Uusi normaali ei tulekaan – maailman, toimintatapojen ja itsen muutosprosessit katastrofien vuotena. Vuosikatsaus 2022. Osa 1.

Heräät aamulla 25. helmikuuta 2022 ja tajuat, että maailma on oikeasti aivan erilainen nyt kuin 2010-luvulla. Eli vain kolme vuotta sitten. Kummallista muuten, että joskus vuodet ja vuosikymmenet ovat merkitykseltään painavampia kuin toiset. Ja aika tuntuu kiitävän tai muuttuvan hirmuista vauhtia ja joskus se pysyy paikallaan.

Lapsuudessani 1960- ja 1970-luvuilla aika kiisi. Viiskytluku vanheni todella nopeasti kuuskytluvun kuluessa entisiksi ajoiksi, jolloin tehtiin niitä ”vanhoja suomalaisia elokuvia”. Ajan henki ja kulttuuri vanhensi jopa muutaman vuoden ikäiset kulttuurituotteet nopeasti niin, että ne tuntuivat kuuluvan aivan eri aikakauteen.

Samoin kävi lapsuuteni kuuskytluvulle tai ainakin osalle sitä. Beatles, hippiliike ja nuorison politisoituminen noin yleensä on jäänyt elämään, mutta Laila Kinnunen ja italialaiset laulut vanhenivat nopeasti palatakseen taas kuuluvasti nykyaikaan Muistojen bulevardin ansiosta. Ajanhenki on tuttu, vaikka ainakin oma maailmani oli toinen (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/).

Seitkytluku oli jo aivan toista maata (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/). Moderni edistys saapui jo maalaiskyliinkin. Tätä edistystä jatkuikin muutamia kupruja lukuun ottamatta vuoteen 2020 asti. Tarve uudelleen arviointeihin ymmärrettiin omassa sukupolvessani hyvin jo 1980-luvulla, mutta periaatteessa sama maailmansodan jälkeen rakennettu juna puksutti keskeiset ajatukset lastinaan eteenpäin aina pandemian alkuun asti.

Taloudellinen ja poliittinen konteksti on erittäin tärkeä taso, mutta niiden rajuihin muutoksiin suhtautuminen ja niiden tulkitseminen on jokaisen tehtävä itse. Se tarkoittaa omien kokemusten suhteuttamista yksilöiden kannalta väistämättömiin maailman tapahtumiin, kuten edellä olen yrittänytkin.

Mutta miten siis suhtautua vuoteen 2022 tai oikeammin ajanjaksoon, joka alkoi keväällä 2020 koronapandemian levittyä ympäri maailman jatkuen Ukrainan sodalla helmikuusta 2022 alkaen?

Näiden rajujen tapahtumien lisäksi ilmastonmuutos ja luontokato sekä kaikkien näiden sivuvaikutukset ovat merkinneet tai tulevat merkitsemään taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja aivan käytännöllisiä muutoksia arjessamme. 

Tällaista en ole kokenut kertaakaan aiemmin elinikäni aikana. Globaalisti tällaista ei ole koettu sitten toisen maailmansodan, ellei Neuvostoliiton ja sosialististen maiden romahtamista sellaiseksi lasketa. Se toki muutti paljon, mutta kovin suuri yllätys hapertuneiden sosialistimaiden romahdus ei meille kuitenkaan ollut. Se oli osa edistystä kohti demokratiaa, ihmisoikeuksia ja vapaata liikkumista.

Pandemia käänsi suunnan toisaalle eli (globaalin kapitalismin) ”kiihdytysajosta äkkijarrutukseen ja sitten uuteen normaaliin”, kuten Juha Siltala Pandemia-kirjassaan tilannetta kuvaa. En uskalla tehdä yhtä vakuuttavia analyyseja kuin Siltala ennen kuin konkreettisesti näemme, minkä asennon maailma Ukrainan sodan jälkeen ottaa. Siltala kuitenkin näkee pandemian aiheuttaneen sekä pahaa että hyvää. ”Äkkijarrutus” antaa meille ainakin periaatteellisen mahdollisuuden muuttaa joitakin perusasetuksiamme uusiksi. Lähdetään siitä.

Omia dokumentteja selatessani huomasin, että en pystynyt tai jaksanut tehdä mitään erillistä vuosikatsausta ensimmäisestä koronavuodesta 2020. Olin varmastikin kovin väsynyt taistelustani, joka oli tuottanut melko runsaasti koronaselviämiskirjotuksia jo pandemian ensimmäisten kuukausien jälkeen (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/).

