Uusi normaali ei tulekaan – maailman, toimintatapojen ja itsen muutosprosessit katastrofien vuotena. Vuosikatsaus 2022. Osa 2.

Suomeen saatiin vihdoin tehtyä soteuudistus, joka astui voimaan 1.1.2023. Liikunta-, nuoriso- kulttuurimäärärahat jaetaan ensi vuonna ensimmäistä kertaa valtion budjetista ilman Veikkauksen tuottokytkentää. Keväällä on eduskuntavaalit. Korona hellittänee ja Suomi lienee jo keväällä NATOn jäsen. Ilmastonmuutos ja luontokato pitää saada pysäytettyä – vihreää siirtymää on kiihdytettävä ja riittävä energiaomavaraisuus olisi turvattava. Sosiaaliturvauudistuskin on tehtävä ja työllisyyttä parannettava. Velkaantuminen on pysäytettävä.

Miksi aloitin soteuudistuksesta ja jatkoin liikuntamäärärahoilla? Siksi, että oma vaatimaton osaamiseni liittyy monenlaisten aktiviteettien ja niiden merkitysten lisäämiseen sekä syrjäytymisen ja tasavertaisuuden edistämiseen. Ne taas liittyvät vahvasti sekä soteuudistukseen että välillisesti sekä ko. alojen määrärahoihin että politiikkaan. Konkreettisesti kysymys kummassakin on siitä, miten toiminnat järjestetään, minkälaisin rakentein ja resurssein ne tehdään.

Jos pystymme tekemään väestöstämme aktiivisemman ja vähennämme syrjäytyneiden määrää, niin pystymme paljon paremmin lisäämään työllisyyttä ja vähentämään palvelukuormaa. Itse toki sanoittaisin asian niin, että hyvinvointiyhteiskunnan toimijoiden tulisi kyetä tekemään maastamme sellaisen, jossa kaikilla olisi kokemuksellisesti merkityksellistä tekemistä koko ikänsä ajan.

Tässä emme ole selvästikään onnistuneet kovin hyvin, vaikka merkityksellistä tekemistähän nyt riittää maailmassa, jossa pandemia on jyllännyt, sota riehuu ja ilmastonmuutosta vastaan täytyy tehdä töitä.

Suomessa me kuitenkin kärsimme kovin toisenlaisesta ongelmasta, kun hyvinvointivaltiomme kansalaiset samaan aikaan kärsivät paradoksaalisesti merkityksellisten kokemusten puutteesta.

Lainaan tässä Aki Kaurismäkeä, joka oivallisesti kiteytti omankin pitkäaikaisen huolenaiheeni Hesarin kuukausiliitteessä 1/2023:

”Nythän kaikki masentuu, kun niiltä putoaa suklaapatukka asfaltille. Kolmasosa porukasta kärsii masennuksesta, ja en ihan tajua miksi. Jos niillä on töitä, koti ja leipää, niin mistä helvetistä kaikki onnistuu masentumaan. Luulen, että kun ihmisiltä otettaisiin älypuhelimet pois, niin masennus häipyisi. Jos niiden käyttö jatkuu, niin tämä nykyinen nuoriso ei pysy 30-vuotiaana enää pystyssä ilman telineitä.”

Vaikka itse olen ikuista optimistia Aki Kaurismäkeä pessimistisempi eli pelkään, etteivät nykyiset keski-ikäiset jaksa työelämässä eläkeikään asti eivätkä ainakaan elä toimintakykyisinä eläkeikäisinä, niin Aki on mielestäni erittäin oikeassa haastateltujen Maustetyttöjen kanssa siinä, että kyse on juuri merkityksellisyyden puutteesta tai siitä, etteivät ihmiset koe pystyvänsä vaikuttamaan aidosti merkityksellisiin asioihin maailmassa eivätkä edes omassa arjessaan.

