Liikuntapoliittinen selvänteko, osa 1: lisää rahaa väestön liikuttamiseen urheiluseuroissa

Lähtökohtia

Tämän blogisarjan alkupiste lienee uutisessa, joka ilmoitti Sipilän hallituksen valmistelevan liikuntapoliittista selontekoa eduskunnalle. Se innoitti minua kirjoittamaan aiheesta monia vielä julkaisemattomia artikkeleita/blogeja. Jossain vaiheessa yritin hakeutua ja minua vähän pyydettiinkin valmistelemaan itse selontekoakin. Lopulta kuitenkin paremmat tekijät valittiin asiantuntijoiksi.

Reilua siis oli, että pidättäydyin kommentoimasta keskeneräistä työtä. Valmiin selonteon ja siitä käytävän keskustelun kommentointi on kuitenkin fiksua kansalaiskeskustelua, koska politiikassa on aika helppo tehdä lupauksia tai selonteoissakin linjauksia, joita ei koskaan toteuteta. Yksi syy on riittävän kansalaiskeskustelun puute. Ja kukapa sitä kävisi, kun virkamiehillä, tutkijoilla, järjestöihmisillä ja toimittajilla on tärkeämpiäkin askareita tehtävänään, kuten oman toimintansa tuloksellisuuden raportointia.

Kirjoitin Hesariin (HS-mielipide, 20.3.2019) otsikolla ”Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa” (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), joka ei käsittääkseni ole johtanut mihinkään laajempaan kansalaiskeskusteluun. Eri medioissa on kuitenkin nostettu aika näyttävästikin esiin Veikkauksen rahapelitoiminnan haittavaikutukset. Hesarissa oli mm. tämä ”Elämä pelissä” (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006065047.html) –juttu, jossa rahapeliriippuvaiset läheisineen saivat äänensä kuuluville.

Omassa jutussanihan pääpointteina olivat kansalaisjärjestötoiminnan valtavat hyödyt pohjoismaisille yhteiskunnille ja niiden hyvinvoinnille. Jutussani muuten kirjoitin siitäkin, miten politiikassa unohdetaan tyystin, miten tärkeä merkitys ”kolmannella sektorilla” on pohjoismaiselle hyvinvoinnille. Tästä hyvä esimerkki on taloustieteen emeritusprofessori Matti Pohjolan vieraskynäkirjoitus ”Julkinen sektori lisää hyvinvointia” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006064648.html), jossa elävästä kansalaisyhteiskunnasta ei puhuta mitään. Talouden näkökulmastahan näin voinee tulkitakin osin senkin vuoksi, että kolmannen sektorin toimijat tilastoidaan taloudessa osaksi yksityistä sektoria. Historiallisesti ajatelleen on kuitenkin niin, että vapaa ja aktiivinen kansalaistoiminta edelsi vahvaa julkista sektoria ja mahdollisti näin hyvinvointivaltionkin rakentumisen.

Kun olympiakomitea ehdotti 5000 urheiluseuratoimijan palkkaamista, niin tartuin koukkuun kiinni ja päätin aloittaa tämän blogisarjani facebook-postauksilla tähän ajankohtaiseen aiheeseen liittyen. Ensimmäinen osani tätä sarjaa onkin nimetty tuon ”houkuttavan madon” mukaan. Yritän tässä käännellä olympiakomitean ehdotusta monesta näkökulmasta, jotta sen edut ja mahdolliset ongelmat tulisivat läpivalaituiksi. Ehdotan tapani mukaan myös ratkaisuja, joilla liikuntaa voitaisiin lisätä ja urheilutoimintaa kehittää. Blogini etenee aikajärjestyksessä fb-postausten mukaisesti.

Osa 1: Lisää rahaa väestön liikuttamiseen urheiluseuroissa ja urheilemiseenkin

28.3.2019

Olympiakomitea yllätti ehdottamalla 5000 seuratyöntekijän palkkaamista valtion budjettivarojen avulla. (https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006050236.html?share=27c70d72c453dff7ec179903f31aa522&fbclid=IwAR0zVkGh5GWfaQNn_GDEsL0Y2IPKn3hdpZIac22TCo27yrZJd80Z5qwV0BA).

Onko ehdotus vain yksi niistä, joita eri organisaatiot tekevät näin ennen eduskuntavaaleja nostaakseen omaa häntäänsä vai onko ehdotuksessa järkeäkin ja toteutumisen mahdollisuus? Kysymys on asiakokonaisuudesta, jonka voisi alustavasti otsikoida näin:”Voiko urheiluseura liikuttaa myös vähän liikkuvia?”

