Näissä blogeissa teen yhteenvetoa kisoista ja esittelen neljän vuoden takaisten kisojen aikana kirjoittamiani ajatuksia suomalaisen jalkapallon kehittämisestä. Näiden kisojen anti jää vielä syvemmin tarkastelematta, mutta sen aika tullee syksyllä, kun on nähty, miten Huuhkajat selviävät MM-kisakarsinnoissaan. Pikku hiljaa palaudun takaisin kesäarkeen ja näissä blogeissanikin siirryn myöhemmin liikkumisen merkitysten tulkintoihin.

Maanantai, 2.7.2012, klo 23.20

EM-kisat ovat nyt ohi. Espanja voitti, niin kuin suurin osa meistä odottikin. Espanja myös näytti finaalissa suuruutensa ja jyräsi Italian pelaamalla peliä, johon minäkin viimeistään viime EM-kisoissa rakastuin. Loppuottelussa pallo pelattiin hienosti vastustajan puolustuslinjan taakse monen monta kertaa. Vaikea sanoa, miksi Espanja ei aiemmin onnistunut – halunnut tai sen ei tarvinnut? – aiemmissa peleissä näin kovin usein tekemään.

Tuollaista peliä vastaan on todella vaikea pelata – sääliksi kävi Italiaa. Varmasti yhtenä syynä oli se, että Espanjan kaiken voittaneiden tähtien oli motivoiduttava loppuotteluun muita otteluita paremmin. Muissa otteluissa Espanjalla nimittäin oli vain hävittävää, finaalissa oli myös voitettavana jotain uutta ja historialliseksi luokiteltavaa. Se voi vaikuttaa kokeneidenkin pelaajien psyykkeen niin, ettei haluta ottaa riskejä, vaan pelataan varman päälle. Loppuottelussa kuitenkin saattoi antaa mennä täysillä, koska jo pääsy finaaliin todisti Espanjan olevan riittävän kova joukkue. Yhdessä ottelussa voi aina käydä miten vain.

Syynsä oli varmaan Italiassakin, joka ei pelannut ensimmäistä puoliaikaa huonosti, mutta oli kuitenkin jotenkin ponneton ja alistunut. Espanja ’pakotti’ sen pitämään palloa, vaikka se ei tunnetusti ole ’Saapasmaan’ pelaajien ykkösosaamisalue. Nopeita vastahyökkäyksiä Italia ei juurikaan saanut aikaiseksi, koska Espanja otti tuon ’aseen’ itselleen taktisesti kypsällä pelillään. Antoi Italian tulla hiukan ylemmäs kunnes iski kiinni, riisti pallon ja lähti nopeisiin hyökkäyksiin, jos sellaiseen vain oli tilaa.

Espanjan pelaajamateriaali on tasalaatuista eli kaikki pystyvät pelaamaan samalla tavalla eli liikuttamaan palloa nopeasti yhdellä tai vain muutamalla kosketuksella. Tai oikeastaan kyse on siitä, että kaikki ovat ’läsnä’ tai ’hereillä’ koko ajan eli tulevat pelattaviksi, seuraavat herkeämättä peliä, eivätkä tee tyhmiä virheitä. Muutos hyökkäyksestä puolustukseen ja päinvastoin tapahtuu joustavasti, yhtäaikaisesti ja äärettömän nopeasti. Ainoastaan Fernando Torres ei kuulunut tähän joukkoon niistä pelaajista, jotka pääsivät käymään kentällä.

Korostan, että vaikka kyse on teknisestä taituruudesta, niin vielä enemmän se on henkisestä vireystilasta ja peliin uppoutumisesta tavalla, jossa tosiaankin ollaan läsnä hetkessä tai ajan ja liikkeen virrassa. Ilman riittävää tekniikkaa tähän ei pysty, mutta se vaatii myös yhteispelin, yhteisen ajatustavan ja pelaajien välisen luottamuksen rakentamista erittäin pitkäjänteisesti. Jos ei nyt aivan Barcelonan akatemiasta alkaen, niin pitkään kuitenkin.

Kun Espanjan peliä on näissä kisoissa arvosteltu – itsekin toivoin ’kuninkaan’ kaatamista – niin osasyy tähän ’masturbaatiofutikseksikin’ syytettyyn pelitapaan on ollut se, että joukkueesta puuttuu David Villa eikä Torres ole ollut neljän vuoden takaisessa kunnossaan. Villahan on armoton linjan taakse juoksija, jollaista ei tässä joukkueessa oikeastaan ole. Loppuottelussa toki Alba ja Fabregas kykenivät tekemään nuo villamaiset tai danialvesmaiset juoksut linjan taakse – ja pystysyötöthän Iniesta ja Xavi osaavat antaa.

Mutta entä kisat muuten: mitä muuta jäi käteen? Kansainvälisen futiksen kärki oli odotettu ja Espanjan pelitavan mahtiasema jatkui, ehkä jopa pönkittyi entisestään. Mixu Paatelaisen ’joulukuusi’ saa nyt mahdollisuutensa ellei Bosquen porukka sammuta siitä kynttilöitä heti pelin alussa.

Portugali pisti kuitenkin naapurimaansa joukkueen tiukoille aika yllättävällä taktiikalla eli puolustuslinja ylös, syöttösuunnat poikki ja oikea-aikainen yhteispeliin perustunut ’riistotaktiikka’ sai aikaan Espanjan pelin tyrehtymisen. Työtä kaihtamaton keskikentän puolustuslinja oli viedä joukkueen finaaliin, mutta kyllähän muutkin tekivät ankarasti töitä noudattaakseen sovittua taktiikkaa. Taktiikkaa, joka petti vain Ronaldon ampumattoman rankkarin kohdalla.

Sen retken kuitenkin pysäytti ’pyhä Iker’, jota en voi olla ihailematta. Täydellistä maalivahtipeliä ottelusta toiseen. Rauhallista, virheetöntä ja silti myös upeita torjuntoja silloin, kun tarvitaan. Joskus voi näyttää siltä, että korostan liikaa joukkuepelitaktiikan merkitystä enkä arvosta tähtiä. Voittoon eivät tähdet yksin voi joukkueitaan viedä, mutta Iker Casillas on hyvä esimerkki pelaajasta, jolla on todella suuri merkitys Espanjan menestykselle, vaikka joukkuekin on loistava. Ja vaihtomaalivahditkin erinomaisia.

