- ikuinen opiskelija-aktiivi, Arto Tiihonen (FT). Myöh. liikkumisen, aktiivisen, tasavertaisen ja kokemuksellisesti merkityksellisen elämäntavan edistäjä.
”Elettiin 1980-luvun loppua, kun Tampereella opiskelijat – Arto Tiihonen etunenässä – pyysivät YTHS:n mukaan keskusteluihin terveyttä edistävän toiminnan muodoista opiskelijamaailmassa. Vapaamuotoisessa ryhmässä olivat mukana Tampereen aseman ylilääkäri Aira Virtala, psykologi Totte Vaden, SYL:n puheenjohtaja Katariina Poskiparta, TAMY:n sosiaalisihteeri Nina Sillanpää sekä Opiskelijoiden Liikuntaliiton koulutus- ja tutkimussihteeri Arto Tiihonen. Tapaamisissa keskusteltiin lukemattomista mahdollisuuksista terveyden tuottamiseen… Johtavana ajatuksena oli slogan ’tekeminen muuttaa olemista’”
Tämä lainaus on Tapani ja Kristina Kuntun kirjoittamasta järkälemäisestä ja hienosti taitetusta teoksesta ”YTHS – edelläkävijä. 90 vuotta opiskelijan terveyden ja opiskelukyvyn hyväksi” sivuilta 535-536. Kokemuksellisen sosiaalitutkailun ja autofaktiivisen kirjoittelemisen yhtenä edelläkävijänä (määritelmät ja tulkinnatkin aivan omiani) voin olla ylpeä siitä, että sain kammettua itseni arvovaltaiseen teokseen ansaitsemallani tavalla.
Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) sataa vuotta luotaavaan teokseen, joka näyttävyydessään ja laajuudessaan on vertailukelpoinen edelliselle, en saanut – ja jälleen aivan ansaitusti – minkäänlaista puumerkkiäni ellei sellaiseksi lasketa listaa SYL:n järjestösihteereistä.
”Sukupolvensa ääni. SYL ja suomalainen opiskelijaliike 1921-2021” (Antti Parpola & Laura Puro) keskittyy kaivamaan esiin eri ”sukupolvien” tuottamia ääniä, joista tunnistan oikein hyvin oman ”kahdeksankymmentälukulaisen” äänen, mikä kirjassa pohjautui yllättävänkin vahvasti ”jyväskyläläisyyteen”, vaikkakin pääosin muiden kuin jyväskyläläisten kertomana.
Ehkä siksikin motivoin itseäni tällä ”impressionistisellä autofaktiollani”.
Tämä juttuni (https://dynamic.hs.fi/a/2020/anyyteenyt/?fbclid=IwAR3Ij_c5Nui2-ZTBdhXWTzQmpnulw1B99f1SGGFG7vZRmohMdDSWQMxk-ZoYy-kaa-koo) Hesarissa 2020 luonnehtii menetelmääni, jossa kirjoitin yksityisen kokemuksen ja yleistettävän todellisuuden pohjalta tarinan toisen minulle antaman valokuvan pohjalta – nyt kirjoitan samanlaisen tarinan omien ”opiskelijaliikemuistikuvieni” pohjalta. Kyse ei siis ole tutkimuksesta eikä totuudesta, vaikka olenkin tehnyt graduni ”Urheilu kertomuksena” ja väitöskirjanikin ”Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita?” osittain muistelutyömenetelmää käyttäen.
Muistelumenetelmä on tässä kirjoituksessa toisellakin tavalla läsnä eli kirjoitan näitä rivejä kesäkuussa 2022, mutta osa tekstistä on kirjoitettu kesinä 2020 ja 2021. Jonkin verran kerroksellisuutta, moniaikaisuutta ja -paikkaisuutta tietysti löytyy ja se on tärkeätäkin, koska yhtenä tarkoituksenani on pohtia sitä, mitä opin opiskelijaliikkeessä ja miten se näkyy nykyisessä elämässäni 62-vuotiaana ”maailmanparantajana”, joka esitteli eilen esihenkilölleen vuoteen 2035 ulottuvan toimintasuunnitelman.
Sitä en tässä paljasta, mutta tässä vuoden 2021 vuosikatsauksessani (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/) on yllättävän paljon aineksia, joita jo 1980- ja 1990-luvuilla kehittelimme JYY:ssä, SYL:ssä ja OLL:ssa.
Lauantaina 18.6. 2022 vietämme lopulta Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) 100-vuotisjuhlia. Siellä tapaamme opiskelijajärjestötovereitamme, joista osaa en ole tavannut vuosikymmeniin. Olisi erittäin kiinnostavaa tutkia, millä tavalla opiskelija-aktiivisuus on heidän myöhempään elämäänsä – ja ehkä maailmaankin – vaikuttanut. Sitähän ei näistä mainituista historiateoksista löydä, vaikka ne muuten ovat taiten tehtyjä teoksia.
Opiskelijajärjestöjen vaikutushan kohdistuu aina kuhunkin opiskelijasukupolveen, mutta näissä järjestöissä toimineiden toiminta niihin organisaatioihin ja ympäristöihin, joissa he opiskelujensa jälkeen vaikuttavat. Luulen, että tuo jälkimmäinen vaikutus on paljon suurempi kuin tuo ”sukupolvivaikutus”.
Esimerkkinä meidän ”sukupolvemme äänistä” otan vain eilisen illan, kun kokoonnuimme viiden entisen opiskelija-aktiivin kanssa puutarhaamme päättämään sulkiskauttamme. Kaksi meistä on tehnyt työuransa aika suoraviivaisesti opiskelijajärjestöistä valtion hallintoon mennen. Yksi on pienyrittäjä yliopistomaailman kanssa yhteistyötä tehden. Neljäs toimii rahoituksen maailmassa, mutta hänenkin työssään näkyy ainakin eettisinä periaatteina opiskelijaliikkeessä aikoinaan opitut arvot.
Pinnalliset kuvaukset työurista eivät tietystikään anna oikeutettua kuvaa kenenkään työn sisällöistä, mutta tämäkin pikkuruinen otos näytti sen, että opiskelijajärjestöissä tekemämme työ vaikuttaa edelleen meihin. Niin, ja mehän ystävystyimmekin opiskelijajärjestöissä toimiessamme.
