Uusi normaali ei tulekaan – maailman, toimintatapojen ja itsen muutosprosessit katastrofien vuotena. Vuosikatsaus 2022. Osa 4.

”Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on liian vähän, sanoi vanha juoppo, kun kysyttiin syytä jatkuvaan ryyppäämiseen”. Tämä oli isäni mielestä hauska juttu. Itse hän ei juonut kuin muutaman kerran yhteisellä 52 vuoden mittaisella taipaleellamme.

Tarinan juopolla oli nimikin, mutta sitä ei ole soveliasta kertoa. Oli isän oikein hyvä ystäväkin eikä hänen tarinansa kovin hauska lopulta ollut. Sotakaverin taistelu siviilissä kohtaamaansa henkilökohtaista ongelmaa kohtaan oli kaiketikin sen verran kevyttä sotaan verrattuna, että sen saattoi kääntää huumoriksi sekä kohtalotoveri itse että hänen ystävänsä. Nykyään tuo ei olisi soveliasta. Syystäkin.

***

Kriisiaikoina vaaditaan suhteellisuudentajua, joka normaaliaikoina voidaan hyllyttää muiden sinänsä tarpeellisten, mutta akuutisti käyttämättömien tarvekalujen joukkoon. Joiltakin sen paikka on jo ehtinyt unohtumaankin. Joskus tunnistan itsessänikin tällaista vikaa, kun kohkaan jostakin asiasta, joka ei monenkaan muun mielestä ole vaivan arvoinen.

Tämä vuosikatsaus lienee täynnä tuollaisia juttuja, koska näistä eivät valtamedian sivut täyty eikä somekansa reuhkaa.

Joskus joku kuitenkin innostuu aiheesta, joka on julkisuudessa vieläkin tabu ja joka on kiinnostanut minuakin pitkään. Vuonna 2021 tämä aihe oli ”voimaannuttava katkeruus”, joka sai tietokirjailija Timo J. Tuikan innostumaan aiheesta kirjan verran. ”Vitutuksen voima. Suomalaisen katkeruuden historia” onkin mainio teos kaikille niille, jotka tuntevat tai ovat tunteneet katkeruutta. Mutta myös niille, jotka välttelevät katkeruuden tunteita luullen, että katkeruuden tunteminen on vain osoitus siitä, että tietää itsekin epäonnistuneensa elämässään.

Tuikan teoksen, jonka itse olisin valinnut Tietokirjallisuuden Finlandia -voittajaksi tiukan kamppailun jälkeen, mukaanhan Suomessa tai oikeastaan koko maailmassa ei olisi saatu juuri mitään aikaiseksi ilman katkeruuden tunteita. Ja nyt puhutaan siis aidosta katkeruudesta ei mistään koulukiusaamisesta, poissulkemisesta, vähättelystä, syrjimisestä tai uhriutumisesta, vaan muilutuksista, maasta karkotuksista, perusteettomin tai poliittisin syin vangitsemisista, mielipiteiden vuoksi työstä tai järjestöistä erottamisista, nimen tahraamisista ja julkisista häpäisemisistä.

Tuikan kirjasta on vaikea löytää suomalaista suurmiestä tai -naista, joka sieltä puuttuisi. Kaikki muut kirjassa esiintyvät nimet lienevät lähes kaikille tuttuja historian kirjoista tai median kautta paitsi oma nimeni. Hävettääkin vähän. Tuntuu, että hävisin 6-0 muille katkeruuden todellisille ammattilaisille. Niille, jotka ovat saaneet jotain todella merkittävää aikaiseksi. Olen siis huono myös katkeroitumaan.

Mainittakoon, että luen par’aikaa Ville-Juhani Sutisen tietokirjaa Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, joka siis voitti tuon himoitun Finlandia-palkinnon. Lukemisen arvoinen kirja sekin eikä ainoastaan siitä syystä, että sen yksi tärkeimmistä pointeista on pitkien ja vaikeiden tekstien kirjoittamisen – varmaan lukemisenkin – vahva puolustaminen.

Melioristina siis uskon, että Tuikan tappio kääntyy voimaannuttavan katkeruuden kautta voitoksi. Ennemmin tai myöhemmin.

Tämä olkoon johdanto vuosikatsaukseni neljänteen osaan, jossa lähestyn suhteellisuudentaju -teemaani muutamien itselleni henkilökohtaisestikin tärkeiden tapahtumien ja ehkä oppimisprosessienkin kautta.

Sekalainen seurakunta on jälleen koolla tai oikeastaan sekalaisia seurakuntia, joissa olen ollut elämäni varrella kuoripoikana mukana laulamassa ja tanssimassa. Joskus on tullut joku sivuroolikin näyteltäväksi, vaikka useimmiten roolini on lähinnä autobiografisreflektiivinen, joka tässä tarkoittaa sitä, että olen omia kokemuksia käyttäen ja narratiiveja rakentaen yrittänyt ymmärtää, mitä maailmassa oikein on tapahtunut tai tapahtumassa. Reflektiivisyys viittaa siis monenlaisiin teoreettisiin näkökulmiin, joiden avulla näitä autobiografioita yritän kehystää ja sitoa osaksi jotain suurempaa tai merkityksellisempää.

Tällainen määrittely saattaa joistakuista tuntua siltä, että yritän perustella omia jorinoitani populaareilla ja ajankohtaisilla käsitteillä, kun autobiografiaa tunkee sekä kauno- että tietokirjallisuudessa ovista ja ikkunoista erilaisille lukemisalustoille.

Onneksi akateemisten opinnäytteitteni varmuudella lukeneista vielä kolme on elossa, joten gradussani (1990), lisurissani (1996) ja väikkärissäni (2002) käyttämäni autobiografisnarratiivinen metodi on vielä jonkin aikaa jonkun elävän ja kokevan ihmisen tiedossa.

***

Vuoden 2022 aikana palasin useampaankin kertaan menneisyyteni tekosiin, joista opinnäytteenikin kertoivat. Syyt eivät olleet sinänsä koronassa, vaikka Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) 100-vuotisjuhlat pidettiinkin kaksi vuotta myöhässä vasta vuonna 2022.

Se sai minut palaamaan arkistoihini ja kirjoittamaan ”jyväskyläläisyydestä” omien kokemusteni kautta. Siis siitä, mitä me 1980-luvulla teimme Jyväskylän yliopistossa ja sen ylioppilaskunnassa (JYY). ”Tekeminen muuttaa olemista – minun opiskelijaliikkeeni, osa 1: JYY (1983-1986)” päätyi otsikoksi muistelulleni (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/17/tekeminen-muuttaa-olemista-minun-opiskelijaliikkeeni-osa-1-jyy-1983-1986/).

Samasta tekstistä löytyvät myös graduni ”Urheilu kertomuksena” tekstit, jotka kertovat 1970-luvusta ja osin myös kuuskytluvusta. Seitkytluku kiehtoi minua vielä kerran, koska oppikouluni Mikkelin Lyseo täytti ihan oikeasti 150 vuotta vuonna 2022 (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/).

SYLlin juhlien analyysi jää vielä tulevaisuuteen, mutta muutaman sanan sanon Lyskan juhlien aiheuttamista ajatuksista. Odotukset eivät olleet kovin korkealla olihan tuo ennen hyvinkin arvostettu koulu jo virallisesti lakkautettukin, kun kaupungin lukiot yhdistettiin kymmenkunta vuotta sitten.

Pääpuhujana oli jo toista kertaa Erkki Liikanen, joka 25 vuotta sitten piti erinomaisen juhlapuheen. Yhden parhaista, jonka olen kuullut. Nyt ei samanlaista irronnut. Tai ei puhe nyt huono ollut, mutta yleisö taisi olla väärä.

Itse olisin odottanut juhlapuhujalta jotakin nykyisiä oppilaita ja opettajia liikuttavia ja ehkä rohkaiseviakin teemoja. Olisivatko järjestäjät voineet etsiä puhujaksi tai puhujiksi vähän tavallisempia lyseolaisia, sellaisia, jotka ovat tehneet merkittävän uran vaikkapa kotikaupungissaan, Suomessa tai kansainvälisestikin vaikkapa opettajana, paikallisena toimijana, yrittäjänä, lääkärinä, tutkijana tai jossakin julkisessa virassa.

Joku taiteilija, urheilija tai julkisuuden henkilökin olisi voinut löytyä. Sellainen, johon olisi voinut samaistua. Liikasen Eki on poikkeushenkilö, joita ei yhteen kouluun montaa mahdu. Yksikin on paljon.

***

Kahdeksankymmentäluku konkretisoitui vuonna 2022 toisenkin kerran, kun sain kutsun pitämään esityksen Mielenterveyden edistämisen verkostopäivillä opiskelijaterveydenhuollon ammattilaisille ja järjestöihmisille aiheesta ”Miten tehdä liikkumisesta opiskelijoille merkityksellistä?” (https://drive.google.com/drive/folders/1TZn1TF_KTjql9eubMGS-3uRXH3Stj40z).

Pääviestini lyhyessä esityksessäni lähinnä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön ammattilaisista koostuvalle yleisölle oli edelleen tuo aiempi YTHS:n 90-vuotisjuhlakirjasta lainattu ja alkuperin OTE-projektin loppuraportista otettu sloganimme ”Tekeminen muuttaa olemista”. Se on nykynuorisolta pahasti unohtumassa, kun identiteettipolitiikka on tehnyt nuorista olemiseen ja itsen esittämiseen keskittyviä.

Kasarivuosikymmenessä on paljon moitittavaa, mutta opiskelijat saattoivat silloin keskittyä huomattavasti enemmän konkreettisiin ja merkityksellisiä kokemuksia tarjoaviin yhteisiin tekemisiin ja tapahtumiin. Näihinhän osallistui erittäin suuri osa opiskelijoista, eivät vain ainejärjestöissä, osa- tai ylioppilaskunnissa toimineet, vaikka he olivat usein pääjärjestämisvastuussa sekä erilaisissa opiskelijatapahtumissa että liikuntatapahtumissa.

Monet sanovat, ettei historiaan voi palata, mutta onhan tänä päivänäkin vaikka kuinka paljon erilaisia tapahtumia. Nyt niitä järjestävät tapahtuma-alan ammattilaiset, jotka tekevät siitä bisnestä. Vapaaehtoinen ja -muotoinen liikunta ja urheilu on sekin korkeasti organisoitua. Silti jotain toki puuttuukin.

Nykynuorten ei ole nimittäin helppo saada toimijuuskokemuksia. Ilman niitä on vaikea kasvattaa resilienssiä, jolla kestäisi tämän erilaisten kriisien vaivaaman aikakautemme. Yritin rohkaista terveydenhoitoalan ammattilaisiakin olemaan rohkeita. Asioiden märehtiminenkin on tärkeää – itsekin teen sitä paljon. Mutta vielä tärkeämpää on yrittää tehdä konkreetisti maailmasta parempaa, vaikka pieni pala kerrallaan.

Elämä on jossain määrin seikkailua, ”seikkailukasvamista” ja kokemalla/tekemällä oppimista, vaikka sitä kuinka suunnittelisi. Vuonna 2022 pääsimmekin pitkästä aikaa järjestämään seikkailukasvatuspäivät, jotka kokoavat alasta kiinnostuneet ihmiset yhteen.

Olisi upeaa, jos terveydenhuollossa ja sosiaalityössäkin opittaisiin käyttämään seikkailukasvatuksellisia keinoja samoin kuin on tehty jo pitkään nuorisotyössä ja yhä enemmän myös kouluissa ja päiväkodeissa.

Päivien opettavaisimmista kokemuksista kirjoitin myös tämän blogin (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/ankkapurhan-sykahdyttavimmat-ja-opettavaisimmat-kokemukset-seikkailukasvatuspaivilta/). 

Näitä kokemuksellisia teemoja huomaan sisällyttäväni kaikkiin muihinkin tekemisiini, joissa yritämme kehittää vaikkapa yritystoimintaa (https://journal.laurea.fi/tekemalla-oppimisella-aitoja-muutoksia-yrittajien-ja-senioriasiakkaiden-toimintaan/#30a03958).

Vuosikatsausgenre on hankala, sillä nyt minun olisi pitänyt osata nostaa noista jutuista tärkeimmät tähän, mutta joudun tyytymään siihen, että jos aihe kiinnostaa, niin klikatkaa ihmeessä nuo linkit auki.

***

Tämä neljäs osa vuosikatsaustani alkoi katkeruuskokemusten merkityksen uudelleen määrittelyllä. Oletan, että nykyään niin suosituksi tullut uhriutuminen on läheistä sukua katkeruudelle. Uhriutumiskokemuksista haetaan merkitystä ja voimaa taisteluun vaikeuksia vastaan. Sankaritarinahan vaatii vaikeuksien voittamista.

Oletan myös, että liian usein tai tosissaan uhriutuminen johtaa vastakkaiseen johtopäätökseen, joka tekee tarinamme sankarista avuttoman, toisten ja epäoikeudenmukaisen maailman armoilla olevan epäonnistujan – samoin tietysti käy läpikatkeroituneellekin. Se uhriutuminen voi siis olla todella huono strategia, vaikka se onkin psyykkisesti hyvin vetovoimainen ja sosiaalisesti tässä ajassa suosittu. Ja kaiken lisäksi ihmisten yleistetyt mielipiteetkin käsitetään alistavina rakenteina. Näinhän ei useinkaan ole.

”Komaan man”, huusi muistaakseni Vesa Vierikko Ryhmäteatterin Karamazovin veljeksissä joskus kahdeksankymmentäluvulla, kun joku veljeksistä meinasi antaa periksi elämän mennessä päin persettä. Se yllätti katsojat, ja nauratti, koska se myös voimaannutti. Teki katastrofista huumoria suhteellisuudentajuisuudellaan.

On rehellisesti myönnettävä, että jouduin huutamaan nuo sanat itsellenikin muutamankin kerran vuoden 2022 aikana, kun Ukrainan sota masensi, koronasairaus ahdisti ja väsytti. Ja kun kovasti odottamani futiskausikin meni perseelleen sekä sairastumisen, polvikuluman että vitutuksen vuoksi. Ja useimmiten kuitenkin, kun joku julkisuuden henkilö ”itki” aivan mitättömän asian takia. Valitti ja uhriutui, vaikka kuului selvästi hyväosaisten joukkoon. Tai kun media synnytti kohun jostakin asiasta tai henkilöstä ilman riittävää suhteellisuudentajua. Komaan me kaikki!

En silti ole aivan syytön itsekään. Monen monta kertaa vuodessa vaimoni joutuukin minulle huomauttamaan, että miksi ihmeessä vaahtoan (innostun) niin kovasti asioista, jotka hänen mielestään eivät ole niin kovin tärkeitä.

