Hyvä suoritus ja hyvä menestys eivät ole synonyymeja. Mutta mitä kaikkea hyvän suorituksen takana on, kun katsotaan asiaa sosiologin silmälasein. Katsojia puhuttaa kisojen jälkeen paljon mm. se, mitä aiemmat kokemukset vaikuttavat suoritukseen. Voittaako Ruotsi meidän aina ja miten kokemukset pitäisi tulkita, jotta niistä olisi jatkossa hyötyä?                                                                      

Edellisessä blogissani aloin pohtimaan (huomaa notkea ja norminmukainen kielenkäyttö) sitä, miten sosiologi tukisi olympiajoukkuetta. Keskityin siihen, mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä, kun ajatellaan koko joukkuetta yhtenä ryhmänä. Näin olympiajoukkueen merkityksen yksilölle tai jonkun yksittäisen lajin joukkueelle kahtalaisena; toisten hyvät suoritukset nostavat fiilistä ja huonot vastaavasti laskevat sitä. Selvää kuitenkin on, että muun joukkueen menestyminen/menestymättömyys ei selitä kuin pienen osan kunkin yksittäisen urheilijan tai joukkueen menestyksestä. Tosin muutama prosenttikin suuntaan tai toiseen suorituksessa saattaa vaikuttaa yllättävän paljon menestykseen eli sijoituksiin tasaisessa kilpailussa.

Suomi on viime vuosina menestynyt ainakin suuren yleisön mielestä olympialaisissa ennakko-odotuksia huonommin.  Aiemmin olympiakomitean valmennuksen johto asetti joukkueelle mitalitavoitteet, joihin suorituksia saattoi jossakin määrin peilata. Nykyään erilaisia tavoitteita asettavat sekä asiantuntijat että maallikot yhtä lailla – sen sijaan olympiakomitea ei enää aseta virallisia mitalitavoitteita. Tämä on ymmärrettävää, sillä olympiakomiteahan on tietysti suurelta osalta myös vastuussa siitä, jos menestystä ei tule. Urheilijoille ei haluta antaa paineita, mutta samalla vältytään myös omaan toimintaan kohdistuvalta kritiikiltä. Jonkun kuitenkin pitäisi nykypäivänä kyetä asettamaan olympiajoukkueellekin tavoitteet, joihin sen pitäisi resursseillaan pystyä. Miksi huippu-urheilu olisi muuten niin hyvin tavoitteellisena toiminnan muotona jokin poikkeus yleisestä säännöstä?

Itse asetinkin joukkueelle tavoitteen, jota vasten voisin arvioida joukkueen suorituksia ja menestystä. Myönnän, että yhdeksän mitalin tavoite (vaihteluväli 5-10) oli asetettu yläkanttiin, vaikka se oli silti mahdollinen, jos kaikki olisi mennyt loistavasti. Tässä blogissani en voi vielä arvioida tavoitteita tuloksiin, koska kisat ovat kesken, mutta palannen asiaan myöhemmin.

Käsittelen tässä blogissani kokemusten merkitystä suoritukseen ja menestykseen – nämähän eivät ole samoja asioita. Suoritus voi olla erinomainen, mutta tulos ei sitä välttämättä ole ja joskus huonommallakin suorituksella tulee menestystä. Tosin olympialaisissa näin käy hyvin harvoin – Emil Jönsson tosin sai sprintissä pronssin huonolla suorituksella toisten kaaduttua edestä (ja myöhemmin vielä parisprintisssäkin – melkoinen Hannu Hanhi siis).  

Aiempien kokemusten merkitystä voi myös tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta. Aiempi kokemus menestymisestä antaa useimmiten luottamusta siihen, että menestystä voi tulla tänäänkin. Aiempi kokemus hyvin onnistuneesta suorituksesta antaa myös uskoa siihen, että kykenee tekemään uudestaan parhaansa kovassa paikassa. Näinhän selitämme sen, että Ruotsi voittaa Suomen ja Kanada USA:n jääkiekossa.

Suomen joukkueessa näitä aiempia menestyjiä on vähän tai oikeastaan hyvin vähän. Jääkiekkojoukkueet, Janne Ahonen, Aino-Kaisa Saarinen, Peetu Piiroinen, Janne Korpi, Pekka Koskela, Enni Rukajärvi… tosin näistäkään kukaan ei ollut olympiavoittaja. Ja erinomainen kansainvälinen menestyskin voi joskus kääntyä rasitteeksi, kuten ehkä on käynyt Janne Ahoselle olympialaisten suhteen.

