Sairauslomani loppui 13.4.2012 ja sen jälkeen töitä onkin ollut riittämiin. Nykyajan työelämästä ei ole helppoa olla poissa ainakaan silloin, kun itse tekee työnsä. Tarkoitan tällä sellaisia asiantuntijatehtäviä, joita ei voi siirtää toiselle – ne on itse tehtävä ennemmin tai myöhemmin.

En tietenkään voinut antaa ajatusten levätä sairauslomallani, mutta luentoja, artikkeli dead lineja ja tapaamisia siirsin eteenpäin, joten loppukevään kalenteri onkin ollut aika täynnä. Blogien kirjoittelukin on vähentynyt, mutta aina sitä jotain on saanut ’tuherrettuakin’.

Huhti- ja toukokuun aikana liikkumiseni on ollut lähinnä pihamaalla rapsuttelua ja metsässä kävelyä. Jumppaamista joka päivä, mutta pyöräilyä ja sulkapalloa vain silloin tällöin. Blogeissani kerron kevään vaikutuksista liikkumiseeni, pohdin monenlaisia asioita jalkapallosta kuorolauluun ja osallistun vapaaehtoistoimintaan sekä karnevaaliin. Eikä lätkän MM-kisojakaan voi ohittaa edes tässä blogimaailmassa…

Kun sairauslomani loppui, niin en enää siirrä blogitekstejäni viikoittain blogiarkistoon. Kuntoutumisen seurantaa jatkan vain tilaisuuden antaessa siihen aihetta. Tarkoituksena on toki kirjoittaa vielä yksi artikkeli, jossa käsittelen kuntoutumistani sairausloman loppuun mennessä.

Siirryn vähitellen pois kuntoutusnäkökulmasta muihin liikkumisen kannalta merkityksellisiin näkökulmiin. Ja niitähän on paljon…

Perjantai, 13. huhtikuuta 2012, klo 9.40 (91. leikkauksen jälkeinen päivä)

Paluu etelään ja kevääseen oli nopea. Yöjunalla matkustaessa ruumis siirtyy suoraan talvesta ja sen upeimmista maisemista keskelle kevättä, jossa seinänvierikrookukset jo kukkivat, tulppaanit työntävät esiin elinvoimaisia särmikkäitä lehtiään ja kissanminttu heittää tuoksuvat tuulahduksensa, kun niitä haravalla pöyhi.

Mieli oli vielä Lapissa sunnuntaiaamuna, mutta kun iltapäivällä aioin lähteä kävelyharjoituksiin, niin askelet veivät aurinkoseinustalle ja näkivät sen lohduttoman tilanteen. Talven jäljiltä kukkien ja muiden syksyllä kuolleiden kasvien varret törröttivät ikävästi ja harmaasti estäen uusien versojen näkymisen. Harava käteen ja siivoamaan.

Pari jätesäkkiä täyttyi nopeasti lehdistä ja edellisen kesän kasvustoista: kylläpä oli kiva katsella siistiä kukkapenkkiä, jossa tosiaan ensimmäiset kukat jo kukkivat sinisen violetteina vaalean vihreiden lehtien keskeltä. Pikku hiljaa mielikin palasi tänne etelään.

Hiihtokauden jälkeen jalat olivat vielä ’luistelumoodissa’, joten kävelytekniikka piti opetella uudelleen. Säären etuosan lihakset kipeytyivät kovasti kahden päivän sauvakävelyissä eikä reisikään välttynyt säryiltä. Mutta pikku hiljaa lihakset ja hermot tottuivat uuteen liikkeeseen. Jännää, miten sitä joutuu jatkuvasti opettelemaan uudestaan tuttuja asioita, kuten nyt kävelyä…

Toisaalta näin se vain on: hermolihasjärjestelmämme ei ole mikään samana pysyvä organismi, vaan se muokkautuu aina harjoittelun tai yhtä hyvin harjoittelemattomuuden seurauksena. Käyttämämme istuma- ja liikkuma-asennot, kävellessä, juostessa, pyöräillessä, hiihtäessä käyttämämme liikeradat sekä lihasjännitykset tai –rentoudet vaikuttavat jatkuvasti siihen, miten liikumme ja miltä olomme tuntuu.

Omaan liikkumiseeni on vaikuttanut eniten jalkojeni eripituisuus, jonka seurauksena mm. oikea jalkateräni ja sitä kautta koko jalka on ’ohjautunut’ vuosikausia jotenkin vinoon aiheuttaen sääreen ja aina alaselkään asti jännityksiä ja kipuja. Pohjalliset ovat tasapainottaneet tilannetta, ja kivut ovat vähentyneet, mutta edelleenkin tunnen sen vaikutuksen. Ylävartaloon taas vaikuttaa vieläkin 5-vuotiaana tehty sydänleikkaus, jossa pari kylkiluuta katkaistiin ja silloisen vajavaisen kuntoutuksen seurauksena olkapään seutu jäi jäykäksi.

Lonkkanivelen kuluma tuotti tietysti omat vakavat hankaluutensa muutamana viime vuonna, mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain erittäin hyvääkin. Aloin nimittäin vuonna 2009 treenata oikein systemaattisesti itseäni, kun kivut ja jäykkyydet menivät mielestäni liian pitkälle. Aamuiset ylösnousutkin olivat todella jäykkiä ja kivuliaisia tilaisuuksia, kun yön jälkeen olin täysin jumissa. Varsinkin alaselkä oli kipeä ja jäykkä. Mutta muutenkin tunsin itseni lähinnä rautakangeksi tai ainakin harjanvarreksi. Runsas istuminen pahensi asiaa ja monesti kokouksissa ja palavereissa minun oli pakko päästä välillä jaloittelemaan ja venyttelemään.

