- Koronan opetuksia oman kokemuksen kautta tulkittuna
Mitä pandemian aikana on jäänyt sanomatta ja käsittelemättä? Miksi sairastumisen ja kuoleman pelosta on kirjoitettu niin vähän? Yksilöiden tulkinnat tilastoista ja todennäköisyyksistä tai asiantuntijoiden osin ristiriitaisista näkemyksistä selittyvät tai värittyvät kuitenkin peloista, jotka liittyvät henkilökohtaiseen, läheistemme tai organisaatiomme kokemiin erilaisiin pelkoihin, jotka liittyvät myös työn ja ansioiden menettämiseen, ystävyyssuhteiden rapautumiseen tai harrastusten katkeamisiin. Pelkoja nämäkin ovat.
En väitä, että pelon kautta kannattaa selittää koko pandemiaa tai että pelon ”voittaminen” olisi ainut ratkaisu, kun pandemian opetuksia etsitään. Jos ”pelkokerrointa” ei kuitenkaan käsitettä tai ymmärretä, niin tulevien pandemioiden kanssa meillä voi olla jopa vaikeampaa kuin tämän nykyisen kanssa.
Lähtökohtia
Tarkastelupisteeni on juhannuksen jälkeinen viikko 27.-30.6.2022 sairastettuani koronaa 6-9 vuorokautta. Olo on terveehkö, vaikka henkinen väsymys on edelleen suuri. Epäilen, että reilun kahden vuoden koettu stressi laukeaa nyt väsymyksenä, osin helpottumisena, osin tekemisen motiivien puutteena. Kaikki tämä ei ole sairastetun koronan syytä, mutta osa kuitenkin. Ennen kuin palaan ”normaaleihin töihini” yritän sanoittaa tätä reilun kahden vuoden mittaista koronakokemustani, jonka uskon sisältävän jotakin yhteistä meille kaikille.
Pandemia on jo määritelmältään suurta pelkoa herättävä, maailmanlaajuinen, sairaus. Pelon tunne on kuitenkin niin voimakas ja osin irrationaalinenkin, että virallinen viestintä on pyrkinyt keskittymään rationaalisempiin ilmauksiin, joilla emootioita on tarkoituksellisestikin lievennetty. Kuolemia ja pahoja sairastumisia ei olla kohdattu myöskään median kautta, vaan olemme saaneet nähdä erilaisia mittareita ja tilastoja ja jopa huvittavia määritelmiä vaikkapa siitä, miten korona leviää eri vaiheissaan eri puolilla maata.
Ymmärrän ja hyväksynkin viranomaisten ja osin mediankin valinnat. Turhia pelkotiloja ei kannattanut lietsoa. Toisaalta valittu strategia johti kuitenkin siihen, että joissakin vaiheissa ja joillekin ihmisryhmille viestintä oli silti liian pelkokeskeistä.
Alkupuolella pandemiaa suojeltiin yli-innokkaastikin iäkkäitä, lopuksi heistä ei tunnuttu välitettävän ollenkaan, jos katsoo iäkkäiden koronakuolemien määriä tältä keväältä. Nuorten ja keski-ikäistenkin elämää taas rajoitettiin oikeastaan koko ajan reilusti yli sen, mikä oli heidän todellinen sairastumis- ja varsinkin kuolemisriski. Tässä en puutu eri elinkeinojen harjoittajien kokemiin epäoikeudenmukaisuuksiin rajoitusten suhteen.
Pelko, pelon voittaminen ja sen säätely ovat kuitenkin olleet keskeisiä tekijöitä koko pandemian ajan niin ihmisten henkilökohtaisessa elämässä kuin ”pandemiapolitiikassakin”. Suurin tekijä politiikkatasolla ja myös asiantuntijoiden arvioissa oli todennäköisesti pelko siitä, että sairaudenhoidon kapasiteetti ei riitä pandemian ja muun terveydenhuollon tarpeisiin.
Siksi onkin tärkeää tarkastella, miten pelko vaikutti sekä erilaisiin ihmisiin, mutta myös THL:n asiantuntijoihin, STM:n virkamiehiin, aluehallintoviranomaisiin ja Suomen hallitukseen. Ja minkälainen pelko vaikutti kehenkin eniten? Kenen pelko oli missäkin vaiheessa painavin – oliko myös talouselämällä ja -politiikalla merkityksensä? Entä tulevaisuudella, kun mietittiin lasten ja nuorten rajoituksia tai rajoituksia liikkumiseen. Pelon kauttahan katsottiin tulevaisuuteenkin, josta ei muuten voinut mitään tietääkään.