Koska olen pohtinut liikuntapolitiikkaa melko laajasti viime aikoina, niin pyörittelen tätä keskeistä kysymystä myös tulevissa fb-postauksissani monelta eri kantilta. Myöhemmin julkaisen myös ”liikuntapoliittisen selväntekoni”. Mutta aloitetaan asian kääntely.

Urheiluseura on valtavan hyvä keksintö, joka pitäisi keksiä ellei sitä olisi jo tehty. Ne ovat myös onnistuneet keskeisessä tehtävässään paljon paremmin kuin 1900-luvun lopulla kukaan olisi uskonut. Pääasiassa urheilulajipohjainen ja kilpailuperusteinen harrastaminen onnistuu vetämään lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan mukaan mielekkääseen harrastamiseen ja vapaaehtoistoimintaan suurin joukoin.

Isossa kuvassa suomalainen liikuntapolitiikka on kuitenkin epäonnistunut, sillä 40 vuotta ensimmäisen liikuntalain säätämisen jälkeen väestön ja etenkin tiettyjen ryhmien liikkuminen on vähentynyt, vaikka urheiluseurat ovat koko ajan olleet päävastuussa myös väestön liikuttamisesta. Liikuntapolitiikkaa tuntemattomille voi kuitenkin sanoa, etteivät urheiluseurat ole tätä itse päättäneet, vaan tuo toimintavastuu on niille annettu ylhäältä päin.

Olympiakomitean ehdotus pitää sisällään sinällään erinomaisen idean siitä, että nuo palkatut olisivat vaikkapa lähihoitajia, nuorisotyöntekijöitä, sosionomeja, liikunnanohjaajia. Kannatan lämpimästi ehdotusta, sillä vuosikausia varsinkin liikunnanohjaajia opettaneena olen huomannut, että kentällä tarvittaisiin monialaisia osaajia ja sosionomi-nuoriso-liikunnanohjaajatutkintokin olisi perusteltu. Opiskelu lienee menossakin vähän tähän suuntaan ja mehän myös koulutamme Outward Boundissa juuri tällaiseen voimaannuttavaan ja kokemukselliseen ohjaamiseen ammattilaisia ja vapaaehtoisia.

Olympiakomitea voisikin kilauttaa OBF:ään ja aloittaa tämän uudentyyppisen seuraosaajien koulutuksen. Vähintään 100 miljoonan euron verovarojen käyttö liikkumisen lisäämiseen saisi näin konkreettisemman sävyn, jolle skeptikotkin voisivat antaa tukensa. Urheiluseuroissakin varmasti hyödyttäisiin jo nyt kokemuksellisen oppimisen ja seikkailukasvatuksen menetelmistä ja osaamisesta. Yhteistyötä odottaen… (https://www.facebook.com/OutwardBoundFinland/photos/a.193460034004713/2655161804501178/?type=3&theater) ja (https://www.outwardbound.fi/ammattilaiskursseja/kohti-kokonaisvaltaista-ohjaajuutta/?fbclid=IwAR2ZV0KroBwOE8ZmrJvLvxw_DPSOSyKYLtHb7uay9JyRRwagIdKimBua7f0).

28.3.2019

Urheiluseurasta liikuttajia –kysymystä käsittelin hetki sitten osaamisnäkökulmasta, nyt kansalaisyhteiskuntanäkökulmasta. Olympiakomitean ehdotushan on kannatettava siksi, että se vahvistaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita ja tekee sen vieläpä demokratian pelisääntöjä noudattaen eikä tukeudu Veikkauksen rakenteellista korruptiota edesauttavaan systeemiin. Näistä urheiluseuratyöntekijöistähän (taloudellisista resursseista) päättäisivät aidosti kansanedustajat, joille vähäisen liikkumisen ongelman ratkaisemisen pitäisikin olla jatkuvan päänsäryn aihe. Nykysysteemissähän se on delegoitu liikuntapoliittisille sisäpiireille, joita ei valvo sen enempää kansanedustuslaitos kuin mediakaan.

Ongelmakin tässä ehdotuksessa on: urheiluseura on autonominen toimija, joka saa päättää itsenäisesti, mikä sen toiminnan tarkoitus on. Ja näin avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa tulee ollakin. Kysymys nyt onkin, muuttuuko urheiluseura liikuttajaseuraksi ylhäältä päin määräten? Tähän asti tulokset eivät ole olleet kovin vakuuttavia, vaikka meillä on ollut Nuori Suomi –organisaatio suurine resursseineen ja monenmoista hanketta on vuosien mittaan käytetty urheiluseurojen muuttamiseksi liikuntaseuroiksi. Pahimmillaan tulokseksi on saatu se, että urheiluseuroja on syyllistetty asioista, jotka eivät niille ole edes kuuluneet niiden omien sääntöjen mukaan.

