Viime viikolla meidät pysäytti kaksi tapahtumaa eli presidentti Mauno Koiviston valtiolliset hautajaiset ja Manchesterin pommi-isku. Manu kahdella eri tavalla kirjoitettuna yhdistetään kumpaankin tapahtumaan.

ManU pelasi surunauhat käsissään Eurooppa-liigan loppuottelun ja seura myös lahjoitti yhdessä Cityn kanssa miljoonan punnan suuruisen  summan rahaa pommi-iskusta kärsineille lapsille ja heidän perheilleen. Isoja, elämää suurempia, asioita, joissa riittää pohtimista.

Helatorstaiaamuna  heräsin tietoisuuteen Manun hautajaisista ja tiesin suosikkijoukkueeni ManUn voittaneen toisen suosikkijoukkueeni 2-0 edellisiltana Friends-stadionilla. Aamu oli kaunis ja niin toisenlainen kuin vuonna 1986, jolloin edellinen Suomen tasavallan presidentti haudattiin.

Muistin sen erinomaisesti, sillä koin sen paikan päällä lippulinnassa, jossa edessäni marssi läpi surevan kaupungin  ”hymyilevä mies” Olli Mäki. Rankka reissu kokopuisen lipputangon, jonka päässä roikkui paksu samettinen lippu, hartioita painamassa syksyisenä päivänä surullisen ja tummiin pukeutuneen kansan rivistöjen välistä Hietaniemeen päätyi osaltani juuri Manun ja muun valtiojohdon viereen Urho Kekkosen haudalle. Nyt aurinko paistoi, ihmisetkin näyttivät onnellisimmilta.

Urkki oli lapsuuteni ja nuoruuteni presidentti, mutta Manua minä äänestin, kun sain siihen oikeuden. Isäni ihaili Koivistoa – molemmat olivat sotaveteraaneja ja taisi isäni päästä pelaamaan lentopalloakin Manun kanssa joissakin veteraanikisoissa. Isäni opintie tyssäsi, vaikka lahjoja olisi ollutkin.

Sen sijaan  hän siirti meihin lapsiin saman eetoksen, jonka hän näki Manussa toteutuneen täysimääräisenä työväen lapsesta herraksi. Minustakin tuli sosiologian tohtori, mutta sillä ei tänä päivänä kovin pitkälle pötkitä, jos ei ole pitkä mies tai jonkin puolueen aktiivi. Kilpailu tohtoritasolla on melkein yhtä kovaa kuin aikanaan juniorina hiihtokilpailuissa tai jalkapallokentillä.

Manu ja jalkapallo yhdistyivät helatorstaina monta kertaa. Meillä, Puotinkylän Valtin 55-vuotiaiden ikämiesjoukkueella oli matsi jo klo 11.00 Käpylässä. Olin päättänyt pelata surunauha olkavarressani, minkä toiveen vaimoni kai luki ajatuksistani tarjoutuessaan tekemään minulle  ja ystävälleni Ismolle surunauhan. Ismo on muuten melkein Manun  mittainen ja näköinen mies, vakaumuksellinen sosialidemokraattikin.

Kentällä tapasimme ensimmäisenä Pekka, ”Vinski”, Kaartisen, joka toimii nykyään Ice Hearts –valmentajana – HJK:n entisenä pelaajana ja näyttelijänä hän onkin oiva vetäjä nuorille. Hän oli tullut haistelemaan jalkapalloilmapiiriä, vaikkei pelaamaan vielä kyennytkään. Ja miksi ei olisi tullut, sillä tunnelma näidenkin ”poikien” kesken oli erinomaisen lempeä ja kannustava, vaikka itse aurinkoisuus eli Muurisen Antti ei nyt ollutkaan paikalla.

