Markku T. Hyyppä on tehnyt kulttuuriteon. Hän on kirjoittanut kansantajuisesti pitkään jatkuneesta tutkimustyöstään kulttuurin parissa. Duodecim kustantajana on myös ottanut askeleen pois lääketieteen valtavirrasta, joten sekin lienee huomion arvoista tämän mainion kirjan Kulttuuri pidentää ikää taustoissa.

Hyypän väitteet pähkinänkuoressa. ”Taide-elämyksen etumerkillä ei ole väliä, sillä taide ja kulttuuri verkostoi. Tekeminen on ”osallistuvaa läsnäoloa”, vaikka sen tekisi yksinkin. Kyse on sosiaalisen pääoman vaikutuksesta. Ja kyse on kulttuurivaikutteista, jotka pitäisi saada varhaislapsuudessa.”

Hyyppä uskoo sosiaalistavaan tekijään ennemmin kuin kulttuurin tarjoamiin elämyksiin (kokemuksiin) ja sitä kautta syntyvään hyvään oloon tai subjektiiviseen tunteeseen taiteen parantavasta vaikutuksesta. Hän osoittaakin vakuuttavasti, että taidetta ja kulttuuria harrastavat elävät pidempään. Ja että esimerkiksi penkkiurheilu tai ay-aktiivisuus ei lisää elinikää.

Onko Hyypän näkemyksessä mitään outoa; hänhän perustaa väitteensä kovaan eli luonnontieteelliseen tai sen menetelmiä imitoiviin tutkimuksiin, joita on vaikea kritisoida. Eikä niitä tarvitsekaan: näyttöhän on hyvä ja riittävä.

Rajoituksia hänen näkemyksillään on kuitenkin runsaasti, sillä edellä mainitun luonnontieteellisesti perustellun tutkimustuloksen esittelyyn olisi riittänyt muutama sivu. Hyyppä käyttää kuitenkin runsaasti turhaa energiaa osoittaakseen, että mitään muuta ei hänen mielestään voi kulttuurin vaikutuksista tieteellisesti väittää, vaikka hän itsekin haluaisi sanoa jotain enemmän. Ja joskus hän sanookin aika rohkeasti, että tutkimus tulee jo lähivuosina osoittamaan hänen kaikki väitteensä todeksi (populaarissa kirjassa tällainen revittely toki sallitaan).

Sen sijaan (lopullisesti) epätodeksi hän voi väittää vaikkapa taideterapioiden vaikutuksen, vaikka – hänen mielestään oikeita – tutkimuksia ei ole edes tehty. Tässä kohden tunnen epäreiluuden tai –loogisuuden ongelman: eikö pitäisi kuitenkin antaa ”kunnollisen” tutkimuksen osoittaa asioita eikä perustaa väitteitään oletuksille tai tietämykselle, jonka tietää vajavaiseksi? Kyllähän nämä Hyypän ja kumppaneidenkin tutkimuksetkin tuntuivat huuhaalta viime vuosisadalla; joidenkin mielestä ovat sitä vieläkin.

No, kyse ei oikeastaan ole tästä, vaan käsitteellisestä(kin) ongelmasta, joka taitaa johtaa Hyypän hiukan väärille raiteille. Otan kaikki Hyypän tieteellisiksi osoittamat tutkimukset todesta, mutta yritän nyt osoittaa, miksi Hyyppä mielestäni joutuu hyökkäämään ”syyttömien” kimppuun. Hyypän ja hänen arvostamiensa tutkijoiden tutkimusten keskeisenä tavoitteenahan on ollut sen selvittäminen lisääkö kulttuurin (tai jonkun muun) harrastaminen elinikää.