Muuttaisiko tuleva valtion tuki asian? Tästäkin on ristiriitaista tietoa, sillä valtiohan on jo pitkään tukenut urheiluseuroja tässä tarkoituksessa. Käsittääkseni ne seurat, joissa on onnistuttu lisäämään vapaaehtoisten toiminnan määrää ja laatua, ovat hyötyneet ammattilaisten palkkaamisesta. Turhan usein ammattilaisen palkkaaminen on vaikuttanut negatiivisesti seuran toimintaan, kun kaikki hommat on kaadettu palkatulle henkilölle. Vapaaehtoistoiminnan organisaatioiden täytyykin olla hyvin tietoisia oman toimintansa vahvuuksista ja toimintamuotojensa sopivuudesta juuri kolmannelle sektorille.

Toinen ongelma on kilpailuasetelma yksityisen sektorin kanssa. Pahimmillaan valtion tuki urheiluseuroille voitaisiin tulkita epäreilun kilpailuedun perusteella loukkaukseksi yksityisiä liikuntapalveluyrityksiä kohtaan. Ei myöskään ole järkevää tuottaa liikuntapalveluita urheiluseurojen kautta niille, jotka voivat hankkia palvelunsa yksityisiltä markkinoilta. Tämä ei varmaan ole ehdotuksen tarkoituskaan, mutta kyllähän jo nyt liikkuvista saisi helpoiten asiakkaita myös urheiluseuroihin. Liikkumattomuusongelmaan se ei toimisi.

En väitä, että ratkaisu on helppo, mutta yksi vaihtoehto toki olisivat varta vasten perustetut liikuntaseurat, joiden tarkoituskin olisi liikuttaa juuri vähän liikkuvia ryhmiä tai jopa erityisesti jotain kohderyhmää.

Olympiakomitean ajatuksena lienee ollut ennen kaikkea ammattimaisesti jo nyt toimivien isojen urheiluseurojen toiminnan laajentaminen vähän liikkuvien ryhmiin. Näistähän on aika hyviä tuloksiakin mm. voimistelu- ja yleisurheiluseuroissa ja urheiluseurathan toki vetävät lapsena mukaan paljon harrastajia, joita voisi olla vielä enemmänkin. Ongelmanahan on ollut näiden harrastajien pitäminen mukana seuratoiminnassa. Helsinki liikkuu –seuraillassa pohdin itse sellaistakin mahdollisuutta, että jos ne 15-vuotiaana nyt lopettavat nuoret innostettasiin perustamaan oma ”kevyturheiluseura”, niin saisiko se heitä jatkamaan urheiluharrastustaan tai alkamaan aktiiviksi vapaaehtoistoimijaksi – hyvinvointihyödythän ovat merkittäviä kummastakin toiminnasta?

Olen aiemmin myös ehdottanut ”LiHy-uudistusta”, jossa urheiluseurat olisivatkin osa kolmannen sektorin ”poolia”, joka yhdessä lähtisi esim. maakuntatasolla ratkomaan näitä moninaisia syrjäytymisongelmia, joihin tarvitaan osaajien lisäksi myös kontaktipintoja väestön eri ryhmittymiin. Urheiluseurahan on jo imagoltaan sellainen, ettei sinne helposti löydä tietään sellainen, joka liikkuu vähän. Entä jos meillä olisikin nuoriso-, mielenterveys-, päihde-, sote-järjestöjen ym. yhteistyöpooli, joka tavoittaisi hyvin tukea tarvitsevat ja ohjaisi ihmiset heille sopivan toiminnan piiriin. Sellainen OK:nkin hahmottama toiminta olisi jo nyt mahdollista, jos eri kolmannen sektorin toimijat toimisivat kimpassa, joita mm. Kolmas lähde –hankkeessa muutamia vuosia sitten onnistuneesti kehitettiin.

Valitettavasti vain kehitettiin, sillä esimerkiksi Valo ry., joka silloin oli yksi hankkeen pääorganisaatioista, oli kovin passiivinen osallistumaan edes ohjausryhmän kokouksiin. Pekka Nikulainen ei tainnut käydä kertaakaan, tiesiköhän Teemu Japisson koko suuresta hankkeesta? Hyvä kuitenkin, että ideat ovat nyt kypsyneet ehdotukseksi. Toivottavasti emme tule pettymään tämän asian suhteen. Tyhjiä vaalitempauksia tässä vähiten tarvitaan liikkumattomuusongelman ratkaisuksi.