Tällaisia asioitahan ovat tunnetusti urheilu (etenkin jalkapallo ja hiihto), liikkumisen edistäminen (mielestäni väärin perustein ja menetelmin), politiikan ja poliitikkojen epäloogisuus, median näköalattomuus ja kapeakatseisuus sekä tasavertaisuus-, -arvoisuus- ja oikeudenmukaisuuskysymykset. Ja yleisesti ottaen suhteellisuudentajuttomuus asiassa kuin asiassa eli vaikkapa se, että joiltakin vaaditaan tässä yhteiskunnassa ja maailmassa aivan liikaa ja joiltakin aivan liian vähän. Kumpikaan tilanne ei ole kummallekaan ryhmälle pitkän päälle hyväksi.

***

Mutta syvennytään näihin minulle rakkaisiin ja aika monelle suomalaisellekin tärkeisiin aiheisiin tämän vuosikatsaukseni lopuksi. Aloitetaan ihmettelemällä sitä, että en tänä kriisien vuonna kirjoittanut lähellekään niin paljon hiihdosta, jalkapallosta, omasta liikkumisestani tai edes tasavertaisuusasioista kuin joskus aiemmin. Ihmetys on sekä oikea tulkinta että vaatii tarkennusta.

Aloitetaan kronologisesti, koska vuoden 2021 loppua ja vuoden 2022 alkua sävytti toisiinsa teemallisesti kutoutuneita mediakohuja eli tapaukset Mika Lehtimäki ja olympiakomitea, Pasi Mustonen vs. Noora Räty, myöhemmin vielä Anni Vuohijoki ja jääkiekkomaajoukkueen pelaajat.

En ole ottanut kantaa mihinkään näistä ”kohuista”, vaikka kymmeniä kertoja teki mieli. Kärsivällisyys, asioiden pohdinta eri puolilta, on myös nykyaikana heikentynyt. Enkä yhtään ihmettele, koska media tuottaa näitä kohutarinoita tarkoituksella sellaisella formaatilla, johon monipuolisesti ajattelevan asiantuntijatyypin on erittäin vaikea ottaa osaa. Asiantuntija, joka ymmärtää kumpaakin osapuolta, ei ole tänä päivänä sopiva mediaan. Pitäisi tuomita tai ainakin paheksua jotakuta tai jotakin.

Pahimman pölyn laskeuduttua olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa noista ja muutamista muistakin kohuista tai tulkinnoista oman, toivottavasti suhteellisuudentajua lisäävän, näkemykseni. Katsotaan lähitulevaisuudessa, mitä siitä seuraa.

Sitten tulivatkin olympialaiset, joiden analyysia en tehnyt, koska sitten syntyikin sota. Yhteen omasta mielestäni keskeiseen kysymykseen ehdin kuitenkin jo kisojen aikana kirjoittamaan kommenttini ja tulkintani facebook-sivullani.

Annoin postauksilleni otsikot Itsensäylittämisen ihmettely 1 (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/pfbid034C5Xi6o4Se94qKw8CUmJ7cYDdrquUHL9xT5xwgjLuTdFz5SaEtEfuPQjpmFGpkvtl) ja 2 (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/pfbid02cfdJQjcDTsn7VnWeP5RmNc63CdwBDs1DcabECbQm9ZmUukbCNgiy4P1fFRWyfeStl).

Keväämmällä kirjoitin aiheesta myös tutkimus- ja kehittämissuunnitelman Hiihtoliitolle käytettäväksi. SHL kärsi keväällä talousongelmista, joten ymmärrän, ettei aiheeseen ole sieltä päin palattu. Ja olihan se kunnianhimoinen eli monitieteinen ja silti hyvin käytännöllinen. Kyllä minä sen halukkaille mielelläni lähetänkin. Tavoitteenahan olisi kehittää suomalaisten hiihtäjien ja urheilijoiden kykyä itsensäylittämiseen.

Keväällä valmistauduin uuteen jalkapallokauteen ja kirjoitinkin näistä tunnelmista pitkän blogin, jossa analysoin myös tarkasti kauden 2021 pelit ja turnaukset (https://www.miksiliikun.fi/2022/04/10/mul-on-levottomat-jalat-ja-mielikin-ajatuksia-uuden-futiskauden-alla/). Oloni oli toiveikas, mutta epävarma.

Kevään pelit menivät kohtuullisen hyvin, vaikka kulunut polvi vaivasi ja aivotärähdyskokemus aiheutti varovaisuutta ja pelasin itselleni vierailla pelipaikoilla. Kesäkuussa sain kuitenkin suureksi yllätyksekseni tietää, etten mahdu SM-kisajoukkueeseen, joka koottiin kahden seuran parhaista pelaajista. Koin, miltä urheilijasta tuntuu, kun joutuu omasta mielestään epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi edustusjoukkueen valinnassa.

Vitutusta toki vähensi se, että heti ilmoituksen jälkeen sairastuin koronaan, joten kisoihin en olisi voinut lähteäkään. Loppukauden jätin väliin, koska varoin koronan jälkitauteja, polvikipu vain paheni enkä saanut itseäni motivoitua harjoittelemaankaan.

Yllättävän paljon tuollainen hylkäyskokemus kuitenkin vanhaakin miestä vaivaa. Kyllähän se panee katsomaan itseään valmentajan ja muiden valitsijoiden silmin. Silmin, jotka näkevät minut ja pelaamiseni aika lailla eri tavoin kuin itseni näen.

Helppo selitys olisi, että satun pelaamaan sellaisilla pelipaikoilla, joilla tuossa yhdistelmäjoukkueessamme on todella hyvät pelaajat. Keskilinkki ja keskushyökkääjä ovat yleensä ne kentän parhaimmat pelaajat. Eri asia oli, että tiesin, etten niissä pärjäisikään. Valmentaja varmaan toivoi niin. Parhaimmillani ehkä, mutta paikkani eivät kestä pitkää turnausta keskeisellä pelipaikalla. Näin ajatellen oli ymmärrettävää, että turnaukseen valittiin kovakuntoisemmat pelaajat.

Toinen asia on ”nälkäisyys”, jolla kuvataan yhä yleisemmin sekä voitontahtoa että sosiokulttuurista tai jopa poliittista tarvetta voittaa vaikkapa MM-kulta. Aika usein jalkapallokisojakin voittaa joukkue tai maa, joka juuri sillä hetkellä eniten tarvitsee sitä voittoa. Tänä vuonna se oli Argentiina, jolle Messin lisäksi MM-kullan voittaminen oli tärkeämpää kuin Ranskalle. Maa ja kansa tarvitsi voittoa.

Tällainen vimma voittaa saattaa johtaa myös ajatukseen ”keinolla millä hyvänsä”. Tästähän nähtiin todella ikävä esimerkki Argentiinan ja Hollannin kohtaamisessa.

Yksilötasolla oma pelaajarankingini vahvistui entisestään Luka Modric ja Antoine Griessmann nousivat entistä huimasti ylemmäs teini-ikäisiksi jääneiden Leo Messin ja Cristiano Ronaldon ohi. Marokko, Kroatia ja Englanti tekivät joukkueina vaikutuksen, miksei Ranskakin. Ja edellisten valmentajatkin ansaitsevat kiitoksen, vaikka kisoissa nähtiin myös uskomattoman huonoa taktista pelaamista jopa tai varsinkin loppuottelussa. Jännittävä ja viihdyttävähän se oli, mutta valmentajien näkökulmasta varmaankin täysi katastrofi.

Toivoisin myös, että ainakin loppuottelu pelattaisiin voittomaaliin asti. Nyt rankkarikisat tekevät maalivahdeista kokonaisuuden kannalta liian tärkeitä pelaajia. Se voi vaikuttaa koko peliin ja koko turnaukseen ikävästi, jos tärkeitä pelejä ratkotaan yhä useammin rankkareilla. Ja kisapaikkoja lahjomalla. Siihen peliin pitäisi saada lisää rangaistuksia tai maalivahteja, jotka nappaavat epäeettiset pallot ja pelurit. 

Entä oma liikkumiseni vuonna 2022? Talvihan oli oikein mainio hiihtotalvi, kuten oli edellinenkin. Kesäkuuhun ja koronaan asti vuosi oli aika normaali. Sitten alkoi toipuminen ja hidas kuntoutuminen. Halusinkin tehdä sen huolella astmaattisuuteni ja huonojen kokemuksieni takia. Liikuin, mutta en nostanut sykettä kovin korkealle koko loppuvuotena.

Väsymystä oli enemmän, tai ainakin luulen niin. Voi se johtua siitäkin, että en tehnyt kovempia treenejä, jolloin väsymyskin tulee herkemmin. Ja tuntuu siltä, ettei ole vararesursseja. Toki väsymys iski usein myös aivan istumatyön keskellä. No, voi sekin olla yhteydessä koronaan ja sotaan, Eikä kai ikääkään voi sulkea pois. Tosin nyt tehtyäni kovempia treenejä väsymystäkin on vähemmän.

Koronapandemian alettua en myöskään ole pitänyt tarkkaa liikkumispäiväkirjaa, koska ajattelin olla itselleni armollinen. En tiedä, oliko päätös hyvä vai huono – ehkä se oli myös käytännön sanelema juttu. Muut asiat tuntuivat tärkeämmiltä. Nyt olisi tietysti ollut hyvä, että olisi ollut koronadataa käytössäni.

Kaikkea ei voi saada. Hyvä, että on tämäkin.

***

Vuosikatsauksen yhtenä piiloisena tarkoituksena on osoittaa itselle, että on tehnyt edes jotakin. Useimpina päivinä ja vuosinakin nimittäin tuntuu, ettei saa mitään tärkeää aikaiseksi. Yksi tapa on tehdä pikku asioista elämää suurempia. Sellaisiahan nämä minun juttuni tuppaavat olemaan. Tai sitten sellaisia, että asiat sinänsä ovat tärkeitä, mutta oma panokseni on vaatimaton.

Vuoden alussa on omassa elämäntilanteessani ollut aika usein vaikea ennustaa edes vuotta eteenpäin, mitä tarkalleen ottaen tulee tehtyä. Osa-aikaisia työsopimuksia tehneenä/saaneena on ollut mahdollisuus ja pakkokin keksiä koko ajan jotakin uutta tai soveltaa vanhaa luovalla tavalla. Vuosi 2023 on varmasti tällainen ajastaika.

Moni asia on vielä avoinna. Ajatuksellisesti kuitenkin muotoilisin muutaman tavoitteen seuraavasti:

• Alueellinen kehittäminen: aktiivisuuden lisääminen ja syrjäytymisen estäminen etenkin Vantaa-Keravan hyvinvointialueella.
• Liikuntakulttuurin ja -politiikan muuttaminen: havahtumisesta rakenteellisiin uudistuksiin ja liikkumisen muutokseen.
• Seikkailukasvatuksen ja kokemuksellisen oppimisen edistäminen: tekemällä ja kokemalla oppimisen merkityksen laajentamista uusille aloille.

Edellisten konkretisointiin saakin päiviensä tunnit rattoisasti ja mielekkäästi kulumaan. Onneksi näissä ennen harvalukuisissa joukkueissa on nykyään yhä enemmän pelaajia.

Kokemuksellisesti merkityksellistä vuotta 2023!

Lähteitä

Tiihonen A. 2020. Kadonnutta aikaa etsimässä – minkälainen on sinun kuuskytlukusi? (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3.2020.

Tiihonen A. 2022. Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä! (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.1.2022.

Tiihonen A. 2022. Itsensäylittämisen ihmettely 1. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/pfbid034C5Xi6o4Se94qKw8CUmJ7cYDdrquUHL9xT5xwgjLuTdFz5SaEtEfuPQjpmFGpkvtl). Miksi Liikun, facebook-postaus, 12.2.2022.

Tiihonen A. 2022. Itsensäylittämisen ihmettely 2. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/pfbid02cfdJQjcDTsn7VnWeP5RmNc63CdwBDs1DcabECbQm9ZmUukbCNgiy4P1fFRWyfeStl). Miksi Liikun, facebook-postaus, 13.2.2022.

Tiihonen A. 2022. Kriisikokemukset opettavat, jos osaamme oppia – Mitä annettavaa seikkailukasvattajilla on kriiseistä selviytymiseen? (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/kriisikokemukset-opettavat-jos-osaamme-oppia/?fbclid=IwAR14Yy4iZ8iUOFDzUlZd0u7rlIIkt6Q_B–Sp1mKcXhit0M9Oxn4YQUvMF0). Seikkailukasvatusverkoston blogi, 22.3.2022.

Tiihonen A. 2022. Mul’ on levottomat jalat – ja mielikin. Ajatuksia uuden futiskauden alla. (https://www.miksiliikun.fi/2022/04/10/mul-on-levottomat-jalat-ja-mielikin-ajatuksia-uuden-futiskauden-alla/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.4.2022.

Tiihonen A. 2022. Tekeminen muuttaa olemista – minun opiskelijaliikkeeni, osa 1: JYY (1983-1986). (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/17/tekeminen-muuttaa-olemista-minun-opiskelijaliikkeeni-osa-1-jyy-1983-1986/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.6.2022.

Tiihonen A. 2022. ”Pelkääkkönä koronaa?” (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/30/pelkaakkona-koronaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 30.6.2022.

”Liikuttavia juhlapuheita ja saavuttamattomia unelmia –Kuka ratkaisee liikkumattomuuden ongelman?” (https://www.mtv.fi/sarja/suomiareena-10003188/liikuttavia-juhlapuheita-ja-saavuttamattomia-unelmia-kuka-ratkaisee-liikkumattomuuden-ongelman-1622921?fbclid=IwAR2gzOGWOkdDREHdC1fd36E5c_Y5XPgMoY5mnMVrdn5rxrD0OXFmG44vpZo). Suomi Areena -tallenne 11.7.2022. 

Tiihonen A. 2022. Miesten liikuttamiseen tarvitaan uutta otetta. (Miesten liikuttamiseen tarvitaan uutta otetta – Liikuntatieteellinen Seura – Finnish Society of Sport Sciences (lts.fi). Liikunta & tiede 4/2022, 50-54.

Tiihonen A. 2022. Osaako mies liikkua muutenkin kuin hampaat irvessä? Liikunta & tiede (tyhmä tiedekysymys), 4/2022, 9.

Urtamo A, Tiihonen A. 2022. Miten hyvinvointia ja toimintakykyä senioreille ja ikäihmisille? (https://open.spotify.com/episode/3rhA6XMI2G4hEdfem9K0SM). Väkevä elämä -podcast, 4.10.2022.

Tiihonen A. 2022. Yhdessä luontoon – ikäihmisten velvollisuus ja merkityksellisten kokemusten maailma. (https://drive.google.com/drive/folders/1lME0XucCEwadsOSvjjVosKZU-nCHFdK2). Esitys Happy Golden Days – vanhustyön webinaarissa torstaina 6.10.2022.  Kaikki esitykset löytyvät linkin alta (https://drive.google.com/drive/folders/1lME0XucCEwadsOSvjjVosKZU-nCHFdK2?usp=sharing). 