Takki oli tyhjä. Läheisen ystävän kuolema syvensi väsymyksen tunnettani. Kun hyväkuntoinen, erittäin tervettä ja liikunnallista elämää viettänyt 63-vuotias mies tuupertuu hiihtolenkille stressattuaan itseään koronatukien jakotehtävissä, se pysäyttää. Ikään kuin koronan muut vaikutukset eivät olisi olleet tarpeeksi.

Ja kuitenkin: meidän kaikkien tulisi pysähtyä ja havahtua eikä yrittää palata vanhaan normaaliin. Muuten muutosta ei synny.

Toinen koronavuosi 2021 oli kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen varsin produktiivinen ”kriisiajan vuodeksi” minkä vuoden 2021 hyvin toiminnallinen vuosikatsauksenikin todentaa. Monipuolisten työ-, julkaisu- ja vapaaehtoiskuvioiden lisäksi se sisälsi erityisiä hiihto- ja jalkapallokokemuksia. (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/).

Tajusin varmaan entistä vahvemmin aktiivisen työaikani rajallisuudenkin, mikä lisäsi toimeliaisuuttani.

* * *

Vuosi 2022 oli taas omanlaisensa, vaikka monet erittäin pitkäjänteiset itselleni tärkeät prosessit jatkuivatkin uudessa tilanteessa niin maailmalla kuin kotonakin.

Yritän tämän vuosikatsauksen dokumentoinnin ohessa tehdä jonkinlaista keskeneräistä reflektiotakin vuodesta 2022 ja koko ajanjaksosta tietäen hyvin, että monet tulkintani perustuvat vaillinaiseen ja ristiriitaiseen tietoon ja kokemukseen näiden tapahtumien syvemmistä merkityksistä.

Vuosi 2020 ja 2021 olivat koronavuosia, mutta vuosi 2022 oli leimallisesti ”sotavuosi”, jonka vaikutukset ovat olleet osin samanlaiset kuin pandemialla, mutta osin aivan toisenlaiset. Pandemia heikensi globaalia markkinataloutta, jota sota suuntasi kohti alueellisia ja poliittisia markkinatalouksia tai -verkostoja.

Enää ei voida luottaa siihen, että raaka-aineita tai halpoja kulutustuotteita voidaan ostaa mistä vain ja mihin hintaan vain. Kun pandemia lisäsi globaalia yhteistyön tarvetta, Ukrainan sota rakentaa selvästikin uudenlaisia taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia liittoutumia. Jonkinlainen planeetan ”isojako” on nyt meneillään. 

Naapurimaan sota on vaikuttanut aivan eri tavalla myös käsityksiimme Suomesta ja suomalaisista maailman kartalla kuin mitä pandemia teki. Pandemiasta selvisimme melkoisen hyvin rakentamalla suomalaisen version globaaleista selviytymiskeinoista, mutta Ukrainan sotaan meidän tuli reagoida naapurimaa Ruotsin kanssa samalla tavalla. Muut olivat päätöksensä jo tehneet.

Jännittävää onkin, että Ruotsi valitsi mielestäni kummassakin tapauksessa etukäteen ajatellen kovin yllättävät linjaukset. Koronan suhteen sen linja tosin oli ”ruotsalaisesti” omanlaisensa, vaikka turvallisuushakuisuutta korostavaksi luultu maa siinä kovan riskin ottikin. NATO-päätös oli taas toiseen suuntaan yllättävä, kun sitoutumattomuuttaan korostanut maa lähtikin mukaan läntiseen puolustusliittoon.

Kun kummatkin merkittävät rajanaapurimme ovat tehneet viime vuosina todella yllättäviä siirtoja, niin historiastamme, nykyisyydestämme ja tulevaisuudestamme tultaneen käymään monenlaisia keskusteluja, jotta osaamme asemoida itsemme osaksi uudelleen rakentuvaa kansainvälistä yhteisöä.

Ja tässä ei vielä puhuttu suhteistamme Euroopan unioniin, Saksaan, Baltian maihin ja Itä-Euroopan maihin tai USA:han, Englantiin, Kiinaan ja Turkkiin. Naapurisuhteissamme olemme ottaneet loikan kohti aikaa ennen vuotta 1809.

