Urheilun seuraajat todennäköisesti inhoavat eniten tätä “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –vastausta. Siinähän urheilija ei penkkiurheilijan mielestä sano mitään tai sanoo sen, mikä on itsestään selvyys.

Totta kai (aika ikävä ilmaisu muuten sekin usein kuultuna) jokainen urheilija menee olympialaisiin tekemään parhaansa! Ja kyllähän katsoja voi vaatia urheilijalta vähän parempaa tietoa omista mahdollisuuksistaan kuin mitä kotisohvalta käsinkin voisi sanoa. Haloo, onko ketään kotona?

Urheilukieltä tuntemattomalle ja sen nyansseja opettelemattomalle tuo vastaus kuulostaa siis vieläkin latteammalta ja todella neutraalilta eli tunteita pakoilevalta vastausyritelmältä kuin ”Mennään nauttimaan”.

Mutta, kun se asetetaan edellisen blogini kaltaiseen taulukkoon, niin nähdään, että ennakkoluulo ei ehkä kuvastakaan oikeudenmukaisella tavalla urheilijan intentioita suorituksensa suhteen.

Totta on, että urheilija näin vastatessaan vähättelee sekä elämyksellisyyttä että osallisuutta eli niitä asioita, joita hän ”mennään nauttimaan” vastauksellaan nosti esille ja joita ainakin jotkut seuraajat varmaan arvostavat ja ymmärtävätkin.

Nykyihminen on niin tottunut ”nauttimaan” kaikesta mahdollisesta, että se lienee ymmärrettävämpi motiivi urheilemiseen ja kilpailemiseen kuin ”parhaan tekeminen”, joka saattaa tuntua aivan mystiseltä ilmaisulta ihmiselle, joka ei ole hiihtänyt kilpaa, pelannut jääkiekkoa, saati harrastanut lumilautailua.

Ja – yllätys, yllätys – ”parhaan tekijät” eivät yleensä löydykään lumilautailijoista, jotka korostavat sitä nauttimispuolta. Kyse ei siis olekaan vain yksilöiden suhtautumistapaeroista, vaan myös eri lajien kulttuureista ja eetoksista eli siitä, mitä pidetään tärkeänä tai oleellisena urheilemisessa.

Ja koska elämme ”elämysyhteiskunnassa”, niin mekin taidamme arvostaa ”nauttijoita” tai urheilun iloa hakevia nuoria enemmän kuin ”totisia tekijöitä”. Ennen muuten ei ollut näin.

”Parhaan tekeminen” liittyykin useimmiten lajeihin, joissa joko täytyy keskittyä erityisen paljon suoritustekniikkaan tai joukkueena pelaamiseen. Mäkihyppääjä miettii ylämäen asentoa, hypyn ajoitusta ja alastuloa varsin teknisenä suorituksena, jossa fiilis – hyvä tai huono – ei ehkä ole kovin merkittävä tekijä.

Sen sijaan taitoluistelussa, joka sekin on tekninen laji, ilmaisu on ainakin yhtä tärkeä tekijä menestymiselle ainakin ihan huipulla. Entisaikoina mäkihypyssäkin tyyli oli paljon nykyistä merkittävämpi tekijä – mäkihyppääjät olivatkin ennen aika lailla erilaisia persoonia kuin nykyään.

Miksi joukkueessa myöskin kovin usein pyritään tekemään parhaansa, vaikka se tuntuisi olevan yksilöurheilijan termistöä? Siihen on itse asiassa montakin syytä. Ensinnäkin joukkueessa ”parhaan tekeminen” riippuu hyvin paljon pelaajan roolista joukkueessa. Jollekin se on maalinpitämistä puhtaana, toiselle uhrautuvaista puolustamista, kolmannelle mielikuvituksellisia hyökkäyskuvioita ja yhä useammin ”tiiviinä viisikkona pelaamista”.

Näin ”parhaan tekeminen” merkitsee todella monia asioita, joita katsoja ei saata lainkaan havaita TV-ruudulta. Maaleja ei tehdä niin, että joku yksilö lupaa niitä mättää muittenkin edestä.

Vaikeasti lunastettavien lupausten sijaan pelaaja nostaakin valokeilaan, vaikkakaan ei kovin tunteenomaisesti, niitä ulottuvuuksia, joissa korostetaan ”tekemistä” ja ”suorittamista”, jotka löytyvät ehkä vain siitä kuuluisasta ”pelikirjasta” ja jota eivät aina edes asiantuntijat osaa katsomosta käsin lukea.

Näin urheilija siis fokusoi mielensä ennen kaikkea itse tekemiseen (usein käytetään myös ”suorittamista” synonyymina), mutta hän ei kuitenkaan väheksy sitä, että suorituksessa on läsnä ulkopuolisen arvioiva silmä, joka näkyy sanonnan jälkiosassa oivallisesti: ”katsotaan, mihin se riittää!” Omaan identiteettiin kohdistuva paine halutaan siirtää kilpailusuorituksen jälkeiseen aikaan, jotta se ei häiritsisi keskittymistä itse kilpailutilanteeseen.

Vaikka yksilöurheilijatkin käyttävät tätä tuttua lausahdusta, niin joukkuepeleihin se sopinee vielä paremmin. Joukkueessahan yksilön suoritus on aina kiinni joukkueen suorituksesta. Joukkueessahan jotkut voivat pelata erinomaisesti, kun jopa vain yhden pelaajan epäonnistuminen saattaa määrittää koko joukkueen suorituksen tason – voiton tai tappion.

