Tiistai, 24. tammikuuta 2012, klo 15.06

Olen näköjään myöhässä normaaliaikataulustani, vaikka heräsin tavalliseen tapaani seitsemältä ja nukuin päivällä lyhyemmin. Sen sijaan olen ollut ’netissä’ eli luin netistä pressanvaalikommentteja ja vastailin muutamaan sähköpostiin. Kävin myös naapurissa vilkaisemassa pönttöuunin rakentamistouhua ja putsasin auton lumesta. Söin eilen valmistamaani lohikeittoa. Näinhän ne normaalit työpäivät toimistoissakin kuluvat ja siihen päälle vielä pari tuntia matkoihin… vitsi, vitsi, vitsi…

Eilen yritin piristää itseäni laulamalla. Laulaminenhan on tunnetusti hyvinvointia lisäävää, varsinkin kuorolaulu. Ja joku on sanonutkin, että kun minä laulan, niin se kuulostaa epävireiseltä sekakuorolta. Eli yksinkin voi tällaisella lauluäänellä ’pidentää ikää’, kuten Markku T. Hyyppä on asian eli sosiaalisen pääoman vaikutuksen kiteyttänyt.

Oikein ei se laulu lähtenyt puhtaasti ilmoille, joten eilisen hesarin juttu ’auto-tunen’ (eli levylaulajien epäpuhtaiden sävelten korjauksesta) käytöstä piristi mukavasti. Tosin musiikin tohtori Nummisen Ava on vahvasti sitä mieltä tutkimuksensa perusteella, että kaikki osaavat tai ainakin oppivat laulamaan. Eivät tietysti yhtä hyvin, mutta kuitenkin.

Lauluääni on vain yksi osa laulamista, äänessä pysyminen, rytmi jne. ovat myös laulamisessa tärkeitä asioita. Yleensähän ’huonoilla laulajilla’ on vain ’huono lauluääni’, jota sitäkin voi parantaa. Sen sijaan he voivat olla ihan hyviä laulamisen muiden elementtien osalta.

Näin kuvittelen itsekin – omasta mielestäni laulan ihan hyvin varsinkin silloin, kun kuulen jonkun muun äänen korvissani. Korvalappustereot ovatkin tästä syystä mainiot. Voin antaa ääneni raikaa sieluni kyllyydestä ja nuotin vierestä ja silti se kuulostaa hyvältä.

Reilu kymmenvuotiaat pojannaskalitkaan eivät vielä erota omia kykyjään todellisuudesta, sillä niin moni kuvittelee tuossa iässä olevansa tulevia ’ilmaveivigranlundeja’ tai ’maalihanamessejä’, vaikka omat kyvyt olisivat kuinka onnettomat. Miksi veisimme heiltä ilon pelaamisesta tai miksi veisin ilon itseltäni siksi, että en oikeasti osaa laulaa? Jos laulan, niin ’haittaaks se?’

Tänään yllätin itseni positiivisena, ihan vain keittiössä puuhaillessani. Muutaman päivän alakulo, joka johtui ehkä eniten siitä, että mietin sitä, olinko aloittanut kuntoutuksen liian rajusti ja saanut sen takia aikaan jotain vahinkoa, oli yhtäkkiä poispyyhkäisty.

Tunnetilat ovat toipumisen ja kuntoutuksen aikana varmaankin herkempiä menemään negatiivisen kuin positiivisen puolelle, vaikka melko vahvaa näyttöä onkin siitä, että positiivinen asenne ja tunnetila edistävät paranemista.

Monet iloa ja voimaantumisen tunnetta tuottavat asiat voivat olla mahdottomia toipumisen aikana. Kyllähän tiukat sulkismatsit kavereiden kanssa tuottavat minulle suunnatonta mielihyvää monesta eri syystä. Tai kävely-, hiihto- ja pyöräilyretket luonnossa yksin tai ystävien kanssa. Nyt kun niitä ei ole, puuttuu päivistä ja viikoista paljon minulle merkityksellistä ja minua voimaannuttavaa toimintaa ja kokemuksia.

Kateellisena kuuntelinkin ystäväni ja hiihto- sekä pelikaverini Ismo Lehtisen ylistävän Mikkelin Kalevankankaalla tekemiään lenkkejä. Näin sieluni silmin ne minulle niin tutut maisemat ja melkein tunsin, miltä tuntuisi sujutella luonnonkauniin Sirkkapuron rantaryteikössä tai kavuta Saaravuoren vaativaa rinnettä.

Radiosta kuuluu Arttu Wiskarin ’Tuntematon potilas’, joka on sydämeen osuva kuvaus sodankokeneista, muistisairaista miehistä, joihin oma isänikin kuuluu. Nyt en pääse isän luokse vähään aikaan enkä voi äitiänikään sinne viedä. ’Kyllä hän siellä (hoivakodissa) pärjää ja häntä hoidetaan hyvin’, vakuuttelee äitini puhelimessa.

Varmasti näin onkin, mutta kun muisti on mennyt, niin kosketuksen merkitys korostuu. Käydessäni isän luona hieron isäni hartiat, kädet ja jalat, minkä jälkeen käymme harjoittelemassa kävelemistä. Me tosiaan harjoittelemme kävelemistä, sillä voimaa hänellä on käsissään ja jaloissaan vaikka kuinka paljon, mutta hän ei enää muista miten voimaa käytetään.