Olin sitä ennenkin liikkunut paljon, mutta en ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota nivelien liikkumiseen – voimaakin hankin lähinnä isoihin lihaksiin. No, mitä sitten tein? Paljon ja aika vähän – riippuen näkökulmasta. Toki otin opintovapaata, jonka aikana kävin luovan tanssin kursseilla, joista toisella harjoittelimme muutaman kuukauden ajan todella paljon. Se tietysti auttoi, mutta luulen, että ne pienet teot olivat tärkeimpiä.

Aloin oikeasti kiinnittää huomiota kaikkien nivelieni liikkuvuuteen. Aiemmin jopa sormeni olivat jäykät varsinkin hiihtolenkkien jälkeen. Nyt ne eivät ole pitkään aikaan olleet kipeät, koska joka päivä aina silloin tällöin ’jumppaan’ niitä. Yksinkertaisesti teen sormilla, ranteilla, kyynär- ja olkapäillä eilaisia, erisuuntaisia liikkeitä, joissa nivelet menevät monenlaisiin asentoihin ja mahdollisimman moni nivelten yli menevä lihas pääsee toimimaan. Varsinkin olkapääni ja hartiani ovat nyt liikkuvammat kuin koskaan aiemmin eläessäni. Niska- ja hartiakivut ovat dramaattisesti vähentyneet. Aika helppoa – olisinpa aiemmin viitsinyt tehdä näitä juttuja!

Käyn läpi myös niskan ja selkärangan sekä kyljet etsien erilaisia liikkeitä, joissa kohtaan jäykkyyttä. Liikutan sitkeästi, mutta hellävaraisesti itseäni eri asentoihin yrittäen aktivoida niitä lihaksia, jotka mahdollistavat liikkeen samalla kun yritän rentouttaa niitä lihaksia, jotka estävät liikettä.

Itselleni on ollut tärkeää juuri se, että olen tajunnut liikkuvuuden tarkoittavan lihasten vahvistamista eikä niinkään niiden venymistä. Kun lihaksia käyttää aktiivisesti, niin ne vahvistuvat, venyvät ja ne heräävät jäykästä horroksestaan eli niiden aineenvaihdunta alkaa toimia. Jäykkiin lihaksiin kerääntynyt kuona lähtee liikkeelle ja ne pystyvät toimimaan paremmin.

Tämä ei itse asiassa ole kovin helppoa, sillä venytys- tai vahvistusliikkeitä voi tehdä aivan hyvin ilman että aktivoi pieniä lihaksia nivelten ympärillä. Isoja lihaksia käytettäessä homma kuitenkin saattaa jopa kääntyä päälaelleen. Ne vahvistuvat, mutta liikeradat kapenevat ja kärsimys jatkuu.

Olkapää lienee tässä hyvä esimerkki, koska sen yli menee muutama todella vahva lihas, jotka saattavat dominoida voimantuottoa ja ohjata liikeratoja suuresti. Kuntosalilla näkee näitä lihaskimppuja, joilla olkapäät ovat painuneet eteen, kun rintalihakset ovat suhteettoman vahvat niiden vastalihaksiin nähden.

Itselleni suurimmat oivallukset ovat kuitenkin tulleet lonkan alueella. Aloin vahvistaa lonkan tai jalkojen lihaksia tekemällä jaloilla erilaisia nosto- ja kievutusliikkeitä eri suuntiin. Aluksi huomasin, miten todella heikoiksi nämä lihakset olivat päässeet, vaikka olin liikkunut paljon ja pitänyt omasta mielestäni huolta lihaskunnostanikin. Ei olekaan ihme, että askel lyhenee ja polvi ei enää ikääntyessä nouse, jos näitä reittä kohottavia lihaksia ei koskaan harjoita. Yleensähän treenataan vain polven ojentajia ja koukistajia.

Aluksi en siis edes osannut käyttää näitä lihaksia, jotka nostavat jalan eteen, taakse, sivuille tai joiden avulla jalka pyörii. Tai osasin, mutta oikeasti en jaksanut enkä käyttänyt kaikkia lihaksia. Aloin myös tehdä tasapainoharjoituksia eli menin erilaisiin ’luisteluasentoihin’, joissa yritin liikkua eli matkia vaikkapa luisteluhiihtoa tai vastaavaa, joissa liikkeissä on pakko aktivoida eri lihaksia, jotta liike ja tasapaino säilyy. Aluksi nämä liikkeet olivat tuskallisen vaikeita siksi, että olin liian jäykkä, mutta myös siksi, että en osannut käyttää kaikkia lihaksia. Koordinaatio ei toiminut ja hallinta sekä voima saattoivat kadota kesken liikkeen.

Pari vuotta sitten minun oli vaikea pysyä tasapainopallon (puolikas pallo) päällä kuntosalilla kahdella jalalla. Nyt temppuilen leikkauksen jälkeenkin sen päällä yhdellä jalalla paljon paljon paremmin kuin silloin. Lonkan seudun tasapaino, mutta tietysti myös muun jalan ja vartalon tasapainokyky on merkittävästi kohentunut. Lihakseni ovat ’hereillä’ ja kykenevät vastaamaan nopeasti tasapainossa tapahtuviin muutoksiin. Aiemmin minulla oli voimaa paljon enemmän, mutta lihaskoordinaatio oli huomattavasti heikompi. Ja näin varmaan olisi edelleen ellei lonkkani olisi ruvennut minua vaivaamaan.

Kun kävin tiistaina kuntosalilla, niin olinkin todella tyytyväinen tilanteeseeni. Toki leikattu jalka on edelleen heikko niin, että jotkut liikeradat eivät toimi kunnolla ja hermotus ei oikein pelaa. Tai lihakset eivät vain vielä toimi täydellisesti. Pakarakoneessa huomaan suuren eron yleensä tasavahvojen jalkojeni välillä ja ponnistus eteen ja ylöspäin tuottaa kipua ja heikkouden tunnetta.  Joudun myös keskittymään ihan peruskävelyynkin, koska muuten se menee linkutteluksi. Mutta tässäkin on jo tapahtunut suuria edistysaskeleita – eikä edes kuvaannollisesti, vaan konkreettisesti!

