Tämän kertaisen blogini aiheena ovat futiskommentaattorit lähinnä YLEn studiossa, mutta myös joissakin valtamedioissa. Parin vuoden takaisten EM-kisojen kuluessa tein aika kattavan analyysin näistä kommentaattoripuheista ja –rooleista (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/), joten nyt yritän keskittyä piirteeseen, joka on entisestään korostunut näissä Venäjän MM-kisoissa.

Kyse on erilaisten pelianalyysitilastojen lisääntyneestä käytöstä jalkapallovalmennuksessa ja varsinkin pelitaktiikkoja suunniteltaessa. Nyt nuo pelianalyysitilastot ovat valuneet voimalla myös futiskommentaattoreiden puheeseen. Edellisten MM-kisojen blogissani pohdin tämän ”tilastofutiksen” hyviä ja huonoja puolia tarkemmin (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/), mutta nyt keskityn rajatummin aiheeseen.

Minua on nimittäin rasittanut (VAR-järjestelmän luomien negatiivisten piirteiden lisäksi, https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/) se, että erilaisten tilastojen merkitys futiskommenteissa on paisunut aivan liian suureksi.

En puutu tässä edes siihen, että toimittajien tai juontajien aivan keskeinen ”osaaminen” perustuu, mitä eriskummallisimpiin tilastoihin, joita jalkapallosta on vuosikymmenten saatossa kerätty. Toki ne ovat suureksi osaksi hupia ja kuuluvat jalkapallomaailman historiaan oleellisesti varsinkin siksi, että maailmalla jalkapallo on erinomaisen suuri vedonlyönnin kohde. Vedonlyöntihän on kulttuurin muoto, jossa uskon tulisi voittaa todennäköisyydet ja siksi vedonlyöntibisnes tuottaa erilaisia ”todennäköisyyksiä” asioista, joilla ei ole oikeasti mitään tekemistä yksittäisen ottelun tai turnauksen voittamisen kanssa.

Harmitukseni kohde on se, että YLEn sinänsä mainioista jalkapallokommentaattoreista on tulossa epäpäteviä ja –selviä uusien ja edelleenkin erittäin ongelmallisten futistilastoanalyysien tulkitsijoita. Heidän osaamisensa on olla kokemusasiantuntijoita, joiden kommentteja pelin hengestä, joukkueen tunnetiloista, erilaisten tilanteiden vaikutuksista pelaajiin ja valmentajiin katsojat haluaisivat kuulla eivät jälkikäteisselityksiä siitä, miten syöttömäärät, ”pakkaukset” jne. vaikuttivat jo käytyyn otteluun.

Ei ole ehkä viisasta sekään, että urheilutoimittajat tukeutuvat analyyseissaan näihin kaupallisiin sovelluksiin. Seuraavassa vaiheessa toimittajia ei enää tarvita lainkaan, jos he eivät tuo lisäarvoa omalla asiantuntijuudellaan.

Fokusoin nyt puolivälieräotteluihin ja niiden tulkitsemiseen ”kokemusasiantuntijan” näkökulmasta. Olen nyt tässä itse se kokemusasiantuntija, vaikka studiossa on minua huimasti paremmat ihmiset tähän tehtävään. Toisaalta minä olen kyllä paljon koulutetumpi tulkitsemaan ”tieteellisiä” tai tilastollisia faktoja jalkapallosta kuin entiset pelaajat tai nykyiset valmentajat.

Mitä jäi analysoimatta puolivälieräotteluista?

YLEn futiskommentaattorit ovat joko suomalaisia huippuvalmentajia tai entisiä huippupelaajia. Taso on korkea myös sanavalmiuden osalta, sillä studiossa ei kieli ole kuivunut kitalakeen yllättävissäkään tilanteissa. Selitys, mitä kummallisimpiin pelin käänteisiin, löytyy yleensä kakistelematta.

