– teinipoikana Mikkelissä, jossa ”ei koskaan tapahtunut mitään”.
Aloitin vuosikymmenpostaussarjani kuuskytluvusta, tuosta ajanjaksosta elämässäni, josta en enää aina ole varma, olenko sitä elänytkään. Niin erilaista elämä oli silloin ”kadonneena aikana”, jolloin minä ainakin elin hyvin agraarissa Suomessa lähes luontoistaloudessa. (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/)
Seitkytluku onkin sitten toista maata, yllättävän moderni maailma ja Suomi, jossa monet yhteiskunnalliset rakenteet, kuten peruskoulu, perusterveydenhuolto, sosiaaliturva ja yleisemminkin valtion tai julkisen sektorin asema pistettiin pystyyn ja sementoitiin suomalaisen hyvinvointivaltion tukijaloiksi.
Kyse ei kuitenkaan ollut vain rakenteista, vaan myös elämäntavasta, joka omalla kohdallani mullistui hyvin konkreettisesti vuonna 1971. Sinä vuonna menin oppikouluun kaupunkiin, äiti meni palkkatyöhön tehtaaseen ja Lemmikki-niminen lehmämme pistettiin teurastamon autoon. Seuraavana vuonna siskoni Hilkka kirjoitti ylioppilaaksi ensimmäisenä suvussamme. Muistan sen valtavan ruusujen määrän kamarissamme edelleenkin hyvin. Tuollaista on siis tulla ylioppilaaksi!
Minä suuntauduin kaupunkiin samaan aikaan kun koko perheemme muuttui moderniksi palkkatyöläisperheeksi, jossa myös äiti tekee kodin ulkopuolista työtä. Äitini ei siis ollut mikään kotirouva, vaan hän teki kovasti töitä kotonakin – varmaan enemmän kuin tehtaassa. Vanhempamme suuntasivat tarmonsa uuden omakotitalon hankintaan eli ansaitsemiseen ja säästämiseen. Isä ei pitänyt juuri koskaan kesälomia, vaan muurasi muille omakotitaloja, kun talvet menivät rakennusliikkeen isommissa kohteissa.
Kotikylämme Tenholahti, josta kirjoitin kuuskytlukupostauksessani erillisellä liitteellä ja joka on tässäkin mukana, muuttui myös radikaalisti, kun ”pellot pantiin pakettiin” ja lehmät myytiin. Karjatalous kutistui nopeasti niin, että pian vain yhdessä talossa oli muutama lehmä, kun vielä muutama vuosi sitten lähes joka talossa oli karjaa. Mutta tästä modernisaatiosta enemmän näissä liitteissä Tiihonen_Tenholahti_osa1 Tiihonen_Tenholahti_osa2
Tässä yritän kertoa jotakin, mistä en ole aiemmin kirjoittanut, joten en myöskään kirjoita kovin paljon urheilemisestani ja sen merkityksestä. Näistä kirjoitin jo pro gradussani Urheilu kertomuksena 1980-luvun lopulla ja pääosin tulkintani – ja varsinkin muistoni – ovat edelleen erittäinkin relevantteja (alla linkkejä kirjoituksiini).
Nyt yli 30 vuotta myöhemminkin voin allekirjoittaa suurimman osan tulkinnoistani, vaikka ehkä ihmettelenkin sitä, miten rohkeasti olen uskaltanut ilmaista itseäni tuolloin alle kolmikymppisenä. Ehkä siinä taustalla voi nähdä sen hippiliikkeen ajatuksen, ettei yli kolmikymppisiin voi luottaa, koska silloin ei enää uskalleta kertoa totuutta sellaisena kuin se koetaan. Yritin siis kirjoittaa totuuden ennen kuin täytin kolmekymmentä.
Enää en ole samaa mieltä, mutta sitä en silloin kahdeksankymmentäluvulla tietenkään tiennyt. Siitä olen kuitenkin jotakuinkin samaa mieltä, että omista kokemuksistaan kannattaa kirjoittaa kuvauksia ja tulkintoja koko elämänsä ajan, koska muisti ei aina ole kovin luotettava kumppani, kun mennään kauas historiaan ja yritetään palauttaa mieleen koettuja tunnetiloja.
Tärkeämpi seikka on kuitenkin se, että pidän ”aikalaistulkinnoista”, joissa nykyisyyttä tulkitaan (lähi)menneisyyden ja (lähi)tulevaisuuden avoimessa tilassa. Historiaa ei ole vielä kirjoitettu, kun tulevaisuutta jo tehdään – se on ihmisen osa. Sosiologina ajattelen, että silloin tarvitaan teoreettista ja luovaa ajattelua. Jos olisin historioitsija, niin joutuisin odottamaan (yleensä kirjoitettuja) dokumentteja, joiden pohjalta joutuisin tekemään tulkintani.
Kun nyt kuuskytvuotiaana kirjoittelen näitä ”vuosikymmentulkintojani”, niin tiedän jo aika paljon niistä tulkinnoista, joita eri vuosikymmenistä on tehty. Onkin kiinnostavaa nähdä, miten omat aiemmat dokumenttini eli kuvaukseni ja tulkintani keskustelevat jälkikäteen tehtyjen tulkintojen kanssa. Jätän ainakin osittain myös lukijan päätettäväksi, ovatko tulkintani olleet tai ovatko ne nyt sellaisia, että niitä kannattaa lukea. Itsekin toki yritän tehdä tätä itsearviointia tässä matkan varrella.
Omat muistoni järjestyvät tarinakimpuiksi, joissa on joku keskeisteema, kuten vaikkapa urheiluharrastukseni tai tuo kotikyläni tai koulunkäyntini, joista kaikista olen kirjoittanut temaattiset tarinat, jotka aukeavat sekä kulttuuriin että yhteiskuntatieteeseen ja -politiikkaan.
Tässä muistelussani keskityn aiemmin vähemmälle jääneisiin teemoihin, joita tosin käsittelen erillisessä ja myöhemmin julkaistavassa tarinassani, jossa käyn läpi Suomen Pankin pääjohtajan (emeritus) Erkki Liikasen elämäkerran 1. osaa ”Olin joukon nuorin”, jota peilaan omaan elämääni tai siitä kirjoittamiini tarinoihin.
”Ekin” kirja kattaa vuosikymmenet 1950-luvulta 1990-luvun lopulle, joten julkaisen omanikin joko 1980- tai 1990-lukua käsitellessäni. Mutta mennään nyt ”kultaiselle seitkytluvulle”…
Kultainen seitkytluku – ”Happy days”, Hurriganes, Peter Arka & Ake, Make, Pera ja mä. Mutta myös Eino Leino, Vankileirien saaristo & Kurt Vonnegut.
