Ikäinstituutti järjestää tulevana perjantaina (14.3.2014) seminaarin otsikolla Toimintakyky – mitä, miksi, milloin? Seminaari päättää ainakin väliaikaisesti laaja-alaisen toimintakyvyn arvioinnin ja tutkimuksen ympärillä vallinneen toimeliaisuuden Ikäinstituutissa. Kolme keskeistä henkilöä eli Pertti Pohjolainen, Tommi Sulander ja allekirjoittanut astuvat tai ovat jo astuneetkin muihin tehtäviin. Toimintakykyky ei kuitenkaan menetä ajankohtaisuuttaan, vaan tulevaisuudessa tarvitaan vielä nykyistä parempia keinoja varsinkin ikääntyneen väestön toimintakyvyn ylläpitämiseen ja parantamiseen.
Itse olen vastannut kokemuksellisen toimintakyvyn kehittämisestä tässä erilaisia tutkimus- ja kehityshankkeita sisältäneessä kokonaisuudessa. Kokemuksellisuus ja toimintakyky olivat hankkeen alussa jopa toisiaan hylkiviä käsitteitä. Kokemuksia pidettiin liian epämääräisinä ja –luotettavina tutkimuksen ja käytännönkin kentillä. Siksi kai fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä varmaan alunperin alettiin tutkia, mitata ja arvioidakin, että saataisiin esiin kovempaa faktaa.
Minua taas kiinnosti jo aiemmin se, miten me ymmärrämme omat kokemuksemme ja miten niitä tulkitsemme. Ja mikä niiden suhde on esimerkiksi siihen, harrastammeko liikuntaa tai urheilua. Tunnettuahan on, että esimerkiksi koululiikunta tai hiihtokilpailut nostattavat esiin kokemuksia sekä puolesta että ennen kaikkea vastaan. Tämänkin päivän Hesarissa 9. luokan oppilas kirjoittaa otsikolla ”Koululiikunta sammuttaa liikunnan ilon”, jossa hän kritisoi vahvasti testaamista ja kaikenlaista vertailua mm. näin: ”On epäreilua laittaa kaikki oppilaat arvioinnissa samalle viivalle” (HS, 11.3.2014).
Liikunnanopettajat ovatkin hankalassa paikassa, sillä missä muussa opetettavassa aineessa voitaisiin edes ajatella edellisen kritiikin osuvan maaliinsa? Eikö päinvastoin ole reilua ja oikeudenmukaista, että matematiikassa, ruotsissa tai kuvaamataidossa kaikki ovat arvioinnissa samalla viivalla? Pitäisikö niissäkin rangaista siitä, että joku on toisia parempi jostakin syystä? Ei minullekaan syntynyt intoa ja halua matematiikkaan, kun sain välttäviä numeroita ja jotkut olivat jostakin syystä parempia. En silti vaatinut kokeiden poistamista.
Edellinen esimerkki illustroi sitä, että liikunta ja sen sisar toimintakyky koetaan ja tulkitaan eri tavoin kuin monet muut elämälle välttämättömät asiat. Niihin suhtaudutaan kokemuksellisesti, tunteellisesti ja erilaisia kontekstuaalisia ja elämänkulullisia tulkintoja tehden. Elämä ei ole koulu, jossa opitaan asioita tulevaa varten, vaan myös läsnäoleva elämä, jossa pitäisi selvitä joka ikinen päiva aiemmin opitun avulla tulevaisuuden suunnaten. Siksi on kuunneltava herkkänä ihmisten kokemuksia liikunnasta ja toimintakyvystä ja siksi on yritettävä tulkita niitä voimaannuttavasti.
Tämän päivän blogitekstini sisältävätkin runsaahkon materiaalipaketin tästä aiheesta. Seminaarissa julkaistaan teos, jossa toimintakykyä lähestytään monitieteisesti, mutta samalla käytännöllisesti. Oma kontribuutioni pitääkin sisällään myös tuon voimaannuttamisaspektin eli yrityksen käyttää kokemuksellisuuskäsitteitä ja –arviointeja ihmisten toiminnan muuttamisessa toimintakykyä parantavasti. Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen.Teoksessa Pohjolainen, P. (2014, toim.) Ajatuksia toimintakyvyn arviointiin ja tukemiseen. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014. Kannattaa tutustua koko teokseen. Oma ”polkuni” on dokumentoitu seuraavan linkin alle – sieltä löytyvät pitämäni esitelmät dioineen ja osa artikkeleista linkkeineen sekä pohdintaa siitä, miten hanke kehkeytyi. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1KOKEMUSJULKAISUTIIHONEN.pdf.
Kokemuksellisuus on toki huomattu laajemminkin. Puhutaanhan kokemustiedosta, -asiantuntijuudesta ja vertaiskokemusten merkityksestä nykyään mitä moninaisemmissa yhteyksissä. Hyvinvointivaltion kriisiinkin on tarjottu kaikkia noita näkökulmia ratkaisuiksi. Palvelut toimisivat paremmin, jos asiakkaiden kokemuksia kuultaisiin, yhteiskunta olisi kaikin tavoin parempi, jos vertaiskokemuksia ja –tukea arvostettaisiin ja annettaisiin enemmän ja yritykset osaisivat kehittää tuotteitaan asiakaslähtöisemmin, jos kokemusasiantuntijoita käytettäisiin vaikkapa kännyköiden kehittämisessä.
Näistä laajoista aihepiireistä kokemuksellisuutta tarkastelee myös äskettäin julkaistu kirja, jossa itse tein vähän laajempaa kaarta kokemuksellisuusnäkökulmiin. Rohkeasti heitin haasteen tulevaisuuteenkin päivittämällä Erik Allardtin kuuluisaa käsitteellistystä Having, Loving ja Being suuntaan, jossa kokemukset, merkitykset ja toiminta olisivat ainakin yhtä tärkeinä hyvinvoinnin tekijöinä kuin nuo sinänsä keskeiset omistamisen, rakastamisen ja olemisen teemat. Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf. Suosittelen tätäkin lämpimästi.
Kokemukset tai kokemuksellisuudet täytyy aina paikallistaa johonkin aikaan ja kulttuuriin. Parikymmentä vuotta sitten esimerkiksi tunsin jonkinlaista ihmetystä, kun löysin liikunnan opiskelijoiden kokemuksista ja tarinoista silloin vielä harvinaisen elämyshakuisen tyypin, joka tykkäsi lasketella reittien ulkopuolella puuterilumessa (ks.Tiihonen, Arto (1996): Ikuisesti urheileva poika eli mistä on ’kunnon miehet’ tehty? Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.): Miehen kuvia. Gaudeamus.) Tänä päivänä, kun elämme ”elämysyhteiskunnassa”, tuntuu siltä, että mitään muita kokemuksellisuuksia ei olisikaan. Urheilusta ja työstäkin pitää nyt nauttia ja hakea elämyksiä. (ks. esim. https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/) Ja vain parikymmentä vuotta sitten se tuntui oudolta.
Silti muutkin kokemuksellisuudet voivat oikein hyvin, kuten uusimmissakin artikkeleissani olen huomannut (ks. liite lopussa). Kyse on osin käsiteharhasta, jonka yhtenä syynä on se, että englannin experience (kokemus) on käännetty suomeksi elämykseksi. Ongelmia aiheuttaa myös se, että kokemuksesta nauttiminen tarkoittaa vaikkapa Iivo Niskaselle aivan eri asiaa kuin sohvassa istuvalle penkkiurheilijalle, jolle tulisi itku silmään jo ensi metreillä Holmenkollenin rinnettä happivelkaisena noustessaan.
Tässä blogissa avaan parin omakohtaisen tarinan avulla kokemuksellisuuksia niin liikkumisen kuin toimintakyvynkin konteksteissa. Reilu pari vuotta sitten jouduin/pääsin lonkkaproteesileikkaukseen, joka kirvoitti minua kirjoittamaan aiheesta tähän juuri aloittamaani blogiin. Homma lähti vähän lapasesta, kun muutakaan en toipumisen aikana jaksanut tehdä, siis toimintakyvyn lisäämisen lisäksi.
Seurasin toipumistani ja kuntoutumistani vuoden ajan hyvin tarkasti. Tein itsearviointeja kivusta, toimintakyvyn eri osa-alueista, toimijuudesta, liikkumisesta ja kokemuksistani ja kerroin tietysti vuoden aikana tekemistäni toimintakykyä parantaneista erilaisista asioista. Ajatuksenani oli tehdä vertaistukimateriaali lonkkanivelleikkaukseen joutuville. Ilokseni sitä on myös aika paljon luettu. Koko juttu löytyy tästä ( https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).