Tiihonen A. 2022. Ankkapurhan sykähdyttävimmät ja opettavaisimmat kokemukset Seikkailukasvatuspäiviltä (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/ankkapurhan-sykahdyttavimmat-ja-opettavaisimmat-kokemukset-seikkailukasvatuspaivilta/). Blogi seikkailukasvatusverkoston sivulla 23.11.2022.

Tiihonen A. 2022. Tekemällä oppimisella aitoja muutoksia yrittäjien ja senioriasiakkaiden toimintaan. (https://journal.laurea.fi/tekemalla-oppimisella-aitoja-muutoksia-yrittajien-ja-senioriasiakkaiden-toimintaan/#30a03958). Laurea Journal 28.11.2022.

Tiihonen A. 2022. Miten tehdä liikkumisesta opiskelijoille merkityksellistä? (https://drive.google.com/drive/folders/1TZn1TF_KTjql9eubMGS-3uRXH3Stj40z). Esitys Mielenterveyden edistämisen verkostopäivillä (YTHS, Nyyti ry.), 29.11.2022, Metropolia amk.

Tiihonen A. 2022. Kultainen seitkytluku hopeareunuksin – teinipoikana Mikkelissä, jossa ”ei koskaan tapahtunut mitään”. (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.12.2022.

Uusi normaali ei tulekaan – maailman, toimintatapojen ja itsen muutosprosessit katastrofien vuotena. Vuosikatsaus 2022. Osa 3.

Maailma oli täynnä katastrofeja, mutta työtä kuitenkin tehtiin melkein kuin ennenkin. Itse asiassa työtä saatoimme tehdä paljon yllättävänkin tavanomaisilla tavoilla koronan ja koronarajoitusten hellitettyä vuoden aikana edeltäviin kahteen vuoteen verrattuna.

Kirjoittaminen on luovaa toimintaa. Oletin, että vuosikatsaukseni 2022 siirtyy melko nopeasti tähän teemaan eli siihen, mitä olen tehnyt työkseni osa-aikaisena hankeasiantuntijana Laurea ammattikorkeakoulussa tai oikeammin 3AMK-hankkeessa, jossa mukana ovat myös Metropolia ja Haaga-Helia. Mutta nyt siis oikeisiin työasioihini.

Dallaten-hanke (https://dallaten.fi/) kuvaillaan nettisivulla näin:

”Lean Startupilla liiketoimintaa kehittämässä. Dallaten-hankkeessa autamme liikunta- ja hyvinvointialan mikro- ja pienyrittäjiä Uudellamaalla kehittämään senioreille suunnattuja palveluitaan Lean Startup -menetelmän avulla. Hankkeeseen osallistuvat yritykset pääsevät osallistumaan noin yhdeksän kuukautta kestävään valmennukseen. Hankkeen myötä karttuva tieto koostetaan kaikkien hyödynnettäväksi.”

TKIO-hankkeet rakentavat aina oman narratiivinsa, tarinansa, joka ei ole tiivistettävissä vain toimintasuunnitelmaan, sen toteuttamiseen ja tuloksiin. Hankkeen aikana opitaan uusia asioita yhdessä eikä aiempi tai hankkeessa tuotettu tieto vain yksinkertaisesti valu kaikkien omaisuudeksi. Hankeyrittäjien lisäksihän tuotosten on tarkoitus vaikuttaa kaikkiin vastaavanlaisiin yrityksiin.

Aina kun halutaan muuttaa jotakin olemassa olevaa, kuten tässä hankkeessamme liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjien liiketoimintaa Lean Startup -menetelmällä, tehtävä on erinomaisen kunnianhimoinen. Yrittäjillähän on omat liiketoimintasuunnitelmansa ja pitkälle pohditut ja käytännössä kokeillut toimintatapansa, joihin he tietysti uskovat vahvasti.

Liiketoiminnan muuttamista voinee verrata vaikeusasteeltaan elämäntapamuutokseen, joita aika monet hankeyrittäjistämme vastaavasti yrittävät tuottaa omille asiakkailleen. Hankkeemme ei kuitenkaan pyri ainoastaan liiketoiminnan kehittämiseen, vaan vielä erityisesti suunnata yrittäjien katse eläkeikäisiin yli 65-vuotiaisiin potentiaalisena asiakasryhmänä.

Tehtävämme oli siis valmentaa heitä kokeilemaan ja testaamaan tuotteitaan ja palveluitaan tämän seniorikohderyhmän kanssa. Oma keskeisin osuuteni on ollut senioritietämyksen yhdistäminen liikunta- ja hyvinvointipalveluihin ja toisaalta edellisten sovittaminen pienyrittäjien todellisuuteen.

Lyhyesti: Miten yrittäjät hyötyisivät seniori-, liikunta- ja hyvinvointitietämyksestä liiketoiminnassaan? Siinäpä pulma.

Käytännössä kirjoitin artikkeleja ja blogeja sekä esiinnyin webinaareissa ja podcasteissa aiheen tiimoilta. Suunnittelin ja toteutin koulutuksia, vaikuttajaryhmätyötä, opiskelijoiden opinnäyte- ja innovaatioprojekteja, julkaisuja sekä loppuseminaaria. Osallistuin yrittäjätapahtumiin.

Hanke jatkuu vuoden 2023 elokuuhun asti, joten onnistumisestamme ei voi vielä antaa kovin tarkkaa arvosanaa. Itse olen kuitenkin pitänyt erinomaisena sitä, että yrittäjien kanssa on päästy kohtaamaan nyt koronan jälkeen ihan konkreettisesti sekä koulutuksen, vaikuttajaryhmätyön että palvelumuotoilun tiimoilta henkilökohtaisen yritysvalmennuksen lisäksi.

Oma osuuteni oli suunniteltukin toteutettavaksi lähinnä julkaisujen kautta, sillä lyhyessä hankkeessa jo pelkkä räätälöity valmennus on pienyrittäjille vaativa tehtävä ajankin puolesta. Olen yrittänyt muokata julkaisut sellaisiksi, että niistä olisi liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjille mahdollisimman paljon käytännöllistä hyötyä. Ihan varmaa tosin on, että yksittäinen yrittäjä ei voi millään hyödyntää kuin minimaalisen osan alla käsittelemistäni teemoista omassa yritystoiminnassaan. Ja silti paljon tärkeää on vielä käsittelemättä. Mutta näinhän se aina on tutkija-kehittäjän tehtävissä.

Itselläni on kokemusta ”yrittäjämäisestä” työskentelytavasta oikeastaan yli 30 vuoden ajalta, joten ihan tuntematontahan tämä työ ei ole. Varsinkin, kun liikunta- ja hyvinvointiala on tavallaan ollut omakin ekologinen lokeroni tai yksi niistä.

En kuitenkaan ole ollut henkilöasiakkaiden kanssa tekemisissä, vaan olen työlläni tähänkin asti yrittänyt vaikuttaa organisaatioihin niin julkisella, kolmannella kuin yksityissektorillakin sekä tietysti opiskelijoihin korkeakouluissa.

Tätä vuosikatsausta tehdessäni yritin nostaa jokaisesta julkaisuistani esille muutaman noston, joista lukija saisi vihiä siitä, kannattaako mukana oleva linkki aukaista ja lukea koko juttu. Webinaareista ja podcasteista tällaisia lainauksia ei ole, mutta esitysdiat osasta löytyvät.  

En ihan tyytymätönkään ole tuohon kokonaisuuteen… hyviä luku- ja kuunteluhetkiä!

Tiihonen A. 2022. Minä dallaan, sina dallaat, me dallataan – ajatuksia yrittäjien liikunta- ja hyvinvointipalveluja kehittävän hankkeen äärellä (https://journal.laurea.fi/mina-dallaan-sina-dallaat-me-dallataan-ajatuksia-yrittajien-liikunta-ja-hyvinvointipalveluja-kehittavan-hankkeen-aarella/#791ca946). Laurea Journal 5.5.2022.

”Meillä onkin vakavia liikuntapolitiikan rajoitteista johtuvia rakenteellisia ongelmia liikkumisen edistämisessä (Tiihonen 2021ac), mikä näyttäytyy siinäkin, ettei liikuntapalvelua tuottavia yrityksiä juuri huomioida liikunta- eikä yhteiskuntapolitiikassa. Tämänhän liikunta-alan yritykset kokivat hyvin epäoikeudenmukaisena koronan aikana (KPMG 2021).”

”Liikkumisen lisääminen ja liikunta- ja hyvinvointipalveluiden käyttäminen voi auttaa yli 65-vuotiaita selviytymään niin koronasta, sodasta kuin ilmastonmuutoksestakin. Ne lisäävät vastustuskykyä ja resilienssiä. Seniorit voivat myös auttaa yrittäjiä ja meitä kaikkia muitakin ostamalla enemmän liikunta- ja hyvinvointipalveluita.”

Tiihonen A. 2022. TKI-toiminnalla parempia liikuntapalveluja senioreille (https://journal.laurea.fi/tki-toiminnalla-parempia-liikuntapalveluja-senioreille/#791ca946). Laurea Journal, 18.5.2022.

”Disciplins-hankkeessa Artikkelissa puhuttiin soveltavasta liikunnasta, niin liikunta-alan yrittäjä käyttänee varmaankin terminään palvelumuotoilua. Soveltavassa liikunnassa muotoillaan normaalista liikunta- tai urheilulajista – kuten edellä jalkapallosta, lentopallosta, curlingista tai suunnistuksesta – kaikille tai ainakin mahdollisimman monille sopiva liikuntamuoto. Yrittäjät voisivatkin innovoida senioreille nykyistä sopivampia liikuntamuotoja palvelumuotoilun periaatteita käyttäen (vrt. Julin 2019).

Sosiaalisen inkluusion periaatteita kannattaa soveltaa senioreille muotoiltavien liikunta- ja hyvinvointipalveluiden kehittämisessä. Myös liikuntaan kannattaa suhtautua soveltavasti ja palvelumuotoilun periaatteita noudattaen. Kun senioriasiakkaiden kokemukset otetaan huomioon ja tuote muokataan senioreille soveltuvaksi, niin senioritkin voivat oppia uusia tapoja oman hyvinvointinsa ylläpitämiseksi ja parantamiseksi.”

Tiihonen A. 2022. Testausta, palveluiden muotoilua, yhteistyötä ja pallottelua – Mitä liikunta- ja hyvinvointipalveluyrittäjät odottavat Dallaten-hankkeelta ja miten hanke vastaa toiveisiin? Osa 1. (https://journal.laurea.fi/testausta-palveluiden-muotoilua-yhteistyota-ja-pallottelua-mita-liikunta-ja-hyvinvointipalveluyrittajat-odottavat-dallaten-hankkeelta-ja-miten-hanke-vastaa-toiveisiin-osa-1/#880f7491). Laurea Journal, 16.6.2022.

”Senioriasiakkaat ovat yrittäjille tärkeitä, minkä johdosta heidän määräänsä halutaan lisätä… Kysymykseen ”Suunnitteletteko senioreille kohdennettavia tuotteita tai palveluita?” saimme vastauksia, jotka voi jakaa kolmeen eri ryhmään.

Ensimmäistä ryhmää yhdisti yleinen positiivinen kiinnostus tuotteiden/palveluiden kehittämiseen tai niiden soveltamiseen ja muokkaamiseen. Toisen ryhmän muodostivat ne, jotka ehdottivat konkreettisia tuotteita ja palveluita, joita hankkeessa voisi kehittää eteenpäin. Kolmantena kokonaisuutena mainittiin yhteistyö ja eri toimijoiden kanssa muotoiltavat palvelukokonaisuudet.

”Kyselyn avovastauksista saimme erinomaisia aineksia hankkeen kehittämiseksi. TKI-tietoa keräsimme esiselvitykseen, jaoimme hankeyrittäjille suunnatussa webinaarisarjassa, käsittelemme artikkeleissa ja blogeissa (Tiihonen 2022ab) sekä tulevissa avoimissa, myös suuremmalle yleisölle suunnattavissa webinaareissa ja podcastsarjassa. Yritysvalmennus Lean Startup -menetelmällä on itsessään eräänlaista palvelumuotoilua, mutta palvelumuotoiluosaamista sisällytetään myös muilla tavoin hankkeeseen.”

Tiihonen A. 2022. Toimintakykyä, sosiaalista inkluusiota, yhteistyötä – Mitä liikunta- ja hyvinvointipalveluyrittäjät odottavat Dallaten-hankkeelta? Osa 2. (https://journal.laurea.fi/toimintakykya-sosiaalista-inkluusiota-yhteistyota-mita-liikunta-ja-hyvinvointipalveluyrittajat-odottavat-dallaten-hankkeelta-osa-2/#e95204f9). Laurea Journal, 30.8.2022.

”Onko niin, että toimintakykytematiikka on yrittäjille koulutuksen (hoiva-ala, liikunta-ala) vuoksi hyvin tuttua ja ovatko sosiaalisen inkluusion ja syrjäytymisen ehkäisemisen teemat tuttuja ikääntymisen tutkimuksesta tai palveluiden kehittämishankkeista?

Onko toisaalta niin, että vaikka liikuntaharrastukset ja hyvinvointipalveluiden käyttö ovat kummatkin erittäin sukupuolittuneita, niin seniorit koetaan yrittäjien näkökulmasta asiakkaina jotenkin sukupuolettomiksi? (ks. Pohjolainen & Tiihonen 2015; Tiihonen 2021b; Tiihonen 2013).”

”Tekemämme kysely antaa osaltaan arvokasta tietoa siitä, minkälaisina hankeyrittäjät kokevat teemat, jotka ovat meille TKI-toimijoille tuttuja monista kehittämishankkeista. Yritysvalmennuksemme tuottaa tilannekuvan siitä, mitkä asiat ovat yritysten liiketoiminnan kannalta tärkeimpiä kehityskohteita. Ne voivat liittyä kohderyhmän tuntemiseen, markkinointiin tai vaikkapa kilpailuedun luomiseen. On mielenkiintoista nähdä, miten me yhdessä kykenemme yhdistämään tämän seniori-, liikunta- ja hyvinvointitietämyksen liiketoiminnan kannalta keskeisten tekijöiden kehittämiseen.”

Tiihonen A. 2022. Vapaa-aika muuttuu – uusia mahdollisuuksia liikunta- ja hyvinvointipalveluyrittäjille. (https://journal.laurea.fi/vapaa-aika-muuttuu-uusia-mahdollisuuksia-liikunta-ja-hyvinvointipalveluyrittajille/#30a03958). Laurea Journal, 16.9.2022.