Tärkeintä on kuitenkin se, että hieronta tuntuu hänestä hyvältä ja se, että hän selvästi muistaa esimerkiksi sen, miltä hiihtäminen tai soutaminen tuntuu (harjoittelemme niitäkin) – se saa hänet onnelliseksi.

Jokin asia tai tunne sai siis minutkin tänään onnelliseksi. En tiedä. mikä se asia oli, mutta pidän nyt tuosta tunteesta kiinni, saatanpa vähän laulaakin päälle…

Keskiviikko, 25. tammikuuta 2012, klo 17.36

Parempi päivä liikkumisen kannaltakin. Parin päivän rentoutuminen ja vähäisempi liikunta teki tehtävänsä. Kävelen nyt yhdellä kepillä ja jalka tuntuu ’kevyemmältä’. Turvotus on lähes kadonnut reiden alaosasta, kun neste on valunut nilkkaan, jalkapöytään ja varpaisiin asti. Ne ovat mustia, mutta turvotus ei haittaa kovin paljon nilkan liikkeitä.

Sen sijaan yläreiden ja takapuolen turvotus jatkuu edelleen, vaikka pientä alenemista siinäkin on tapahtunut. Liikkumista vaivaakin eniten tuo turvotus, joka tekee jalasta ’tönkön’ ja estää kunnon liikeradat. Pakaralihas ei toimi oikein ja sekä polven koukistajat että ojentajat ovat kipeitä ja jäykkiä. Välillä tuntuu siltä, että lonkka tai reisiluun pää ’törröttää’ liian kaukana sivulla. Jalka tuntuu silti toimivan lähes normaalisti lukuun ottamatta siis tuota pakaralihaksen aiheuttamaa heikkoutta askelluksessa.

Joskus myös vasen polvi naksahtelee, kuten myös lonkka. Oikea polvi rahisee. Luulen, että nämä äänet johtuvat jalan uudesta asennosta. Onhan leikkaus käsittääkseni ainakin väliaikaisesti, mutta varmaankin myös pysyvästi, jonkin verran muuttanut luiden asentoa. Muutenhan nivelrikon korjaamisesta ei olisi ollut hyötyäkään. Ennen leikkaustahan lonkkanivel oli ’hitsautunut’ kiinni nivelen ala- ja sisäreunasta estäen tehokkaasti jalan sisäkierron eli taivuttamisen sisään päin.

Lihakset olivat varmaankin tottuneet tuohon tilanteeseen, ja nyt kun se on korjattu, kestää aikansa löytää uusi tapa toimia, ja lihasten on myös opittava uudenlainen koordinaatio. Kyse on myös pidemmästä prosessista, jossa lonkan nivelrikko on ollut osallisena, mutta ei aiheuttajana. Vasen jalkani on 12 mm lyhyempi kuin oikea, joten itse asiassa koko vartaloni on ollut epätasapainossa, joka näkyy mm. selkä- ja vatsalihasten epäsymmetriana ja lievänä selkärangan skolioosina. Puhumattakaan erilaisista jalkavaivoista, mm. polvissa, sääressä ja lonkan seutuvilla.

Oletettavaa onkin, että uusi lonkkanivel ja sen uusi asento vaikuttaa laajasti lihaksistooni ja hermostooni. Vaikka jalkojen pituuseroa ei korjattukaan, niin uskon leikkauksen vaikuttavan asiaan. Yhtä aikaa sekä toivon sitä että pelkään sitä. Toivon, koska se saattaa helpottaa varsinkin oikean jalan kipuja ja jännityksiä. Pelkään, koska nuo kivut saattavat nyt löytää paikkansa jostain muualta.

Kuntoutuksessa yritänkin toimia niin, että en ainoastaan vahvista lihaksiani, vaan yritän venyttää, rentouttaa ja etsiä uusia liikeratoja, jotta liikkumiseni kokonaisuutena muuttuisi sellaiseksi, että lihakseni kestäisivät entistä paremmin liikunnan ja myös liikkumattomuuden rasituksia.

Olen ajatellut, että tämä prosessi kestää ainakin vuoden, ehkä kauemminkin. Eikä se tietenkään siihen lopu, vaan lihaksista, nivelistä ja koko hermolihasjärjestelmästä pitää tietysti pitää huolta jatkuvasti. Ikääntyminenkin vaikuttaa: lihasten palautuminen on hitaampaa ja pienetkin vammat vaativat pitkää palautumista ja kuntoutusta tässä iässä. Mutta siihen olen siis varautunut.

Nyt lähden apumieheksi lumitöihin; saan putsata auton ja karistaa lumet vuorimännyistä, orapihlaja-aidasta ja tuijien päältä. En siis ole aivan joutilas, vaikka ei minusta itse asiassa ole paljon mitään hyötyä. Seurustelu-upseeri tai savolainen ’piällysmies’ voisin olla, mutta viisaasti olen kyllä hiljaa tai pitäydyn kannustukseen ja lumentulon ihmettelyyn.