Muista EM-kisojen tähdistä nostan muutamia itseäni miellyttäneitä pelaajia esille. Mario Balotellista pidän siksikin, ettei hän voisi Suomen kaltaisessa maassa koskaan päästä pinnalle. Hänet olisi tiputettu viimeistään 15-vuotiaana ainakin poikien maajoukkueesta – jos olisi sinne päässyt – mutta todennäköisesti seurajoukkueestaankin pois huonon käytöksen vuoksi. Luultavasti Balotelli ja Zlatan potkisivat Suomessa palloa vain MaMu-joukkueiden vuotuisessa turnauksessa. Jalkapallo ja jalkapalloihmiset ovat varmasti auttaneet näitä suuressa syrjäytymisvaarassa olleita poikia valtavasti vain siksi, että he ovat sietäneet heidän hankalia persooniaan paremmin kuin muut instituutiot ja yhteisöt.

Tämähän on meidän nuoressa jalkapallokulttuurissamme ollut vielä jonkinmoinen ongelmakohta, ettei erilaisuutta ole osattu jalostaa tähdiksi ja joukkueiksi. (Ks.Tiihonen A (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuoristotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Puolustajista vaikutuksen teki Realin vaihtomies Portugalin Fabio Coentrao, joka taisteli koko kentän pituudella mainiosti. Hän oli joka hetki läsnä ottelussa ja teki upeita nousuja. Myös Tsekin Theodor Gebre Selassie piti nimensä mukaisesti juoksemisesta kentän päästä päähän tehden myös pallon kanssa hyvää työtä. Toppareista ei oikein kukaan noussut kunnolla esiin, vaikka Realin Pepe ja Ramos pelasivatkin molemmat paremmin kuin normaalisti – ja normaalistikin on aika hyvin.

Puolustajien arvioiminen on yleensä aika hankalaa, koska huonompien joukkueiden puolustajat joutuvat tekemään väistämättä joitakin virheitä puolustuspäässä muutenhan joukkueet pääsisivät pitkälle. Olof Mellberg tai Daniel Agger olisivat voineet olla todella kovia nimiä, jos nämä naapureidemme joukkueet olisivat päässeet jatkoon.

Keskikenttämiesten pistäminen järjestykseen on yleensä helpointa, sillä jotkut pystyvät loistamaan pelintekijöinä huonommissakin joukkueissa. Kroatian Luka Modric tai Englannin Steven Gerrard pelasivat aika hyvin, mutta eiväthän he Andres Iniestan tai Andrea Pirlon vertaisia tietysti olleet.

Kehuisin näissä kisoissa myös työn raskaan raatajia eli puolustavia linkkejä, joista Sergio Busquets on filmaamisensa takia saanut ehkä liian huonon maineen. Mutta oikeastihan hän on aina siellä missä tapahtuu. Xabi Alonso ei päässyt yhtä ottelua lukuun ottamatta mielestäni omalle tasolleen tai oikeammin: hänellä ei ole Espanjan joukkueessa oikein selvää roolia. Portugalin näkymätön kolmikko Meireles, Varela ja Veloso tekivät melkein ihmeen eli hyydyttivät Espanjan keskikentän. Maininnan arvoinen teko.

Uusia tähtiä ei valitettavasti paljon syttynyt tuikkimaan ellei Balotellia sellaiseksi lasketa. Edes Saksan nuoresta joukkueesta ei sellaista oikein saa esille. Ehkä nämä kisat olivatkin yhden loistavan pelaajasukupolven ainakin melkein viimeiset kisat huipulla. Jonkin uuden aikakauden alkamiseksi ehkä tarvitaankin ihan uusia pelaajatyyppejäkin. Kyllähän Espanjan pelitapa vaati sen, että Iniestan, Xavin tai David Silvan kaltaisista heikoista ja pienistä miehistä tehtiin joukkue, joka pelasi jalkapalloa aika lailla eri tavoin kuin aiemmin oli totuttu.

Henkilökohtaisesti heikkona ja pienenä miehenä olisin reilu kolmekymmentä vuotta sitten oikein mielelläni nähnyt esikuvanani tuon kolmikon ja koko Espanjan pikkumiesten armeijan. Päinvastoin sain kuulla valmentajilta haukkuja ’kikkailustani’ ja liian mielikuvituksellisista syötöistäni, jos ne eivät joskus onnistuneet. Isotkin miehet oppivat tekniikkaa, syöttötaitoa ja liikkumista, mutta eivät kuitenkaan vielä näissä kisoissa pärjänneet pienille.

Itse veikkasin Fernando Llorentea kisojen maalikuninkaaksi, sillä kuvittelin Espanjankin tarvitsevan yhden ison ja taitavan pelaajan hyökkäyspäähän. Voi olla, että Llorenten avulla he olisivat olleet vieläkin parempia, mutta sitä emme nyt voi tietää. Vicente del Bosquenkin valmentamisessa olisi mielestäni ollut tässä suhteessa parannettavaa.

Mutta annan sen nyt kuitenkin anteeksi – MM-kisoissa näkisin jo vähän isompiakin poikia Espanjan joukkueessa. Eihän ole reilua, että me pienet ruletamme liian pitkään. Onhan suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan jalkapallomaailman keskeinen periaate…

Tiistai, 3. heinäkuuta, 2012, klo 23.45

EM-kisat ovat ohi ja sen huomaa. Kävin pikku lenkillä ja se pisti keuhkot puuskuttamaan. Toisaalta jalat kestivät hyvin. Olen jo potkinut palloakin aitan seinään kummallakin jalalla. Futisblogini jatkuu vielä jonkin aikaa, sillä jäljellä on vielä neljän vuoden takaisten kisojen aikana tekemäni analyysin pari viimeistä lukua. Aion myös tehdä yhteenvedon näistä kisoista ja miettiä niiden antia suomalaiselle jalkapallolle. Sen ajankohtaa en vielä uskalla luvata. Tässä kuitenkin aiemmin esittämäni arvioinnin (24.6.2012, postauksessa 27.6.2012) tulkintaa.

