä toinen on ollut aika tasa-arvoinen.

Huippu-urheilussa sukupolvet ovat tyypillisiä, koska keskinäinen kilpailu ja kannustus – vertaistuki – vetää muita mukanaan, jos joukossa on yksikin todellinen tähti. Haaste on se, että jatkuvuutta on vaikea organisoida, jos yhden sukupolven huiput lopettavat lähes samanaikaisesti ja jos jossain hetkessä ei olekaan yhtään kansainvälistä huippua omassa joukkueessa.

Thomas Wassberg, Gunde Svan, Björn Dählie, Petter Northug  tai Helena Takalo, Marja-Liisa Kirvesniemi, Jelena Välbe, Virpi Kuitunen  ja Marit Björgen ovat vetäneet muunkin joukkueen korkeammalle  tasolle.  Se taas on kirittänyt heitä edelleen eteenpäin. Näin ovat tehneet toisilleen myös Matti Heikkinen, Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen.

Oma hiihtoharrastukseni oli lapsena hyvin yhteisöllistä, sillä sain syntymässäni jäsenyyden ”hiihtoperheeseen” ja lapsuudessani hiihdimme joka paikkaan – kouluun, naapuriin, kauppaan. Laskimme mäkeä aina kun oli mahdollista. Ensimmäisen pitkän hiihtoretken tein 8-vuotissyntymäpäiväni tietämissä. Kolmenkympin lenkki raskaassa kelissä. Kilpailut alkoivat heti koulun aloitettuani. Opettelin tervaamaan ja voitelemaan suksia pienestä pitäen.

Aika hienoa on se, että viimeisen viidentoista vuoden hiihtokokemukseni ovat olleet vähän samanlaisia kuin lapsena. Olemme koonneet ystäväporukan perheineen viikoksi Lappiin hiihtämään. Siellä olen saanut opettaa lapsia hiihtämään ja olen saanut huoltaa suksia, kuten lapsena ja nuorena. Olemme retkeilleet ja laskeneet mäkeä. Moni pääkaupunkiseudun lapsi on oppinut hiihtämään ja pitämään hiihdosta.

Oma suhtautumiseni hiihtoon on myös muuttunut. Hiihtäminen on minulle nyt paljon tärkeämpää kuin ”syvässä keski-iässä”. Harjoittelen sekä luistelu- että perinteisen tekniikkaa aika suurella pieteetillä. Jos olisi kelejä hiihtäisin paljon. Vieläkään en lähde etsimään lunta auton kanssa kuin poikkeustapauksissa. Nyt viikonloppuna tosin kävin Ahmahiihdossa Kolin maisemissa, koska lunta on ollut niin vähän etten ole päässyt Sipoonkorpeen hiihtämään.

Hiihto on minulle sillä tavoin luontoliikkumista ja osa arkea, kuten lapsena, kun sukset napattiin jalkaan kotimökin seinustalta. Sitten koitti vapaus mennä minne itse huvittaa…

Päävalmentaja Reijo Jylhän repeäminen nimensä mukaisesta rauhallisesta ilmeestä Matti Heikkisen 50 kilometrin pronssimitakin jälkeen jäi muisti- ja mielikuvaksi, joka kertoo sen, minkä kertoivat myös tuhannet palstamillimetrit ja iloiset kuvat Lahdesta 2017.

Olin todella iloinen suomalaisen hiihtourheilun positiivisista uutisista, joita kisat pitivät runsaasti sisällään. Upeaa!

Vihdoinkin on päästy irti Lahden 2001 ikeestä ja kurssi on saatu nostettua koko suomalaisessa huippu-urheilussa. Näinhän ovat sanoneet sekä Jylhä että olympiakomitean uusi puheenjohtaja Timo Ritakallio.

Tältä minustakin tuntui – unohdetaan menneet ja lähdetään kohti ääretöntä ja sen yli, kuten suosikkielokuvassani Toy Storyssa niin hienosti kuvataan se kiva pöhinä, jota tarvitaan murheen alhosta nousemiseen.

Ajattelin, että olisi helppo löytää myös faktaa tuon voimakkaan ilon tunteen taustaksi. Yksinkertaisinta olisi verrata suomalaisten menestystä pohjoismaisten hiihtolajien MM-kilpailuissa vuoden 2001 jälkeen tähän päivään.

Täytyihän tämän kollektiivisen tunteen näkyä Suomen mitalisaaliissa, koska meitä pidetään kuitenkin aika menestysorientoituneena kansana. Nämä kisat menivät lähes kaikkien mielestä hyvin, mutta mihin verrattuna? Se osoittautuikin kiinnostavaksi kysymykseksi.

Alla taulukko /kuvio (kaikki artikkelin kuviot pdf-muodossa tästä linkistä: Mielikuvia_taulukot_2017) Suomen (kulta)mitaleista vuoden 2001-2017 MM-kisoista.

Mielikuvani ei kumma kyllä vastannut tuota kuviota. Muistiin ei voi näköjään luottaa: Suomihan oli todella hyvä esimerkiksi vuosina 2007 ja 2009 ja vuoden 2001 katastrofikisoissa saimme näköjään  koko tarkasteluajanjakson aikana eniten mitaleita.

Minulle  oli kuitenkin syötetty tarinaa, jossa olemme nyt nousseet kuopasta, johon jouduimme heti 2001 jälkeen ja johon havahduimme 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla.

Se taas johti mm. huippu-urheilun muutosprosessiin juuri tuossa vaiheessa. ”Vaihtoehtoinen totuus”, jota hiihtoihmiset, olympiakomitea ja media ovat minulle syöttäneet, näyttää toimineen loistavasti.

Oikeammalta tulkinnalta näyttää se, että 2010-luvun heikoimmista esityksistä on menty ainakin vähän eteenpäin, mutta kovin kaukaa haetulta näyttää se tulkinta, jonka mukaan Lahden 2001 tapahtumat olisivat johtaneet tähän romahdukseen. Onko tälle väärälle tai ainakin vinolle tulkinnalle olemassa jokin ymmärrettävä selitys?

Ainahan sellainen löytyy. Kun Reijo Jylhää haastatellaan, niin hän tietysti puhuu vain maastohiihdosta ja joskus vielä erikseen miesten ja naisten hiihdosta. Tämä ”Lahden suuri kertomushan” koskee vain miesten hiihtoa, ei naisia eikä mäkihyppääjiä eikä yhdistetyn miehiä.

Naisten hiihto ei romahtanut oikeastaan ollenkaan Lahden 2001 jälkeen, vaan vasta Virpi Kuitunen (Sarasvuo) lopettamisen jälkeen. Hän ei tietysti ole syypää siihen, että seuraava naishiihtäjäsukupolvi ei ole noussut korvaamaan häntä ja parhaassa vireessään ollut Aino-Kaisa Saarista.

Mäkihyppyyn ja yhdistettyyn Lahden 2001 tapahtumilla ei todennäköisesti ole ollut suoranaista vaikutusta ellei sellaiseksi lasketa Hiihtoliiton vaikeuksia, mutta nekin näyttäisivät tulleen aika pitkällä viipeellä. Samppa Lajunen ja Hannu Manninen jatkoivat voittamistaan Lahden jälkeenkin, eikä se paljon vaikuttanut Matti Hautamäkeen tai Janne Ahoseenkaan. Eikä siis suomalaisten menestykseenkään hiihdon MM-kisoissa.