”Liikunta- ja hyvinvointipalveluja tuottavat yrittäjät kuuluvatkin eräässä mielessä julkisuudessa paljon huomiota saaneen tapahtumateollisuuden yhdeksi haaraksi. Yritykset tuottavat ohjelmaa tai myyvät tuotteitaan ja palveluitaan tällaisissa tapahtumissa kyläjuhlista erilaisiin festivaaleihin, messuihin ja urheilutapahtumiin. Usein ei ehkä ajatella, että tämä toiminta lisää väestön terveyttä ja hyvinvointia, yhteiskunnallista osallisuutta ja toimijuutta. Ja rakentaa sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista pääomaa.

Yksittäisen yrittäjän näkökulmasta kyse voisi olla oman yritystoiminnan ensin mielikuvatasoisesta ja myöhemmin konkreettisesta muuttamisesta kohti ”kulttuurisempaa” ja merkityksellisesti rikkaampaa toimintatapaa tuotteiden rakentamisessa ja palveluiden muotoilussa.

Siinä keskeistä ei olisikaan yksilön terveyden ja hyvinvoinnin luonnontieteellisesti perusteltu, systemaattinen ja tehokas parantaminen, vaan monipuolisempi ja laajempi sosiokulttuurisesti ja kokemuksellisesti merkityksellinen hyvinvointia lisäävä toiminta. Liikunnan harrastaminenkin voisi yhdistyä luovasti monenlaiseen muuhun hyvinvointia parantavaan toimintaan (Tiihonen 2022).”

Tiihonen A. 2022. Miesten liikuttamiseen tarvitaan uutta otetta. (Miesten liikuttamiseen tarvitaan uutta otetta – Liikuntatieteellinen Seura – Finnish Society of Sport Sciences (lts.fi). Liikunta & tiede 4/2022, 50-54.

”Ristiriitaisten suositusten tai yksittäisten tutkimusten seuraamisen sijasta kannattaa rakentaa itselleen pysyvät tavoitteet ja tavat, joita noudattaa pitkäjänteisesti. Tässä muutamia toimiviksi todettuja tapoja.

• Joka vuodenaikaan muutamia sopivia liikkumismuotoja, joita voi toteuttaa oli paikka, keli tai tilanne mikä tahansa.
• Liikkumismuodoista on hyvä oppia saamaan monipuolisesti merkityksellisiä kokemuksia (elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemuksia). Liikkuminen kannattaa ajatella kokemuksellisena oppimisena, jossa oppii asioita liikkumismuodosta, itsestään, kanssaliikkujista tai vaikkapa luonnosta, maantieteestä tai melkein mistä tahansa asiasta.
• Liikkumista kannattaa harjoittaa eri rooleissa eri ihmisten kanssa (puolison, lasten, eri kaveriryhmien, naapurien jne. kanssa). Siihen kannattaa yhdistää sosiaalisten suhteiden hoitoa ja arjen askareita.
• Liikkumisesta on hyvä tehdä arjen tapoja ja rutiineja, viikonloppuina ja lomilla kannattaa kokeilla uusiakin asioita.
• Liikkumiselle kannattaa rakentaa fiksuja ja monenlaisia tavoitteita, joiden tavoittelu lisää liikkumisen mielekkyyttä. Perustavoite voi olla vaikkapa liikkumisen määrä vuodessa tunteina. Jonkin liikkumismuodon opettelu tai siinä kehittyminen on hyvä tavoite sekin. Ihan yksinkertaiset tavoitteet, kuten leuanvetojen, punnerrusten, vatsa- ja selkäliikkeiden tai jalkakyykkyjen määrät, ovat nekin mainettaan parempia. Fiksua on asettaa tietyt vähimmäistavoitteet, joihin pitäisi pystyä aina – näitä voi toki iän myötä muuttaa. Kannattaisi myös asettaa itselleen jokin enimmäispaino, jonka saavuttaminen johtaisi tarpeellisiin, itselle sopiviin toimenpiteisiin. Näin vältät haitalliset ja vaikeat laihduttamiset ja liian suuret, nopeat ja vaativat elämäntapamuutokset.
• Älä odota terveyshyötyjä tai ulkonäön parantumista. Mieluummin sitä, että opit asioita, teet hyödyllisiä juttuja ja ehkä opit jotain itsestäsi ja muista.

Ja – älä lyö läskiksi, jos et pysty saavuttamaan tavoitteitasi tai liikkumaan riittävästi. Kunnon kohottaminen liikkumalla on yllättävän palkitsevaa. Ei haittaa, että kunto välillä laskee, jos sen saa taas nousemaan. Pahinta on luovuttaminen.”

Tiihonen A. 2022. Osaako mies liikkua muutenkin kuin hampaat irvessä? Liikunta & tiede (tyhmä tiedekysymys), 4/2022, 9.

”Lyhyesti: kyllä osaa! Itse asiassa varsinkin aktiivisesti liikkuvat miehet ovat erinomaisen osaavia löytämään liikkumiselleen monenlaisia merkityksiä. He löytävät liikkumisestaan ja urheilemisestaankin elämyksiä sisältäviä, identiteettiään rakentavia, yhteisöllisyyttä vahvistavia ja toimijuutta lisääviä kokemuksia.

Käsitys ei kuitenkaan ole tuulesta temmattu, sillä liikuntakulttuurimme on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut suoritus- ja kilpaurheilua suosivasta terveysliikuntaa ja jopa kokemuksellista liikuntaa arvostaviin suuntiin.

Myös miehisyydet ovat muuttuneet. Perinteisen (traditionaalisen) ja vallitsevan (hegemonisen) miehisyyden rinnalle ovat nousseet neuvotteleva (ambivalentti) ja myös vaihtoehtoinen (marginaalinen) miehisyys. Yksittäisellä miehellä on siis nyt suuremmat mahdollisuudet valita itselleen sopiva miehisyys. Kaikki eivät halua ja kaikkien ei todellakaan tarvitse liikkua hampaat irvessä.

Tärkeintä lienee se, että miehet ja miesten elämä on erilaista kuin ennen. Miehiltä odotetaan ja he odottavat itsekin itseltään monenlaisia rooleja, jotka ovat luoneet uusia mahdollisuuksia liikkumiseen. Mies liikkuukin nykyään puolisonsa, lastensa, naapureidensa ja erilaisten kaveripiirien kanssa. Hampaat irvessä liikkuva mies ei voisi sellaista tehdäkään.

Itse en kuitenkaan tuomitsisi myöskään hampaat irvessä liikkuvaa miestä. Kyllä tavoitteellisuus, kilpailullisuus ja suorituskeskeisyys ovat aivan hyviä ja kelvollisia syitä liikkumiseen.”

FT, liikuntasosiologi, Arto Tiihonen

Urtamo A, Tiihonen A. Miten hyvinvointia ja toimintakykyä senioreille ja ikäihmisille? (https://open.spotify.com/episode/3rhA6XMI2G4hEdfem9K0SM). Väkevä elämä -podcast, 4.10.2022.

Tiihonen A. 2022. Yhdessä luontoon – ikäihmisten velvollisuus ja merkityksellisten kokemusten maailma. (https://drive.google.com/drive/folders/1lME0XucCEwadsOSvjjVosKZU-nCHFdK2). Esitys Happy Golden Days – vanhustyön webinaarissa torstaina 6.10.2022.  Kaikki esitykset löytyvät linkin alta (https://drive.google.com/drive/folders/1lME0XucCEwadsOSvjjVosKZU-nCHFdK2?usp=sharing). 

Wilska T-A, Mikkonen H, Tiihonen A 2022. Dallaten-webinaari senioreiden liikunta- ja hyvinvointipalveluiden käyttämiseen liittyvistä tekijöistä. (https://video.haaga-helia.fi/id/0_d6ts1vti). Tallenne, 13.10.2022.

Tiihonen A. 2022. Seniorit kuluttajina – lisää ikäpolvi- ja sukupuolitietoista tarjontaa. (https://journal.laurea.fi/seniorit-kuluttajina-lisaa-ikapolvi-ja-sukupuolitietoista-tarjontaa/#30a03958). Laurea Journal 8.11.2022. 

”Mikkosen graafit näyttivät selkeästi, että varsinkin suurilla ikäluokilla (alle 77 vuotta) on käytössään rahaa ja omaisuuttakin on kertynyt niin paljon, että mielikuvat niukkuudessa elävistä eläkeläisistä voi unohtaa. Wilskan tutkimukset myös osoittivat sen, että suuret ikäluokat myös käyttävät rahaa kulutukseen enemmän kuin edelliset sukupolvet. Jännittävää silti on, että hankkeessa sekä yrittäjät että senioreista koottu vaikuttajaryhmämme kokevat, että eläkeläiset ovat vaativa kohderyhmä. Eläkeikäiset eivät ole tottuneet käyttämään rahaa liikunta- ja hyvinvointipalveluihin. Webinaarin viesti oli kuitenkin selvä: tässä on yrittäjille erittäin potentiaalinen kohderyhmä, joka kasvaa ja jolla on varallisuutta. Ja myös suuri tarve tällaiseen omaa hyvinvointia lisäävään kulutukseen…

Toinen kiinnostava teema, jota tukivat sekä Wilskan havainnot kuluttamisesta että tiedot ”ikäpolvitoiminnasta” (Saarenheimo et al 2014a). Eläkeläisethän kuluttavat yhä enemmän rahaa lapsenlapsiinsa, minkä Wilska toi hyvin esiin webinaarissamme. He ostavat tietysti tavaroita, mutta myös viettävät aikaa lastenlastensa kanssa ja käyvät elokuvissa, kulttuuritapahtumissa ja matkailevat. Olisiko tässä myös toimiva idea liikunta- ja hyvinvointialojen yrittäjille?…

Voisiko yrittäjä kehittää isovanhemmille ja lapsenlapsille yhteisiä palveluja? Ehdotin Laurean Happy Golden Days -webinaarissa meille isovanhemmille jopa velvollisuutta tutustuttaa lapsenlapsemme luontoon ja luontoliikkumiseen. Miksei isovanhempia voisi ”patistaa” lastenlastensa kanssa myös liikunta- ja hyvinvointipalveluihin eli ohjattuun vesiliikuntaan, kuntosalitreeneihin ja ryhmäliikuntaan? Ikäpolvijooga, -polkujuoksu, -vesijuoksu (miksi muuten vedessä vain juostaan ”mummovauhdilla”, kun vedessä voi myös spurttailla, aitoa, hyppiä, tanssia)… Matkailun yhteydessä tätä varmaan tapahtuukin, kun mennään kylpylälomalle tai hiihtoreissulle.”

Tiihonen A. 2022. Tekemällä oppimisella aitoja muutoksia yrittäjien ja senioriasiakkaiden toimintaan. (https://journal.laurea.fi/tekemalla-oppimisella-aitoja-muutoksia-yrittajien-ja-senioriasiakkaiden-toimintaan/#30a03958). Laurea Journal 28.11.2022.

”Yrittäjien ja seniorien (tässä Dallaten-tapauksessa) sekä ammattikorkeakoulujen tulisi tämänkin jutun perusteella rakentaa yhä enemmän näitä ”tekemällä ja kokemalla oppimisen” paikkoja, joissa kokeillaan, kehitetään, muotoillaan ja opitaan yhdessä, miten liikkumisesta ja myös liikuntapalveluista tehdään kokemuksellisesti ja arjen käytännöissä merkityksellisiä erilaisille asiakasryhmille.

Erityisen tärkeää olisi aloittaa tällaiset pitkäjänteiset tekemällä oppimisen prosessit sellaisten ihmisryhmien kanssa, joiden syrjäytyminen, sairastuminen tai toimintakykyjen heikkous tai heikkeneminen vaikeuttaa vakavasti heidän selviytymistään arjessa ja yhteiskunnassa.

Tällaiseen toimintaan tulisi liittyä vahvasti kokemusasiantuntijuus ja vertaistuki, pitkäjänteinen yhteistyö eri organisaatioiden kanssa ja toiminnan tai palvelujen kehittämistä tukeva TKIO-toiminta. Tuloksena ei olisi vain tutkimuksellisia julkaisuja tai raportteja, vaan aitoa osaamista kenttätasolla, toimivia organisaatioita, osaavia ammattilaisia ja vapaaehtoisia…

Ammattikorkeakoulujen valttina akateemisiin korkeakouluihin nähden onkin se, että meidän ei tarvitse nähdä maailmaa tieteenalojen kapeista ikkunoista, vaan meidän tehtävänämme on kuunnella kentän kokemuksia ja ongelmia ja kehittää niille ratkaisuja tekemällä oppimisen prosesseissa, joissa vaikutetaan konkreettisesti ja vuorovaikutteisesti alueellisen elinvoiman lisäämiseen. Dallaten-hankkeessa siis yrittäjien ja sitä kautta senioreiden elinvoimaan.

Voikin olla, että pedagogispainotteinen aivotutkimus tai seikkailukasvatus ovat myös yrittäjille ja senioreille käytännössä hyödyllisempiä kuin akateeminen terveys-, liikunta- tai hyvinvointitutkimus, kun ne yhdistetään tekemällä oppimisen menetelmin toisiinsa.”

Uusi normaali ei tulekaan – maailman, toimintatapojen ja itsen muutosprosessit katastrofien vuotena. Vuosikatsaus 2022. Osa 2.

Suomeen saatiin vihdoin tehtyä soteuudistus, joka astui voimaan 1.1.2023. Liikunta-, nuoriso- kulttuurimäärärahat jaetaan ensi vuonna ensimmäistä kertaa valtion budjetista ilman Veikkauksen tuottokytkentää. Keväällä on eduskuntavaalit. Korona hellittänee ja Suomi lienee jo keväällä NATOn jäsen. Ilmastonmuutos ja luontokato pitää saada pysäytettyä – vihreää siirtymää on kiihdytettävä ja riittävä energiaomavaraisuus olisi turvattava. Sosiaaliturvauudistuskin on tehtävä ja työllisyyttä parannettava. Velkaantuminen on pysäytettävä.

Miksi aloitin soteuudistuksesta ja jatkoin liikuntamäärärahoilla? Siksi, että oma vaatimaton osaamiseni liittyy monenlaisten aktiviteettien ja niiden merkitysten lisäämiseen sekä syrjäytymisen ja tasavertaisuuden edistämiseen. Ne taas liittyvät vahvasti sekä soteuudistukseen että välillisesti sekä ko. alojen määrärahoihin että politiikkaan. Konkreettisesti kysymys kummassakin on siitä, miten toiminnat järjestetään, minkälaisin rakentein ja resurssein ne tehdään.

Jos pystymme tekemään väestöstämme aktiivisemman ja vähennämme syrjäytyneiden määrää, niin pystymme paljon paremmin lisäämään työllisyyttä ja vähentämään palvelukuormaa. Itse toki sanoittaisin asian niin, että hyvinvointiyhteiskunnan toimijoiden tulisi kyetä tekemään maastamme sellaisen, jossa kaikilla olisi kokemuksellisesti merkityksellistä tekemistä koko ikänsä ajan.