Väsyttää ja ramasee, nytkin torkahdin kappaleiden välissä. Kissojen nukkumismääriin en yllä, mutta perässä tosiaan tullaan. Mutta nyt siis haukkaamaan happea…

Torstai, 26. tammikuuta 2012, klo 16.03

Päivä alkoi nihkeästi. Lonkan seutu jännittyi ja tuli kivuliaaksi heti aamusta. Voi sanoa, että ’nousin väärällä jalalla sängystä’, sillä muuta selitystä tuntemukselleni en keksinyt. Itse asiassa tunne ei oikeastaan ole kipua, vaan eräänlaista turvotuksen ja lihasjännityksen aiheuttamaa liikkumisen ja mm. istumisen rajoittumista. Ikään kuin lonkka ei mahtuisi ihon alle.

Päivän teemana onkin kipu. Postilaatikkoon tipahti uusin Gerontologia-lehti, jossa oli artikkeli otsikolla Iäkkäiden henkilöiden kipu ja liikkumiskyky, Tutkittua tietoa ja käytännön suosituksia liikkumiskyvyn tukemiseen liikunnan avulla. Lihavainen K, Hartikainen S, Rantanen T ja Sipilä S, Gerontologia 25 (4) 2011, 240-252.

Tässä katsausartikkelissa oli kootusti tietoa kivusta ja mm. siitä, miten kipu rajoittaa liikkumiskykyä. Tunnistin tilanteeni hyvin kuviosta, jossa kivun aiheuttama vamma tai minun tapauksessani nyt tämä leikkaus johtaa kivun kokemiseen.

Kivun kokemisen voi tämän alun perin Vlaeyen vuonna 2000 esittämän tulkinnan mukaan jakaa kahtia eli siihen, että ei koe pelkoa ja siihen, että kipu katastrofoidaan. Jälkimmäinen tulkinta johtaa negatiiviseen kehään, jossa kipu ja siihen liittynyt uhkaava merkitys estää liikkumisen ja liikkumattomuus taas lisää kivun kokemista. Seurauksena on mm. toiminnan vajausta ja mielialan laskua. Jos taas ei koe pelkoa, niin seurauksena on kivun kohtaaminen, aktiivisuuden säilyttäminen ja lopulta kuntoutuminen.

Ihan noin yksinkertainen asia ei tietysti ole, tai ei oikeastaan lainkaan noin yksinkertainen. Kivun kokeminenhan vaihtelee yhden päivän aikanakin niin, että välillä tuntuu siltä, ettei tässä ole mitään syytä pelkoon, vaikka kipuja kokeekin. Hetken päästä on varma, että nivel on muljahtanut väärään asentoon, leikkaus on epäonnistunut ja lihaskudokset varmasti vaurioituvat, jos nyt otan askeleenkin.

’Iso kuva’ voi kuitenkin olla tuo artikkelin kuvaama; ehkä kipua tuntevat ihmiset jakaantuvat lopputuloksesta päin katsottuna juuri noin: pelkäämättömät kuntoutuvat ja pelon katastrofoijat eivät kuntoudu. Käytännön työhön tai ihmisen omiin ristiriitaisiin kokemuksiin kesken kuntoutusprosessin suhteutettuna tuo kuvio tuntuu aika ’robustilta’ eli ihmisen ääntä kuulemattomalta yksinkertaistukselta.

Artikkelissa oli hyvää tietoa kivun synnyn mekanismeista ja esimerkiksi siitä, miksi kipu heikentää liikkumiskykyä. Syy voi olla patologinen, hermolihasjärjestelmästä johtuva tai keskushermoston prosessointiin liittyvä asia. Käytännössä siis joihinkin kivun ja liikkumisen välisiin yhteyksiin on helpompi vaikuttaa kuin toisiin. Vain erittäin harvoissa tapauksissa liikunta kuitenkin voisi olla haitallista, vaikka liikunta toki tulee aina suunnitella yksilöllisesti.

Erityisen tarkasti luin luvun, jossa kerrottiin kivuista kärsivän henkilön liikkumiskyvyn edistämisestä, koska nyt kuulun juuri tähän joukkoon. Ja meitä on aika paljon eli yhteensä varmaan parikymmentä tuhatta (16 500 vuonna 2007) nivelproteesileikkauksen kokenutta vuosittain. Peilasinkin artikkelin tietoja nyt omaan arkeeni ja siihen, miten omaa liikkumiskykyäni edistetään.

Artikkelissa sanotaan, että ’kipu ja siihen liittyvät ongelmat pitää tunnistaa, jotta niihin voidaan puuttua ja seurata hoidon ja kuntoutuksen vastetta’. Tämä tietysti edellyttää perusteellista kivun ja liikkumiskyvyn arviointia. Artikkelissa esitelläänkin monenmoisia mittareita eli erilaisia kipujanoja, numeerisia asteikkoja ja sanallisia luokituksia. Kipupiirroksia voi käyttää kivun sijainnin määrittelyyn ja strukturoituja kyselyjä kivun aiheuttaman haitan määrittelyyn.

Vaikka artikkelissa keskitytäänkin iäkkäisiin ihmisiin, joita nivelleikkauspotilaatkin yleensä ovat, niin oletan, että juuri tästä syystä suositusten pitäisi päteä meille muillekin. Oletan samalla, että minä en poikennut tässä suhteessa juurikaan ikääntyneemmistä leikkauspotilaista, vaan hoito- ja kuntoutusohjeet olivat suurin piirtein samat.