Keskiviikkona tuli taas uusi läpimurto eli pelasin sulkapalloa jo lähes normaalisti. Nelinpeliä tosin, jossa minun ei tarvinnut liikkua eteenpäin kovinkaan paljon. Sivuliike oli parempaa kuin pari viikkoa sitten, joten pelikavereideni ei tarvitse enää ’sääliä’ minua, vaan he voivat surutta käyttää hyväksi heikkouksiani. Uskon, että ne eivät enää muutaman kuukauden päästä enää vaivaa minua. Siihen asti sinnittelen rajoitusteni kanssa – ja varmaan sinnittelen niiden kanssa sen jälkeenkin, jos niitä vielä on. Tärkeintä on, että olen taas mukana peliporukassa muutaman kuukauden tauon jälkeen!

Lauantai, 14. huhtikuuta 2012, klo 23.50 (92. leikkauksen jälkeinen päivä)

Leikkauksesta on nyt kulunut tasan kolme kuukautta ja sairausloma loppui. Tein ’viimeisen’ testin eli tanssin rockia ystäväni 50-vuotisjuhlissa! Ensimäistä kertaa annoin jalalle oikein kunnolla kyytiä – pyörin, askelsin, hypin yhdellä jalalla ja tein yllättäviä liikkeitä. Lonkka vähän ’lonksui’ ja tuntui kipeältäkin, mutta ei liikaa.

Tanssahtelu ei ollut vielä täydellistä, mutta liikunnanopettajaystäväni sanoin:”Jos pystyt 200% parempaan liikehdintään tuolla leikatulla jalalla kuin keskimääräinen 20-kymppinen, niin eikös se ole jo aika hyvin?” Onhan se. Jos se olisi ihan totta.

Oikeasti: en voi valittaa. Jorma Uotinen kai sanoisi, ”ei huono!”. Ja kyllä jalka on parempi kuin ennen leikkausta – parempi kuin moneen vuoteen. Mutta ei kaikilta osiltaan. Juostahan en vielä uskalla, kävelykään ei ole täydellistä. Jalka kuitenkin taipuu eri suuntiin eikä kipuja tule liikuttelusta. Ponnistus on se vaikea asia. Ja muutamat liikesuunnat alas ja eteen.

Mutta summa summarum: teen vielä yhteenvetoartikkelin tästä kuntoutumisprosessistani, mutta sen jälkeen en enää kirjoita blogeissani tästä toipumis-kuntoutumisestani, vaan ainoastaan liikkumiseen(i) liittyvistä asioista ellei tule jotain erityistä aihetta palata asiaan.

Jatkossa kerron mm. (liikunta)sosiologian opetuksestani Haaga-Helia amk:ssa Vierumäellä, neljän polven liikuntatreffeistä ja kevään muista ajankohtaisista aiheista. Kesällä blogeissani saavat tilaa niin jalkapallo (EM-kisat) kuin olympiaurheilukin…

Keskiviikko, 18. huhtikuuta 2012, klo 22.40

Aamupäivällä opetin tulevia liikunnanohjaajia (amk) Vierumäellä. Tarkoitukseni on johdattaa heidät (liikunta)sosiologisen ajattelun ja käsitteiden maailmaan. Kerroin heille kokemuksellisuudesta liikunnan ja urheilun ymmärtämisessä. Opiskelijat saivat kertoa myös omista kokemuksistaan.

Yritimme ymmärtää myös niitä, joiden liikunta- ja urheilukokemukset ovat olleet huonoja tai ainakin sellaisia, joista ei ole syntynyt pysyvää liikunnan harrastusta. Meille liikuntaniiloille se on oikein hyvä, että mietimme tosissamme sitä, ettei liikunta kaikille olekaan niin kovin merkityksellistä…

Illalla taas sulkista. Nelinpeli peräkkäin yllättää edelleen muut pelikaverit – aivot eivät käänny siihen, että vastustaja pelaa eri taktiikalla. Oma joukkueeni ottaa jopa helppoja voittoja, vaikka liikkumiseni on enintään kohtuullista.

Sunnuntai, 22. huhtikuuta, klo 19.50

Rankka päivä – renkaiden vaihto, kävely- ja pyöräilylenkki, pihatyöt ja terassikauden avaus. Kaikki samana päivänä. Illalla tunsi tehneensä ruumiillista työtä. Mutta kyllä päivä oli hienokin ja kunnon rasitus antaa upean tyydytyksen.

Melkoista riskipeliäkin mahtui päivään, kun tunkki kaatui kahdesti renkaita vaihtaessani. Tätä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Hyvä tuuri kuitenkin kävi, sillä kummallakin kerralla ehdin tökätä renkaan paikalleen ennen tunkin kaatumista. Mitään vahinkoja ei onneksi tapahtunut.

Torstai, 26. huhtikuuta, klo 23.30

Tämä viikko on mennyt kävellessä. Keväinen metsä on rauhoittava paikka, vaikka linnut mekastavatkin. Käärmeitä en kylläkään bongannut, vaikka lähimetsäni onkin niitä harvoja paikkoja Helsingissä, jossa vielä kiemurtelijoita näkee. Viime elokuussa näinkin puolitusinaa kyytä, usein olen myös äkännyt rantakäärmeen ja vaskitsan. Jälkimmäinen tosin ei ole oikea kärme.

Tänään tosin kävelin kaupungissa, ihan Senaatintorilla. Siellä järjestettiin perinteinen Akateeminen Wartti, opiskelijoiden kevään aloituskarnevaali. Minut oli kutsuttu OLL-alumnina (Opiskelijoiden liikuntaliitto ry) paikalle. Pari vuotta sitten juoksin ja pidin myös juhlapuheen, nyt seurailin vain sivusta nuorten ilakointia. Lonkka ei vielä kestä juoksemista.

Wartti on tapahtuma, joka herättää väistämättä nostalgiset ajatukset menneistä ’hyvistä ajoista’. Kun klo 18.00 paukahti lähtölaukaus, niin tänään Suurkirkon edestä lähti epämääräinen ryhmä – korkeintaan kolmekymmentä joukkuetta – matkaan.