Tässä alla on erikseen tulkintani kokemuksellisuuksista otsikolla Kokemuksellinen kuntoutuminen, jossa olen käyttänyt aineistonani liikuntapäiväkirjani merkintöjä vuoden ajalta. Siitä näkee erityisen hyvin, miten eri kokemuksellisuudet konkretisoituivat omassa liikkumisessani. Tämä ei tietysti päde kaikkiin ihmisiin, vaan jokaisella meistä on erilaiset ”kokemusprofiilit”. Aika varma olen kuitenkin siitä, että minun liikkumistani edesauttaa vahvasti se, että haen ja saan liikunnasta erilaisia kokemuksia. Vinkkinä voisinkin antaa sen, että hae monipuolisia kokemuksia, mutta myös sen, että opi tulkitsemaan kokemuksiasi eri merkityksin.
Toinen kokemuksellisuuksia käytäntöön päin avaava teksti pitää sisällään kuvauksen liikkumisestani (tosin muutaman vuoden takaa) ja eri liikuntamuotojen kokemuksellisuusanalyysin ja –tulkinnan otsikolla Elämyksiä, identiteettikokemuksia, osallisuutta vai toimijuutta? Tämän tekstin avulla näkee erityisen hyvin sen, miten eri liikuntamuodot antavat meille erilaisia kokemuksia. Liikunta onkin hyvin monimerkityksellistä, vaikka julkisuudessa painottuvatkin nykyään terveyteen, ulkonäköön ja nautintoon kiinnittyvät merkitykset. Vinkkinä tämän perusteella voin sanoa, että kannattaa arvioida omaa liikkumista kokemuksellisuusnäkökulmista. Saattaa olla, että omasta lajivalikoimasta puuttuvat sellaiset lajit, jotka antaisivat itselle tärkeitä kokemuksia ja toisivat liikkumiseen uusia merkityksiä. Toisaalta tarkastelu saattaa havahduttaa siihen, että jonkin liikuntamuodon voisikin tulkita aivan eri tavoin. Osa niistä hiihtokilpailuja nuorena vihanneista on muuten oppinut keski-iässä rakastamaan hiihtämistä löydettyään siitä uusia kokemuksia ja merkityksiä.
Kokemuksellinen kuntoutuminen
Liikuntaohjeiden antaminen on helppoa. Voisin kevyesti, tuskaa tuntematta, antaa liikuntaohjeet, joita noudattamalla kuntoutuu kuka tahansa. Sellaisia ohjeita en kuitenkaan itsekään pystyisi, jaksaisi tai viitsisi toteuttaa. Liikuntasuosituksissa on sama valuvika – ne on tehty tuntien eri-ikäisten ja eri sukupuolia olevien ihmisten fyysiset – ja ehkä osin psyykkisetkin – liikkumistarpeet oikein hyvin, jos tavoitteena on viiteryhmälle keskiarvoinen kunto tai toimintakyky.
Kovin hyvin niissä ei ole voitu ottaa huomioon ihmisten aiempia liikuntakokemuksia, -tottumuksia tai liikunnalle annettuja merkityksiä. Suositukset ovatkin persoonattomia, vähän samanlaisia kuin kuntotesteistä tulevat vertailut viitearvoihin. Tästä syystä monet turvautuvat yksilövalmentajiin (personal trainereihin) tai vastaaviin, jotka voivat antaa sitä yksilöllistä ja räätälöityä tukea. Suositusten ja yksilövalmennuksen väliin jää valtava tyhjä tila, jonka täytteeksi lehdissä on runsaasti ihmisten omia tarinoita laihdutuksesta, kunnon kohotuksesta ja valmentautumisesta. Niitä voi pitää vertaistukitarinoina aivan samoin kuin eräitä ’tositv-ohjelmia’, joissa tavoitteena ovat nuo samat asiat ja joihin osallistuville tarjotaan myös runsaasti asiantuntija-apua.
Pidän erittäin hyvänä sitä, että tällaisia ihmisten erilaiset kokemukset ja elämäntilanteet huomioivia tukiohjelmia on yhä enemmän tarjolla. Nehän tuovat keskeisenä viestinään esiin juuri sen, mikä on tärkeää ja oleellista. Muutosta elämäntavoissa ei tapahdu elleivät elämänarvot muutu, tai rajatummin: liikunnan merkitys kyseisen henkilön arjessa täytyisi muuttua ennen kuin liikkuminen lisääntyisi. Liikkumisen tulisi kaiken lisäksi syrjäyttää jotakin muuta, joka on nyt varmaankin tärkeämpää. Toinenkin viesti on näissä ohjelmissa usein vahvasti esillä: erilaista liikuntaa täytyy kokeilla ennen kuin tietää, miltä se oikeasti tuntuu ja miten se vaikuttaa.
Ongelmiakin tällaisissa ’rapakuntoisten’ kuntoutumisohjelmissa voi nähdä. Entä jos hiukan paremmassa kunnossa olevat ajattelevat telkkaria katsellessaan, ettei minulla vielä mitään hätää ole. Tuokin julkkis on noin surkeassa kunnossa! ’Rääkkäämisen’ näyttäminen voi myös aiheuttaa vastareaktioita ruudun toisella puolen. Pitääkö todella nähdä noin paljon vaivaa muutaman kilon takia?
TV-ohjelmien haasteena on myös se, että prosessit ovat varsin lyhyitä ja tuki on niiden aikana niin intensiivistä, ettei sitä mitenkään voi verrata kyseisten henkilöiden tavalliseen arkeen. Yksilövalmennuksessa taas voi käydä niin, että liikunta ja fyysisen toimintakyvyn parantaminen jää psyykkisemotionaalisen tuen varjoon, kun valmentajalta haetaankin kokonaisvaltaista tukea eikä pelkästään tukea liikuntaan ja kunnon kohottamiseen. Tässähän ei sinänsä ole mitään pahaa, vaikka fysiikkavalmentajan tulisi tietysti saada aikaan tuloksia juuri siellä fyysisellä puolella. Liikunnanohjaajaopiskelijani, jotka toimivat personal trainereina tosin valittavat sitä, että työ on varsin raskasta juuri siksi, että heiltä odotetaan enemmän ja eri asioita kuin he ovat valmiita tarjoamaan.
Miten tämä edellinen liittyy kokemuksellisuuteen kuntoutumisessa? Siten, että suurin haaste ei siis liity siihen, etteikö kuka tahansa saisi käsiinsä helposti toimivia ohjeita kuntoutumiseen eikä edes siihen, etteikö tukeakin löydy, jos pitää silmät ja korvat auki. Sen sijaan vaikeampaa on löytää sellaista tukea, joka ymmärtää jokaisen yksilön omat kokemukset, liikunnalle annetut merkitykset ja pystyy tukemaan juuri oikealla tavalla. Erinomainen yksilövalmentaja tähän kyllä kykenee, mutta yksinkertaisempaa olisi, jos tuo personal traineri olisi tuo yksilö itse.
Miten se on mahdollista, eihän voi vaatia, että kaikilla olisi perustiedot liikunnanohjauksesta tai valmentautumisesta? Itse asiassa, sen voi juuri vaatia. Ei arkinen liikkuminen ole mitään ’rakettitiedettä’ – itsekään en tarvinnut kuntoutumiseeni mitään erityisosaamista. Jokainen meistä osaa kävellä, juosta, pyöräillä ja hiihtääkin, vaikka hiihtäminen tosin onkin nykyihmiselle aika vaikeaa. Jumppaliikkeitäkin on todennäköisesti kaikilla sen verran tiedossa, että se sujuu. Kysehän on vain viitseliäisyydestä, aikaa pitäisi jostain muusta tekemisestä lohkaista liikkumiseen.
Ja tottahan se oli minunkin kohdallani; aika usein ihmeteltiin sitä, miten viitsin lähteä tekemään lumitöitä tai miten viitsin lähteä kyynärsauvoilla linkkaamaan tai miten viitsin keinotella itseni hiihtolenkille ja miten viitsin jumpata telkkarin ääressä tai aamulla herättyäni. Helpompaa olisi todellakin ollut jättää moni liikuntatuokio kokonaan väliin tai tehdä lyhyempi lenkki tai antaa periksi pienelle kivulle – joskus suuremmallekin.
Tässä tullaankin sitten kokemuksellisuuksiin – liikunnan pitäisi tarjota meille sellaisia kokemuksia, joilla on meille merkitystä. Ja nyt tullaankin vaikeaan paikkaan, koska liikkumisen, liikunnan harrastamisen, urheilemisen, fyysisen aktiivisuuden, kuntoharjoittelun mitä sanoja käytämmekään ja mitä niillä tarkoitammekaan merkitykset eivät ole vain meidän itsemme valittavissa. Kulttuuri, jossa elämme, vaikuttaa niihin omalla tavallaan eivätkä omat kokemuksemmekaan ole kokonaan ’omiamme’. Vertaamme itseämme, suorituksiamme, ulkonäköämme, arkeamme muihin ihmisiin ja siihen, mitä yleisesti arvostetaan kulttuurissa ja viiteryhmässämme. Jos läheiset ystävämme, perheemme tai muut yhteisömme eivät pidä liikunnan harrastamista arvossa, tuskin mekään niin teemme. Ja lenkki jää väliin.