On varmaa, että suhteellisuudentaju tulee monelta Suomessakin hämärtymään, kun jaossa on poliittisia irtopisteitä. Kun olen itse pitänyt tärkeänä monipuolisten näkökulmien esittämistä vaikeistakin asioista, niin aika ei ole kovin suotuisa avoimelle argumentaatiolle ja valtavirran vastaisille näkökulmille. Ja tässä tarkoitan sitäkin, että tuo sodan koventama ilmapiiri tuntuu säteilevän muuhunkin keskusteluun.

Tunnistan ahdistukseni myös ruumiillisesti, kun ajattelen vaikkapa itselleni tärkeitä teemoja, kuten kansalaisten yhdenvertaisuutta, aktiivisuuden ja liikkumisen lisäämistä tai syrjäytymisen estämistä.

Globaali tilanne vaikeuttaa uusien ajatusten ja toimintatapojen esittämistä, kun resurssit olisi suunnattava yhteiskunnallisesti tärkeämpiin ja akuutteja toimia vaativiin asioihin. Toisaalta kriisitilanne voi aukaista uusia mahdollisuuksia myös nykyistä toimivimmille ja taloudellisestikin kestävimmille rakenteille ja toimintatavoille.

Omat tuntemukseni ovat siis varsin ristiriitaiset ja monitulkintaiset. Niin kuin meistä monella muullakin. Vuosikatsauksessa on tänä historiallisena hetkenä pakko selvitellä tuntemuksiaan, vaikka tai koska liikkuvia muuttujia on niin paljon.

Aloitan katsaukseni kolmella kokemuksella, jotka melkoisella todennäköisyydellä osaan tulevaisuudessakin sijoittaa juuri vuoteen 2022.

Kolme käänteentekevää kokemusta: sota, korona ja isoisyys.

Sotakirjeenvaihtajalta Vantaalta

Kun sain kuulla Ukrainan sodan alkamisesta aamulla 24. helmikuuta, vaivuin varmaan reiluksi viikoksi jonkinlaiseen koomaan. Ihmettelin valtavasti sitä, miksi ihmeessä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Minun oli todella vaikea uskoa, että venäläiset tekivät tuollaisen hyökkäyksen, jossa ei näyttänyt olevan mitään järkeä.

Olenkin käyttänyt paljon aikaa yrittäessäni ymmärtää, minkälaisiin käsityksiin Venäjän johdon aloittama hyökkäys ja sen perustelut voivat rakentua. Ja siihen, miten tavalliset venäläiset sotaan suhtautunevat. Hämmästyttävää muuten, ettei meillä Suomessa kuitenkaan ole mitenkään kovin jäsentynyttä ja

tutkimukseen perustuvaa käsitystä Venäjästä ja venäläisistä.

Omia pohdintojani haittaa suuresti se, että hyökkäys Ukrainaan, joka kaiketi kuitenkin oli vain hyvin pienen piirin organisoima aggressio, muutti suomalaisten käsityksen Venäjästä ja osin venäläisistäkin yhdessä humauksessa. Meniköhän siinä lapsi pesuveden mukana? Eikö yleistämisen sijasta pitäisi keskittyä siihen, että venäläisistäkin on moneksi ja ainoastaan venäläiset itse voivat sodankin lopettaa.

Ymmärrän erittäin hyvin sen, että meidän ei tule nyt keikuttaa venettä ja pitää kiinni länsimaisesta demokratia-, ihmisoikeus- ja suvaitsevaisuuskäsityksistämme. Minusta meillä on kuitenkin suurena vaarana unohtaa tuo viimeinen oikeassa olemisen vimmassamme.

Jos emme näe mitään hyvää venäläisissä, eivät he tule muuttumaankaan ainakaan meidän suuntaamme. Kriisitilanteessa on vaikeaa olla suvaitsevainen toisinajattelijoita kohtaan. Mutta jos se on perusarvo, niin se on perusarvo, josta ei livetä kriisissäkään.

Venäläisten ymmärtäminen on avain Venäjän muuttumisessa. Venäjän kulloisenkin johdon ymmärtäminenkin on välttämätöntä, jotta rauhasta voidaan edes neuvotella. Ymmärtäminen käsitetään Suomessa aivan liian usein hyväksymisenä, vaikka tunnettu sanonta onkin, että vain tuntemalla vastustajasi, voit sen voittaa.