Kommentaattoreiden kyky jälkikäteisanalyysiin onkin erinomaista luokkaa. Videoklippien avulla kuvataan ”tilojen” tekemiset, niiden oivallinen käyttö ja myös käyttämättä jättämiset. Paljon vähemmälle selitykselle jää kuitenkin se, miksi joukkueet ja pelaajat eivät toimi niin kuin heidän kuvittelisi taktiikkavideoiden ja –tilastojen mukaan pelaavan.

Pari muistutusta: yleisesti käytetyt ”hyvän pelin” tilastot eivät kerro yksittäisen joukkueen valitseman taktiikan mukaisia tietoja pelistä. Voittavien joukkueiden syöttömääristä, maalintekotilanteista, pallonhallinnasta tai vaikkapa siitä, miten monta pelaajaa on pallollisen alapuolella jne., on pyritty rakentamaan todennäköisyyksiä sille, mitä asioita joukkueen kannattaisi pitää pelissään tärkeinä. Näistä saadaan nykyään tarkat tilastot käyttöön melkein reaaliaikaisesti.

Valitettavasti varsinkin etukäteen heikompi joukkue valitsee viisaasti sellaisen taktiikan, joka saattaa sotia täysin tällaista ”yleistävää tilastotiedettä” vastaan. Aika usein kuulemmekin Petri Pasasen sympaattisen naurahduksen, kun asiantuntijat ovat joutuneet nöyrtymään pelin edessä tilastoihin pohjautuvine väärine etukäteisajatuksineen.

Taktinen tietous katsojien keskuudessa on varmasti noussut kommentaattoreiden ansiosta, mutta lisääntyykö ymmärrys pelistä, kun kaikki kommentaattorit selittävät peliä nykyisen ”tilastoihin perustuvan doktriinin valossa” ikään kuin muilla tekijöillä ei olisi mitään merkitystä.

Keskityn tässä vain yhteen ajatukseen. Ajatus on: ”Taktiikka voi toimia ainoastaan silloin, kun joukkueen jokainen pelaaja sisäistää sen 100-prosenttisesti”. Jos valmennus onnistuu tässä tavoitteessa, niin se on onnistunut tehtävässään riippumatta siitä, johtiko taktiikka toivottuun tulokseen vai ei. (tästä enemmän: (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/).

Jos joukkue pystyy pelaamaan ”omaa peliään” riippumatta siitä, tuottaako se ”tilastofutiksen” näkökulmasta oikeita viitearvoja, niin se yleensä myös pakottaa vastustajan taktiikan raiteiltaan. Joskus se oma peli perustuukin vastustajan pelin sekoittamiseen ja paljon vähemmän ikään kuin oman (hyökkäys)pelin rakentamiseen. Tätä jotkut kutsuvat nihilistiseksi taktiikaksi, vaikka se nyt vain on viisasta etukäteen huonommalle joukkueelle.

Otetaan konkreetit esimerkit eli puolivälieräottelut: Ranska-Argentiina (4-3) ja Belgia-Japani (3-2). Jälkimmäisen ottelun ensimmäistä puoliaikaa kommentaattorit kehuivat lähes maasta taivaisiin, vaikka ottelu oli 0-0. Se olikin taktisesti kiinnostava jakso, koska kumpikin joukkue saattoi ”pelata vahvuuksillaan”, sillä pelin intensiteetti ei ollut lähelläkään huippua eivätkä ne haastaneet kunnolla vastustajan käyttämää taktiikkaa.

Tätä kommentaattorit eivät kuitenkaan huomioineet lainkaan. Peli näytti juuri siltä kuin sen taktiikkataulujen mukaan piti näyttääkin. Minusta se oli kuitenkin vain oikean pelin simulaatiota. Hyvän joukkueen taktiikkana on oman pelin lisäksi vastustajan taktiikan toteuttamisen estäminen.