Olisiko siis mahdollista, että syy 2010-luvun notkahdukseen johtuu jostakin aivan muusta kuin Lahden 2001 dopingskandaalista? En kiellä, etteikö tuollaisella skandaalilla olisi vaikutuksia pitkälle tulevaisuuteen, mutta onkohan sen merkitystä kuitenkin liioiteltu?

Tuntuu, että hiihtäjien, muutaman valmentajan ja lääkärin niskaan on kaadettu paljon huonoa johtamista tai asioita, jotka eivät millään tavalla selitä itse asiaa eli hiihtolajien matalasuhdannetta 2010-luvulla tai perinteisten yksilölajien välttävää menestystä esim. Rion olympialaisissa. Samaan aikaanhan monet muut urheilukulttuurin muodot ja -lajit ovat menestyneet paremmin kuin koskaan ennen.

Miten tämän väärän mielikuvan syntymisen voisi todistaa muuten kuin katsomalla sitä kuuluisaa  ”isompaa kuvaa”, mutta rajoittumalla kuitenkin vain pohjoismaisiin hiihtolajeihin? Millaiselta mahtaa näyttää naapurimaidemme Ruotsin ja Venäjän menestys tuona samana ajanjaksona?

Lahdessa 2017 olimme naapurimaidemme kanssa lähes tasavertaisia, mutta 16 viime vuoden aikana jokainen hiihtomaa on kokenut melkoista turbulenssia tai ainakin voi sanoa, että jokaisessa maassa menestys on noudatellut kaavaa, jonka taustalla täytyy olla sukupolviselityksiä, mutta myös satsaamisselityksiä.

Hiihtolajeissa kaikissa lajeissa vaihtuvat menestyssukupolvet omien logiikkojensa mukaisesti eli miesten hiihdossa pätevät eri lait kuin mäkihypyssä tai yhdistetyssä. Eri maissa sukupolvet vaihtuvat myös omien aika erikoistenkin logiikkojensa mukaisesti, joilla saattaa olla pitkätkin juuret.

Tätä logiikkaa voidaan toki muuttaa satsaamalla armottomasti ja varoja säälimättä kotikisoihin. Näin tehdään Suomessa, mutta myös muissa urheilumaissa. Joskus, mutta ei aina, tällaisten satsausten vaikutukset jatkuvat myös seuraavina vuosina.

Suhteellisuusdentajuisuuden säilyttämiseksi kannattanee siis katsoa vielä isompaa kuvaa eli sitä, miten mitalit ovat jakautuneet koko tarkastelujakson aikana Suomen tärkeimpien kilpailijamaiden välillä.

Yllätys, yllätys: Suomi, Ruotsi ja Venäjä ovat lähes tasoissa! Norja on ylivoimainen ja Saksa menee naapureidemme edelle, kun muut maat voittavat yhdessä hädin tuskin Norjan. Niiden sisällä vasta turbulenssia onkin ollut.

Itävalta, USA, Ranska, Tsekki, Italia, Sveitsi, Kanada, Puola, Japani ja muutama muu maa ovat onnistuneet joissakin kisoissa aika hyvinkin, mutta kärjen kapeus on kuitenkin tehnyt niistä kuitenkin selvästi huonompia verrattuna Suomeen ja  naapurimaihimme eli perinteisiin hiihtomaihin.

Tämä näkyy taulukossa/kuviossa, jossa on laskettu yhteen naapurimaidemme  ja muiden maiden mitalit.

Pidemmät trendit osoittavat siis monet mutu-päätelmät lopultakin aika kestämättömiksi. Ainakaan ei voi sanoa, että Suomi olisi jotenkin poikkeuksellinen maa, mitä tulee MM-kisoissa menestymiseen. Norja on poikkeus säännöstä, muissa maissa nousuja ja laskuja tapahtuu enemmän tai vähemmän samalla tavoin kuin Suomessa.

Sukupolvet eri lajiryhmien sisällä vaihtuvat ja nivelkohdissa tulee notkahdus, joka yleensä korjaantuu joidenkin vuosien kuluessa. Joskus se huippusukupolvi on myös niin hyvä, että menestystä tulee vuosikausia peräkkäin.

Hiihtourheilulle on ehdottomasti hyväksi, että Puola ja Slovenia ovat nousseet mäkihypyn kärkeen kilvoittelemaan Saksan, Itävallan ja Norjan kanssa, mutta huonoa on se, että Norja hallitsee liikaa naisten hiihtoa ja Saksa yhdistettyä. Miesten hiihdossa tilanne on tällä hetkellä ”tervein”, kun suomalaiset, venäläiset sekä kanadalainen ja britti haastavat norjalaiset.

Yhtä totuutta ei olekaan…

Olen kuunnellut Kari Enqvistin puhetta maailman synnystä ja fysiikan laeista. Hän on pohtinut teorioita, joista ei ole tai ehkä voi koskaan saadakaan mitään faktatietoa. Hän toivoisi, että saisimme mitattua vaikkapa sen, onko maailmankaikkeus kaksi-, kolmi-, neli- tai viisiulotteinen – tai yhtä aikaa useampia niistä? Saattaahan olla, että maailmankaikkeus on oikeastikin eri pisteistä katsottuna erilainen…

Ihmisen lyhyt historia –kirjassa Yuval Noah Harari taas ihmettelee ja ihaileekin oikeastaan läpi koko kirjan homo sapiensin poikkeuksellista kykyä uskoa asioihin, joita ei oikeasti ole olemassakaan. Uskonnot, talous, tiede  jne. jne. ovat asioita, joita ei ole muilla eläinlajeilla.

Tieteisusko ja usko edistykseen saa häneltä yhtä kovaa kritiikkiä kuin uskonnotkin tai talous, koska ne ovat kaikki asioita, jotka perustuvat siihen, että muutkin ihmiset uskovat niihin. Tiede esimerkiksi perustuu ajatukseen siitä, että emme (koskaan) tiedä kaikkea – ja siksi kehitämme menetelmiä ja teorioita, jotta tietäisimme  enemmän.

En minäkään väitä, etteikö olisi mahdollista – ja varmaankin hyödyllistä – uskoa urheilujohtajien ja valtamedian käsityksiin Lahden MM-kisojen menestyksestä. Minäkin haluan uskoa niihin suuren yleisön ja toivottavasti myös urheilun yhteistyökumppaneiden kanssa. Eniten toivon, että itse urheilijat uskovat siihen, että Lahden 2001 haamut on nyt karistettu olkapäiltä ja he saavat uskoa tekemiseensä, josta me muut olemme niin kiinnostuneita edelleen.

Silti toivon, että tämäkin vaatimaton tarkastelu auttaa meitä näkemään, että Suomen menestys pohjoismaisissa hiihtolajeissa on ollut a) suurin piirtein yhtä hyvää kuin naapurimaissamme Ruotsissa ja Venäjällä, b) kisamenestykseen vaikuttavia tekijöitä on useita ja ne ovat erilaisia hiihdossa (naiset/miehet), yhdistetyssä ja mäkihypyssä olettaen, että  järjestelmä on jotakuinkin kunnossa, c) laskut ja nousut kuuluvat huippu-urheiluun kaikkialla, jopa Norjalla on ollut vaikeita aikoja MM-hiihtojen historiassa.