Tässä emme ole selvästikään onnistuneet kovin hyvin, vaikka merkityksellistä tekemistähän nyt riittää maailmassa, jossa pandemia on jyllännyt, sota riehuu ja ilmastonmuutosta vastaan täytyy tehdä töitä.

Suomessa me kuitenkin kärsimme kovin toisenlaisesta ongelmasta, kun hyvinvointivaltiomme kansalaiset samaan aikaan kärsivät paradoksaalisesti merkityksellisten kokemusten puutteesta.

Lainaan tässä Aki Kaurismäkeä, joka oivallisesti kiteytti omankin pitkäaikaisen huolenaiheeni Hesarin kuukausiliitteessä 1/2023:

”Nythän kaikki masentuu, kun niiltä putoaa suklaapatukka asfaltille. Kolmasosa porukasta kärsii masennuksesta, ja en ihan tajua miksi. Jos niillä on töitä, koti ja leipää, niin mistä helvetistä kaikki onnistuu masentumaan. Luulen, että kun ihmisiltä otettaisiin älypuhelimet pois, niin masennus häipyisi. Jos niiden käyttö jatkuu, niin tämä nykyinen nuoriso ei pysy 30-vuotiaana enää pystyssä ilman telineitä.”

Vaikka itse olen ikuista optimistia Aki Kaurismäkeä pessimistisempi eli pelkään, etteivät nykyiset keski-ikäiset jaksa työelämässä eläkeikään asti eivätkä ainakaan elä toimintakykyisinä eläkeikäisinä, niin Aki on mielestäni erittäin oikeassa haastateltujen Maustetyttöjen kanssa siinä, että kyse on juuri merkityksellisyyden puutteesta tai siitä, etteivät ihmiset koe pystyvänsä vaikuttamaan aidosti merkityksellisiin asioihin maailmassa eivätkä edes omassa arjessaan.

Rajaan kuitenkin seuraavassa näkökulmani itselleni tutuimpiin alueisiin, joista vielä enemmän tuonnempana. Nyt kuitenkin nostan esiin yhteiskuntapoliittisen, terveys-, talous- ja sosiaalipoliittisen ja erityisesti liikunta-, nuoriso-, kulttuuri- ja vanhuspoliittisen ongelman, josta puhutaan yleistävästi polarisaationa eli hyvä- ja huono-osaisuuden monenlaisena kasautumisena ja periytymisenä.

Kyse on siis toisaalta siitä, että hyvä- ja huono-osaisuus periytyy perheissä ja suvuissa sukupolvelta toiselle. Toisaalta taas siitä, että yhteiskunta ei tarpeeksi aktiivisesti ja vaikuttavasti tue huono-osaisia ja osin siitä, että se tukee epäoikeudenmukaisesti ja osin tiedostamattomasti hyväosaisia. Vaikuttamiskeinotkin ovat pääasiallisesti sellaisia, jotka on rakennettu koulutettujen asiantuntijoiden maailmoista käsin, jolloin piiloisena tausta-ajatuksena usein on, että kaikkien suomalaisten pitäisi lopulta olla korkeasti koulutettuja tai ainakin elää, kuten he.

Tähän piiloiseen polarisaatioon ei ole havahduttu, kuten ei esimerkiksi sen yhteen ilmentymään eli liikkumisen vähenemiseen ja siitä seuraaviin monenlaisiin ongelmiin eli syrjäytymiseen, yksinäisyyteen, terveys- ja toimintakykyongelmiin jopa lapsuusvuosista asti.

Tämä kunnollisen havahtumisen puute oli pääviestini Suomi Areenan keskustelussa Porissa, vaikka se sydäntäni särkikin. (https://www.mtv.fi/sarja/suomiareena-10003188/liikuttavia-juhlapuheita-ja-saavuttamattomia-unelmia-kuka-ratkaisee-liikkumattomuuden-ongelman-1622921?fbclid=IwAR2gzOGWOkdDREHdC1fd36E5c_Y5XPgMoY5mnMVrdn5rxrD0OXFmG44vpZo).

Kun on tehnyt pitkään työtä liikkumisen ja aktiivisuuden edistämiseksi, tuntuu edelleenkin siltä, että tarvittaisiin Greta Thunberg havahduttamaan alan toimijat tekemään asialle jotakin nykyistä parempaa ja vaikuttavampaa. Jotakin tällaista siis (https://www.miksiliikun.fi/2020/10/11/2020-luvun-liikuntapolitiikka-nyt-on-rakennemuutosten-aika/).

Seurattuani käytyjä keskusteluja asian tiimoilta en ole kovin optimistinen, vaikka nyt todellakin olisi lyötävä löylyä vaikka kylmälle kiukaalle, kun soteuudistus toteutetaan ja liikunta-, nuoriso- ja kulttuurimäärärahat yhdessä sosiaalialan järjestöjen tukien kanssa siirrettiin valtion budjettiin yleiskatteellisiksi menoiksi.

Erittäin monella yhteiskuntapolitiikan lohkolla olisi siis mahdollista toteuttaa niitä kauan kaivattuja ”rakenteellisia uudistuksia”, jotka johtaisivat vaikuttavampaan toimintaan.

Otan muutaman esimerkin. Liitteissä olen ollut itseänikin surettavasti varsin kriittinen sekä Valtion liikuntaneuvoston että olympiakomitean liikuntapoliittisia avauksia kohtaan. Suurin ongelma kummassakin on, että ne ovat täysin epäpoliittisia eli niissä ei vaadita rakenteellisia, lainsäädännöllisiä tai resursseja koskevia muutoksia, joiden seurauksena liikkumista voitaisiin aidosti edistää nykyistä tehokkaammin.

Jos liikuntapolitiikan painavimmat toimijat eivät esitä uusia, uskottavia vaihtoehtoja eivätkä uusia resursseja, niin asia ei nouse poliittiselle agendalle – vain sinne juhlapuheisiin. Tuleva hallitus ei tee asian vaatimia kirjauksia hallitusohjelmaan ja eduskunta ei ota kantaakseen vastuuta asiasta. Momentum jätetään käyttämättä.

En väitä, että asia olisi helppo, sillä kysehän on melkein aina myös siitä, että jotkut pelkäävät menettävänsä nykyisen asemansa. Itsehän olen perännyt kritiikin lisäksi runsaasti lisää resursseja, koska asia on todella vakava. Tästä puhuin J-P Rantalan Mikä maksaa -ohjelmassakin koronan alkukuukausina (https://areena.yle.fi/audio/1-50475177).

Aiheeseen liittyen kirjoitin myös säästöohjelman (https://www.miksiliikun.fi/2019/11/29/black-friday-mahtavat-saastot-juuri-sinulle-suomi-ja-maailma/)  ja yksityisille kansalaisille ”oppaan”, jonka opein voi säästää liikkumisen hinnassa (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/).

Mutta jos samaa asiaa katsoo nykyisten toimijoiden näkökulmasta, niin he voivat kokea aiheellisen kritiikin osoituksena siitä, että he itse ovat toimineet huonosti. Mikä valitettavasti pitää osin paikkansakin. Ja sen sanominen ääneen voi tietysti estää aiheellisen kritiikin ja ratkaisuehdotustenkin esittämisen, vaikka itse juuri kritisoinkin sitä, että liikkumista edistetään taivuttelemalla ihmisiä ”tosiasioilla”, joka voi johtaa umpikujaan, kuten Hesarissa (https://nakoislehti.hs.fi/1c46e50f-2a55-412f-8977-2f4f8dd3a2ba/43) todetaan.

Minunkin olisi siis taivuteltava valtaapitäviä liikuttajia jollakin muulla kuin tosiasioilla, jotta he muuttaisivat mieltään. Aika vainoharhaista. Otetaan kuitenkin pari ajankohtaista esimerkkiä tosiasioista ja tosiasioista sekä niiden tulkinnoista.

Kun mediat julkaisivat tuloksensa tämän vuoden MOVE-mittauksista (https://www.hs.fi/urheilu/art-2000008469354.html), se herätti vuodesta 2006 toimineen kehutun ja hyvin resursoidun liikuttamisohjelman ohjelmajohtajan ottamaan kantaa asiaan Hesarin mielipidesivulla otsikolla ”Keinoja liikkumisen lisäämiseksi on etsittävä yhdessä” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009269060.html).

Juttu tuntuu hyvältä ellei tiedä taustoja eli sitä, että mikään ei ole estänyt kyseistä ohjelmaa, sen taustalla olevia LIKES-tutkimuskeskusta ja OKM:n liikunnan vastuualuetta olemaan aktiivinen niitä tahoja kohtaan, jotka kirjoituksessa mainitaan. Ja ehkä monia muitakin. Itse asiassa se olisi pitänyt olla ohjelman keskeinen tehtäväkin.

Päinvastoin ohjelma on ollut varsin itseriittoinen ja arvioinnitkin on saatu näyttämään hyviltä, vaikka päätavoitetta eli kohderyhmien liikkumisen lisääntymistä ei koskaan ole saatu toteutettua. Aikaa on ollut jo 16 vuotta.

Hyvin perustellusti voi kysyä sitäkin, että miten on edes mahdollista, että näin pitkään ja näin hyvin resursoidun ja näin merkittävien taustatahojen (edellisten lisäksi Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta) ollessa mukana ohjelmajohtaja myöntää, että ”keinoja liikkumisen lisäämiseksi on etsittävä yhdessä”. Tämähän on nerokasta viestintää – syy on ikään kuin niissä muissa, jotka eivät ole etsineet niitä syitä meidän kanssamme yhdessä.

Jotenkin kuvittelisi, että ohjelmalla olisi ollut parempaa tietoa liikuttamisen keinoista tai halua etsiä niitä jo aiemmin yhdessä sellaisten tahojen kanssa, jotka saattaisivat asiasta jotain tietääkin. Tähän asti ohjelma on kuitenkin käyttänyt erittäin paljon rahaa viestiäkseen, miten liikkumista pitäisi lisätä tietämättä, miten se tulisi tehdä vaikuttavasti. Rahaakin on jaettu sinne ja tänne pikkuisina paloina saaden näin kriitikot hiljaisiksi. Ja isoja, kalliita tapahtumia järjestetään vuosittain, jossa uskovaiset ylistävät ohjelmaa hyvien tarjoilujen ohessa.

Jos urheilumaailmassa valmentaja tai seurajohtaja tunnustaisi muutamien hävittyjen pelien jälkeen, ettei minulla ole mitään tietoakaan siitä, miten kurssi tästä nostettaisiin voittojen tielle, niin kannattajat ja sponsorit vaatisivat tilalle uudet osaajat. Byrokraattien, suunnittelijoiden ja tutkijoidenkin työturvallisuus on kuitenkin toista luokkaa. Vikahan on tietysti kansassa ja yhteiskunnassa tai ainakin muissa päättäjissä, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan tai eivät osaa ”tehdä asioita yhdessä”.

On tietysti helppo kritisoida, jos itselläkään ei ole konkreetteja vastauksia. Toisaalta voisi väittää vastaan, että vasta sitten tuo vastakritiikki on osuvaa, kun joku toinen taho on saanut samanlaiset resurssit 16 vuodeksi käyttöönsä. Eli palataan asiaan vuonna 2040…

Toisaalta olen saanut olla mukana vaikuttamassa erilaisiin onnistuneiden toimintatapojen syntymiseen syrjäytymisen estämiseksi ja liikuttamisen lisäämiseksi. Olen myös kehunut toimivia tapoja, joita niitäkin toki on (http://disciplins.org/wp-content/uploads/2021/11/IO3-Guidebook.pdf). Ja kirjoittanutkin olen aiheesta melkoisen paljon.

Kyse on kuitenkin paljon suuremmasta asiasta kuin liikuttamisohjelmista tai liikuntapolitiikasta. Näitä tekijöitä analysoin artikkelissani (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf) ja esityksessäni (https://www.slideshare.net/Tilastokeskus/miksi-liikutaan-miksi-ei-ja-mit-pitisi-tehd-ft-arto-tiihonen-miksiliikun-ry) otsikolla Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä?

Konkreettisia esimerkkejä löytyy tuosta vuoden 2021 vuosikatsauksestani, johon kertyi aika monta toiminnallista ja kokemuksellisesti merkityksellistä keinoa, joita voisi harkita sen sijaan, että uskoo hyvien liikkumismahdollisuuksien, -välineiden ja terveyspropagandan vaikuttavan varsinkaan lapsiin ja nuoriin (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/).  

Polarisoitumisesta huolestuneet voisivat miettiä sitäkin, miten MOVE-mittaukset ohjaavat lasten ajattelua ja toimintaa heidän arjessaan epäkäytännölliseen ja hyödyttömään suuntaan, joka suuntaa kaiken lisäksi katseen omaan itseen ja abstraktiin terveyteen tai toimintakykyyn. Tulokset ovat nähtävissä myös syömishäiriöinä ja varmaan myös ylipainona.

Kuitenkin vain ”tekeminen muuttaa olemista” (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/17/tekeminen-muuttaa-olemista-minun-opiskelijaliikkeeni-osa-1-jyy-1983-1986/), kuten totesimme jo 30 vuotta sitten ensimmäisessä liikunnan edistämisprojektissani, jonka toteutimme YTHS:n, TAMYn ja OLLin kanssa yhdessä (https://drive.google.com/drive/folders/1TZn1TF_KTjql9eubMGS-3uRXH3Stj40z).

Kysyykö nykyajan nuori toiselta: ”Teetkö illalla PIIP-testiä vai venytteletkö ja teet lihaskuntoharjoitukset? Saadaan siitä toimintakykyä lukea läksyt ja pärjätään sitten yliopiston pääsykokeissa. Työpaikan ja parisuhteenkin saa paremmin, kun vartalo on hyvännäköinen!”

”Kauhistuksella” muistelen lapsuuteni ja nuoruuteni aikoja, kun mentiin yhdessä pelaamaan lentistä, futista ja tossulätkää tai leikittiin piilosta ja muita pihaleikkejä. Jotkut juoksivat, pyöräilivät ja hiihtivätkin yhdessä tehtyään ensin ladut ja mäet, kun ei niitä kunta ollut valmiiksi höylännyt. (https://dynamic.hs.fi/a/2020/anyyteenyt/?fbclid=IwAR3Ij_c5Nui2-ZTBdhXWTzQmpnulw1B99f1SGGFG7vZRmohMdDSWQMxk-ZoYy-kaa-koo).  

Kouluunkin mentiin kävellen, pyörällä tai jopa potkurilla, kun kodin edestä ei bussi meitä mukaan poiminut. Osa meistä pakotettiin osallistumaan luokkien ja koulujen välisiin kilpailuihinkin. Ja marjojakin piti poimia. (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/).