Yleisellä tasolla siis vastasin jo yhteen kysymykseeni eli opiskelijajärjestöissä toimimisella tosiaan on vaikutusta myöhempiin työ- tai muihin uriin vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Yksityisellä tasolla sukellan nyt ”syvään päähän” eli omiin tekemisiini niin opiskelijajärjestöissä kuin osin sen jälkeenkin.
Paluu menneisyyteen kesäisenä harrastuksena
Luin näitä ”opiskelijaliikekirjoja” valikoiden toisena ”koronakesänä 2021” pienessä Perämeren pohjukan kylässä, jossa pääosan ajasta vei neljä pandemian takia ruuhkautunutta TKI-projektia sekä kesäkotimme puuhat, joista tärkeimpiä olivat maalaus-, niitto- ja puutyöt marjojen keruun ja kasvimaan hoidon lisäksi.
Puuhaillessani ruumiillisissa töissä ajatukseni palautuivat lehteilemieni historiateosten ansiosta vuosiin 1983-1994, joiden aikana olin mukana tekemässä ”opiskelijaliikettä” ja tulevaisuuden yhteiskuntaa tavalla, joka näkyy yllättävänkin vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tänäkin päivänä ja ehkä tulevaisuudessakin.
Löysin myös aitasta vanhan kansion, johon olin tallentanut kirjoituksiani 1980-luvulta, joita en ollut liittänyt lähdeluettelooni varmaankin siksi, että siirryimme silloin sähkökirjoituskoneista tietokoneisiin enkä ollut viitsinyt niitä kirjoittaa uusiksi (alla lähdeluettelot).
Ehkä nuorisoa kiinnostaa tieto, että vuonna 1981 vein kotoani mekaanisen kirjoituskoneen mukanani, mutta vuonna 1983 ostin sähkökirjoituskoneen – se oli mahtava, sillä siinähän oli printteri mukana. Ja jo vuonna 1986 SYL:n ensimmäisellä palkallani ostin Osborne-merkkisen tietokoneen. Myönnettävä on, että pärjäisin 80-prosenttisesti edelleenkin tuolla alkeellisella koneella, jossa oli wordperfect -niminen tekstin käsittelyohjelma.
Se kansio piti sisällään lähinnä Jyväskylän ylioppilaslehteen, Jylkkäriin, ja Opiskelijaliikuntalehteen kirjoittamiani juttuja, mutta myös Hesariin ja Liikunta&Tiede -lehteen kirjoittamani artikkelit. Sen sijaan runsaasti Opiskelijoiden Liikuntaliiton mahtavaan Liikuttaja-lehteen kirjoittamiani juttuja puuttuu edelleen lähdeluettelostani osin kai siksi, että kirjoitin niitä niin paljon enkä sen vuoksi jaksanut pitää niistä kirjaa. Muutamista minulla oli kyllä leikkeitä.
Jonkun kyllä kannattaisi tehdä opinnäyte tuosta erikoislaatuisesta opiskelijalehdestä, joka Veijolan Soilen – nykyään Lapin yliopiston matkailukulttuurin professori – kanssa ideoitiin ja jota hän toimitti muutaman vuoden ajan. Itsekin yhden vuoden.
Aika pian meidän sukupolvemme jälkeen tuo uuden liikuntakulttuurin airut lopetettiin, mitä itse pidän yhtenä todisteena siitä, että jokin poikkeava aikakausi tosiaan elettiin meidän aikanamme opiskelijaliikkeessä. Mutta tämä siis vain vinkkinä.
Muistin siis siinä maalipensseli kädessäni seiniä ja ovia sutiessani innoittuneeni kahdeksankymmentäluvulla sosiaalihistoriallisesta ”alhaalta päin” tai tavallisten ihmisten näkökulmasta tehdystä tutkimuksesta Le Roy Ladurien Ranskalaisen kylän tapaan.
Aika tuntui pysähtyvän koronan takia ja kesät sekoittuivat toisiinsa ikään kuin kahta erillistä vuotta ei olisi ollutkaan. Oli vain ”koronakausi”, joka edelsi ”natoaikaa”, joka taas on pakottanut meistä jokaisen miettimään omia käsityksiään maailmasta, Venäjästä, Euroopasta, Suomesta ja itsestämme. Nyt tuntuu, että viime kesästäkin on kauan.
Silti nuo teemat, joista alla olevissa lähteissä puhuin pari vuotta sitten ovat erittäin ajankohtaisia koronan ja Ukrainan sodan aikana ja jälkeen. Ja senkin jälkeen, kun Suomi voitti sekä olympiakultaa että maailmanmestaruuden jääkiekossa.
Nykänen, Anna-Stina (HS, 12.7.2020) Suomelle syntyi kuntovelkaa (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006567657.html?share=73bf2778b61bb009dcd79d820c124120&fbclid=IwAR1qtsXHofQATLuhgp4mBh_o3k8mYsDOwlxAElx_bycwOCt2Gz4BdxhXx2k). (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006567657.html).
Rantala, Juho-Pekka (YLE Radio1: Mikä maksaa?, 30.4.2020) Liikkuminen ei ole hinnasta kiinni (https://areena.yle.fi/audio/1-50475177).
Suonto, Mari (Veikkauksen X asiakaslehti, 2.6.2020) Kansa janoaa draamaa (https://www.veikkaus.fi/fi/x/kansa-janoaa-urheilun-draamaa).
Pahoittelut ”aikahypyistä”, mutta kovin loogista tällainen aikatasoista toiseen siirtyminen ei olekaan. Elämmehän koko ajan montaa aikakautta päällekkäin muutenkin.
”Luokkaretki” 1980-luvun kokemuksiin
Aikani JYY:ssä, SYL:ssä ja OLL:ssa tuntui sieltä peräkyliltä lähteneelle ja sinne palanneelle kuusikymppiselle miehelle osin epätodelliselta ”luokkaretkeltä”, mutta samalla tunsin erittäin vahvasti sen, että meidän ja minun kokemukseni opiskelijaliikkeestä oli jäänyt noiden sinänsä mainioiden kirjojen kansien ulkopuolelle tavalla, joka vaati minua ryhtymään tähän kirjoitustehtävääni.