Nämä kaksi verbiä olisikin osattava kaikessa julkisessa keskustelussa erottaa jyrkästi toisistaan. Olkoon se välitilinpäätökseni hyökkääjäosapuolesta.

Venäjän hyökkäystä paljon suurempi yllätys minulle oli Ukrainan puolustustahto. Masennukseni sodan alkuvaiheissa perustuikin paljolti siihen oletukseen, että Venäjä on aivan ylivoimainen vastustaja hajanaiselle Ukrainalle. Se olisi merkinnyt todella ikävää tulevaisuuskuvaa, jossa koko Itä-Eurooppa, ellei koko Eurooppa olisi ollut vahvistuneen Venäjän aggressioiden edessä polvillaan. Ja tietysti eurooppalaisuus.

Kummatkin skenaariot ovat järkyttäneet vakavasti käsityksiäni siitä, miten kansainvälisiä suhteita ja ennen kaikkea rauhaa kannattaa ylläpitää ja minkälainen on meidän suomalaisten asema maailmassa nyt, huomenna ja itse asiassa minkälainen se on ollut menneisyydessäkin.

Jännittävää, että nämä todella monimutkaiset ja perustavanlaatuiset pohdinnat ja itsereflektiot on kuitattu julkisessa keskustelussa NATO-ratkaisulla, jonka taakse vaikeat asiat on väliaikaisesti lakaistu. Nyt ei keikuteta venettä eikä pohdita vaikkapa sitä, miten me suomalaiset olemme ajatelleet melkein koko itsenäisyytemme ajan asemoituvamme kansainvälisellä kentällä puolueettomana ja sitoutumattomana maana. Onko se siis ollut koko ajan väärin vai onko se muka ollut vain suurta hämäystä?

Tämä siis koskee myös Ruotsia, Saksaa, EU:ta jne., jos lukija luulee, että tarkoitan vain ikävää suomettumisen aikaa.

Enemmän olen toki ihmetellyt niitä, jotka suureen ääneen todistavat näin jälkikäteen, miten suomettuneita me olimme ja miten väärin ulkopolitiikkaamme on hoidettu vuosikymmeniä. Olisin mielelläni kuullut heiltä noita ajatuksia jo aiemmin. Toki he voivat väittää, että suomettuminen esti sen. Niin suomettuneeksi en Suomea kuitenkaan Kekkosen ajan jälkeen tunnista. Enkä usko, että nuo nyt rohkeat ihmiset olisivat silloin olleet pelkureita. Vai olivatko?

Rohkeinta toki on, että uskaltaa myöntää olleensa väärässä Venäjän suhteen. Heitä kunnioitan. Itse en ole ihan niin rohkea, sillä oletan, että joudumme elämään Venäjän ja venäläisten kanssa tämänkin sodan jälkeen ja ennemmin tai myöhemmin alamme käydä kauppaa, alamme rakentaa uutta luottamusta ja luomme uudenlaisen suhteen venäjän kansaan.

Ehkä on lisättävä, että itse en henkilökohtaisesti tunne yhtäkään venäläistä ja että käsitykseni venäläisistä on ihan sama kuin minulla on kaikkiin kansoihin ja ihmisiin riippumatta siitä, minkälainen valtiomuoto tai kulttuuri heillä on. Venäjä vain sattuu olemaan itäinen naapurimme nyt ja tulevaisuudessa.

NATO-jäsenyydestä sananen. Itse toivoisin, että Suomi ja Ruotsi kykenisivät NATOssakin toimimaan koulunpihan tappeluissa niinä fiksuina kavereina, jotka yrittävät sopia ennemmin kuin tapella. Tästä visiosta haluaisin kuulla konkreettisia näkemyksiä, tai olisin halunnut kuulla koko NATO-prosessin ajan. Vähän hähmäiseksihän tuo keskustelu on jäänyt.

Mainittakoon, että itse olen ollut sitä mieltä, että Suomi olisi voinut liittyä NATOon jo 2000-luvun alussa, kun nähtiin, ettei Venäjästä tule demokraattista valtiota kovin nopeasti eikä liittyminen olisi aiheuttanut kovin kummoisia seurausvaikutuksia. Nythän jouduimme ikävän Turkki-kiristyksen kohteiksi, joka saattaa haitata poliittisia vapauksiamme kansainvälisessä politiikassa tulevaisuudessakin.