Näitä vähemmän käsittelemiäni teemoja ovat tässä muistelussani suhteeni kulttuuriin eli lähinnä kirjallisuuteen ja musiikkiin. Samalla yritän avata ja ymmärtää pikkukaupungin alakulttuuria, jota minua 10 vuotta vanhempi monialatutkija Jussi Simpura humoristisesti kuvasi tarinalla, joka kerta toisensa jälkeen loppui kommenttiin ”ja sitten – ei tapahtunut mitään!” Mutta jotain kai tapahtuikin, ja sitä tässä yritän kaivella.
Kulttuurin saralla ei Mikkelissä tosiaan tapahtunut 1970-luvulla paljon mitään. Mikkeliä ei voi kehua rock-rockabilly- tai punk-kaupungiksi. Tunteeko joku jonkin mikkeliläisen populaarimusiikin taitajan? Kake Randelin Mäntyharjulta oli ainut sen ajan julkkis Mikkelin seudulta, ja sekin julkisuus koettiin meidän piireissämme häpeällisenä. FBI-niminen bändi soitti teinibileissä, joissa joskus toimi ”esirokkaajana Tapi”. Oli siis kai jonkinlainen tiskijukka. Vanhalla sotkulla näitä bileitä järjestettiin ja koulujen jumppasaleissa.
Kuvaavaa on, että mikkeliläinen musiikkivaikuttaja, toimittaja Esa Kuloniemi (myös Honey B & T-bones) nosti jossain esiin suurimpana juttunaan sen, kun Hurriganes esiintyi Mikkelin työväentalolla, tai silloin PK-klubilla (Mikkelin Pallo-Kissojen hallinnoidessa taloa) vuonna 1974. ”Olinhan siellä minäkin”, ja se oli tosiaan melkoinen kokemus sekä talon sisällä että ulkona. Kyllähän klubilla kävivät muutkin ajan huippubändit, joista muista hyvin ”Sleepparit”, Jussi & the Boysit ja taisi siellä käydä Armi ja Dannykin.
Yksi upeimmista kulttuurikokemuksistani olikin, kun järjestimme todella perinteisen Lucia-juhlan lukion kolmannella luokalla, jossa yksi ohjelmanumero oli luokkiemme bändin ja solistien eli Mirjan (Armi) ja Heikin (Dannyn) esittämä ”Tahdon olla sulle hellä”. Heikin muuten tapasin muutama vuosi sitten musiikkitalon terassilla, ja selvisi, että hän oli siellä töissä. Olin äimistynyt siitä, miten hyvin he sen biisin heittivät.
Lucia-juhlissa myös julkaistiin kaikista oppilaista kronikat. Itse olin luokkamme toinen kronikoitten lukija, vedin yhden kisailun ja häpeäkseni tunnustan, että olin myös komiteassa, joka valitsi Lucian tyttökoulun nuorista naisista. Lahtisen Pera eskorteerasi Lucian ja Ukkosen Pera soitti asiaan kuuluvan musiikin pianolla. Osasimme siis itsekin jotain, jos vain olisi ollut enemmän tilaisuuksia tai intressiä tällaiseen. Seitkytluvulla ei Mikkelin Lyseossa ollut enää orkesteriakaan, joten Arja Saijonmaakaan ei olisi voinut olla sen solistina, kuten joskus ”kultaisella kuuskytluvulla”.
Kultainen seitkytlukuni olikin ”kultainen”, mutta myös hopeinen, sillä voitin tuon vuosikymmenen aikana kolme SM-kultaa ja kolme SM-hopeaa sekä lukuisan määrän piirinmestaruusmitaleja, useimmiten kultaisia. Lajeinani olivat jalkapallo, hiihto ja yleisurheilukin.
Seitkytlukuni näyttäytyykin edelleenkin jotenkin valoisana ja kultaisena, sillä tulihan sitä kultaa Suomelle myös yleisurheilussa ja Mikkeli oli luultavasti Suomen ”hiihtopääkaupunki” ja jalkapallossakin mitaleilla, jos tällaisia titteleitä olisi jaettu. Mutta ei se liity vain urheiluun, vaan yleisemminkin elämän optimistisuuteen ja edistyksellisyyteen. Kaikki tuntui kasvavan ja menevän pääosin parempaan suuntaan, mikä johtui tietysti myös siitä, ettei ekologiseen huoleen oltu vielä kunnolla herätty. Kansainvälisissä suhteissakin tapahtui edistymistä.
Muistan hyvin Helsingin tyhjät kadut, kun olin siellä sisarteni luona vierailulla ETY(K)-kokouksen aikana. Ketään ei näkynyt Mannerheimintiellä, kun menimme Suomenlinnaan siskoni Airin kanssa. Siellä oli yhtä tyhjää kuin Mikkelin keskustassa juhannuksena, minkä koimme kerran Pulkkisen Ripan kanssa.
Risto pelasi joukkueessamme, mutta oli myös musiikkimiehiä eli hän soitti kitaraa ja oli aidosti kiinnostunut vaikkapa Doctor Feelgoodin musiikista. Myöhemmin Ripasta tuli äidinkielen opettaja Kuortaneen urheiluopiston lukioon. Muistan, että luimme pelimatkalla ääneen Riston pientä kirjaa ”Sonetteja laumalle”, jonka oli kirjoittanut nuori lupaava monialataiteilija Juhani, ”Juice”, Leskinen. Se tuntui jotenkin hienolta jo silloin, että työväenluokan teinipojat harrastivat kulttuuria pelimatkoillaan.
Meidän ikäluokkamme tosin olikin erilainen kuin vain vähän vanhemmat seurakaverimme, sillä iso osa joukkueemme pelaajista kirjoitti ylioppilaaksi. Ohutta se kulttuurin harrastus kuitenkin oli, mutta ei olematonta.
Iso osa oli tietysti ”Suomi-rockin” aikaansaannosta. Hector oli yksi suurista vaikuttajista heti 70-luvun alussa varsinkin, kun pulpettikaverini Karvon Tapi fanitti Herra Mirandos –levyjä, joita itse en olisi osannut digata (ei tätä termiä silloin vielä ollut, eikä fanitustakaan) ollenkaan. Tapi soitti klarinettia ja hänellä oli upea kihara rokkitukkakin. Sekin jäi mieleen, kun Tapi tulkitsi jalkapalloilija Esko Wariksen (EW luki hänen joukkuetakissaan) jazzmuusikko Edward Wesalaksi.
Kirjoitin englanninkielen esseeni progressiivisesta rockista, kun olin 15-vuotias. Sain erinomaisen arvosanan, mutta nolostuin asiasta vasta myöhemmin, koska olin ymmärtänyt progressiivisen ainakin osittain väärin. Onneksi opettajakaan ei tuntenut asiaa.