Epäilen – ja tiedänkin – että aika harva tutkimus, jossa käsitellään taiteen tai kulttuurin harrastamisen vaikutuksia pyrkii osoittamaan niiden vaikutuksia elinikään tai edes terveyteen. Kysymys onkin, pitääkö kaikkien tutkia samoja asioita  ja onko eliniän pidentäminen kaiken tekemisen ja tutkimisen lopullinen tarkoitus? Tuskin edes kovin moni taiteilija, tieteilijöistä puhumattakaan, ajattelee näin. Moni tietysti toivoo, että jäisi eloon taiteensa/tieteensä kautta kuolemansa jälkeenkin. Paradoksaalisesti silloin kannattaisi kuolla nuorena…

Kiintoisampaa kuin tuo edellinen kiistely on tietysti kaikkien kannalta se, miten me saisimme mahdollisimman monet ihmiset harrastamaan sellaisia asioita, jotka pitäisivät hänet terveenä ja elämään pidempään. Hyyppä korostaa suomenruotsalaisten ylisukupolvista kulttuuria, varhaisia kiintymyssuhteita ja kulttuurin oppimista, joilla on hänen mielestään erittäin suuri merkitys. Joskus niin suuri, että Hyyppää lukiessa tuntuu, ettei taidetta ja kulttuuria kannata enää teini-iässäkään lähestyä, saati sitten ikäihmisenä.

Hyyppä kuitenkin haluaisi – pikemminkin kuin osoittaa vakuuttavasti – että näitä vaikutuksia voisi saada myöhemminkin. Itsekin hän myöntää olevansa ”myöhäisherännäinen”, joka on opetellut aikuisena ”suomenruotsalaiseksi”, joka asuu enimmän osan ajasta Ruotsissa (ollen tietysti faktisesti ruotsinsuomalainen). Vaikuttavana tekijänä eliniän pituuteen on hänellä aina yhteisöllisyys tai sosiaalinen pääoma.

Yhteiskuntapoliittinen johtopäätös lienee väistämättä se, että pitäisi edelleen kovasti tutkia sitä, miten kulttuurisesta ja sosiaalisesta pääomasta lapsena ja nuorena vaille jäänyt voisi saada itselleen tuon tervehdyttävän vaikutuksen. Muutenhan tämä kova tutkimustulos olisi yhteiskuntapoliittisesti aika hyödytön tieto mallia,”jos synnyt rikkaaseen perheeseen, olet todennäköisemmin rikas aikuisena ja jopa vanhana kuin ne, jotka syntyvät köyhään perheeseen”. Ts. pitäisi saada vastaus siihen, voiko yksilö tehdä itse jotain tai voivatko yhteisöt ja koko yhteiskunta tehdä jotain, jotta yhä useammat voisivat nauttia taiteen ja kulttuurin hyvinvointia – tai siis terveyttä ja elinikää – lisäävästä voimasta.

Pitää palata ytimeen eli siihen, mikä oikein on se elinikää lisäävä vaikutus. Hyyppä puhuu yhteisöllisyydestä, jota hänenkin mielestään saa yhtä lailla vapaaehtoistoiminnasta, talkoista, seurakuntatoiminnasta kuin kulttuuristakin. Ja yhteisöihin tietysti pääsee jäseneksi minkä ikäisenä tahansa eikä tarvitse kovin kummoista osaamistakaan. Hyypälle tai hänen tutkimuksilleen jää epäselväksi se, miksi ihmiset hakeutuvat yhteisöihin ja etenkin se, miksi he jatkavat harrastamistaan. Isoissa tilastoaineistoissa tällaisia asioita ei varmaan ole kysyttykään – ja voi olla jopa niin, että ihmiset eivät edes osaisi vastata kysymykseen.

Hyypän tutkimukset kuitenkin kertovat ainakin minulle tarinaa, joka aukenee loogisena, kun käyttää käsitteitä, jotka selittävät monet Hyypän havainnot. Miksi ihminen elää pitkään johtuu käsittääkseni Hyypänkin mielestä siitä, että elämällä on tälle ihmiselle merkitystä. Hyypän mielestä merkitys tai mieli rakentuu yhteisöllisyydestä tai vaikkapa metaforisesta yhteisöllisyydestä, jota yksinkin kirjallisuutta harrastava saa muiden hänelle tuntemattomien kanssalukijoiden kanssa. Toisaalta kaikki yhteisöllisyys ei näytä tuottavan tuota samaa vaikutusta. Ay-aktiivi tai penkkiurheilija ei saa samaa vaikutusta – jotkut yhteisöllisyyden muodot ovat siis jalostavampia tai ainakin lisäävät elinikää?