Emme kuitenkaan voi muuttaa maailmaa, emmekä kulttuuria, mutta voimme toki hakeutua ryhmiin, joissa liikuntaa pidetään arvossa. Näitähän löytyy nykyään myös sosiaalisen median kautta, jos ei konkreetisti uskaltaudu mukaan ryhmäliikuntaan. Voi liikkua yksin ja silti yhteisöllistää sen erilaisten medioiden ja palveluiden avulla. Mutta voimme tietysti ymmärtää paremmin omaa itseämme ja kokemuksiamme (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-14112011ARTIKKELI.pdf.) Seuraavassa keskitynkin siihen.
Liikuntaa ja urheilua markkinoidaan nykyään erittäin vahvasti elämysten avulla. Elämyskokemuksia, huippukokemuksia ja kaikkea ’kivaa’ on paljon tarjolla. Näin ei ollut vielä 1900-luvulla, saati omassa lapsuudessani ja nuoruudessani, jolloin urheilemisen tai muun liikkumisen ei ajateltu olevan ensisijaisesti kivaa, vaikka tietysti se sitä usein olikin. Kyse on puhetavan tai diskurssin muuttumisesta, joka ei siis välttämättä tarkoita sitä, että liikunta tai urheilu olisi oikeasti aina kivaa. Ja jos ihminen odottaa, että jonkun asian pitäisi aina olla kivaa, niin todennäköisyys pettymykselle kasvaa. Oma toipumis- ja kuntoutumisprosessinikin olisi varmasti ollut alusta lähtien helvettiä, jos olisin odottanut siltä hienoja elämyksiä ja kivoja kokemuksia.
Jos siis hakee vain hyviä huippuelämyksiä, niin tuskin kuntoutuminen onnistuu. Mutta jos ymmärtää hakea monenmoisia itselleen tärkeitä kokemuksia, niin onnistumisen mahdollisuudet paranevat huomattavasti. Moni varmaan luulee, että minun on ollut helppo motivoida itseäni liikkumaan, koska minulla on urheilijan ja aktiiviliikkujan tausta. Varmaan sekin vaikuttaa ja tietysti sekin, että olen liikuntatieteilijä ja –tutkija. En kiellä näitä lainkaan, muutenhan kieltäisin koko ajatuksen kokemusten merkityksellisyydestä.
Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Omasta ’liikuntahistoriasta’ voi olla hyötyä, mutta voihan se muodostua myös taakaksi. Lonkkanivelleikkauksen jälkeen olisin aika perustellustikin voinut ajatella, että nyt minulla on lupa olla yrittämättä samoja asioita kuin aiemmin. Lääkäreiden ja muiden asiantuntijoiden antamat suositukset ja oletukset liikkumisestani ja toimintakyvystäni leikkauksen jälkeen olivat aika epämääräisiä. Oma ’liikkujan identiteettini’ oli rehellisesti sanottuna leikkausta ennen ja heti leikkauksen jälkeen melkoisen hukassa. Kun en tiennyt, miten siitä kaikesta toipuisin, ja kuntoutuisinko lainkaan, niin tällainen aktiiviliikkujan identiteetti oli jopa pahemmassa myllerryksessä kuin sellaisen, jolle liikunta ja urheilu ei elämässä ole ollut niin tärkeää.
Liikunnasta ja urheilusta voi siis saada merkityksellisiä identiteettikokemuksia, mutta suunta voi olla sekä ylös- että alaspäin. ’Käännekohtatarinassani’ konkretisoituvat hienosti nämä merkitykselliset kokemukset – ja näin jälkeen päin katsottuna onneksi enimmäkseen positiivisina. Etukäteenhän en sitä voinut tietää, vaan tämä kulunut vuosi olisi voinut olla täynnään isompia ja pienempiä pettymyksiä, jos en olisikaan kyennyt suoriutumaan asioista, jotka asetin tavoitteekseni. Tärkeää onkin se, että sen ’riman’ asettaa oikealle korkeudelle eli niin, että tavoitteen eteen joutuu tekemään töitä, mutta se tavoite on kuitenkin saavutettavissa. Näin toimien identiteetti vahvistuu eikä murennu. En minäkään rynnännyt tekemään mitään sellaista, mihin en realistisesti ottaen uskonut pystyväni.
Liikkujan identiteetin kannalta onkin äärimmäisen tärkeää se, että osaa ’kalibroida’ oman itsensä liikkujana oikein. Vaarana on se, että vertaa itseään liian hyviin tai sellaisiin, joilla on enemmän aikaa harjoitteluun. Kyllä minuakin ottaa päähän se, että minua paljon vanhemmat ukot hiihtelevät ladulla ohitseni (omasta mielestäni) vain siksi, että heillä on eläkkeellä enemmän aikaa harjoitteluun. Ja tottahan se onkin, harjoittelu saa aikaan ihmeitä. ’Lahjoilla’ ei pärjää enää keski-iässä eikä pärjännyt tietysti nuoruudessakaan, vaikka silloin ’lahjakkuudesta’ olikin ehkä enemmän hyötyä. Mutta täytyy varoittaa siitäkin, että leimaa itsensä ’huonoksi liikkujaksi’ tai sellaiseksi, joka ei voisi kehittyä, oppia tai parantaa suorituskykyään. Se on vielä tuhoisampaa kuntoutumiselle. Itse olen nähnyt liikuntapäiväkirjan tässä suhteessa erittäin hyödyllisenä, sillä sen avulla voin ainakin jossain määrin arvioida omaa suorituskykyäni hyvin yksinkertaisesti. Jos en ole harjoitellut, kunto ei voi olla hyvä. Mutta kun olen hiihtänyt vaikkapa 200 tai 400 kilometriä, niin on varmaa, että suksi kulkee aivan eri tavoin kuin alle 100 kilometriä hiihdettyäni. Mutta ei tähän itse asiaan tietenkään tarvita mitään apuvälineitä, vaan ymmärrystä siitä, miten tärkeitä nämä kokemukset meille ovat sekä positiivisina että negatiivisina suhteessa identiteettiimme ja sitä kautta liikunnan harrastamiseen. (Kokemuksellisuudet ovat tärkeitä myös yritettäessä ymmärtää ruuan erilaisia merkityksiä ihmisille, ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-27122011KARPPAUSARTIKKELI.pdf)
Lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan varovaisuus sen suhteen, miten itse kukin kuntoutuu leikkauksen jälkeen on tästä suunnasta katsottuna hyvin ymmärrettävää: kyllähän he hyvin tietävät, että kyse kuntoutumisen onnistumisessa on lopulta jokaisen yksilön omasta valinnasta – leikkaus mahdollistaa kuntoutumisen, mutta ei se sitä yksin saa aikaiseksi. Tällaisessa asiassa ei myöskään kannata antaa leikkausten jälkeisten kuntoutumistilastojen perusteella kovin tarkkoja arvioita suuntaan eikä toiseen, jos ei tiedetä tarkkaan, mitä kuntoutujat ovat tehneet kuntoutumisen suhteen.
Epäilen itse vahvasti, että leikkausten teho ei ole lähellekään sitä, mitä se voisi olla, jos operaatiossa olleet kuntouttaisivat itseään paremmin. Tämän oman tarinani kertomisen yhtenä tarkoituksena onkin näyttää, miten toimien kuntoutuminen onnistui erinomaisesti ainakin minun tapauksessani. Näin jälkikäteen onkin helppo todeta tuo toteutunut tosiasia, joka ei ollut lainkaan itsestään selvää heti leikkauksen jälkeisinä viikkoina. Kipuja oli lihaksissa, vatsassa ja se oli jatkuvaa tai hetkellistä – erityisesti olin huomannut istumisen ja vessassa käynnin tuottaneen omanlaistaan kipua. Kivut hellittivät selvästi noin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Siinä vaiheessa vähensin myös särkylääkkeiden käytön minimiin. Kävelykykynikin vaihteli lähes päivittäin, mikä vähensi luottamustani toipumiseen ensimmäisten kahden viikon aikana. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Arto-arkisto1.pdf)
Jos en olisi dokumentoinut varsin tarkasti kaikkia mahdollisia – ja osin ehkä mahdottomiakin – muutoksia toipumisessani ja kuntoutumisessani, niin minulla voisi olla aivan erilainen tunne tai käsitys toipumisestani. Tuntuisi esimerkiksi luontevalta se, että kovat kivut, kävelyvaikeudet ja epäilykset leikkauksen onnistumisesta leimaisivat kokemuksiani ja olisivat jääneet vahvasti muistiini noista ensimmäisistä viikoista. Kyse oli kuitenkin vain muutamasta päivästä ja joistakin lyhyistä kivun hetkistä. Ja vielä pahempaa olisi tietysti ollut se, että olisin antanut periksi kivuille ja kykenemättömyydelleni. Ja ehkä olisin yksin niin tehnytkin.