Rajaan kuitenkin seuraavassa näkökulmani itselleni tutuimpiin alueisiin, joista vielä enemmän tuonnempana. Nyt kuitenkin nostan esiin yhteiskuntapoliittisen, terveys-, talous- ja sosiaalipoliittisen ja erityisesti liikunta-, nuoriso-, kulttuuri- ja vanhuspoliittisen ongelman, josta puhutaan yleistävästi polarisaationa eli hyvä- ja huono-osaisuuden monenlaisena kasautumisena ja periytymisenä.

Kyse on siis toisaalta siitä, että hyvä- ja huono-osaisuus periytyy perheissä ja suvuissa sukupolvelta toiselle. Toisaalta taas siitä, että yhteiskunta ei tarpeeksi aktiivisesti ja vaikuttavasti tue huono-osaisia ja osin siitä, että se tukee epäoikeudenmukaisesti ja osin tiedostamattomasti hyväosaisia. Vaikuttamiskeinotkin ovat pääasiallisesti sellaisia, jotka on rakennettu koulutettujen asiantuntijoiden maailmoista käsin, jolloin piiloisena tausta-ajatuksena usein on, että kaikkien suomalaisten pitäisi lopulta olla korkeasti koulutettuja tai ainakin elää, kuten he.

Tähän piiloiseen polarisaatioon ei ole havahduttu, kuten ei esimerkiksi sen yhteen ilmentymään eli liikkumisen vähenemiseen ja siitä seuraaviin monenlaisiin ongelmiin eli syrjäytymiseen, yksinäisyyteen, terveys- ja toimintakykyongelmiin jopa lapsuusvuosista asti.

Tämä kunnollisen havahtumisen puute oli pääviestini Suomi Areenan keskustelussa Porissa, vaikka se sydäntäni särkikin. (https://www.mtv.fi/sarja/suomiareena-10003188/liikuttavia-juhlapuheita-ja-saavuttamattomia-unelmia-kuka-ratkaisee-liikkumattomuuden-ongelman-1622921?fbclid=IwAR2gzOGWOkdDREHdC1fd36E5c_Y5XPgMoY5mnMVrdn5rxrD0OXFmG44vpZo).

Kun on tehnyt pitkään työtä liikkumisen ja aktiivisuuden edistämiseksi, tuntuu edelleenkin siltä, että tarvittaisiin Greta Thunberg havahduttamaan alan toimijat tekemään asialle jotakin nykyistä parempaa ja vaikuttavampaa. Jotakin tällaista siis (https://www.miksiliikun.fi/2020/10/11/2020-luvun-liikuntapolitiikka-nyt-on-rakennemuutosten-aika/).

Seurattuani käytyjä keskusteluja asian tiimoilta en ole kovin optimistinen, vaikka nyt todellakin olisi lyötävä löylyä vaikka kylmälle kiukaalle, kun soteuudistus toteutetaan ja liikunta-, nuoriso- ja kulttuurimäärärahat yhdessä sosiaalialan järjestöjen tukien kanssa siirrettiin valtion budjettiin yleiskatteellisiksi menoiksi.

Erittäin monella yhteiskuntapolitiikan lohkolla olisi siis mahdollista toteuttaa niitä kauan kaivattuja ”rakenteellisia uudistuksia”, jotka johtaisivat vaikuttavampaan toimintaan.

Otan muutaman esimerkin. Liitteissä olen ollut itseänikin surettavasti varsin kriittinen sekä Valtion liikuntaneuvoston että olympiakomitean liikuntapoliittisia avauksia kohtaan. Suurin ongelma kummassakin on, että ne ovat täysin epäpoliittisia eli niissä ei vaadita rakenteellisia, lainsäädännöllisiä tai resursseja koskevia muutoksia, joiden seurauksena liikkumista voitaisiin aidosti edistää nykyistä tehokkaammin.