Oli se hirveää aikaa, kun ei tajuttu, miten tärkeää on liikkua terveellisesti ja (lääke- tai terveys)tieteellisesti oikein. Liikuttiin ihan miten sattui ja melkein mistä syystä tahansa. Ja paljon enemmän kuin nykyään, mutta väärin liikuttu, on väärin liikuttu.

Cooperin testissäkin juostiin ihan hirmuisia tuloksia, mutta sehän on asiantuntijoiden voimin lytätty kiellettyjen testien joukkoon, vaikka se – MOVE-testeistä – poiketen on testi, joka mittaa hyvin kestävyyskunnon ja on kaiken lisäksi testi, johon on helppo harjoitella ihmislajille hyvin luonnollisilla ja arkisilla tavoilla eli juoksemalla, pyöräilemällä, kävelemällä, soutamalla tai hiihtämällä. Ja tulokset näkyvät varmasti ja konkreettisesti.

Joku voisi siis kysyä sitäkin, onko nykyinen terveysliikuntaideologia yhtenä syynä liikkumisen polarisoitumiseen? Voisiko olla niin, että kaikki eivät jaakaan keskiluokkaisen ja koulutetun väestönosan käsityksiä siitä, mikä on lapsille ja nuorille tai edes työväenluokkaisille aikuisille tarpeellista? Abstrakteja potentiaaleja kehittävä terveys- ja toimintakykyliikunta on itse asiassa minulle itsellenikin erittäin vaikea arjessa toteutettavaksi. Kuntoa kunnon vuoksi, lihaksia ulkonäön vuoksi?!

Vahva oletukseni, jota muutamassa tutkimuksessanikin olen käsitellyt, on, että mm. aktiiviset miehet liikkuvat urheilulajipohjaisesti ja hyödyllisesti, monissa eri ryhmissä ja monenlaisia merkityksellisiä kokemuksia saaden. Liikunta & tiede -lehdessä kirjoitinkin aiheesta ja listasin teesejäkin miesten liikuttamiseksi nykyistä paremmin (Miesten liikuttamiseen tarvitaan uutta otetta – Liikuntatieteellinen Seura – Finnish Society of Sport Sciences (lts.fi).

Koulussakin opitaan parhaiten asioita, jos ne konkretisoidaan käytännöllisiksi ja hyödyllisiksi. Tämä koskee erityisesti niitä lapsia ja nuoria, joilla ei ole akateemista perhetaustaa. Niissä perheissähän abstraktit asiat tietysti ovatkin konkreettisia. (https://journal.laurea.fi/tekemalla-oppimisella-aitoja-muutoksia-yrittajien-ja-senioriasiakkaiden-toimintaan/#30a03958). Jutussa viittaan myös aivotutkija Minna Huotilaisen tutkimuksiin oppimisesta.

Yhden liikunta-alan asiantuntemusta koskevan rakenteellisen kysymyksenkin teen. MOVE-mittauksethan osoittivat, että nuoret liikkuvat maaseudulla selvästi vähemmän kuin suurissa kaupungeissa. Liikuntatieteelliset tutkimus- ja koulutuskeskuksethan kuitenkin sijaitsevat sekä keskitetysti Jyväskylässä että hajallaan maaseudulla liikunta- ja urheiluopistoissa. Ei siis lainkaan siellä, missä ihmiset nykyään asuvat.

Liikkuminen on siis aktiivisinta siellä, missä näitä resursseja ei ole. Aina kuitenkin väitetään, että korkean koulutuksen vaikutus säteilee parhaiten lähialueille. Näin myös väitti eräs maaseudulla sijaitsevan urheiluopiston rehtorikin mielipidekirjoituksessaan.

Pitääkö ajatella, että ilman näitä ”haulikolla ammuttuja” resursseja maaseudulla liikuttaisiin vielä vähemmän tai että jos esimerkiksi pääkaupunkiseudulle saataisiin liikunta-alan koulutusta ja tutkimusta, niin se vähentäisi nuorten liikkumista täällä? Tähän en osaa antaa vastausta, mutta varmaan Jyväskylän liikuntatieteilijät ja asiantuntijat tämänkin tietävät meitä maallikkoja – vai pitäisikö sanoa ”urbaanikkoja” – paremmin.

Käsittääkseni suurkaupunkeihin sijoitetut urheiluakatemiat ovat kuitenkin olleet huomattavan tärkeitä huippu-urheilun nousevalle käyrälle monissa lajeissa. Kun monipuolinen tieto ja osaaminen on lähellä asukkaita ja asiakkaita, niin tuloksiakin tulee. Kaikki vaan eivät voi asua Jyväskylässä tai korpeen aikanaan rakennettujen urheiluopistojen vieressä. Uskon, että niiden läheisyydessä kyllä hyödytäänkin erinomaisista resursseista ja liikutaan normaalia enemmän.

Sen verran pessimisti kuitenkin olen, että noista hätähuudoista oman toiminnan puolustamiseksi – sellaisiksihan nuo mielipidekirjoitukset on luettava – johdetaan tulevaisuudenkin ”liikuttamispolitiikkaa” eli jatketaan ikään kuin mitään uudistuksia ei oikeasti tarvitsisi tehdäkään. Syythän ovat yhteiskunnan muuttumisessa ja teknologisoitumisessa ja sillehän ei ohjelmilla mitään voikaan tehdä.

Liikuntapolitiikan ja liikunta-alan toimijoiden sijasta katse onkin käännettävä myös muualle.

Selvää on myös se, että mikään hanke tai ohjelma ei voi tuottaa niin monipuolista ja vaikuttavaa innovaatiota, jota monistamalla ihmiset saadaan aktiivisiksi. Tarvitaan todella pitkäjänteistä työtä ihmisten lähellä niin, että vapaaehtoiset ja ammattilaiset sekä erilaiset organisaatiot oppivat vaikuttavimmat toimintatavat yhdessä tekemällä. Sitä, mikä toimii Jyväskylässä tai vaikkapa jossakin Länsi-Suomen hyvinvointialueella ei voi siirtää Itä- tai Pohjois-Suomeen.

Tarvitaan syvällinen ajattelun, rakenteiden ja toimintatapojen muutos, jossa hyvinvointialueet, alueen kunnat ja esimerkiksi ammattikorkeakoulut alkavat yhdessä kolmannen sektorin toimijoiden ja yritysten kanssa rakentamaan sosiaalipalvelupolkuja toimivammiksi niin, että ihmiset saavat tarvitsemaansa tukea oikea-aikaisesti ja vaikuttavasti. (https://www.ess.fi/paakirjoitus-mielipide/5660835).

Nyt siihen on mahdollisuus olemassa. Aikaikkuna ei kuitenkaan ole pitkä.

Lähteitä

Tiihonen A., Rautio S., Dettmann H. 2023. Sote ratkeaa soten ulkopuolella – tarvitaan parempaa yhteispeliä. (https://www.ess.fi/paakirjoitus-mielipide/5660835). Etelä-Suomen Sanomat, 19.1.2023.  

Tiihonen A., Rautio S., Dettmann H. 2023. Hyvinvointialueilla on valinnan aika – Miten syrjäytymistä ja sairastumista estetään tehokkaasti? (https://www.hameensanomat.fi/paakirjoitus-mielipide/5659894). Hämeen Sanomat, 18.1.2023.

Tiihonen A. 2022. Miten tehdä liikkumisesta opiskelijoille merkityksellistä? (https://drive.google.com/drive/folders/1TZn1TF_KTjql9eubMGS-3uRXH3Stj40z). Esitys Mielenterveyden edistämisen verkostopäivillä (YTHS, Nyyti ry.), 29.11.2022, Metropolia amk.

Tiihonen A. 2022. Kultainen seitkytluku hopeareunuksin – teinipoikana Mikkelissä, jossa ”ei koskaan tapahtunut mitään”. (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.12.2022.

Tiihonen A. 2022. Tekemällä oppimisella aitoja muutoksia yrittäjien ja senioriasiakkaiden toimintaan. (https://journal.laurea.fi/tekemalla-oppimisella-aitoja-muutoksia-yrittajien-ja-senioriasiakkaiden-toimintaan/#30a03958). Laurea Journal 28.11.2022.

Tiihonen A. 2022. Ankkapurhan sykähdyttävimmät ja opettavaisimmat kokemukset Seikkailukasvatuspäiviltä (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/ankkapurhan-sykahdyttavimmat-ja-opettavaisimmat-kokemukset-seikkailukasvatuspaivilta/). Blogi seikkailukasvatusverkoston sivulla 23.11.2022.

”Liikuttavia juhlapuheita ja saavuttamattomia unelmia –Kuka ratkaisee liikkumattomuuden ongelman?” (https://www.mtv.fi/sarja/suomiareena-10003188/liikuttavia-juhlapuheita-ja-saavuttamattomia-unelmia-kuka-ratkaisee-liikkumattomuuden-ongelman-1622921?fbclid=IwAR2gzOGWOkdDREHdC1fd36E5c_Y5XPgMoY5mnMVrdn5rxrD0OXFmG44vpZo). Suomi Areena -tallenne 11.7.2022. 

Tiihonen A. 2022. Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä! (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.1.2022.

Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf). Teoksessa Hanifi, R.; Haaramo, J.; Saarenmaa, K. (toim.). Mitä kuuluu vapaa-aikaan?
Tutkimus, tieto ja tulkinnat. Helsinki, Tilastokeskus 2021.

Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. Esitysdiat (https://www.slideshare.net/Tilastokeskus/miksi-liikutaan-miksi-ei-ja-mit-pitisi-tehd-ft-arto-tiihonen-miksiliikun-ry). 

Tiihonen A. 2020. Kadonnutta aikaa etsimässä – minkälainen on sinun kuuskytlukusi? (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3.2020.

Tiihonen A. 2020. Yy-kaa-koo… ei vielä! (https://www.miksiliikun.fi/2020/02/28/yy-kaa-koo-ei-viela/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 28.2.2020.

Tiihonen A. 2020. Än-Yy-Tee Nyt! (https://dynamic.hs.fi/a/2020/anyyteenyt/?fbclid=IwAR3Ij_c5Nui2-ZTBdhXWTzQmpnulw1B99f1SGGFG7vZRmohMdDSWQMxk-ZoYy-kaa-koo). Helsingin Sanomat, 23.2.2020.

Uusi normaali ei tulekaan – maailman, toimintatapojen ja itsen muutosprosessit katastrofien vuotena. Vuosikatsaus 2022. Osa 1.

Heräät aamulla 25. helmikuuta 2022 ja tajuat, että maailma on oikeasti aivan erilainen nyt kuin 2010-luvulla. Eli vain kolme vuotta sitten. Kummallista muuten, että joskus vuodet ja vuosikymmenet ovat merkitykseltään painavampia kuin toiset. Ja aika tuntuu kiitävän tai muuttuvan hirmuista vauhtia ja joskus se pysyy paikallaan.

Lapsuudessani 1960- ja 1970-luvuilla aika kiisi. Viiskytluku vanheni todella nopeasti kuuskytluvun kuluessa entisiksi ajoiksi, jolloin tehtiin niitä ”vanhoja suomalaisia elokuvia”. Ajan henki ja kulttuuri vanhensi jopa muutaman vuoden ikäiset kulttuurituotteet nopeasti niin, että ne tuntuivat kuuluvan aivan eri aikakauteen.

Samoin kävi lapsuuteni kuuskytluvulle tai ainakin osalle sitä. Beatles, hippiliike ja nuorison politisoituminen noin yleensä on jäänyt elämään, mutta Laila Kinnunen ja italialaiset laulut vanhenivat nopeasti palatakseen taas kuuluvasti nykyaikaan Muistojen bulevardin ansiosta. Ajanhenki on tuttu, vaikka ainakin oma maailmani oli toinen (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/).

Seitkytluku oli jo aivan toista maata (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/). Moderni edistys saapui jo maalaiskyliinkin. Tätä edistystä jatkuikin muutamia kupruja lukuun ottamatta vuoteen 2020 asti. Tarve uudelleen arviointeihin ymmärrettiin omassa sukupolvessani hyvin jo 1980-luvulla, mutta periaatteessa sama maailmansodan jälkeen rakennettu juna puksutti keskeiset ajatukset lastinaan eteenpäin aina pandemian alkuun asti.

Taloudellinen ja poliittinen konteksti on erittäin tärkeä taso, mutta niiden rajuihin muutoksiin suhtautuminen ja niiden tulkitseminen on jokaisen tehtävä itse. Se tarkoittaa omien kokemusten suhteuttamista yksilöiden kannalta väistämättömiin maailman tapahtumiin, kuten edellä olen yrittänytkin.

Mutta miten siis suhtautua vuoteen 2022 tai oikeammin ajanjaksoon, joka alkoi keväällä 2020 koronapandemian levittyä ympäri maailman jatkuen Ukrainan sodalla helmikuusta 2022 alkaen?

Näiden rajujen tapahtumien lisäksi ilmastonmuutos ja luontokato sekä kaikkien näiden sivuvaikutukset ovat merkinneet tai tulevat merkitsemään taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja aivan käytännöllisiä muutoksia arjessamme. 

Tällaista en ole kokenut kertaakaan aiemmin elinikäni aikana. Globaalisti tällaista ei ole koettu sitten toisen maailmansodan, ellei Neuvostoliiton ja sosialististen maiden romahtamista sellaiseksi lasketa. Se toki muutti paljon, mutta kovin suuri yllätys hapertuneiden sosialistimaiden romahdus ei meille kuitenkaan ollut. Se oli osa edistystä kohti demokratiaa, ihmisoikeuksia ja vapaata liikkumista.

Pandemia käänsi suunnan toisaalle eli (globaalin kapitalismin) ”kiihdytysajosta äkkijarrutukseen ja sitten uuteen normaaliin”, kuten Juha Siltala Pandemia-kirjassaan tilannetta kuvaa. En uskalla tehdä yhtä vakuuttavia analyyseja kuin Siltala ennen kuin konkreettisesti näemme, minkä asennon maailma Ukrainan sodan jälkeen ottaa. Siltala kuitenkin näkee pandemian aiheuttaneen sekä pahaa että hyvää. ”Äkkijarrutus” antaa meille ainakin periaatteellisen mahdollisuuden muuttaa joitakin perusasetuksiamme uusiksi. Lähdetään siitä.

Omia dokumentteja selatessani huomasin, että en pystynyt tai jaksanut tehdä mitään erillistä vuosikatsausta ensimmäisestä koronavuodesta 2020. Olin varmastikin kovin väsynyt taistelustani, joka oli tuottanut melko runsaasti koronaselviämiskirjotuksia jo pandemian ensimmäisten kuukausien jälkeen (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/).