Anekdoottina mainittakoon, että olin joku vuosi sitten Wigwamin konsertissa Tavastialla, kun joku hemmo tuli tarjoamaan minulle ja naapurin Matille yllättäen oluet. Kaveri oli meille täysin tuntematon emmekä osanneet häneltä syytä yllättävään tarjoamiseen kysyäkään kunnes tauko päättyi ja huomasimme, että Mattihan on ihan Jim Pembroken näköinen ja minuakin voisi pienessä tuiskeessa luulla Maijasen Paveksi, joka muuten hieman aiemmin tarjoutui korjaamaan kravattiani Finlandia-talon miesten vessassa. Se oli vinossa sen vuoksi, että vaihdoin puvun ja kravatin päälleni Turun bussissa eikä siellä ollut peiliä.
Ehkä yritän tässä sanoa, että Mikkelissä oli kyllä piilevää kulttuurin ja musiikin harrastusta, vaikka ”valo tulikin jostain muualta”, kuten ikirokkari Viipurin Jussi meitä valisti syksyllä 1979 vai olisiko ollut 1978? Jussi nimittäin bongasi meidät Pohjanvirran ”Könden” kanssa kaupungilta, kun olimme menossa Seurahuoneelle, koska kaikki muut paikat olivat jo kiinni. En tuntenut Jussia kovin hyvin, mutta siitä huolimatta Jussi koki velvollisuudekseen valistaa meitä pitkän ja erittäin vuolaan esityksen turvin siitä, että hän oli juuri nähnyt suomalaisen rockin tulevaisuuden. Mikkelissäkö? No ei tietenkään, vaan Joensuussa tai ainakin jossain, missä soitti Hassisen Kone. ”Rappiolla” oli sitten Jyväskylässä opiskellessamme se symbolinen meidän sukupolvemme biisi ja tanssi.
Sukupolvemme dilemma maalaiskaupungissa oli kuitenkin se, että kulttuuritarjonta oli iskelmää ja tangoa ja lavatansseja. Mutta me olimme rockisukupolvea enkä itsekään osannut kovin hyvin vakiotansseja, vaikka vanhemmat siskoni ja vanhempani olivat erittäin hyviä tanssijoita. Rokata tai jorata kyllä osasin. Joskus kävin maaseudun lavatansseissa, joissa oli aivan eri kulttuuri kuin isoilla lavoilla silloin, kun sinne tulivat isot rockistarat. Niitä isoja lavojakin oli läänissämme paljon, kuten Tommolan Suomen suurimmaksi lavaksi mainittu lava Mäntyharjulla tai Syvälahti Kangasniemellä. Hauskoja reissuja näihinkin tehtiin, vaikka ei niitä montaa kesässä kuitenkaan ehditty tehdä. Pelaaminen rajoitti juhlintaa huomattavasti.
Mutta pienillä lavoilla tai seurojentaloilla elettiin vielä, jos ei nyt kolkytlukua, niin jotain viiskytlukua. Siltä se ainakin tuntui. Kuin olisi mennyt sisään ”vanhaan suomalaiseen elokuvaan”, mutta ei itse tiennyt, mitä ja miten siellä pitäisi näytellä.
Seitkytlukua on useimmiten pidetty yhtenäiskulttuurin vuosikymmenenä ainakin mitä tulee nuorisokulttuuriin. Se oli totta vain toiselta puoleltaan, sillä jo tuo kaupunki- ja maalaiskulttuurien ero oli ainakin Mikkelissä lähes järisyttävä.
Mieleeni on jäänyt kuva, jossa kansakoulun luokkakaverini tulevat teryleenihousuissaan ja kauluspaidoissaan katsomaan otteluani kaupunkiin. Pelin jälkeen he astelevat kuin pienen talon isännät lyhyine tukkineen ja patiinikengissään luokseni, kun vieressäni on Silvosen Putte muodinmukaisissa pillifarkuissaan ja T-paidassaan buutsit jalassaan ja tukka olkapäillään. Putte oli aidosti äärimmäisen hämmästynyt, kun huomasi, että minä tunsin nämä aivan extraterrestiaalit (tai siis terrestiaalit) olennot ja ymmärsin heidän murrettaan.
Hai-saappaat, Jopo, ”tolppakengät” ja ”Biiverit” (Beaver Jeansit) olivat minullakin, mutta ei kuitenkaan kaikilla, kuten ei Väiskillä eikä Teukilla. Hekin asuivat aivan kaupungin lähellä, mutta silti aivan eri aikakautta. Sitä kuuskytlukua, josta edellisessä postauksessani kirjoitin. En minäkään sitä kokonaan unohtanut, vaikka olinkin selvästi ”moderni” ihminen. Minun vanhempanikin halusivat edistystä eivätkä haikailleet ”vanhoihin hyviin aikoihin”, joita olen itsekin alkanut kaivata vasta 2010-luvulla. Vanhempani eivät ehkä ollenkaan. He – ja kuten seuraavassa postauksessani kirjoitankin – myös suuret ikäluokat ovatkin tässä suhteessa erilaisia kuin me nuoremmat, jotka jo näemme menneisyydessä monia hyviä puoliakin. Emme mekään – tai ainakaan minä – halua kuitenkaan kaikkea takaisin. Niin hyvää se ”kadonnut aika” ei minun kaltaisilleni toki ollut.
”Miten minusta tuli minä” on YLE Radio 1:ssä pyörivä ohjelmasarja aivan kuten ”kuusi kuvaa elämästäni”, joissa kummassakin joku julkisuudesta tuttu ihminen käy läpi omaa elämäänsä. Minullahan on äärimmäisen vähän valokuvia kuuskyt- ja seitkytluvuilta, mutta muistikuvia sitäkin enemmän. Mutta tärkeintä ehkä olisi se, että konkreettisten muistojen lisäksi olen hyvin pienestä lähtien miettinyt, mitä asiat tai kokemukset oikein tarkoittavat. Miksi joku on kokenut asiat niin kuin on kokenut ja miksi minä koen tai tulkitsen saman eri tavoin?
Kotona ainoana poikana jouduin tätä pohtimaan aika usein jo varsin pienenä. Olin myös sairauksieni takia muutenkin erilainen kuin muut. Minulla oli myös paljon aikaa, koska yhteistä tekemistä muiden kanssa oli itse asiassa tosi vähän eli olin paljon yksin. Tämä voi kuulostaa hassulta, sillä minähän olin varsin aktiivinen lapsi ja nuori. Mutta olinhan minä aika ”vakavahenkinen” jo hyvin pienenä.