Jos liikuntapolitiikan painavimmat toimijat eivät esitä uusia, uskottavia vaihtoehtoja eivätkä uusia resursseja, niin asia ei nouse poliittiselle agendalle – vain sinne juhlapuheisiin. Tuleva hallitus ei tee asian vaatimia kirjauksia hallitusohjelmaan ja eduskunta ei ota kantaakseen vastuuta asiasta. Momentum jätetään käyttämättä.

En väitä, että asia olisi helppo, sillä kysehän on melkein aina myös siitä, että jotkut pelkäävät menettävänsä nykyisen asemansa. Itsehän olen perännyt kritiikin lisäksi runsaasti lisää resursseja, koska asia on todella vakava. Tästä puhuin J-P Rantalan Mikä maksaa -ohjelmassakin koronan alkukuukausina (https://areena.yle.fi/audio/1-50475177).

Aiheeseen liittyen kirjoitin myös säästöohjelman (https://www.miksiliikun.fi/2019/11/29/black-friday-mahtavat-saastot-juuri-sinulle-suomi-ja-maailma/)  ja yksityisille kansalaisille ”oppaan”, jonka opein voi säästää liikkumisen hinnassa (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/).

Mutta jos samaa asiaa katsoo nykyisten toimijoiden näkökulmasta, niin he voivat kokea aiheellisen kritiikin osoituksena siitä, että he itse ovat toimineet huonosti. Mikä valitettavasti pitää osin paikkansakin. Ja sen sanominen ääneen voi tietysti estää aiheellisen kritiikin ja ratkaisuehdotustenkin esittämisen, vaikka itse juuri kritisoinkin sitä, että liikkumista edistetään taivuttelemalla ihmisiä ”tosiasioilla”, joka voi johtaa umpikujaan, kuten Hesarissa (https://nakoislehti.hs.fi/1c46e50f-2a55-412f-8977-2f4f8dd3a2ba/43) todetaan.

Minunkin olisi siis taivuteltava valtaapitäviä liikuttajia jollakin muulla kuin tosiasioilla, jotta he muuttaisivat mieltään. Aika vainoharhaista. Otetaan kuitenkin pari ajankohtaista esimerkkiä tosiasioista ja tosiasioista sekä niiden tulkinnoista.

Kun mediat julkaisivat tuloksensa tämän vuoden MOVE-mittauksista (https://www.hs.fi/urheilu/art-2000008469354.html), se herätti vuodesta 2006 toimineen kehutun ja hyvin resursoidun liikuttamisohjelman ohjelmajohtajan ottamaan kantaa asiaan Hesarin mielipidesivulla otsikolla ”Keinoja liikkumisen lisäämiseksi on etsittävä yhdessä” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009269060.html).

Juttu tuntuu hyvältä ellei tiedä taustoja eli sitä, että mikään ei ole estänyt kyseistä ohjelmaa, sen taustalla olevia LIKES-tutkimuskeskusta ja OKM:n liikunnan vastuualuetta olemaan aktiivinen niitä tahoja kohtaan, jotka kirjoituksessa mainitaan. Ja ehkä monia muitakin. Itse asiassa se olisi pitänyt olla ohjelman keskeinen tehtäväkin.

Päinvastoin ohjelma on ollut varsin itseriittoinen ja arvioinnitkin on saatu näyttämään hyviltä, vaikka päätavoitetta eli kohderyhmien liikkumisen lisääntymistä ei koskaan ole saatu toteutettua. Aikaa on ollut jo 16 vuotta.

Hyvin perustellusti voi kysyä sitäkin, että miten on edes mahdollista, että näin pitkään ja näin hyvin resursoidun ja näin merkittävien taustatahojen (edellisten lisäksi Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta) ollessa mukana ohjelmajohtaja myöntää, että ”keinoja liikkumisen lisäämiseksi on etsittävä yhdessä”. Tämähän on nerokasta viestintää – syy on ikään kuin niissä muissa, jotka eivät ole etsineet niitä syitä meidän kanssamme yhdessä.