Minua kuitenkin ajoi eteenpäin myös halu saada uudelleen osallisuuskokemuksia eli päästä pelaamaan sulkapalloa ystävieni kanssa, hiihtää ja pyöräillä vaimoni kanssa ja ehkä jopa jatkaa futiksen pelaamista joukkueessani. Linkkasinkin niin pian kuin mahdollista katsomaan kaverieni sulkapallopeliä, vaikka kentän reunalla oleminen olikin omalla tavallaan tuskaista. Tieto siitä, että pystyn hiihtämään ei yksin olisi ollut niin hieno asia ellen olisi tiennyt, että se johtaa yhteisiin lenkkeihin ja yhteiseen hiihtolomamatkaan tutun porukan kanssa. Se motivoi minua erittäin vahvasti ja oli koko kevään kohokohta.
Mutta eivät kokemuksellisuudet vielä tähän lopu, vaan meille voi olla tärkeää myös se, että saamme päteä, toimia ja olla vastuullisia. Hienosti sanottuna olemme toimijoita ja saamme toimijuuskokemuksia. Minulle on esimerkiksi ollut tärkeää se, että olen tukenut myös toisten liikkumista opettamalla tai vain aktivoimalla toisia liikkumaan. Hiihtolomalla myös huollan kaikkien sukset ja suunnittelen päiväreitit. Tällaisten kokemusten voima on siinä, että tuntee olevansa jotenkin hyödyksi muille. Liikkujanakin voi tuntea niin – nykyään on jopa muodikasta se, että hyödyttää koko yhteiskuntaa, jos pitää omasta terveydestään, hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan huolta. (ks. myös: https://www.miksiliikun.fi/2013/07/04/monenlaisia-remppoja/)
Vuoden liikuntakokemukset – kuntoutuminen kokemuksellisesti
Edellä kuvasin yleisellä tasolla erilaisten kokemusten merkityseroja. Kerroin myös, miten tavoitteiden uudelleen asettelu on tärkeää kuntoutumisen eri vaiheissa. Tavoitteet sainkin asetettua uudelleen, mutta miten ne suhtautuvat liikuntakokemuksiin? Tavoitteet ovat yksi osa kokemusten merkityksellisyyksistä, mutta eivät ne kuitenkaan kokonaan kokemuksia määritä. Urheilijoista toki sanotaan, että olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi, jolla tarkoitetaan sitä, että onnistunut ottelu vahvistaa identiteettiä, mutta hävitty taas laskee sitä. Eivät urheilijatkaan tietysti noin herkkiä ole ulkopuoliselle suoritusarvioinnille, vaikka pahimmillaan tilanne voikin olla edellä kuvatun kaltainen, jos elämässä ei ole mitään muuta kuin kilpailussa menestyminen (ks. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html). Paljon syvällisemmän kuvan kokemuksellisuuksista ja niiden merkityksistä saa kuitenkin analysoimalla ja tulkitsemalla omia kokemuksiaan vuoden ajalta.
Olen kirjannut liikuntapäiväkirjaani myös subjektiivisen tuntemuksen kunkin päivän kokemuksista pitäen arviointikriteerinä sitä, miten voimakas päivä tai sinä päivänä tekemäni liikuntaharjoitus on kokemuksellisesti ollut. Tarkoituksellisesti en ole tehnyt niin kovin tarkkaa eroa siitä, onko kokemus syntynyt juuri liikkuessa tai urheillessa vai ehkä jostakin muusta syystä. Kun kyse on ollut liikuntapäiväkirjasta, niin etusijalla liikuntakokemukset ovat varmasti olleet. Kyse ei myöskään ole ollut pelkistä ’hyvistä kokemuksista’, vaan voimakkaista ja jollakin tavalla tärkeistä kokemuksista. Aiemmin en myöskään ole näitä kokemusarviointejani mitenkään analysoinut tai tulkinnut – itse asiassa en ole oikeastaan tiennyt, mitä tällä tiedolla tekisin. Olen vain rutiininomaisesti sen enempää asiaa ajattelematta merkinnyt jokaisen päivän päätteeksi myös tämän kokemuksellisuusarvioinnin. Nyt yritän kuitenkin käyttää näitä tietoja hyväkseni selvittääkseni, minkälaisia kokemuksia, minkälaista liikuntaa tai muuta tekemistä on sisältynyt näihin kokemuksellisesti merkittäviin päiviini.
Seuraavassa analysoin ja teen tulkintoja niistä kaikkein voimakkaimmista kokemuksistani, joille olen antanut korkeimman arvosanan eli viitosen. Oletus on, että noina päivinä on tapahtunut jotakin vähän erityisempää kuin tavallisesti. Kyse ei myöskään ole vain ’käännekohdista’ kuntoutumisessani, vaan laajemmin erilaisista kokemuksista ja niiden merkityksistä. Kirjaamiseni ovat aika lakonisia, mutta ehkä juuri siksi ytimeen meneviä. Itse tietysti pystyn palauttamaan mieliini noiden ytimekkäiden merkintöjen taustalla olleet monenmoiset kokemukset ja niiden merkitykset paljon paremmin kuin lukija, mutta vihjeitä nämäkin antavat.
Ensimmäinen ’täydellinen kokemuspäivä’ oli sunnuntai 12. helmikuuta eli vajaa kuukausi leikkauksen jälkeen. Liikuntapäiväkirjani kertoo tapahtumista näin: ”Kuntosalilla; 12 min kuntopyörää, 6 min soutulaitetta, 2 min hiihtoa + normaalit kuntosalijutut. Aika hyvin meni.” Se oli ensimmäinen käyntini kuntosalilla. Sitä ennen olin vain kävellyt keppien kanssa ja jumpannut kotona. Ei siis ihme, että kokemus oli hieno ja merkittävä. Pääsin samalla osalliseksi kuntosaliyhteisöön ja ehkä tärkeintä oli se, että kykenin viemään läpi suhteellisen normaalin harjoituksen. Toimijuuteni vahvistui merkittävästi.
Helmikuun 16. päivä lokissani: ”Katsomassa I:n penkkariajoja, kävelin bussille, kaupungissa ja Kontulasta takaisin.” Muistan vieläkin hyvin, miten taistelin lumen läpi itseni metrolle ja sieltä kaupungille keppien kanssa. Yritin juosta (oikeasti raahustin säälittävästi kyynärkeppieni kanssa nuoskalumessa, jonka alla oli jäätyneitä polanteita) penkkariautoletkan perään nähdäkseni oikean auton, jonka perävalot sitten näinkin aika kaukaa. Paluumatkalla olin kliseisesti tosi väsynyt, mutta onnellinen sekä omasta että etenkin I:n puolesta.
”Lumitöitä, tein väylän naapuriin. Laskiaisrieha.”, lukee päiväkirjassani 25. helmikuuta. Lumityöt ovat rivitaloissa kaikkien yhteisiä fyysisiä töitä, joihin syntyy velvollisuus (tai sitten ei). Lumi satoi viime talvena (2012) leikkauspäiväni aamuna ja sen jälkeen lunta totisesti tuli riittävästi. Ja minä makasin sängyssä, kun muut joutuivat raatamaan. Kömmin niin pian kuin pystyin mukaan talkoisiin ja aika pian pystyinkin heiluttelemaan lapiota, vaikka kolan työntäminen olikin tuskallista koko talven. Kokemuksellisesti huippukohta oli tuo väylän kaivaminen metrin korkuisen hangen läpi naapurin pihalle. Matkaakin kertyi kymmenisen metriä.
”Sotungissa A:n kanssa. Hieno keli ja hiihtokin meni yllättävän hyvin” (27.2.2012). Pari päivää edellisestä ehti kulua, kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa suksille. Muistan hyvin, miten jännittynyt olin. Keskityin kovasti siihen, että pysyn tasapainossa eikä jalka pääse huonoihin asentoihin. Tiesin jumppani perusteella, että perinteisen tyylin potkut olisivat mahdottomia, mutta luisteluun uskoin kykeneväni. Ja niin sitten kykeninkin. Se oli oikeasti onnen tunne, kun huomasin, että pystyn ainakin hiihtämään. Ajattelin, että jos pystyn pyöräilemään ja hiihtämään, niin ei haittaa, vaikken juoksemaan pystyisikään.
Ensimmäinen hiihtoreissu poiki niitä jatkuvasti lisää. Kevättalvi oli parhaimmillaan ja minulla oli aikaa hiihtämiseen sairausloman takia. Mahtavia kokemuksia hienoilla laduilla, upeassa ympäristössä ja koko ajan paremmin hiihtäen – annoin itselleni ’yläviitosia’ A. Stubbin tapaan melkein joka kerta. ”Kuusijärveltä Keinukallioon. Mukava synttärihiihto upeassa kelissä. U:n luona.” kirjasin maaliskuun alkupuolella. Taustana oli myös se, että pari vuotta aiemmin olin hiihtänyt samoissa maisemissa tasaluvut eli 50 km syntymäpäiväni kunniaksi. Nyt en päässyt kuin reilut puolet tuosta, mutta tyytyväinen olin.