Minä kiinnitin huomioni Belgian puolustuspelin löysyyteen, joka näkyi pelaajien habituksesta aivan selvästi. Puolustustaktiikkaa noudatettiin, mutta ei pantu itseä täysillä peliin. Varsinkin Kevin de Bruyne oli haluton tsemppaamaan puolustussuuntaan, mutta sama piirre näkyi monissa muissakin belgialaisissa (Eden Hazard toki yritti tsempata joukkueeseen puhtia). Japanilaisille jätettiin aivan liian paljon tilaa pelata omaa peliään. Uskottiin, että me teemme enemmän maaleja ja kaiketi luotettiin siihen, etteivät japanilaiset saa palloa maaliin, vaikka heille vähän tilaa antaisikin. Ero esimerkiksi Ruotsin, Ranskan tai Englannin puolustuspelaamiseen puolivälieräpeleissään oli huikea.

Puoliajalla toivoin ja uskoinkin, että Japani tekisi ensimmäisen maalin. Uskoin, koska näin todella selvästi Belgian kyvyttömyyden pelata valittua taktiikkaansa täysillä. Toivoin, koska uskoin, että vastustajan maali herättäisi pelaajat ja valmennusjohdon toimimaan täysillä.

Japanin valmennusjohto oli tehnyt saman tulkinnan kuin minä, joten he iskivät heti toisen jakson alussa tähän Belgian heikkouteen. Olisin todella odottanut, että kokeneet kommentaattorit olisivat huomanneet tämän eivätkä olisi keskittyneet suitsuttamaan ensimmäistä jaksoa loistavana pelinä, jota se tosiaan ideaalimaailmassa olikin.

”Taktiikka on onnistunut vain silloin, kun koko joukkue pelaa täysillä sen mukaisesti” on erittäin tärkeä huomio, sillä varsinkin pudotuspeleissä millään joukkueella ei ole varaa antaa siimaa vastustajalleen – nykyään ei paljon edes alkulohkoissa, kuten näimme.

Japani olisi aivan hyvin voinut mennä jatkoon Belgian kustannuksella. Argentiinakin olisi voinut voittaa Ranskan, vaikka Ranska Belgiasta poiketen pelasi lähes täydellisen ottelun, jossa taktiikka ja ”henki” olivat kohdallaan melkein yhtä lailla kuin Venäjällä, jonka Espanja peittoaisi yhdeksän kertaa kymmenestä ja tilastofutiksen kautta katsottuna voitti nytkin. Mutta kun joukkue ei enää saa henkeä sinänsä erinomaiseen taktiikkaansa niin kotimatka oli taas palkintona.

En osaa sanoa, mitä taktiikkaa Meksiko yritti Brasiliaa vastaan (en nähnyt kuin pelin lopun), mutta selvää oli, että pelistä puuttui se intohimo, joka sillä oli voittoisassa Saksa-pelissä. Siinä pelissä meksikolaiset tiesivät, mitä heidän piti tehdä ja he tekivät sen ”kliseisesti” 110-prosenttisesti.

Puolivälierissä Venäjä, Ruotsi, Englanti ja Ranska pelasivat selvästi sovitun taktiikkansa mukaisesti ja täydellä sydämellä. Se näkyi erittäin aktiivisena puolustussuuntaan pelaamisena ja rohkeana hyökkäyspelaamisena, jossa otettiin riskejä, mutta palattiin heti takaisin ”puolustusmuotoon” hyökkäysjuoksujen jälkeen.

Belgiakin pelasi kohtalaisen hyvin 0-2 –tilanteen jälkeen, mitä tulee pelin intensiteettiin (taktiikan näkökulmasta se toki saattoi olla huonompi). Brasilia toteutti hyvin oman taktiikkansa, vaikka luulen, ettei pelin intensiteetti noussut kovin korkealle.

Kroatia ja Tanska pelasivat taktiikkojensa mukaisesti, mutta kumpikaan ei oikeastaan saanut ihan ”täyttä höyryä” päälle, joten ratkaisukin jäi sattuman varaan. Sama koskee Uruguay-Portugali –ottelua, jossa ”kovat jäivät piippuun” kummaltakin joukkueelta.