Silloin omana aikanani tilanne oli hiukan toinen; sarjoja oli useita – pokaalisarja, vapaa vartti, sukkulaviesti, sikariporras… – ja joukkueita oli parhaimmillaan yli 500, osallistujia kaikkinensa noin kymmenkertainen määrä. Wartti juostiin aina toukokuun toisena torstaina. Silloin viimeistään alkoi kevät, kun monituhantinen, ympärimaata yhteen kerääntynyt juoksijajoukko valtasi kaupungin. No, se oli ennen, nyt on nyt.

Aikoinaan toimitin myös warttiakin sivuavasta aiheesta kirjan (Tiihonen, Arto (1994, toim.): Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994. Opiskelijoiden Liikuntaliitto, sarja A 2/1994. Helsinki, Yliopistopaino.) ja pari vuotta sitten pidin juhlaesitelmän Akateemisen Wartin 60-vuotisjuhlassa, jossa pohdin liikuntakulttuurin muutosta tuon 1990-luvun jälkeenkin.

Alumnitapaamisessa ei kuitenkaan muisteltu vain menneitä, vaan suunniteltiin myös tulevaa – yhteisiä juttuja eri-ikäisten kesken…saa nähdä, mitä niistä vielä syntyy.

Sunnuntai, 29. huhtikuuta, klo 20.15

Tänään avasimme Elämänkulku ja ikäpolvet –hankkeemme ’neljän polven treffien’ liikuntaosuuden järjestämällä karnevaalin Helsingin kaupungintalolla. Siellä oli upea ohjelma, johon voi tutustua kuvien ja videoklippienkien välityksellä www.ikapolvet.fi –sivuilla.

Opiskelijoiden liikuntaliiton huispaus-joukkue opetti uuden pelin kaikkien pelattavaksi, Marco Bjurströmin step up –tanssikoulu esitti neljän polven muotishown, jossa ’catwalkeja’ tehtiin lapsista isoäiteihin. Mutta oli siellä myös (kansan)tanssia, kuorolaulua ja paikalla kiersi taikureita ja veteraaniurheilijoita. Itse esittelin muun järjestelyn ohessa veteraanijalkapalloa ja tietysti myös muun ikäisille sopivaa futista…

Iloista väkeä oli koko päivän paikalla. Ja mikä parasta: monen ikäistä ihan pienistä taaperoista vaareihin asti. Ajatus eri-ikäisten toiminnan aktivoinnista tuntuu koko ajan paremmalta ja tarpeellisemmalta. Kaikki siis mukaan!

Torstai, 3. toukokuuta, klo 17.24

Pitkästä aikaa pyöräilin vähän enemmän, kun käväisin viemässä karnevaalissa ottamani kuvat ja videoklipit Vanhustyön keskusliittoon, jossa niistä osa siirrettiinkin nettisivuille (ks. www.ikapolvet.fi ). Paluumatkalla ajoin turhan kovaa jalkakäytävän reunan yli ja rengas rikkoontui. Pääsin onneksi ajamalla kotiin parin pumppauspysähdyksen ansiosta.

Viimeiset pari viikkoa olen harjoitellut aktiivisesti kävelyä. Se on leikkauksen jälkeen edelleen hankalaa. Lihakset eivät ole kuntoutuneet vielä täydellisesti. Pitäisi käydä useammin kuntosalilla, mutta kauniit ilmat eivät sinne houkuta.

Kirjoitin Lahden Reippaan seuralehteen jutun jalkapallon mahdollistamista kokemuksellisuuksista. Lehikoisen Esa pyysi, ja minä kirjoitin. Esa muisteli viimeksi tavatessamme, miten opetin FC Lahden pelaajille rentoutusta ja luottamusta – oli kuulemma ollut erikoista. En muista sitä, sen muistan, että pojat tekivät hyvin harjoitteensa. Tässä linkki juttuuni: http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html

Futiskausi on myös alkanut Suomessa, kun muualla se on lopuillaan seurajoukkuetasolla. Olin salaisesti tyytyväinen, kun Chelsea voitti Barcan, vaikka lähtökohtaisesti olen ollut Barca-fani ja Chelsea-inhokki.

Mutta: Barcan taktiikan köyhyys alkoi ärsyttää. Miksi ihmeessä pitää yrittää kuljettaa pallo maaliin? Eikö kenellekään tullut mieleen ’pommittaa’ edes muutaman kerran 25-30 metristä kohti maalia? Sehän olisi avannut Chelsean puolustusta, vaikka pallot eivät maaliin olisi menneetkään. Ja toisaalta: kyllä jonkun pitää mennä sinne maalin eteenkin tekemään ’räkämaaleja’ – eivät kaikki voi rakennella peliä. Viime aikoinahan esimerkiksi Xavilla ei ole ollut tilaa syöttöihin, kun Messi on ja muutkin ns. kärkimiehet tunkevat samalle alueelle.

Vielä parempi oli sitten se, että Bayern voitti Realin. Jalkapallo osoitti voimansa yllättävällä hetkellä pullauttamalla finaaliin altavastaajat.

Tiistai, 8. toukokuuta 2012, klo 22.17  

Lätkän MM-kisojen aikaan media myllää kaikki mahdolliset näkökulmat esiin sekä kisoista että sen liepeiltä. Jos sitä ei tee yksinoikeudet ostanut mediayhtiö kymmenine asiantuntijoineen ja läpi vuorokauden pyörivine ohjelmineen, niin sitten joku toinen mediatalo kuitenkin.

Liikunta- tai urheilusosiologia kaivataan, kun kansaa ihmetyttää tai ’raivostuttaa’ jokin asia kisoissa. Se merkitsee minulle sitä, että toimittajat saattavat soittaa ja pyytää lausuntoa tai haastattelua mitä yllättävimmistä aiheista – ja vastausten pitää olla silti perusteltuja.