Lahden kisoissa 1978 Norja sai yhden ainoan pronssin – Suomi kolme kutakin mitalia. Vuonna 1982 Norja saikin omissa kisoissaan Oslossa  jo 14 mitalia eli muutosten vauhti voi olla myös huima.

Ymmärrän, että edellisillä toiveillani ei juuri ole merkitystä siihen, miten ihmiset asiat kokevat ja mitä he pitävät tärkeinä itselleen. Joku voi sanoa, ettei Ruotsin menestystä voi verrata Suomeen, koska siellä ei juuri harrasteta mäkihyppyä tai yhdistettyä. Venäjään ei moni nyt edes haluaisi luottaa, mutta pitääkö Sergei Ustjugovin kärsiä maansa ja kärynneiden puolesta? Tai eikö olisi kohtuullista, että Martin Johnsrud Sundby voittaisi myös arvokisoissa? Ja ei kai Iivo Niskasta oikeasti kannata kritisoida siitä, että hän ihaili pikkupoikana Mika Myllylää?

Aika moni kuitenkin näkee urheilussa juuri sen, minkä siinä haluaakin nähdä. Suomalaisessa urheilussa ja aika laajasti myös mediassa halutaan nyt nähdä uuden nousun siemenet näissä Lahden 2017 MM-kisoissa. Minustakin tuntuu siltä.

Sitä ehkä kuitenkin kannattaisi miettiä, miksi niin kauan haluttiin uskoa siihen, että vuoden 2001 Lahden MM-kisojen ikävät tapahtumat vaikuttivat niin pitkään ja niin laajasti suomalaiseen urheiluun? Tuntuisi tämänkin tarkastelun kautta siltä, että suomalaista huippu-urheilua arvioidaan ja tulkitaan aivan liikaa miesten maastohiihdon kovin kapeasta näkökulmasta käsin.

En tiedä, onko tällä paineella ollut vaikutusta myös suomalaisiin mieshiihtäjiin. Harvoin on nimittäin kuultu niin fiksuja kommentteja, joita antoivat niin Matti Heikkinen, Lari Lehtonen, Perttu Hyvärinen kuin Kusti Kittiläkin viidenkympin kilpailun jälkeen. Huippu-urheilu ja sen liialliset paineetkin ovat saattaneet kasvattaa näistä nuorista miehistä Iivo Niskanen mukaan lukien aika kypsiä ihmisiä.

Vaikeuksista selviytyminen olisikin nostettava keskeiseksi tavoitteeksi, jota huippu-urheilu voi nuorille opettaa. Ja eihän se sitä tee ellei ole mahdollista sekin, että siinä epäonnistuu.

Siksi kai urheilijoiden haastatteluissa on niin paljon tunteita pelissä. Ja tämä on meille ”tavisseuraajillekin” tärkeää, että näemme, miten jotkut kuitenkin uskaltavat ottaa riskejä elämässään.

Meillekin tekisi hyvää kypsyä ja yrittää selviytyä pettymyksistä, joita koemme kotisohvallamme. Siihen auttaa kunnon hiihtolenkki…

Artikkeli pdf-muodossa tästä: Mielikuvia_MM-kisoista_2000-luvulla

Ensimmäinen hiihtomuisteluni piti sisällään vuodet 1962-1972 (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Siinä välissä Suomi putosi suurvalta-asemastaan  hiihdossa ja mäkihypyssä tasolle, jota on siitä asti näihin päiviin asti selitetty sanomalla, että kansainvälinen kilpailu on kiristynyt.

Selitys on ollut pätevä, vaikka Suomen menestys on senkin jälkeen vaihdellut suuresti eri MM-kisojen tai oikeammin urheilijasukupolvien tai valmennusmenetelmäsukupolvien välillä – joku puhuisi jopa dopingsukupolvista.

Urheilujohtamisen ja –journalismin heikkoutta on, että kyseistä löysää argumenttia saa käyttää ilman minkäänlaisia faktoja. Seitkytluvulla kilpailu kuitenkin saattoi kiristyä, sillä Norjan, Suomen, Ruotsin ja Neuvostoliiton lisäksi huipulle tulivat Itä-Saksan (DDR) urheilijat, jotka myös käyttivät ”kovempia” valmennusmetodeja kuin mihin oli totuttu. Silloisia menetelmiä pidettäisiin nykyään ainakin osittain epäinhimillisinäkin.

Seitkytluku oli kuitenkin Suomen urheilussa kultainen yleisurheilun ansiosta. Hiihto ei ollut huono sekään, vaikka mitalien määrä laskikin aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Mieshiihtäjät eivät saaneet tuona aikana yhtään henkilökohtaista kultamitalia, vaikka aika lähellä Juha Mieto 1980 olikin.

Omaan seitkytluvun hiihtosaagaani mahtuu myös monenmoista draamaa, jotka voi kiteyttää viestihiihtokokemuksiini. Parisprintin pettymys Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven kokemana – tietysti meidän seuraajienkin – ei ole mikään ainutlaatuinen tapahtuma. Monesti ovat kaveritkin joutuneet pettymään. Tämä ei tietysti lievennä kokemusta silloin, kun sen kohtaa kasvokkain.

Mutta palataanpa seitkytluvun alkuun, jolloin ns. ikäkausiurheilu Suomessakin aloitettiin oikein kunnolla. Sapporon kisojen aikaan olin 12-vuotias poika, joka oli sijoittunut Mikkelin maalaiskunnan kansakoulujen välisissä kilpailuissa kymmenen parhaan joukkoon. Ei se ihan huono saavutus ollut, mutta ei sillä oikein voinut kehuakaan.

Heti Sapporon kisojen jälkeen Mikkelin oppikoulujen kisoissa jo mainitussa Kattilalahden maastossa  tahtini oli kuitenkin toinen: jos matkaa olisi ollut hiukankin enemmän, olisin voittanut mestaruuden. Jäin kuitenkin toiseksi muutamalla sekunnilla Kaatrasen Hanen voittaessa – ja hän oli sentään piirinmestari. En tuntenut itseäni Juha Miedoksi, vaikka niukasti hävisinkin.

Seitkytluku oli miesten hiihdossa aika vaisu, vaikka Mieto, Arto Koivisto, Matti Pitkänen, Juhani Repo, Pertti Teurajärvi ja myöhemmin Harri Kirvesniemikin olivat lähellä maailman huippua. Naiset sen sijaan loistivat. Helena Takalo, Hilkka Riihivuori (Kuntola), Marjatta Kajosmaa ja Marja-Liisa Hämäläinen (Kirvesniemi) olivat suurimmat tähdet pienemmistä puhumattakaan.

Upein katsojakokemus MM-kisoista minulla onkin vuoden 1978 Lahden kisojen naisten viestistä, jota olimme pienellä porukalla tulleet katsomaan. Saimme mainion paikan mäkikatsomon yläritsiltä, josta näkyi Karpalosuon mäen alkupätkä ja sitten oikeastaan koko hiihtostadionia kiertävä latu maaliin asti.

”Immon enkeleistä” kertoneessa dokumentissä näkyi aivan samoja kuvakulmia kuin mitä oli elävänä mielessäni. Kun näimme  ennen muuta yleisöä, että Riihivuoren Hilkka suorastaan lensi Karpalosuon mäkeä ylös ja otti uskomattomasti kiinni Raisa Smetaninaa ja Barbara Petzoldia, niin jännitys nousi kurkkuun.

