FC Barcelona 2010, Saksa 2014 ja MM-futis 2018? Toteutuuko eliaslainen jalkapallo  täysimääräisesti futiksen MM-kisoissa 2018? Entä kesyyntyvätkö jalkapalloilijat foucaultilaisessa hengessä? Arto Tolsa & Atik Ismail vs. Shefki Kuqi & Aki Riihilahti.

Sosiologian ja filosofian klassikot Norbert Elias ja Michel Foucault  inspiroivat ystävääni professori Jim Denisonia ja minua aamukahvillamme juuri ennen Venäjän MM-kisoja. Aloitetaan Michel Foucaultista.

Jim on jo pitkään käyttänyt Foucaulta ymmärtääkseen paremmin nykyisiä valmennuskäytäntöjä, jotka tekevät urheilijoista sopeutuvaisia ja alistuvia eli vaarallisen kesyjä. Denisonin ja vaihtuvien tutkijakumppanien kohteena on ollut kestävyysjuoksijoita ja heidän valmentajiaan ja nyt viimeksi englantilaisia entisiä jalkapalloilijoita.

Entisenä kv-tason mailerina, joka on kirjoittanut kirjan myös haamumailista ja Haile Gebrselassiesta, Jim tietää, miten vaikeaa kurinalaistavia harjoitusrutiineja on vaihtaa sellaisiksi, joissa urheilija voi toimia luovasti ja itsenäisesti. Se ei ole helppoa juoksuharjoittelussakaan, jossa vaikkapa 200 metrin vedot voitaisiin Foucault-tutkijoiden mielestä muuttaa vaikkapa sarjaksi 180-220 metrisiä vetoja. Tämäkin ärsyttäisi urheilijaa tekemään enemmmän omia päätöksiä ja kuuntelemaan itseään.

Vaarallisintahan on se, että urheilija lopettaa ajattelun ja antaa sen valmentajien tai muiden johtajien tehtäväksi. ”Säyseää” urheilijaa voi olla helppo valmentaa, mutta tuleeko hänestä huippu-urheilija tai pärjääkö hän elämässään uransa jälkeen? Nämä ovat kysymyksiä, joita Jim Denison on tutkinut ja pohtinut. Konkretisoin vähän, vaikka suomalaiset esimerkit voivatkin olla jossakin suhteissa erilaisia kuin amerikkalaiset tai englantilaiset.

Kysehän on myös urheilijoiden, mutta myös valmentajien taustoista ja valmennustraditioista. Yleisesti ottaen angloamerikkalaisissa maissa on edelleenkin auktoriteettihakuisempaa ja kollektiivisempaa valmentamista kuin Suomessa ja monissa lajeissa urheilijat ovat Suomessa paremmin pohjakoulutettuja. Englantilaiset jalkapalloilijat ovat perinteisesti tulleet työväenluokasta, vaikka tässäkin on toki tapahtunut muutoksia. Jokainen tapaus pitäisikin analysoida erikseen.

Jimin artikkelista, joka on julkaistu International Review for the Sociology of Sport –lehdessä vuoden 2017 numerossa 8, yhdessä Luke Jonesin kanssa mieleeni nousivat siis neljä tunnettua suomalaista jalkapalloilijaa, joiden kautta yritän illustroida, mitä Foucault, Denison ja Jones heistä sanoisivat.

Arto Tolsa oli 1970-luvulla oikeastaan ainoa oikea ammattilaisemme. Belgiassa menestynyt Tolsa tuli takaisin Suomeen vuonna 1979, jona vuonna ehdin itsekin pelaamaan yhden ottelun suurta kaimaani vastaan.

Aika pian uran jälkeen hän kuitenkin ajautui sivuun oikeasta kurssista, kuten kotkalaisen satamakaupungin pojalle saattoi muutenkin käydä. Kouluja käymätön, mutta tähdeksi noussut, keski-ikäinen mies ei sopeutunut normaalielämään, jossa valmentaja ei tullut aamulla sanomaan, että nyt lähdetään treeneihin.

Ehkä Tolsa oli tottunut siihen, että omaa vastuuta ei tarvinnut ammattijalkapalloilijan ottaa, kun kaikki tarvittava tuli ylhäältä päin. Arkielämä ei toiminut enää 1980-luvun Suomessa samalla tavoin.

Entäs Atik Ismail sitten? Häntä eivät jalkapallovalmentajat saaneet kuriin lainkaan. Suomessa hän sai tehdä, mitä halusi, mutta kansainvälisillä (harjoitus)kentillä individualismi ei enää onnistunut. ”Foucault tuli ja tappoi” Atikin uran.