Useinhan tällaisessa tilanteessa kysymys on sellaisesta aiheesta, josta ei ole itse eikä todennäköisesti kukaan muukaan tehnyt tutkimusta. Usein kylläkin löytyy tutkimustietoakin aihetta jollakin tavalla sivuavista aiheista tai näkökulmista. Niitä ei kuitenkaan juuri ehdi edes google-aikana käymään läpi. On siis tiedettävä jo ennestään aika paljon ja sitten on sovellettava se kyseiseen tilanteeseen.

Tällainen sovellus on itselleni usein nopea faktojen tai näkökulmien läpikäynti. Joskus ehdin myös kirjoittaa asioita paperille. Tällöin voin antaa tuon ’lunttilapun’ myös toimittajan käyttöön. Usein myös lähetän aiheesta kirjoittamani jutun pohjustukseksi tai annan vinkin jonkun toisen tutkijan tekemään juttuun. Yritän auttaa toimittajaa hänen työssään parhaani mukaan, vaikka en siitä mitään taloudellista hyötyä saakaan. Ehkä – joskus harvoin – positiivisen tai negatiivisen kommentin joka saattaa liittyä itse juttuun, aiheeseen tai vain esiintymiseeni.

Jääkiekon MM-kisojen alussa nousi kohu lippujen kovista hinnoista. Kun toimittaja soitti minulle aiheesta, niin lupasin palata aiheeseen, jos saan siihen jotakin tolkullista näkökulmaa aikaiseksi. Parissa tunnissa kirjoitin oheisen analyysin lippujen hinnoittelusta, jossa läksin hyvin perinteisestä kysynnän ja tarjonnan analyysistä. Olkoon tämä kuitenkin esimerkki liikuntasosiologin ajattelusta…

Mitä mieltä jääkiekon MM-kisojen lippujen hinnoista pitäisi olla tai mistä tässä (liikunta)sosiologisesti oikein on kysymys?

Kansa on protestoinut kovasti kalliiksi katsomiaan MM-lätkän lippuhintoja. Lähtökohdaksi on otettu nelihenkinen perhe, jolle Suomen ottelun katsominen tulisi maksamaan reilut 600€. Tätä on pitänyt korkeana jopa Nokian hallituksen juuri jättänyt puheenjohtaja Jorma Ollila, jonka mukaan kipuraja menee Suomessa 80-90 euron tietämissä. Olisi kuvitellut, että Suomen jääkiekkoliitossa olisi tunnettu ’kipuraja’ paremmin ja olisi osattu hinnoitella liput kohdallisemmin.

Jääkiekkoliiton puheenjohtaja ja kv. liiton varapuheenjohtaja Kalervo Kummolakin on pitänyt lippujen hintoja korkeina, mutta hän on myös samaan aikaan sitä mieltä, että lippuja on myyty ihan hyvin ja että syy ei ole Suomessa, vaan IHHF:ssä, joka rahoittaa A-kisojen tuotolla muidenkin kisojen kulut ja jonka – tai IHHF:n kumppaneina toimivien mediatalojen – vaatimuksesta katsomopaikkoja on entistä vähemmän.

Suomen jääkiekkoliitto ja johtajansa Kummola ovat siis olleet kuuluisan ’puun ja kuoren’ välissä, mutta mitkä ovat sitten puu ja mikä kuoret tässä tapauksessa? Puuta voisi ajatella pysyvänä rakenteena, joka on jossakin määrin fakta tilanteesta riippumatta, kuoret voidaan ajatella liikkuviksi muuttujiksi, joilla ainakin on jokin liikkumavara suuntaan tai toiseen.

Aloitetaan ilmeisimmästä puun ja kuoren välisestä suhteesta, jota voisi luonnehtia kysynnäksi ja tarjonnaksi taloustieteen peruskäsitteitä käyttäen. Hyödykkeiden hinnat määräytyvät markkinoilla, jonka määräävimmät – eivät tosin ainoat – tekijät ovat siis kysyntä ja tarjonta. Hyödykkeen tuottaja (eli jääkiekkoliitot kv. ja kansallinen) on onnistunut taloudellisesti hintapolitiikassaan silloin, kun se saa kaiken tarjontansa menemään korkeimmalla mahdollisella hinnalla kaupaksi.

Jääkiekon MM-kisojen yhteydessä tällaista jackpottia ei yleensä tule, koska kysyntä eri otteluihin on hyvin erilainen. Finaaliotteluissa tämä todennäköisesti onnistuu, vaikka hinnoittelu olisikin nostettu yläkanttiin – näin kysyntä ja tarjonta siis pelaa. Kysymys, joka hiertää suurta suomalaista yleisöä, koskenee lähinnä Suomen alkusarjan otteluita – vähäisemmässä määrin muista alkusarjan otteluita.

Taloudellisesti on tietenkin tärkeää se, että hinnoittelussa onnistutaan niin, että saadaan mahdollisimman suuri taloudellinen voitto. Tämä saadaan tietysti parhaiten niin, että on mahdollisimman paljon yleisöä mahdollisimman korkeilla hinnoilla. Todennäköisesti on niin, että lippujen hinnat ovat karkottaneet potentiaalista yleisöä myös muista otteluista niin, että sillä on ollut myös taloudellista merkitystä – imagomerkityksistä nyt vielä puhumatta mitään.

Miten tähän väärään hinnoittelutilanteeseen on sitten mahdollisesti tultu? 1. näkökulma on kansainvälisen jääkiekkoliiton, jonka kisoista nyt onkin kysymys. Sen toiminnasta kaksi lienee nostettavissa merkityksellisiksi lippujen hintojen suhteen. a) kansainvälistä kiekkoperhettä halutaan laajentaa monestakin eri syystä: Laji on pieni, lajia halutaan edistää; markkinoita halutaan kasvattaa (siis maksavia katsojia, ja muita asiakkaita, sponsoreitakin). Siksi kehitystyötä tehdään maihin, joissa laji on pieni ja potentiaalisia katsojia vastaavasti paljon. TV-katsojien kautta saadaan myös rahaa, kun mediamaailmassa voidaan myydä tuotteita TV- ja radiokanaville aivan eri tavoin kuin aiemmin.