Muu stadionin yleisö sai hiihtäjät näkyviinsä vasta ”Betonin” jälkeen ja siinä vaiheessa se räjähti, sillä niin yllättävä – ja niin toivottu – se näky oli kaikille. Katsomohan oli jo luopumassa odotetusta voitosta toisen osuuden jälkeen, kun Suomi oli jäänyt niin kauas kärjestä.

Harvoin on hiihtäjä voinut tuntea äänen kannustavan itseään niin konkreettisesti kuin silloin lahtelaisyleisö työnsi Riihivuorta kohti johtokaksikkoa. Dokumentissa Riihivuorikin piti sitä upeimpana hiihtonaan ikinä. Pala nousi kurkkuuni dokumenttia katsoessanikin.

Lahden kisojen aikaan olin jo 18-vuotias ja olin jo lopettanut kilpahiihdon. ”Salppurilla” olin hiihtänyt kerran jossakin piirien välisessä viestissä, jossa Suur-Savon joukkue ei kovin hyvin pärjännyt. Muistan kuitenkin tykänneeni Salpausselän laduista ja yksityisaikanikin oli kuulemma ihan kärkipäässä.

MM-kisamatkamme dokumentoitiin myös paikallislehteen, jonka toimittaja Penttisen Jussi haastatteli tuntemiaan ”urheilijanuorukaisia” kysellen kisakuulumisia.

Tässä välissä pitääkin mainostaa Kariston Antin ja Laaksosen Pekan toimittamia teoksia Salpausselän kisoista ja Lahden ”punapaidoista”. Kulttuurihistoriaa ja – sosiologiaa parhaassa A-luokassa! Upeita teoksia myös kuvitukseltaan (ks. Heinonen, J, Karisto A, Laaksonen, P: Salpausselän kisat – suomalainen kansanjuhla. Karisto, A & Laaksonen P: Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda). Linkin alla arviointini “Punapaidoista” (Punapaidat_arviointi_Tiihonen).

Aivan mahtava viesti oli myös Innsbruckin miesten viesti vuonna 1976. Se jäikin Suomen miesten selvästi parhaaksi saavutukseksi tässä ajanjaksossa. Ja siinäkinhän oli draamaa, kun neuvostoliittolaisen hiihtäjän upouusi keksintö eli nokkamono siteineen hajosi kesken kisan. Kilpailu voitosta olisi voinut äityä kovaksi, jos kenkä olisi kestänyt. Upeaa oli kuitenkin seurata kaima-Koiviston ankkuroima viestivoitto.

Vähän tuon kisan jälkeen minäkin sain ankkuroida minimaakuntaviestin voiton kotiin yhtä ylivoimaisesti kuin Koiviston Arto, joka olikin suosikkini usean vuoden ajan. Tuo hiihto oli minulle  monella tapaa merkityksellinen, sillä sain hiihtää kotiladullani Koivikossa, jossa Suihkosen Liisa kävi minua vielä kirittämässä. Tiesin myös, että se talvi jäisi viimeiseksi kilpahiihtotalveksi minulle. Haikeutta, mutta myös ylpeyttä,  oli mielessäni runsain mitoin.

Olin kuitenkin sairastunut rasitusastmaan ja tiesin, etten kykenisi pärjäämään muille  hiihdossa, jossa myöhemmin ei ole pärjännytkään ilman astmaa tai ainakin astmalääkitystä. Seitkytluvulla kuitenkin vain yksi lääkäri suositteli minulle kilpaurheilun jatkamista, muut kehottivat lopettamaan koko touhun. Tästä olen kirjoittanutkin paljon urheilijan kokemuksen kautta asiaa valottaen.(1ASTMA, Keuhkot_maailma_minä).

Mutta eivät merkitykselliset viestikisat tuohon jääneet, vaikka aikamoisia kokemuksia MM- ja olympiavoitot vuosina 1976 ja 1978 olivatkin suomalaisessa hiihtoelämässä. Mikkelin Hiihtäjät tuli tunnetuksi miesten SM-viestien kahdeksasta peräkkäisestä voitosta vuosina 1979-1986, mutta viestihurma alkoi Mikkelissä paljon aiemmin.

Nimittäin vuonna 1974 eli Falunin MM-kisojen aikaan MH voitti Hopeasompakisoissa neljästä mahdollisesta viestimestaruudesta peräti kolme hiihtäjinään Kolehmaisen Tiina, Ollikaisen Eeva, Kurunmäen Saara, Hokkasen Jarmo, Taskisen Timo, Kirvesniemen Harri ja omassa joukkueesani Kaatrasen Hannu ja Pöntisen Lassi. (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/24/falunin-1974-legendat-ja-totuudet/).

Tiedän sen kokemuksen perusteella, miltä tuntuu hiihtää toisten takaa-ajettavana. Maakuntaviestin ankkurina saatoin päästellä rennosti, mutta tämä viesti oli paljon rankempi varsinkin henkisesti. Kun pelko iskee, niin ei ole helppo saada itsestään kaikkea irti.

Näin minullekin meinasi käydä, vaikka eroa oli lopulta ihan kohtuullisesti jäljellä, vaikka takaa-ajajat jonkin verran minua kiinni ottivatkin. Voin kuitenkin kuvitella Emil Iversenin paniikin määrän, kun hän tajusi Iivo Niskasen ottaneen hänet kiinni. Siinä tilassa ei voi enää tehdä järkeviä päätöksiä… Sellainen urheilukokemus voi kuitenkin johtaa itsereflektioihin ja oivalluksiin itsestä, urheilusta ja maailmasta (PROLOGI)

Viesteissä saakin kokea monenlaisia tunteita. Rento, lähes ylivoimainen suoritus näytöstyyliin ja toinen, jossa taistelin paniikkia vastaan silmät sumeina – ja silti tuloksena oli voitto kummassakin viestissä. Karvaita tappioitakin toki tuli.

Ikävin Koululiikuntaliiton SM-kisoissa, joissa olin piirimme joukkueen aloittaja. Olin hyvässä iskussa ja pääsin kovassa alamäessä kilpailun johtoon, kun yhtäkkiä kaveri vierestä kaatui suoraan suksieni päälle. Lensin päistikkaa naamalleni latujen väliin ja pyrin vain suojelemaan päätäni, kun koko joukko painui täyttä vauhtia ohitseni ja melkein ylitseni. Sauvankin oli joku vienyt suksen kärjessään kymmenien metrien päähän lumihankeen. Muutama kirosanahan siinä tuli päästeltyä. Vaikka otinkin puolet joukkueista kiinni, niin emme päässeet mitaleille, vaikka se olisi ollut hyvinkin mahdollista. Sori siitä, Ollikaisen Eeva ja Tuurin Risto.

Enimmäkseen kyllä voitimme piirinmestaruuksia ja muita viestikisoja, sillä niin kovia hiihtäjiä Mikkelissä tuohon aikaan oli. Samalla sain seurata seurakavereideni Harri Kirvesniemen ja Veijo Hämäläisen nousua Suomen ja maailman huipulle. Harrin – ja muidenkin mikkeläisten hiihtäjien – nuoruusvuosista tarkemmin tästä linkistä… (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/)

Tämä MM-muistelu loppuu vuoden 1982 MM-kisoihin, jotka muistan ikään kuin ensimmäisinä uuden ajan MM-kisoina. Norjalaiset olivat muuttaneet hiihtotyyliään frekvenssiltään nopeammaksi, joka sopi paremmin lasikuitusuksille. Enää ei näkynyt ”eeromäntyrantamaista” tyylittelyä ja suksen sujuttamista, jota puusukset vaativat.