Urheilijat eivät itse anna aiemmalle kokemukselle yleensä suurta merkitystä, vaan väittävät, että päivän kunto ratkaisee. Silti jotkut tuntuvat olevan voittajatyyppejä ja joidenkin maiden joukkueet tuntuvat voittavan tiukat ottelut useammin kuin sellaiset, joilla ei ole menestyskokemusta. Saattaa olla niinkin, että yksilöurheilijatkin hyötyvät aiemmasta muiden saman lajin urheilijoiden menestymisestä, vaikka joskus aiempi menestys muodostuu myös taakaksi seuraaville sukupolville.

Asiaa voikin katsoa ”suku- tai ikäpolvinäkökulmasta” eli joskus syntyy menestyvä joukkue sekä joukkue- että yksilölajeihin. Tästä on erittäin paljon erinomaisia esimerkkejä jopa suurista joukkuelajeista, joissa jopa suurten maiden jalkapallo- tai jääkiekkojoukkueissa tämä sukupolvivaikutus näkyy. Se on hyvin ymmärrettävää monestakin syystä. Syntyy kyky pelata yhteen ja yksilölajeissa toisia kannustava voittamisen kulttuuri. Usein myös se seuraava sukupolvi jää resurssien ja muidenkin syiden vuoksi kehittämättä. He eivät myöskään saa sitä kokemusta, joka menestymiseen tarvitaan.

Suomellakin on ollut ”kultainen sukupolvi” niin jääkiekossa kuin jalkapallossakin, vaikka jälkimmäinen ei mitään suurta voittanutkaan. Jääkiekossa kultainen sukupolvi on tosin onnistuneesti kestänyt jo parikymmentä vuotta eikä se enää ole pitkään aikaan ole ollut vain yhden pelaajasukupolven varassa. Ihanteellisimmillaan tuo aiempi kokemus jalostuukin jatkuvaksi menestykseksi. Suomen jääkiekkomaajoukkue on tästä erinomainen esimerkki, sillä tavoitteisiin/odotuksiin nähden Suomi on kuitenkin pelannut erittäin hyvin jo vuoden 1994 kisoista lähtien. Selitys lieneekin siinä, että joukkuetta on uudistettu taitavasti niin, ettei yksi pelaajasukupolvi ole dominoinut liikaa.

Päinvastaisesta kokemuksen merkityksestä voi ottaa esimerkin – yllätys, yllätys – jääkiekosta vuosien 1970-1987 välisenä aikana, jolloin menestyskokemuksen puute selitti ainakin jossakin määrin niitä joskus käsittämättömiäkin epäonnistumisia isoissa kisoissa. Tuon omaa nuoruuttani leimanneen taakan poisti hiukan onnenkin avulla saavutettu Calgaryn olympiahopea vuonna 1988.

Menestyssukupolven hautaaminen voi tapahtua myös dopingkäryjen kautta, kuten kävi sekä kestävyysjuoksulle että miesten maastohiihdolle vuosina 1984 ja 2001. Kummassakin lajissa erittäin menestyneiden miesten sukupolvi ”nollasi” positiiviset kokemuksensa totaalisesti. Seuraavaa menestyssukupolvea ei kumpaankaan lajiin ole vieläkään syntynyt, vaikka en usko, että menestys perustui pelkästään dopingin käyttöön eikä menestymättömyyskään ”puhtauteen”.  

Hiihdossa selitys lienee siinä, että seuraavaa sukupolvea ei kasvatettu ajoissa ja siihen, että se ja ne seuraavatkin sukupolvet joutuivat kantamaan syyllisyyden taakkaa ja pelkoa siitä, ettei rehellisillä keinoilla kuitenkaan pärjää. Onneksi Musti Jauhojärvi lopulta sai palkkion ponnisteluilleen, joilla oli niin huonot lähtökohdat reilu kymmenen vuotta sitten.  

Suomella piti olla ennen Sotshin kisoja menestyskokemusta niin jääkiekossa, lumilautailulajeissa kuin naisten hiihdossakin.  Yksittäisiä menestyskokemuksia on myös pikaluistelijoilla, ampumahiihtäjillä kuin mieshiihtäjillä ja mäkihyppääjilläkin. Sosiologi tietysti kiinnittää huomionsa siihen, että ryhmästä on hyötyä sekä tilastollisesti että henkisesti. Jos on monta potentiaalista onnistujaa, niin todennäköisyys menestykseen on parempi ja hyvät urheilijat yleensä auttavat toisiakin paremmiksi.