Elämme juuri tilannetta, jossa kanavahinnat ovat kilpailutilanteen vuoksi kohtuullisen alhaisia henkilöasiakkaalle, koska uudet kanavat tappelevat verissä päin markkinaosuuksista. Suomessakin ilmaisnäkyvyys on ostettu naisten viihde- ja hyvinvointikanavalle juuri tästä mielenkiintoisesta syystä. Jääkiekkoliitot saavat hyvät rahat, vaikka heidän loppukäyttäjänsä eli katsomokatsojat ja osa TV-katsojista kärsiikin (ainakin tulevaisuudessa, kun siirrytään väistämättä maksullisiin kanaviin).

Nämä  kanavaoikeusasiathan on käsittääkseni ’ulkoistettu’ kv. jääkiekkoliitossakin epädemokraattisesti toimivalle yritykselle, johon edes kv.liiton varapuheenjohtaja ja mahdollinen tuleva puheenjohtaja Kummola ei pysty omien sanojensa mukaan vaikuttamaan.  Tämä on siis myös vaikuttanut siihen, että tarjontaa eli katsomopaikkoja on entistä vähemmän, kun monet eri mediatoimijat kansoittavat areenaa.

Uskoisin, että ’poliittisena’ päätöksenä on tehty kuitenkin kv. liitossa sellainen linjanveto, että Suomi ja varmaan Ruotsikin on määritelty maiksi, joissa jääkiekon kasvupotentiaali on pieni (kyvykkäitä pelaajia kyetään rekrytoimaan tarpeeksi ja yleisömäärät eivät juurikaan kasva). Jälkimmäisestä seuraa se, että kasvupotentiaali on ainoastaan siinä, että nostetaan hintoja.

Minäkin olisin varmaan tehnyt tällaisen johtopäätöksen, jos istuisin kv. liiton hallituksessa, ehkä olisin vielä mennyt lupaamaan, että ’kyllä meiltä maksavia asiakkaita löytyy, olemmehan ehdoton ykköslaji ja vieläpä maailmanmestareita’. Pistetään vaan Turkkiin ja muualle halleja pystyyn ja juniorimaajoukkueille vehkeet päälle, olisin voinut huikata. Näin toimitaan kv. yhteyksissä, ei siellä saa ajaa vain omia etujaan.

Murros onkin siinä, että monet urheilulajit ovat muuttuneet katsomolajeista sohvalajeiksi ja edelliset ovat joutuneet monin tavoin kärsimään – yksi asiahan on ollut tunnelman latistuminen, joka on karmaisevaa vaikkapa yleisurheiluliigojen tyhjissä katsomoissa. Aina syynä ei kuitenkaan ole ollut sohvakatsomon vahvistuminen, mikä näkyy vaikkapa ampumahiihdossa, jossa on kuljettu hyvään suuntaan kummallakin katsojarintamalla. Kysymys voisi jääkiekon osalta kuuluakin; onko se katsomo- vai sohvalaji – ja kumpaa asiakaskuntaa pitäisi pitää kuninkaana?

Jääkiekko-otteluiden hinnoitteluun MM-kisoissa vaikuttaa toki myös muut jääkiekon kehitystarpeet, joista esille on tuotu se osuus, jonka Suomen jääkiekkoliiton pitäisi saada kisoista toimintansa kehittämiseen. Jos hinnoittelu on väärä ja tuloja vähemmän, niin liittohan siinä tietysti kärsii. Tullaan siis siihen, mikä on hinnoittelussa ollut puuta ja mikä kuorta?

Luulisin, että Suomen osuus on ollut sitä irtoavampaa osaa, joka on kuitenkin omalta osaltaan nostanut hintoja, koska kotiorganisaatiokin kaipaa taloudellista voittoa. Tämän puolen ja selityksen tietysti kotiyleisö mieluummin ’ostaa’ kuin nyt niin epämieluisan kansainvälisen solidaarisuuden. Kun tästä nyt ei kuitenkaan tullut kuuluisaa win-win –tilannetta, niin pelkään, että kansallinen etu on tässä kokonaisuudessa se, joka on heikompi osapuoli. IHHF kuitenkin omistaa hyödykkeen.

Jatkokysymys voisi siis olla, että olisiko Suomenjääkiekkoliitto voinut tinkiä vaatimuksistaan (Kummolan arvio 4-8 m€, tai siis se 8, koska se kai on budjetoitu ja hinnat sillä laskettu), jotta tätä lippujupakkaa ei olisi syntynyt? Kateelliset muiden lajien edustajat tietysti sanovat, että jääkiekkoliitto kehittää toimintaansa osittain väärin tavoin. Tässä tarkoitan sitä, että kiekkoliitto saa OKM:stä runsaasti avustuksia toimintaansa, vaikka se tulisi todennäköisesti toimeen ilman avustuksiakin. Avustuksellehan pitää olla tarve suomalaisessa hallintokäytännössä  ja sen pitäisi olla sama esim. jääkiekolle ja jääpallolle, jotka pärjäävät kv. kisoissa suurin piirtein yhtä hyvin, jos kriteerinä olisi vain kansainvälinen urheilumenestys.

Näin ei kuitenkaan ole, kuten kaikki tietävät, vaan se, jolla jo on, saa tietysti myös ruhtinaallisesti enemmän.  Asettamatta kyseenalaiseksi suomalaista avustusjärjestelmää, jossa on paljon hyviä puolia (mm. se, että nuorisotoiminta on tärkeä rahoituskriteeri), niin tuo kv. menestyksen vertailukin voi muodostua ongelmalliseksi joissakin tapauksissa.