Tutkijat siis esittelevätkin mm. sen, miten kivun arvioinnin pitäisi olla osa ’laaja-alaista geriatrista arviointia’ ja jonka jälkeiseen toiminnan ja kuntoutuksen suunnitteluun ja toteutukseen pitäisi osallistua potilaan lähipiirin lisäksi moniammatillinen tiimi eli lääkäri, fysioterapeutti, hoitaja sekä tarpeen mukaan mm. kipuasiantuntija tai ravitsemusterapeutti.

Kipupotilaan tuen pitäisi olla pitkäaikaista ja siihen tulisi kuulua myös vertaisryhmien antama tuki. Lisäksi lääkityksen haasteellisuus tulee huomioida ja tulee tiedostaa myös lääkkeettömien hoitokeinojen –  mm. rentoutuksen, fysioterapian, sähköstimulaation, liikunnan jne. – myönteiset vaikutukset kuntoutukseen.

Kysymys onkin nyt seuraava: miten omassa – ja oletukseni mukaan myös muiden nivelleikkauskuntoutujien – kuntoutusprosessissa on otettu huomioon mainitut suositukset. Aluksi ajattelin, että ei juuri mitenkään. Minuthan heitettiin sairaalasta tosi nopeasti kotihoitoon, johon annettiin vain pari esitettä mukaan. Kipulääkkeet ja niiden määrät sain resepteinä. Vertaisryhmistä ei ollut missään mitään kirjallista mainintaa eikä niistä puhuttukaan mitään. Annettiin ymmärtää, että periaatteessa osastolle voi olla yhteydessä, mutta ei siihen mitenkään kannustettu. Kontrollikäynti olisi 2,5 kk päästä.

Tarkemmin ajateltuna ’moniammatillinen tiimi’ eli apulaislääkäri, joka tosin ei ollut mukana leikkauksessa, sairaanhoitaja ja fysioterapeutti, kävivät kanssani läpi hoitoon ja kuntoutukseen liittyvät asiat ennen sairaalasta lähtöäni (ennen sairaalaan tuloani sama tiimi ohjeisti minut leikkausta ja osin toipumistakin varten).

Lääkäri kertoi hyvin lyhyesti leikkauksestani ja sen onnistumisesta. Hyvin vähän jatkotoimenpiteistä – taisi mainita lääkityksen ja kontrollikäynnin. Fysioterapeutti kävelytti minua käytävällä ja portaikossa, antoi kirjalliset ohjeet ja puhuimme myös hiukan kuntoutumisesta. Puhuimme myös apuvälineistä, jotka olinkin jo hankkinut. Kovin täsmällistä tietoa en kuntoutumisesta saanut. Hoitajan kanssa käytiin lääkitys läpi. Hän mm. antoi ohjeita kipulääkkeiden vähentämiseen pikkuhiljaa sekä ohjeita haavan hoidosta.

Lääkäri oli kovin kiireinen, leikkaussalissa jo odotettiin. Fysioterapeutti olisi voinut paneutua asiaansa tarmokkaammin, mutta hoitaja(t) kyllä käyttivät aikaa ja vastasivat kysymyksiin perusteellisesti. Luin sairaalassa ja kotona kaikki annetut ohjeet tarkasti, mutta yhteenvetona täytyy sanoa, että aika yksinäiseksi oloni tunsin uuden tilanteeni kanssa.

Ymmärrän erittäin hyvin, että ohjeet eivät voi olla kovin tarkkoja, koska potilaiden lähtökohtatilanteet ja esimerkiksi kivunsietokyky voi vaihdella todella paljon toisistaan. Siksi kai tässä artikkelissa, jota referoin, korostetaankin jatkuvaa, monipuolista ja monesta suunnasta annettavaa tukea aivan niin kuin Ikäinstituutin laaja-alaisen toimintakyvyn tutkimiseen ja kehittämiseen tähtäävässä toiminnassa (ks. esim. Tiihonen A (2008) Kokemuksellinen toimintakyky tutkimuksen ja käytännön haasteena. Teoksessa Pohjolainen P, Sarvimäki A, Syrén I (toim): Toimintakykyä ja sosiaalista tukea iäkkäiden, omaisten ja työntekijöiden arjessa. Esityksiä VI Gerontologian päivillä 4.-5.5. 2007. Oraita 3/2007. Ikäinstituutti.)

Tänään artikkelia lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että tutkimus ja myös meidän projektitoimintamme, jolla pyritään ’hyviin käytäntöihin’ on aivan liian kaukana käytännön todellisuudesta. Tutkimuksissa saadut hyvät kuntoutustulokset on usein saatu aikaan juuri sellaisissa projekteissa, joissa on – jos ei nyt määrättömästi, niin ainakin todella paljon enemmän – resursseja kuin mihin käytännössä on mahdollisuuksia.

Toinen huomio on se, että miksiköhän sairaalassa ei kerrota mitään vertaistuesta, järjestöistä ja näiden nettisivuista eikä muutenkaan siitä, että kannattaa hakea tukea muilta ihmisiltä kuntoutumiseen. Tämä ei maksaisi mitään – eivätkö myöskään järjestöt ole olleet aktiivisia tässä asiassa? Näin ’hoito- ja kuntoutuspolku’ täydentyisi (voi olla, että esim. sairaalan oleskelutilassa olisi ollut esitteitä ko. järjestöistä, mutta puheeksi ne eivät tulleet, vaikka otin vertaistuen itsekin puheeksi).