Mitä arvioinneista opimme?

Taulukoiden kaikkien taustatekijöiden läpikäyminen olisi erittäin kiinnostavaa, mutta artikkelin tavoitteiden kannalta nostan esiin asioita, joiden kehittämisen avulla Suomen A-maajoukkueen tavoite pelata lähes jatkuvasti arvoturnauksissa voisi parhaiten toteutua.

Pelaajien osaamiset

Arviointini mukaan suomalaiset pelaajat jäävät jälkeen sekä taktisessa että psyykkisessä osaamisessa sellaisista joukkueista, jotka ovat pärjänneet arvoturnauksissa. Suomi ei kalpene tekniikassa eikä fysiikassa esimerkiksi Kreikan rinnalla, mutta joukkue oli neljä vuotta sitten – ja osin vieläkin – taktisesti ja henkisesti paljon Suomea parempi. Ongelma on onneksi voitettavissa, koska lähtökohtaisesti suomalaisten on käsittääkseni paljon helpompi omaksua joukkuepelitaktiikoita kuin esimerkiksi kreikkalaisten.

Henkisen vahvuuden ja osaamisen hankinta toki vaatii myös konkreetteja hyviä kokemuksia, jotka vahvistavat henkistä kanttia, mutta osa siitä on myös opittavissa ja hankittavissa esimerkiksi tukea ja luottamusta lisäävillä toimilla – hyvät valmistautumiset otteluihin ja turnauksiin, luottamus valmentajan ja pelaajien ja liiton kesken jne.

Teknisen osaamisen kehittäminen on tietysti pidempi projekti, mutta supertähtiäkin voi jalkapallossa syntyä nopeasti – usein melko keskitasoinen pelaaja nousee arvoturnauksessa tasolle, jossa häntä voi pitää supertähtenä. Esimerkkeinä olkoon Jevgeni Arshavin tai Xavi tai jopa Iker Casillas (ensimmäisessä, yllättävässä turnauksessaan). Mutta, kuten jo kirjoitettu, yhä useammin A-maajoukkueitten menestys perustuu hyvälle taktiselle joukkuepelaamiselle eikä yksittäisille tähdille. Ja tähtienkin on noudatettava yhteistä taktiikkaa yhä tiukemmin.

Yhteenvetona voi sanoa, että A-maajoukkueen pelaajien osaamiseen voivat vaikuttaa yllättävän paljonkin maajoukkueen valmentaja ja Palloliitto, vaikka voisi kuvitella, että pelaajien osaaminen on kiinni vain seuroissa tai perheissä tehtävästä työstä. Nostin tähän perheen ja läheiset yhdeksi arvioitavaksi kohteeksi, koska se on yhä tärkeämpi tekijä huippu-urheilussa ja esimerkiksi yksilölajeissa ei voitaisi edes ajatella, että perheitä ei integroitaisi jollakin tavalla mukaan toimintaan. Jalkapallossa tämä puoli on käsittääkseni melko lailla lapsenkengissään. Syynsä on silläkin, että taktista ja psyykkistä tai itse asiassa psykososiaalista valmennusta ei tutkita, siitä ei ole paljonkaan oppimateriaalia tai opetusta. 

Vertailussa eri maiden kesken kiinnittää huomion tietysti se, että kokonaisvaltainen tarkastelu nostaa Saksan ja Ruotsin sekä Espanjan ja siihen ryhmään kuuluvien maiden pelaajien rinnalle tai ohikin ja taitavat afrikkalaiset tai Balkanin alueen pelaajat jäävät niistä paljon jälkeen. Kysehän on juuri tästä: toiset ovat ikään kuin ylisuorittajia ja toiset alisuorittajia. Toisin päin ajateltuna voidaan tulevaisuus nähdä myös niin, että juuri Afrikan ja Balkanin – sekä myös Suomen – joukkueilla ja pelaajilla on runsaasti potentiaalia kehittyä huipulle, kun taas Saksa ja Ruotsi ottavat irti kaiken tehon, minkä ”koneestaan” saavat. 

Valmennukselliset tekijät

Keskeisimmät havainnot valmennuksesta lienevät seuraavat: valmentajien ja oman pelitavan ja –taktiikan merkitys on viime vuosina noussut selvästi. Julkisuudessa puhutaan paljon ”puolustuksen kautta” pelaamisesta, jolla tarkoitetaan sitä, että menestyvän joukkueen tulee puolustaa joko koko joukkueella tai ainakin se on taktisesti ja henkisesti tärkeä asia. Silti ajatus on hiukan ristiriitainen, sillä monet menestyvät joukkueet lähtevät pelin hallinnasta ja vielä suurempi osa sen kontrolloinnista.

Itse en käyttäisi termiä ”puolustuksen kautta”, koska silloin myös hyökkäys ja aggressiivinen karvauspelikin lasketaan puolustukseksi ajatuksella ”hyökkäys on paras puolustus”. EM-kisoissakin tehtiin paljon maaleja ja kaiken lisäksi yllättävästi eli murrettiin hyvät puolustukset panostamalla mielikuvitukselliseen ja – mikä tärkeintä rohkeaan, hyökkäysalueella tai sen osalla miesylivoimia tuottavaan pelitaktiikkaan. 

Myös erilaiset kenttäryhmitykset tukevat ajatusta siitä, että taktiikoilla on yhä tärkeämpi merkitys nykyjalkapallossa. Tärkeitä termejä ovat kohtaamisen alue, jolla tarkoitan sitä, millä alueella aiotaan riistää pallo vastustajalta. Tämä myös antaa lähtökohdan omalle hyökkäyspelille. Ja tästähän siis puhutaan silloinkin, kun käytetään termiä 2-suunnan pelaaminen. On siis osattava puolustaa – peittää ja riistää – ja lähteä nopeasti hyökkäyksiin, joissa pyritään saamaan aikaan miesylivoimia tietyille alueille tai saada palloa tyhjiin tiloihin.

