Jalkapallon pelaaminen ja kirjoittaminen vaativat rohkeutta. Tunnen paljon kanssakulkijoita, jotka eivät uskaltaisi pelata pallopelejä, vaikka ovat muuten jopa uhkarohkeita. Tunnen myös lukemattoman runsaasti sivistyneitä kansalaisia, jotka kammoavat julkista kirjoittamista, vaikka painavaa sanomista riittäisi.

Ja jalkapallosta kirjoittaminen on vielä moninverroin pelottavampaa kuin jostakin ”maallisista” asioista kirjoittaminen on. Jalkapallostahan ei voi kirjoittaa ”oikein”.

Minäkin tunnen itseni pelokkaaksi joka kevät valmistautuessani futiskauteen, vaikka liikunkin keskivertokansalaista enemmän. Ja vaikka kirjoitankin paljon – monien mielestä aivan liikaakin – niin esimerkiksi uuden aiheen tai kirjoitussarjan aloittamisen kynnys kasvaa usein valtavan korkeaksi.

Tarkoitukseni oli tänäkin keväänä aloittaa futisharjoittelu jo maaliskuussa. Jalisblogjen ensijulkaisun piti senkin olla jo huhtikuun puolella. Mutta tässä ollaan: yhtään joukkueharjoitusta, saati –peliä ei ole vielä takana ja blogikirjoituksetkin ovat pysyneet pöytälaatikossani. Rohkeus on puuttunut. Miksi?

Kirjoitusaiheista ei ole ollut pulaa. Ajatukseni kirjoittaa tänä kesänä Mikkelin jaliskaudesta, kun MM- tai EM-kisoja ei tänä vuonna järjestetä, on yllättäen vaikeampaa kuin suurtapahtumista kertominen. Omaa pelaamista taas on haitanneet sekä “riman nousu” että pienet terveysvaivat.

Viime vuoden jälkeen odotin, että olisin pystynyt treenaamaan talven aikana aiempia vuosia paremmin, mutta leikkausta vaativa olkapää onkin estänyt kunnollisen harjoittelun enkä halua mennä kentälle keskenkuntoisena. Leikkauksen tosin siirsin syksyyn, että pääsisin edes vähän kokeilemaan vihreän veran taikaa tänäkin kesänä. Ei uskoisi, että kyse on vain ikämiesfutiksesta…

Mikkelin jalkapallosta kirjoittamisen haaste on yllättävän henkilökohtainen suhteeni nuoruuteni kotikaupunkiin ja sen jaliskulttuuriin, vaikka läksin sieltä jo 36 vuotta sitten. Henkilökohtaisuutta lisää tietysti se, mikä minut sai tähän urakkaan ryhtymäänkin eli poikani Jens Tanskasen siirtyminen Mikkelin Palloilijoiden riveihin täksi kaudeksi.

Itse pelasin Pallo-Kissoissa, vaikka olen minä pelannut pari peliä MP:nkin junnuissa ja yhtä lailla kannustin jo nuoruudessani kumpaakin joukkuetta. Kävimme katsomassa MP:n molemmat Suomen cupin finaalitkin olympastadionilla. Nytkin toivon kummallekin joukkueelle niiden ansaitsemaa menestystä ja kannustusta.

Blogikirjoittamisen perusidea pohjautuu henkilökohtaisuuteen, kirjoijttajan omiin kokemuksiin, joita hän yrittää omalla tavallaan kuvata ja selittää lukijoille. Minun tapani on tutkijataustaisen ihmisen, joka pyrkii näkemään yksityisessä kokemuksessa jotain yleisempää tai huomaamaan jossain yleisessä – vaikkapa suomalaisessa jalkapallokulttuurissa – sellaista, mikä näkyy myös yksityisissä kokemuksissa.

Huuhkajista tai vaikkapa MM-jalkapallosta kirjoittaminen on kuitenkin helpompaa, koska niihin ei ole omakohtaista suhdetta – on vain katsojan, seuraajan tai asiantuntijan kokemus. Jalkapallokatsojahan on ”maksava asiakas”, joka on ainakin omasta mielestään aina oikeassa.