Kaksi ja puoli kuukautta leikkauksen jälkeen kuntoutumiseni otti taas yhden askelen puolikkaan eteenpäin:”Eka sulkis; aika hyvin meni. 4-peliä takakentältä, voitin jopa pari peliä, muutkin tasaisia. Liikkuminen vielä kankeaa.” (28.3.2012). Tarkoitukseni ei ollut vielä pelata, mutta kun yksi vakiokaartistamme oli poissa, niin rohkenin astua rinkiin. Kädet ja pää toimivat, vaikka jalat olivatkin hitaat ja varovaiset. Toimintakyvyn puutteita voi tosiaan kompensoida toisilla toimivilla ominaisuuksillaan.
Lapin hiihtoreissu on aina talven kohokohta porukallemme. Upeat erämaamaisemat ovat jo sinällään elämyksiä. ”Vuontisjärveltä Pallakselle. A kaatui Nammalakurussa. Hyvää vauhtia 20 km.” (5.4.2012) Päivään mahtui dramatiikkaa, kun A kaatui takanani kolmen kilometrin mittaisen laskun alussa enkä alhaalla saanut häneen puhelimella yhteyttä. Arvasin, että jotain oli sattunut ja läksin riuhtomaan mäkeä ylös. Vasta perillä sain yhteyden ja pääsin perille tilanteesta, joka oli ikävä, mutta ei hengenvaarallinen. Vaikka ylösnousu oli vienyt voimia, niin painelin sitten R:n perään täysillä 20 kilometriä Pallakselle adrenaliinia runsaasti veressäni. Tuntui, että olisin voinut hiihtää vaikka kuinka kovaa enkä olisi väsynyt lainkaan!
Huippukokemukset ovat erilaisia. Kun tultiin takaisin etelään, oli täällä jo kevät. ”Pistettiin pihaa kuntoon. A:n kanssa Rajiksessa. U:n luona Peijaksessa: keuhkokuume, oli huonossa kunnossa.” (8.4.2012). Pihatyöt ovat minulle tärkeitä, kuten olivat isällenikin, joka tuolloin keväällä sairastui vakavasti. Monenlaisia ajatuksia, muistoja ja tunteita ehtii käymään läpi hiljaisesti pihalla puurtaessani. Valtava tyydytyksen tunne tulee siitäkin, että saa kukat ja muut pihan kasvit talven jälkeen kukoistamaan. Vaikka suurimman työn tekee tietysti luonto itse, niin saa siinä ikään kuin olla itsekin luomistyössä mukana.
”T:n synttäreillä rockia. Lonkka ‘lonksuu’, mutta kesti yllättävän hyvin tanssimisen.” (14.4.2012). Viiskytvuotisjuhlissa tanssitaan nykyisin lähes säännönmukaisesti. Se lienee yksi meidän sukupolvemme ’jutuista’. Pakko oli minunkin panna parastani, vaikka kieltämättä rokkaaminen tuntui riskialttiimmalta kuin hiihtäminen tai sulkapallon peluu. Toisaalta tanssiessa on niin kuumissaan ja läsnä, että lihakset pystyvät toimimaan aika joustavasti, vaikka ’meiningit lyövätkin yli maininkien’.
Edellisistä saa aika hyvän kuvan siitä, minkälaisia omat kokemuksellisesti tärkeät päiväni vuonna 2012 olivat luonteeltaan. Tutkijan tehtävä on löytää niistä yhtäläisyyksiä ja eroja, selittää syitä ja merkityksiä. Mitä näistä kokemuksista voi siis sanoa muuta kuin että ’hyviä olivat’?
Ensinnäkin tällaisia ’viitosen kokemuspäiviä’ (keskiarvoisesti kokemukset olivat 3,75 tasolla) mahtui vuoteen yhteensä 60 kappaletta eli karkeasti yksi viikkoa kohti. Eniten niitä oli huhtikuussa, johon mahtui peräti yhdeksän ’huippupäivää’. Kesä- ja heinäkuussa oli kummassakin seitsemän kokemuksellisesti merkityksellistä vuorokautta. Sen sijaan elokuussa oli vain kolme ja niin tammi- kuin toukokuussa ainoastaan kaksi kummassakin. Vuodenajat tai kuukaudet selittävät vain osaltaan kokemuksiani; huhtikuuhun ajoittuu hiihtokauden loppu ja kevätkauden alku eli erilaisia ’liikuttavia kokemuksia’ on tarjolla.
Viime vuonna ’käännekohdat’ kuntoutumisessa olivat yhtenä selityksenä hyville kokemuksilleni. Ne ajoittuivat kuuteen ensimmäiseen kuukauteen, mikä selittää osin elokuun kokemusvajavuutta. Leikkauksen ajoittuminen tammikuuhun heikensi luonnollisesti sen kokemuksellisuutta, mutta toukokuun vähäiset huippukokemukset lienevät vain sattuman kauppaa – kokemuksiaan ei voi hallita eikä ohjelmoida. Merkitykselliset tapahtumat sattuvat tosin usein erilaisten juhlien, matkojen tai lomien aikana.
Liikkumisen tai laajemmin ruumiillisuuden näkökulmasta katsottuna merkityksellisimpien kokemusteni erityispiirteitä voi analysoida monin tavoin. Ensinnäkin liikuin melkein joka päivä, kun kokemuksellisuus oli korkeimmillaan – vain kolmena päivänä en liikkunut lainkaan. Liikuin myös määrällisesti keskimääräistä enemmän eli melkein kaksi tuntia (110 min) ja lähes yhdeksän kilometriä näinä ’kokemuspäivinä’, kun keskiarvot olivat noin 78 minuuttia ja 6,4 kilometriä. Kokemuspäivät olivat myös rasitukseltaan kovia, sillä melkein kolmasosan arvioin erittäin rasittavaksi ja keskiarvokin oli 3,9, kun muina päivinä rasituksen keskiarvo oli vain 3,3. Voi siis sanoa, että huippukokemuksissani on usein selittäjänä se, että silloin liikun paljon ja rasittavasti.
Mitä sitten tein, kun kokemus nousi ’tappiin’? Useimmiten tein jotain lihaskuntoon liittyvää eli melkein joka toisena kokemuspäivänä jumppaaminen tai muu lihaskuntoa parantava toiminta oli läsnä. Tämä luku antaa kuitenkin hiukan harhaisen kuvan todellisuudesta, koska kokemuksellisesti selittävämpänä tekijänä on melkein aina ollut joku muu asia kuin lähes päivittäinen jumppani. Paremman kuvan antaa tilasto, jonka mukaan lihaskuntoharjoituksia oli 29 päivänä, juoksu-kävelyä 20 päivänä, hiihtoa 19 päivänä, pyöräilyä 12 päivänä ja palloilua 11 päivänä silloin, kun koin sen hyvin merkityksellisenä. Tämän perusteella voi hyvin väittää, että sain kohottavia kokemuksia monen eri liikuntalajin parissa ja määrällisesti ne jakautuivat aika tasaisestikin.
Tilastot ovat kuitenkin siitä ihmeellisiä, että sama tilasto voidaan tulkita myös hiukan toisin, kun katsotaan sitä, miten usein tietyn liikuntalajin harjoittaminen johti upeaan kokemukseen. Tässä listassa hiihto on ylivoimainen, sillä melkein puolet hiihtopäivistä oli kokemuksellisesti viitosen arvoisia (47,5%). Palloilukin pärjäsi hyvin, sillä yli kolmasosa johti samaan arvioon (35,8%). Pyöräily, lihaskuntoharjoittelu ja varsinkin kävely-juoksu jäivät näistä kauas, sillä ne olivat 15 prosentin tietämissä ’kokemustehokkuudessaan’. Ihan helpolla eivät kokemukset kuitenkaan irtoa, sillä hiihtääkin piti keskimäärin 17 km ennen kuin viitonen irtosi – usein paljon enemmänkin. On hyvä tietää, mikä liikunnassa on kokemuksellisesti merkityksellistä ja mistä niitä ’hyviä kokemuksia’ itselleen saa. En silti aliarvioisi noita matalakokemuksellisia lajeja, koska niistä koostuu suurin osa liikunnastani vuoden aikana. Hiihto ja palloilu muodostavat yhdessä vain noin viidesosan liikuntaan käyttämästäni ajasta eikä niiden määrää ole ihan helppo nostaa.
Tarkka analyysi antaa omanlaistaan tietoa asioista ja tässä tapauksessa (liikunta)kokemuksistani, joista en itsekään ollut kovin tietoinen. Liikuntapäiväkirjan avulla tuo edellä mainittu tietämys tuli kuitenkin dokumentoiduksi ja tulkituksi. Kokemuksellisen toimintakyvyn näkökulmasta katsottuna kiinnostavampaa on kuitenkin se, minkälaisia kokemuksia nuo itselleni tärkeät kokemukset sisälsivät. Edellä kuvasin minkälaisia ovat elämyskokemukset, merkitykselliset identiteettikokemukset, osallisuus- ja toimijuuskokemukset, mutta miten omat kokemukseni vuoden ajalta sopivat tuohon luokitteluuni?