Jotenkin kuvittelisi, että ohjelmalla olisi ollut parempaa tietoa liikuttamisen keinoista tai halua etsiä niitä jo aiemmin yhdessä sellaisten tahojen kanssa, jotka saattaisivat asiasta jotain tietääkin. Tähän asti ohjelma on kuitenkin käyttänyt erittäin paljon rahaa viestiäkseen, miten liikkumista pitäisi lisätä tietämättä, miten se tulisi tehdä vaikuttavasti. Rahaakin on jaettu sinne ja tänne pikkuisina paloina saaden näin kriitikot hiljaisiksi. Ja isoja, kalliita tapahtumia järjestetään vuosittain, jossa uskovaiset ylistävät ohjelmaa hyvien tarjoilujen ohessa.

Jos urheilumaailmassa valmentaja tai seurajohtaja tunnustaisi muutamien hävittyjen pelien jälkeen, ettei minulla ole mitään tietoakaan siitä, miten kurssi tästä nostettaisiin voittojen tielle, niin kannattajat ja sponsorit vaatisivat tilalle uudet osaajat. Byrokraattien, suunnittelijoiden ja tutkijoidenkin työturvallisuus on kuitenkin toista luokkaa. Vikahan on tietysti kansassa ja yhteiskunnassa tai ainakin muissa päättäjissä, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan tai eivät osaa ”tehdä asioita yhdessä”.

On tietysti helppo kritisoida, jos itselläkään ei ole konkreetteja vastauksia. Toisaalta voisi väittää vastaan, että vasta sitten tuo vastakritiikki on osuvaa, kun joku toinen taho on saanut samanlaiset resurssit 16 vuodeksi käyttöönsä. Eli palataan asiaan vuonna 2040…

Toisaalta olen saanut olla mukana vaikuttamassa erilaisiin onnistuneiden toimintatapojen syntymiseen syrjäytymisen estämiseksi ja liikuttamisen lisäämiseksi. Olen myös kehunut toimivia tapoja, joita niitäkin toki on (http://disciplins.org/wp-content/uploads/2021/11/IO3-Guidebook.pdf). Ja kirjoittanutkin olen aiheesta melkoisen paljon.

Kyse on kuitenkin paljon suuremmasta asiasta kuin liikuttamisohjelmista tai liikuntapolitiikasta. Näitä tekijöitä analysoin artikkelissani (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf) ja esityksessäni (https://www.slideshare.net/Tilastokeskus/miksi-liikutaan-miksi-ei-ja-mit-pitisi-tehd-ft-arto-tiihonen-miksiliikun-ry) otsikolla Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä?

Konkreettisia esimerkkejä löytyy tuosta vuoden 2021 vuosikatsauksestani, johon kertyi aika monta toiminnallista ja kokemuksellisesti merkityksellistä keinoa, joita voisi harkita sen sijaan, että uskoo hyvien liikkumismahdollisuuksien, -välineiden ja terveyspropagandan vaikuttavan varsinkaan lapsiin ja nuoriin (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/).  

Polarisoitumisesta huolestuneet voisivat miettiä sitäkin, miten MOVE-mittaukset ohjaavat lasten ajattelua ja toimintaa heidän arjessaan epäkäytännölliseen ja hyödyttömään suuntaan, joka suuntaa kaiken lisäksi katseen omaan itseen ja abstraktiin terveyteen tai toimintakykyyn. Tulokset ovat nähtävissä myös syömishäiriöinä ja varmaan myös ylipainona.

Kuitenkin vain ”tekeminen muuttaa olemista” (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/17/tekeminen-muuttaa-olemista-minun-opiskelijaliikkeeni-osa-1-jyy-1983-1986/), kuten totesimme jo 30 vuotta sitten ensimmäisessä liikunnan edistämisprojektissani, jonka toteutimme YTHS:n, TAMYn ja OLLin kanssa yhdessä (https://drive.google.com/drive/folders/1TZn1TF_KTjql9eubMGS-3uRXH3Stj40z).