Itse olisinkin ehkä nähnyt mieluummin järjestöjen yhteisen ehdotuksen, jossa olisi jo valmiina noita erilaisia osaamisia ja kontaktipintoja vähän liikkuviin ryhmiin. Ja vaikka maakuntamalli ei välttämättä tule sote-uudistuksen pohjaksi, niin maakunta voisi olla kuitenkin suuressa osaa maata hyvä alue tällaisille kolmannen sektorin pooleille, joissa erilaiset yhdistykset ja yleishyödylliset, voittoatavoittelemattomat yritykset voisivat yhteistoimintaa kehittämällä ratkaista varsinkin ihmisten passiivisuudesta, addiktioista ja yksinäisyydestä johtuvia ongelmia huomattavasti nykyistä laadukkaammin, laajemmin ja taloudellisimmin. Samalla ratkeaisi liikunta- ja urheilupolitiikan sisäinen kiista siitä, mihin niitä alueellisia liikuntaorganisaatioita oikein tarvitaan – niistä voisi tulla tämän poolin aktiivinen jäsen, joka sitoisi urheiluseurat kunnolla mukaan väestön hyvinvoinnin edistämiseen ja syrjäytymisen ehkäisemiseen.

Tällainen toiminta olisi myös erinomaista pohjoismaisen kansalaisyhteiskunnan päivittämistä jälkiteollisen, digitoituneen ja monenlaisia uusia ongelmia jatkuvasti luovan maailmamme tarpeisiin. Olympiakomiteassa on varmaan nyt kova tohina päällä, kun tuota resurssiehdotusta muokataan myös käytännössä toimivaksi malliksi. Tsemppiä sinnekin ja ennen kaikkea niille, jotka odottavat, että liikuntapolitiikka vastaa heidänkin hiljaiseen huutoonsa!

28.3.2019

Tässä muuten linkki Kolmas lähde –hankkeen erinomaisiin materiaaleihin, joihin urheiluseuroissa kannattaisi nyt tutustua. Jos vaikka Olympiakomitean ehdotus toteutuisi. Siellähän rakennettiin ”hyvinvointiseuraa tai –yhdistystä”, jossa urheilu(liikunta)-, sosiaali- ja kultturialan yhdistykset tekisivät myös yhteistyötä keskenään (https://www.innokyla.fi/web/verkosto859507/materiaalit).

28.3.2019

Ja tässä linkki kirjoitukseeni, jossa hahmottelin sitä kolmannen sektorin järjestöjen yhteistyötä eräänlaisen ”poolin” muodossa. Samantapaisia ajatuksia ovat toki esittäneet muutkin.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

11.4.2019

Tässä linkki tekemäämme urheiluseuratutkimukseen, josta saa hyviä perusteita urheiluseuran monenlaisista merkityksistä (http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-421-4).

Tässä linkki samasta aiheesta tekemääni blogikirjoitukseen, jossa pohditaan tutkimuksen soveltamistakin (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/).

Ja tässä vielä linkki kirjoitukseeni, jossa ehdotan ”liikuntaseuran” perustamista eli vähän sama ajatus kuin tuossa olympiakomitean uudessa ehdotuksessa (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/).

11.4.2019

Olympiakomitean ehdotus 5000 urheiluseuratoimijasta valtion 100 miljoonan euron satsaukselle piti sisällään ajatuksen siitä, että puolet summasta tulisi jostain muualta. Vuosikustannus 40 000 euroahan tarkoittaisi 200 miljoonaa euroa. Mistä tällaiset rahat, kun nykyinen valtion liikuntabudjetti on vain noin 150 miljoonaa euroa vuodessa? Seuraavassa pyörittelen rahoituksen eri vaihtoehtoja tälle erinomaiselle ehdotukselle.

Valtion budjetin meno-osioon on tunnetusti vaikea saada lisärahaa ellei asia ole a) äärimmäisen tärkeä tai jos sille keksitään joku b) rahoitusmalli tai c) löytyy sopiva leikkauskohta tai säästökohde muualta budjetista. A-kohta on mielestäni vaiheessa tärkeä – liikunta- ja urheiluelämän vaikuttajien, poliitikkojen, puolueiden, kansalaisjärjestöjen ja yksittäisten ihmisten tulisi vakuuttaa valtiovarainministeriön virkamiehet siitä, että tämä on äärimmäisen tärkeä. Itse oletan, että ensimmäinen askel on vilkas ja avoin keskustelu asiasta. Toinen lienee se, että hallitus ja eduskunta aidosti ottavat liikkumisen lisäämisen agendalleen. Periaatteessa liikuntapoliittinen selonteko antaisi tähän pohjan, mutta nyt sitten järjestöjen, liikuntahallinnon, valtion liikuntaneuvoston ja yksittäisten kansalaisten tulisi lyödä löylyä kiukaalle, jotta hallitusohjelmaan saadaan sitovat tavoitteet, rahoitus ja aikataulu muutoksille.