Mutta Atikin mieltä, joka on tuottanut jo mittavan määrän laadukkaita tekstejäkin, panopticon eli Foucaultin kaikkialle ulottuva kontrolloiva silmä ei ole voinut kahlita. Helpoksi ei kai Atikin siviiliuraakaan voi moittia, mutta alistuvaa ja kesyä ei jalkapallo hänestä ole tehnyt.

Liian yksinkertaista olisi sanoa, että Tolsan sopeutuvaisuus oli hänen ristinsä, jota hän ei jaksanut kantaa. Mutta jotakin tässäkin varmasti on, joka stemmaa englantilaisten ammattikollegoiden stoorien kanssa. Oletan, että kaikilla heistä oli heikkouksia koulutuksen kentillä.

Ihan yhtä varma en ole siitä, voiko Aki Riihilahden ja Shefki Kuqin tarinoita lukea foucaultlaisessa hengessä verraten niitä englantilaispelaajien narratiiveihin. Ulkopuolisin silminhän näyttäisi siltä, että Aki on sopeutuvaisuuden mestari – ja silti hän on pärjännyt sekä kentillä pelaajana että toimistossa johtajana.

Poikkeustapaus Aki varmasti on  ja taas kierrytään opiskeluun tai ehkä (kokemukselliseen) oppimiseen. Riihilahti kykeni merkityksellistämään alistumisen ja työnteon luovilla tavoilla niin, ettei hänestä tullut aivotonta drillien toistajaa, vaan hän kykeni näkemään ne osana isompaa kokonaisuutta. Sillä toistojahan urheilija ei voi välttää ja varsinkin Riihilahden kaltaisen kamppailijan piti niitä toistoja tehdä ehkä enemmän kuin taitavampien pelurien pärjätäkseen näille Valioliigassa ja maaotteluissa.

Seriffi Kuqi lienee koko porukan huonoin sopeutuja; häntä ei ole pystynyt kesyttämään kukaan sen enempää kentillä kuin kabineteissakaan. Shefki on kuitenkin oppinut kokemuksen kautta myös huippuvalmennuksen saloja, vaikka hänen roolinsa pelaajana ja valmentajana näyttäisivätkin olevan aikamoisessa ristiriidassa keskenään.

Pelaajanahan Kuqi vaati ja saikin aika paljon vapauksia, vaikkakaan ei kaikilta valmentajiltaan. Valmentajana hän kuitenkin tuntuu pyrkivän lähes ehdottomaan auktoriteettiin suhteessa pelaajiin ja apuvalmentajiinkin (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/).

Valmentaja-Kuqi ei silti ole mikään ”panopticon-tyyppi”, mutta Denisonilta ja Lukelta hänelläkin olisi opittavaa. Aggressiiviselta näyttävä käyttäytyminen saattaa vaikuttaa pelaajiin negatiivisesti, vaikka Shefki ei sitä itse ehkä tunnistakaan.

Michel Foucault voisi olla kummissaan Riihilahden ja Kuqin kanssa – sen sijaan Denison ja Jones voisivat olla tyytyväisiä, sillä nämä kummatkin suomalaiset ovat Englannin Valioliigan ja mestaruussarjan pelaajina kyenneet pelaamaan ja elämään panopticonin alistavilta katseilta suojassa, vaikka heidän strategiansa ja lähtökohtansa ovatkin olleet hyvin erilaiset.

Onko siis niin, että me suomalaiset olemme jo päässeet irti ”foucaultilaisesta” vai pitäisiköhän jo sanoa ”fukoolaisesta” maailmasta? Ehkäpä emme, sillä viime aikoina käyty keskustelu HJK:n päävalmentaja Mika ”Bana” Lehkosuon ja tähtipelaajansa Philip Valencicin kanssa näyttävät kouluesimerkiltä fucoolaisen lähestymistavan kannalta.

Siinähän valmentaja vaatii pelaajaansa alistumaan omaan näkemykseensä pelistä ja taktiikasta ja yksilön oikeuksista kentällä . Slovenialaispelaaja ei jaa valmentajan näkökantaa, vaan kapinoi sitä vastaan.