Helppo selitys tälle olisi, että pitkä elinikä ei tarkoita terveitä elintapoja, minkä Hyyppäkin monin tavoin todistaa vertaamalla kulttuurin elinikää kohottavaa vaikutusta terveelliseen ruokaan ja liikuntaan.  Ruuan tai oikeammin ruokailun yhteisöllisen vaikutuksen hän näkee selvästi, mutta ei halua tai jaksa pohtia liikunnan ja penkkiurheilun yhteisöllisiä vaikutuksia juuri lainkaan. Mainitsee tosin, että varsinkaan ns. terveysliikunnalla ei ole näitä kulttuurisia elinikää pidentäviä vaikutuksia, mikä pistää epäilemään, että jotenkin muuten merkityksellistetyllä liikunnalla tai urheilulla näitä vaikutuksia voisi ollakin.

Ongelma on edelleen se, että jotkut yhteisöllisyyden muodot eivät siis lisää elinikää – miksi? Tähän Hyyppä ei anna kunnon vastausta, vaan tulee jotenkin tarkoituksellisestikin ”leimanneeksi” jotkut yhteisöllisyyden muodot toisia paremmiksi, koska tilastot näin osoittavat. En pidä sitä kovin hyvänä tieteellisenä käytäntönä, sillä pitäisi tietää tarkasti, mikä se vaikuttava tekijä on ennen kuin noin yleistävään ja negatiiviseen käsitykseen noista harrastuksista voisi päästä.

Loogisesti kysymyksen voi asettaa myös seuraavasti: mitkä asiat selittävät eliniän pituutta yhdessä kulttuuriharrastusten ja yhteisöllisyyden kanssa, jos kyse ei ole terveellisistä elintavoista ja biologisista selityksistä? Tietysti ainakin se, että ei kuole nuorena, keski-ikäisenä tai yleensä ottaen ”liian aikaisin”. Varsinkin miesten kulttuuriharrastusten elinikää kohottava vaikutus selittyneekin pitkälti sillä, että nämä kulttuuria tai vapaaehtoistoimintaa harrastavat miehet elävät turvallisempaa elämää eli eivät ota elämässään turhia riskejä. Turhia riskejä eivät ota ihmiset, joille omalla ja toisten elämällä on merkitystä. He haluavat elää, koska muutkin näkevät heidät tärkeinä ihmisinä. Ihan suoraan Hyyppä ei tätä kirjoita, mutta hänen seminaariesitelmissään tämä on tullut joskus paremmin esille.

Edellisen perusteella yhteisöllisyys selittäisi tuon jälkimmäisen puolen eli sen, että oma elämä on arvokas ja merkityksellinen, koska muutkin näkevät sen. Ja vapaaehtoistoiminnassa on erittäin suuri mahdollisuus siihen, että voi auttaa ja tukea muita ihmisiä ja syntyy tuota merkityksellisyyttä. Kulttuuriharrastuksissa taas voi rakentua merkityksellisyyttä, vaikka ilman samanlaista yhteisöllisyyttä. Taide ja kulttuurin harrastaminen voi olla mielekästä ja merkityksellistä itsessäänkin – se on ”vakavaa harrastamista” (searious leisure), jossa itse tekeminen, osaaminen, kehittyminen jne. on tärkeää. Toki sekin luo yhteisöllisyyttä.

Mutta vielä on ratkaisematta se, miten ihmisiä saataisiin mukaan näihin harrastuksiin, mikä on olennaisen tärkeää, vaikka ne eivät lisäisikään elinikää. Olisihan aika kohtuutonta, jos esimerkiksi valtiovalta tukisi jatkossa taiteita, vapaaehtoistoimintaa tai liikuntaa vain tai erityisesti sen takia, että ne lisäävät elinikää. Kyllä taiteella täytyy olla muutakin merkitystä.