B-kohta eli rahoitusmalli on siis Olympiakomitean mallissa budjettirahoitus Veikkaus-rahoituksen sijasta. Budjettirahoitus ei kuitenkaan ole kaivo, josta vettä nostetaan tarpeen mukaan. Siksihän järjestöt ovat tyytyneet Veikkauksen tuottoihin, vaikka ne eivät ole riittäviä tarpeeseen nähden. Budjettirahoitus on tietysti demokraattisempi ja eettisempi muoto kuin rahapelirahoitus. B-kohtaa voi perustella liikkumattomuuden suurilla kustannuksilla, vaikka se ei ole paljon poliitikkoja aiemmin hetkauttanutkaan. Oletetaan, että tällainen Olympiakomitean terhakoituminen kuitenkin tekee sen. Mistä sitten se toinen, ”omarahoituspuoli”, tulee?

Varmaankin sieltä, mistä urheiluseurojen muukin rahoitus tulee eli jäsenmaksuista, tapahtumatuotoista, harjoittelu- ja kilpailumaksuista. Ongelma tosin on, että vähän liikkuvien kyky maksaa suuria jäsenmaksuja on rajallinen ja tarkoitus kai olisi, että muutenkin omakustannusosuus olisi kohtuullinen. Itsekään en suosittele täysin ilmaisia palveluja. Sen sijaan tällainen toiminta sopisi mainiosti talkoo- ja vapaaehtoistoimin, joukkorahoituksen ja eettisen ulkopuolisen rahoituksen kohteeksi. Tällä hetkelläkin esimerkiksi yritykset tukevat seuroja mieluiten juuri tällaiseen eettisesti korkeatasoiseen toimintaan liittyen. Kyse on kuitenkin suuresta summasta – noin 100 miljoonasta eurosta. Kaatuuko OK:n periaatteessa hyvä idea tämän omarahoitusosuuspuolen täydelliseen unohtamiseen tuossa esityksessä? Hopihopi rakentamaan uskottava malli…

En malta olla tässä viittaamatta myös Veikkauksen nykyisen rahoituksen ongelmaan, joka liittyy siihen, että rahapelejä pelaavat yhteiskunnan huono-osaiset suuresti yliedustettuina. Tämähän johtuu osaltaan siitä, että valtion monopoliyhtiönä Veikkaus on häivyttänyt esimerkiksi urheilujärjestöjen luonnollisen suhteen omaan kannattajakuntaansa, jonka olettaisi tukevan juuri omaa lajiaan ja omaa seuraansa. Muistutuksena, että näinhän aluksi oli sekä Veikkauksen että Raha-automaattiyhdistyksen suhteen, koska ne olivat järjestöjen omia rahankeruumuotoja. Oletan, että koulutettu ja hyvin toimeentuleva ihminen ei juuri ole rahapeleistä kiinnostunut niiden nykyisissä muodoissa. Jos kuitenkin hän tai me tietäisimme, että tukiraha menisi itselle rakkaan harrastuksen tai toimintamuodon tukemiseen lyhentämättömänä, niin meidänkin kukkaronnyörimme saattaisivat aueta paremmin. Tarkoitan meillä ennen kaikkea sitä joukkoa urheilua seuraavia, joilla ei ole omia lapsia urheiluseuroissa – heidän maksujensa ja vapaaehtoistyönsä avullahan seurat nytkin toimivat. Julkinen rahoitus on lajiliitto-organisaatioissakin yleensä vain 10 prosentin luokkaa, urheiluseuroissa paljon vähemmän. Erilaisia joukkorahoitusmalleja käyttää osa hyvää tekevistä organisaatioista tälläkin hetkellä aika menestyksellisesti.

Urheiluelämä kuitenkin luottaa monopoliyhtiö Veikkaukseen, vaikka se kuluttaa runsaasti järjestöille kuuluvaa rahaa markkinointiin ja lobbaukseen minkä lisäksi valtion virkamiehet päättävät viisaudessaan, mihin kohteisiin ne rahat annetaan. Minä ainakin haluaisin tuen suoraan oman seurani, järjestöni ja lajini käyttöön kierrättämättä sitä yhtiön kautta, jolla ei ole kilpailijaa ja antamatta pienen sisäpiiriporukan päättää, kenelle tuet kuuluvat. Mielelläni antaisin Olympiakomiteallekin suoraan sen satasen, minkä välittäjiksi he ovat luoneet Unelma-arpasysteemin, joka vienee siitä suuren osan oman organisaationsa ylläpitämiseen. Turha krääsä on myös ikävä motivointikeino tuen antajalle. Tuntuu niin vanhanaikaiselta että…