Vuonna 1983 JYY, Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta, aukeni minulle hyvin erilaisena opiskelijaliikkeenä kuin minkä luin SYL:n historiakirjasta, vaikka siinä oltiinkin puhuvinaan juuri niistä asioista, joita me jyväskyläläiset teimme. Asiat olivat melkein oikein, mutta kokemus oli minulle lähes tuntematon, vaikka toimin JYY:ssä korkeakoulupoliittisena sihteerinä ja olin vuosikausia Jyväskylän yliopiston hallituksen jäsenkin.
Tämä on siis varmaan toinen syy, miksi tähän muisteluun itseäni motivoin. Eikös kuitenkin olisi reilua, että siitä SYL:n 1980-lukua koskevasta keskeisestä ”aatteellisesta osuudesta” – ”jyväskyläläisyydestä”, ”sivistysyliopistoliikkeestä” tai ”sählysukupolvesta” kertoisi joku, joka oli itse kokemassa ja tekemässä sitä?
En missään nimessä väitä, että olisin paras siitä kertomaan, mutta lupaan kyllä tuoda esiin näissä muistoissani monen monta ihmistä, jotka sitä vuoden 1983 jälkeen oli tekemässä. Ja muuttamassa olemista. Ehkä sekin tässä selviää, miten…
Olen järjestänyt muistikuvani vuosilukujen mukaisesti alkaen vuodesta 1983. Jokaiselle kuvalle annan lyhyen otsikon, yritän kuvata kokemuksen ja teen lyhyen kiteytyksen kokemuksen yksityisestä ja yleisestä merkityksestä. Joskus toki on pakko assosioida vähän enemmänkin. Ja jos aiheeseen liittyy jokin lähde, niin liitän sen mukaan. Ja jossain kohdin silta ulottuu tähän päivään ja tulevaisuuteenkin asti.
”Luokkaretki” tarkoittaakin tässä jotain ainutlaatuista kokemusta, jonka koimme yhdessä eikä niinkään sitä toista ”yhteiskuntaluokkaretkeä”, joka sekin on toki läsnä tällaisessa muistelussa. Itse asiassa artikkelini ”Jos opiskelemaan pääset, niin opiskeltava on”, käsittelee tuota jälkimmäistä Paul Willisin nuorisotutkimusten hengessä.
Tässä ensimmäisessä osassa jätän muistelutyön tällä kertaa muutoin kuitenkin vuoteen 1986, koska silloin siirryin JYY:stä SYL:on ja ”jyväskyläläisyys” muuttui omassa tarinassani erilaiseksi.
Mutta nyt siis tervetuloa mukaan minun – ja monen aikalaiseni – opiskelijaliikkeeseen…
1983, eiku 1981-1982
Opiskelijaliike perinteisessä mielessä aukeni minulle vuonna 1983. Silloin kirjoitin ensimmäisen juttuni Jylkkäriin ja osallistuin ensimmäisen – ja viimeisen – kerran JYY:n edustajiston vaaleihin. Minut valittiin myös Jyväskylän yliopiston hallitukseen. Taisin vetää liikuntatieteellisessä tiedekunnassakin opiskelijatoimintaa… Olin yhtäkkiä opiskelija-aktiivi.
Mutta, mutta: vanhojen muistelu on petollista, sillä huomaan, että minun on kuin onkin aloitettava tämä tarina jo ihan ensimmäisestä opiskeluvuodestani eli vuodesta 1981. Muuten jotain äärimmäisen tärkeää jää kertomatta, mitä tulee ylioppilaskuntatoimintaan Jyväskylässä 1980-luvulla.
Turpiina – tiekartta akateemisuuteen
Valtavan pitkä jono kiemurtelee Ylioppilastalon käytävien, portaiden ja useiden käytävien läpi yläkertaan. Alvar Aalto oli varmaan ajatellut tämänkin asian: opiskelijakortteja saattoi jonottaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaissa tiloissa itseään sivistäen sen nelisen tuntia, minkä tuon arvokkaan läpyskän saaminen kesti.
Mustosen Pasi, nyt monille tuttu naisleijonien räväkkä valmentaja, oli kaverinani jonottamassa. Emmekä käyttäneet aikaamme lainkaan huonosti, vaan keskustelimme syvällisesti ja kriittisesti Turku-Piikkiö-Naantali -moottoritiestä, Turpiinasta. Miksikö?
Se oli tenttikirjamme muistaakseni yhteiskuntasuunnittelun yleisopinnoissa. (puhuimme tästäkin Pasin kanssa webinaarissa (ks. linkki https://youtu.be/NqNakdk6acU), jossa aiheena oli kokemuksellinen oppiminen. Lopullisesta versiosta tuo kohta tosin jäi pois.
Kortti saatiin ja ainakin minä sain ensimmäisen akateemisen fiiliksen yliopistosta. Muistan ajatelleeni, että nyt tulin oikeaan paikkaan, täällä saa keskustella, perustella, olla samaa ja olla eri mieltä. Eikä sitä tarvitse pelätä eikä hävetä.
Jk. inhoan käsitettä tiekartta, mutta tässä se kyllä toimii! Ja taitaa toimia se 16 vuoden sääntökin, jonka joskus muotoilin koskien ”omia innovaatioitani”. Kestää keskimäärin 16 vuotta ennen kuin itseäni kiinnostanut aihe saavuttaa yleisen tietoisuuden ja muuttuu politiikaksi. Tämä vinkkinä nykyajan opiskelijaliikeaktiiveille.
Opiskelijajalkapallo – kun yhteisö rakentuukin muun kuin urheilun kautta
Törmäsin opiskelijaliikkeeseen urheilun kautta.