Lumilautailijat elämäntapaurheilijoina muodostavat ”perheen”, joka on kansainvälinen eikä suomalaisten oma ryhmä ole ehkä niin tärkeä toisten menestykselle kuin joissakin muissa lajeissa. Silti olympialaisissa Suomikin on tietysti oma joukkueensa. Yksi mitali oli ehkä vähemmän kuin moni odotti, mutta menestyksen puutetta selittänee tällä kertaa kokemusta ja yhteishenkeä paremmin se, että joukkueen jäsenistä todella monella oli alla loukkaantumisia, jotka varmasti vaikuttivat suoritukseen.

Naisten hiihtolajit lähtivät käyntiin hiukan ristiriitaisesti. Kun joukkueessa oli monta aivan viime vuosina esille noussutta hiihtäjää, joilla ei ollut isoista kisoista menestyskokemusta, niin tilanne oli herkkä. Aikku Saarisen kaksi erittäin hyvää suoritusta voitaneen osin selittää sillä, että hänellä on takanaan riittävästi kokemusta menestymisestä isoissa kisoissa. Sen sijaan parhaana ennen kisoja pidetyn Anne Kyllösen – ja ehkä muidenkin naisten – hiukan alivireiseen suoritukseen saattoi vaikuttaa negatiivisesti tuon menestyskokemuksen puute.  

Aiempi kokemus voi vaikuttaa myös aivan lajitasolla eli eri tyylit/lajit voivat olla eri asioita. Aikku Saarinen sanoi  harjoitelleensa kahdeksan vuotta perinteisen kympin kisaa varten ja Iivo Niskanenkin tilitti pettyneenä perinteisen 15 km:n jälkeen, että nyt on kahdeksan vuotta odotettava toista yhtä hyvää mahdollisuutta olympiamitaliin. Vaikka kummatkin luulivat olevansa oikeassa, niin Aikulle pistettiin kaksi hopeaa ja Iivolle jo kultamitali käteen jo näissä kisoissa.

Pidänkin jonkin verran ongelmallisena tällaista keskittymistä yhteen ainoaan kisaan vuosien ajan – ”kaikki munat yhdessä korissa” –varoitus tulee tästä mieleen. Jos kunto sattuu kohdilleen, voi menestystä tulla muissakin lajeissa kuin sillä etukäteen vahvimmaksi oletetulla. Ja jos uraa katsoo kokonaisuutena, voi Iivo Niskasenkin paras kausi osua muuhun kuin olympiavuoteen. 

Urheilu ei olisi urheilua, jos voittajat ja mitalistit voitaisiin jakaa ennen kilpailua. Urheiluvedonlyönti olisi taloudellisesti kannattamaton bisnes, jos jollakulla olisi keino ennustaa edes 60% (tämäkin on aivan liioiteltu luku) todennäköisyydellä voittaja eri kilpailuissa. Yksilöiden aiempien menestys- tai suorituskokemusten ja tämän päivän suoritusten kesken tuntuu olevan yhteys toisiinsa.

Aina se ei kuitenkaan ole suora, jossa hyvä menestys johtaa hyvään menestykseen ja päinvastoin. Kokemus näkyy tietenkin vain silloin, kun kyseessä on kahden tai useamman kunnoltaan, taidoiltaan jne. tasaväkisten kamppaillessa keskenään. Huonokuntoinen entinen mestari ei tietenkään voita kokemuksen avulla, mutta hyväkuntoinen kokematon lupaus saattaa alisuorittaa kokemuksen puutteen vuoksi.

Suomalaisia eniten kiinnostaa ja kiukuttaa se, että Suomi tuntuu meidän suomalaisten mielestä häviävän liian usein Ruotsille ja mahdollisesti myös Venäjälle/Neuvostoliitolle silloin, kun meidän pitäisi olla etukäteen tasaväkisessä tilanteessa. Tätä kokemusta tietysti lisää se, että venäläiset ja ruotsalaiset voittavat myös silloin, kun tällaista tasaväkistä tilannetta ei ole. Naapurimaiden voittaessa tuntuu aina siltä, että taas ne ”hurrit” voittaa meidät, vaikka emme olisi siinä lajissa edes mukana.