Tämä puolustuslinjan taakse pelaaminenhan oli yksi ”vanha uutuus”, jonka Espanja esitteli EM-kisoissa. Erittäin vaikea pelitaktiikka, joka onnistuu vain joukkueelta, joka kykenee hallitsemaan hyvin keskikenttää, jotta äärimmäisen tarkasti ajoitetut ja osoitetut syötöt pystyy oikea-aikainen ja rohkea hyökkääjä vastaanottamaan. (Huom. vuoden 2012 kisoissa Espanja pelasi näin oikeastaan vain loppuottelussa Italiaa vastaan).

Oma pelitapa on ”mantra”, jolla tänä päivänä pärjää hyvin pitkälle – Saksa loppuotteluun, Venäjä välieriin, Kreikka neljä vuotta sitten mestariksi. Toisaalta Italia, Ruotsi tai Tsekki eivät pärjänneet kovin hyvin, vaikka niillä varsin hioutuneet omat pelitavat ovatkin. Oma pelitapa onkin sitä tärkeämpi, mitä huonompi pelaajamateriaali joukkueella on, vaikka huipuillakin se täytyy olla. Toisaalta omaa pelitapaa vieläkin tärkeämpää on kyky pelitaktiikan variointiin, minkä Espanja ja Turkki osasi, Hollanti esimerkiksi ei.

Espanjan valmentaja Aragones kykeni tekemään taktisen siirron – yleensä pelaajavaihdon avulla – ennen kuin hänet oli siihen pakotettu ja hetkellä, jolloin siirto ehti vaikuttaa Espanjan peliin. Useinhan vaihdot tehdään liian myöhään eikä uutta taktiikkaa ehditä toteuttamaan. Saksahan oli tästä loppuottelussa karmaiseva esimerkki – siirrot tehtiin liian myöhään eikä niistä seurannut mitään muutosta kentällä. Voi tietysti olla, että he eivät yksinkertaisesti kyenneet tekemään muutosta, vaikka tarkoitus olisi ollutkin. 

Tärkeä tekijä nykyään on myös se, miten joukkueet voivat valmistautua arvokisoihin, mutta myös yksittäisiin otteluihin. Kun huippuseurat ja –pelaajat ovat kiinni seurojen erilaisissa liigoissa, niin maajoukkueet voivat kärsiä. Tämä tietysti voi tehdä sen, että maajoukkuetasolla nykyään pärjäävät sellaisetkin joukkueet, joiden pelaajat eivät pelaa huippuseuroissa. A-maajoukkueet ehtivät ja jaksavat harjoitella yhdessä ja pelaajille on tärkeää näyttää osaamisensa juuri maajoukkueissa. Tämä kehityshän on aika tuttua myös jääkiekosta ja muistakin ammattilaisjoukkuepeleistä. Se tietysti lisää Suomen mahdollisuuksia jalkapallossakin.

Jos sitten ajatellaan, miten asioihin voi vaikuttaa, niin tämä osio näyttää SPL:n ja A-maajoukkueen valmentajan osalta aika hyvältä. Kaikkiin tekijöihin voi vaikuttaa aika nopeallakin aikataululla, sen on osoittanut vaikkapa Guus Hiddink eri maiden valmentajana toimiessaan, vaikka parempia esimerkkejä ovatkin ne, jotka ovat toimineet pitkään jonkun tietyn maan päävalmentajana. Tai joissa on tietty yleisesti hyväksytty peruskäsitys siitä, minkälaista A-maajoukkueen pelin pitää olla.

Tärkeää ei tietenkään ole pelkkä pelitapa, vaan se, että tuo pelitapa on menestystä tuova. Piintynyt pelitapa voi olla myös suorin tie turmioon, josta ehkä Englanti on ollut paras esimerkki. Stig-Göran Eriksonhan toi uuden, menestystä tuovan pelitavan vanhan loppuun käytetyn tilalle. Valitettavasti Eriksonin uudistusten ei annettu kehittyä riittävän pitkälle. 

Valmennuksen yleinen taso ei Suomessa ole heikko, mutta ehkä juuri näissä edellä mainituissa tekijöissä on parannettavaa. Psykososiaaliskulttuuristen tekijöiden merkitys lisääntyy sitä mukaa, kun peli muuttuu taktisesti vaativammaksi. Tällöin psyykkiset, tiedolliset ja sosiaaliset tekijät nousevat arvoonsa. Taktiikkaan on esimerkiksi luotettava, vaikka se ei tuntuisi itselle sopivankaan tai vaikka se ei heti tuottaisi tulosta. Syy alueen välttävään osaamiseen ei ole pelkästään Palloliitossa, vaan alan osaaminen on Suomessa – itse asiassa tutkimuksen tasolla muuallakin – aika heikkoa. Selvästi siis alue, jota kehittämällä Suomi voisi saada myös kilpailuetua muihin maihin. 

Ja valmennuksen tasoonhan Palloliitto voi ehkä kaikkein eniten vaikuttaa – se on urheilujärjestöjen yksi keskeisimpiä tehtäviä. Itse lisäisin voimakkaasti yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa ja ottaisin rohkeasti oppia muista lajeista. Suomalainen valmennustietous on sinänsä aika korkeatasoista ja menestystä saavutetaan laajalla rintamalla juuri korkeatasoisen valmennuksen ansiosta. Valmennuksen taso ei tosin ole kiinni vain laadusta, vaan myös määrästä, jolloin liiton, alueiden ja seurojen merkitys lisääntyy. Junioreiden valmennusosaamisen nostamisessa on monia muitakin keinoja kuin liiton kurssit. 

Valmennuksen taustat

Pelaajamateriaalilla käsitän tässä kohdassa laajempaa pelaajamateriaalia kuin mistä A-maajoukkue valitaan, mutta en kuitenkaan koko maan pelaajistoa. Ajattelen, että maassa täytyy olla riittävä määrä tasokkaita pelaajia, joista valitaan maajoukkueet, mutta myös niin, että riittävää kilpailua pelaajien kesken syntyy. Jos aikuispelaajat luokiteltaisiin viisiportaisella asteikolla, niin menestyvässä maajoukkueessa täytyisi olla 2-4 viitosluokan pelaajaa ja loppujen tulisi olla hyvää nelosen tasoa mukaan lukien vaihtopelaajat.