Jossain vaiheessa syksyä – taisi olla matkalla Opiskelijoiden Liikuntaliiton SM-kisoihin Ouluun – tajusin, että me olimmekin JYY:n emmekä JY:n (yliopiston) joukkue. Olin toki ymmärtänyt, että olimme ”pakkojäseniä” JYY:ssä ja jotain hyötyä siitä meille tuli koituakin, vaikka riviopiskelijat eivät sitä oikein sulattaneetkaan, että ”me” omistimme taloja, ravintoloita ja että meillä oli oma ”eduskuntammekin”. Mehän tulimme vain opiskelemaan.
Mutta siellä legendaarisella Oulun reissulla koimme yhdessä ”jyväskyläläisyyden” omalla tavallamme, kun ”sivistyneet harrastelijajalkapalloilijat” voittivat Kuopion kauppaoppilaitoksen oppilaskunnan joukkueen, joka oli meihin 2-4. divaripelaajiin verrattuna täysiverinen ammattilaisjoukkue, jonka vaihtomiehissäkin oli SM-sarjapelaajia. Kentällähän oli kaksi aivan oikeaakin ammattilaista eli Kari Ukkonen ja Petteri Kupiainen.
Tämän syksyisen jalkapalloseikkailun suuruuden ohitti omassa elämässäni vasta Huuhkajien nousu surkeasta lentokyvyttömästä linturaukasta, joka se oli vuonna 2017 siksi upeasti kaartavaksi petolinnuksi, joksi se sivisti itsensä vuoteen 2019 mennessä päästessään vihdoin EM-kisoihin (tästä enemmän mm. tässä Lotta Vuorion toimittamassa Menneisyyden jälki -podcastissa, (https://open.spotify.com/episode/0YQhq9MQE3ufEoIjUVTzed?si=aOKyGUkXTKeR7wW646zKrg&fbclid=IwAR2-lN3D-yN-Ec1VQRhjPvfT1-0xH_6X44VrEQbsuArR4DJH34olNwaSufk&nd=1Podcast).
Mutta tässä ei nyt ole tarkoitus tehdä liikuntasosiologiaa (lopulta oma pääaineeni), vaan kuvata opiskelijaliikekokemuksiani opiskelijajärjestökontekstissa.
Tässä (https://www.miksiliikun.fi/2021/10/31/kupsin-merkityksesta/) myöskin kesällä 2021 kirjoittamassani jutussa, jonka Lehtisen Lasse (juuri se kuopiolainen tohtori Lehtinen, joka on tehnyt vaikka mitä politiikan, mutta myös toimittamisen ja kirjoittamisen saralla ja myös politiikan ja kulttuurin vuosikymmeniä kuvaavan radio- ja TV-sarjan Seppo Hovin kanssa) minulta pyysi, kerron tuosta syksyn jalkapallohuumastamme oleellisen.
Tässä korostan vielä aiheen kannalta relevanttia tekijää eli sitä, että opiskelijaurheilu tai jokin muu opiskelija-aktiivisuus, kuten vaikkapa kuorolaulu, teatteri, ympäristötoiminta jne., ovat supertärkeitä ja laadullisesti erilaisia kuin vaikkapa pelaaminen jalkapalloa SM-sarjassa. Minulla on tästä vertailevaa tietoa, sillä pelasin Mikkelin Lyseon ja Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan joukkueissa, mutta myös juniorina ja seniorina SM-sarjoissa.
Mutta – palataan aiheeseen eli siihen, että jalkapallo oli minulle jyväskyläläisyyden yksi lähtöpiste ehkä siksi, että me tosiaan taisimme ajatella, että se voittomme oli järjen ja sivistyksen voitto pelkästä fyysisyydestä ja tekniikasta tavalla, jossa yhdistimme nuo kaksi ”ruumiillisuudeksi” tai myöhemmin ruumiillisuuden ja kokemuksellisuuden filosofiaksi ja sosiologiaksi.
Yösählyt
Joskus talvella tulin Laajavuoresta hiihtämästä, kun kampuksella törmäsin Keinin Mikaan, joka houkutti minut pelaamaan sekasählykisoihin. Minulla oli päälläni ”mateennahkahaalari” ja valtavat talvilenkkarit, mutta niillä sitten pelattiin Urheiluhallin traditionaalisessa salissa. En arvannut, mitä kaikkea siitä seurasi. Ensin vain se, että osallistuin näihin aivan uskomattomiin Yösählyn MM-kisoihin tulevinakin vuosina. Ja vaikka kyse oli jostain aivan uudesta karnevalismista suomalaisessa (liikunta)kulttuurissa, niin kyllähän se MM-mitalikin oli upea voittaa.
Vaimoni, josta en vielä tuolloin tiennyt mitään enkä tavannut tuolla kisoissakaan, arvostaa yhteiskuntatietelijäystävineen – ja ylioppilaskunta-aktiiveineen – yösählyvoittoaan (MM-kultaansa, jota symboloi silloin suklaalevy, kun pojat saivat mitalitkin) varmaan yhtä korkealle kuin me tuota jalkapallosaavutustamme, koska se tuli voittamattomista liikunnan tytöistä. Ymmärrän sen hyvin.
On kuitenkin korostettava, että nuo yösählyt olivat ensimmäinen merkki jostain todella uudesta sekä opiskelijaliikkeessä että liikuntakulttuurissa. Tästä muuten kirjoitinkin aikamoisen paljon mm. toimittamassani OLL:n historiikkiteoksessa ”Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994” ja artikkelissa Sählääjien ruumiinpolitiikka – muuttuva opiskelija- ja liikuntakulttuuri kirjassa Hölkkääjiä, sählääjiä, skeittaajia.
Mutta, kuten sanottu, SYL:n historiaan ei tämä kulma opiskelijaliikkeestä ole tarttunut pysyvästi, vaikka sen ajan toimijoiden kokemuksissa nämä olivat hyvinkin tuttuja. Tai ainakin meidän jyväskyläläislähtöisten. Ja meitähän oli SYLlissäkin aika paljon ja painoarvomme oli SYL:n historiateoksenkin valossa laadullisesti vielä suurempi. Ja, korostan, tämä on historiatutkimuksen suuri ongelma: kokemuksia ja niiden merkityksiä voi olla vaikea jälkikäteen ilmaista ja tallentaa varsinkin, jos käytetään ”sekundäärilähteitä”.