Takki oli tyhjä. Läheisen ystävän kuolema syvensi väsymyksen tunnettani. Kun hyväkuntoinen, erittäin tervettä ja liikunnallista elämää viettänyt 63-vuotias mies tuupertuu hiihtolenkille stressattuaan itseään koronatukien jakotehtävissä, se pysäyttää. Ikään kuin koronan muut vaikutukset eivät olisi olleet tarpeeksi.

Ja kuitenkin: meidän kaikkien tulisi pysähtyä ja havahtua eikä yrittää palata vanhaan normaaliin. Muuten muutosta ei synny.

Toinen koronavuosi 2021 oli kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen varsin produktiivinen ”kriisiajan vuodeksi” minkä vuoden 2021 hyvin toiminnallinen vuosikatsauksenikin todentaa. Monipuolisten työ-, julkaisu- ja vapaaehtoiskuvioiden lisäksi se sisälsi erityisiä hiihto- ja jalkapallokokemuksia. (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/).

Tajusin varmaan entistä vahvemmin aktiivisen työaikani rajallisuudenkin, mikä lisäsi toimeliaisuuttani.

* * *

Vuosi 2022 oli taas omanlaisensa, vaikka monet erittäin pitkäjänteiset itselleni tärkeät prosessit jatkuivatkin uudessa tilanteessa niin maailmalla kuin kotonakin.

Yritän tämän vuosikatsauksen dokumentoinnin ohessa tehdä jonkinlaista keskeneräistä reflektiotakin vuodesta 2022 ja koko ajanjaksosta tietäen hyvin, että monet tulkintani perustuvat vaillinaiseen ja ristiriitaiseen tietoon ja kokemukseen näiden tapahtumien syvemmistä merkityksistä.

Vuosi 2020 ja 2021 olivat koronavuosia, mutta vuosi 2022 oli leimallisesti ”sotavuosi”, jonka vaikutukset ovat olleet osin samanlaiset kuin pandemialla, mutta osin aivan toisenlaiset. Pandemia heikensi globaalia markkinataloutta, jota sota suuntasi kohti alueellisia ja poliittisia markkinatalouksia tai -verkostoja.

Enää ei voida luottaa siihen, että raaka-aineita tai halpoja kulutustuotteita voidaan ostaa mistä vain ja mihin hintaan vain. Kun pandemia lisäsi globaalia yhteistyön tarvetta, Ukrainan sota rakentaa selvästikin uudenlaisia taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia liittoutumia. Jonkinlainen planeetan ”isojako” on nyt meneillään. 

Naapurimaan sota on vaikuttanut aivan eri tavalla myös käsityksiimme Suomesta ja suomalaisista maailman kartalla kuin mitä pandemia teki. Pandemiasta selvisimme melkoisen hyvin rakentamalla suomalaisen version globaaleista selviytymiskeinoista, mutta Ukrainan sotaan meidän tuli reagoida naapurimaa Ruotsin kanssa samalla tavalla. Muut olivat päätöksensä jo tehneet.

Jännittävää onkin, että Ruotsi valitsi mielestäni kummassakin tapauksessa etukäteen ajatellen kovin yllättävät linjaukset. Koronan suhteen sen linja tosin oli ”ruotsalaisesti” omanlaisensa, vaikka turvallisuushakuisuutta korostavaksi luultu maa siinä kovan riskin ottikin. NATO-päätös oli taas toiseen suuntaan yllättävä, kun sitoutumattomuuttaan korostanut maa lähtikin mukaan läntiseen puolustusliittoon.

Kun kummatkin merkittävät rajanaapurimme ovat tehneet viime vuosina todella yllättäviä siirtoja, niin historiastamme, nykyisyydestämme ja tulevaisuudestamme tultaneen käymään monenlaisia keskusteluja, jotta osaamme asemoida itsemme osaksi uudelleen rakentuvaa kansainvälistä yhteisöä.

Ja tässä ei vielä puhuttu suhteistamme Euroopan unioniin, Saksaan, Baltian maihin ja Itä-Euroopan maihin tai USA:han, Englantiin, Kiinaan ja Turkkiin. Naapurisuhteissamme olemme ottaneet loikan kohti aikaa ennen vuotta 1809.

On varmaa, että suhteellisuudentaju tulee monelta Suomessakin hämärtymään, kun jaossa on poliittisia irtopisteitä. Kun olen itse pitänyt tärkeänä monipuolisten näkökulmien esittämistä vaikeistakin asioista, niin aika ei ole kovin suotuisa avoimelle argumentaatiolle ja valtavirran vastaisille näkökulmille. Ja tässä tarkoitan sitäkin, että tuo sodan koventama ilmapiiri tuntuu säteilevän muuhunkin keskusteluun.

Tunnistan ahdistukseni myös ruumiillisesti, kun ajattelen vaikkapa itselleni tärkeitä teemoja, kuten kansalaisten yhdenvertaisuutta, aktiivisuuden ja liikkumisen lisäämistä tai syrjäytymisen estämistä.

Globaali tilanne vaikeuttaa uusien ajatusten ja toimintatapojen esittämistä, kun resurssit olisi suunnattava yhteiskunnallisesti tärkeämpiin ja akuutteja toimia vaativiin asioihin. Toisaalta kriisitilanne voi aukaista uusia mahdollisuuksia myös nykyistä toimivimmille ja taloudellisestikin kestävimmille rakenteille ja toimintatavoille.

Omat tuntemukseni ovat siis varsin ristiriitaiset ja monitulkintaiset. Niin kuin meistä monella muullakin. Vuosikatsauksessa on tänä historiallisena hetkenä pakko selvitellä tuntemuksiaan, vaikka tai koska liikkuvia muuttujia on niin paljon.

Aloitan katsaukseni kolmella kokemuksella, jotka melkoisella todennäköisyydellä osaan tulevaisuudessakin sijoittaa juuri vuoteen 2022.

Kolme käänteentekevää kokemusta: sota, korona ja isoisyys.

Sotakirjeenvaihtajalta Vantaalta

Kun sain kuulla Ukrainan sodan alkamisesta aamulla 24. helmikuuta, vaivuin varmaan reiluksi viikoksi jonkinlaiseen koomaan. Ihmettelin valtavasti sitä, miksi ihmeessä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Minun oli todella vaikea uskoa, että venäläiset tekivät tuollaisen hyökkäyksen, jossa ei näyttänyt olevan mitään järkeä.

Olenkin käyttänyt paljon aikaa yrittäessäni ymmärtää, minkälaisiin käsityksiin Venäjän johdon aloittama hyökkäys ja sen perustelut voivat rakentua. Ja siihen, miten tavalliset venäläiset sotaan suhtautunevat. Hämmästyttävää muuten, ettei meillä Suomessa kuitenkaan ole mitenkään kovin jäsentynyttä ja

tutkimukseen perustuvaa käsitystä Venäjästä ja venäläisistä.

Omia pohdintojani haittaa suuresti se, että hyökkäys Ukrainaan, joka kaiketi kuitenkin oli vain hyvin pienen piirin organisoima aggressio, muutti suomalaisten käsityksen Venäjästä ja osin venäläisistäkin yhdessä humauksessa. Meniköhän siinä lapsi pesuveden mukana? Eikö yleistämisen sijasta pitäisi keskittyä siihen, että venäläisistäkin on moneksi ja ainoastaan venäläiset itse voivat sodankin lopettaa.

Ymmärrän erittäin hyvin sen, että meidän ei tule nyt keikuttaa venettä ja pitää kiinni länsimaisesta demokratia-, ihmisoikeus- ja suvaitsevaisuuskäsityksistämme. Minusta meillä on kuitenkin suurena vaarana unohtaa tuo viimeinen oikeassa olemisen vimmassamme.

Jos emme näe mitään hyvää venäläisissä, eivät he tule muuttumaankaan ainakaan meidän suuntaamme. Kriisitilanteessa on vaikeaa olla suvaitsevainen toisinajattelijoita kohtaan. Mutta jos se on perusarvo, niin se on perusarvo, josta ei livetä kriisissäkään.

Venäläisten ymmärtäminen on avain Venäjän muuttumisessa. Venäjän kulloisenkin johdon ymmärtäminenkin on välttämätöntä, jotta rauhasta voidaan edes neuvotella. Ymmärtäminen käsitetään Suomessa aivan liian usein hyväksymisenä, vaikka tunnettu sanonta onkin, että vain tuntemalla vastustajasi, voit sen voittaa.

Nämä kaksi verbiä olisikin osattava kaikessa julkisessa keskustelussa erottaa jyrkästi toisistaan. Olkoon se välitilinpäätökseni hyökkääjäosapuolesta.

Venäjän hyökkäystä paljon suurempi yllätys minulle oli Ukrainan puolustustahto. Masennukseni sodan alkuvaiheissa perustuikin paljolti siihen oletukseen, että Venäjä on aivan ylivoimainen vastustaja hajanaiselle Ukrainalle. Se olisi merkinnyt todella ikävää tulevaisuuskuvaa, jossa koko Itä-Eurooppa, ellei koko Eurooppa olisi ollut vahvistuneen Venäjän aggressioiden edessä polvillaan. Ja tietysti eurooppalaisuus.

Kummatkin skenaariot ovat järkyttäneet vakavasti käsityksiäni siitä, miten kansainvälisiä suhteita ja ennen kaikkea rauhaa kannattaa ylläpitää ja minkälainen on meidän suomalaisten asema maailmassa nyt, huomenna ja itse asiassa minkälainen se on ollut menneisyydessäkin.

Jännittävää, että nämä todella monimutkaiset ja perustavanlaatuiset pohdinnat ja itsereflektiot on kuitattu julkisessa keskustelussa NATO-ratkaisulla, jonka taakse vaikeat asiat on väliaikaisesti lakaistu. Nyt ei keikuteta venettä eikä pohdita vaikkapa sitä, miten me suomalaiset olemme ajatelleet melkein koko itsenäisyytemme ajan asemoituvamme kansainvälisellä kentällä puolueettomana ja sitoutumattomana maana. Onko se siis ollut koko ajan väärin vai onko se muka ollut vain suurta hämäystä?

Tämä siis koskee myös Ruotsia, Saksaa, EU:ta jne., jos lukija luulee, että tarkoitan vain ikävää suomettumisen aikaa.

Enemmän olen toki ihmetellyt niitä, jotka suureen ääneen todistavat näin jälkikäteen, miten suomettuneita me olimme ja miten väärin ulkopolitiikkaamme on hoidettu vuosikymmeniä. Olisin mielelläni kuullut heiltä noita ajatuksia jo aiemmin. Toki he voivat väittää, että suomettuminen esti sen. Niin suomettuneeksi en Suomea kuitenkaan Kekkosen ajan jälkeen tunnista. Enkä usko, että nuo nyt rohkeat ihmiset olisivat silloin olleet pelkureita. Vai olivatko?

Rohkeinta toki on, että uskaltaa myöntää olleensa väärässä Venäjän suhteen. Heitä kunnioitan. Itse en ole ihan niin rohkea, sillä oletan, että joudumme elämään Venäjän ja venäläisten kanssa tämänkin sodan jälkeen ja ennemmin tai myöhemmin alamme käydä kauppaa, alamme rakentaa uutta luottamusta ja luomme uudenlaisen suhteen venäjän kansaan.

Ehkä on lisättävä, että itse en henkilökohtaisesti tunne yhtäkään venäläistä ja että käsitykseni venäläisistä on ihan sama kuin minulla on kaikkiin kansoihin ja ihmisiin riippumatta siitä, minkälainen valtiomuoto tai kulttuuri heillä on. Venäjä vain sattuu olemaan itäinen naapurimme nyt ja tulevaisuudessa.

NATO-jäsenyydestä sananen. Itse toivoisin, että Suomi ja Ruotsi kykenisivät NATOssakin toimimaan koulunpihan tappeluissa niinä fiksuina kavereina, jotka yrittävät sopia ennemmin kuin tapella. Tästä visiosta haluaisin kuulla konkreettisia näkemyksiä, tai olisin halunnut kuulla koko NATO-prosessin ajan. Vähän hähmäiseksihän tuo keskustelu on jäänyt.

Mainittakoon, että itse olen ollut sitä mieltä, että Suomi olisi voinut liittyä NATOon jo 2000-luvun alussa, kun nähtiin, ettei Venäjästä tule demokraattista valtiota kovin nopeasti eikä liittyminen olisi aiheuttanut kovin kummoisia seurausvaikutuksia. Nythän jouduimme ikävän Turkki-kiristyksen kohteiksi, joka saattaa haitata poliittisia vapauksiamme kansainvälisessä politiikassa tulevaisuudessakin.

Ukrainasta ja ukrainalaisista haluaisin sanoa jotakin kaunista ja ylevää. Materiaalia on kuitenkin presidentti Volodymor Zelenskyä lukuun ottamatta hämmästyttävän vähän. Jännittävää on, että itseeni on massiivisen informaation keskellä vaikuttanut eniten ukrainalaisten esiintyminen Elämäni biisi -ohjelmassa. He eivät esiintyneetkään pelkästään uhreina, kuten satojen uutislähetysten perusteella voisi uskoa. Elämä on jatkunut sodasta huolimatta ja Ukrainassa tehdään koko ajan musiikkia, urheillaan ja työskennellään yllättävän normaalisti. Suomessakin elettiin sotavuosina eikä vain voivoteltu sotaonnea.

Voisiko siis toivoa, että valtamediakin kertoisi tästä urheasta kansasta ja sen kamppailusta eikä vain uutisoisi venäläisten ohjushyökkäyksistä ja tuhoutuneista kohteista? Ja emmehän me tiedä siitäkään, miten 35 000 ukrainalaista täällä Suomessa pärjäävät. Ero vuoden 2015 pakolaiskriisiin on valtava – silloin ei muusta kirjoitettukaan.

Olen myös yksityisesti ihmetellyt Suomen ja suomalaisten auttamistahtoa, jota kovasti aina kehutaan. Kuitenkin yksityisten lahjoitusten summa oli vähän aikaa sitten vain noin 30 miljoonaa euroa. Vertaamatta sitä vaikkapa Viroon tai muihin maihin tulee mieleen, ettei tuo summa nyt kovin paljon ole. Kolme miljoonaa on antanut kympin tai miljoona on antanut kolme kymppiä.

Voisi kuitenkin olettaa, että ainakin miljoonalla suomalaisella on helposti vara antaa hyväntekeväisyyteen sata euroa, vaikka olisikin jo lahjoittanut muihin kohteisiin sen tavallisen summan. Yksinkertaisella kerto- ja jakolaskulla voi päätellä, mitä tarkoittaisi, jos miljoona suomalaista antaisi 1000 euroa tai neljä miljoonaa antaisi sata euroa. Itse leuhkisin vasta sitten, kun tuollaisia lukuja lyötäisiin pöytään tässä maailman lähes rikkaimmassa maassa.