Olisiko pelon voinut unohtaa ja jättää huomiotta? Katsoa vain kylmästi tilastoja ja todennäköisyyslaskentaa hyväksi käyttäen tehnyt päätöksiä? Olisiko kansaa voinut johtaa ilman pelkoa? Olisivatko he suostuneet suosituksiin ilman pelon konkretisointia? Pelkohan määriteltiin uhkana suuremmista rajoituksista eikä suoraan kuolemista ja vakavista sairastumisista.
Selvää on, että konkreetin pelon käyttö olisikin ollut vaikeaa, koska tartuntojen suuresta levinneisyydestä huolimatta aika harva tunsi kahden ensimmäisen vuoden aikana koronaan sairastuneen tai kuolleen ihmisen.
Abstraktin ja koetun pelon käsitteet ovat erinomaisen tärkeitä yrittäessämme ymmärtää pandemian vaikutuksia eri ihmisiin ja ihmisryhmiin. Jos iäkkäällä ihmisellä ei ollut sairastuneita tuttuja, niin hän ei osannut sairautta oikein pelätäkään. Toisaalta oli ihmisiä, jotka pelkäsivät vaikkapa pääkaupunkiseudulla asuvia ihmisiä, koska heillä ei ollut kokemusta siitä, että sielläkin voi elää aivan normaalisti sairastumatta.
Kokonaisuutena ajattelen, että koronapolitiikka ”pelotteli” liikaa määräämällä suosituksia, jotka rajoittivat kollektiivisesti ja osin irrationaalisestikin vaikkapa tapahtumien järjestämistä ja turvallista matkustamista. Kevään 2022 kokemukseni taas oli, että suosituksista ja rajoituksista luovuttiin liian helposti suhteessa haittoihin eli ikäihmisten kuolemiin.
Ymmärrän hyvin, että rajoitusvälineiden teho oli heikentynyt yhä uusien helpommin tarttuvien virusmuotojen ilmaannuttua Suomeenkin. Silti ihmettelen sitä stoalaista välinpitämättömyyttä, jota osoitettiin koko korona-ajanjakson ylivoimaisesti suurimpia kuolemantapausmääriä kohtaan tammikuun alusta ja huhtikuun puoliväliin 2022 kestäneenä ajanjaksona. Maaliskuun viimeisenä päivänä sairaaloissa oli 1084 ihmistä ja 5.4. kuolemia oli 679 edeltäneen 3 viikon aikana eli melkein 230 viikossa. (https://www.koronatilastot.fi/fi/)
Oliko oikeasti niin, ettei meillä ollut mitään keinoja estää näitä kuolemia, jotka kohdistuivat etupäässä iäkkäisiin ihmisiin? Kovin paljon ei muuta yhteiskuntaa olisi tarvinnut haitata rajoituksilla, jos olisimme osanneet varoa ikäihmisten sairastuttamista. Vai tulivatko sairaudet hoitohenkilöstön välityksellä hoitolaitoksiin ja palvelutaloihin? Eikö sillekään voinut tehdä mitään?
Ongelmallistahan oli ja on tulevaisuudessakin se, että kollektiiviset suositukset ovat välttämättömiä tietyissä vaiheissa pandemiaa, kun taas toisissa ne kääntyvät itseään vastaan. Ne ovat liiallisia tai sitten kaikista rajoituksista luovutaan, kun sitä kollektiivista suositusta ei enää ole. Järkevää olisi kuitenkin ollut kohdentaa suosituksia ja rajoituksia niin, että iäkkäitä ja riskiryhmäläisiä olisi voitu kevään 2022 aikana suojella paremmin. Kuolemien määrät olivat aivan kohtuuttomia ja silti ei tehty enää mitään. Tasavallan presidenttikään ei saanut neljättä rokotusta pyynnöstään huolimatta.
”Mitään ei ollut enää tehtävissä”, ei ole riittävä vastaus, vaikka viruksen herkemmin leviävä variantti olikin kyseessä.
Esitin paljon ”pelkokysymyksiä”, joihin en osaa vastata, mutta toivon, että joku vastaa. Minä yritän määritellä ja käsitteellistää pelkoja, kerron oman sairastumistarinani, mietin, miten pelkoja voisi vähentää ja lopuksi yritän hahmotella, mitä voisimme tästä oppia tulevaisuutta ajatellen.