Kolmas huomio on jatkoa edellisille: kun alan asiantuntijat ja tutkijat tietävät asiantilan ja tuen merkityksen, niin miten on mahdollista, että tätä ’yhteiskuntasektoreiden’ todella järkevää yhteistoimintaa ei saada aikaiseksi? Ihminen, jonka perusteellinen kuntoutuminen olisi kaikkien etu, jää kuitenkin aika yksin mm. kipujensa kanssa.

Ehkä yksi selitys tälle on se, että jos kivun iskiessä kuntoutuja heti ottaisi yhteyttä vaikkapa sairaalaan tai vertaistukihenkilöön, niin tämä yhteydenotto saattaisi yhtä hyvin lisätä huolta kivusta kuin vähentää sitä. Voisi syntyä turhia sairaalakäyntejä tilanteessa, jossa olisi vain purtava hammasta yhteen. Tätähän itsekin mietin melkein päivittäin.

Yhtä hyvin voisi tietysti käydä niin, että tuo puhelu ja jokin muu viesti vahvistaisi kuntoutujan uskoa siihen, että pientä kipua ei tule pelätä ja että liikuntaa ja muuta kuntoilua kannattaa jatkaa, jos vain suurimmalta kivultaan siihen kykenee. Lukemani artikkelin perusteella en osaa sanoa, onko tällaista tutkimusta koskaan tehtykään, jossa voitaisiin erittäin pätevästi vastata ko. kysymykseen.

Seuraan päivittäin erilaisia ’kipujani’, jotta saisin tarkemman kuvan siitä, miten kipuilut muuttuvat kuntoutusprosessin kuluessa. Seuraan myös liikkumistani ja ’yleistä selviytymistäni’ niin, että voisin omalta kohdaltani paremmin ymmärtää sitä, miten nämä liittyvät toisiinsa. Väheneekö kipu kudosten paranemisprosessin seurauksena ja kuinka kauan se kestää, ja miten voimakkaampi tai kevyempi liikunta vaikuttaa kivun esiintymiseen.

Vielä ei ole aika tehdä mitään yhteenvetoja, koska prosessi on kesken. Toivon kuitenkin, että saan näkyviin jotakin sellaista – tosin alustavaa – joka auttaisi ymmärtämään paremmin kivun suhdetta liikuntaan ja toisaalta sitä, minkälaista tukea kuntoutuja tarvitsisi kuntoutumisprosessissaan.

Nyt taas vähän happea haukkaamaan, ettei kipu sen puutteen vuoksi pahene…

Lauantai, 28. tammikuuta 2012, klo 17.30

Pari vuorokautta viimeisestä blogimerkinnästäni. Eilinen päivä meni kiireiseksi, kun äiti tuli käymään. Teimme hänen kanssaan vähän paperitöitä ja suunniteltiin ensi viikon aikatauluja. Hänen toisenkin polvensa nivel vaihdetaan jo ensi viikon lauantaina aiemman tiedon vastaisesti, joten labra- ja röntgenkäynnit piti suunnitella uudelleen.

Tein sitten vielä äitini esimerkkiä noudattaen tähän asti pisimmän keppikävelylenkin, joka on suurin piirtein kilometrin mittainen. En oikein pysynyt äitini vauhdissa, mutta hänen ensimmäisen polvensa leikkauksesta onkin kulunut jo viisi kuukautta. Olimme varmaan vähän hassu näky, kun taivalsimme kyynärkeppiemme kanssa rinnakkain lumisia katuja.

Tänään on kulunut tasan kaksi viikkoa leikkauksesta – aika kuluu yllättävän nopeasti, vaikka päivät ovat välillä tuntuneet pitkiltä. Ehkä odotin, että olisin toipunut tai kuntoutunut kahdessa viikossa vähän enemmänkin – en tiedä. Kyvyttömyys tehdä normaaleja asioita tuntuu joinakin hetkinä aika raskaalta. Mutta on tässä tapahtunutkin jo kaikenlaista toipumista.

Tarkastelenkin seuraavassa ihan päiväkohtaisesti sitä, miten toipumiseni on edennyt. Luulisin, että nämä kaksi ensimmäistä viikkoa ovat joissakin suhteissa erilaisia kuin tulevat viikot, joten näinkin tarkka analyysi voi olla hyödyllinen. Ainakin itse olen kokenut sen hyödylliseksi – suhteellisuudentaju on parempi, kun arvioi päivittäin toipumisen etenemistä ja kun nyt parin viikon päästä vertailee päiviä toisiinsa, niin voi nähdä paremmin syyt ja seuraukset.

Liikunta ja lihasten aktivointi ensimmäisen kahden viikon aikana

Aloitan analyysini tarkastelemalla liikkumiseni määriä minuuteissa. Olen myös arvioinut erikseen kävelyn, lihaskuntoharjoittelun (sairaalan fysioterapeutin jumppaohjeet ja omat jumppani) ja hermolihasaktivoinnin (tarkoitan tällä lähinnä sängyssä tekemiäni lihasten jännitys-rentous –harjoituksia).