Itse tosin yritän seuraajanakin samaistua ainakin jossakin määrin myös pelaajiin, valmentajiin ja muihin oikeasti osallisiin. ”Oikeassa oleminen” varsinkin jälkikäteen on älyllisesti liian helppo laji harrastettavaksi. Tutkijan tehtävä on kuitenkin jossakin määrin myös oikeassa oleminen eli tutkijoilta voi odottaa sellaisia argumentteja tai näkökulmia, joiden avulla lukija voi muodostaa omat mielipiteensä.

Jalkapallosta kirjoittamisen yksi vaikeus ja hienous on tietysti se, että se ikään kuin pakottaa jokaisen meistä tulkitsemaan aihetta oman kokemuksensa kautta. Jokainen on potkinut palloa ja on saanut tai joutunut sitä pelaamaan. Ja jokainen on kokenut, miten sattumanvaraisesti se pallo ”pomppii”.

Se luo illuusion siitä, että ”minäkin olisin tuosta paikasta saanut pallon maaliin”, mutta myös tunteen siitä, että todella isot starat ovat jotenkin ylimaallisen hyviä, kun saavat sen pallon tottelemaan jalkojaan. Silti ottelut huipulla ja mutasarjassa eivät eroa kovinkaan paljon toisistaan, jos niitä katsoo vaikkapa onnistuneiden ja epäonnistuneiden maalipaikkojen suhteen.

Ronaldo ja Messikin tarvitsee monta huippupaikkaa yhtä maalia kohti, vaikka he ovatkin maailintekijöinä tehokkaimmasta päästä. Olemme kuitenkin armollisempia supertähtien virheille kuin vaikkapa kakkosdivarin tai Veikkausliigan pelureille.

Jalkapallon pelaaja, oli hän nuori tai vanha, pohtii erilaisia vaihtoehtoja pelata tätä valtavan monimutkaista peliä niin, että sekä oma peli että oman joukkueen peli toimisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Miettikääpä, mitä ajattelivat maailman huippupelaajat FC Barcelonassa ennen PSG–otteluita?  Saattoivatko he aavistaa, että ensimmäisessä ottelussa ei onnistunut mikään ja toisessa onnistuu kaikki? Tuskinpa.

Kirjoittaja, joka haluaa vaikuttaa lukijoihinsa, ei voi myöskään tietää, minkälaisen vastakaiun hän ajatuksilleen saa. Oikeastaan kyse ei ole vain ajatuksista, vaan siitä, miten se kirjoitus juuri sillä hetkellä sujuu. Lähtevätkö sanat sujuvasti liikkeelle, muodostuuko niistä rytmikkäitä lauseita ja tekevätkö ajatuskuviot läpimurtoja lukijan mielessä niin, että joskus se ajatus venyttää lukijan mielikuvitusta kuin jalkapallo vastustajan verkkoa.

Kyse blogikirjoittamisessani ei ole kuitenkaan kaunokirjallisuudesta tai edes lentävästä journalistisesta kirjoittamisesta, jota parhaiten edustaa Mikkelin palloiluun tykästynyt Ilta=Sanomien aiheestakin palkittu toimittaja Tuomas Manninen. Mannisen journalismia on kuvattu ”tikusta asiaa” –journalismiksi . Tikkuna eli melko mitättömänä asiana voi hyvin pitää mikkeliläistä jalkapalloa – noin niin kuin isossa kuvassa.

Itse en kuitenkaan pidä mikkeliläistä jalkapalloa ennen, nyt tai tulevaisuudessa pelkästään ”tikkuna”, jonka kautta katsotaan isompia kuvioita. Onhan mikkeliläinen jalkapallo näin pääkaupunkiseudunkin näkökulmasta katsottuna minulle enemmän kuin ”pisara meressä” – lapsuuden ja nuoruuden sadat ottelut kentän reunoilla ja kentillä ovat vahva peruste olla mukana mikkeliläisen jalkapallon uudessa nousussa.