Rakenteellisesti ja poliittisesti jääkiekko on kuitenkin Suomessakin tilanteessa, jossa sen ykkösasema on ehdoton, mutta jota se joutuu monin eri keinoin myös puolustamaan. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä, kun arvaa, että huippu-urheilun muutosryhmän yhtenä suosituksena tullee olemaan jonkinlaisen taloudellisenkin lisäresurssoinnin saaminen entisille paraatilajeille yleisurheilulle ja hiihtolajeille, jotka nyt rämpivät suossa. Saattaa olla, että muitakin perinteisesti vahvoja lajeja aletaan tukea ikään kuin ’markkinoista’ huolimatta.

Jääkiekko on Suomessa moninkertaisesti urheilun rakennemuutoksen edelläkävijä – ja mahdollisesti jossain suhteessa ainut uuden tien kulkijakin. On siis selvää, että sen toimintaan kohdistuu monenlaisia paineita varsinkin, kun se tulevaisuus ei ole mitenkään tähtiin kirjoitettu. Edes siis taloudellisesti. Näissä lippuhintakeskusteluissa on toki usein – ja aivan oikein – sekoitettu taloudellisiin seikkoihin urheilullisia, yhteisöllisiä ja imagollisia seikkoja. On kuitenkin hyvä yrittää ymmärtää sitäkin, minkälaisessa ristipaineessa herra Kummola oikeasti on yrittäessään luovia ’puun ja kuoren’ välissä.

Aivan toinen kysymys on se, missä määrittyy huomio- tai vertaistaloudessa kysyntä ja tarjonta. Kysehän ei ole vain siitä tarjonnasta, joka näkyy materiana eli tulostettuna ja hinnan omaavana lippuna, vaan kyse on kokonaisuudesta, johon tuo lippu antaa vain yhden mahdollisen kurkistuspisteen. Tärkeän, kuten olemme huomanneet, koska siihen edelleen konkretisoituu paljon siitäkin, joka oikein hinnoitellun lipun tapauksessa ei olisi mitenkään liittynyt tuohon konkreettiin paperinpalaseen. Keskustelu mediassa ja somessa kertoo juuri tästä – äänekkäimpiä ovat ehkä olleet ne, joilla ei edes ollut aietta ostaa lippua ja mennä katsomaan otteluita.

Varmasti joukossa on paljon niitä, jotka jollakin tavalla myös haluavat vahingoittaa lätkän imagoa, vaikka suurin osa toki samaistunee solidaarisesti siihen stereotyyppiseen kuvaan ’jääkiekkoperheestä’, joka haluaisi kokea jotakin ainutlaatuista rakkaan lajinsa parissa. Tässä ajassa tällaista emotionaalista samaistumista etsitään yhä enemmän mediasta – myös valtamediasta. Asiat myös kerrotaan näiden ’pienten ihmisten’ tuntojen kautta. Ei siis ihme, että ’suuren ihmisen’ eli K. Kummolan tuntojen välittyminen ei voi olla yhtä sensitiivistä; sitähän hän on itsekin yrittänyt korostaa kertoessaan aika tylysti tälle keskivertoperheelle, että joku ne liput kyllä ostaa, vaikka juuri sinulla ei olisikaan varaa.

Itse mietin, että voiko tuota itsestään selvää totuutta kuitenkaan enää nykypäivänä sanoa? Oma käsitykseni TV-kuvan perusteella on ollut se, että Kummola on yrittänyt olla mahdollisimman rehellinen ja hänen virheensä on ehkä ollut vain se, että hän ei ole uskaltanut myöntää, että hinnoittelussa tuli tehtyä virhe – ehkä osin aika amatöörimäinenkin. Jos lippujen kategorisointiin (oletetun) kysynnän ja tarjonnan mukaan olisi menty eikä olisi luotettu liikaa kysyntään, niin tilannetta ei olisi edes syntynyt.

Huonoa asianhoitoa on myös se, että syyttää kv. liittoa päätöksistä, joita itse varapuheenjohtajana – ja mahdollisena tulevana puheenjohtajana – on tehnyt. Kahdella pallilla istuminen ei koskaan oikein hyvin onnistu. Kansainvälisellä liitolla on ollut toiset tavoitteet kuin Suomen liitolla ja näitä ei ennen kisoja ole osattu yhdistää toimivasti. Sen myöntäminen olisi ollut kohtuullista, vaikka saattaa olla, että taloudellinen puolikin vielä hoituu. Tässä tullaankin immateriaalisen voimaan tänä päivänä: tämä lippukohu on sekä latistanut kisoja, vienyt jääkiekolta rakastajia että aiheuttanut kateutta ja huonoa mieltä. Sitä ei kisojen jälkeen pullisteleva kassakaan saa muuksi muutettua.

Paineet on nyt sitten entistä enemmän kasattu leijonamiehistön niskaan. Jos nimittäin se onnistuu siinä, mihin eivät muut isäntämaat ole vuosikausiin pystyneet, niin moni asia vielä unohtuu ja silottuu. Tuntuuko liialliselta paineen asettamiselta joukkueelle ja sen yksilöille? Ehkä, mutta siitähän huippu-urheilussa pohjimmiltaan on kysymys eli tehdään sinänsä merkityksettömästä merkityksellistä. Aiemmin urheiltiin kansallisen identiteetin puolesta, joskus poliittisten blokkien puolesta – eikö nyt voida taistella ’Matti Virtasen nelihenkisen’ perheen puolesta? Voitto se on kotisohvallakin koettu maailmanmestaruus!

Liikuntasosiologi, FT Arto Tiihonen

jk. Tämän kirjoitukseni ja lyhyehkön haastattelun pohjalta toimittaja Minna Kallasvuo sitten kirjoitti oheisen artikkelin.

http://kiekko.pohjalainen.fi/4/?Sohva-+vai+katsomolajiksi%3F/121305&C=Maajoukkue

Maanantai, 14. toukokuuta 2012, klo 21.45

Upea kevätviikonloppu takana. Lauantai, sunnuntai ja tämä maanantaikin meni vapaaehtoistoiminnan parissa. Paikallinen kuoro, jossa tyttäreni on laulanut 11 vuotta ja vaimokin viitisen vuotta, järjesti seitsemännen kerran kukkafestarin paikallisessa puistossa.