Itse asiassa muistan vain kaksi kertaa, kun olen nauranut. Kerran kuuskytluvulla ja toisen kerran syksyllä 1973. Tätä ei nyt pidä ottaa kirjaimellisesti, sillä kyse on tässä siitä, että muistan nauramiseni jääneen kokemuksena mieleeni vain kahdesti. Varmasti nauroin ja nauroimme useastikin, mutta se muutos tuli siitä, että tuo jälkimmäinen nauru oli ikään kuin vedenjakaja elämässäni. Vähän taustaa siis.
Muistan tuon naurun sen takia, että isäni ihmetteli sitä, että nauroin ja sitä että olin kertonut hauskoja juttuja pelikavereilleni Urheilutalon pukuhuoneessa, jossa olimme harkkojen jälkeen. Hän ei jostain syystä ollut huomannut, että olin kohtuullisen hyvä jutunkertoja jo silloin. Tämä taas saattoi johtua siitä, että isäni oli itse erittäin kova kertomaan tarinoita ja hauskoja juttuja tai ainakin selostamaan ja kommentoimaan vaikkapa korttipeliä. Tämä saattoi jopa ärsyttää monia ihmisiä. Hän ei myöskään ollut kovin hyvä kuuntelemaan, mutta tällä kertaa hän oli oven ulkopuolella ja kuuli, kun puhuin ja nauroin.
Tärkeintä tässä minun kannaltani oli se, että sain ensimmäistä kertaa kunnollisen vertaisryhmän, jonka kanssa jaoimme itsellemme tärkeitä kokemuksia ja elämäämme. ”Naurut” kuuluivat ja kuulunevat edelleen nuorten poikien ja miesten ja miksei myös aikuisten kulttuuriin oleellisesti. Siksi seitkytluku näyttäytyy minulle myös Onnenpäivinä (Happy Days) TV-sarjassa, jossa naurut olivat myös keskeisessä roolissa, kuten ovat tämän päivän suosikkiohjelmassani ”Rillit huurussa” (The Big Bang Theory).
Olisiko jopa niin, että vasta seitkytluvulla tuo angloamerikkalainen sitcom-kulttuuri tuli Suomeenkin? Hupiohjelmia oli jo kuuskytluvullakin, mutta tilannekomiikkaa valmiiksi naurettuina ei tainnut paljon olla. Suomalaisen TV-komiikan kulta-ajathan tulivat vasta 80-luvulla, joten jouduimme tyytymään ”Knalliin ja sateenvarjoon”. Ja olihan meillä Elmo, joka tuli meille tutuksi myös Ollikaisen Mussun (toivottavasti muistan nimen oikein) C-kasetille äänittämänä omana versiona, jota soitimme pelimatkoilla. Mussu oli paikallinen huuliveikko, joka taisi suorittaa paikkakunnan ensimmäisen viuhahduksenkin Urheilupuiston kauden avauksessa Vappuna 1975. Tämäkin on muistikuva, jonka todenperäisyys ei ehkä ole 100-prosenttinen. Saattoi siis olla vuosi aiemmin tai myöhemminkin, itse tapahtumaa kyllä olin todistamassa. Elmon kirjoittaja oli muuten Juhani Peltonen, joka taas oli lankomieheni serkun mies eli tapasin hänet jossain sukujuhlassakin, vaikka emme tosin puhuneet keskenämme.
Tästä päästäänkin kirjallisuuteen ja sen vaikutukseen elämässäni ja etenkin seitkytluvulla. Tätä päivää on nyt se, että minua ärsyttää kertoa (kehua) kirjallisuusharrastuksestani ja kirjastojen merkityksestä elämässäni. Se taas johtuu siitä, että viime vuosina kaiken maailman ihmiset ovat pitäneet suurta ääntä kirjallisuuden harrastamisestaan ja kirjojen merkityksestä heidän elämässään. Itse olen näissä yhteyksissä siteerannut joko Jörn Donneria tai Paavo Haavikkoa – tai jotakuta muuta – joka vastasi tällaiseen kirjojen lukemiskysymykseen jotenkin niin, ettei hän lue kirjoja – hän kirjoittaa niitä! Minäkin kirjoitan paljon enemmän kuin luen (mitä ei tietysti voi pitää pelkästään hyvänä asiana), mutta olen ollut julkisestikin sitä mieltä, että pitäisi olla enemmän huolissaan siitä, etteivät ihmiset kirjoita kuin siitä, etteivät he lue. Ja nyt tarkoitan kirjoittamisella vähän pidempää tekstiä kuin mitä ”lyhytsomessa” on tapana kirjoittaa.
Itse asiassa en arvosta edes kolumneja, pakinoita tai lyhyitä blogejakaan. Niissä nimittäin pystyy yleensä tuomaan esiin kunnolla vain yhden puolen asiasta, jolla väistämättä on useampia puolia. Lisäksi se yksi puoli hyvin kirjoitettuna on kuin moukarilla lämäyttäisi sääskeä. Radiossa muuten Anna Perho kertoo juuri, miten hän oli saanut arvostamaltaan kirjoittajalta juuri päinvastaisen ohjeen kolumnin kirjoittamiseen eli vain yksi asia, sillä kolumnissa ei voi kirjoittaa toisaalta tai toisaalta. Siksi en itse kirjoita kolumneja ja jos olen kirjoittanut, niissä on aina ollut toisaalta, toisaalta ja toisaalta –ote.
Pakko kai nyt muistella vähän yhtä ohjelmaa 2000-luvun alussa, jossa Tuomas Enbuske haastatteli minua ”ruumiillisista luontoliikuntakokemuksista”. Teimme sen kaiken lisäksi sauvakävellen. Anna Perho oli taustatoimittajana, ja muistan kehuneeni vaimolleni kuinka harvinaisen pätevä nuori nainen oli taustatoimittajana. Enbuske oli silloin jo tunnetumpi toimittaja. Kummatkin olivat hyviä toimittajia, mutta nyt kummatkin ovat lähes elämää suurempia ”julkkistoimittajia”, joita en itse ole pitkään aikaan jaksanut kuunnella tai lukea. Olihan tällaisia kaiketi jo seitkytluvullakin, mutta todennäköisesti julkkistoimittajan ura ei ollut ihan niin selvästi iso asia kuin 2000-luvulla. Silti kummatkin osaavat myös kirjoittaa, mitä arvostan. Päinvastoin monet lukeneisuudellaan kehuvat eivät minun tietääkseni ole kirjoittaneet juuri mitään julkaisukelpoista eivätkä esittäneet muutenkaan mitään ihmeellisiä asioita. Minua siis ärsyttänee se, että joku kehuu harjoittelullaan, mutta ei sen tuloksilla. Se on sama kuin hiihtäisi tuhansia kilometrejä, mutta ei silti osaisi hiihtää. Lukemisen pitäisi siis jalostua omaksi ajatteluksi, joka tosin voi tulla ilmaistuksi myös muuten kuin kirjoittamisena. Ei kuitenkaan vain sillä, että kehuu lukeneisuudellaan.