Omituiset hiihtokisat
Yösählyt olivat karnevaalia, jota tuottivat JYY:n liikuntavaliokunnan aktiivit – majakka ja perävaunu etunenässä – eli Timosen Pertti ja Louhivaara (etunimeä en muista, oliko hänellä se?). Oli siellä Jokisen Esakin, vaikka taustaltaan oli kymmenottelija, ja paljon muita.
Mutta nämä hiihtokisat valiokunta hoiti kuten Pohjoismaiset mestaruuskisat pitääkin hoitaa. Yllätys ehkä olikin se, että me liikuntalaiset kilpaurheilijat otimme kisat karnevaalina. Tai siis ainakin melkein. Muut kolme viestinviejäämme – Laakson Harri, Kosken Pasi ja Lehtisen Ismo – hiihtivät kymppinsä ihan tosissaan. Kuten minäkin. Aloitinkin rajusti eli menin Leppävuoren Antin ohi Laajavuoren nousussa – olimme toki 5 kilometriä jäljessä, sillä Kirvesniemen Harri ja kumppanit olivat sen verran tehneet meihin eroa ennen lähtöäni ankkuriosuudelle yhtä aikaa Antin kanssa.
No, aika pian jäin Antin matkasta, mutta tulin kuitenkin hänen jälkeensä maalivaatteen alle (latu meni maalin läpi toiselle kierrokselle), joten viestikaverimme päättivät tehdä järjestäjille jäynää ja ottivat minut kiinni, heittivät kolme kertaa ilmaan (ottivat vain kahdesti kiinni) ja potkaisivat sitten hölmistyneiden järjestäjien ja kilpakumppaneiden katseiden alla minut toiselle vitosen lenkille.
Karnevaalihetki piristi minua mukavasti, mitä ei myöhemmin tehnyt se piristejuoma, joka paljastui punkuksi. No, onneksi ei ollut dopingtestiä maalissa. Eikä kai 11. tulleen joukkueen jäseniä testatakaan ellei sitten arvalla…
Olvi-juoksu ja Akateeminen Wartti
Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta, JYY, tuli meille liikuntalaisille tutuksi parina ensimmäisenä opiskeluvuotenamme lähinnä opiskelijaravintoloista Rentukka ja Ilokivi. Kortepohjan ylioppilaskylän kapakassa Rentukassa oli aina iloinen meininki, jos nimittäin onnistui pääsemään ”Kanen” valvovan silmän läpi sisään. Jos pääsi, niin ilo oli vielä suurempi. Miksiköhän siellä olikin niin mukavaa – aina oli mahdollisuus kohdata se oikea?
Yksi syy oli juhlissa eli usein Rentukkaan mentiin jonkin keksityn ”kissanristiäisen” takia. Legendaarisin niistä oli Olvi-juoksu, jossa yhdistettiin oivasti urheilu ja kapakkakulttuuri. Ensimmäisen viestin sääntöjen mukaan viestinviejä juoksi ensin 400 metriä. Täysillä, sillä kysehän oli kilpailusta. Sitten Rentukkaan, jossa piti syödä viisi voileipäkeksiä, juoda sen jälkeen tuoppi A-olutta ja tämän päälle jälkkäriksi kauhoa lautasellinen hernekeittoa naamaan. Siitä sitten raput alakertaan ja vaihtoon. Osuuksia oli muistaakseni kahdeksan. Aika moni lannoitti osuuden jälkeen Rentukan pihan pihakasvit ennen siirtymistä Rentukan asiakkaaksi.
Olvi-juoksun lisäksi Akateeminen Wartti oli 1980-luvulla todella kova juttu. Vuosina 1981-1983 olin juoksemassa kilpaa melkein tosissaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että tapasimme valtavasti eri alojen opiskelijoita sekä Senaatintorilla että iltajuhlissa Wanhalla, Kylterissä ja jossain kolmannessa kapakassa.
Myöhemmin järjestin tapahtumaa ja olin juontajanakin. Vuosikymmenen aikana tapahtuma karnevalisoitui ennestään, mutta silti kilpailu ylioppilaskuntien edustusjoukkueiden kesken jatkui kovana. Joka kertainen hupi löytyi siitäkin, että Wartissa otettiin aina varaslähtö. Se kuului melkein sääntöihin. Kerran yritimme estää varastamisen kadettien avulla. Ei onnistunut.
1980-luvun ”jyväskyläläisyys” konkretisoitui eräässä mielessä myös näissä opiskelijaliikunta- ja -urheilutapahtumissa, sillä JYY:n toimijoiden ansiotahan nämä uuden liikuntakulttuurin ilmenemismuodot olivat. Eivät esimerkiksi liikuntatieteellisen tiedekunnan, vaikka toki sen ajan opiskelijat olivat näissä jutuissa innokkaasti mukana.
Mutta itse en vielä tässä vaiheessa ollut vielä millään muulla tavalla mukana ylioppilaskuntatoiminnassa ellei äänestämistä lasketa aktiivisuudeksi. Muistutukseksi murroksesta: vuonna 1979 JYY:n edustajistovaaleissa oli enemmän ehdokkaita kuin vuonna 1981 äänestäjiä. Joku poliittinen historioitsija olisi ymmällään: miksi Kekkosen aikaan äänestettiin, mutta Koiviston aikaan ei? Sosiologi lukisi tämän jutun ja ymmärtäisi.
Mutta nyt vuoteen 1983 ja siihen, mitä olen ylioppilaskuntatoiminnassa kokenut, oppinut ja miten se on vaikuttanut elämääni. Siihen, miten se on vaikuttanut muihin, en nyt ota suuremmin kantaa, mutta ehkä joillakin tekemisillä on tosiaan muutettu joidenkuiden olemistakin.
1983 ja 1984: toimittaja, vessansiivooja, sosiaalityöntekijä, sählääjä ja tanssija
Keväällä menin tiedotusopin approbatur-kurssille, jossa tutustuin myös muutamaan JYY:n vaikuttajaan eli Jylkkärin (pää)toimittajiin Esa Pirnekseen ja Soile Veijolaan sekä sosiaali- ja pääsihteeri Aira Raudasojaan.