Sen sijaan uusi vahvistuksemme Tor Jungman, mm. sydänjärjestön johtajana toiminut pitkän linjan jalkapallomies, jonka yhdisti minuun myös Mikkeli-yhteys, oli paikalla. Hänen kanssaan keskustelimme myös Koivistosta ja Kekkosen hautajaissaaton tunnelmista sekä Mikkelin jalkapallosta. Torin veli Rainer nimittäin pelasi pitkään MP:n laitapuolustajana omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Kummankin lempinimikin on ”Junkku”.

Koivistosta puhuimme  jo edellisen pelin yhteydessä joukkueemme  Kekkosen eli professori Jukan kanssa. Kysyin hänen Koivisto-suhdettaan. Hän kertoi arvostelleensa joskus Koiviston toimia, muttei suuri valtiomies siitä mitenkään suuttunut. Selvisi myös, että Jukan vanhemmat rauhanaktivistit Helena ja Risto olivat Koiviston tuttuja. Minäkin olin tavannut nyt jo edesmenneet Helenan ja Riston useinkin erilaisissa tasa-arvotapahtumissa.

Pasifisti- Ristokin oli lähes samanikäisen isäni kanssa sotaveteraani kaukopartiomies Manun tavoin. Tunnistin kaikista voimakkaan rauhan puolustajuuden, vaikka oma isäni ei ruumiillisen työn ja urheiluharrastusten vuoksi osallistunutkaan mihinkään aktiiviin rauhantyöhön. Se isiemme sodanvastaisuus kyllä näkyy meidän ikäpolvessani, sillä huomasin, että sulkapalloporukkamme neljä muuta pelaajaa ovat kaikki siviilipalveluksen käyneitä. He ovat puolustaneet ja rakentaneet Suomea työtehtävissään sitäkin ahkerammin.

En tiedä, onko urheilu tai jalkapallo rauhantyötä, mutta kyllä minusta on aika inhimillistävää se, että lentopallo ja peliyhteisö olivat Manulle niin tärkeitä asioita. Jos hän ei olisi pelannut lentopalloa, niin olisiko hän voinut olla ”koko kansan” presidenttikään? Kentällähän ei ole statuseroja eikä luokkataustakaan vaikuta. Näin joku Manun lentiskaverikin sanoi jossakin haastattelussa.

Ismo tosin epäili, että vastustajamme muutaman pelaajan aika ikävä jälkipeli saattoi johtua heidän suomenruotsalaisesta taustastaan.  Otin syytä vähän itsellenikin, olinhan tönäissyt yhtä Manun mittaista vastustajaani ehkä vähän turhan voimakkaasti, vaikkakin puhtaasti, minkä seurauksena sain kokea ruman takaapäin taklauksen sukilleni.  Hyvä pelimme ja 9-2 –numerot toki saattoivat ärsyttää nekin pelikavereitamme.

Pelin henki oli kuitenkin taas mitä mainioin. Tunsin syvää onnellisuutta ja kiitollisuutta tullessani kotiin seuraamaan Manun hautajaisia televisiosta. Ymmärsin Manua ja ymmärrän ”pipolätkää” pelaavaa ja taas hienon puheen pitänyttä ”Sale” Sauli Niinistöä sekä voimistelevaa ”Tartsa” Tarja Halosta myös heidän urheiluharrastustensa vuoksi. Voisiko olla, että urheilu toimisi kuin Suomen Pankki Manun kohdalla eli siellä ”kasvaisi korkoa” suurempiin tehtäviin?

Aivan varmasti tämä päti korkeushyppääjä Urho Kekkosen kohdalla, mutta varmaan lentopallo sopi hienosti Manulle ja lätkä Salelle – miksei myös jalkapallo ”Lissulle” eli presidenttiehdokas Elisabeth Rehnille. Nähtäväksihän se jää, kun Suomen Pankissa on kaksi mikkeliläistä jalkapallomiestä töissä ja ehkä myös kärkkymässä presidentin virkaa.