Seuraavassa kategoriassa joukkueessa voi olla vain neloskategorian pelaajia ja vaihdossa muutama kolmoskategorian pelaaja. Suomen maajoukkueessa on itse asiassa ollut pitkään kaksi viitoskategorian pelaajaa, mutta vastaavasti liian vähän neloskategorian pelaajia ja liikaa kolmoskategorian pelaajia. Viime vuosina ei ole tainnut olla enää yhtään kakkoskategorian pelaajaa kentällä, mutta vaihtopenkillä heitäkin on voinut olla.

Jotta pelaaja nousisi tuohon toivottavaan neloskategoriaan, tulisi hänen nykyisten kriteerien mukaan pelata vakituisesti ja aika hyvinkin vähintään ’supermaiden’ kakkosliigoissa tai Hollannin, Ranskan, Venäjän, Turkin ja joidenkin muiden maiden ykkösliigoissa. Silti poikkeuksiakin löytyy ja todella monissa joukkueissa on omienkin maiden ei niin korkeatasoisten liigojen huippuja. A-maajoukkueessa tarvitaan hyviä pelaajia, joilla on kokemusta, jota voi myös saada maajoukkueessa, jos ei sitä seurajoukkueessa saa.

Kotimaisen liigan tasoon ei Palloliitolla eikä päävalmentajalla ole kovin paljon vaikutusmahdollisuuksia. Toki liitto voisi painostaa liigaa pienemmäksi, mutta sekään ei välttämättä tee liigaa paremmaksi. Sen sijaan on kaksi tekijää, jotka olen tähän nostanut, joihin Palloliitto voi paljonkin vaikuttaa. Pelaajien tuki ja nuorten motivointi ovat ehkä aika yllättäviäkin vetoja tähän muuten tuttuun listaan. Lähtökohtana on se, että Suomessa nuorten pelaajien tukeminen ja motivointi ovat oleellisia asioita, jotta saavutettaisiin tavoite, jossa tasokkaita aikuispelaajia olisi riittävästi A-maajoukkueen tarpeisiin.

Vaikka nämä asiat yleensä ajatellaan hoidettavaksi seurojen tai perheiden kautta, niin uskon, että Suomessa myös Palloliitolla voisi olla entistä aktiivisempi rooli asiassa. Perustelen asiaa seuraavasti. Suomessa jalkapallo ei ole niin merkittävä urheilulaji, että nuoret motivoituisivat ikään kuin itsestään tavoittelemaan jalkapalloilijan uraa. Jalkapalloilijoiden tukijärjestelmät ovat kehittyneet myös lajin huippumaissa ja kohderyhmänä ovat juuri 15-23 –vuotiaat, joiden uraa ja kehitystä pyritään eri tavoin tukemaan.

Murrosiässähän nuoret irtautuvat Suomessa kulttuurisesti perheiden vaikutuspiiristä ja omien kavereiden merkitys lisääntyy. Jos näissä kavereissa ei ole jalkapalloon tai edes urheiluun myönteisesti suhtautuvia, niin moni lupaava ura katkeaa tai ainakin heikkenee kehityksen kannalta ratkaisevien vuosien aikana. Tarkoituksenani ei ole rakentaa mitään sisäoppilaitossysteemiä, vaan Suomen oloihin sopivaa tukijärjestelmää.

Tavoitteena tulisi olla se, että potentiaaliset A-maajoukkuepelaajat saisivat riittävästi tukea niin, etteivät he lopettaisi – aika moni ”lahjakkuuksista” tekee nykyään senkin – vaan heidän uransa jatkuisi vaikeuksienkin jälkeen noususuuntaisesti ja tuetusti. Suomessa ei ole varaa hukata yhtään kykyä ja on yritettävä turvata riittävän suuren joukon jatkavan huippuun tähtäävästi.

Tuen ja motivoinnin keinojen ei tarvitse olla kovin raskaita eivätkä edes kalliita. Yksi mahdollisuus on Internet-pohjainen tuki, jolla tällainen ”akatemia” voisi pitää yhteyttä sekä toisiinsa että valmentajiin ja ”mentoreihin”, jotka olisivat tietysti nykyisiä tai entisiä A-maajoukkuepelaajia. Voisi ajatella, että joka ikäluokasta 200 tai vaikkapa vain 60 pelaajaa kuuluisi tällaisen tuen ja motivoinnin piiriin. Yhteiset kokoontumiset, esimerkiksi A-maaotteluihin ja erilaisiin tapaamisiin, voisivat olla arvaamaton tuki nuorille, jotka yrittävät tavoitella taivaita. Tarvitaan juniorimaajoukkueita suurempaa piiriä, jonka pelaajat harjoittelisivat määrätietoisesti, valmennuksellisesti oikein ja motivoituneesti.

Sunnuntai, 8. heinäkuuta 2012, klo 11.10

Kisoista on nyt jo viikko takana. Palautuminen arkeen ilman lähes jokailtaisia huippumatseja on onnistunut hyvin. Kesäloma omine puuhineen – mökin maalaus, erilaiset pihatyöt, lapsenlapsen kanssa matkat eläintarhaan ja muu puuhastelu – sekä oppimispäiväkirjojen arvioinnit, muutaman opinnäytetyön ohjaus ja päässä pyörivät tutkimusten ja artikkeleiden tekemiset ja kirjoittamiset tekevät päivistä täyteläisiä. On väliin mahtunut niin tyttären opiskelupaikan, oman pikku apurahan ja äidin syntymäpäivän juhlintaakin.