Ukrainasta ja ukrainalaisista haluaisin sanoa jotakin kaunista ja ylevää. Materiaalia on kuitenkin presidentti Volodymor Zelenskyä lukuun ottamatta hämmästyttävän vähän. Jännittävää on, että itseeni on massiivisen informaation keskellä vaikuttanut eniten ukrainalaisten esiintyminen Elämäni biisi -ohjelmassa. He eivät esiintyneetkään pelkästään uhreina, kuten satojen uutislähetysten perusteella voisi uskoa. Elämä on jatkunut sodasta huolimatta ja Ukrainassa tehdään koko ajan musiikkia, urheillaan ja työskennellään yllättävän normaalisti. Suomessakin elettiin sotavuosina eikä vain voivoteltu sotaonnea.

Voisiko siis toivoa, että valtamediakin kertoisi tästä urheasta kansasta ja sen kamppailusta eikä vain uutisoisi venäläisten ohjushyökkäyksistä ja tuhoutuneista kohteista? Ja emmehän me tiedä siitäkään, miten 35 000 ukrainalaista täällä Suomessa pärjäävät. Ero vuoden 2015 pakolaiskriisiin on valtava – silloin ei muusta kirjoitettukaan.

Olen myös yksityisesti ihmetellyt Suomen ja suomalaisten auttamistahtoa, jota kovasti aina kehutaan. Kuitenkin yksityisten lahjoitusten summa oli vähän aikaa sitten vain noin 30 miljoonaa euroa. Vertaamatta sitä vaikkapa Viroon tai muihin maihin tulee mieleen, ettei tuo summa nyt kovin paljon ole. Kolme miljoonaa on antanut kympin tai miljoona on antanut kolme kymppiä.

Voisi kuitenkin olettaa, että ainakin miljoonalla suomalaisella on helposti vara antaa hyväntekeväisyyteen sata euroa, vaikka olisikin jo lahjoittanut muihin kohteisiin sen tavallisen summan. Yksinkertaisella kerto- ja jakolaskulla voi päätellä, mitä tarkoittaisi, jos miljoona suomalaista antaisi 1000 euroa tai neljä miljoonaa antaisi sata euroa. Itse leuhkisin vasta sitten, kun tuollaisia lukuja lyötäisiin pöytään tässä maailman lähes rikkaimmassa maassa.

Itse olen kokenut koko sodan ajan syyllisyyttä siitä, etten ole voinut enkä osannut auttaa ukrainalaisia enemmän. Epäreilu sotahan sai tällaisen varttipasifistinkin ajattelemaan, että meidät hyödyttömät, mutta hyväkuntoiset miehethän pitäisi lähettää sinne taistelutehtäviin.

Neljän prosentin verran bruttopalkastani olen antanut järjestöille, joilla kuvittelen olevan hyvät mahdollisuudet auttaa ukrainalaisia. Mitätöntähän se on, vaikka miljoonan suomalaisen avustussumma olisi tuollakin satsauksella ohjannut Ukrainaan 1,65 miljardia euroa. Suomalaisten mediaanipalkasta laskettuna neljä prosenttia tekee noin 1650 euroa vuodessa.

Ihmettelyistäni huolimatta Suomen ja suomalaisten suhtautuminen sekä sotaan että NATOoon ja niihin liittyviin kysymyksiin on ollut yllättävänkin tervejärkistä.

Tämänkin haluaisin tuoda esille: vaikka joku nyt esittäisikin aiheellista kritiikkiä ja vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle, niin se ei tarkoita, että tuo kriitikko pitäisi harjoitettua politiikkaa ja julkista mielipidettä kokonaan vääränä. Oma tarkoitukseni onkin tuoda esiin näkökulmia, jotka lisäävät suhteellisuudentajuamme.

Poikkeavien ja suhteellisuustajua lisäävien äänien kuuleminen on ollut valtamediankin heikkoutena viime vuosina, oli kysymys melkein mistä tahansa aiheesta. Asioita ei useinkaan katsota laajemmista perspektiiveistä, vaan tyydytään sellaiseen mediatarinaan, joka on kaikille tuttu.

Avoimeen demokratiaan kuuluu se, että yleisesti hyväksytystä linjasta poikkeavia ääniä tulee kuulla ja näiden mielipiteiden esittäjien perustelut otetaan vakavasti. Perustelujen pohjalta voimme vasta päättää, mikä kulloinkin olisi kanta, johon kannattaa yhtyä.