Huvittavaa oli myös se, että venäläiset olivat ohjelmoineet itsensä Holmenkollenin laduille, joista he olivat tehneet kopiot jonnekin Siperiaan, mutta he eivät osanneet ottaa huomioon lumen erilaisuutta. Hiihtäjät ponkaisivat laskuissa pystyyn, vaikka vauhtia oli reilusti jäljellä. Siperian vitilumi ei luistanut kovin hyvin, joten ruumiissa oli koodattuna väärät parametrit. Hiihtäminen tieteellistyi tälläkin tavoin…

Minä hiihdin sinä talvena viimeisen kerran – tai vielähän tässä on mahdollisuus tehdä comebacki – numero rinnassa Laajavuoressa opiskelijoiden Pohjoismaisissa mestaruuskisoissa. Olimme koonneet kurssiltamme joukkueen, jossa hiihtivät Laakson Harri, Kosken Pasi, Lehtisen Ismo ja minä. Opiskelijaurheilun perinteiden mukaisesti otimme kisan sekä tosissaan että leikillään.

Voin sanoa, että ohitin ankkuriosuudellani Leppävuoren Antin, joka hiihti Suomen ykkösjoukkueessa mm. Kirvesniemen Harrin kanssa. Antti tosin lähti toiselle vitoselle, kun minä vasta aloitin kympin osuuttani – ensimmäisessä mäessä kuitenkin kiilasin ohi Antin, joka taisi sinä vuonna olla mitaleilla SM-kisojen viidelläkympillä. Sen mäen jälkeen en kyllä  Anttia ladulla nähnyt. Sen sijaan Antin vanhoilla suksilla hiihdin koko kahdeksankymmentäluvun.

Hiihtokaverini järjestivät vähän showta nappaamalla minut ladulta puolimatkassa ja heittelemällä kolmasti ilmaan niin kuin voittajille kuuluisi. Järjestäjät eivät oikein tykänneet, kun hetken aikaa luulivat, että tulimme kisassa toiseksi. Oikeasti taisimme olla kahdesti ykkösiä sijalla 11. Jos oikein tahdon muistaa…

Sellainen, varsin  ”viestipitoinen”, oli toinen muisteluni elämäni MM-hiihdoista. Nuorena kilpahiihtäjänä MM-kisatkin menivät ikään kuin ”ihon alle” – piti miettiä omaa identiteettiään eli kysymystä: tuleeko minusta kilpahiihtäjä vai ei?

Selvää vastausta en itse asiassa ole kyennyt vieläkään itselleni antamaan. Argumentit hiihdon puolesta olivat vahvoja, mutta vasta-argumentit perustuivat jonkinlaiseen epämääräiseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hiihtäjän elämän kuvittelemiseen. Sehän ei ole koskaan eikä kenellekään helppoa.

Ja onko sillä nyt loppujen lopuksi mitään merkitystä, tuliko minusta hiihtäjä vai ei? Koska en lopettanut hiihtämistä kokonaan, niin voin pitää itseäni hiihtäjänä vielä tänäänkin. Kuulun hiihtoperheeseen olivat sen perheen muut jäsenet siitä mitä mieltä tahansa.

Merkitykselliset hiihtokokemukset ja -muistot oikeuttavat meistä jokaisen sen perheen jäseniksi. MInä hiihdin itseni tähän perheeseen jo 8-vuotiaana, vaikka lähellä oli etten olisi jäänyt perheen ulkopuolelle (URHEILUKOKEMUS).

Jos niitä kokemuksia ei sinulla vielä ole, niin siitä sitten ladulle, ladun varteen tai telkkarin ääreen… HophopHop (näin muistaakseni kannustettiin hiihtäjiä juuri Holmenkollenilla 1982).

Olin kaksivuotias, kun Puolan Zakopanessa järjestettiin hiihdon MM-kilpailut. Ne olivat meidän perheen ensimmäiset telkkarikisat. Perhehistoriaan ne jäivät tuon lausahdukseni takia, jonka olin tokaissut istuttuani kamarin lattialla tuijottamassa tuota ihmelaatikkoa ja sieltä näkyviä hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä.

Vieläkään en ole päässyt unelmieni paikkaan, mystiseen Zakopaneen. Monet MM-kisat olen kuitenkin seurannut television ääressä senkin jälkeen. Niistä kisoista on nyt 55 vuotta ja aika monet MM-kisatkin on nähty – vuoteen 1980 astihan olympialaisissa hiihdettiin myös MM-mitaleista.

Seuraava välähdys MM-kisoistani löytyykin vuodelta 1964, kun Veikko ”Viki” Kankkonen (1 MM-kulta ja 1 hopea) hyppäsi kotikaupunkini Mikkelin Kattilalahden – perinteisten Porrassalmen kisojen pitopaikan – piskuisesta mäestä Innsbruckin olympialaisten ja siis MM-kisojen jälkeen voittohypyn, joka sai valtavan mustavalkoisen – siihen aikaan todellisuuskin oli samanlainen kuin TV:ssä – väkijoukon hurraamaan pipopäiselle mestarille tunnelmaa luovissa iltavaloissa. Nelivuotiaalle mahtava uusi kokemus isän ja enon turvallisessa seurassa.

Vieläkin voin palauttaa mieliin ja ruumiiseeni sen minulle silloin uudon tunnelman, joka sellaisessa väkijoukossa silloin syntyi. Olimme esifaneja, kun hartaina odotimme mestareiden esityksiä ja kun oli aika iloita ja juhlia huimasta hypystä – emme oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä. Jotkut taputtivat, mutta yleisin ääni oli hyökkäävän sonnilauman nostama kumea äkisti noussut meteli, joka syntyi ihmisten erilaisista vastustamattomista reaktioista johonkin sellaiseen, jota arjessa ei koskaan koettu. Niskakarvat nousivat pystyyn.

Innsbruckin kisat olivat Suomelle loistokkaat Kankkosen ja Eero Mäntyrannan (5 MM-kultaa, 4 hopeaa ja 3 pronssia) voittojen vuoksi, mutta itse kisoja en kuitenkaan saa enää mieleeni. Tuolta aikakaudelta muistan paremmin tutun trion Heimo Himanen, Veini Puttonen ja Arto Tiainen.

Mikkelin Hiihtäjien miehet taistelivat Kuusamon Erä-Veikkojen ja Jämsänkosken Ilveksen joukkueiden kanssa SM-viestien voitoista kuuskytluvun alkuvuodet. Suomi oli niin kova hiihtomaa, että ”Tintin” viidenkympin hopea (Holmenkollen 1966), pronssi (Seefeld/Innsbruck 1964) ja viestihopea (Seefeld/Innsbruck 1964) sekä pronssi (Lahti 1958) arvotettiin aikanaan ainakin lieviksi pettymyksiksi. Ei tosin Mikkelissä eikä minun mielessäni.