Sen sijaan, jos me voitamme vaikkapa Formuloissa, Endurossa, lumilautailussa, kori- tai lentopallossa niin emme ajattele voittavamme juuri ruotsalaisia tai venäläisiä. Tunne on todellisempi myös silloin, kun vaikkapa Marcus Hellner tai Charlotta Kalla tai Ruotsin futismaajoukkue voittaa suomalaiset, vaikka etukäteenkään meillä ei olisi ollut juuri mahdollisuuksia heitä voittaa.

Täytyy siis rajata tarkastelu lajeihin, joissa lähtökohtaisesti ollaan tasaväkisiä. Sotshin olympialaisissa Suomen naiset hävisivät Ruotsille sekä jääkiekossa että naisten viestissä ja miehet jääkiekossa sekä Iivo Niskanen Daniel Rickardsonille. Näistä tappioista suomalaisille tuli tunne siitä, että aina me hävitään Ruotsille. Naishiihtäjät voittivat kuitenkin Ruotsin parisprintissä – samoin kuin miehet.

Etukäteen puntit olivat aika tasan näissä kaikissa lajeissa – itse olisin arvioinut, että Suomen olisi pitänyt voittaa Ruotsin naiset jääkiekossa ja viestissä, mutta ruotsalaiset olisivat olleet parempia parisprintissä. Miesten puolella Ruotsi oli etukäteen niukasti parempi jääkiekossa ja reilusti parempi parisprintissä – ja kuka olikaan Iivo Niskanen?

Voiko tämän analyysin jälkeen väittää, että ruotsalaiset voittavat meidät aina, ja juuri aiemman voittokokemuksensa perusteella?  Eivät voita aina edes tasaväkisessä tilanteessa – itse asiassa Sotshissa Suomi ehkä oli tässä maaottelussa jopa parempi. Itseäni kaiveli lähinnä Ruotsin voitot naisten jääkiekossa ja viestissä, joissa suomalaiset olivat mielestäni etukäteen ja itse kisoissakin parempia tai ainakin yhtä hyviä. Niskasen tappio ei harmita tässä suhteessa lainkaan, miesten jääkiekko jonkin verran. Ruotsi oli kuitenkin itse pelissä parempi, joten sekin oli sikäli ok. Silti se tappio on noista ainoa, joka voitaisiin rehellisesti laskea aiempien negatiivisten kokemusten  ”piikkiin”. Naisten lätkä- ja viestitappioita on vaikeampi laittaa ”Ruotsi-syndrooman” syyksi, sillä Suomi on naisten hiihdossa ollut yleensä niskan päällä – samoin jääkiekossa. Toki sellainen, joka on periaatteessa sitä mieltä, että Ruotsi aina voittaa, saa näistäkin voitoista lisää empiiristä materiaalia tuekseen.   

Edellisestä huolimatta en ole valmis väittämään, etteikö aiemmilla kokemuksilla olisi merkitystä urheilussa. Kokemuksiahan meillä on miljoonia, mutta toiset ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Jotkut ovat absoluuttisestikin tärkeämpiä kuin jotkut muut: jos urheilija on voittanut tiukkoja kisoja lapsesta asti, niin hänelle rakentuu voittajan identiteetti. Jos hän myös saa aikaan mitattavissa lajeissa hyviä tuloksia, niin varmasti se kasvattaa itseluottamusta. Huipulla lähes kaikilla on taustallaan hyviä tuloksia, mutta kaikilla ei ole yhtä paljon tärkeitä voittamiskokemuksia.  

Kokemuksiin vaikuttaa myös se, miten itselle läheiset ihmiset tulkitsevat tuon kokemuksen. Oliko Enni Rukajärven, Aino-Kaisa Saarisen, Iivo Niskasen tai naisten viestijoukkueen nelostila ja hopea voitto vai häviö? Kokemusnäkökulmasta katsottuna Ennin, Iivon ja viestijoukkueen sijoitukset kannattaisi tulkita voitoiksi – Aikun nelostilan voisi tulkita häviöksikin.

Kysehän kokemusten positiivisessa tulkinnassa on siitä, miten se parhaiten tukee kyseisen henkilön tulevia ponnisteluja. Aikkua, jolla on jo takana menestystä, voi motivoida paremmin nelostilan tulkinta häviöksi kuin muita mainittuja, joille nuo kokemukset olivat ensimmäisiä askeleita menestykseen. Iivoa hyödyttäisi saada kokemus siitä, että hän pystyy myös mitalivauhtiin.