Alleviivaan tässä vielä sitä, että itse olen yleensä ollut lähes samaa mieltä harjoitetun politiikan isosta linjasta ja julkisen keskustelujen valtavirrasta, mutta aivan liian usein minusta on tuntunut, että sen perusteluja ei ole julkisuudessa käsitelty riittävän avoimesti ja tasapuolisesti erilaisia argumentteja esitellen ja pohtien. Tämä on koskenut sekä koronaa että Ukrainan sotaa, mutta yhtä hyvin soteuudistusta kuin ilmastonmuutostakin muista vähemmän julkisuutta saaneista asioista puhumattakaan.

Koronakirjeenvaihtajalta jostain Suomesta

Korona iski lopulta jopa sulkapalloporukkaammekin aivan loppusyksystä. Onneksi melko lievänä. Vuoden viimeisenä peli-iltana koko vakioporukkamme oli pitkästä aikaa koossa. Kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta meidänkin koronakautemme kesti ennen kuin pääsimme irti jatkuvasta tartunta- ja tartuttamispelosta. Oli jotenkin kiitollinen tunnelma.

Omassa korona-analyysissani sairastettuani sen itse kesäkuussa 2021 otinkin yhdeksi lähtökohdaksi ”pelon kokemuksellisen maantieteen” (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/30/pelkaakkona-koronaa/). Esitin, että koronapolitiikkaa ja jokaisen meidän suhtautumistamme määritti tietoisesti tai tiedostamattomasti oma kokemuksemme koronasta ja sen aiheuttamista pelon tunteista.

Itseäni esimerkiksi rasitti ja ahdisti eniten se, että olisin voinut tartuttaa kohtalokkaasti itselleni läheisiä riskiryhmiin kuuluvia ihmisiä. Toki itsekin niihin astmaattisena jossakin määrin kuulun.

Jälkikäteen olisi hyvä arvioida pelon merkitystä koronapolitiikkaammekin, joka ei jokaisessa vaiheessaan ollut loogisesti eikä juuri missään vaiheessa tutkitun tieteellisen tiedon avulla perusteltavissa. Tutkitulla tieteellisellä tiedolla tarkoitan tässä sellaista tutkimustietoa, joka olisi ollut riittävän monitieteistä ja joka olisi tuotettu aidossa tilanteessa. Aito tilanne oli koko ajan päällä ja se muuttui, joten tällaista tietoa saamme vasta vuosien kuluttua.

En siis olisi vedonnut tieteelliseen tietoon koko koronan aikana. Toki meillä oli käytössämme teoreettisia malleja ja erilaisia riskianalyyseja sekä poliittisia ja käytännöllisiä keinoja, jotka kaikki tuli suhteuttaa käytettävissä oleviin resursseihin ja sulkujen aiheuttamiin sivuvaikutuksiin. Jos ääripäät ovat Ruotsi ja Kiina, niin Suomi näyttäytyy jonkinlaisena keskitien kulkijana.

Itse olisin ollut joissakin kohdin avoimempi eli olisin sallinut ulkotapahtumat tietyin tapahtumakohtaisin rajoituksin oikeastaan koko pandemian ajan, mutta olisin suojannut vanhukset paremmin vielä vuonna 2022. Omaa tervettä järkeä toivoisin käytettävän tulevissa pandemiaolosuhteissa enemmän. Riskiryhmäläisten kannattaa suojautua paremmin kuin keski-ikäisten, nuorten ja terveiden. Yhteiskunta voi pyöriä aika avoimesti, jos osaamme suojata paremmin riskiryhmät rokotuksin, mutta myös kohtaamisia välttäen.

Em. analyysissani pohdin asioita huomattavasti tarkemmin. Joten halukkaat voivat hakeutua sinne. Aion toki vielä palata asiaan paremmin myöhemmin. Koronakaan ei ole vielä ohi. Paljon on vielä opittavaa tulevaisuutta ajatellen.

Kotikirjeenvaihtajan kuulumisia

Sota ja korona olivat henkilökohtaisesti käänteentekeviä kokemuksia, jotka vaikuttavat enemmän tai vähemmän koko loppuelämäni ajan minuun ja kaikkiin suomalaisiin. Isovanhemmuus kahden minulle jo hyvin rakkaaksi muodostuneen uuden ihmisen kautta taas vaikuttaa aivan varmasti minuun joka päivä elämäni loppuun asti.