Aluksi on huomautettava, että nuo kokemukset eivät sulje toisiaan pois, vaan kokemus – varsinkin, kun kyseessä tässä on aina koko päivä – voi kuulua useampaan luokkaan samanaikaisesti. Elämyskokemus voi esimerkiksi selittää voimakkaan kokemuksellisuuden aivan yksin – tällaisia puhtaita elämyspäiviä minulla olikin vuoden aikana viisi kappaletta. Usein elämyskokemus kuitenkin täydentyy osallisuuskokemuksella (15 tapausta) tai identiteettikokemuksella (12 tapausta), jolloin elämystä on vahvistanut jokin muu merkitys kuin puhdas tekemisestä nauttiminen. Toiminta on ollut yhteisöllistä tai se on vahvistanut identiteettiä jollakin tapaa. Omalla kohdallani toimijuuskokemukset ovat sen sijaan olleet vähemmän elämyksellisiä kuin muut kokemukset.
Kokonaisuutena kokemuksellisuuteni jakautuivat yllättävänkin tasaisesti eri kokemusluokkiin, mikä näkyy hyvin alla olevasta taulukosta.
|
Elämyskokemus
|
Identiteettikokemus
|
Osallisuuskokemus
|
Toimijuuskokemus
|
|
31
|
31
|
30
|
23
|
Elämyskokemukset olivat siis usein yhteydessä joko osallisuus- tai identiteettikokemuksiin. Identiteettikokemukset taas löysivät vastinparinsa yhtä usein toimijuus- kuin osallisuuskokemuksistakin (11 tapausta), mikä onkin ymmärrettävää, sillä identiteettihän kaipaa rakennusaineekseen sekä tekoja (toimijuutta) että toisten hyväksyntää ja arvostusta (osallisuutta). Puhtaita identiteettikokemuksia minulla ei ollutkaan – ja vain yksi puhdas osallisuus- ja toimijuuskokemus. Yhdessä ne olivat kuudessa tapauksessa, jolloin olen saanut yhdessä muiden kanssa jotain vaikuttavaa aikaiseksi.
Kokemusanalyysini ja –tulkintani paljasti taas itsellenikin uusia asioita. Kuva tärkeistä (liikunta)kokemuksistani tarkentui. Nyt tiedän, että rasitus (sekä fyysinen että muut) on minulle aika tärkeää kokemuksellisesti. Nautin siitä, että liikunta tuntuu ruumiillisesti aika raskaalta. Analyysi paljasti myös sen, että monet liikuntamuodot ovat minulle kokemuksellisesti antoisia, vaikka hiihto ja palloilut ovatkin minulle kokemuksellisesti erityisen tärkeitä. On siis muistettava, että eri liikuntamuodot voivat olla myös muista syistä tärkeitä – hyvinvointi, terveys, notkeus, voima, kestävyys jne. ovat nekin tärkeitä motivoivia tekijöitä. Tosin eiväthän nekään ole kokemuksellisesti irrallisia asioita, vaan ne yhdistyvät toisiinsa.
Erittäin mielenkiintoista oli huomata, että eri kokemuksellisuudet jakautuivat tämän tietyllä tavalla aika satunnaisen menetelmän avulla noin tasaisesti suhteessa toisiinsa. Antaessani ’kokemuksellisen viitosen’ jonkin tietyn päivän jälkeen ajattelen vain niitä fiiliksiä, joita minulla illalla päivän jälkeen on (tai joskus seuraavina päivinä) ilman sen syvällisempää ajatusta siitä, miksi jokin päivä oli kokemuksellisesti tärkeä. Siksi tuossa listassa oli sekä pitkiä hiihtolenkkejä, sulkapallomatseja, ylioppilasjuhlia, pihatöitä, hautajaisia jne. Vasta nyt jälkeen päin ajattelin, että voisin käyttää tuota tehtyä dokumentaatiota analyysivälineenäkin. Eikä se ehkä kovin huono siihen ollutkaan.
Tulkintani paljasti senkin, että eri kokemuksellisuuksien muodot ’löytävät toisensa’ eri tavoin. Elämyksellisyys yhdistyi ainakin minun tapauksessani usein osallisuus- ja identiteettikokemuksiin. Toisaalta identiteettikokemukset ikään kuin vaativat rinnalleen toimijuutta tai yhteisöä. Puhtaita elämyksiäkin oli minulla muutamia, mutta jos tavoittelee vain näitä nautinnollisia elämyksiä ’an sich’, niin mahtavat kokemukset olisivat minullakin jääneet aika vähiin. Tässä on varmaan jotain yleistettävääkin: kannattaa hakea liikkumiseltaan monenlaisia kokemuksia – se rakentaa liikkumiseen monenlaisia merkityksiä, joista voi myös nauttia eri tavoin ja eri syistä. Ja näyttäisi myös siltä, että minulle riittää oikein hieno kokemus noin kerran viikossa. Eihän huippukokemuksia voikaan koko ajan nauttia, ne tarvitsevat rinnalleen kontrastia tullakseen paremmin näkyviin ja arvostetuiksi.
Elämyksiä, identiteettikokemuksia, osallisuutta vai toimijuutta?
Liikkumisen erilaisia merkityksiä voi ja kannattaa analysoida eri teorioiden ja käsitteiden avulla. (Liikunta)sosiologit ovat esimerkiksi rakentaneet omia käsitteitään, joiden avulla maailma ja ihmisten liikkuminen tulisi ymmärrettävämmäksi. Jokainen tutkija luottaa tietysti eniten omiin käsitteisiinsä, vaikka minusta on periaatteessa aivan sama, mistä liikkumiselleen merkityksen löytää – kunhan löytää. Tarkoitukseni onkin käydä läpi laajasti eri tutkijoiden rakentamien käsitteiden kautta omaa liikkumistani. Sellaisen olen jo tehnytkin käyttäen Henning Eichbergin suoritus, terveys, kokemus –kolmijakoa (https://www.miksiliikun.fi/?m=201309). Seuraavassa kerron lyhyesti kokemuksellisuuksista ja keskityn sitten oman liikkumiseni analysointiin, jonka teen eri liikunta- ja urheilulajien kokemuksellisuuksia arvioimalla ja tulkitsemalla.
Kokemuksellisuudesta puhuttaessa viitataan nykyään yhä yleisemmin yksilölliseen nautintoon, elämykseen, ikään kuin elämys olisi toisaalta yltiöyksilöllistä ja samaan aikaan kaikille samanlaista. Näinhän ei tietenkään ole. Kaikki kokemukset – ja nyt puhun merkittävistä kokemuksista, jotka ihmiset muistavat ja joille he antavat arvoa – ovat merkityksellisiä suhteessa johonkin. Hyvä peli voi olla kokemuksena toiselle erinomainen, jos on voittaja, toiselle karmea, jos on ollut häviäjä. Joskus tosin häviäjäkin tunnistaa kokemuksen merkityksellisyyden – esimerkiksi loistavana taisteluna, suorituksena tai kokemuksena.
Kokemuksellisuuden yhtenä tärkeänä ulottuvuutena voi pitää sen aiheuttamaa aktiivisuustasoa – puhutaan huippukokemuksista tai –elämyksistä, joskus jopa elämää suuremmista kokemuksista. Aktiivisuuden voi tulkita toisinkin: miten paljon itse on vaikuttanut kokemuksen tuottamiseen suhteessa siihen, että se on ikään kuin tuotettu ja itse on lähinnä osallisena kokemuksessa.
Elämyksiä esimerkiksi tuotetaan, jolloin ihminen on katsojan, kuulijan tai melko passiivisen osallistujan roolissa. Aktiivisenakin elämys viittaa usein yksilölliseen, sisäänpäin kääntyneeseen kokemukseen, jossa tärkeintä on oma nautinto. Toki eri ihmiset nauttivat eri asioista. Jääshowta katsoessani olin itse varsin passiivinen, mutta olihan se upea elämys nähdä ja kokea huippuesitys paikan päällä ikään kuin osana itse kokonaisuutta. Taputtamalla, huutamalla ja muutoin kannustamalla toki olinkin osa showta.
Kokemuksen voi myös tulkita ennen kaikkea identiteettiä rakentavana tai muuttavana kokemuksena. Tästä esimerkkinä kokemukset, jotka ovat suunnanneet elämää, olleet käännekohtia tai pienimuotoisemmin tilanteita, joissa on tullut tietoiseksi omasta itsestään ja maailmasta ympärillään. Liikunta ja urheilu voivat olla joillekin ihmisille pääasiassakin juuri tällaisia identiteettikokemuksia, jos urheilu ja liikunta on jostakin syystä – vaikkapa oppimisen tai kehittymisen kautta – itselle tärkeä itsekasvun paikka. Olenko urheilija, olenko liikkuja, ovat tyypillisiä identiteettikysymyksiä, joihin erilaiset konkreetit kokemukset vaikuttavat vahvasti.