Seuraavissa kuvioissa näkyvät päivät 1…14, ja erilaisten liikuntamuotojen määrät minuutteina päivässä. Täytyy sanoa, että minuuttimäärien arvioiminen ei ole aivan ongelmatonta, sillä arkikävelyn määrää tai muun toiminnan ohessa tehtyjä jumppia ei ole helppo arvioida. Seuraavista viivakuvioista kuitenkin näkee melkoisella varmuudella sen, miten päivät ovat eronneet toisistaan.

Kuvio: Liikunnan määrän päivittäinen vaihtelu leikkauksen jälkeisten kahden viikon aikana.

Liikunnan määrä oli ensimmäisinä kahtena päivänä pientä, mutta kolmas ja neljäs päivä olivat jo varsin liikunnallisia. Viides ja kuudes päivä olivat selkeästi ’takapakkia’, mutta kolme seuraavaa päivää taas aika liikunnallisia. Kymmenes ja yhdestoista päivä olivat melkein lepoa, mutta sen jälkeen liikunnan määrä on taas alkanut tasaisesti nousta ollen jo yli kaksi tuntia päivässä.

Seuraavassa kuviossa näkyy se, miten liikunta on jakautunut kävelyn, lihaskuntoharjoittelun ja hermolihasjärjestelmän aktivoinnin (jälkimmäinen ei näy liikunnan määrissä) välillä.

Ensimmäisinä kahtena päivänä tein eniten ’sänkyjumppaa’ eli jännitin ja rentoutin lihaksiani sängyssä maaten. Seuraavina kahtena päivänä kävelin ja jumppasin, minkä jälkeen tuli parin päivän ’helpompi’ jakso. Seitsemäntenä, kahdeksantena ja yhdeksäntenä päivänä keskityin eniten kävelyyn, minkä jälkeen oli pari rentoa päivää, minkä jälkeen käveleminen on taas lisääntynyt selvästi.

Toipumisessani (en puhu vielä kuntoutumisesta, vaikka kyse on tietysti siitäkin)  on ollut kolme ’piikkiä’ ylöspäin ja kaksi alaspäin. Osin ne johtunevat ns. normaalista toipumissyklistä, osin syynä on ollut se, että olen muutamina päivinä liikkunut enemmän, jonka jälkeen on ollut viisasta vähän ’vetää henkeä’ ja antaa kudosten parantua ja toipua liikkumisesta.

Olisi ehkä ollut mahdollista rakentaa myös aivan lineaarinenkin käyrä eli tasaisesti nousujohteinen, mutta hiukan sitä epäilen. Luulen, että rasituksen, kivun ja liikkumisen muiden positiivisten ja negatiivisten vaikutusten arvioiminen on sen verran vaativaa, että on pakko tyytyä tällaiseen ’yrityksen ja erehdyksen’ kautta etenemiseen.

Tai ehkä kyse ei ole edes erehdyksestä, vaan normaalista omien rajojen koettelusta. On järkevää kuunnella itseään, mutta niin, ettei anna heti periksi, jos joku asia – esim. kävely tai istuminen tekee kipeää. Liikkumisessa voi myös keskittyä eri asioihin; jos kävely tuottaa ongelmia, niin voi jumpata tai rentouttaa lihaksia. Näitä jälkimmäisiä voi myös kutsua ’aktiiviseksi palautumiseksi’, vaikka ne ovat toki erittäin oleellisia asioita, sillä eihän kävely ole liikkumisen ainut tavoite.

Lihaskuntoharjoitukset ovat usein aluksi aika tuskallisia, mutta jumpan edetessä lihakset vertyvät ja liikkuvuus paranee. ’Lepopäivinä’ tosin lihakset olivat niin kipeitä, että katsoin paremmaksi vain rentouttaa niitä. Käytin myös kylmäpakkauksia, kylmägeeliä, hierontaa (itse hieroin) ja stimplus –sähköstimulaatiota.

Pahiten kipeytyvät lihakset ovat tietysti keskimmäinen pakaralihas, jonka ’läpi’ leikkaus tehtiin ja piriformis, joka katkaistiin. Sen lisäksi myös jänteinen lihas reiden sivulla ja hamstring-lihakset takana että reiden ojentajat ovat olleet kipeinä.

Kahden viikon aikana olen liikkunut yhteensä noin 21 tuntia, mikä on vajaa 1,5 tuntia päivässä. Ensimmäisenä päivänä 20 minuuttia (vähiten) ja nyt viimeisimpänä 150 minuuttia (eniten)  päivässä – mutta ei siis mitenkään lineaarisesti nousten, kuten edellä tuli selväksi.

Ei tässä mitään liikkumisen mestareita olla, kaukana siitä. Mutta on hyvä nähdä, että toipumisessa ja liikkumisessa on tapahtunut myös selvää edistymistä. Kävely on parantunut, vaikka edelleenkin joudun käyttämään joko yhtä tai kahta kyynärsauvaa. Tänään tosin tein sen kilometrin lenkin jo sauvakävelysauvojen avulla.