Itse olen kokenut koko sodan ajan syyllisyyttä siitä, etten ole voinut enkä osannut auttaa ukrainalaisia enemmän. Epäreilu sotahan sai tällaisen varttipasifistinkin ajattelemaan, että meidät hyödyttömät, mutta hyväkuntoiset miehethän pitäisi lähettää sinne taistelutehtäviin.

Neljän prosentin verran bruttopalkastani olen antanut järjestöille, joilla kuvittelen olevan hyvät mahdollisuudet auttaa ukrainalaisia. Mitätöntähän se on, vaikka miljoonan suomalaisen avustussumma olisi tuollakin satsauksella ohjannut Ukrainaan 1,65 miljardia euroa. Suomalaisten mediaanipalkasta laskettuna neljä prosenttia tekee noin 1650 euroa vuodessa.

Ihmettelyistäni huolimatta Suomen ja suomalaisten suhtautuminen sekä sotaan että NATOoon ja niihin liittyviin kysymyksiin on ollut yllättävänkin tervejärkistä.

Tämänkin haluaisin tuoda esille: vaikka joku nyt esittäisikin aiheellista kritiikkiä ja vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle, niin se ei tarkoita, että tuo kriitikko pitäisi harjoitettua politiikkaa ja julkista mielipidettä kokonaan vääränä. Oma tarkoitukseni onkin tuoda esiin näkökulmia, jotka lisäävät suhteellisuudentajuamme.

Poikkeavien ja suhteellisuustajua lisäävien äänien kuuleminen on ollut valtamediankin heikkoutena viime vuosina, oli kysymys melkein mistä tahansa aiheesta. Asioita ei useinkaan katsota laajemmista perspektiiveistä, vaan tyydytään sellaiseen mediatarinaan, joka on kaikille tuttu.

Avoimeen demokratiaan kuuluu se, että yleisesti hyväksytystä linjasta poikkeavia ääniä tulee kuulla ja näiden mielipiteiden esittäjien perustelut otetaan vakavasti. Perustelujen pohjalta voimme vasta päättää, mikä kulloinkin olisi kanta, johon kannattaa yhtyä.

Alleviivaan tässä vielä sitä, että itse olen yleensä ollut lähes samaa mieltä harjoitetun politiikan isosta linjasta ja julkisen keskustelujen valtavirrasta, mutta aivan liian usein minusta on tuntunut, että sen perusteluja ei ole julkisuudessa käsitelty riittävän avoimesti ja tasapuolisesti erilaisia argumentteja esitellen ja pohtien. Tämä on koskenut sekä koronaa että Ukrainan sotaa, mutta yhtä hyvin soteuudistusta kuin ilmastonmuutostakin muista vähemmän julkisuutta saaneista asioista puhumattakaan.

Koronakirjeenvaihtajalta jostain Suomesta

Korona iski lopulta jopa sulkapalloporukkaammekin aivan loppusyksystä. Onneksi melko lievänä. Vuoden viimeisenä peli-iltana koko vakioporukkamme oli pitkästä aikaa koossa. Kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta meidänkin koronakautemme kesti ennen kuin pääsimme irti jatkuvasta tartunta- ja tartuttamispelosta. Oli jotenkin kiitollinen tunnelma.

Omassa korona-analyysissani sairastettuani sen itse kesäkuussa 2021 otinkin yhdeksi lähtökohdaksi ”pelon kokemuksellisen maantieteen” (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/30/pelkaakkona-koronaa/). Esitin, että koronapolitiikkaa ja jokaisen meidän suhtautumistamme määritti tietoisesti tai tiedostamattomasti oma kokemuksemme koronasta ja sen aiheuttamista pelon tunteista.

Itseäni esimerkiksi rasitti ja ahdisti eniten se, että olisin voinut tartuttaa kohtalokkaasti itselleni läheisiä riskiryhmiin kuuluvia ihmisiä. Toki itsekin niihin astmaattisena jossakin määrin kuulun.

Jälkikäteen olisi hyvä arvioida pelon merkitystä koronapolitiikkaammekin, joka ei jokaisessa vaiheessaan ollut loogisesti eikä juuri missään vaiheessa tutkitun tieteellisen tiedon avulla perusteltavissa. Tutkitulla tieteellisellä tiedolla tarkoitan tässä sellaista tutkimustietoa, joka olisi ollut riittävän monitieteistä ja joka olisi tuotettu aidossa tilanteessa. Aito tilanne oli koko ajan päällä ja se muuttui, joten tällaista tietoa saamme vasta vuosien kuluttua.

En siis olisi vedonnut tieteelliseen tietoon koko koronan aikana. Toki meillä oli käytössämme teoreettisia malleja ja erilaisia riskianalyyseja sekä poliittisia ja käytännöllisiä keinoja, jotka kaikki tuli suhteuttaa käytettävissä oleviin resursseihin ja sulkujen aiheuttamiin sivuvaikutuksiin. Jos ääripäät ovat Ruotsi ja Kiina, niin Suomi näyttäytyy jonkinlaisena keskitien kulkijana.

Itse olisin ollut joissakin kohdin avoimempi eli olisin sallinut ulkotapahtumat tietyin tapahtumakohtaisin rajoituksin oikeastaan koko pandemian ajan, mutta olisin suojannut vanhukset paremmin vielä vuonna 2022. Omaa tervettä järkeä toivoisin käytettävän tulevissa pandemiaolosuhteissa enemmän. Riskiryhmäläisten kannattaa suojautua paremmin kuin keski-ikäisten, nuorten ja terveiden. Yhteiskunta voi pyöriä aika avoimesti, jos osaamme suojata paremmin riskiryhmät rokotuksin, mutta myös kohtaamisia välttäen.

Em. analyysissani pohdin asioita huomattavasti tarkemmin. Joten halukkaat voivat hakeutua sinne. Aion toki vielä palata asiaan paremmin myöhemmin. Koronakaan ei ole vielä ohi. Paljon on vielä opittavaa tulevaisuutta ajatellen.

Kotikirjeenvaihtajan kuulumisia

Sota ja korona olivat henkilökohtaisesti käänteentekeviä kokemuksia, jotka vaikuttavat enemmän tai vähemmän koko loppuelämäni ajan minuun ja kaikkiin suomalaisiin. Isovanhemmuus kahden minulle jo hyvin rakkaaksi muodostuneen uuden ihmisen kautta taas vaikuttaa aivan varmasti minuun joka päivä elämäni loppuun asti.

Vaikka maailmassa on nyt yli kahdeksan miljardia ihmistä, niin ainakin länsimaissa lapsen saaminen on viime vuosikymmeninä vaikeutunut. Siksi meidänkään lastemme lapset eivät vain tupsahtaneet maailmaan, vaan he olivat kovasti odotettuja pieniä ihmeitä jo syntyessään. Toinen syntyi kaiken lisäksi jouluaattona ja toinen Eurooppa-päivänä. Symbolit olivat siis kohdillaan.

Vaarin arki muuttui vuosi sitten pysyvästi, kun suureksi iloksi ja tietysti myös huolehtimisen kohteeksi syntyi pieni poikalapsi. Kun toukokuussa päivän valon näki onnellisesti myös tyttövauva, oli ilo kaksinkertainen. Nyt nuo serkukset ovat jo viettäneet vaarin ja mummin luona ensimmäisen joulunsakin.

Ensimmäisen vuoden kasvun ihmeen seuraaminen on ollut ainutlaatuista. Nyt nuo pikkuiset ovat jo selvästi omanlaisiaan persoonallisuuksia, jotka tietysti koko ajan kehittyvät ja muuttuvat. Mutta siltikin.

Lasten myötä myös perheemme vuorovaikutus on lisääntynyt huimasti. Tästä on kiitettävä myös nykyaikaista viestintäteknologiaa, koska toinen pienistä asuu perheensä kanssa Saksassa. Videopuhelut muista viesteistä puhumattakaan ovat kuitenkin lähes jokapäiväisiä, joten suhde kehittyy myös digitaalisten laitteiden avulla aivan eri tavoin kuin joskus aiemmin.

Vaarin tehtävä on olla pikkulapsille läheinen ja ymmärtävä ihminen, joka opettaa rohkeaksi turvallisesti ja fiksuksi pitkäjänteisesti. Ja vaarilla on (melkein) aina pilke silmäkulmassa. Vaari osaa opettaa kävelyä, uintia, pallon heittoa ja potkimista. Ryömimistä ja pärisyttämistä. Kissan silittämistä ja ääneen lukemista. Vaari kelpaa myös joulupukiksi ja syöttäjäksi.

Tulevina vuosina vaarin täytyy opetella monia muitakin asioita, joista vaarilla ei taida olla tietoakaan vielä. Ja opettaa myös niitä ikivanhoja ja aina tärkeitä juttuja siitä, miten hiihdetään, luistellaan, retkeillään, käydään saunassa ja uimassa, melotaan, pelataan korttia ja lautapelejä, siivotaan jälkemme ja pidetään asiat järjestyksessä. Luetaan ja lasketaan, piirretään ja lauletaan. Käydään marjassa ja pyöräillään. Ja ollaan ihmisiksi.

Eletään ihmisiksi.

Kuulostanee pateettiselta, kun yli kuusikymppinen setämies puhuu ihmisyydestä ja tulevaisuuden lasten kasvattamisesta. Suomalaisessa yhteiskunnassahan ikäluokkamme on jäänyt suurten ikäluokkien ja nyt vallassa olevien neli-viiskymppisten väliin, kuten Saska Saarikoski kolumnissaan toteaa (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009303098.html). 

Me olemme kuitenkin perimässä vanhempien ikäluokkien taakan eli ikääntyessämme meidät sekoitetaan suuriin ikäluokkiin ja ajatellaan, ettei meillä ole enää mitään annettavaa tulevaisuudelle.

Näinhän Suomessa tunnutaan ajateltavan. Suuret ikäluokat ovat kuitenkin nyt jo yli 73-vuotiaita.

Meitä 60-64 -vuotiaita on kuitenkin maailmassa hävyttömän vähän, vain hiukan yli 300 miljoonaa. Se on noin neljä prosenttia maailman väestöstä. Meitä yli kuusikymppisiäkin on kaiken kaikkiaankin vain reilu 13 prosenttia. Väestön ikääntyminen ei siis ole maailman ongelmista suurin, vaikka meillä Suomessa se onkin isohko haaste.

Asia siis voikin olla päinvastoin niin, että meidän sukupolvemme harvinaisia ikäpolviolentoja kannattaisi kuunnella jatkossa tarkalla korvalla, sillä olemmehan maailman mittakaavassa pioneerisukupolvia. Meidän ikäisemme ovat aloittaneet ”vihreän siirtymän” ja me olemme eläneet nuoruudessamme maailmassa, jota kohti meidän pitäisi tulevaisuudessa taas tähdätä.

Nykyistä huomattavasti niukemmin ja luontoa säästäen, mutta resilienttiä identiteettiä rakentaen, kaikkien osallisuutta ja toimijuutta vahvistaen unohtamatta sukupolvemme outoa huumorintajua ja itserefleksiivisyyttä.

Jos siis elämme ihmisiksi, niin siitä hyötyvät valtavat määrät meitä nuorempia ihmisiä eri puolilla maapalloa tulevina vuosikymmeninä.

Jos tuo tulkinta on liian optimistinen ja korostaan oman sukupolvemme parhaita puolia, niin tälle sekavalle ajanjaksolle on tyypillistä aivan toinen tulkinta ikäisistämme, jonka esitti Saskan kanssa samanikäinen toimittaja-kirjailija Minna Lindgren (s. 1963). Hän ei jaa Saarikosken ajatuksia, vaan facebook-sivullaan hän mm. toteaa:

”Ryhdyimme porsastelemaan. Lentelimme jo 90-luvulla kaupunkilomille ja Aasiaan, harrastimme laskettelua ja moottoriveneilyä, aloimme syödä arkisin sisäfilettä, ostaa kilokaupalla halpoja muotivaatteita, juoda janoomme kokista. Keksimme napostelun ja mässäilyn, ajoimme autolla kaikki matkat (myös kuntosalille) ja halusimme kotiimme sähkösaunan. Ikääntyviä vanhempiamme emme jaksa auttaa ja vaadimme, että yhteiskunta hoitaa heidät, mikä ei ole ihme, koska yhteiskunta ei ole kenestäkään pitänyt niin hyvää huolta kuin meistä. Saimme kaiken ja olemme jättämässä jälkeemme kaikkien aikojen tuhon. Viimeistään nyt on meidän etuoikeutettujen herättävä.”

Kummatkin ovat mielestäni oikeassa ja väärässä. Poliittisen vallan näkökulmasta katsottuna ikäpolvemme on ollut jonkinlainen väliinputoajia, mutta joillakin yhteiskunnan osa-alueilla olemme olleet pioneereja. Ja vaikka osa meidän sukupolvemme ihmisistä ”ryhtyi porsastelemaan”, niin eivät kuitenkaan kaikki. Ja sikakin voi oppia – fiksu eläinhän tuo lapsuuteni leikkikaveri onkin.

Voisi kai ajatella, että fiksu suhtautuminen olisi uskonnonfilosofi Sami Pihlströmiä mukaillen ei optimisti eikä pessimisti, vaan melioristi eli ihminen, joka ei usko, että asiat menevät automaattisesti parhain päin, mutta ei myöskään, että kaikki on tuomittu tuhoon. Emme tiedä, miten käy, mutta voimme tehdä parhaamme, että kävisi mahdollisimman hyvin. ”(SK 1/2023).

Vuosikatsaukseni tulevissa osissa tulen olemaan sekä hiukan liian optimistinen että jonkin verran liian pessimistinen tulevaisuuden suhteen – joskus menneisyydenkin. Tavoitteenani on kuitenkin olla melioristi, suhteellisuudentajuinen immeinen.

Lähteitä:

Tiihonen A. 2022. Kultainen seitkytluku hopeareunuksin – teinipoikana Mikkelissä, jossa ”ei koskaan tapahtunut mitään”. (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.12.2022.

Tiihonen A. 2022. ”Pelkääkkönä koronaa?” (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/30/pelkaakkona-koronaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 30.6.2022.

Tiihonen A. 2022. Kriisikokemukset opettavat, jos osaamme oppia – Mitä annettavaa seikkailukasvattajilla on kriiseistä selviytymiseen? (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/kriisikokemukset-opettavat-jos-osaamme-oppia/?fbclid=IwAR14Yy4iZ8iUOFDzUlZd0u7rlIIkt6Q_B–Sp1mKcXhit0M9Oxn4YQUvMF0). Seikkailukasvatusverkoston blogi, 22.3.2022.

Tiihonen A. 2022. Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä! (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.1.2022.

Tiihonen A. 2020. Kadonnutta aikaa etsimässä – minkälainen on sinun kuuskytlukusi? (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3.2020.

Tiihonen A. 2020. Poikkeustilakevät 2020 liikkumisen ja miesten näkökulmista – koronakirjoituksiani1 (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.6.2020.