Kysyykö nykyajan nuori toiselta: ”Teetkö illalla PIIP-testiä vai venytteletkö ja teet lihaskuntoharjoitukset? Saadaan siitä toimintakykyä lukea läksyt ja pärjätään sitten yliopiston pääsykokeissa. Työpaikan ja parisuhteenkin saa paremmin, kun vartalo on hyvännäköinen!”

”Kauhistuksella” muistelen lapsuuteni ja nuoruuteni aikoja, kun mentiin yhdessä pelaamaan lentistä, futista ja tossulätkää tai leikittiin piilosta ja muita pihaleikkejä. Jotkut juoksivat, pyöräilivät ja hiihtivätkin yhdessä tehtyään ensin ladut ja mäet, kun ei niitä kunta ollut valmiiksi höylännyt. (https://dynamic.hs.fi/a/2020/anyyteenyt/?fbclid=IwAR3Ij_c5Nui2-ZTBdhXWTzQmpnulw1B99f1SGGFG7vZRmohMdDSWQMxk-ZoYy-kaa-koo).  

Kouluunkin mentiin kävellen, pyörällä tai jopa potkurilla, kun kodin edestä ei bussi meitä mukaan poiminut. Osa meistä pakotettiin osallistumaan luokkien ja koulujen välisiin kilpailuihinkin. Ja marjojakin piti poimia. (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/).

Oli se hirveää aikaa, kun ei tajuttu, miten tärkeää on liikkua terveellisesti ja (lääke- tai terveys)tieteellisesti oikein. Liikuttiin ihan miten sattui ja melkein mistä syystä tahansa. Ja paljon enemmän kuin nykyään, mutta väärin liikuttu, on väärin liikuttu.

Cooperin testissäkin juostiin ihan hirmuisia tuloksia, mutta sehän on asiantuntijoiden voimin lytätty kiellettyjen testien joukkoon, vaikka se – MOVE-testeistä – poiketen on testi, joka mittaa hyvin kestävyyskunnon ja on kaiken lisäksi testi, johon on helppo harjoitella ihmislajille hyvin luonnollisilla ja arkisilla tavoilla eli juoksemalla, pyöräilemällä, kävelemällä, soutamalla tai hiihtämällä. Ja tulokset näkyvät varmasti ja konkreettisesti.

Joku voisi siis kysyä sitäkin, onko nykyinen terveysliikuntaideologia yhtenä syynä liikkumisen polarisoitumiseen? Voisiko olla niin, että kaikki eivät jaakaan keskiluokkaisen ja koulutetun väestönosan käsityksiä siitä, mikä on lapsille ja nuorille tai edes työväenluokkaisille aikuisille tarpeellista? Abstrakteja potentiaaleja kehittävä terveys- ja toimintakykyliikunta on itse asiassa minulle itsellenikin erittäin vaikea arjessa toteutettavaksi. Kuntoa kunnon vuoksi, lihaksia ulkonäön vuoksi?!

Vahva oletukseni, jota muutamassa tutkimuksessanikin olen käsitellyt, on, että mm. aktiiviset miehet liikkuvat urheilulajipohjaisesti ja hyödyllisesti, monissa eri ryhmissä ja monenlaisia merkityksellisiä kokemuksia saaden. Liikunta & tiede -lehdessä kirjoitinkin aiheesta ja listasin teesejäkin miesten liikuttamiseksi nykyistä paremmin (Miesten liikuttamiseen tarvitaan uutta otetta – Liikuntatieteellinen Seura – Finnish Society of Sport Sciences (lts.fi).

Koulussakin opitaan parhaiten asioita, jos ne konkretisoidaan käytännöllisiksi ja hyödyllisiksi. Tämä koskee erityisesti niitä lapsia ja nuoria, joilla ei ole akateemista perhetaustaa. Niissä perheissähän abstraktit asiat tietysti ovatkin konkreettisia. (https://journal.laurea.fi/tekemalla-oppimisella-aitoja-muutoksia-yrittajien-ja-senioriasiakkaiden-toimintaan/#30a03958). Jutussa viittaan myös aivotutkija Minna Huotilaisen tutkimuksiin oppimisesta.