Nousulla en tarkoita vain konkreettista pyrkyä sarjatasoilla ylöspäin, vaan ennen kaikkea niitä monia merkityksiä, joita jalkapallon kautta voi ilmaista ja jotka voivat auttaa yksilöä ja yhteisöä selviytymään myös tässä jälkiteollisessa maailmassamme. Jalkapallohan nousi alunperin juuri teollistumisen myötä maailman suurimmaksi urheilumuodoksi, mutta se pärjää erinomaisesti myös maailmassa, jossa jalkapallotyöläinen on jotain todella muuta kuin reilu sata vuotta sitten.

Mikkeliläisen jalkapallon ”nousun” tulisikin ravistella monia eri tasoja ja puolia meissä sen seuraajissa. (Liikunta)sosiologina yritän käännellä näitä tasoja ja puolia esille näissä blogeissani. Olen varma, että monet näkökulmani saattavat hätkähdyttää vain (sosiaalista) mediaa seuraavia. Se ei ole itsetarkoitus eikä se, että näistä kirjoituksista löytyisi se oikea totuus, jolla ”nousuun” päästäisiin.

Tarkoitus kuitenkin on, että lukija oppii katsomaan mikkeliläistä jalkapalloa ”liikuntasosiologin silmälasein” aivan kuin siinä Veikkauksen mainiossa mainoksessa, jossa katsottiin maailmaa ”vakioveikkaajan silmin”.  Ero on toki siinä, että liikuntasosiologi yrittää laajentaa näkökykyä, kun mainoksen vakioveikkaaja ehkä vain näki maailman vähän vinosti.

Joskus se liikuntasosiologinkin näkökulman täytyy olla vino, jos sitä vertaa ns. valtavirtatulkintoihin asioista. En esimerkiksi ole varma, mitä Pallo-Kissojen sloganilla ”Me. Tulemme taas.” halutaan viestittää tai miten lukijat sen ymmärtävät. Oletan, että ”me” viittaa joukkuetta ja seuraa suurempaan yhteisöön – ”kissaperheeseen”. ”Tulemme taas!” on konkreettisempi ilmaisu, koska nousu kakkosdivariin on jo sinällään saavutus, mutta mahdollisesti myös ensi askel suuremmalle paluulle menneisyyden (sarja)tasoille.

Silti samanniminen Armand Lohikosken vuonna 1953 filmattu tukkilaisromanttinen elokuva  pääosissaan Anneli Sauli ja Tapio Rautavaara vei päähuomion ainakin minulta tuota slogania lukiessani. Ehkä se oli tarkoituskin, en tiedä.  Elokuvahan oli varsin suosittu aikanaan. Jo lapsuudessani 1960-luvulla se kuitenkin kuului luokkaan ”suomalaiset vanhat elokuvat”. Se kertoi menneistä ajoista, tavoista ja elinkeinoista.

Nuoremmat sukupolvet tuskin tuntevat tuota elokuvaa lainkaan, joten heidän tulkintansa on todennäköisesti ihan jotain muuta. Tällä tavoin omat kokemuksemme ja henkilöhistoriamme muokkaavat kaikki tulkintojamme ns. todellisuudesta. Tulkinnat löytänevät yhteisen sävelen vain sitä kautta, miten tuo kissajoukkue pystyy konkretisoimaan seuran sloganin omilla otteillaan pelikentillä.

Sama koskee MP:n nousuteemaa, joka konkretisoitui ennen sarjan alkua järjestetyssä Nousu-seminaarissa. Sehän viittaa selkeästi konkreettiseen sarjanousuun, mutta varmaan myös muuhun jalkapallon kehittämiseen Mikkelissä.

On rohkeaa esittää konkreetti tavoite julkisesti aikana, jolloin tyypillisin urheilupuhe pitää sisällään lausahduksen ”tehdään parhaamme ja katsotaan, mihin se riittää”. Usein on henkisesti helpompaa olla lupaamatta mitään varmaa tulevaisuudesta, jota sattumakin johdattelee voimakkaasti. Joskus on kuitenkin viisasta asettaa tavoite, jos se on realistinen ja jos sen avulla saavutetaan muita hyötyjä. Tavoite motivoi pelaajia ja se tai sen saavuttamisen seuraaminen saattaa kiinnostaa katsojia, mediaa ja sponsoreita.