Pelkoa on monenlaista
Korona synnytti pelon maantieteen, jossa vaara oli siellä, missä suurimmat riskit saada tartuntaa kulloinkin olivat. Alueiden kautta määritellyt tartuntariskit olivat pitkään määrittämässä pelon tunteitamme suhteessa koronaan. Kuitenkin alueiden sisällä eri-ikäisten, erilaisissa sosiaalisissa kontakteissa väistämättä olemaan joutuvien tai erilaisen vastustuskyvyn omaavat olivat hyvin erilaisessa asemassa suhteessa sairastumiseen riskiin ja sairastumisen vaarallisuuteen.
Jälkikäteen ajateltuna tämä oli aika isolta osin ”haulikolla ammuntaa”, jota perusteli ehkä eniten se, että eri alueilla oli erilainen kyky hoitaa sairastuneita. Tai ehkä ei sekään, koska siellä missä oli paljon väkeä, oli suhteessa vähemmän hoitopaikkoja kuin siellä, missä sairastumisen riski oli pienempi. Luulen, että tämä alueellinen riskimäärittely lisäsi enemmän aiheetonta pelkoa kuin sen olisi pitänyt tuottaa. Pandemiassakin tulisi käyttää enemmän intersektionaalisuutta eli huomata, miten ihmisten ja erilaisten ihmisryhmien taustojen ja elämäntilanteiden – henkilökohtaisen riskianalyysin – kautta voitaisiin saada aikaan parempia suosituksia ihmisten käyttäytymiseen. THL:n tulisi luoda näille erilaisille riskianalyyseille hyvät kriteerit tulevaisuutta ajatellen.
Vaara oli myös erilainen sen suhteen, mikä oli oma vaarakertoimesi eli miten kohtalokas mahdollinen sairastuminen oli sinulle itsellesi ja sinun läheisillesi. Tämähän on osa tuota henkilökohtaista riskianalyysia, mutta korostan tässä sitä, ettei kyse ole vain sinusta itsestäsi. Koronaviestinnässä ja somekeskusteluissa korostui vain oma riski, kun kuitenkin suurella osalla – en tiedä miten suurella – on kuitenkin läheisiä, joilla on suuri tai erittäin suuri riski jopa kuolla sairastumisen seurauksena. Tämä tunne oman sairastumisen vaarallisuudesta tuntui jakautuvan usein oudoilla tavoilla, jos ajattelee sitä vain ”faktojen” perusteella. Eniten tuntuivat pelkäävän ne, joilla oli vähiten pelättävää ja päinvastoin.
Vaaraan suhtautumiseen vaikutti suuresti myös se, miten paljon omalla toiminnallaan pystyi vähentämään omaa sairastumisriskiä. Aivan liian vähälle jäi huomioida sitä, miten suuri osa joutui koko pandemian ajan ottamaan suuriakin riskejä, koska tekivät töitä hoitolaitoksissa, kouluissa tai muualla, jossa sairastumisen riski oli etätyöläisiä korkeampi. Kyse tässä on myös oikeudenmukaisuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta, jota kansalaiset joutuivat kokemaan ilman omaa syytään. Täytyy sanoa, että hirveän hyvin nämä suuremman riskikertoimen omaavat työntekijäryhmät koronan stressin kestivät. Tai ainakaan en niistä paljon julkisuuden kautta kuullut.
Tämä lähtökohdaksi, kun mietin omaa suhtautumistani koronaan. Tunnistin hyvin, että läheisissäni oli ja on riskiryhmäläisiä, joihin itsekin astmaatikkona kuulun. Joka päivä jouduin miettimään tartuntariskiä ja se vaikutti tietysti elämääni. Jälkikäteen voi sanoa, että kokonaisuutena se vaikutti hyvin vähän arkeeni. Noudatin ohjeita ja välttelin sisätilakohtaamisia. Ulkona liikuin koko ajan melko vapaasti ja tapasin ihmisiä etäisyydet huomioiden. Koin kuitenkin jatkuvaa syyllisyyttä ja pelkoa siitä, jos olisin tartuttanut iäkkään äitini, astmaa sairastavan vaimoni tai lapsieni pienet vauvat.
Ja lopultahan niin kävikin, että sairastuin.
Oma sairastumiskokemukseni
Sain koronatartunnan kesäkuun 18. päivä Suomen ylioppilaskuntien liiton 100-vuotisjuhlissa Pikku Finlandiassa tai Ostrobotnialla. Päätimme mennä sinne vaimoni ja muutamien ystävieni kanssa, jotka siis kaikki olimme töissä ko. liitossa 1980-luvulla. Otimme riskin, koska tiesimme, että tulemme tapaamaan myös nuoria ihmisiä, joita eivät meidän riskiluokituksemme koske. Minulla oli ikäluokkani normaalit rokotukset takana.