Mutta nyt tämä istuminen saa riittää, se väsyttää vieläkin todella paljon. Huomenna lisää analyysia ja tulkintaa ensimmäisistä kahdesta viikosta leikkauksen jälkeen.

jk. tyttäreni Iina ja Ode (poikaystävä) pyysivät minua pulkkamäkeen. En lähtenyt, vaikka mieli kyllä teki…

Sunnuntai, 29.1.2012, klo 17.00

Hieno talvipäivä tuotti elämyksen. Kävelin tai köpöttelin taas hiukan pidemmän matkan. Oli hienoa vaeltaa vaivalloisesti kohti etelästä kuumottavaa aurinkoa läpi tutun puistikon, jossa puut kimmelsivät huurteisina. Tuntui siltä, että olen tässä toipumisessakin menemässä pikku hiljaa valoa kohti. Kun päivä pitenee, niin ehkä askel ja lenkitkin pitenevät.

Loppupäivä ei sitten ollutkaan niin hyvä kuin odotin. Jalka rasittui ja puristava tunne haavan tienoilla ehkäisi enemmät liikehdinnät. Kipu ei ole kova, mutta kuitenkin sellainen ettei tee mieli liikkua tai istua enempää kuin on tarpeellista. Tänään tarkastelenkin erilaisten kipujen ilmenemistä ensimmäisten kahden viikon aikana leikkauksen jälkeen.

Asteikkona käytin jo sairaalassa oppimaani asteikkoa 1…10, jossa yksi tarkoittaa pienintä mahdollista kipua ja kymmenen suurinta mahdollista kipua. Omaa arviointiani haittaa tässä se, että en omasta mielestäni ole kokenut nyt tämän leikkauksen yhteydessä lainkaan sietämätöntä kipua eli asteikon yläpäätä. Koska tässä on kyse omasta kokemuksesta, niin osatakseen arvioida asteikkoa kunnolla, pitäisi olla kokemuksia koko asteikosta.

Sen sijaan uskon, että arviointini on kuitenkin suhteellisesti ottaen hyvinkin suuntaa antava, koska pystyin arvioimaan kivun tuntemuksiani joka päivä. Tiedän siis, että tänään kipua oli enemmän tai vähemmän kuin eilen ja kun annan sille jonkin numeron, niin se suhteutuu myös seuraavaan päivään. Kun vielä erittelin erilaiset kivut – mikä osoittautui järkeväksi valinnaksi – niin saan rakennettua aika kattavan ’kipukartaston’.

Erilaiset kivut ja niiden esiintymisen leikkauksen jälkeen

Ensi alkuun huomasin, että kipuja on ainakin kahdenlaisia; on jatkuvaa, hiukan epämääräistä kipua, jonka paikkaakin on vaikea hahmottaa ja on hetkellistä kipua, joka voi liittyä liikkumiseen tai johonkin muuhun seikkaan. Yleensä tämä hetkellinen kipu on myös paremmin paikannettavissa – se voi tulla sängystä noustessa, istuessa, vessakäynnillä, kävellessä. Seuraavassa kuviossa jatkuvan ja hetkellisen kivun käyrät 14 ensimmäisen päivän aikana.

Kuvio: Jatkuvan ja hetkellisen kivun vaihtelut 14 ensimmäisen päivän aikana

Kuviosta näkee, että aluksi hetkelliset kivut olivat varsin kovat. Ne tulivat juuri vessakäyntien aikana, kävellessä, sängystä noustessa. Selityksenä on tietysti leikkauksen jälkeinen kudosten herkkyys ja liikerajoitukset. Toisaalta voimakas kipulääkitys esti hetkellisen kivun muuttumisen jatkuvaksi kivuksi. Voimakas, pitkätehoinen kipulääkitys lopetettiin kolmannen päivän jälkeen, jolloin jatkuva kipu lisääntyi, kun taas hetkellinen väheni.

Liikkumisen ja kivun välinen suhde on aika kompleksinen. Liikkuminen tuntuu sekä lisäävän että vähentävän kivun tunteita. Kun liikuin enemmän 3. päivänä, niin hetkellinen kipu oli melko korkealla, mutta jatkuva kipu väheni. Jatkaessani liikuntaa neljäntenä päivänä hetkellinen kipu aleni, mutta jatkuva kipu nousi. Viidentenä ja kuudentena päivänä liikuin vähemmän osittain lihasten kipeytymisen takia. Kiputasot laskivatkin ja ne pysyivät melko alhaalla myös seuraavat kolme päivää, joiden aikana liikuin taas enemmän. Seuraavat pari päivää otin rennommin ja sen näkyy kipukäyrissä loogisesti: rasittuneet lihakset olivat jatkuvasti vähän kipeämpiä, mutta hetkellisiä kivun lähteitä ei tullut liikkumisen vähenemisen vuoksi. Loogista on sekin, että seuraavina päivinä jatkuva kipu väheni, kun hetkellinen kipu nousi liikkumisen lisäännyttyä.

Kipuja voi määritellä myös muilla tavoin. Lihaskivut ovat kohtuullisen hyvin määriteltävissä. Ja kun itselleni hankalammalta ovat aina tuntuneet vatsakivut tai tietynlaista pahoinvointia aiheuttavat kivut, niin päätin tarkkailla niitäkin erikseen. Luulen, että vatsakivut johtuivat minulla osin  lääkkeistä, osin haavakudokseen kohdistuneesta rasituksesta. Kun vähensin lääkkeitä ja sain vatsansuojalääkettä ja ensimmäisten päivien liikarasitus meni ohi, niin vatsaongelmia ei juuri enää ilmennyt.