Aika hatarat kuvat minulla on Holmenkollenin kisoista kaksi vuotta myöhemmin. Silloin nousi esiin Pispalan poliisi Kalevi Laurila (3 MM-hopeaa 1966 ja 1964), josta on jäänyt mieleen yksi hauska lehtijuttu.  Jutussa nimittäin irvailtiin, että Laurila, jota monet sairaudet ja vammat vaivasivat, tuotiin joskus anbulanssilla kisoihin ja sieltä hän myös lähti piipaa-autolla heitettyään siinä välissä jotakin huulta Suomen hiihdon tilasta. ”Vanha Vipeltäjä” palkittiin aikanaan ”Eskon puumerkillä” näistä sanallisesti taitavista letkautuksistaan.

Aurinkoinen peltoaukeama, jolla hiihtää italialainen Franco Nones ja voittaa Grenoblessa 1968 kolmenkympin MM-kullan, näkyy edelleenkin verkkokalvoillani. Uskon, että tuo kuva on jäänyt mieleeni siksi, että se oli niin suuri järkytys meille suomalaisille, että italialainen voitti meidän hiihtäjämme. Yhtä lailla voin palauttaa Bob Beamonin ME-hypyn Mexicon kesäkisoista samalta vuodelta. Kummatkin järkyttivät pienen maailmani tasapainoa. Kaiketi monen muunkin.

Muistikuvat ovat kuitenkin pettäviä, mistä hyvä todiste löytyy Tatran kisoista vuodelta 1970. Luulin  muistavani erittäin hyvin, miten ”Susi-Kalle” Oikarainen (1 MM-kulta, 1 hopea ja 1 pronssi) hiihti Vjatseslav Vedeninin perässä tämän otettua Oikaraisen minuutilla kiinni jo alkumatkasta. Olin nähnyt kisan telkkarista, mutta itse asiassa olin kuvitellut näkeväni kyseiset hiihtäjät aina säännöllisin väliajoin omin silmin.

Näin ei kuitenkaan ollut, vaan olin vain kuullut radiosta tai ehkä jopa lukenut väliajat, joiden perusteella olin muka nähnyt hiihtäjät lähes koko matkan ajan. Todellisuudessa TV-kuva oli säälittävän vaatimatonta luokkaa. Kun näin joku aika sitten pätkän kisoista, niin Oikaraisen maalintulokin piti päätellä Anssi Kukkosen selostuksesta, sillä kuva oli maalialueellakin todella heikkotasoista.

Jos valokuvaaminen heikentää muistia, niin varmaan myös elävä kuva saattaa sen tehdä. Lapsuudessa ja nuoruudessanikin hiihtokisat selostettiin seuraavan päivän lehdessä alusta loppuun ja niissä vertailtiin ja spekuloitiin kisaa jokaisen kympin väliaikatietojen perusteella, vaikka tulos oli kaikilla jo tiedossa!  Oi niitä aikoja…

Sapporon kisoista kaikki muistavat nuoren Juha Miedon, jonka epäonninen mitalijahti alkoi jo Japanissa. Minä muistan kisoista kuitenkin paremmin Suonenjoen Vasaman Rauno Miettisen (MM-hopeaa 1972, 1978 ja 1982) ja Liisa Suihkosen (MM-hopea 1976). ”Rane” pelasi ”SuPassa” jalkapalloa, joten hän oli tuttu näky Mikkelinkin kentillä. Ainakin ”SaVua” vastaan muistan Ranen pyöritelleen suonenjokisten peliä.

Tykkäsin siitä, että joku ”yhdisteli” urheilua. Silloin en vielä tiennyt tulisiko 12-vuotiaasta minusta hiihtäjä vai jalkapalloilija. Aika varma olin, ettei Mikkelissä minusta tulisi mäkihyppääjää eikä yhdistetyn miestä.

Järvisen erikoiskilpasukset, hickoryreunoilla. Mahtavat. Sellaiset näin ensimmäistä kertaa Suihkosen Liisalla naapurin pihamäessä, jossa tapasimme Liisan, joka oli tuttu näky lenkeillämme. Liisa asui parin kilometrin päässä meistä – hän oli riuskana ohjaajana Koivikon koulukodissa. Kesällä hän souti hurjaa vauhtia erikoisella yhden käden vuorotyylillään niin että vesi suihkusi kuin ”esterin peestä”.

Järvisen erikoiskilpasuksia en tainnut saada, sillä ”Hämytsaaren isäntä” Eero Kolehmainen (MM-hopea 1952 Holmenkollenilla) myi minulle Karhun sukset, joita hän osapäivätöikseen kaupitteli hiihtokisoissa. Käytiin ne hakemassa ihan sieltä kartanolta, iso tupa on jäänyt mieleeni – ja Reetan sauvat.

Sain nimittäin kaupan päälle Reetan vanhat, mutta minun ensimmäiset lasikuitusauvani, jotka olivat Exelin Mäntyharjun tehtailla valmistetut. Reetta Kolehmainen oli silloin minua muutamia vuosia vanhempi lupaava hiihtäjä.

Vuosina 1962-1972 hiihdettiin MM-kisoja joka toinen vuosi, ja minä kasvoin aika vankasti suomalaiseen hiihtoon kiinni. Huippuhiihtäjiä – entisiä ja silloisia – sain nähdä elävänäkin Porrassalmen kisoissa, joissa kävi ulkomaisiakin tähtiä, kuten Ole Ellefsäter, Walter Demel tai Harald Grönningen.

1960-luku oli vielä suomalaisen hiihdon kulta-aikaa, mutta jo Tatran ja Sapporon kisoissa opin arvostamaan muidenkin maiden hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä. Ihailin jopa Gari Napalkovia, Tatran kisojen mäkihypyn kaksoisvoittajaa, Ivar Formosta tai Oddvar Bråsta puhumattakaan. Samaan ”hiihtoperheeseenhän” hekin kuuluivat.

Meiltä suomalaisilta unohtuu niin helposti, että Suomi (195 mitalia) on edelleen MM-hiihtojen mitalitilastossa vankasti kakkosena Norjan (324 mitalia) jälkeen, mutta reilusti ennen Ruotsia (130 mitalia). Venäjä/NL on sekin saanut vain 167 mitalia. Näidenkin kisojen jälkeen Suomi pysyy kakkosena. Ei siis haittaa, vaikka ”Rise” ei mitalia saanutkaan. Ja sydäntä lämmitti sekin, miten ”urheilijapojat auttoivat ystäväänsä”…

Taas on yksi ajastaika eli kalenterivuosi takana. Minkälainen liikkumisvuosi minulla oikein oli? Päällimmäisenä muistissa on ”surkea loppu”, kulutinhan joulukuusta kolme viikkoa sairaana. Ensin iski influenssa ja sitten keuhkoputken tulehdus.

Koko syksy lokakuun alusta asti oli aika raskasta, koska vammautunut olkapääni esti sulkapallon pelaamisen ja muutenkin käden käytön mihinkään raskaampaan. Kivut myös heikensivät yöunta ja tekivät elämästä muutenkin hankalaa. Leikkausta odotellaan.

Mutta muutenhan vuosi oli oikein upea liikkumisvuosi. Tässä pieni vuosikatsaus (pdf: Liikkumisvuoteni_2016).