Mutta palataan kultaiselle seitkytluvulle, jolloin kirjallisuus kosketti minua hiukan eri tavalla kuin kuuskytluvulla. Yksi vaikuttaja oli äidinkielen opettajamme Juhani Varonen, joka oli myös luokanvalvojamme. Hän luetutti meille Alpo Ruuthin Kämpän ja Salingerin Sieppari ruispellossa, mutta hän myös teki minusta ”luokkamme johtavan Eino Leino –tulkitsijan”, jonka piti eräänkin kerran spontaanisti kosia koululaukkua luokan edessä. Kyse oli kai humoristisesta rangaistuksesta, joka ehkä johtui siitä, että olin heittänyt jonkun vitsikkään kommentin hänen usein viljelemiinsä humoristisiin heittoihinsa. Ihan varmasti en muista, miten tuo Leino tähän liittyi – olisiko jotenkin ollut teemanamme? Pidin kuitenkin esimerkiksi Elegiasta laulettuna ja opettelinkin sen jo silloin teini-iässä ulkoa.
En ollut, enkä ole vieläkään, mikään erityisen luova kirjoittaja. Lahtisen Pera ja Tolkin Jouni olivat luokkamme parhaat luovat kirjoittajat, mutta valitettavasti heidän kielioppinsa ei ollut aivan täydellistä. Minua harmittikin kovasti, kun he eivät saaneet kymppejä, vaan ne annettiin tylsemmille tietokirjoittajille. Niillähän sai laudatureja, joten niitä arvostettiin. Olinkin tyytyväinen, kun eräs näistä tylsistä kirjoittajista sai vain magnan aineesta, joka lähti laudaturina. Ja olin aika onnellinen, kun oma aineeni sai laudaturin, vaikka Varos-Jussi oli heti kirjoituksen jälkeen sanonut, ettei tuosta aiheesta voi saada laudaturia.
Mutta mennäänpä Leinosta kohti Vonnegutia ja Soltzenitsynia. Luin Ivan Denisovitsin päivän, joka oli tullut kotiimme jonkun kirjakerhon mukana. Ensin en ymmärtänyt siitä mitään, ja mietin, mikä tässä nyt oikein on se ”pihvi”. Luin sitten Syöpäosastot ja aloin ymmärtää. Kirjailija oli myös siihen aikaan julkisuudessa toisinajattelunsa vuoksi, joten taustaakin alkoi vähän olla. Aloin lukea rivien välejä, joita ei sitten Vankileirien saariston luettuani enää tarvinnutkaan erikseen etsiä. Tämä viime mainittuhan oli Suomessa kuuma peruna ja minäkin löysin sen kaupungin kirjastosta vain erään ystäväni opastamana takarivin alahyllystä – ikään kuin piilosta. Kirjallisuutena kuitenkin Denisovits taisi olla paras, mutta dokumenttina tietysti jälkimmäinen. Ehkä tässä kiteytyy jotakin myös tieteestä eli totuus ei välttämättä ole vaikuttavinta, vaan se totuuden etsiminen…
Vonnegutiin tutustuin myös tässä virtuaalisessa kirjallisuuspiirissämme, johon kuuluivat ainakin Lahtisen Pera ja Ama eli Heli Raivola, ja varmasti joitakin muitakin. Ama oli Tipulassa ja hän oli Peran tuttuja, jota kautta tunsin hänet jotenkin. Tapasimme satunnaisesti kirjastolla tai kaupungilla tai jossain juhlissa. On sanottava, että en käynyt paljon kirjastossa, mutta kaikki Vonnegutit ja Vankileirien saariston sieltä hain. Tässä pienessä porukassa siis juttelimme kirjallisuudesta. Tai ainakin ajattelin, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja kirjallisuuden poliittisuudesta. Jälkeen päin kannattanee todeta, että hyvin vähäinenkin harrastuneisuus yhdistettynä johonkin ryhmään, saattaa vaikuttaa vahvasti ihmiseen. Tärkeää tässä ehkä oli se, että kirjoista puhuttiin. Isänihän oli myös kova lukija, mutta emme me juuri koskaan puhuneet siitä, mitä luimme.
”Ake, Make, Pera ja mä” eli tämä tiimimme kuitenkin puhuimme myös lukemistamme kirjoista. Ja minä jatkoin sisäistä keskusteluani tämän virtuaalisen ryhmämme kanssa mahdollisesti lukemistamme kirjoista odottaen hetkeä, jolloin saisin heidän kanssaan niistä puhua. Näitä tilaisuuksiahan oli siis todella vähän, muttei se ei estänyt sisäistä puhettani – ehkäpä jopa piristi sitä. Seitkytluvulla en kuitenkaan kirjoittanut paljoa, vain koulutehtäviä ja aineita. Kirjoittamisharrastus alkoi vasta 1980-luvun alussa, joten siitä sitten myöhemmin.
Säröjä hopeareunoissa
Jälkikäteen ajatellen seitkytlukuni oli tarina lähes ihanteellisesta teini-iästä. Koulu meni ensin erinomaisesti ja lopuksikin ihan kohtuullisesti, vaikka todella vähän teinkin läksyjä. Keskityin urheilemiseen, muihin vapaa-ajan harrastuksiin ja ajatteluun.
Seurustelusuhteita minulla ei juurikaan ollut, eikä minulla ollut niihin kovasti haluakaan. En etsinyt ”sitä oikeaa”, mutta en sitä myöskään löytänyt. Jotenkin vaan tiesin, ettei minun rakkaani voi löytyä Mikkelistä. Enkä toisaalta halunnut kiinnittyä kehenkään ennen kuin olisin ”joku” tai tietäisin, mitä itse elämältäni haluan. Halusin tehdä isot päätökset itse. Varmaan pelkäsinkin sitä, että mahdollinen tyttöystävä vaikuttaisi liikaa omiin valintoihini, jotka halusin tehdä itsenäisesti. Olin kai neljän sisaren veljenä huomannut, että naiset osaavat vaikuttaa todella paljon meihin miehiin.