Lihaskivut olivat kovimmillaan joko silloin, kun liikuin enemmän tai liikkumista seuraavina päivinä. Luulen, että lihaskipuja tulee olemaan jatkossakin, vaikka kuvion perusteella näyttäisi, että ne olisivat ainakin tilapäisesti vähenemässä. Harjoittelun lisääntymisen yhteydessä lihaskipuja varmasti ilmenee, kuten on aina ilmennyt.

Kuvio: Lihaskivut ja vatsakivut ensimmäisten14 päivän aikana.

Leikkauksen tai muun trauman jälkeen jonkin asian tekeminen tuntuu erityisen kivuliaalta. Se kipu ja kivun pelko saattaa säteillä niin, ettei uskalla liikkua muutenkaan. Lonkkaleikkauksen jälkeen kaikkein kivuliainta oli istua ja erityisesti vessassa käynti aiheutti kipuja. Lonkan liiallista koukistamista tulisikin välttää, mutta aina se ei ole helppoa. Kaikkia tuoleja ei muista tai voi korottaa ja vaikka olisi korotuskin, niin pidempi istuminen aiheuttaa kipua ja puudutusta.

Edelleenkään istuminen ei ole kovin helppoa, mutta kivun tunteet ovat kyllä vähentyneet. Seuraavaan kuvioon pistin vertailun vuoksi vielä tuon lihaskipukäyrän mukaan. Käyrillä näyttäisi olevan yhteyttä toisiinsa eli kun istuminen on kivuliasta, niin lihaskipujakin on enemmän, vaikka ne saattavat kohdistua hiukan eri lihaksiin. Tässä tapauksessa kuitenkin kyseessä ovat usein samat lihaksetkin.

Kipujen ilmeneminen on tietysti kiinni siitä, miten paljon käyttää kipulääkitystä. Sairaala-ajan lääkitystä en ihan tarkalleen muista. Siihen kuului joku pitkäkestoinen, voimakas kipulääke ja todennäköisesti 4 Panacodia ja 3 Buranaa (600mg) vuorokaudessa. Neljännestä päivästä lähtien tiedän tarkalleen, mitä kipulääkitystä olen käyttänyt.

Aluksi otin neljä (kerran viisi) Panacodia ja kolme Buranaa, kun seitsemäntenä päivänä oli tarkoitus vähentää annos kahteen ja kahteen. Paria päivää lukuun ottamatta pystyinkin menemään näin 12. päivään asti. Parin viikon kuluttua leikkauksesta aloin vähentää edelleen 1 + 1 –annokseen.

Lääkityksen avulla olisin mahdollisesti voinut vähentää oleellisesti kivun tunteita, mutta kun me leikkauspotilaat saamme ohjeeksi kipulääkityksen asteittaisen vähentämisen, niin olen koettanut elää kohtuullisen kivun kanssa. Nyt kun käytän aika vähän kipulääkitystä eikä kipuja ole kovin paljon, niin päätös osoittautuu oikeaksi. Olisiko mitään järkeä popsia kipulääkkeitä, jos siihen ei enää ole suurtakaan syytä?

Jos uskoisin, että olisin esimerkiksi liikkunut tai jumpannut nykyistä enemmän lääkkeiden avulla, niin sitten voimakkaammassa kipulääkityksessä olisi järkeä. Luulen kuitenkin, että olisin voinut tehdä enemmän hallaa treenaamalla liikaa lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Itse asiassa kolmantena ja neljäntenä päivänä varmaan liikuinkin liikaa juuri siksi, että lääkkeet estivät minua tuntemasta riittävää kipua.

Lopuksi esitän vielä käyrän, jolla kuvaan sitä, miten kävelyni on kehittynyt tai edistynyt. Tässä kuviossa 1 tarkoittaa huonoa tai todella huonoa kävelyä ja 10 sitten jo normaalia kävelyä – ei kuitenkaan erinomaista. Käyrästä näkee, että kävelyn kehittyminenkin on syklistä eli kaksi eteen, yksi taakse – periaate toimii.

Aluksi läksin ’nojakävelystä’ kehittymään ja aika pian kävelin jo vuorokävelyä ja itse asiassa lääkkeiden vaikutuksen alaisena jo vähän ilman keppejäkin. Sitten tuli taantumaa, jolloin kävelin pääasiassa kahdella kyynärsauvalla, sitten taas enimmäkseen yhdellä, kun viimeisinä päivinä olen kävellyt ulkona jo sauvakävelyyn tarkoitetuilla sauvoilla. Se ei tosin ole ollut lähellekään oikeanlaista sauvakävelyä, mutta kuitenkin.

Voi olla, että asteikkoni on tässäkin liian optimistinen – kympin kohdalla tuskin vielä kävelen normaalisti. Kehitysaskeleita siihen on otettava vielä useampia ellei sitten tapahdu ’kehityspyrähdystä’ niin, että yhtenä päivänä vain heitänkin kepit ja sauvat nurkkaan ja lähden kävelemään normaalisti. Saa nähdä…