Syksyllä sitten kirjoitinkin ekan ylioppilaslehteen, jossa kuvasin liikuntalaisten kastajaisjuhlia ja yleensäkin elämää ehkä hiukan (itse)kriittisessä valossa. Jylkkäristä tulikin ensimmäinen lehti, johon kirjoitin melko säännöllisesti sekä urheiluun, liikuntaan että korkeakoulupolitiikkaan liittyvistä jutuista.
Ylioppilaskuntaurani alkoi kuitenkin jo kesällä. Olin virapelisiivoojana ja opin aika hyväksi vessansiivoojaksi. Taito, josta on ollut paljon hyötyä myöhemminkin.
Ja sain yo-kunnalta myöskin pikavipin, koska opintolainani loppui toukokuussa ja ensimmäinen palkkani kilahti tilille vasta kesäkuun lopussa. Kovin hyvät eivät olleet puoliammattilaisen jalkapalloilija-valmentajan palkat muutoinkaan. Vähällä tultiin toimeen – aamulla iso annos kaurapuuroa, välipalaksi ruisleipää ja säilykesardiinia.
Sosiaalityöstä sain käytännön oppia, kun autoimme sosiaalipoliittisen sihteerin kanssa teini-ikäistä tyttöä, jolla oli jonkinlainen ”irrallisuusongelma” ja hän hengaili Kortepohjan ylioppilaskylässä itselleen liian vanhojen nuorten kanssa.
Myöhemmin olin hetken myös JYY:n opinto- ja sosiaalisihteerinä, joten sain avattua itselleni sosiaalityön näkökulmaa, joka konkretisoitui myöhemmin monellakin tapaa mm. sijaisvanhempana (perhehoitajana) että seikkailukasvattajana ja erilaisten syrjäytymistä estävien hankkeiden toimijana.
Sekasählystä tuli futiksen jälkeen keskeinen osa liikkumistani. Sekin tapahtui JYY:n kautta ja hitsasi yhteen opiskelijaliikkeemme toimijoita. Jatkoimme tätä myös Helsingissä SYL:ssä ja OLL:ssa ja vedimme mukaan muitakin kuin jyväskyläläisiä. Puhumattakaan siis siitä, että loimme käsitteen ”sählysukupolvi”, jonka Sirosen Esa ja Aittolan Tapio kirjoittivat tieteellisiksikin teksteiksi.
Vuoden 1984 kohokohta oli tietysti SYL:on ja JYY:n yhdessä järjestämä seksiseminaari. Se pääsi valtakunnalliseenkin julkisuuteen, mikä siis oli siihen aikaan ihan ”eri levelillä” kuin nykyään, kun telkkarissa oli vain kolme kanavaa.
Minä treenasin sinne tanssinumeron Jacksonin Beat it -biisin tahtiin. Lopulta en kuitenkaan päässyt lavalle, mikä toki harmitti, mutta myös kasvatti. Ilman tuota kokemusta en olisi uskaltautunut mukaan tanssiryhmiin, joissa esiinnyin mm. Kaapelitehtaalla, Olympiastadionilla, Helsingin ja Lahden jäähalleissa täysille katsomoille täytettyäni 50-vuotta.
1985 ja 1986: paikallisradio, kaupunkipyörä, ylioppilaan kuolema, uudenlainen vaikuttajakin
Vuoden 1985 alussa aloitin hommat JYY:ssä 1,5 vuodeksi. Samaan aikaan töissä hääri kulttuurisihteerinä eräs Heikki Salo (ei vielä Miljoonasade-Hessu, mutta Juri Gagarin ja JyRock-mies) ja Peltolan Sirkku ylioppilasteatterissa. Minä vastasin korkeakoulupolitiikasta ja Hessu kulttuuritoiminnasta, mutta teimme paljon myös yhdessä.
Keksimme JYY:ssä (joku oli kai nähnyt niitä Pariisissa) kaupunkipyöräidean, jonka kulttuurivaliokunta pisti heti toiminnaksi eli hankki poliisilta pyörät, kunnosti ja maalasi ne ja laittoi kampukselle opiskelijoiden käyttöön. Uusille opiskelijoille lanseerasimme pyöriä ja ylioppilaskuntatoimintaa JY:n päärakennuksen lavalla tavalla, joka oli jäänyt lähtemättömästi monen uuden opiskelijan mieleen. Kuulin tästä vielä pari vuotta sitten palautetta.
Valitettavasti aika ja ihmiset eivät olleet vielä valmiita kaupunkipyörillemme. Niitä varastettiin ja rikottiin niin paljon, että jouduimme luopumaan mainiosta ideasta. Joskus myöhemmin lanseerasin 16 vuoden säännön, joka kertoo siitä ajasta, joka kuluu siitä, kun hyvä idea esitellään siihen, kun se otetaan käyttöön laajemmin. Kaupunkipyörissä aikaa taisi kulua vähän enemmän.
Ylioppilasteatterin esityksistä suurimman vaikutuksen minuun teki Maiju Lassilan Ikiliikkuja, jossa näyttelijät olivat pukeutuneet 1970-luvun kireisiin vaatteisiin ja korkokenkiin. Olimme revetä, koska olimme varmoja, ettei tuo aika – josta siis oli kulunut vasta alle 10 vuotta – ei koskaan enää palaa ja yhtä hyvin se olisi voinut olla 1900-luvun alkua. Olimme väärässä, mutta vieraannuttamisen ja toisaalta lähelle tekemisen kokemus oli onnistunut.
Vahvoja kokemuksia sain myös silloin aivan uudesta ilmiöstä eli paikallisradioista sekä YLEn että yksityisen Radio Jyväskylän kanssa. Edustajiston vaalivalvojaiset vuonna 1985 oli ensimmäisiä jälkimmäisen radion lähetyksiä. Kari Tyni haastatteli asiantuntijoina Kanervan Jukkaa (Jukka oli myöhemmin vihreiden tärkeimpiä teoreetikkoja, kuka traagisesti kuoli aivan liian nuorena ajettuaan liukkaalla kelillä pyörällä ylioppilastalon seinään) ja minua.