Hyyppäkin myöntää, että kulttuuriharrastukset ovat erittäin kokemuksellisia, tai ehkä hän käyttää elämyksen ja tunteen käsitteitä. Asia lienee jotakuinkin sama, vaikka esitänkin, että Hyyppä ei täysin ymmärrä kokemusten/elämysten merkitysluonnetta.

Taide tai kulttuuriharrastus voi antaa elämyskokemuksia, joissa keskeistä on psyykkinen/emotionaalinen nautinto tai elähdyttävä tunne, ja se voi antaa myös osallisuuskokemuksia, jotka Hyyppäkin tietysti huomaa. Hyyppä ei kuitenkaan käsitteellistä kahta muuta kokemuksellisuuden lajia eli identiteettikokemuksia, joiden pontimena on se, että kulttuuria (tai vaikka urheillessaan) tehdessään saa kokemuksia, joissa oma identiteetti rakentuu. Identiteettikokemuksessa tekemisen ja kokemuksen väliin rakentuu vahva side, joka kannustaa kehittymään ja jatkamaan harrastusta.

Näistä omista identiteettiä rakentaneista kokemuksistaan Hyyppä itse asiassa kirjoittaa todella paljon kirjassaan. Hän on tietysti oikeassa siinä, että identiteetti saattaa myös murtua tai haavoittua, kun joutuu poispotkituksi joukkueesta tai ei osaa laulaa tarpeeksi hyvin tai on vaikkapa epäkelpo tutkija. Tässä lieneekin tilastollisella tasolla selitys sille, miksi jotkut harrastukset ovat toisia parempia. Merkitys voi syntyä vertailusta ja kilpailusta, mutta se voi syntyä myös asian oppimisesta, ymmärtämisestä tai muusta hallinnasta.

Hyyppä ei kuitenkaan näe sitä, että myös erittäin kilpailullisessa alakulttuurissa tekemisen voi merkityksellistää positiivisesti – kannattaisi ehkä käydä ”Susijengin” tai lentismaajoukkueen sisäpiirissä tekemässä huomioita. Saattaa myös olla, että jopa jalkapallofanius voi pidentää elinikää, koska se on aivan eri asia kuin ”penkkiurheilu” tai seurailu, koska fani merkityksellistää toimintansa aivan eri tavoin kuin tavallinen seurailija.

Toki olen itsekin sitä mieltä, että ainakin joissakin kulttuuriharrastuksissa ikään kuin asuu sisällä jokin suurempi merkityksellisyys kuin vaikkapa urheilemisessa, jossa siinäkin kuitenkin omien tutkimusteni mukaan ihmiset näkevät paljon erilaisia kulttuurisiksi luonnehdittavia merkityksiä. Samaa mieltä Hyypän kanssa olen siitä, että terveysliikunta tai mikä tahansa yksiuloitteistava merkitysmaailma ei tee hyvää millekään harrastukselle. Siksi kritisoin Hyyppää siitä, että hän korottaa eliniän liian tärkeäksi merkityksellistäjäksi kulttuurin harrastamiselle – eikös se tee kulttuurista ”terveysliikuntaa”?

Vielä on käsittelemättä yksi kokemuksellisuuden muoto, jota Hyyppäkin sivuaa teksteissään usein. Se on toimijuuskokemus, joka on esimerkiksi talkoiden takana. Ihmiset haluavat tehdä hyvää toisille ja itselleen ja vaikuttaa laajemmin yhteiskunnassa – siis olla toimijoita.