Eihän se enää kauniilta näytä, mutta tuntuu varmaan hyvältä

Jalkapallokauteni oli yhdellä sanalla sanottuna täyteläinen. ”Kohokohtia” oli monta. Pelaaminen tuntui samalta kuin silloin ennen.

Mielessä ovat erityisesti muutamat kovat futismatsit, joissa intensiteetti oli korkeaa tasoa. Oma (an)aerobinen kuntonikin kesti hyvin kovatempoiset matsit. Menestys joukkueena (Puotinkylän Valtti https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1570241386614194&set=a.1406524216319246.1073741829.100008850430128&type=3&theater) jäi piirisarjan pronssiin, mutta kiihkeät ja tasaiset pelit niin SM-ja PM-voittaja Kellokoskea (2-2)  kuin PM-kakkosta KUV:iakin (2-3) vastaan olivat fyysisesti ja henkisestikin vaativia matseja. Pelattiin tosissaan voitosta.

Eittämätön kohokohta oli Mikkelin ”legendojen ottelu” Urheilupuiston, ”Urskin”, 100-vuotisjuhlassa heinäkuussa.

Mahtavaa oli pelata ja kohdata lapsuuden sankarit, ikätoverit ja vähän nuoremmatkin starat (https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1567325736905759&set=a.1406524216319246.1073741829.100008850430128&type=3&theater), jotka tekivät aikanaan Urskista jaliksen pyhätön, jonne käytännöllisesti katsoen koko kylä tuli kannustamaan joko ”Kissoja” tai ”Empeetä”.  Oli se hienoa aikaa.

Urskissa pää täyttyikin muistoista ja pallo liikkui ”kuin silloin ennen”         (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1568673800104286) – tai ainakin melkein.

Jalkapallopäiväkirjoissani muistelin, analysoin ja tulkitsin silloista mikkeliläistä jalkapalloa ja pelaajia  https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).

Jalkapallo onkin  – kuten tiedetään – paljon muutakin kuin vain kiihkeitä otteluita tai voittoja ja tappioita (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Se on (osa) elämää.

Pienempiä kohokohtia mahtui kauteen roppakaupalla. Kauden aikana sain nimittäin pelata ja harjoitella niin stadilaisten, kemiläisten, kuopiolaisten, lahtelaisten kuin mikkeliläistenkin kanssa.

Näissä kohtaamisissa tärkeintä on lämmin yhteisöllisyys, mikä syntyy, kun jalkapalloa rakastavat ikämiehet pystyvät vielä pelaamaan. ”Eihän se enää kauniilta näytä, mutta tuntuu varmaan hyvältä”, sanoi eräskin mies vaimolleni kemiläisen kentän reunalla.

Urheilu on oman liikkumiseni suola, joka joskus janottaa ja joskus se jano kannattaa vain kestää menemättä mukaan kilpailuihin. Ihan varma en ole, kannattiko minun lähteä juoksemaan ikämiesten SM-viesteihin ilman harjoittelua.

Tuloksena oli toki hopeamitali 50-vuotiaiden 4×100 metrillä ja ennen kaikkea se, että ne kolme muuta innokasta ja oikeaa sprintteriä pääsivät juoksemaan.  (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1556434947994838)

Mannisen Jorkku, joka pyysi minua juoksemaan, vei minut myös toiselle Mikkeliin liittyvälle muistimatkalle – nyt hiihtämisen muistelemiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

Aika onnekas olen, koska voin sekä muistella nostalgisesti vanhoja hyviä aikoja kilpaurheilijana kuin myös kilpailla ikäisteni kanssa edelleen.

Liikkumiseni monet merkitykset facebookin silmin

Kilpaileminen tai niihin harjoittelu  muodostaa liikkumisestani ehkä noin sata tuntia – noin viidesosan. Nämä muut merkitykset saa tiivistetysti esille facebook-päivitysteni kautta. Niissä näkyy kivasti myös vuodenaikojen merkitys.

Tammikuussa kertaus liikkumishistoriaani. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1508794136092253)

Tammikuussa tein hiihtolenkin myös Pohjois-Karjalassa. Mainittakoon, että laulatin yleisöä samalla biisillä kuin Pekka  Kuusisto Lontoon Promissa – aika hyvin meni tämäkin… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1517170998587900).

Pimeä vuodenaika on kuntosalikauttani (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1523567907948209). Muuten hankin voimia ruumiillisella työllä ja jumppaamalla ”ulkokuntosaleissa” tai kotioloissa.

Hankalassa kelissä täytyy keksiä liikkumiselle merkityksiä vaikkapa klassisesta musiikista (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1526543847650615).

Hienossa säässä voi sitten valloittaa tuntureita ja auttaa muita hiihtäjiä. Kyseisenä päivänä hoidin noin 15 hengen sukset kuntoon ennen lenkkiä ja lenkin aikana. Samalla hiihdin itsekin 70 kilometriä . Aika hyvä päivä (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1532407153730951).

Luontoharrastus on monelle syy liikkumiseen. Minä ja monet muut hurahdimme viime vuonna ”pönttöilyyn”, joka oli kai varttuneiden vastine Pokemon Golle. Linnut tosin pesivät ihan reaalimaailmassa  (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1540769619561371).

Juhlia, kuten me äitienpäivää, voi myös viettää luonnossa. Suosittelen. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1546098335695166).

Arkea taas voi ryydittää hyödyllisellä liikkumisella. Tässä resepti mökkiliikkumiseen.   (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1551899715115028).

Liikkumalla voi myös auttaa kaveria. Tässä tapauksessa tulin varavaramiehenä mukaan joukkueeseen, joka pääsi avullani juoksemaan SM-viestiä (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1556434947994838).

Urheilemisen kautta voi pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin ja olla mukana eri paikkakuntien elämässä. (https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1570241386614194&set=a.1406524216319246.1073741829.100008850430128&type=3&theater).

Viime kesänäkin olin viiden itselleni tärkeän kaupungin eli Helsingin, Kemin, Kuopion, Mikkelin ja Lahden jalkapallokentillä pelaamassa ja joka paikasta löytyi vanhoja tuttuja ja syntyi uusia ystävyyksiä.  (https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1567325736905759&set=a.1406524216319246.1073741829.100008850430128&type=3&theater).

… ja monenlaisia kokemuksia (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1568673800104286)

Syksyn liikkumiseni oli fb:n kautta katsottuna hiljaista. Syitä oli kaksi: kaksi puhelinta rikkoutui ja olkapääni haittasi jonkin verran liikkumista. Muutenkin syksy näyttää olevan minulle vähemmän vuorovaikutuksellista aikaa – tykkään pimeästä ja hiljaisuudesta.

Yllättävä ensilumi pisti toki dokumentoimaan liikkumistani…  (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/vb.100008850430128/1611060559198943/?type=2&theater).

Erilaiset liikkumiskokemukset merkityksineen tiivistyvät noihin postauksiini.  Vaikka uppouduinkin vuonna 2016 urheiluseurojen ja urheilun lajiliittojen toiminnan tutkimiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/), niin rakensin myös ”Miksi Liikun Maailmaa” eli tuotteita ja palveluita liikkujille, ohjaajille, urheilijoille ja valmentajille. Niistä enemmän myöhemmin.

Parin  julkaistun jutun  (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-)  (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/toimijuuskokemukset-tarkeita-toisten-tukemisessa) kautta nuo vuoden liikkumiskokemuksetkin tulevat paremmin ymmärretyiksi.