Tuo ”Kilkussa” eli ylioppilastalon ravintola Ilokivessä pidetty vaali-iltama keskeytyi myös dramaattisesti, sillä saimme sinne pommiuhkaussoiton. Menimme myös hetkeksi ulos, jossa huomasimme, että demarit olivat ainoa ryhmä, joka piiloutui myös autojen taakse. Joku päätteli, että silloisen valtapuolueen jäsenillä on eniten menetettävää, jos nyt räjähtää.
Muistutukseksi, että suurin osa JYY:n vaikuttajista oli joko kokonaan puolueettomia (yleensä ainejärjestöjen tai kaveripiirien edustajia) tai sitoutumattomia, vaikka olisivatkin olleet puolueiden edustajia.
Ylioppilas ei siis kuollut pommiin, vaan professori Tarmo Kunnaksen tulkintaan 1980-luvun opiskelijaliikkeestä. Hänhän väitti, että suomalainen ylioppilas tai ylioppilaskulttuuri on kuollut tullessaan suoraan Pariisista Jyväskylään. Emme nielleet tätä ollenkaan, vaan aloimme haastaa hänen käsityksiään 1980-luvun opiskelijoista. Me olimme erilaisia kuin hänen muistelemansa 1960- ja 1970-luvun ylioppilaat.
Tämä johti debattiin YLEn kanavilla, Jylkkärin sivuilla ja huipentui Vappuna 1986 juhlaan, jossa hautasimme yhdessä Katri Myllykosken (hänkin myöhemmin tuttu SYL:stä) sen entisenkaltaisen ylioppilaan ja synnytimme uuden. Hessu hankki meille aidon hautakivenkin kirjoituksineen, minä pidin juhlapuheen ja lopuksi oli ”tunti tanssia” eli menimme Ilokivelle jatkoille.
Nämä kokemukset ovat minulle oikeita ”jyväskyläläisyyskokemuksia” 1980-luvun puolivälin vaiheilta. Silti tärkeää oli tietysti vaikuttaminen muillakin tavoilla. Olin yliopiston hallituksen (opiskelija)jäsen myöhemmin SYL:on sosiaalipoliittisena sihteerinä toimineen Ilpo Lahtisen kanssa. JYY:n sekä osin SYL:on ansiosta meillä opiskelijoilla oli joissakin asioissa hyvinkin suuri vaikutus yliopiston linjauksissa ja päätöksissä (muutamissa ao. artikkeleissa näitä käsittelinkin).
Muistan senkin kerran, kun teimme lausuntoa filosofiopiskelija Niemisen Jallun (hänkin valitettavasti kuoli liian nuorena) kanssa monisivuista lausuntoa uudesta yliopistolaista. Oli kuuma kesäpäivä, mutta emme antaneet periksi ja teimme lausunnon, jonka ansiosta pääsin puhumaan asiasta opetusministeriön seminaariin. Sieltä muistan hyvin, kun Taxellin Toffy opetusministerinä toimi piirtoheitinkalvojeni vaihtajana, kun en kateederin takaa itse voinut tehtävää hoitaa.
Järjestimme seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, joissa yliopiston rehtorina toiminut Martti Takalakin, jonka aina likaiset silmälasit olivat ihmettelymme kohteena, selvästi mielellään oli aktiivisena osallistujana.
Sosiaalipolitiikan saralla ehkä tärkeintä oli YTHS:n toiminnan kehittäminen. Se alkoi jo Jyväskylässä, kun yritimme vaikuttaa opiskelijoiden ”asiakaskokemukseen” tekemällä muistutuksen erään lääkärin häiritsevästä käytöksestä. En muista, miten asia päättyi, mutta muistan hyvin, että keskustelimme asiasta YTHS:n paikallisen johtoryhmän opiskelijaedustajan, myöhemmin kirjailija, Pirjo Hassisen kanssa ja yritimme keksiä ratkaisua asiaan.
Itsekin kiinnostuin YTHS:n toiminnasta osin omienkin sairastumiskokemuksien kautta, mutta yhä enemmän myös sen vuoksi, että minua kiinnosti se, miten ihmiset pysyisivät terveinä – ei niinkään sairauden hoito. Kehittelin yliopistoliikunnan kurssiksikin ”Jalkapallo elämäntapana” -kurssin, jossa kävimme ryhmän kanssa läpi jokaisen merkityksellisiä jalkapallo- tai liikuntakokemuksia rakentaen tätä kautta merkityksellisyyttä liikkumiselle.
Tästä poiki myöhemmin tutkimus- ja kehittämishankekin, mutta se menee jo 1990-luvun puolelle.
Onko näistä opiskelijaliikekokemuksistani mitään jäljellä tänä päivänä?
Kun selailee ao. listaa tuon aikaisista julkaisuistani, niin huomaa, että aika monessa niistä on hyvin asiallinen ja tutkimuksellinen pohja. Ristiriita tässä kirjoitetun ja silloin koetun välillä ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen suuri. Muistettava toki on, että yhteiskuntatieteissä, saati liikuntatieteissä, ei vielä tunnettu juuri lainkaan kvalitatiivista eli laadullista tutkimusta. Oma graduni oli ensimmäisiä lajissaan. Teimme siis jotain aivan uutta myös tieteen saralla.
Monenlaista toimittajan työtä olenkin saanut tehdä ja muuta kirjoittamista vielä paljon enemmän. Olen toimittanut/kirjoittanut paria lehteä ja monta tietokirjaa. Niillä ansioilla olen tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Olen myös toiminut viestintäpäällikkönä ja toimittanut/juontanut TV1:lle ohjelmaa. Erilaisia kirjoituksia tieteellisistä artikkeleista blogeihin ja fb-postauksiin löytyy lukemattomia sanan molemmissa merkityksissä.
Radiossa ja TV:ssä olen ollut lukuisia kertoja eri vuosikymmenillä ja eri (kaikkien) alojen asiantuntijana. Nuo ensimmäiset kokemukset antoivat siihen varmuutta, josta oli hyötyä. Muutamia ohjelmia ja monia tapahtumia olen itsekin toimittanut ja juontanut.