Leijonat oli esimerkiksi Torinon olympialaisissa 2006 oikeastaan koko kisojen ajan pelillisesti aivan ylivoimainen, mutta loppuottelun yhdessä vaihdossa, jossa Saku Koivu katkaisi mailansa, huonompi joukkue eli Ruotsi sai onnekkaan maalin, joka ratkaisi olympiakullan. Tähtiviisikko ja pistepörssin kärki olivat vahvasti suomalaisten käsissä ja silti se riitti vain hopeaan.

Yksittäisen pelaajan on siis aika paha tehdä muuta kuin parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Ei se tietysti estäisi pelaajaa kuvailemasta, mitä ”se paras tekeminen” hänen kohdallaan voisi tarkoittaa tai minkälaista sijoitusta ”mihin se riittää” hänen mielestään pitäisi tarkoittaa.

Näin siis kaksi kliseisintä ja latteinta urheilijakielen ilmaisua ”Mennään nauttimaan” ja “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” ovatkin lähes ääripäitä keskenään, vaikka niillä on sama funktio eli niiden tehtävänä on auttaa urheilijaa selviytymään parhaalla mahdollisella tavalla erittäin stressaavasta kilpailutilanteesta, jota on äärimmäisen vaikea ennakoida.

Urheilijahan on usein hyvin epävarma vielä lähdön hetkellä ja jopa keskellä kilpailusuoritusta siitä, miten tänään ”kulkee”. Kesken ottelun tehdyssä haastattelussakaan ei ole syytä ”leijua”, vaikka näyttäisi siltä, että ottelu olisi jo voitettu kahden erän jälkeen. Lopputulos saattaa nimittäin kääntää kokonaisarvion aivan päälaelleen. Tästäkin sekä katsojilla että pelaajilla on paljon kokemuksia.

Suomalaisen jääkiekon historiaa tunteville “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” auennee vielä yhdellä tavalla. 1960- luvulla suomalainen jääkiekkoilija ei nimittäin olisi voinut käyttää tuota sanontaa lainkaan, sillä suomalaisten olisi pitänyt tehdä paljon enemmän kuin parhaansa saavuttaakseen olympia- tai MM-mitalin.

Seitkytluvun puolivälin tietämistä reilu kymmenen vuotta eteenpäin elettiin aikaa, jolloin ”parhaan tekemisen” olisi pitänyt kaiken järjen mukaan riittää ainakin sattumamitaliin. Kokemusgalleriassamme onkin pitkä, musta historia, jonka aikana Leijonat ei tosiaankaan saanut itsestään parasta irti, vaan pahimmillaan keskittyminen lipesi tärkeiden otteluiden viimeisellä minuutilla. Ei siis ihme, että nykypelaajatkin tuntevat jossain määrin tuota historiaa, vaikka eivät olisi olleet silloin vielä syntyneetkään.

Mutta mikä on vielä merkityksellisempää on, että jo neljännesvuosisadan ajan Leijonat on itse asiassa pärjännyt paremmin kuin ennakko-odotuksissa on voitu ajatella. Joukkue on ollut parempi kuin osiensa summa. ”Parhaan tekeminen” onkin sen jälkeen riittänyt ennusteita useammin mitaliin, vaikka me seuraajat helposti aliarvioimmekin tuloksia odottaessamme epärealistisesti aina  sitä kultaista mitalia.

Urheilijalle ja joukkueelle onkin tavallaan erittäin helpottavaa tiedostaa se, että kilpailussa tai turnauksessa ei tarvitse erityisesti venyä  ja että se normisuoritus riittää, koska takana jo on riittävästi menestystä. Näin on usein selitetty Ruotsin menestymistä joukkuepeleissä, vaikka se toinen – ”Hannu Hanhi –selitys” – onkin meidän suomalaisten mielestä mukavampi kestää. Ruotsi on kuitenkin menestynyt niin jääkiekossa, jalkapallossa, jääpallossa kuin käsipallossakin jo kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten. Parhaan tekeminen riittää heille usein nytkin.

Ja, älkäämme unohtako, asia on juuri päinvastoin kahdessa suomalaisessa menestyslajissa eli lento- ja koripallossa. Emme me niissä mitään ”onnenpekkoja” ole, vaikka hakkaamme rakkaat naapurimme – ja monet muutkin – mennen ja tullen. Susijengi ja lentismaajoukkue ovat osoittaneet pystyvänsä tekemään sen parhaansa erittäin jännittävissä tilanteissa. Ja tietysti myös Leijonat.

Se, miten nyt ilmaisemme itseämme urheilukielellä riippuukin lajin menestyshistoriasta, yksilön ja joukkueen omista kokemuksista ja niistä odotuksista, joita me seuraajat urheilijoille omilla toiveillamme luomme.

Urheilukieli – suomi –sanakirjassa käsitellään seuraavaksi ”Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” –vastaus, joka avartaa käsityksiämme urheilijoista ja heidän käyttämistään sanonnoista taas uudella tavalla.

Lähteitä:

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Tiihonen A. 2017. Tolkun analyysit Susijengin ja Lentisäijien EM-kisoista – mutta myös peliä kehittäviä vaihtoehtotulkintoja.  (https://www.miksiliikun.fi/2017/09/12/tolkun-analyysit-susijengin-ja-lentisaijien-em-kisoista-mutta-myos-pelia-kehittavia-vaihtoehtotulkintoja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.9. 2017.