”Faktaa” liikkumisestani

Vuonna 2016 pelättiin siirtymää ”faktojen tai totuuden jälkeiseen aikaan”. Kun on elänyt 1960- ja 1970-luvun, niin osaa asettaa paikoilleen tuon pelon. Nyt on sentään useampia ”totuuksia” sen yhden ja oikean lisäksi, joka meille silloin oli tarjolla. En haikaile sellaiseen turvalliseen yhden totuuden aikaan.

”Fakta” liikkumisestani määrällisinä lukuina ei kerro siitä kuin yhden kulman.  Tärkeä se on, koska liikkumisen kokonaismäärä on nykyisen passiivisen elämäntavan yksi sivutuote, jota ei kannata väheksyä. Jos ei pidä kirjaa liikkumisestaan, voi aktiivisenkin ihmisen liikkuminen yllättäen vähentyä.

Urheilu muodosti kuitenkin vain viidesosan liikkumisestani viime vuonnakin. Ihan muut seikat saivat minut liikkumaan, vaikka urheilullista tavoitetta ei kannata väheksyäkään. Tekeehän se liikkumisesta tavoitteellisempaa.

Silti ylivoimaisesti suurin osa liikkumisestani liittyy joko tarpeelliseen tai jollakin tavalla hyödylliseen liikkumiseen eli puutarhassa, kasvimaalla, puunhakkuussa, marjastamisessa tai remontoinnissa puuhailuun. Tosin mökillä työskentely on usein melkoisen rankkaa ruumiillista työtä, jossa hiki lentää ja syöminenkin tahtoo unohtua.

Toinen iso ”kakku” tulee  liikkumisesta kauppaan, kyläilemään tai johonkin kohteeseen menemisestä pyörällä tai kävellen. Näistä matkoista ainakin kolmasosa on sellaisia, joihin liittyy muutakin kuin vain lenkin tekemistä. Reilusti yli puolet liikkumisestani saakin merkityksensä myös jostakin muusta kuin itse liikkumisesta. Tästä taulukosta näkee liikkumismuodottain liikutut tunnit ja kilometrit.

Kun liikkumisella on paljon erilaisia merkityksiä, niin kilometrejä kertyy ja tunteja tulee vietettyä liikkuen. Vuoden saldo vajaa 500 tuntia merkitsee 40 tuntia kuukaudessa, kymmenen tuntia viikossa ja 80 minuuttia päivässä. Päivässä liikuttu seitsemän kilometriä kertautuu reiluksi 50 kilometriksi viikossa ja 200 kilometriksi kuukaudessa. Vuoden saldo 2626 kilometriä.

Onko se paljon, vähän vai kohtuullisesti, riippuu mihin sitä vertaa. Omassa liikkumishistoriassani vuosi oli oikein hyvä. Jos en olisi sairastunut joulukuussa, niin ”maaginen” 500 tunnin rajakin olisi mennyt rikki. Eikä se nyt niin mahdotonta ole saavuttaa, jos vain 80 minuuttia päivässä summautuu noin mittavaan lukuun vuodessa. Haaste on tosin siinä, että aika säännöllinen pitää kyllä olla.

Yhdentoista vuoden vertailuni perusteella vuosi 2016 ylsi neljänneksi liikkumistunneissa ja kuudenneksi kilometreissä. Aika lailla keskiarvovuosi kaiken kaikkiaan näin tarkasteltuna. Alla kuviona liikkumistunnit vuodessa 2006 alkaen. (ks. kuviot pdf:nä Liikkumisvuosi2016_kuviot)

Jos vuositasolla mentiinkin keskiarvon mukaan, niin kuukausittain tarkastelu näyttää, miten erilaisia eri kuukaudet ovat liikunnallisesti, jos katsotaan liikuttuja kilometrejä.

”Haitari” on melkoinen – maaliskuussa kilometrejä kertyi reilun 450, kun joulukuussa päästiin kuuteenkymmeneen ja tammikuussakin liikettä tuli ainoastaan 100 kilometriä. Kilometritarkasteluun kannattaa kuitenkin suhtautua kriittisesti – siinähän on mukana vain kävely, juoksu, hiihto ja pyöräily.

Totuudenmukaisempi kuva syntyykin tuntien vertailusta keskenään. Mittaan toki liikkumistunteja vain selkeän liikkumisen kautta enkä tee yhtä tarkkaa analyysia kuin aktiivisuusmittarit. Nehän laskevat kaiken liikkumisen. Toisaalta oma kirjattu liikkumiseni on melkein aina ”sykeliikuntaa” eli sen verran raskasta, että syke nousee vähintään sadan tietämille.

Kahdeksan kuukautta liikuin yli pitkän ajan keskiarvon, joissa kevät eli touko- , maalis- ja huhtikuu ovat kärjessä, kuten tänäkin vuonna. Elo-, heinä-, kesä-, loka- ja syyskuu muodostavat tasaisen ”keskikastin” ja pimeä aika kolmannen eli heikoimman kolmanneksen, joka sekin on keskenään lähes tasavahva.

Vuonna 2016 lihaskuntotreenejä, hiihtoa ja palloilua tuli harrastettua keskiarvoa enemmän, kun kävely, juoksu ja pyöräily jäivät vähän alle keskiarvon. Tavoitteena oli tehdä tästä (jalka)palloiluvuosi, mutta syksyllä en voinut pelata lainkaan sulkapalloa ja keväällä valitsin kuitenkin hiihtoladut pelikenttien sijasta.

Hyvä liikkumisvuosi määrällisten tosiasioidenkin valossa.

Linkit aiempiin vuosikatsauksiini

Tiihonen A. 2016. 10 vuotta – eikä suotta. (https://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2016.

Tiihonen A. 2015. Liikkumisvuoteni 2014 kuvin, sanoin ja kuvioin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/15/liikkumisvuoteni-2014-kuvin-sanoin-ja-kuvioin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.1.2015.
Tiihonen A. 2014. Liikuntagaala(ni) 2014 (https://www.miksiliikun.fi/2014/01/14/liikuntagaalani-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.1.2014.
Tiihonen A. 2012. Miten liikun – liikuntapäiväkirjan kertomaa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/12/17/miten-liikun/) 17.12.2012.
Tiihonen A. 2012. Yhden vuoden liikunta-analyysi ja -tulkinta ja Katsaus liikkumiseeni 2006-2011 Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/) 12.1.2012.

Aiheeseen liittyvät julkaisut vuodelta 2016

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin. (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.10.2016.

Tiihonen A. 2016. Ärhäkkää keskustelua liikuntapolitiikasta vai tutkijapopulismia? (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/04/arhakkaa-keskustelua-liikuntapolitiikasta-vai-tutkijapopulismia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.10. 2016.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.8.2016.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.6. 2016.

Tiihonen A. 2016.  Miksi liikun – minkälainen kuntosali sopii minulle? (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-liikun-minkalainen-kuntosali-sopii-minulle). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 9.3. 2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2016. Toimijuuskokemukset tärkeitä toisten tukemisessa. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/toimijuuskokemukset-tarkeita-toisten-tukemisessa). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 3.2. 2016.

Tiihonen A. 2016.  Upeita liikkumisinnovaatioita. (https://www.miksiliikun.fi/2016/01/23/upeita-liikkumisinnovaatioita/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.1. 2016.