Oma näkemykseni on, että nämä kaikki kokemuksellisuuden muodot ovat tärkeitä. Olemme jo ymmärtäneet hyvin elämys- ja osallisuuskokemusten merkityksen – ehkä jopa korostamme elämyksiä liikaa. Ja onhan myös tuhoavaa yhteisöllisyyttä. Sen sijaan enemmän pitäisi ymmärtää identiteettikokemusten positiivinen merkitys, koska se johtaisi pitkäjänteisyyteen, osaamisen kehittymiseen ja monenlaisten merkitysten rakentumiseen. Uskon, että kulttuuriharrastukset ovat erittäin hyviä tässä, mutta itse en jakaisi harrastuksia hyviin ja pahoihin, vaan kysyisin, miten asioita tehdään. Jalkapallojoukkueessakin voi kulunutta sanontaa käyttäen kokea ja oppia kaiken elämässä tärkeän, mutta voi yhtä hyvin olla oppimattakin.

Etenkin toimijuuskokemuksia tai mahdollisuutta niihin tulisi nyky-yhteiskunnassa lisätä. Ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan ja toisten elämään vaikka pienessäkin mittakaavassa on voimaannuttavaa. Kyse ei kuitenkaan ole enää perinteisestä ay-aktiivisuudesta, vaan jostakin kokemuksellisemmasta. Julistuksia ja vaatimuksia tekemällä ei lisätä toimijuutta, mutta ”viemällä vanhus ulos” liikunnan tai kulttuurin pariin lisätään toimijuutta tekemällä ja oman sekä yhteisen kokemuksen voimalla. Jotenkin tällaiseksi ymmärrän myös sosiaalisen pääoman rakentumisen.

On sanottu, että Suomessa yhteisöllisyys on rakenteissa eli verotuksen kautta olemme ”yhteisissä talkoissa”, joiden seurauksena on esimerkiksi ilmainen koulu ja terveydenhuolto. Valitettavasti Markku T. Hyypän ja sosiaalisen pääoman tutkijoiden mielestä tällainen ”hyvinvointivaltiollinen” yhteisöllisyys ei enää riitä – täytyisi palata oikeisiin talkoisiin, joissa koetaan ja merkityksellistetään tekemistä ja yhteisöllisyyttä konkreettisesti ja kokemuksellisesti. Lapsuuteni talkoissa koko kylä teki heinää, korjasi perunasatoa, autettiin naapuritalo harjaan. Nyt järjestämme kuorofestareita, futisturnauksia, pihajuhlia, jotka luovat yhteisöllisyyttä ja joissa kerätään varoja lasten harrastuksiin. Eli ei se niin vaikeata ole se sosiaalisen pääoman rakentaminen tänä päivänäkään.

Markku T. Hyyppä on tehnyt hienon kirjan, joka kaikkien kulttuurista, vapaaehtoistoiminnasta ja hyvinvoinnista kiinnostuneiden tulisi lukea. Teksti on rakennettu sopivasti persoonalliseksi ja Markun omia kokemuksia hyväksi käyttäen. Kova tutkimus on pääosassa, mikä on sekin erinomainen asia. Hiukan harmittaa se, että Markku ei näe muulla tutkimuksella paljon arvoa – jotenkin olettaisi, että yhteisöllisyyttä ja toisten tukemista korostava tutkija arvostaisi enemmän kollegoitaan ja heidän työtään. Hänhän valitettavasti tulee uusintaneeksi juuri sitä kulttuuria, jota hän kirjassa niin taitavasti kritisoi.

Ja kyllähän Markunkin näkemyksissä on korjaamisen varaa, joihin toivottavasti minua viisaammat myöhemmin tarttuvat. Aihehan vaatii sekä lisätutkimusta että etenkin monenlaisia käytännöllisiä ratkaisuja ja yhteiskuntapoliittisia päätöksiä. Puhumattomuudella ja jurottamalla ei päästä eteenpäin, vaan yhdessä tekemällä ja nykyistä työtä yhdessä korjaamalla ja täydentämällä. Näihin talkoisiinkin tarvittaisiin lisäväkeä. Kiitos vielä tärkeästä puheenvuorosta!

Markku T. Hyyppä (2013) Kulttuuri pidentää ikää. Duodecim, Helsinki.