Foucaultin klassikossa Tarkkailla ja rangaista kerrotaan vankilasta, joten valmentajalla ei ole samanlaisia  mahdollisuuksia käyttää valtaa pelaajaansa, vaikka hänellä on panopticonia (vartiotornit, joista näki koko vankilan alueen) paljon kehittyneemmät välineet valvoa pelaajiaan vaikkapa massiivisilla videoanalyyseilla ja pelisovelluksilla aktiivisuusmittareista puhumattakaan. Pelaajan puolella on kuitenkin riippumaton media ja hänen etujaan ajava pelaaja-agentti – ehkä myös kannattajakunta.

Jim ja Luke lienevät tyytyväisiä myös siihen, mitä HJK:ssa tapahtui konfliktin jälkeen, kun asia käsiteltiin avoimesti ja siinä pyrittiin löytämään ratkaisu erittäin vaikeaan kysymykseen, joka on nykyjalkapallon ytimessä, jota toinen klassikkoni Norbert Elias taas pohti jo 1970- ja 1980-luvuilla.

Se kysymyshän on, miten paljon urheilija tai tässä tapauksessa jalkapallopelaaja voi tehdä asioita yksilöllisesti ja miten paljon kollektiivisesti niin harjoituksissa kuin peleissäkin. ”Klassisesti” media ja myös jalkapallohistoriat ovat nähneet yksilöllisyyden eli tähdet ja kollektiivisuuden eli ”tylsän, konemaisen pelin” vastakohtina toisilleen. Erityisesti on pelätty yksilöiden katoavan massaan, kun ja jos pelistä tulee taktisempaa.

Eliaksen sivilisoitumisen historiahan tarkoittaa pähkinänkuoressa sitä, että me länsimaiset ihmiset olemme pikku hiljaa sisäistäneet ulkoisen kontrollin sisäisiksi psyykkisiksi käytänteiksi. Emme ilmaise seksuaalisuuttamme, väkivaltaisuuttamme tai muitakaan tunteitamme samoin kuin vaikkapa keskiajalla tai vielä 1600-luvulla.

”Poissa silmistä” on tarkoittanut sitä, että käsittelemme näitä mielessämme emmekä avaa niitä kanssaeläjillemme. Toki Elias näki, että sivilisoitumisen iso linja saattaa murtua kokihan hän Toisen maailmansodan ja juutalaisvainot itsekin. Ehkä hän nyt varoittelisi meitä sosiaalisen median desivilisoivasta vaikutuksesta ja politiikan räyhämäisyyyden samankaltaisista vaikutuksista, mutta jalkapallosta hän esitteli jännittävän figuraatioanalyysin, joka on nyt varsin ajankohtainen.

Liikuntasosiologian gradussani lähes 30 vuotta sitten esittelin ja kehittelin Eliaksen teoriaa, vaikka en sellaista Eliaksen hahmottelemaa jalkapallopeliä ollut koskaan nähnytkään (JALKAPALLOPELIANALYYSI). Enkä ollut varma, näkisinkökään koskaan.

Pelianalyysissaan Elias painotti sitä seikkaa, että jalkapallo on paineen ja vastapaineen alainen peli, jossa joukkueet pyrkivät ”paineistamaan” vastustavaa joukkuetta saavuttaakseen itselleen etua, joksi hän määritteli ”lisäalueen” voittamisen omaan hallintaan. Tämä Eliaksen analyysi sopi erittäin hyvin amerikkalaiseen jalkapalloon, mutta tarkemmin ajateltuna lähes kaikissa pallopeleissä on tästä samasta asiasta kysymys.

Jopa verkkopeleissä sama figuraatio toimii erinomaisesti, sillä niin tenniksessä, sulkapallossa kuin lentopallossakin joukkueiden yhtenä tärkeänä tavoitteena on paineistaa vastustajaa territoriaalisesti (alueellisesti) niin, että vastustajan aika pallon kanssa vähenee ja oma aika pallon kanssa lisääntyy. Jääkiekossa ja koripallossa ”tila ja aika” on jo klisee, koska viiden pelaajan ryhmää on kovin helppo hallita taktisesti.

Jalkapallo on viime vuosiin asti väistellyt täydellistä ”eliaslaista” tulkintaa, koska 11 pelaajan liikkuminen isolla kentällä on tuntunut liian vaikeasti kontrolloitavalta asialta. Toki tätä on pitkään yritetty, mutta vasta FC Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen valtakausi osoitti, että koko kenttä voidaan ottaa jalkapallossakin pelin kehittämisen ja taktiikan kohteeksi.