Usein urheilijat kertovat, miten ”vain läheiset ovat uskoneet häneen”. Lausahdus on yllättävän tärkeä. Urheilija ei välttämättä tarvitse suuren yleisön tukea tekemiselleen, mutta läheisten niin perheessä, ystäväpiirissä kuin urheilupiireissäkin täytyisi kuitenkin uskoa 100% ihmiseen. Tämä ei tarkoita kritiikitöntä suhtautumista, mutta kuitenkin vahvaa luottamusta itse ihmiseen, vaikka tulokset vaihtelisivatkin.

Läheiset ovat urheilijalle niitä ”tärkeitä toisia” (significant others), joista sosiologian yksi kantaäideistä, Margaret Mead jo vuosikymmeniä sitten puhui. Isät, äidit, sisarukset, valmentajat ja muut läheiset ovat siksi niin tärkeitä. Heidän pitää ”rakastaa enemmän kuin vaatia” ja tulkita huonommatkin kokemukset pääasiassa positiivisesti.

Urheilija ei kuitenkaan kasva tyhjiössä, vaan (sosiaalisen) median ja muun maailman kritiikki ja omien kokemusten tulkinnat kuuluvat tietysti urheilijankin korviin. Tätä tulkintatasoa voisi myös urheilupiireissä konkretisoida lajialakulttuuritulkinnaksi, joka sanoo, että ”Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria” tai ”se ja se ei ole voittajatyyppi”, jolloin urheilijan oma kokemus tulee tulkituksi kontekstissa, jolle hän itse ei voi juuri mitään. Tällainen oman kokemuksen tulkinta voi tietysti olla (liian) positiivinenkin, jolloin urheilijan on vaikea tietää, mikä on kunkin kokemuksen realistinen tulkinta.

Seuraavana tasona kokemusten tulkinnassa ovat käsitykset meistä suomalaisista. Pääministeri väittää, että olemme liian negatiivisia ja emmekä usko itseemme. Tämä voi olla pääministerin aito kokemus, vaikka maailman mittakaavassa suomalaiset pärjäävät eri tutkimuksissa – ja jopa urheilussa – paljon paremmin kuin monet muut vertailukelpoiset maat.

Otetaan esimerkki tulkintojen eroista. Me odotamme, että suomalainen yksilö saa mitaleita talviolympialaisista tietyn määrän mitaleita, vaikkapa sen kymmenen kappaletta.  Jos oletamme, että NHL-kiekkoilija on yhtä hyvä kuin kv-tasolla menestyvä mäkihyppääjä, niin miksi emme arvosta heidän saamiaan olympiamitaleita samalla mittarilla?

Ajatellaan siis nuorta, joka valitsee lajiaan ja pyrkii olympiamitalistiksi, niin nykyään hän valitsee useimmin joukkue- kuin yksilölajin. Miksi siis hänen voittamansa joukkuelajin olympiamitali olisi huonompi kuin yksilölajin mitali? Näinhän on, sillä jos ei olisi, niin Suomi olisi voittanut Vancouverissa pelkästään jääkiekossa reilut neljäkymmentä olympiamitalia – Sotshissakin reilu parikymmentä. Jostakin kumman syystä laskemme ne vain kahdeksi mitaliksi. Sama kokemus urheilijatasolla eli mitalisti kuin mitalisti ja samasta maasta, mutta hyvin erilainen tulkinta. Pitäisiköhän menestysarviointeja päivittää nykyaikaan ja uuteen liikuntakulttuuriin sopivaksi.   

Ensin on siis urheilijan ”puhdas” kokemus, jos sellaista edes on olemassa. Toisena tulee läheisten tulkinta kokemuksesta, sitten laji- tai alakulttuurin tulkinta (ajatelkaa, jos kaverit eivät pidä minään sinun harrastamistasi tai lajissa ei uskota suomalaisten pärjäämiseen) ja kolmanneksi ajatus meistä suomalaisista suorittajina tai kilpailijoina. Kaikki nämä tulkinnat voivat siis olla sekä liian negatiivisia tai liian positiivisia. Kummatkin tulkinnat ovat urheilijalle haitallisia.