Neljän sisaren ainoana veljenä olin myös oppinut arvostamaan naisia aika lailla eri tavoin kuin siihen aikaan oli yleisesti tapana. Suhtauduin tyttöihin tasa-arvoisesti, mikä ei ollut paras strategia lähestymiseen. Jos sitten tutustuin johonkin tyttöön, niin aloin pelätä sitoutumista lähes välittömästi. En myöskään pyörinyt sellaisissa tyttö-poika -piireissä, joissa olisi ollut mahdollisuus tutustua pikku hiljaa. Mikkelissä oli erittäin aktiivista seurakuntanuoritoimintaa, jonka yhtenä pontimena varmaan olikin tämä mahdollisuus sekaporukoihin ja sitä kautta toiseen sukupuoleen tutustumiseen aika neutraalissa ympäristössä. Paljon seurustelupareja siellä syntyikin.
Poikakoulun viimeisellä poikaluokalla tyttöihin ei kuitenkaan törmätty koulutunneillakaan muutamia keskipitkän saksan tunteja ja välitunteja lukuun ottamatta. Aika vähän luokkamme pojilla seurustelusuhteita lukion aikana olikaan. Suurin osa ei edes käynyt ”ulkona” eli diskoissa, tansseissa tai ravintoloissa. Itse kuitenkin olin aika aktiivinen ulkonakävijä. Syksyllä me jalkapalloilijat kävimme aika paljonkin ”viihteellä”, keväällä ja pelikauden aikana vähemmän. Joskus ajattelin ja tuskailinkin sitä, että rimani oli aivan liian korkealla. Jälkikäteen kuitenkin olen tyytyväinen, että olin pidättyväinen ja ”kiitän luojaani”, että pääsin pois Mikkelistä yliopistokaupunkiin.
Näin jälkikäteen ajatellen seitkytluvun Mikkeli on edelleen aika ristiriitainen paikka sydämessäni ja ajatuksissani. Näen sen aurinkoisena paikkana, jossa oli hyvä kilpailla toisten poikien kanssa niin täysillä kuin vain voin. Lakkiaispäiväkin oli erittäin aurinkoinen ja lämmin. Penkkaripäivä taas järkyttävän kylmä ja riehakas. Ilmastonmuutos ei vielä näkynyt luonnossakaan kovin paljon. Aina on kuitenkin muistettava se, että lapsuudessani ja nuoruudessani suurpetoja, joutsenia, huuhkajia ja monia muitakin eläimiä oli todella paljon vähemmän kuin nykyään. Ne ammuttiin armotta.
Ristiriitaisuuteeni on monia syitä, joita en vielä seitkytluvulla kuitenkaan tunnistanut, vaikka ehkä aavistinkin. Yksi aavistus liittyi tähän ”lähtevien” ja ”jäävien” jaotteluun. Ylioppilaista suurin osa lähti väistämättä muualla opiskelemaan ja ylivoimaisesti suurempi osa myös jäi tuolle tielleen. Oli myös niitä, jotka tiesivät säilyttävänsä siteet Mikkeliin, vaikka lähtisivätkin pois.
Monille tämä ei ollut mikään kovin iso ongelma, mutta itselleni se konkretisoitui selvemmin, koska pelasin jalkapalloa ja joukkueessani tämä jako näkyi myös taisteluna pelipaikoista ja seuran/joukkueen tulevaisuudesta. Seuran johto ja valmennus kalkyloivat tätä seikkaa, kuten hyvien seurajohtajien täytyykin. Se merkitsi sitä, ettei meihin ”lähtijöihin” haluttu sitoutua samalla tavalla kuin niihin, jotka todennäköisimmin jäisivät Mikkeliin. Tämä ristiriita ei konkretisoitunut vielä seitkytluvulla kovin selvästi ja siksi ehdinkin pelata yhden SM-sarjakaudenkin ylioppilasvuotenani.
Seitkytlukuni päättyikin aika lailla tulevaisuutta ennustellen, sillä seurani putosi SM-sarjasta, mutta itse olin aika tyytyväinen kauteeni. Koska seuraava vuosikin tulisi menemään Mikkelissä asepalveluksen takia, satsasin kovasti uraani. Silti tiesin, että se olisi viimeinen vuoteni tuossa sympaattisessa pikkukaupungissa, joka on valitettavasti menettänyt erittäin paljon seitkytluvun hohteestaan.
Nyt 40 vuotta myöhemmin Mikkeli ja koko Etelä-Savo on lähes koko Suomen murheenkryyni, sillä väestö on ikääntynyt, teollisuutta on edelleen vähän, kouluja on lakkautettu ja lähes kaikki tilastot näyttävät heikoilta. Mikkeli on toki edelleen yksi Suomen suosituimmista mökkipaikkakunnista eikä taloudellista lamaa huomaa infrastruktuurista eikä edes ihmisten elämästä. Kaupunki on edelleen elinvoimaisen oloinen ulkopuolisenkin silmin, vaikka kadut ovat hiljaiset ja vastaantulevat ihmiset ovat todella paljon vanhempia kuin seitkytluvulla.
Eräs ulkomainen tutkijaystäväni sanoikin, että jokainen paikkakunta – pienikin – pystyy elättämään sille sopivan määrän ihmisiä aika hyvinkin, jos loput lähtevät muualle. Mikkeli lienee tällainen seutukunta edelleen. Sieltä on ymmärretty lähteä pois, jos työtä ja toimeentuloa ei ole ollut näkyvissä. Tunnenkin yllättävän paljon entisiä mikkeliläisiä myös tutkijapiireistä.
Ristiriitaisuuteni jatkuu siis edelleen, mutta se koskee ”todellisuuden” luonnetta ja pitää sisällään kysymyksen: ”Olisinko voinut olla, elää ja tehdä työtä Mikkelissä?” Olisinko voinut jäädä tai tulla takaisin? Tätä en ole juurikaan miettinyt ennen aivan viime vuosia. Se johtunee kahdesta syystä eli siitä, että myimme kotitalomme muutama vuosi sitten, joten ”tukikohtaakaan” minulla ei enää sinne ole. En myöskään kuule vanhempieni usein aika lohduttomia viestejä kotikylästäni ja –kaupungistani, jossa tuttuja ihmisiä kuolee, kauppoja ja kouluja suljetaan ja moni entinen asia vain häipyy pois. Tästä samasta syystä mielikuvani Mikkelistä muuttuu positiivisemmaksi, koska tietoni tulevat nyt ikätovereiltani, jotka ”jäivät” tai ”palasivat” Mikkeliin ja ovat eläneet siellä oikein hyvin. Ja hyvin erilaisesti kuin minä.
Se ahdistuneisuus, jota kuvittelin tuntevani, jos jäisin Mikkeliin koski nuoruutta ja keski-ikää, muttei seniori-ikää, jota nyt jo lähestyn. Sitä en silloin osannut kuvitellakaan. Asiantuntijatyötä Mikkelistä tuskin olisi paljon minun kaltaiselleni löytynyt, mutta eläkepäiviä maalaiskaupungissa olisi aika helppo viettää. Ahdistustani vähentänee sekin, että olen nähnyt hyvien ystävieni pärjänneen Mikkelissä oikein hyvin.