Omalta kohdallani ajattelin, että tämä on nyt se riski, jonka voin ottaa, koska myös vaimoni sen otti. Myönnän, että hän tuli mukaan vasta jälki-ilmoittautuneena, mutta en tiedä, johtuiko se sairastumisriskistä vai ei. Hän ei itse sitä myönnä, vaikka voi olla, että se on ollut taustalla. Tällaisiin ristiriitatilanteisiinhan korona on voinut meistä monet johtaa.
Ehkä ajattelin, että jos on pakko sairastua, jotta pelosta pääsee, niin nyt kesällä se on kaikkein fiksuinta tehdä. Muutamat meitä iäkkäämmät ystävämme olivat myös sairastaneet koronan lievin oirein.
Olin silti varovainen juhlien jälkeen enkä tavannut äitiäni ennen mökille lähtöä. Tarkkailin myös olotilaani melko tarkasti. Alla myös taulukko OURA-sormuksen arvoista koronatartunnan jälkeen.
| Tartunta/pv | Valmius | Lämpötila | Syke/alin | Syke/ka | HRV | Hengitystiheys |
| 1 | 55 | -0,4 | 56 | 62 | 38 | 14,9 |
| 2 | 93 | 0 | 42 | 46 | 86 | 13,1 |
| 3 | 59 | -0,2 | 48 | 56 | 40 | 14,8 |
| 4 | 43 | 1 | 55 | 60 | 24 | 14,6 |
| 5 | 59 | 0,3 | 47 | 60 | 36 | 14,2 |
| 6 | ||||||
| 7 | 49 | 1,3 | 47 | 55 | 31 | 14,2 |
| 8 | 65 | 0,9 | 47 | 54 | 41 | 14,8 |
| 9 | 86 | 0,2 | 44 | 52 | 42 | 13,8 |
| 10 | 80 | -0,1 | 48 | 52 | 38 | 14,2 |
Ensimmäisenä päivänä olin tietysti väsynyt, koska juhlin pitkään ja nukuin huonosti ja vähän. OURAn luvut ovat aivan normaaleja tällaisen yön jälkeen. Päivällä teimme pitkähkön rauhallisen pyörälenkin ja olo oli väsynyt, muttei yhtään sairaalloinen.
Toisena päivänä OURAn luvut pomppasivat pilviin eli oloni piti olla erinomainen. Mainitsin siitä vaimollenikin ja ilmoitin, että OURA kompensoi edellistä päivää. Näinhän se vähän tekeekin, kun huomaa, että arvot paranevat. Kaikki arvot olivat erinomaisia.
Tunsin itseni kuitenkin vähän väsyneeksi, mikä on sekin aika tavallista, kun on nukkunut hyvin. Tein varmuuden vuoksi koronan kotitestin myös sen vuoksi, että illalla minulla oli jalkapallo-ottelu. Peli sujui kohtalaisen hyvin eikä hengitys ollut mitenkään vaikeaa. Oletin, että siihenhän se tietysti vaikuttaa astmaatikolla ensin.
Seuraavana aamuna lukemat olivat tippuneet, mutta sekin on normaalia, koska peli oli myöhään illalla enkä saa sellaisen jälkeen kovin hyvin nukuttua. Lämpöä ei ollut ja alin syke oli 48, joten ei syytä huoleen. Olo oli ok.
Ajoimme kolmantena päivänä pitkän matkan läpi Suomen. Matka väsytti, mutta ei normaalia enempää. Illalla kaikki oli edelleen ok.
Aamulla heräsin aikaisin ja tiesin, että olen kipeä. Kurkkuun koski ja olo oli hutera. Ehkä vähän särki päätäkin. Nousin ylös ja siivosin itselleni aitan nukkumapaikaksi ennen kuin muut edes heräsivät. Päivällä tein kotitestin, joka oli positiivinen.
Meillä oli lapsenlapsemme mukana ystävänsä kanssa. Heillä oli todella mukavaa jo heti illalla järjestettyään moniottelun tikkajuoksuineen, koriin heittoineen ja kärrynpyörineen. Piti päättää siitä, miten toimimme.
Raskasta oli laittaa tytöt heti takaisin junalla, mutta se oli kai ainut mahdollinen keino, jotta tulevan viikon leiri ei vaarantuisi. Me eristimme toisemme vaimoni kanssa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Söimme ulkona ja kävimme erikseen saunassa peseytymässä. Minä käväisin kyllä mökissä, mutta pyrin varovaisuuteen. Tähän mennessä hän ei ole sairastunut. Mitä kovasti kyllä ihmettelen.