Joillekin meistä on erityisen tärkeää se, että on mukana jossakin ryhmässä tai joukkueessa. Yhteiset kokemukset ovat jopa tärkeämpiä kuin yksilölliset kokemukset. Pieni paradoksi onkin se, että nuoret harrastavat nykyään paljon enemmän joukkuelajeja kuin aiemmat sukupolvet, vaikka heidän väitetään muuttuneen yksilöllisemmiksi. Kyse on kuitenkin hiukan eri asiasta, jotka liittyvät kyllä toisiinsa. Yksilölliset tärkeät kokemukset täytyy nykyään kokea myös yhteisöllisesti, jotta niillä olisi merkitystä. Kun muutkin ovat kokeneet samoin, oma kokemus muuttuu todeksi. Ennen saattoi heittää keihästä vaikka sata metriä yksin ja siitä tuli itselle merkityksellinen olo, sillä tulos ratkaisi yleisenkin merkityksellisyyden. Tämän päivän nuori haluaa jakaa tuon kokemuksen muiden kanssa reaaliaikaisesti tai ainakin sosiaalisessa mediassa videoklippinä. Osallisuuskokemuksen saa, kun toimii joukkueessa tai ryhmässä. Ei tarvitse olla tähti, vaan sekin riittää, että on vaihtopenkillä samassa joukkueessa.
Tärkeän kokemuksen voi saada myös siitä, että osallistuu aktiivisesti ja vaikuttaa jollakin tavoin toimintaan. Tällainen tärkeä kokemus on esimerkiksi jossakin vapaaehtoistyössä saatu kokemus, jossa jaetaan jokin yhteinen tavoite tai arvopohja. Kukin tekee jotakin, vaikka pientäkin, ison asian hyväksi. Tämä voisi olla tyypillinen toimijuuskokemus. Toimijuus on vahvempaa, jos hakee omalla toiminnallaan vaikuttavuutta eli pyrkii vaikuttamaan ottelun lopputulokseen avainpelaajana tai valmentajana, huoltajana tai joukkueen tukijana. Omaa toimijuutta lisää sekin, että pitää itsestään, terveydestään, toimintakyvystään ja hyvinvoinnistaan huolta. Yhteiskunnalliset vaikuttajat nauttivat varmasti eniten niistä kokemuksista, joissa ovat voineet olla aktiivisina toimijoina. Seuraavissa taulukoissa kokemuksellisuudet selitettyinä.
Taulukko: Kokemuksellisuudet selityksineen.
Elämyskokemus: Tarkoittaa kokemusta, joka tuottaa henkilökohtaista, lähinnä psyykkistä ja hetkellistä mielihyvää ja nautintoa.
Identiteettikokemus: Tarkoittaa merkityksellistä kokemusta, jolla on tai on ollut merkitystä sille, miten ihminen ymmärtää itsensä ja identiteettinsä.
Osallisuuskokemus: Tarkoittaa kokemusta, jossa keskeistä on ollut osallistuminen ja osallisuus jossakin yhteisessä tekemisessä
Toimijuuskokemus: Tarkoittaa kokemusta, jossa oma toiminta joko tekijänä, ohjaajana, valmentajana tai vaikkapa tukijana on ollut toiminnan lisäksi läsnä.
Taulukko: Kokemuksellisuuksien erilaiset laadut ja perustat.
|
Kokemuksellisuudet/ laatu & perusta
|
Elämyskokemus
|
Identiteettikokemus
|
Osallisuuskokemus
|
Toimijuuskokemus
|
|
Laatu
|
Passiivinen
|
Merkityksellinen
|
Aktiivinen
|
Vaikuttava
|
|
Perusta
|
Oma mielihyvä
|
Ymmärrys itsestä ja maailmasta
|
Kuuluminen ryhmään ja toimiminen siinä
|
Vaikuttaminen omaan ja toisten elämään
|
Kokemuksellisuuksien jakaminen erilaisiin luokkiin on tärkeää monesta syystä. Näin saamme otetta tekemisiimme ja ymmärrämme esimerkiksi liikunnalle antamiamme merkityksiä paremmin. Seuraavassa analysoin omaa liikkumistani eri liikuntamuotojen ja urheilulajien kautta. Vaikka olen analysoinut liikunta- ja urheilukokemuksiani mm. gradussani Urheilu kertomuksena (1990), niin tämän kokemusluokittelun avulla sain lisää arvokasta tietoa liikkumisestani. Tämä on myös hyvin ekonominen tapa, sillä analysointi ei vaadi kovin paljon aikaa. Tällä tavoin saatu tieto on toki laadultaan hieman erilaista kuin edellä kuvaamani tapa, jossa keskityin yksittäisiin tärkeisiin kokemuksiin. On kuitenkin hyvä huomata, että sama luokittelu sopii myös tällaiseen lajitarkasteluun.
Seuraavassa taulukossa olen arvioinut kaikki kyseisenä hetkenä harrastamani liikuntalajit eri kokemuksellisuuksien kautta. Taulukkoon olen merkinnyt punaisella erityisen merkitykselliset arvioinnit ja vihreällä merkitykselliset arvioinnit.
Taulukko: Itseaarviointi elämys-kokemus-osallisuus-toimijuus –akselilla. Arviointi: 1= ei mitään tai hyvin vähän merkitystä… 5=erittäin paljon merkitystä.
|
Liikuntamuodot
|
Elämyskokemus
|
Identiteettikokemus
|
Osallisuuskokemus
|
Toimijuuskokemus
|
Keskiarvo
|
|
Hiihto
|
4
|
5
|
4
|
4
|
4,25
|
|
Pyöräily
|
4
|
3
|
4
|
4
|
3,75
|
|
(Sauva)kävely
|
3
|
3
|
4
|
5
|
3,75
|
|
Juoksu
|
4
|
4
|
2
|
3
|
3,25
|
|
Melonta
|
4
|
3
|
3
|
3
|
3,25
|
|
Rullaluistelu
|
3
|
3
|
1
|
2
|
2,25
|
|
Sulkapallo
|
3
|
5
|
4
|
4
|
4
|
|
Jalkapallo
|
4
|
5
|
5
|
4
|
4,5
|
|
Lentopallo
|
2
|
3
|
4
|
2
|
2,75
|
|
Kuntosali
|
2
|
3
|
4
|
4
|
3,25
|
|
Kotijumppa
|
1
|
3
|
2
|
5
|
2,75
|
|
Pihatyöt
|
4
|
3
|
3
|
4
|
3,5
|
|
Tanssi
|
4
|
4
|
4
|
4
|
4
|
|
Pikajuoksu + pituus
|
3
|
4
|
3
|
1
|
2,75
|
|
Keskiarvo
|
3,2
|
3,6
|
3,4
|
3,5
|
3,4
|
Aloitetaan tulkinnat kokemuksellisuuksista. Minulle ovat tärkeimpiä identiteetti- ja toimijuuskokemukset, mutta melkein yhtä tärkeitä ovat myös osallisuus- ja elämyskokemukset. Taustani juniori- ja ikämiesurheilijana sekä liikunnan ammattilaisena selittää osin sitä, että liikunta on identiteetilleni ja toimijuudelleni tärkeää. Tekemissäni muissa arvioinneissa painottuvat yleisimmin elämys- ja osallisuuskokemukset toimijuuskokemusten jäädessä yleensä vähäisimmiksi, tosin yksilöiden kesken löytyy selviäkin eroja (vrt. veteraaniyleisurheilijoiden arviot: https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-21112011ARTIKKELI.pdf).
Arvelen, että kaikkien kokemuksellisuuksien vahva edustus tarkoittaa, että liikunta on minulle monin tavoin merkityksellistä. Tällä lienee suhde myös siihen, että liikun kohtuullisen paljon. Vasta laajoilla aineistoilla oletus voitaisiin todentaa. Mielenkiintoista olisikin tutkia sitä, miten eroavat ne, jotka hakevat liikkumisestaan esimerkiksi vain yhdenlaisia kokemuksia niistä, jotka hakevat monenlaisia kokemuksia liikkumisestaan. Entä vähän liikkuvat tai liikkumattomat – eivätkö he saa liikunnasta niitä kokemuksia, joita he hakevat vai hakevatko he liikunnasta ikään kuin vääränlaisia kokemuksia? Jos liikunta ei ole kivaa, niin tarkoittaako se, ettei kyseinen henkilö pärjää muille (identiteettiin sattuu), ei koe yhdessä tekemistä tärkeänä (osallisuus tai yhteisöllisyys ei ole hänen juttunsa), ei pääse vaikuttamaan asioihin (hänen toimijuuden tarvettaan ei huomioida) tai hän ei osaa nauttia pelkästä tekemisestä?