Jos katsoo asiaa kokemuksen ja toisaalta talouden näkökulmista, niin Mikkelin etuja ovat vaikkapa ystävyyssuhteiden pysyvyys läpi elämän ja se, että asuminen on paljon halvempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Keskituloisen käteen jäävät tulot ovat siten Mikkelissä olleet varmasti paremmat kuin Helsingissä, mutta niiden käyttämismahdollisuudet ovat sitten vastaavasti olleet pienemmät.
Näitä asioita saatoin vain aavistella seitkytluvulla, vaikka meille kyllä teroitettiin lyseossakin vahvasti sitä, että hyvien oppilaiden kannattaisi hakeutua joko teknilliselle tai kaupalliselle alalle opiskelemaan. Ja tätä tekivät humanistit. He siis preferoivat rahaa enemmän kuin kokemusta, sillä kaiketi he esimerkiksi kieltenopettajina olisivat voineet saada työtä pääkaupungistakin. Tulkinta voi toki olla täysin päinvastainenkin: he halusivat pääkaupunkiseudun kokemuksia, mutta tiesivät, etteivät voisi niistä nauttia humanistin tuloilla. Aika epäreilua.
Itse kuitenkin valitsin kaksinkertaisesti väärin eli elämisen humanistin tuloilla pääkaupunkiseudulla. Aika tyhmää.
Tästä ehkä saa kiinni yhden näkökulman ja motiivin tälle kirjoittamiselleni: olen tehnyt ”vääriä” tai ainakin jonkin verran epäsovinnaisia ratkaisuja elämässäni, jotka ovat johtaneet myös hiukan epäsovinnaisiin tapoihini ajatella ja katsoa maailmaa. Kokemukseni eivät tietysti johda suoraan ajatteluuni, vaan ajattelu on toki syntynyt myös lukemisistani ja tutkimuksistani. Ja ajattelu on ohjannut kokemuksianikin.
Tämänkin kirjoitukseni yhtenä pontimena on valottaa eri vuosikymmeniä tästä hiukan ”vinosta” näkökulmastani, joka ei ole edustanut valtavirtaa omana aikanaan. Samalla on puolustettava itseäni, että monet näkökulmani ovat tulleet myöhemmin valtavirraksi – esimerkiksi otan tässä vaikkapa sukupuolten ja –polvien tasavertaisuuden, kokemusten merkityksellisyyden liikkumisen ja urheilemisen motivaattorina tai ekologisen elämäntavan.
Seitkytluvulla en ollut lainkaan aktiivinen poliittisesti, mutta ajatteluni etsi kuitenkin jatkuvasti vaihtoehtoja. Luin mielelläni kirjoja, joissa maailmasta esitettiin valtavirrasta jonkin verran poikkeavia tulkintoja, vaikka mihinkään vallankumousajatteluun en juurikaan uskonut. Toki kirjoitin ylioppilasaineessani seitkytluvun vapautusliikkeistä, joista tiesin lähinnä sanomalehtien ja tiedotusvälineiden (sen ajan termi) kautta. Uskontojen filosofiakin kiinnosti minua, mutta uskonnolliset liikkeet vieroksuttivat. Pakko ajatella samoin kuin muut tuntui ja tuntuu edelleenkin erittäin vaikealta.
Seitkytlukuani ei voi tiivistää eikä eristää kuuskytluvustani eikä sen jälkeisistä vuosikymmenistä, mutta sen voi sanoa, että se on hyvin ”kompakti paketti” elämässäni ja sillä on ollut erinomaisen paljon merkitystä myöhemmässä elämässäni. Identiteettini tietyt peruskokemukset ja niihin liittyvät tarinat ja tulkinnat ovat syntyneet juuri seitkytluvulla. Kävin melkein koko vuosikymmenen oppikoulua ja urheilin paljon. Ja ajattelin paljon muodostaen käsityksiäni siitä, minkälainen tämä maailma oikein on, ja miten sitä voisi muuttaa vielä paremmaksi.
Vaikka ajattelin useimmiten yksin, niin ystävieni ja pelikaverieni Kaatrasen Hanen, Kokon Harrin ja Piskosen Peran kanssa pohdimme myös paljon maailmanmenoa. Tätä harrastimme myös porukoissa niin koulussa kuin muuallakin, vaikka ne jutut saattoivat kuulostaa pinnallisilta. Peilipintaa ne silti antoivat, kun näimme, että jotkut meistä ovat oikeasti erilaisia ja ajattelevat toisin kuin me muut. Aina emme osanneet sanoittaa tätä erilaisuuttamme, mutta oletan, että aika moni sen oppi tunnistamaan ettemme jaa samoja käsityksiä ihmisistä ja elämästä.
Itsellenihän oli myös onni siinä, että tunsin itseäni selvästi vanhempia nuoria isosiskojeni kautta. Monet heistä olivat myös poliittisesti aktiivisia. Aktiivisuus ei kuitenkaan näyttäytynyt mitenkään aggressiivisesti, vaikka monilla nuorilla olikin jännittyneet suhteet konservatiivisempiin vanhempiinsa. Omassa perheessäni suhtauduttiin ”uuteen aikakauteen” yleisesti ottaen hyvin suvaitsevaisesti, vaikka ääriliikkeisiin suhtauduttiinkin varauksellisesti. Uskoimme kuitenkin edistykseen.
Edistysusko onkin ollut varmaan suurinta juuri seitkytluvulla eikä ihme, sillä monissa asioissa todellakin tapahtui suurta edistystä. Se näkyi myös urheilussa, jossa suomalaiset menestyivät hyvin ja entiset ennätykset kumottiin lajissa kuin lajissa. Jälkikäteen on selvinnyt, että osa edistyksestä syntyi silloin sallittujen lääkeaineiden avulla, mutta suurin syy toki oli entistä paremmassa valmentautumisessa.
Ehkä onkin hyvä liittää tähän seitkytlukumuisteluuni 1980-luvulla kirjoittamiani kuvauksia ja tulkintoja seitkytluvusta, jota katson näissä artikkeleissani lähinnä urheilemisen näkökulmasta. Mutta kyllä niistä saa aika hyvän kuvan seitkytluvusta muutenkin.