Vaikka maailmassa on nyt yli kahdeksan miljardia ihmistä, niin ainakin länsimaissa lapsen saaminen on viime vuosikymmeninä vaikeutunut. Siksi meidänkään lastemme lapset eivät vain tupsahtaneet maailmaan, vaan he olivat kovasti odotettuja pieniä ihmeitä jo syntyessään. Toinen syntyi kaiken lisäksi jouluaattona ja toinen Eurooppa-päivänä. Symbolit olivat siis kohdillaan.

Vaarin arki muuttui vuosi sitten pysyvästi, kun suureksi iloksi ja tietysti myös huolehtimisen kohteeksi syntyi pieni poikalapsi. Kun toukokuussa päivän valon näki onnellisesti myös tyttövauva, oli ilo kaksinkertainen. Nyt nuo serkukset ovat jo viettäneet vaarin ja mummin luona ensimmäisen joulunsakin.

Ensimmäisen vuoden kasvun ihmeen seuraaminen on ollut ainutlaatuista. Nyt nuo pikkuiset ovat jo selvästi omanlaisiaan persoonallisuuksia, jotka tietysti koko ajan kehittyvät ja muuttuvat. Mutta siltikin.

Lasten myötä myös perheemme vuorovaikutus on lisääntynyt huimasti. Tästä on kiitettävä myös nykyaikaista viestintäteknologiaa, koska toinen pienistä asuu perheensä kanssa Saksassa. Videopuhelut muista viesteistä puhumattakaan ovat kuitenkin lähes jokapäiväisiä, joten suhde kehittyy myös digitaalisten laitteiden avulla aivan eri tavoin kuin joskus aiemmin.

Vaarin tehtävä on olla pikkulapsille läheinen ja ymmärtävä ihminen, joka opettaa rohkeaksi turvallisesti ja fiksuksi pitkäjänteisesti. Ja vaarilla on (melkein) aina pilke silmäkulmassa. Vaari osaa opettaa kävelyä, uintia, pallon heittoa ja potkimista. Ryömimistä ja pärisyttämistä. Kissan silittämistä ja ääneen lukemista. Vaari kelpaa myös joulupukiksi ja syöttäjäksi.

Tulevina vuosina vaarin täytyy opetella monia muitakin asioita, joista vaarilla ei taida olla tietoakaan vielä. Ja opettaa myös niitä ikivanhoja ja aina tärkeitä juttuja siitä, miten hiihdetään, luistellaan, retkeillään, käydään saunassa ja uimassa, melotaan, pelataan korttia ja lautapelejä, siivotaan jälkemme ja pidetään asiat järjestyksessä. Luetaan ja lasketaan, piirretään ja lauletaan. Käydään marjassa ja pyöräillään. Ja ollaan ihmisiksi.

Eletään ihmisiksi.

Kuulostanee pateettiselta, kun yli kuusikymppinen setämies puhuu ihmisyydestä ja tulevaisuuden lasten kasvattamisesta. Suomalaisessa yhteiskunnassahan ikäluokkamme on jäänyt suurten ikäluokkien ja nyt vallassa olevien neli-viiskymppisten väliin, kuten Saska Saarikoski kolumnissaan toteaa (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009303098.html). 

Me olemme kuitenkin perimässä vanhempien ikäluokkien taakan eli ikääntyessämme meidät sekoitetaan suuriin ikäluokkiin ja ajatellaan, ettei meillä ole enää mitään annettavaa tulevaisuudelle.

Näinhän Suomessa tunnutaan ajateltavan. Suuret ikäluokat ovat kuitenkin nyt jo yli 73-vuotiaita.

Meitä 60-64 -vuotiaita on kuitenkin maailmassa hävyttömän vähän, vain hiukan yli 300 miljoonaa. Se on noin neljä prosenttia maailman väestöstä. Meitä yli kuusikymppisiäkin on kaiken kaikkiaankin vain reilu 13 prosenttia. Väestön ikääntyminen ei siis ole maailman ongelmista suurin, vaikka meillä Suomessa se onkin isohko haaste.

Asia siis voikin olla päinvastoin niin, että meidän sukupolvemme harvinaisia ikäpolviolentoja kannattaisi kuunnella jatkossa tarkalla korvalla, sillä olemmehan maailman mittakaavassa pioneerisukupolvia. Meidän ikäisemme ovat aloittaneet ”vihreän siirtymän” ja me olemme eläneet nuoruudessamme maailmassa, jota kohti meidän pitäisi tulevaisuudessa taas tähdätä.