Mutta palataan nyt vielä futikseen hetkeksi. Täytin pallon ja potkin sitä seinään ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Pystyin potkaisemaan kivutta myös leikatulla jalalla eivätkä liikkeeni olleet niin kömpelöitä kuin odotin. Hauskaa oli se, että alle kaksivuotias pojantytär alkoi heti matkimaan liikkeitäni. Hän jopa muutti juoksutapaansa ’jalkapallomaiseksi’ nähtyään minun kikkailevan pallolla. Ei siis ihme, että urheilu, kuten taidekin, periytyy, kun ihan pienestä asti saa malleja käyttäytymiseensä. Tosin en ole varma, oliko minun mallini erityisen hyvä tulevalle pelaajalle…

Liikkumisen ja urheilemisen merkityksellisyyteen tämäkin liittyy ja koko tämä ekskursioni jalkapallon EM-kisoihin näillä sivuilla. Vaikka kyse on vain yhdestä liikuntalajista, niin samat lainalaisuudet pätevät myös muihin lajeihin. Juttelimme tästä perjantaina moninkertaisen voimanoston suurkisamitalistin Mervi Rantamäen (ks. esim. http://www.youtube.com/watch?v=P5dXoEhQMvs) kanssa pitkään käydessäni etsimässä mahdollisia uusia urheiluvälineitä (käymme samalla salilla ja lisäksi hän on erinomainen urheiluvälinemyyjä).

Myös Mervi korosti sitä, miten tärkeää on valmennusryhmän, läheisten ja suuren yleisön tuki varsinkin pienessä lajissa, jota esimerkiksi olympiakomitea ei juurikaan tue. Epäreilulta kuulosti tässä suhteessa se, että Mervi ei ole saanut OK:n tukea valmennukseen, vaikka meriittejä on vaikka muille jakaa. Harjoittelu on tehtävä 40 viikkotyötunnin päälle. Silti tähtäimessä olivat syksyn MM-kisat, ennätys siellä, joka takaisi ehkä mitalin ja matkan World Gameseihin. Ja millä innostuksella, vaikka kyseessä ei ole enää ’pikkutyttönen’, vaan 38-vuotias kahden lapsen äiti. Olisipa jokaisella suomalaisella samanlainen palava into omaan tekemiseensä – ja ainakin jonkinlanen into liikkumiseensa!

No, siksihän näitä sivuja pidänkin, että jokaiselle löytyisi syitä ja erilaisia merkityksiä liikkumiseen ja urheilemiseen. Mervin tavoitteena tuntuivat olevan tulokset (niiden parantaminen), kisoissa menestys, mutta myös oman itsen parempi tunteminen. Vertailimme nimittäin pitkään kokemuksiamme lonkkiemme ’eriparisuudesta’ (toinen ylempänä kuin toinen), joka aiheutti minulle lonkkanivelvamman ja Merville ongelmia nostotekniikassa. Kummallekin oli tärkeää oppia sellaiset liikkeet, harjoitukset ja palautukset, jotka parantaisivat ’elämää’. Merville se merkitsee mitaleita, minulle kivuttomampaa liikkumista ja mahdollisuutta harrastaa itselleni tärkeitä liikuntalajeja.

Mutta palataanpa jalkapalloon ja itse asiassa neljän vuoden taakse ja niihin ajatuksiin, joita sain edellisten jalkapallon EM-kisojen aikaan. Silloinhan käytiin kuumaa keskustelua suomalaisen jalkapallon kehittämisestä (tosin sitä on taidettu käydä niin kauan kuin minä muistan, ja varmaan pidempäänkin), Silloinen ideani oli siirtää keskustelu Suomesta vähän kansainvälisemmäksi ja pohtia sitä, millaisin edellytyksin muualla maailmassa on päästy tuloksiin. Meillähän keskustelu oli silloin jämähtänyt yläastetasoiseksi väittelyksi siitä, pilasiko ’nuorisuomihenki’ suomalaisen huippujalkapallon vai ei.

Katse muualla maailmaan, vaikka taustaksi minulla ei juurikaan ollut tutkimustietoa, jota tällaisista(kin) aiheista onkin vähän, opetti ainakin minua. Varmaan jokaisessa maassa käydään samantapaisia keskusteluja aika ajoin – voin kuvitella, että esimerkiksi Hollannissa ja Ranskassa kiehuu taas. Ja syyllisiä etsitään; ja lehtitietojen mukaan on löydettykin. Päävalmentajat vaihtuvat kummassakin maassa, mikä ei tietysti takaa menestystä sekään, jos homma on muutenkin pielessä, mistä Ranska tai Englanti lienevät nyt ajankohtaisimmat esimerkit.

Kun Suomessa ollaan lähes Hollanti- tai ’Ajax-uskovaisia’, niin kannattaisi varmaan tutustua tarkasti siihen keskusteluun, mitä nyt Hollannissa käydään. Onkohan perustasollakin tehty virheitä, kun esimerkiksi paljon mainostettu nuori superpakki Jetro Willems ei mielestäni täyttänyt kovinkaan hyvin paikkaansa joukkueessa, jossa tosin oli paljon suurempiakin epäonnistujia. Jos kyse olisi Suomesta, niin me kuitenkin huutaisimme suureen ääneen, että juniorivalmennus on mennyt pahasti pieleen, kun se ei kykene tuon parempiin tuloksiin…

Yritän siis tässä sanoa, että a) Suomi ei ole ongelmineen yksin, b) kannattaa katsoa kriittisesti sitä, mitä maailmalta kannattaa ottaa opiksi eli miettiä, miten opit mahtavat siirtyä ja juurtua suomalaiseen järjestelmään ja kulttuuriin ja c) silti pitäisi luoda pitkäjänteinen malli, jossa jotkut osat ovat pysyviä ja luottamusta lisääviä, mutta aika suuri osa voisi olla jatkuvat oppimiset ja kehittämisen alla jopa niin, että annettaisiin monenlaisten mallien elää rinnan.