Ja se oli mahdollista vain, koska nykypelaajat kykenivät sisäistämään valmentajan vision ja alistumaan kollektiiviseen puolustus- ja hyökkäyspeliin – tikitakaan. Tämän voi nahdä länsimaisen kulttuurin ilmentymänä, mutta myös FC Barcelonan junioriakatemian tuotoksena – todellisuudessa kumpanakin. Asia ei kuitenkaan ole lainkaan helppo sisäistettäväksi, sillä esimerkiksi huippupelaajat David Villa ja Zlatan Ibrahamovic eivät koskaan sopeutuneet ja alistuneet tikitakaan Barcassa.

Kirjoitin viime  MM-kisojen jälkeen siitä, miten jalkapallosta on viimein tullut taktiikkapeli (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Espanja ja Barcelonahan näyttivät sen, miten yksi uusi taktiikka voi päästä hegemoniseen asemaan ja sen avulla voi hallita jalkapallomaailmaa. Sen täydellisti Saksan maajoukkue, joka kykeni muuttamaan taktiikkaansa tietoisesti eri otteluissa ja jopa otteluiden aikana. Kysehän tässä on juuri siitä, missä kohden kenttää vastustajaa paineistetaan ja millaisella intensiteetillä se tehdään.

Jännittävää oli, että Norbert Elias kykeni näkemään tämän, vaikka 1980-luvun jalkapallossa ei vielä pystytty samanlaisiin taktisiin suorituksiin kuin nykyään. Kyllähän aina on pystytty paineistamaan selvästi heikompaa joukkuetta jo aivan ylhäältä asti, mutta nykyään huippujoukkueetkin kykenevät tähän keskenäisissä otteluissaan.

Viime ja tänä vuonna tämä on nähty merkillisissä Mestareiden liigan ottelupareissa, joissa on koettu reiluja voittoja puoleen ja toiseen aivan huippujoukkueiden keskinäisissä otteluissakin. Ja samaa olen nähnyt yritettävän Suomessakin. Globaalissa pelissä mikään ei jää huomaamatta.

Foucault, Elias ja jalkapallo – yhtäläisyyksiä ja eroja

Michel Foucault ja Norbert Elias analysoivat ja tulkitsevat meille edelleenkin tuttua asiaa eli yksilön ja yhteiskunnan – vapauden ja vallan (kontrollin) – välistä suhdetta ruumiillisten käytänteiden avulla tai kautta. Kummatkin näkevät selvästi, miten muuttuvat ruumiilliset käytänteet vaikuttavat myös ihmisen mieleen tai psyykeen.

Foucault tunnisti herkästi sen, miten ulkoinen valta, joka kontrolloi ja säätelee ihmistä, tekee hänestä ”kesyn” eli sopeutuvan alistujan. Elias taas näki väkivaltaisten ja avoimesti esitettyjen käytänteiden ja tunteiden siirtymisen katseilta piiloon ”sivilisoitumisena”. Voisi ajatella, että tässä olisi ristiriita, sillä eikö voisi ajatella, että Elias pitää ulkoisen kontrollin siirtymistä sisäiseksi pidättyvyydeksi hyvänä asiana. Foucaultia taas on tulkittu niin, että tuo ulkoisen vallan kontrolli tekee ihmisistä alistuneita ja liian sopeutuvaisia.

Isossa kuvassa voinee ajatella, että kummatkin tunnistivat hyvin sen, mitä yhteiskunnissa tapahtui siirryttäessä teolliseen ja moderniin aikakauteen. Jalkapallollakin on oma roolinsa tuossa muutoksessa, koska se on muuttunut villistä kansanpelistä, jossa taisteltiin alueista eikä niinkään maaleista, kohti huippumodernia yksilön ja joukkueen keskinäistä taitavaa, luovaa ja taktista yhteispeliä, joka liikuttaa koko maailmaa.

Tällaista peliä eivät voi pelata sen enempää panopticonilla alistetut pelaajat kuin nekään, jotka eivät osaa nähdä mielekkäänä sitä ameebamaisesti ja yhtenä kokonaisuutena puolustavaa ja hyökkäävää joukkuetta, jollaista tämän päivän peli vaatii.

Lähteitä

Jones, Luke & Denison, Jim (2017) Challenge and relief: A Foucauldian disciplinary analysis of retirement from professional association football in the United Kingdom. International Review for the Sociology of Sport 2017, Vol. 52(8) 924–939. (Jones&Denison2017_1012690215625348)

Tiihonen, Arto (1990) Jalkapallon viehätys: pelianalyysi (JALKAPALLOPELIANALYYSI). Teoksessa Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto. ss. 104-117.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (https://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2018. Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.1.2018.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(https://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.