Paradoksi onkin, että jos molemmat joukkueet onnistuvat noudattamaan taktiikkaansa, niin pelissä on yleensä aika vähän hyviä maalintekotilanteita. Yksinkertaistaenhan valmennus pystyy todennäköisyyksien, tilastojen ja muun etukäteisvalmistautumisen jälkeen vaikuttamaan lähinnä kahteen asiaan eli siihen, että vastustajalle pitää antaa mahdollisimman vähän hyviä maalintekotilanteita ja siihen, että oma joukkue saisi näitä laadukkaita maalintekopaikkoja mahdollisimman paljon. Näistä helpompaa on estää hyvät maalintekopaikat.

En yleensä ennusta pelejä etukäteen, mutta väitän, että näen aika nopeasti pelin alettua sen, mikä tulee olemaan kyseisen ottelun ”juoni” sen suhteen, kumpi joukkue pystyy toteuttamaan taktiikkaansa. Venäjän, Ranskan, Ruotsin ja Englannin voitoista olin varma noin varttitunnin pelin jälkeen (ehkä myös Brasilian, mutta en nähnyt pelin alkua). Olisin myös veikannut Uruguayn voitosta, mutta Kroatian ja Tanskan ottelusta ei intensiteettieroja näkynyt. Ja kuten sanoin, Belgialle olisin ennustanut lähtöpasseja ensimmäisen jakson esityksen jälkeen. Japanin maalit kuitenkin herättivät Belgian pelaamaan.

Ymmärrän, että tämä kaikki tuntuu asiantuntijakommentaattoreista ”mutu-tiedolta”, jos käytettävissä on kovilta faktoilta tuntuvia tilastoja vaikkapa siitä, miten nämä joukkueet ovat pelanneet 50 viime vuoden aikana tai miten monta maalia joku hyökkääjä tai puolustaja on tehnyt suhteessa saman maan tai mantereen muihin hyökkääjiin ja puolustajiin MM-kisojen historiassa…

Ja ainahan voi puhua ”tiloista” ja ”ajoista”, joita syntyy sekä taktiikkatauluihin että videoklippeihin todella helposti, vaikka koko ottelussa niitä erittäin oleellisia ”taskuun pelaamisia” olisi ollut vain muutama. Maalit näyttävät kuitenkin tulevan yllättävän usein ihan hemmetinmoisen yrittämisen ja sattumien summana. Kun pelaajat juoksevat ”sata lasissa” kohti vastustajan maalia ilman kovin järjellistä suunnitelmaa, niin tilanteita ja maaleja syntyy. Toki tämä Tanskan 1992 EM-kisojen taktiikka, jota voi kutsua myös ”kloppilaiseksi” taktiikaksi, on sekin valittu taktiikka (ks. https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/).

Kommentaattoreiden dilemma tietysti onkin se, että todellisuus pyörii kahden ääripään välillä, jossa yhdelle ”pallo vain sattui pomppimaan meille” näyttää toiselle asiantuntijalle tilanteelle, joka ”varmasti oli etukäteen harjoiteltu kuvio”. Asiantuntijuus vaatii kallistumaan jälkimmäiselle kannalle, sillä kuka tahansa voi tietysti esittää irrationaalisia selityksiä pelistä.

Kaipaan kuitenkin keskitietä, jossa mitä kummallisimpien tilastojen lisäksi kuultaisiin enemmän ”kokemusasiantuntijoiden” omia tuntemuksia omista peleistään, joissa pelaajat esimerkiksi ”tietävät voittavansa”, vaikka vastustaja jyrää päälle tai miltä tuntuu, kun ote pelistä luisuu vastustajalle, teki itse mitä tahansa.

Tai miltä tuntuisi, jos oman joukkueen kapteeni käyttäytyisi yhtä haluttomasti kuin Lionel Messi tai mitä merkitsee, kun kokenut pelaaja juoksee hulluna puolustamaan omaa maaliaan niin kuin Antoine Griessmann? Olisiko Suomen ”kultainen sukupolvi” kaivannut sellaista pelaajaa/kapteenia, joka olisi tilanteessa kuin tilanteessa uskonut Suomen voittoon?