Tässä ajattelen esimerkiksi uuden huippu-urheilujohtaja Mika Kojonkosken (HS 7.7.2012) kanssa ainakin osittin samoin, kun hän korosti paikallistason tärkeyttä. Kojonkoski käytti esimerkkinään Norjaa ja sitä ’muhevaa urheilukulttuuria’, joka syntyy siitä, että seura ja koko paikallisyhteisö sponsoreita myöten tukee urheilijaa (joukkueitakin kai) huipulle asti. Samanlaista yhteisöllistä ja kulttuurista merkitysmaailmaa kuvaa mielestäni loistavasti Antti Kariston ja Pekka Laaksosen dokumentoima ja tulkitsema lahtelaisten mäkihyppääjien, ’Punapaitojen’, elämä muutama vuosikymmen sitten, kun Lahti vastaan Muu maailma mäkihyppyotttelu olisi todennäköisesti päättynyt lahtelaisten voittoon ( https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-325-30122011TULKINTABLOGI.pdf).

Kaikkialle ei siis kannata rakentaa sen enempää Ajax- kuin HJK-malliakaan jalkapallojunioreiden valmentamiseen, vaan pitää käyttää paikallisia resursseja ja rakentaa vahvaa merkitysmaailmaa jalkapallon ympärille. Nykyäänhän puhutaan ’brändistä’, mikä on aivan liian kapea ja haavoittuva termi käytettäväksi urheiluun, joka on sekä elämäntapaan, alakulttuuriin että vapaaehtoistoiminnan alueeseen kuuluva yhteisöllisen toiminnan muoto.

Merkitysmaailman rakentaminen ei tietenkään ole mikään helppo asia, mutta esimerkiksi Jyväskylän JJK on onnistunut siinä loistavasti, vaikka lähtökohdat olivat todella huonot. Kun aloitin liikunnan opiskelun Jyväskylässä 30 vuotta sitten, kaupungissa oli kolme mestaruussarjassa pelaavaa pesäpallojoukkuetta ja jalkapallojoukkue 2-divarissa. Mikkeliläisen jaliskaupungin ’ylijäämänäkin’ olin yhtäkkiä Jyväskylässä huipputasoa. Futista oli melkein mahdoton arvostaa sen ajan Jyväskylässä.

Nykyinen ’buumi’ on rakennettu sekä pitkäjänteisellä juniorityöllä että innovatiivisella ja innostuneella hulluudella, jossa on toki koko ajan ollut vahva ’hyvän yhteisöllisyyden’ leima. Jalkapallo on siellä ’hyvän’ asialla. Tämä olisi muuallakin tärkeä muistaa, että jalkapallo ei kurkota vain ylöspäin menestykseen ja kansainvälisille kentille, vaan myös sivuille ja alaspäin eli yhteisöön, perheisiin ja tulevaisuuteen. Oli hienoa, että JJK voitti Norjan Stabaekin, jota on Suomessa pitkään pidetty jotenkin suomalaisia parempana joukkueena ja myös Norjan liigaa parempana sarjana (mitä se ehkä onkin).

Mutta nyt siis lopulta lyhyeen yhteenvetoon neljän vuoden takaa…

Yhteenvetoa

Asetin tavoitteeksi analysoida Suomen A-maajoukkueen menestyksen kohottamiseksi tarvittavia tekijöitä ja esittää oman ehdotuksen niiksi toimiksi, jotka voivat tuota pitkään odotettua menestystä parhaiten tukea. Olen käynyt edellä läpi niin eri jalkapallojärjestelmien vahvuuksia kuin heikkouksia eri menestykseen vaikuttavien tekijöiden suhteen. Olen myös arvioinut suomalaisen jalkapallojärjestelmän vahvuuksia ja heikkouksia suhteessa muihin järjestelmiin ja osin olen myös keskustellut muun suomalaisen huippu-urheilun valmennuksen kanssa.

Tavoitteena on ollut löytää ne tekijät, joilla parhaiten ja tehokkaimmin kehitettäisiin A-maajoukkuettamme. Osa tekijöistä voidaan toteuttaa nopeastikin, osa vaatii pidemmän aikaa. Olen myös arvioinut sitä, kuka/mikä taho pystyy vaikuttamaan muutokseen, jota eri tekijöiden kohdalla tarvitaan.

Seuraavassa vielä yhteenvedonomaisesti jo edellä esittelemäni painopisteet kehittämisessä:

1. Pelaajamateriaali ja pelaajien osaamiset

• pelitaktisen osaamisen kehittäminen
• psykososiaalisen osaamisen kehittäminen

Vaikuttajana tärkein lyhyellä tähtäimellä on kulloinenkin päävalmentaja. Palloliitto voi vaikuttaa asiaan myös omien valmentajiensa, valmentajakoulutuksen, tutkimus- ja kehitysyhteistyön kanssa, jossa yhteistyökumppaneina tutkijat ja muiden lajien osaajat.

2. Valmennukselliset tekijät

• suomalaisen pelitavan kehittäminen
• kisoihin ja otteluihin valmistautumisen parantaminen

Suomalaisen pelitavan kehittäminen voi olla vaikeakin tehtävä, mutta jos lähtee tekemästäni vertailusta, niin peruselementit on löydettävissä jostakin Kreikan ja Ruotsin –pelitapojen suunnalta. Espanjan tai edes Saksan kaltaisten pelitapojen toteutukseen eivät suomalaisten pelaajien eikä kulttuurinkaan eväät riitä. Pelin hallinta huippumaita vastaan on äärettömän vaikeaa. Sen sijaan aloitteellisuus, kontrolli ja yllätyksellisyys voisivat olla elementtejä, joita Suomen A-maajoukkueen tulisi kehittää voimakkaasti, jos se aikoo päästä tavoitteisiinsa. Äärimmäisen tärkeää on se, että maajoukkue valmistautuu erittäin huolellisesti jokaiseen otteluun.

3. Valmennuksen taustat

• Nuorten kyvykkäiden pelaajien monipuolinen tukeminen ja nuorten pelaajien motivointi
• Yhteistyö Palloliiton, seurojen ja perheiden kanssa

Nämä menevät osin päällekkäin, vaikka ensin mainittu tarkoittaa16-23 –vuotiaiden tehokasta, mutta edullista tukemista niin harjoittelussa, elämässä, opiskelussa kuin urasuunnittelussakin. Tärkeintä ovat yhteisyyden luominen, mentorit ja hyvä tietämys uraan liittyvissä asioissa. Nuorten motivointi koskee myös nuorempia pelaajia, joita tulisi eri tavoin houkutella jalkapallon pariin, kehittyä siinä ja pysyä mukana mahdollisimman pitkään.