Yhden liikunta-alan asiantuntemusta koskevan rakenteellisen kysymyksenkin teen. MOVE-mittauksethan osoittivat, että nuoret liikkuvat maaseudulla selvästi vähemmän kuin suurissa kaupungeissa. Liikuntatieteelliset tutkimus- ja koulutuskeskuksethan kuitenkin sijaitsevat sekä keskitetysti Jyväskylässä että hajallaan maaseudulla liikunta- ja urheiluopistoissa. Ei siis lainkaan siellä, missä ihmiset nykyään asuvat.

Liikkuminen on siis aktiivisinta siellä, missä näitä resursseja ei ole. Aina kuitenkin väitetään, että korkean koulutuksen vaikutus säteilee parhaiten lähialueille. Näin myös väitti eräs maaseudulla sijaitsevan urheiluopiston rehtorikin mielipidekirjoituksessaan.

Pitääkö ajatella, että ilman näitä ”haulikolla ammuttuja” resursseja maaseudulla liikuttaisiin vielä vähemmän tai että jos esimerkiksi pääkaupunkiseudulle saataisiin liikunta-alan koulutusta ja tutkimusta, niin se vähentäisi nuorten liikkumista täällä? Tähän en osaa antaa vastausta, mutta varmaan Jyväskylän liikuntatieteilijät ja asiantuntijat tämänkin tietävät meitä maallikkoja – vai pitäisikö sanoa ”urbaanikkoja” – paremmin.

Käsittääkseni suurkaupunkeihin sijoitetut urheiluakatemiat ovat kuitenkin olleet huomattavan tärkeitä huippu-urheilun nousevalle käyrälle monissa lajeissa. Kun monipuolinen tieto ja osaaminen on lähellä asukkaita ja asiakkaita, niin tuloksiakin tulee. Kaikki vaan eivät voi asua Jyväskylässä tai korpeen aikanaan rakennettujen urheiluopistojen vieressä. Uskon, että niiden läheisyydessä kyllä hyödytäänkin erinomaisista resursseista ja liikutaan normaalia enemmän.

Sen verran pessimisti kuitenkin olen, että noista hätähuudoista oman toiminnan puolustamiseksi – sellaisiksihan nuo mielipidekirjoitukset on luettava – johdetaan tulevaisuudenkin ”liikuttamispolitiikkaa” eli jatketaan ikään kuin mitään uudistuksia ei oikeasti tarvitsisi tehdäkään. Syythän ovat yhteiskunnan muuttumisessa ja teknologisoitumisessa ja sillehän ei ohjelmilla mitään voikaan tehdä.

Liikuntapolitiikan ja liikunta-alan toimijoiden sijasta katse onkin käännettävä myös muualle.

Selvää on myös se, että mikään hanke tai ohjelma ei voi tuottaa niin monipuolista ja vaikuttavaa innovaatiota, jota monistamalla ihmiset saadaan aktiivisiksi. Tarvitaan todella pitkäjänteistä työtä ihmisten lähellä niin, että vapaaehtoiset ja ammattilaiset sekä erilaiset organisaatiot oppivat vaikuttavimmat toimintatavat yhdessä tekemällä. Sitä, mikä toimii Jyväskylässä tai vaikkapa jossakin Länsi-Suomen hyvinvointialueella ei voi siirtää Itä- tai Pohjois-Suomeen.

Tarvitaan syvällinen ajattelun, rakenteiden ja toimintatapojen muutos, jossa hyvinvointialueet, alueen kunnat ja esimerkiksi ammattikorkeakoulut alkavat yhdessä kolmannen sektorin toimijoiden ja yritysten kanssa rakentamaan sosiaalipalvelupolkuja toimivammiksi niin, että ihmiset saavat tarvitsemaansa tukea oikea-aikaisesti ja vaikuttavasti. (https://www.ess.fi/paakirjoitus-mielipide/5660835).