Kaikki hävityt ottelut voi toki tulkita ”väärän taktiikan” valinnaksi (ja voitot oikean), mutta joskus tai aika useinkin taktiikka on oikea, mutta pelaajat vain eivät kykene sitä sisäistämään. Jokainen jalkapalloa pelannut tietää, miltä tuntuu yrittää täysillä ja silti epäonnistua lähes koko ajan, jos muu joukkue ei noudata samaa taktiikkaa tai ei pelaa yhtä kovalla sykkeellä. ”Turha juokseminen ja prässääminen” väsyttää ja turhauttaa, jos muut eivät tee omaa osuuttaan. Tämän kaikki ymmärtävät.

Sama kuitenkin pätee myös hyökkäyssuuntaan, sillä pallon siirtely sovittua taktiikkaa noudattaen saattaa sekin johtaa henkiseen velttouteen, joka näkyy kaikessa tekemisessä. Espanjan tikitaka onnistui aikanaan turhauttamaan puolustukset, joten jossain kohtaan sieltä löytyi aukko maalintekoon. Nykyään puolustukset osaavat pitää aktiivisuustasonsa korkealla vaarattomalta näyttävän pallonsiirtelynkin aikana. Pointti on tässä: Espanjan tikitaka-joukkue ei enää kykene sisäistämään aktiivisempaa hyökkäystapaa, koska tikitaka on koodattu heidän hermolihasjärjestelmäänsä.

Viime kisoissa Saksan joukkue kykeni eri otteluissa koodaamaan erilaiset ”moodit” itseensä varsin onnistuneesti. Näissä kisoissa se ei onnistunut, vaikka viime vuoden konfederaatio-cupissa nuori kokeilujoukkue siihen pystyi. Varmaan yksi selitys on, että kokenut joukkue ei enää jaksanut uudistaa itseään ja nöyrtyä kaivamaan itsestään ja osaamisestaan keinoja, joilla eri joukkueita vastaan tulisi pelata.

Pelaajalle kaikkein vaikeinta lieneekin puolustaa aktiivisesti silloin, kun vetäydytään ja puolustetaan passiivisesti. Sanonta ”hyökkäys on paras puolustus” tarkoittaa enemmän asennetta kuin varsinaista hyökkäyspeliä. Pitää ”hyökätä” silloinkin, kun taktiikkana on vetäytyä alas sumppuun. Se onkin vaikeinta, kun pitää olla joukkueena passiivinen, mutta yksilönä aktiivinen. Ruotsalaiset, ranskalaiset, venäläiset ja englantilaiset puolustivat intensiivisesti koko ajan ja siksi en pelännyt heidän tappiotaan.

”Tilastofutiksen” suurin paradoksi lienee se, että pallon pitämisestä omalla joukkueella on tehty liian suuri asia. Sehän tarkoittaa riskien minimointia, helppoja ja mielikuvituksettomia syöttösarjoja sekä yksilötasolla pelaamisen intensiteetin laskua tasolle, josta sitä on vaikea nostaa ylöspäin. Hyvä peli on kuitenkin melkein aina hyvin intensiivistä ja siinä otetaan (hallittuja) riskejä. Sellainen peli oli Ranska-Argentiina, Ruotsi-Sveitsi ja Englanti-Kolumbia ja sellainen oli myös Belgia-Japani –ottelun toinen puoliaika.

Maalit ovat ottelun suola, sanotaan. Usein nopea maali pelin alussa nostaakin pelin intensiteettitasoa ja aika usein se myös muuttaa sovittuja taktiikkoja, jotka on ikään kuin luotu tasapelitilanteeseen. On kuitenkin ihan eri asia pelata tappio- tai johtotilanteessa kuin tasapelin vallitessa. Tietysti myös 0-0 –tilanne on erilainen kuin vaikkapa 2-2 –tilanne, koska maalit ovat aina varma todiste siitä, että tässä pelissä kannattaa ottaa riskejä.

Käväistään Suomessa, ja Veikkausliigan ottelussa PS Kemi-VPS. Siinä ottelussa kotijoukkue pelasi paikallislehdenkin mukaan ihan kelpo ottelun. Palloa pidettiin oman joukkueen hallussa teknisesti ja taktisestikin taitavasti eikä vastustaja saanut aikaiseksi juuri mitään. Pelin jälkeen kiitetty päävalmentaja Jari Åhman kuitenkin irtisanottiin. Siihen vaikutti tietysti huono sarjasijoitus ja tuon kyseisen pelin lopputulos eli 0-1 –häviö.