Nykyistä huomattavasti niukemmin ja luontoa säästäen, mutta resilienttiä identiteettiä rakentaen, kaikkien osallisuutta ja toimijuutta vahvistaen unohtamatta sukupolvemme outoa huumorintajua ja itserefleksiivisyyttä.

Jos siis elämme ihmisiksi, niin siitä hyötyvät valtavat määrät meitä nuorempia ihmisiä eri puolilla maapalloa tulevina vuosikymmeninä.

Jos tuo tulkinta on liian optimistinen ja korostaan oman sukupolvemme parhaita puolia, niin tälle sekavalle ajanjaksolle on tyypillistä aivan toinen tulkinta ikäisistämme, jonka esitti Saskan kanssa samanikäinen toimittaja-kirjailija Minna Lindgren (s. 1963). Hän ei jaa Saarikosken ajatuksia, vaan facebook-sivullaan hän mm. toteaa:

”Ryhdyimme porsastelemaan. Lentelimme jo 90-luvulla kaupunkilomille ja Aasiaan, harrastimme laskettelua ja moottoriveneilyä, aloimme syödä arkisin sisäfilettä, ostaa kilokaupalla halpoja muotivaatteita, juoda janoomme kokista. Keksimme napostelun ja mässäilyn, ajoimme autolla kaikki matkat (myös kuntosalille) ja halusimme kotiimme sähkösaunan. Ikääntyviä vanhempiamme emme jaksa auttaa ja vaadimme, että yhteiskunta hoitaa heidät, mikä ei ole ihme, koska yhteiskunta ei ole kenestäkään pitänyt niin hyvää huolta kuin meistä. Saimme kaiken ja olemme jättämässä jälkeemme kaikkien aikojen tuhon. Viimeistään nyt on meidän etuoikeutettujen herättävä.”

Kummatkin ovat mielestäni oikeassa ja väärässä. Poliittisen vallan näkökulmasta katsottuna ikäpolvemme on ollut jonkinlainen väliinputoajia, mutta joillakin yhteiskunnan osa-alueilla olemme olleet pioneereja. Ja vaikka osa meidän sukupolvemme ihmisistä ”ryhtyi porsastelemaan”, niin eivät kuitenkaan kaikki. Ja sikakin voi oppia – fiksu eläinhän tuo lapsuuteni leikkikaveri onkin.

Voisi kai ajatella, että fiksu suhtautuminen olisi uskonnonfilosofi Sami Pihlströmiä mukaillen ei optimisti eikä pessimisti, vaan melioristi eli ihminen, joka ei usko, että asiat menevät automaattisesti parhain päin, mutta ei myöskään, että kaikki on tuomittu tuhoon. Emme tiedä, miten käy, mutta voimme tehdä parhaamme, että kävisi mahdollisimman hyvin. ”(SK 1/2023).

Vuosikatsaukseni tulevissa osissa tulen olemaan sekä hiukan liian optimistinen että jonkin verran liian pessimistinen tulevaisuuden suhteen – joskus menneisyydenkin. Tavoitteenani on kuitenkin olla melioristi, suhteellisuudentajuinen immeinen.

Lähteitä:

Tiihonen A. 2022. Kultainen seitkytluku hopeareunuksin – teinipoikana Mikkelissä, jossa ”ei koskaan tapahtunut mitään”. (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.12.2022.

Tiihonen A. 2022. ”Pelkääkkönä koronaa?” (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/30/pelkaakkona-koronaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 30.6.2022.

Tiihonen A. 2022. Kriisikokemukset opettavat, jos osaamme oppia – Mitä annettavaa seikkailukasvattajilla on kriiseistä selviytymiseen? (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/kriisikokemukset-opettavat-jos-osaamme-oppia/?fbclid=IwAR14Yy4iZ8iUOFDzUlZd0u7rlIIkt6Q_B–Sp1mKcXhit0M9Oxn4YQUvMF0). Seikkailukasvatusverkoston blogi, 22.3.2022.

Tiihonen A. 2022. Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä! (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.1.2022.

Tiihonen A. 2020. Kadonnutta aikaa etsimässä – minkälainen on sinun kuuskytlukusi? (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3.2020.

Tiihonen A. 2020. Poikkeustilakevät 2020 liikkumisen ja miesten näkökulmista – koronakirjoituksiani1 (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.6.2020.