(Liikunta)poliitikotkin ovat varsin lyhytnäköisiä tai vain sopeutuneet tilanteeseen, etteivät näe muita vaihtoehtoja mahdollisinakaan. Kuuntelin muutaman poliitikon haastattelua OK:n podcasteista (vaalien läheisyyden takia en mainitse nimiä), joista yksi ennusti, että valtion budjettivaroista voisi saada noin 50 miljoonaa euroa lisää liikuttamisen edistämiseen. Sama edustaja kertoi myös, että suomalaisen huippu-urheilun rahoitus tarvitsee ainakin nykymäärän valtion tukea, koska täällä on erilainen tilanne muihin Pohjoismaihin nähden: yksityistä rahaa ei ole yhtä paljon käytettävissä. Jotenkin ymmärrän, että poliitikko yrittää antaa realistisen kuvan valtion budjettirahoituksesta, vaikka voisi kuvitella, että liikuntapoliitikko osaisi perustella huomattavasti suuremman tuen tarpeen tuosta vaan varsinkin, kun Veikkauksen tuottokehitys tullee laskemaan ja saattaahan olla, että koko rahoitusmalli joutuu – monestakin syystä – kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sen sijaan en ymmärrä lainkaan, että poliitikko pitää ikään kuin annettuna tilannetta, jonka on aiheuttanut olympiakomitean ja lajiliittojen suorastaan surkea ”kumppanuustoiminta” yksityisten tukijoiden kanssa. Miten on mahdollista, että muissa Pohjoismaissa sama toiminta saa erittäin paljon enemmän tukea kuin meillä? Ja miten on mahdollista, että tuon onnettoman toiminnan maksumiehiksi halutaan veronmaksajiakin?

Laskeskelin kerran, miten esimerkiksi urheiluihmiset pystyisivät todella kohtuullisilla panoksilla rahoittamaan vaikkapa tämän urheiluseuratoimijoiden palkkaamisen (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/). Esimerkkinäni oli (progressiivinen) YLE-vero, jossa siis hyvätuloisten on laskettu antavan vapaaehtoisesti enemmän tähän hyvään pottiin kuin huonotuloisten. Urheiluahan seurataan hurjasti, joten potentiaalia tällaiselle tuelle on todella paljon. Sen rahoituksen hyvä puoli on sekin, että silloin järjestöt joutuisivat myös keskittymään toiminnan laatuun, kun ”aidot markkinat” ratkaisisiva t suuren osan rahoituksestakin.

Liikunnan lisämäärärahojen perustelemisen lisäksi olisi hyvä olla selkeä säästökohde tai vastaavasti leikkauskohde. Leikkauskohtien keksiminen on sinänsä helppoa, jos ottaa koko valtion budjetin käsittelyyn – yritystukien lisäksi budjetissa on runsaasti tukia hyväosaisille, jotka eivät tukea tarvitse tai pärjäisivät vähemmälläkin tuella. Entisenä opiskelija-aktiivina uskallan jopa ihmetellä, että Hesari antaa opiskelijoille ohjeita siitä, miten halpakorkoinen ja valtion takaama opintolaina kannattaa sijoittaa tuottavasti. Kyllä se varmasti huonompiosaisia ottaa aiheestakin päähän.

Puolueille näyttää kuitenkin olevan vaikeaa löytää mitään leikattavaa näin ennen vaaleja. Ilmiselvä säästökohde on Veikkauksen aiheuttamien rahapelihaittojen minimointi ja Veikkauksen aggressiivisesta markkinoinnista leikkaaminen. Minähän en kannata Veikkaus oy:n lakkauttamista, vaan rahapelitoiminnan huomattavasti tiukempaa sääntelyä myös mahdollisia muita toimijoita koskien. Kannatan myös Veikkauksen voittojen tuloutusta suoraan budjettiin ilman minkäänlaisia korvamerkintöjä. Oletukseni on, että Veikkauksen tuotot laskevat tulevina vuosina jonnekin 700-800 miljoonan tienoille, mutta oletan myös, että muu budjettirahoitus ja järjestöjen aktiivisempi rahanhankintatoiminta korvaa kyllä tuon alenemisen korkoineen. Kun liikunta-asiasta tulee oikeasti koko kansan sydämen asia, niin aivan varmasti me saamme hyville asioille nykyistä paljon suuremman rahoituksen eri väyliä pitkin. Pitää muistaa, että tällä hetkellä liikuntaa ei ole edes kovin uskottavasti edistetty valtion varoin, koska ylivoimaisesti suurin osa tuesta on palvellut urheilutoimintaa.