Jos ottelua vertaa vaikkapa Ranska-Argentiina –matsiin, niin valtava ero oli siinä, että yhtään riskikuljetusta tai nopeaa monen pelaajan hyökkäystä ei pelissä nähty. Ranskalla näitä oli jatkuvasti ja Belgiallakin toisella puoliajalla riittävästi. Selvää on, että pelkkä pelinopeuden lisäys lisää teknisen suorittamisen vaikeutta. Siksi pelaajia täytyy kannustaa tällaiseen riskinottoon aivan eri tavalla kuin normipelaamiseen.

Ymmärrettävää siis on, ettei riskienotto ole aivan helppoa ja yksilön riskiä tulisikin vähentää lisäämällä todennäköisyyksiä sille, että yksilön ottama riski jakautuu muiden pelaajien kesken. Aika usein on kuitenkin niin, että tarvitaan se ”rohkelikko”, joka hulluna juoksee sinne linjojen taakse tai väleihin, vaikka siellä ei niitä ”tiloja” olisikaan ja aikaakin olisi niukasti käytössä.

Ranskalla oli Kylian Mbabbe ja PS Kemillä viime vuonna Rasmus Karjalainen. Ranska voitti Argentiinan, mutta Karjalainen piti rohkeudellaan Kemin pääsarjassa ja sai sen avulla jo paikan Huuhkajissakin. Karjalainen on muuten kiitellyt vuolaasti Kemin valmentaja Åhmania, joka antoi hänelle luvan ottaa riskejä. Nyt kuitenkin Åhman sai lähteä, kun kukaan nykyjoukkueessa ei uskalla niitä riskejä ottaa.

Aina ei ole tärkeää, mitä taktiikkaa joukkue noudattaa, kunhan sitä noudatetaan täydellä sydämellä. Riskejä voisivat ottaa jalkapallokommentaattoritkin, jotka varmasti tunnistavat minua paljon paremmin, milloin kentällä pelaavat joukkueet ja pelaajat ovat pelissä täysillä mukana.

Itse uskon, että entiset pelaajat ja nykyiset valmentajat osaisivat todennäköisesti lukea paremmin pelaajien eleiden ja ilmeiden perusteella sen, miten pelissä käy, kuin niiden tieteellisestikin väistämättä epätarkkojen tilastojen perusteella, joihin he nykyään niin herkästi analyysinsa perustavat.

Tieteellisyys tai tässä tapauksessa vain ”kvasitieteellisyys” on vallannut liikaa sijaa kommentaattoreiden puheessa, koska jalkapallotilastot ovat pääosin täysin soveltavaa tutkimusta, joilla kaiken lisäksi tehdään rutkasti rahaa, vaikka todisteita niiden hyödyllisyydestä on vaikea osoittaa. Valtava määrä tätä oheisporukkaa joukkueilla kuitenkin on mukanaan.

Epäilen silti vahvasti, että Englannin valmentajaa Gareth Southgateakin auttoi paljon enemmän hänen oma epäonnistumiskokemuksensa arvokisojen rankkareissa kuin valtava määrä tilastotietoa siitä, miten pelaajat ovat toimineet rankkareissa aiemmin. Ainakin minä toimisin toisin kuin aiemmin – niin näytti Harry Kanekin tekevän. Kertoivatko tilastot sen vai samaistuminen pelaajan kokemuksiin ja ajatuksiin?

Ehkä tämän voisi esittää vaatimuksenakin: jos YLE käyttää kommentaattoreina kokemusasiantuntijoita, niin odotan, että he myös käyttävät tätä osaamistaan enemmän ja rohkeammin. Jos taas halutaan tilastoasiantuntijoita, niin haetaan ne yliopistoilta kommentaattoreiksi.

Lähteitä

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.