Näiden Jyväskylä-kokemusten jälkeen en ole pelännyt (tai olen toki pelännyt, mutta se ei ole estänyt minua kokonaan) puhua tai kirjoittaa itselleni läheisistä, mutta yhteiskunnallisesti tärkeistä ja vaikeistakin aiheista kriittisesti, mutta aina rakentavasti. Tätä on helpottanut se, että yleensä olen myös tutkinut näitä aiheita tai ainakin toiminut jollakin tavoin niiden parissa käytännön elämässä.
Tämä kokemisen ja tekemisen yhteys tutkimukseen on kenties tärkeimpiä silloituksia silloisesta minästä nykyiseen. Ylioppilaskuntatoiminnassa tämä konkretisoitui erinomaisesti, sillä korkeakoulupolitiikkakin oli tuolloin myös kulttuuritoimintaa ja sosiaalitiedettä.
Toiminta ei ollut vain toimintaa toiminnan vuoksi, vaan yhdistimme tekemisemme ”olemisen” muuttamiseen – tekemällä oppimiseen, kuten nykyinen työnantajani Laurea amk on sen muotoillut, tai kokemalla oppimiseen, kuten me seikkailukasvatusyhteisössä toimivat saman prosessin kuvaamme.
1980-luvulla emme vielä osanneet omaa kokemistamme/tekemistämme teoretisoida emmekä rakentaa niistä pedagogista tai ihmistä/maailmaa muuttavaa prosessia. Nyt näitä prosesseja kehitetään, tutkitaan ja opetetaan eri organisaatioissa, hankkeissa ja koulutuksissa. Ja kokemusliikkuminenkin on noussut suoritus- ja terveysliikunnan rinnalle.
Työtä on vielä paljon tekemättä. Siksi kirjoitan tässä samalla konkreettista tavoiteohjelmaa liikkumisen ja kokemuksellisen oppimisen muutokseksi vuoteen 2035 mennessä. Tulee opiskelija-aktiiviajat mieleen, kun näitä viime aikoina kirjoittamiani juttuja lukee…
Tiihonen A. 2022. Kriisikokemukset opettavat, jos osaamme oppia – Mitä annettavaa seikkailukasvattajilla on kriiseistä selviytymiseen? (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/kriisikokemukset-opettavat-jos-osaamme-oppia/?fbclid=IwAR14Yy4iZ8iUOFDzUlZd0u7rlIIkt6Q_B–Sp1mKcXhit0M9Oxn4YQUvMF0). Seikkailukasvatusverkoston blogi, 22.3.2022.
Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. Teoksessa Hanifi, R.; Haaramo, J.; Saarenmaa, K. (toim.). Mitä kuuluu vapaa-aikaan? Tutkimus, tieto ja tulkinnat. Helsinki, Tilastokeskus 2021. (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf).
Opiskelijaliikekirjoituksiani 1983-1988: JYY
Kun selaa tuota kirjallisuuslistaa ja lukee nuo yleensä pitkät ja perusteelliset tekstit, niin ymmärtää, miksi valmistumiseeni kului niin paljon aikaa. Teoria piti myös kokea eikä ilman kokemusta syntynyt teoriaa. Siksi kai tuntuukin siltä, että olen ikuinen opiskelija(-aktiivi). Nykyäänhän opiskelijat tuottavat englanninkielisiä väitöskirja-artikkeleita hyvin nuorina lähes ilman käytännön elämän kokemuksia siitä, miten maailmaa voi/ei voi käytännössä muuttaa. Ylioppilaskunnat antoivat ja ehkä antavan tänäänkin mahdollisuuden kokeilla huimiakin ideoita käytännössä. Tänään ne kai tehdään startup-yrityksissä. Hyvä sekin.
Tiihonen A. 1988. Jos opiskelemaan pääset, niin opiskeltava on. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 10.2.1988.
Tiihonen A. 1987. Yliopiston hallitus puolusti sivistystä. Helsingin Sanomat. 7.4.1987.
Tiihonen A. 1987. Opiskelijaliikkeestä opiskelijaliikuntaan. Opiskelijaliikunta 1/1987.
Tiihonen A. 1987. Opiskelijaliikunta – 1980-luvun opiskelijaliike? Opiskelijaliikunta 1/1987.
Tiihonen, A. 1986. 1980-luvun opiskelijan suuret haasteet. Liikunta & Tiede 3/1986.
Tiihonen A. 1986. Millä mielellä mukana Sport Aidissa? Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 15.9.1986.
Tiihonen A. 1986. Liikuntakulttuurin muutos – kuka, mitä häh? Opiskelijaliikunta 2/1986.
Jokinen K. & Tiihonen A. 1986. Jalkapalloväkivallan syyt syvällä yhteiskunnan muutoksissa. Helsingin Sanomat, alakerta. 14.6.1986.
Tiihonen A. 1986. Oman elämänsä opiskelija – kandi vuonna 2000. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 26.2.1986.
Tiihonen A. 1986. Kun ylioppilas on kuollut, niin apukin on lähinnä. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 29.1.1986.
Lahtinen I., Tiihonen A., Veijola S. 1985. Tiedonvälitys. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 27.11.1985.
Tiihonen A. 1985. Ylioppilaskuntapolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa, opiskelijapolitiikkaa. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 16.10.1985.
Tiihonen A. 1985. Arvokysymyksillä sija urheilussakin. Helsingin Sanomat. 13.10.1985.
Tiihonen A. 1985. Korkeakouluista valtion virastoja. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 11.5.1985.
Tiihonen A. 1985. Sivistysyliopisto – sopeutumisyliopisto. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 20.2.1985.
Tiihonen A. 1984. Urheilu – urheilukone vai osa vihreää aaltoa? Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 5.12.1984.
Tiihonen A. 1984. Tämäkö liikuntatunti? Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 7.11.1984.
Tiihonen A. 1984. Wartin utopiat ja todellisuus. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 16.5.1984.
Tiihonen A. 1984. Urheilu testissä. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 1.2.1984.
Tiihonen A. 1983. Vallaton vuorokausi. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 11.10.1983.