Nyt siihen on mahdollisuus olemassa. Aikaikkuna ei kuitenkaan ole pitkä.

Lähteitä

Tiihonen A., Rautio S., Dettmann H. 2023. Sote ratkeaa soten ulkopuolella – tarvitaan parempaa yhteispeliä. (https://www.ess.fi/paakirjoitus-mielipide/5660835). Etelä-Suomen Sanomat, 19.1.2023.  

Tiihonen A., Rautio S., Dettmann H. 2023. Hyvinvointialueilla on valinnan aika – Miten syrjäytymistä ja sairastumista estetään tehokkaasti? (https://www.hameensanomat.fi/paakirjoitus-mielipide/5659894). Hämeen Sanomat, 18.1.2023.

Tiihonen A. 2022. Miten tehdä liikkumisesta opiskelijoille merkityksellistä? (https://drive.google.com/drive/folders/1TZn1TF_KTjql9eubMGS-3uRXH3Stj40z). Esitys Mielenterveyden edistämisen verkostopäivillä (YTHS, Nyyti ry.), 29.11.2022, Metropolia amk.

Tiihonen A. 2022. Kultainen seitkytluku hopeareunuksin – teinipoikana Mikkelissä, jossa ”ei koskaan tapahtunut mitään”. (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.12.2022.

Tiihonen A. 2022. Tekemällä oppimisella aitoja muutoksia yrittäjien ja senioriasiakkaiden toimintaan. (https://journal.laurea.fi/tekemalla-oppimisella-aitoja-muutoksia-yrittajien-ja-senioriasiakkaiden-toimintaan/#30a03958). Laurea Journal 28.11.2022.

Tiihonen A. 2022. Ankkapurhan sykähdyttävimmät ja opettavaisimmat kokemukset Seikkailukasvatuspäiviltä (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/ankkapurhan-sykahdyttavimmat-ja-opettavaisimmat-kokemukset-seikkailukasvatuspaivilta/). Blogi seikkailukasvatusverkoston sivulla 23.11.2022.

”Liikuttavia juhlapuheita ja saavuttamattomia unelmia –Kuka ratkaisee liikkumattomuuden ongelman?” (https://www.mtv.fi/sarja/suomiareena-10003188/liikuttavia-juhlapuheita-ja-saavuttamattomia-unelmia-kuka-ratkaisee-liikkumattomuuden-ongelman-1622921?fbclid=IwAR2gzOGWOkdDREHdC1fd36E5c_Y5XPgMoY5mnMVrdn5rxrD0OXFmG44vpZo). Suomi Areena -tallenne 11.7.2022. 

Tiihonen A. 2022. Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä! (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.1.2022.

Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf). Teoksessa Hanifi, R.; Haaramo, J.; Saarenmaa, K. (toim.). Mitä kuuluu vapaa-aikaan?
Tutkimus, tieto ja tulkinnat. Helsinki, Tilastokeskus 2021.

Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. Esitysdiat (https://www.slideshare.net/Tilastokeskus/miksi-liikutaan-miksi-ei-ja-mit-pitisi-tehd-ft-arto-tiihonen-miksiliikun-ry). 

Tiihonen A. 2020. Kadonnutta aikaa etsimässä – minkälainen on sinun kuuskytlukusi? (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3.2020.

Tiihonen A. 2020. Yy-kaa-koo… ei vielä! (https://www.miksiliikun.fi/2020/02/28/yy-kaa-koo-ei-viela/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 28.2.2020.

Tiihonen A. 2020. Än-Yy-Tee Nyt! (https://dynamic.hs.fi/a/2020/anyyteenyt/?fbclid=IwAR3Ij_c5Nui2-ZTBdhXWTzQmpnulw1B99f1SGGFG7vZRmohMdDSWQMxk-ZoYy-kaa-koo). Helsingin Sanomat, 23.2.2020.