Tässä tarinassa yritin laajentaa seitkytlukutulkintaani hiukan isompiin ympyröihin, vaikkeivat ne seitkytluvun ympyrät niin kovin suuria Mikkelissä olleetkaan. Ne olivat sisäisiä ajatuksia ja tunteita, joille ei ollut liikaa esittämisareenoita silloin 40-50 vuotta sitten. Nyt joillekin niistä tuntuu olevan aivan liikaakin tilaa julkisuudessa. Nytkin kuuntelen YLE Radio 1:stä, jossa puhutaan keski-ikäisten naisten elämästä tavalla, jota ei ehkä olisi voinut kuvitellakaan seitkytluvulla.
”Parisuhde ilmaantuu sohvalle röhisemään”, sanoi juuri toimittaja radiossa. En ota kantaa, mitä kaikkea tuo nykyään hyväksytyksi sovittu ilmaus tarkoittaakaan, mutta kyllähän seitkytluku esimerkiksi kokemuksellisuuksien näkökulmasta on kovin erilainen tähän päivään verrattuna. Elämän ei odotettu olevan ennen kaikkea ”kivaa” tai elämyksellistä eivätkä yksilön seksuaalisuus tai tunteet olleet kovin tärkeitä tekijöitä.
Seitkytlukuakin pitäisi siis osata tulkita sekä seitkytluvun että nykypäivän näkökulmasta, mutta aina suhteellisuudentajuisesti. Oikeaa tulkintaa ei ole, mutta ehkä ei väärääkään. Itse asiassa meidän jokaisen ehkä kannattaisi rakentaa se oma tulkintansa punniten erilaisia näkökulmia aina silloin tällöin jostakin väistämättömästä pisteestä kohdettaan tiiraillen. Oma tulkintani on tehty vuonna 2020, tarkemmin sanottuna kesällä koronan aiheuttaman poikkeustilan jälkeen.
Seitkytluvullakin koimme hätätilan, joka johtui öljykriisistä – tai se oli yksi tekijä siinä. Työttömyys nousi sille ajalle epätyypillisesti korkeammalle kuin tavallisesti. Ja vaikka varsinkin presidentti Kekkonen ja puolueet hänen perässään meuhkasivat hätätilasta, emme me kuitenkaan ihan hirveästi kokeneet tuskaa tuosta lyhytaikaiseksi jääneestä poikkeustilasta. En muista, mitä siitä opimme eli teimmekö työtä ahkerammin vai olisimmeko pyrkineet parempaan muutenkin. Edistysusko oli vahva.
Sitä samaa edistysuskoa en tunnista tässä ajassamme ollenkaan samanlaisena. Siksi kai kirjoitinkin melko ahkerasti ”ohjeita” siitä, miten selviäisimme koronan aiheuttamasta poikkeustilasta, jonka ensi vaihe on nyt koettu (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/). Hätätila ei johtanut seitkytluvulla kuin lyhyeen taloudelliseen taantumaan, mutta erittäin todennäköistä on, että tämä nyt koettu kriisi johtaa pitkäaikaisiin vaikutuksiin niin taloudessa kuin muussakin elämässämme.
Itse ehkä ajattelen, että yksi hyvä seuraus voisi ollakin jonkinlaisen edistysuskon uusi syntyminen tähän päivään. Se voisi rakentua, jos osaisimme muodostaa uudenlaisia, kestävämpiä tavoitteita elämällemme ja taloudelle sen myötä. Seitkytluvulla ekologisista tai muuten kestävistä tavoitteista ei tiedetty tai jos tiedettiin, niin niistä ei juuri välitetty. Talouskasvu hinnalla millä hyvänsä oli vallalla.
Siihen emme kuitenkaan enää palaa. Se lienee varmaa. Jokin hinta on kuitenkin maksettava – sitä hintaa tässä omassa muistelussani taidan jollakin tasolla etsiäkin. Seitkytluvun antina oli ainakin tuo edistysusko tai usko parempaan huomiseen. Katsotaan seuraavaksi, mitä kahdeksankymmentäluku eli ”kasari”, tuo tullessaan…
Jälkikirjoituksia 1
Viittasin tuossa aiemmin kirjoituksiini Pro gradussani Urheilu kertomuksena ja sen pohjalta tehtyihin artikkeleihin. Niitä on pakko suositella, koska niistä saa varsin elävän kuvan seitkytluvun kokemuksistani ei ainoastaan urheilukentillä, vaan myös koulussa ja muussakin elämässä.
Onneksi tein tuon kirjoitustyön 1980-luvulla, jolloin tunsin kokemukseni vielä ”lihassani”. Tekstikin taisi valua suoraan ilman sensuuria paperille, vaikka kyllähän minulla oli oma tietokone jo vuonna 1986. Sähkökirjoituskoneen ostin muistaakseni vuonna 1982 ja se oli varsinainen sysäys kirjoittamiselleni jota en vielä seitkytluvulla paljonkaan harrastanut. Käsialanikin oli niin huono, etten itsekään saanut siitä aina selvää. Taisin menettää ekasta ylioppilasaineestakin laudaturin huonon käsialani takia.
Laudaturin sain kuitenkin toisesta, jonka otsikko oli muistaakseni ”Talven suuret hiihtokilpailut”. Tähän jo aiemmin viittasinkin. Opettajani ei siis uskonut, että siitä saa ”ällää” ja syynä kai oli pelko siitä, että aiheesta tulee tylsä, luettelomainen juttu. Hän ei kaiketi uskonut, että osasin kirjoittaa myös kokemuksellisesti, koska sitä ei mitenkään ainekirjoituksessa suosittu tai suositeltu. Otin kuitenkin riskin, koska sain ensimmäisestä aineestani jo magnan kirjoituksella, joka oli hyvin asiapitoinen.
Myöhemmin olen yrittänyt yhdistää nuo kaksi kirjoitustapaa tyyliksi, jossa kokemukset, tarinallisuus ja tiukka asia ja teoria yhdistyvät vaikuttavaksi vai pitäisikö sanoa ”liikuttavaksi” kokonaisuudeksi.
Lähteitä ja linkkejä:
Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37.
Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.
Tiihonen, Arto (1992) Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.
Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.
Tiihonen, Arto (1992) Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.
Tiihonen, Arto (1995) Urheilu, mies ja yhteiskunta moraalin verkossa. Teoksessa Ylioppilasaineita 1995. SKS.
Tiihonen, Arto (1997) Minuus vai menestys. Mikkelin lyseon 125-vuotisjuhlamatrikkeli. Mikkeli.
Tiihonen, Arto (1997) Katsojat. Teoksessa Pakkanen, Jukka & Lahtinen, Esko S. (toim.): 11 ja pallo. Suomen Palloliiton juhlakirja.
Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Linkeistä pääsee gradun lukuihin, joista osa on ollut pohjana artikkeleille, joiden kirjallisuusviitteet löytyvät ylhäältä.