Oma bloggaamiseni pitää sisällään sekä ”jalkapallohistoriaa”, mutta myös katseita tulevaisuuteen. En pidä kumpaakaan merkityksettömänä, vaikka historiasta ei voisikaan oppia ja vaikka tulevaisuudesta ei voi mitään tietääkään. Me kuitenkin luemme ja tulkitsemme ne tässä päivässä ja kukin omalla tavallamme.

Näillä sanoilla uskaltaudun aloittamaan tämän kesän jalkapalloblogisarjani. Aiempiin voi tutustua vaikkapa seuraavista linkeistä (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/) tai (https://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/).

Kerron myöhemmin myös siitä, kun itse uskaltaudun kentälle pelaamaan. Sitä ennen käyn kuitenkin treenaamassa myös yksikseni ja opettelen nauramaan itselleni vielä entistäkin paremmin… Se auttaa sekä jalkapallon pelaamisessa että kirjoittamisessa.

Pari sanaa parista eka matsista vielä

Nyt Eurooppa-päivänä tätä kirjoittaessani molemmat Mikkelin joukkueet ovat pelanneet kaksi sarjaottelua. Olen nähnyt molemmat Empeen matsit ja olen lukenut otteluraportit Pallo-Kissojen otteluista. Kovin suurta analyysia en voi vielä tehdä, mutta ennakko-odotuksia paremmalta kauden alku molempien osalta näyttää. Kissat venyi  tasapeliin murskavoittoja ottaneen Klubi04:n kanssa ja Empee pelasi hyvin tasavahvasti sarjan kärkeen veikatun KTP:n kanssa.

Ryhmä- tai joukkuehengen kannalta hyviä tuloksia ovat yhteisellä työllä saavutetut pisteet. Murskavoitot ja –tappiot aiheuttavat epärealistisia oletuksia joukkueen ja sen yksilöiden kyvyistä. Ainakin Empeen osalta kumpikin ottelu päättyi tuloksellisestikin lähes oikeudenmukaisesti, vaikka todennäköisesti sekä FC Lahti Akatemia kuin KTP:kin saattoivat olla tyytymättömiä tuloksiin. Minä taas näin, että Empee olisi voinut voittaa kummatkin ottelut eikä oikeusmurhaa olisi tapahtunut.

Jotain voi tulkita siitä, miten hyvin joukkue tai sen pelaajat kykenevät luomaan maalintekopaikkoja ja toisaalta siitä, minkälaisia maalintekopaikkoja vastustajalle annetaan. Maalintekopaikan hyvyyden arviointi on tietysti kohtuullisen vaikeaa. Perussääntö kuitenkin on, että joukkueen tulee pystyä rakentamaan riittävästi maalipaikkoja voittaakseen ottelun – siis suhteessa kaverin luomiin paikkoihin.

Empeen matseissa hyvät maalintekotilanteet ovat menneet vastustajan kanssa aika lailla tasan, vaikka itse olisinkin taipuvainen pitämään mikkeliläisten maalipaikkoja hiukan vaarallisimpina. Ymmärsin kuitenkin oikein hyvin myös ystävieni ja sukulaisteni erilaiset näkemykset asiasta.

Katsoin FC Lahti Akatemian peliä joukkueen (tai Kuusysin) intohimoisen kannattajan kanssa, joka myös kulki otteluun kyydissäni Helsingistä, kuten monena  vuonna aikaisemminkin. KTP-ottelua taas seurasin kotkalaisten sukulaisteni ympäröimänä, joten jälkikäteen jopa huokaisin helpotuksesta, kun Jens ei saanut viime minuutilla palloa maaliin. Serkkuni oli aikoinaan KTP:n liigajoukkueen kapteenikin, joten intohimoa oli kotkalaisten keskuudessakin riittävästi.

Ennen kautta pelatun harjoituspaikallisottelun Kissat-MP seurasin entisten joukkuetovereitteni joukossa, joten ihan täysillä en ole vielä päässyt Empeelle huutamaankaan. Näin jalkapallo siis yhdistää, vaikka eri joukkueita kannustaisimmekin. On se hienoa…