Sotshin kisoissa kommentaattori Reijo Jylhä otti yllättäen esille naisten 30 km:n hiihdon aikana ilmiön, jota hän kutsui ”ikärasismiksi” tai ainakin ”hylkäämisen kulttuuriksi”. Hän puhui tällöin Riitta-Liisa Roposesta, jonka hän sanoi jääneen joukkueen ulkopuolelle. Selitykseksi hän esitti syyksi sen, että kun satsataan seuraavaan sukupolveen, niin vanhemmat ja kokeneemmat saatetaan syrjäyttää ja sulkea ulkopuolelle. Hiukan kryptiseksi jäänyt ”tilitys” Jylhältä sai tukea Ritun tunnepitoisesta haastattelusta, jossa samaa teemaa jatkoi myös haastattelija.

En tiedä, mitä on tapahtunut ja koskiko tämä ilmiö esimerkiksi Aikku Saarisen kohtelua viime vuosina Suomen maajoukkueessa, mutta kokemuksenahan tämä kosketta läheisesti teemaa joukkueen koheesiosta, ryhmädynamiikasta ja siitä, mikä merkitys hyvällä joukkuehengellä on menestykselle. Ulkopuolisen silmin Suomen hiihtomaajoukkueella oli näissä kisoissa erittäin hyvä henki – olisiko se voinut olla vieläkin parempi, jää mysteeriksi. Ainakin Reijo Jylhä oli sitä mieltä, että asia on niin tärkeä, että siitä pitää jatkaa keskustelua ajatellen koko suomalaista urheilua. Jään odottamaan lisäpaljastuksia…

Edellinen tarina siis esimerkkinä siitä, miten erilaisia kokemuksia kisoista voi saada samassakin joukkueessa ja siitä, miten tärkeää on esimerkiksi joukkueen johdon tulkinta kustakin joukkueen jäsenestä ja hänen kyvyistään. Joukkueurheilussa on paremmin totuttu siihen, että joskus ei pääse pelaavaan joukkueeseen ja siihen, että toiset pelaavat enemmän. Silti sielläkin on viime vuosina nähty, miten tärkeää on joukkueen jokaisen jäsenen panos. Suomen lätkä- ja koripallomaajoukkueissa ainakin on sisäistetty melkoinen tasa-arvo jopa peluuttamisessa.

Urheilija onkin usein melko ristiriitaisten tulkintojen keskellä analysoimassa omia kokemuksiaan. ”Miltä nyt tuntuu”, on siis erittäin hankala ellei pirunmoinen kysymys. Mihin tätä kokemusta aina pitäisi verrata ja missä suhteessa se on elämän muihin asioihin. Roponen nosti esille pienen tyttärensä, Sami Jauhojärvikään ei yksiselitteisesti osannut tulkita olympiakultaansa, vaikka olisi luullut, että se nyt on helppo asettaa oikeaan viitekehykseensä. Mutta, mikä on se oikea viitekehys edes silloin, kun huippu-urheilijan ura on lopussa? Mitä voitosta jää käteen siviilielämään, on Mustille vielä arvoitus.

Urheilijalta tarvitaankin kykyä rakentaa kokemuksistaan ”sisäinen identiteettitarina”, jossa hän realistisesti tulkitsee omia kokemuksiaan tässä monitasoisessa sosiokulttuurisessa viitekehyksessä. Hänen täytyisi asettaa aiemmat ja nykyiset kokemuksensa oikeaan kontekstiinsa ja yrittää vielä nähdä tulevaisuuteensa.

Identiteettihän on eräässä mielessä tarina itsestä itselle tai oletetulle toiselle siitä, minkälainen minä olen tai miten itse tulkitsen omat kokemukseni. Mutta, kuten sanottu, tätä tulkintaa ei kukaan voi tehdä ottamatta huomioon toisten tulkintoja. Silti urheilijankin olisi hyvä rakentaa tällaista realistista ”narratiivia” tai tarinaa itsestään, jolloin hän on kykenevämpi ottamaan vastaan sekä mahdolliset onnistumis- tai epäonnistumiskokemukset.

Varmaan monet ajattelevat, että kokemusten tulkinnat ovat liian subjektiivisia käytettäväksi urheilijoiden tukemisessa. Näin ehkä onkin, koska asiaa on tutkittu vähän, jos lainkaan urheilumaailmassa. Subjektiivisuutta vältelläänkin urheilumaailmassa tai ainakin urheilutieteessä enemmän kuin vaikkapa yhteiskuntapolitiikan tai nuorisotutkimuksen alueilla. Urheilijat tai ainakin valmentajat tuntuvat uskovan mihin tahansa objektiiviseen mittaustulokseen enemmän kuin urheilijoiden kokemuksiin.