Se tarkoittaa sitä, että iso joukko kuorolaisia nousee aamuyöllä leipomaan pullaa ja keittämään kahvia. Roudaamme aamuvarhaisella pihakalusteet kotoa läheiseen puistoon ja jo yhdeksän maissa asettelemme valmiiksi kukanmyyntipisteet, puffetin, esiintymisteltan ja kirpputoripöydät. Edellisellä viikolla on tietysti jaettu esitteet postilaatikkoihin ja ripustettu juliste näkyvälle paikalle.

Minä toimin myös juontajana, mutta laulaa en saa. Tanssiakin sain vain vähän. Lopuksi me vapaaehtoiset tietysti korjaamme kamat takaisin, siivoamme puiston ja olemme itseemme tyytyväisiä, vaikka aina myös keksimme jotakin parannettavaa järjestelyissä.

Vesisade verotti kävijöitä, joten jatkoimme kukkamyyntiä sunnuntaina, joka oli äitienpäivä. Saimme ilahduttaa kävelijöitä, joista monet ostivatkin äidilleen kauniin amppelin tai orvokkiruukun. Eräskin pikkupoika kävi hakemassa rakkaalle äidilleen useammankin pikkukukan. Kyläyhteisöllisyys on aika pienestä kiinni. Naapureitaan voi ilahduttaa itse asiassa aika helposti.

Kuorolaulu lisää ikää on muodostunut jo melkein kliseeksi, vaikka se onkin ihan totta. Kun tänään maanantaina oli vielä kuoron kevätkonsertti, jossa kuorot esittivät tällä kertaa rakkaus- ja kevätlauluja, elinikää varmaan kertyi meille vapaaehtoisillekin monta kuukautta (onnea myös pojalleni Jensille, joka täytti tänään 23 vuotta!).

Vähän kateeksikin kävi, kun sai kuulla nuorten naisten upeaa moniäänistä laulua Titanicista tai leidien kokemusta ja lämpöä hehkuvia tulkintoja. Puhumattakaan pikkutyttöjen ’Frontside Ollien’ kaltaisesta iloittelusta. Näitä Vivace-kuoron voi tosiaan ihailla www.ikapolvet.fi –sivuillakin.

Torstai, 17.toukokuuta 2012, klo 19.20

Käväisin pikaisesti Mikkelissä, lapsuuden ja nuoruuden kodissani. Veimme äidin kanssa kukat sukulaisten haudoille ja kävimme myös katsomassa Mikkelin Palloilijoiden ja Lahden Kuusysin välisen 2-divarimatsin. Rehellinen ollakseni en tiedä, tulinko hautausmaalla vai Urheilupuistossa surullisemmaksi.

Mikkeliläinen jalkapallo tuntui olevan niin valtavan kaukana lapsuuteni ja nuoruuteni ’kultakaudesta’, kun normaalia oli se, että kaksi mikkeliläistä joukkuetta pelasi pääsarjassa. Jonakin kesänä kotiyleisökeskiarvo oli ’Kissoilla’ yli 3000!  Kyllä, luit oikein: kolme nollaa kolmosen perässä.

MP on aloittanut sarjan surkeasti eikä ’Kyykänkään’ otteissa ollut kehumista. Voitto tuli rankkarimaalilla ja keskikenttäpallottelulla 10 miehistä kotijoukkuetta vastaan, kun maalivahti lensi jo ottelun alussa suihkuun. Oma tunteeni oli lähes koko ajan sellainen, jossa ihmettelin, mikseivät pelaajat ota itseään niskasta kiinni ja yritä tosissaan ratkaisuja?

Pelirohkeus on joukkuepelien avainsana tänä päivänä. Ja juuri se tuntui puuttuvan kummaltakin joukkueelta. Riskejä vältettiin viimeiseen asti, mikä oli Kuusysin osalta ymmärrettävääkin. Mutta miksi häviöllä ollutkin joukkue tuntui karttavan mielikuvituksen käyttöä ja riskien ottoa? Viime minuutilla maalivahti sitten nousi ylös ja vain ihmeen kaupalla sai puskettua pallon ohi maalin avopaikasta.

Onneksi päivä ei ollut kokonaan surullinen ja taapäin suuntautuva, olihan tänään ylioppilaskokelaille tärkeä päivä eli tulosten julkistuspäivä. Kyllä isän onni on oikeasti suuri, kun lapsi pääsee ylioppilaaksi. Onnea ja rohkeutta Iinalle ja muille kevään ylioppilaille!

Rohkeus on avainkysymys monella muullakin sektorille. Olin nimittäin tiistaina suunnittelemassa taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia –ohjelmaa Turun yliopistossa. Siellä yhdeksi teemaksi nousi se, voivatko taiteilijat lähteä mukaan hankkeisiin, joissa taide ei olekaan itseoikeutetusti se ykkösasia. Menettääkö taide jotain merkityksestään ja joudutaanko siinä vallanpitäjien pelinappuloiksi?

Ymmärrettäviä pelkoja, mutta ehkä vain pelkoja. Jotenkin kuvittelisi, että taide jos mikä on kestänyt vuosituhansia, kun taas vallanpitäjät ovat vaihtuneet tiuhaankin tahtiin. Joku taisi kysyäkin, että oliko Hitler oikeastaan maailman paras yhteisötaiteilija?

No, nyt en anna oikeaa kuvaa työpajapäivästä, joka oli oikeasti erinomainen. Aloitimme sen yhteisellä tanssilla vai pitäisikö sanoa ruumiillisuudella, ja lopetimme yhteisen päivän käsiteilotulitukseen.

Itse keksin uuden käsitteenkin. Se on taitoiseksi tuleminen, taitoistaminen tai taiteistaminen, jotka ovat rinnakkaiskäsitteitä tietoiseksi tulemiselle ja tietoistumiselle. Eivätkö olekin hienoja – mainitkaa lähde, jos käytätte jossain!