Kokonaisuuden kannalta erityisen tärkeää on saada liitto ja seurat tukemaan perheitä, koska lopultahan on kysymys siitä, että perheissä jalkapalloilijatkin kasvavat. Joukkuelajeissa on jotenkin ajateltu, että perheet ovat välttämätön paha kokonaisuuden kannalta, vaikka muissa lajeissa on erittäin hyvin huomattu, että ilman perheiden tukea ei synny huippu-urheilijoita.

Tässä esitetyt kehittämisen kohteet eivät tarkoita sitä, että jotkut muut tulisi jättää hoitamatta, päinvastoin. Niitä tulee kehittää edelleenkin aktiivisesti, mutta nämä tässä esitetyt asiat tuovat jotain uutta kokonaisuuteen ja auttavat samalla vanhoja keinoja – esimerkiksi pelaajien teknisen tai fyysisen osaamisen kehittäminen – kehittymään entisestään. Joskus yhteen tavoitteeseen päästään toisen tavoitteen toteuttamisen kautta. Motiivi harjoitteluun ja tuki uran jatkamiseen ovat varmaankin erittäin suuressa yhteydessä pelaajien tekniseen ja fyysiseen taitoon.

Ja A-maajoukkuepelaajien taktinen osaaminen eli tieto siitä, mitä kussakin tilanteessa itse teen ja muut tekevät, auttaa lisäämään kovasti mainostettua pelinopeutta. Nopeus ei ole pelkkää fysiikkaa, vaan se on ajattelun, ymmärryksen ja yhteistyön nopeutta. A-maajoukkueessa ei voi enää tehdä tuhansia toistoja, vaan taktiset kuviot rakentuvat ajatuksina, mielikuvina ja luottamuksena toisiin ja valmentajaan.

klo 12.31

Nämä kursiivilla kirjoittamani tekstit näissä EM-kisablogeissa muodostavat siis kokonaisuuden, joka on neljän vuoden takaa ja siksi kaikki niissä esitetty ei – onneksi – vastaa täysin sitä, mitä ajattelen asiasta tänä päivänä. Täytyy kai minunkin kehittyä ajattelussani!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa heti EM-kisojen jälkeen päivitetty versio suomalaisen jalkapallon kehittämisestä, mutta nyt huomaan, että ajatukseni ei tule toteutumaan. Täytyy antaa uusien havaintojen muhia vielä jonkun aikaa. Ehkä syksyn MM-karsintojen jälkeen on otollinen aika palata asiaan, kun näemme, miten Mixun Huuhkajat selviävät karsintapeleistä ja voiko ’joulukuusta’ alkaa koristelemaan vai pitääkö kuiva ranka heittää menemään jo ennen joulua…

Siihen asti jalkapallon ystävien kannattaa kannattaa omaa joukkuettaan ja omaa pelaajaansa. Miksei muuten jalkapallossa ole otettu pesäpallosta enemmän oppia, sillä siellähän melkein jokainen pelaaja on jonkin paikallisen yrityksen tukema? Ainoastaan Mikkelin Palloilijoilla olen nähnyt tällaista käytäntöä ja jotkut seurat ovat myyneet ’kulmansa’ ja Puotinkylän Valtti myi myös tekonurmensa neliön erissä. Kaikki hyvät innovaatiot ovat tarpeen, että merkitykselliset siteet vahvistuisivat urheilijoiden, joukkueiden ja paikallisyhteisön välillä.

Tästä lähtien seurailen taas enemmän sekä (omaa) liikkumistani kesälomalla ja teen kuntoutusarviointia. Mutta toki kommentoin myös ajankohtaisia liikunta- ja urheilumaailman asioita aina, kun siihen on aihetta. Liikunnan ja urheilun maailmahan on täynnä merkityksiä, jotka kiinnostavat liikuntasosiologia.

Ai niin, minähän osallistuin myös EM-kisaveikkaukseen tavoistani poiketen. Onnistuinkin omasta mielestäni aika hyvin arvaamaan pärjääjiä. Loppuotteluun veikkasin ’varmaa’ eli Espanjaa, mutta jokeriksi nostin Englannin, mikä ei sitten toiminut. Maalikuninkaaksikin veikkasin yllättäjää, jotta voisin näin parantaa asemiani arvauksessa, joka siis ainakin joiltakin osin perustuu sattumaan ja yllätyksiin. Suosikkini Llorente ei sitten päässyt edes kentälle, mutta melkein yhtä suuri yllätys toki oli se, että Fernando Torres voitti tuon kisan. Onnea hänelle, sillä sitä hän oikeasti tarvitsikin surkeiden vuosien jälkeen.

Veikkausrinkimme voittaja oli sekin suuri yllätys, mikä kertonee jalkapallon olevan edelleenkin ennakoimaton maailma, jossa tieto ja tunne tekevät ristiinpölytyksiään ovelasti. Kisan voittaja oli nimittäin Chelsea –niminen koira! Näin siis mustekalojen ja muiden eläinmaailman ennustajien lisäksi koira on osoittautunut futisasiantuntijaksi ja vieläpä ennen kisoja tehdyssä veikkauksessa. Kärjessä olivat myös nuori ja keski-ikäinen nainen sekö juniori, mikä ei mairittele suurimpana ryhmänä olleiden keski-ikäisten miesten osaamista veikkauksen saralla.

Mutta tämä juuri tekee jalkapallosta niin rakastetun pelin; kuka tahansa voi olla asiantuntija, vaikka ei itseään sellaiseksi lukisikaan (näin ymmärsin lukemistani sähkäpostiviesteistä; tämä ei siis tarkoita sitä, etteivätkö naiset voisi olla asiantuntijoita). Kissaihmisenä en osaa vielä luokitella koiran voittoa kovin tarkasti mihinkään kategoriaan. Ihmiset on helppo päihittää, mutta entä jos olisin pistänyt kissani naukumaan veikkauksia?