Historiallinen selitys on siinä, että 1970-luvulla biologiatieteet olivat niin huonosti tutkittuja, että menestystä sai etenkin sillä, että selvitti fyysisen harjoittelun lainalaisuudet. Nyt 30-40 vuotta myöhemmin sillä alueella ei ole enää paljon salaisuuksia ja manipulaatiokeinojakin on pystytty suitsimaan entistä paremmin. Katseen pitäisi kääntyä jo psykologiaan ja sosiologiaan tai jopa kulttuurin tutkimukseen.

Jääkiekon päävalmentajan Erkka Westerlundin puheesta näitä sosiaalipsykologisia termejä löytyykin jo kiitettävästi. Joukkuehenki, joka konkretisoituu pelaajien kuulemisena, eri-ikäisten pelaajien huomioimisena ja jokaisen joukkueen jäsenen oman vastuun korostamisena, on ollut tärkeä tekijä Suomen lätkämenestyksessä jo pidemmän aikaa.

Mutta objektiivisilla tuloksillakin on subjektiivinen puolensa. Kestävyysominaisuuksia voidaan laboratorio-olosuhteissa mitata hyvin tarkasti. Silti parhaimman hapenottokyvyn omaava ei välttämättä voita hiihto- tai juoksukilpailuja tai parhaimman ponnistusvoiman omaava ei nouse mäkihypyn palkintopallille ainakaan niin usein kuin olettaisi. Jokainen yksinkertainenkin urheilusuoritus vaatii useiden osa-alueiden erittäin hyvää hallintaa.

Esimerkiksi hiihdossa tekniikka ja rentous ovat erityisen tärkeitä tekijöitä, vaikka ”hapoista” aina puhutaankin. ”Hapoille” ei kuitenkaan joudu vain kovan vauhdin vuoksi, vaan väärin valitun tekniikan, jännittämisen ja taktisen kömmähdyksen takia. Näihin valintoihin vaikuttavat sitten myös kokemukset (enkä mene tässä edes siihen, että aivotutkijat väittävät meidän kykenevän huijaamaan elimistöämme eli väittämään niille ”hapottuneille” lihaksillemme, että ne eivät sitä oikeasti olekaan).

Aika usein tässä kohtaa mietin sitä, miten esimerkiksii Petter Northug, vaikka ei näissä kisoissa pärjännytkään, kestää ”hapotusta” niin paljon paremmin kuin suomalaiset, jotka vuosikausia pelkäsivät ”happoja”. Se ei olekaan ihme, kun kuuntelee valmentajakommentaattoreita, jotka eivät juuri muusta puhukaan.

”Petterihän” on usein kisan jälkeen monta minuuttia kuin kuollut. Huijaako hän vai pystyykö hän ”ylittämään itsensä”, jonka siis uskon tarkoittavan juuri sitä, että ylittää fyysisen kuntonsa rajat. Ylittikö Iivo Niskanen tai Aikku Saarinen itsensä eli fyysiset rajoituksensa vai pääsivätkö he vain lähelle potentiaaliaan, kun suurin osa jää aina kauemmas siitä? Onko Matti Heikkisen ”pöljä päivä” selitys tuolle itsensä ylittämiselle, jolle erittäin tarkasti eri tavoin fyysisesti testatut huippu-urheilijat eivät keksi mitään järjellistä selitystä?

Vaikka tässä on vain hipaistu pintaa, niin selvää lienee se, että kokemuksilla on melko suuri merkitys huippu-urheilussa. Tiedämme tutkimusten perusteella asiasta aivan liian vähän eikä ”kokemuksen syvää rintaääntäkään” kannata käyttää, jos sitä ei ole tai jos se johtaa harhaisiin ja pinnallisiin tulkintoihin. Huippu-urheilijalla tulisi olla mahdollisimman realistiset tulkinnat omista kokemuksistaan, mutta urheilun luonteeseen kuuluu sekin, että tuo realismi pitäisi ylittää kilpailussa ja pyrkiä parempaan kuin mihin aiemmat kokemukset antaisivat aihetta. Muuten ei synny kehitystä.