Eikä tämä juttu presidenteistä ja jalkapallosta tietysti voi sivuuttaa sen enempää Liikasen Erkkiä kuin Rehnin Olliakaan. Jälkimmäistä nimittäin houkuttelee aktiivisesti mukaan joukkueeseemme hänen vanha pelikaverinsa MP:stä sekä hänen autonkuljettajansa, joka on joukkueemme kapteeni.  Kun kerroin Kaitsulle, että poikani on nyt Empeen pelaaja, niin hän keksi tästä heti houkutuskeinon Ollille: ”Asko, sano, että kun Tiihosen Artsi on siirtynyt Kissojen kannattajasta Empeeseen, niin sinäkin voit tulla Valttiin”.

Tosiasia toki on, että minäkin aloitin pelaamisen MP:n junnareissa, mutta totta on sekin, että Ollin isä Tauno, ”Tanu”, Rehn oli MP:n puheenjohtajana ollessaan yrittänyt ostaa minua Empeeseen. En suostunut, vaikka Tanu oli isälleni luvannut, että ”ainakin mopon saisin harjoitusmatkoja varten”. Ihan varma en tosin ole siitä, miten tosissaan herra Rehn oli asiassa ollut. Häntä kuitenkin harmitti vietävästi, kun olimme taas kerran voittaneet reilusti MP:n vastaavanikäisten juniorijoukkueen.

ManUn Eurooppa-liigan voiton yhtenä arkkitehtinä heilui loukkaantunut ja vaihtopenkille joutunut  Zlatan Ibrahamovic, joka myös kertoi mainiossa elämäkertateoksessaan, miten tärkeä merkitys hänelle oli se, että häntä ei hyväksytty juniorijoukkueessa joidenkin kantaruotsalaisten toimesta. Tuo ”syrjintä” sai hänet yrittämään entistä enemmän ja näyttämään, mikä hän oikein on miehiään.

Kyllähän vielä seitkytluvun Mikkelissäkin näyttämisen henkeä oli olemassa, vaikka erot Kissojen ja MP:n pelaajien taustoissa olivatkin jo aika pienet. Kyse on kuitenkin siitä, että kaikki tekeminen pitää jotenkin merkityksellistää. Nykyään esimerkiksi aika moni merkityksellistää työnsä sillä, että heillä on koko ajan kova kiire. Aika tyhjähän se on selityksenä, mutta kaiketi parempi kuin ei mitään merkitystä.

Paljon parempi ja hienompi merkitys löytyy sekin Manchesteristä, jossa Norsunluurannikon maajoukkuepelaaja ja City-ikoni Yaja Toure lupasi lahjoittaa managerinsa kanssa 100 000 puntaa pommi-iskun uhreille. Rakkaudesta kaupunkiin ja kaupunkilaisiin.

Jotain ylevää ja yhdistävää ihmiset epävarmaan arkeensa nytkin kaipaavat. Monet tunsivat vahvasti, että Manun hautajaiset olivat tällainen yhdistävä tapahtuma, joka toki pisti ihmiset ajattelemaan myös sitä, minkälainen aikakausi tässä mahtoi nyt loppua.

Ei kuitenkaan ole ihan helppoa yhdistää urheilua ja elämän muita merkityksiä toisiinsa. Ne saattavat tuntua päälleliimatuilta ja jopa banaaleilta. Itsekin mietin aika pitkään, sopiiko minun pistää surunauhaa käteeni, koska yhteys jalkapallon, Manun ja minun välissä voi tuntua turhan haetulta. Vilkaisin Palloliiton nettisivuakin, josko siellä olisi aiheesta jokin ohje. Sellaista ei näkynyt.

Sen sijaan minusta oli selvää, että Suomen lentopallomaajoukkue kunnioitti presidentti Mauno Koivistoa helatorstain pelissään. Manun lisäksi minä kunnioitin omaa isääni ja hänen sukupolveaan – osin myös kaikkea veteraani- tai ikämiesurheilua ja mutkan kautta myös Manchesterin pommi-iskun uhreja.

Pienellä ihmiselläkin voi olla vaatimattomassa elämässään yleviä merkityksiä.