Kantani takana ovat varmasti kaikkien järjestöjen luottamushenkilöt ja palkatut työntekijät, vaikka eivät sitä uskalla julkisesti ilmoittaakaan (hyvä esimerkki tästä: https://www.hs.fi/paivanlehti/07042019/art-2000006061596.html). Hehän uskovat tai ainakin heidän pitäisi uskoa, että tämä ihmisten ja yhteiskunnan kannalta erinomaisen tärkeä kansalaisjärjestötoiminta ansaitsee nykyistä paljon paremman tuen niin valtiolta kuin kansalaisilta itseltäänkin. Ja ajatelkaa olympiakomiteaa, joka on kenties maailman tunnetuin brändi tai jalkapalloa, jääkiekkoa ja hiihtoa muista sadoista harrastus- ja toimintamuodoista puhumattakaan – miksi niiden rahallinen arvo on annettu ulosmitattavaksi Veikkauksen kaltaisen yrityksen yksinoikeudella, joka kohdistaa tuotteensa ja markkinointinsa haavoittuviin ihmisryhmiin ja jättää hyväosaiset rauhaan. (ks. THL: Rahapelien markkinointia pitäisi ehkä säädellä yhtä tarkasti kuin tupakan ja alkoholin mainontaa https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006065268.html). Miksei Veikkauksella/järjestöillä ole edes joukkorahoitusmuotoa, johon voi antaa rahaa ilman pelivelvoitetta?

Koukuttava ”pelikulttuuri” (mielenkiintoista muuten, että tämä termi on jo hyväksytty kuvaamaan tietokoneilla tai muilla digitaalisia sovelluksia käyttävillä laitteilla pelattavia pelejä, vaikka itse sana kuvaisi kaikkia pelikulttuureja – OMG!) tullee olemaan muutaman vuoden kuluttua aihe, josta tiedämme huomattavasti enemmän kuin nyt. En vastusta älylaitteilla (tämäkin älytön käsite) pelaamista sinällään, mutta kyllähän liiallisen pelaamisen haitat näkyvät jo nyt erinomaisen hyvin, vaikka tutkimustieto on vähäistä. Veikkauksen tuotoista menee jo nyt aivan liikaa sekä sen oman rahapelitoiminnan että muun samalla logiikalla toimivan pelikulttuurin luomien ongelmien korjaamiseen.

Nopeasti saatavat palautteet, ”elämät” tai ”voitot”, iskevät yhteiskunnan heikoimpiin jäseniin kovemmalla voimalla kuin vaikkapa urheilussa pitkäjänteiseen valmentautumiseen tottuneisiin hyväosaisiin. Ja silti moni tietää, että (raha)pelaaminen on yleistä myös urheilupiireissä. Jos Eurheilusta tulee virallista urheilua ja se tulee julkisten tukien piiriin, joudutaan muutamien selvitysten perusteella myös hurjiin eettisiin ongelmiin, koska kiusaaminen, häirintä ja muut eettiset ongelmat näyttävät ikään kuin kuuluvan pelikulttuuriin. SUEK:sta (Suomen urheilun eettinen keskus) tullee kohta Veikkauksen rahan suurin kohdejärjestö. Ja nyt en siis puutu edes siihen, miten suuri vaikutus tietokonepelaamisella on jo ollut fyysisen aktiivisuuden vähenemiseen tai pitkäjänteisen tekemisen arvostuksen laskuun eli vaikkapa tällaisten pidempien tekstien lukemisaktiivisuuden voimakkaaseen laskuun myös aikuisväestön keskuudessa.

Mikä on pointtini: liikuntaväen tulisi kaikessa toiminnassaan eli myös rahan hankinnassaan kannustaa ihmisiä (fyysiseen) aktiivisuuteen ja eettisyyteen. Rahapelibisnes ja tietokonepelaaminen hoitavat kyllä oman rootelinsa ilman liikunta- ja urheiluväen apuakin. Valtion ja lainsäätäjien tehtävänä on tehdä poliittiset linjaukset rahapelaamisen suhteen erillään siitä, mikä niiden keinotekoisesti rakennettu merkitys liikunnalle ja urheilulle, kulttuurille, nuorisotyölle ja sote-järjestöille nyt on. Rahapelihaittoihin menevät rahathan ovat nyt pois liikunnalta ja urheilulta sekä muilta hyvää tekeviltä järjestöiltä. Tulevaisuudessa järjestöt tullevat kohtaamaan myös suuret mainehaitat tästä epäeettisestä kytköksestä.

Itse näen tilanteen sekä liikkumisen edistämisen että urheilun kehittämisen näkökulmasta kriittisenä – juuri nyt on toimittava liikkumattomuuden aivan kuten ilmastonmuutoksenkin estämisessä. Huomenna voi olla liian myöhäistä. Jäätiköt sulavat ja ihmiset istuvat aivan liikaa.