Joukkuepeleistä löytyy loistavia esimerkkejä siitä, miten yhden ainoan hyvän pelin jälkeen pelaaja on ikään kuin noussut toiselle tasolle. Yksilöurheilussakaan tuo ei ole poikkeuksellista, vaikka siellä vaadittaisikin systemaattista ja riittävää kestävyysominaisuuksien harjoittamista. Taitolajeissa yllättävä ja osin sattumankin aiheuttama menestyskokemus poikii myös usein uutta menestystä. Kalle Palanderin yllättävä MM-kulta nosti voittajaksi, vaikka kukaan ei oikein uskonut siihen sitä ennen. Sen jälkeenhän Kallen ura sai aivan uuden tason.

Selvää on, että sattuma ja kokemusten ”oikea” tulkinta eivät korvaa harjoittelua ja fyysisten ominaisuuksien kehittämistä, mutta entä jos onkin niin, että melkein kaikki huiput ovat aika lähellä toisiaan fyysisten ominaisuuksien suhteen, niin muuttuisiko tilanne aivan toiseksi? Itse luulen, että Sotshin olympialaisissakin monessa lajissa on ainakin kymmenkunta fyysisesti lähes yhtä hyvää kilpailijaa, joista joistakin muista syistä parhaimmat voittavat tiettynä päivänä.

Kun etsitään syytä siihen, miksi joku sitten voittaa ja joku toinen taas ei, niin kokemuksia ja niiden tulkintoja ei voi jättää huomioimatta. Ehkä jonakin päivänä ymmärrämme tämän paremmin. Selvää on, että aiemmat onnistumiskokemukset rakentavat uskoa tuleviin menestyksiin. Mutta, kuka/ketkä saavat sen ensimmäisen onnistumiskokemuksen – ja mikä se on – on edelleen hämärän peitossa. Juha Miedon niukat tappiot uran alussa ja uran loppupuolella eivät estäneet kohtuullista uraa siinä välissä. Varmasti se olisi voinut olla paljon parempikin, jos uran alussa olisi saanut siivet selkään.

Iivo Niskanen kärsi ensimmäisessä kisassaan saman kohtalon kuin Juha Mieto, mutta hän kykeni nousemaan olympiavoittajaksi ja hopeamitalistiksi vielä samoissa kisoissa. Lähtö on siis paljon parempi kuin Miedolla. Vain tulevaisuus näyttää, miten tuo loistava uran alku konkretisoituu jatkossa. 

Mihin voimme vaikuttaa on, että urheilijan läheiset ja lajikulttuurin toimijat tulkitsevat urheilijan kokemukset – tappiotkin ja epäonnistumiset – osana menestystarinaa eivätkä lyttää urheilijaa mahdollisten epäonnistumisten jälkeen. Faneilta ja suomalaiselta (urheilu)kulttuurilta on vaikeampi odottaa suurempaa, koska näihin toimijoihin on erittäin vaikea vaikuttaa. Keskustelua fanikulttuurista ja suomalaisesta kulttuurista toki kannattaa käydä.

Eniten urheilija ja hänen tukijansa voivat vaikuttaa siihen, miten hän itse rakentaa omaa urheilijaidentiteettiään ja sisäistä tarinaansa. Jos hän osaa tehdä kokemustensa pohjalta realistisen identiteettitarinan, niin voi olla välittämättä liikaa ulkopuolisten tulkinnoista. Tosiasia kuitenkin on, että urheilija eikä joukkue voi elää tyhjiössä ja siksi yhä tärkeämpää on se, että urheilijalla on (vertais)tukiryhmä ja/tai mentori – joko virallinen tai epävirallinen – jotka tukevat häntä ja auttavat rakentamaan urheilu-uraa, joka on urheilijalle se paras mahdollinen eli hän saa itsestään irti kaiken sen, mikä on hänen potentiaalillaan mahdollista.      

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta:

Eettisiä pohdintoja urheilusta. https://www.miksiliikun.fi/?page_id=122.  4.2.2014.

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. https://www.miksiliikun.fi/?m=201311, 21.11.2013. 

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 26.9.2013.

Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201308 18.8.2013.

Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307. 29.7.2013.

Kesäkuun liikutuksia.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 21.6.2013.

KesäQuussa käsitteitä uusix.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 11.6.2013.

Futiksen EM-kisablogit  FUTISEMKISABLOGIT2012. Kesä- ja heinäkuu 2012.