Liikuntamuotojen ja urheilulajien kesken minullakin on selviä eroja – joissakin korostuvat identiteettikokemukset, toisissa niillä ei ole niin paljon merkitystä. Sama näkyy muidenkin kokemuksellisuuksien kohdalla. Eniten harrastamissani lajeissa näkyy selvästi se, että ne ovat kokemuksellisesti minulle monin tavoin tärkeitä. Yhteys kokemuksellisuuksien ja harrastamisen välillä on vahva. Esimerkiksi pyöräily, sauvakävely ja pihatyöt eivät ole minun identiteetilleni kovin tärkeitä, mutta muut kokemukset kompensoivat tuota ”puutetta”. Sen sijaan hiihto, sulka- ja jalkapallo sekä tanssi antavat minulle vahvoja identiteettikokemuksia. Huomaan myös, että monet lajit ovat minulle yhteisöllisesti tärkeitä sen vuoksi, että teen niitä porukalla, vaikka ne ovatkin ikään kuin yksilölajeja. Tällaisia ovat pyöräily, kävely, kuntosalityöskentely.
Toimijuuskokemuksena pidän sitä riippumattomuutta, jota pyöräily ja kävely paikasta toiseen ilman auton apua minulle tuottaa. Samoin kotijumppa, joka vahvistaa toimintakykyäni kuuluu minulla toimijuuskokemuksiin. Elämyksellisyys ei korostu liikaa arvioinneissani, koska elämys ikään kuin syntyy noiden muiden kokemuksellisuuksien vuoksi – ei puhtaana elämyksenä. Joku toinen toki tulkitsisi kokemukseni elämyksellisemmin. Kokemusten eri lajit menevät myös jonkin verran päällekkäin – esimerkiksi elämyksellisyyttä on kaikissa muissakin kokemuksellisuuden muodoissa mukana.
Taulukosta voi löytää myös sen, että vaikka pidänkin (rulla)luistelusta todella paljon, niin se ei kuitenkaan ole minulle kokemuksellisesti riittävän tärkeää. En saa ketään mukaani eikä minulla ole sen suhteen tavoitteita, jotka tekisivät siitä identiteetilleni tai toimijuudelleni tärkeän. Aina ei tietysti vahva kokemuksellinen merkityskään johda jatkuvaan harrastukseen. Jalkapalloa pelaisin enemmänkin, jos vain paikat sen kestäisivät. Eli ei kokemuksellisuus tietenkään omia fyysisiä esteitä kokonaan poista, vaikka toki auttaa ylittämään niitä. Tai voi hakea itselleen tärkeitä kokemuksia lajeista, joita kykenee harjoittamaan.
Kaiken kaikkiaan erilaiset kokemuksellisuudet ovat minun liikkumiselleni tärkeä asia. Mielenkiintoista on silti tarkastella arviointia myös liikuntamuotojen ja urheilulajien näkökulmasta.
Kuvio: Elämys-, identiteetti-, osallisuus-, toimijuuskokemukset eri lajien suhteen.
Tästä kuviosta näkee hyvin, miten erilaisia liikuntamuodot ovat kokemuksellisesti, vaikka keskiarvot ovatkin aika lähellä toisiaan. Hiihto, pyöräily, jalkapallo, sulkapallo, tanssi, ehkä kävely ja pihatyötkin ovat lajeja, joissa eri kokemuksellisuuksien muodot kasautuvat. Näitä harrastankin aktiivisesti. Vastaavasti rullaluistelu, lentopallo, kuntosali, kotijumppa ja yleisurheilulajit eivät ole kokemuksellisesti niin vahvoja, mikä selittänee sitä, että näitä en harrasta niin paljon kuin noita edellisiä. Paljon on myös liikuntamuotoja, joita en harrasta lainkaan tai hyvin vähän. Ne eivät selvästikään ole minulle nykyisessä elämäntilanteessani kokemuksellisesti niin tärkeitä kuin edellä mainitut. Lasten ollessa pieniä uimme, luistelimme ja laskettelimmekin aika paljon. Vika ei siis välttämättä ole liikuntamuodoissa, vaan muussa elämäntilanteessa, jos niitä ei harrasteta.
Kokemuksellisuustarkastelu auttanee myös ymmärtämään paremmin sitä, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat liikunta- ja urheilukokemuksiinsa. Useinhan tuo suhtautuminen on hyvin tai erittäinkin tunteenomaista suuntaan tai toiseen. Tämän nelijaottelun avulla voidaan puhua siitä, mitkä ovat ne merkitykset, jotka ovat synnyttäneet nuo voimakkaat emootiot. Kysehän ei useinkaan ole vain elämyksellisestä asiasta, vaan esimerkiksi vertailu toisten kesken – mikä merkitys annetaan osaamiselle, ulkonäölle tai vaikkapa röyhkeydelle – on se asia siellä takana. Yhtä merkittävää on monesti se, tuleeko hyväksytyksi mukaan joukkueeseen tai ryhmään eli saako hyvän osallisuuskokemuksen vai ei?
Toimijuusnäkökulma on sekin tärkeä; se nimittäin konkretisoituu usein liikunta- ja urheiluseurojen vapaaehtoisissa toimijoissa tuomareissa, valmentajissa, huoltajissa, järjestyshenkilöissä, jotka ovat saattaneet vaihtaa aktiivisen osallistumisen ja liikkumisenkin aktiiviseen toimijuuteen urheiluseurassa. Jossakin määrin on huolestuttavaakin, miten paljon urheilevien lasten vanhemmat toimivat lastensa harrastuksen parissa jättäen oman aktiivisen liikkumisensa liian vähälle. Toimijuus ei siis aina ole hyväksi omalle hyvinvoinnille, minkä todistaa sekin, että monet johtavissa asemissa olevat toimijat kärsivät terveysongelmista, vaikka useimmat osaavatkin tasapainottaa arjessaan erilaiset yksilöön kohdistuvat odotukset ja oman aktiivisen toiminnan.
Yhteenvetona tästä kokemuksellisuustarkastelusta voi sanoa, että kokemuksellisuuden jakaminen paljasti uusia näkökulmia liikkumiseeni. Tunnistin huomattavasti paremmin sen, miten yhteisölliset kokemukset – osallisuus ja toimijuus – ovat minulle tärkeitä liikkumisessani, vaikka en enää samalla tavalla kuulukaan joukkueisiin ja ryhmiin kuin nuorempana. Tällöin niillä oli vielä paljon suurempi merkitys liikkumiselleni. Onkin tärkeää, että ymmärrämme kokemuksellisuuden eri muodot harrastamisessamme. Huomasin myös, miten taaskin eri liikuntamuodot poikkeavat toisistaan ja että eniten harrastamissani lajeissa eri kokemuksellisuudet tuntuvat kasautuvan. Tarvitsen siis erilaisia merkityksiä harrastaakseni jotakin liikuntamuotoa säännöllisesti. Se on tärkeä tieto esimerkiksi liikunta-alan ammattilaisille, mutta tietysti kenelle tahansa liikkujalle.
Lähteitä ja linkkejä
Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, P. (toim.) Ajatuksia toimintakyvyn arviointiin ja tukemiseen. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014.
Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf
Tiihonen, Arto (2013) Mikä saa ihmisen kuntouttamaan itseään? Vertaistukea ja asiantuntijuutta lonkkaproteesileikkaukseen joutuville ja päässeille. Niveltieto 4/2013, 36-37.
Tiihonen A. (2013). Miksi liikun – suorituksia, terveyttä & kokemuksia. Blogiartikkeli sivulla. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 10.9.2013.
Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press.
Schneider-Lehto, Tarja & Tiihonen, Arto (2012) Miehet jumppaamaan – ikuisuusprojekti vai täyttä totta? Voimistelu (3) 4, 40-41.
Tiihonen, Arto (2012) Kokemuksia, suorituksia, terveyttä – aktiivisen ikämiehen liikunnalla on monta moottoria. Liikunta & tiede 49 (5) 74-78
49 (5) 74-78.
Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html
Palonen, Minna; Takala, Katri, Pohjolainen, Pertti & Tiihonen, Arto (2011) Kotona kunnossa – Ikäihmisen toimintakyvyn tukeminen kuntoutuksen keinoin. Käpyrinne ry:n Internet-sivut (http://www.kapyrinne.fi/sites/default/files/tiedostot/Koku-raportti160910%5B1%5D.pdf)
Tiihonen, Arto & Pirnes, Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf
Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)
Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.
Pirnes Esa & Tiihonen Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275)
Linkkejä
https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-14112011ARTIKKELI.pdf
https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-27122011KARPPAUSARTIKKELI.pdf
https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-21112011ARTIKKELI.pdf
https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-26112011VETURHMIES.pdf
https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-26122011REINOLIIKARTIKKELI.pdf
https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/29122011LIIKUNTAKATSAUS1V.pdf
https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/30122011LIIKUNTAKATSAUS5V.pdf