Toinen pointtini on: ihmiset kykenevät yksilöinä ja ryhminä uskomattomiin tekoihin ilman että poliitikot, valtio tai kunnat tekevät mitään. Urheiluseurat voivat aivan hyvin aloittaa olympiakomitean idean mukaisen toiminnan, vaikka valtiolta ei tulisi koskaan yhtään senttiä. Itsekin lupaan antaa asiantuntemukseni kyseisen toiminnan kehittämiseen aika edullisesti, jopa ilmaiseksi. Ensi viikolla aloitammekin yhden seuran kanssa kyseisen kaltaisen liikuntatoiminnan suunnittelun, myöhemmin ehkä useammankin. Outward Boundin koulutukset sopivat myös mainiosti seuratoimijoille, jotka tarvitsevat kokemuksellisen oppimisen osaamista.

Eräs tässä nimeltä mainitsematon opetus- ja kulttuuriministeriön liikunta-asioista vastaava virkahenkilö on manannut pariinkin otteeseen sitä, ettei olympiakomitea tee mitään ellei valtio anna sille ensin rahaa. Toivon sydämestäni, ettei tämä Pekka Nikulaisen kasvot saanut ehdotus ole yksi niistä. Odotteluun ei liene aikaa, joten eiköhän Pekan ja kumppaneiden ole aika kääriä hihat ylös ja alkaa tehdä töitä asian eteen. Tekijöitä, asiantuntijoita ja halukkaita seuroja varmasti löytyy.

Näin vaalien alla sitä tällainen tavallinen kansalainen pelkää, että puolueet ja muut järjestöt esittävät katteettomia lupauksia, joita ei ole tarkoituskaan lunastaa vaalien jälkeen. Oletan, että olympiakomitea on jo nimennyt ryhmän, joka julkaisee pikaisesti toimintaohjelman, jonka avulla asiaa aletaan konreettisesti edistää. Siinä tietysti esitetään keinot sen omarahoituksenkin keräämiseksi. Oma oletukseni on, että näin erinomaiseen ehdotukseen löytyy nopeasti miljoonien eurojen tuki niin yrityksiltä kuin yksityisiltä henkilöiltäkin. Ensin olympiakomitean täytyy tietysti osoittaa niille, että se on tosissaan tämän ehdotuksensa kanssa. Pelkkä julkilausuma ja yksi Hesarin juttu ei siihen valitettavasti riitä. Kansa muistaa ne ”maailman liikkuvin urheilukansa 2020”, ”pohjoismaiden paras huippu-urheilumaa 2020” tai huippu-urheilun muutosryhmän monet lupaukset. Toivottavasti tästä ei tule yhtä samanmoista tyhjää lupausta.

Omatuntoni pakotti minut auttamaan olympiakomiteaa sen esitettyä periaatteessa kannatettavan ehdotuksensa urheiluseurojen tekemisestä myös kansan liikuttajia. Ehdotukseen olisi voinut erittäin perustellusti ottaa jyrkän kielteisen kannankin. Miten urheiluseurat onnistuisivat tehtävässä, jota niiden on oletettu hoitavan liikuntalain säätämisestä (1980) lähtien? Urheiluseuratoimintaa on myös tutkittu ja kehitetty todella pitkään ja monissa projekteissa ja siltikään ne eivät ole onnistuneet palvelemaan vähän liikkuvia kansalaisia. Mutta miksi olla aina negatiivinen, sillä urheiluseurat ovat hoitaneet omien tavoitteidensa mukaisen toiminnan erinomaisesti. Nuo liikuttamistehtäväthän on asetettu urheiluseurojen ulkopuolelta niiltä kysymättä. Autonomisia yhdistyksiä ei myöskään voi ohjata eikä määrätä ulkopuolelta.

Jos olympiakomitea ottaa tehtävänsä tosissaan ja tekee oman työnsä kunnolla, niin urheiluseurat ovat kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa ne luontevimmat kansan liikuttajatkin, vaikka yhteistoimintaa ja erilaisia koalitioita varmasti tarvitaankin tavoitteen saavuttamiseksi.

Palaan asiaan myöhemminkin, vaikka tuosta altakin löytyy aika paljon tietoa aiheesta noin niin kuin aluksi…

Lähteitä

Tiensuu, T. 2019. Veikkaukselta tulee vaatia vastuullisempaa toimintaa. Eikö järjestöissä todellakaan ymmärretä, minkälaisia haittoja ja inhimillisiä tragedioita veikkausvoittovarojen takana on? (https://www.hs.fi/paivanlehti/07042019/art-2000006061596.html), HS-mielipide, 7.4.2019.

Tiihonen A. 2019. Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), HS-mielipide, 20.3.2019.

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

Tiihonen A. 2018. Kansa tukemaan huippu-urheilua (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.1.2018.

Tiihonen A. 2018. Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista (https://www.miksiliikun.fi/2018/03/14/voimaantumista-ja-kokemuksellista-oppimista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.3.2018.

Tiihonen A. 2017. Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 13.4. 2017.

Tiihonen, Arto; Keskinen, Lauri (2016) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. (http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-421-4). Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:31.

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin. (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.10.2016.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.