Palataan koronaan. Neljäs päivä oli ”taistelua” sairautta vastaan. Tunsin sen hyvin. Kylmiä aaltoja levisi yllättäen ruumiiseen. Kurkku tai suun takaosa oli todella kipeä ja välillä tuntui kuin puukon pisto kurkussa. Pää oli kipeä, vaikka ei sitä oikeastaan särkenyt. Otin yhden tulehduskipulääkkeen illalla, mutta muuten en lääkkeitä käyttänyt. Join ja söin paljon. Makuaistia en menettänyt.
Poikkeuksellista oli se, että minulla oli OURAn mukaan kohonnut lämpötila neljän vuorokauden ajan. Yleensä minulla ei ole kuumetta. Nyt oli vilunväristyksiä ja kuume nousi selvästi ainakin kahtena iltana eli olin aivan märkä.
Olo oli kuitenkin aika hyvä koko ajan. Tein sekä ruumiillisia että henkisiä töitä vähän joka päivä. Lepäsin toki vähän väliä ja juoksin vessassa, sillä jatkuva juominen kusetti kovasti. OURA antoi kiitettävän aktiivisuusarvion eli reilusti yli 90 joka päivä, mutta hyvin poikkeuksellista toki oli, että kahtena päivänä lukema oli täydet 100, vaikka lähinnä kävelin vessaan ja heitin tikkaa.
OURAn aktiivisuusalgoritmia olen kritisoinut ennenkin, mutta tämä tuntuu tosi oudolta. Ymmärrän toki, että algoritmi suhteuttaa aktiivisuustason sen hetkiseen ”valmiuteen” tai kykyyn liikkua. Olisiko parempi, että asteikossa olisi joku ”yliaktiivisuuskategoria”, josta tulisi rehellinen varoitus? Oletukseni on, että vähänkin suurempi aktiivisuuteni olisi ollut liikaa ja siten se olisi laskenut arviota. OURAn mukaan siis liikuin kuitenkin tosi fiksusti sairaana.
Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että minun tapauksessani OURA ei kyennyt ennakoimaan eikä näin ollen varoittamaankaan minua koronatartunnasta. Olin itse asiassa itse paremmin ”hereillä” asian suhteen.
Sen sijaan, kun korona sitten iski, niin OURAn markkerit reagoivat selvästi. Valmiustaso laski nopeasti alas, ehkä alemmas kuin itselläni koskaan (43). Sykkeet nousivat ja kehonlämpötila nousi. HRV-lukema laski. Kaikki selviä merkkejä siitä, että kaikki ei ole kunnossa (klikkaa alta kuvio näkyviin).
Itselleni tärkein markkeri oli lämmönnousu, joka pysyi neljä pahinta sairastamispäivää hiukan koholla. Myös keskisyke pysyi normaalia korkeammalla ja HRV-arvo (sykevälivaihtelu) matalammalla. Alin syke ei reagoinut koronaan paljonkaan. Valmiustasossa korona näkyi kokonaisuudessaan kohtuu hyvin, mutta siihen jotkut asiat vaikuttivat positiivisesti, jotkut negatiivisesti, joten yhtä selvä markkeri se ei ollut kuin lämpötila, keskisyke ja HRV.
Neljäntenä ja seitsemäntenä päivänä valmiustason aleneminen näkyi selvästi. Silloin myös kuumetta oli eniten. Tunsin kehoni käyvän taistelua tautia vastaan juuri näinä päivinä ja öinä. Valitettavasti kuudennen päivän tai yön tietoja en saanut, kun sormuksesta loppui lataus.
Kokemuksena korona on ollut tähän mennessä odotettua paljon lievempi. Kurkku- tai suukipu oli kova, mutta ikään kuin tauti ei olisi päässyt keuhkoputkiin, mikä oli tietysti erittäin hyvä asia. Pelkäsin sitä kovastikin taudin aikana, sillä muistan edelleenkin ne raastavat keuhkoputken tulehdukset, yskän kohtaukset ja hengityksen heikkenemisen, minkä ne aiheuttivat useasti nuoruudessani.
Kuumeilu tai ”kylmeily” oli pahinta eli se, että oli monta päivää ”huono elämä”, kun ei tiennyt oliko kuuma vai kylmä. Kivut lihaksissa olivat pieniä. Nuha ja yskä vähäistä. Limaa alkoi erittyä neljäntenä tai viidentenä päivänä, mutta näitäkään limaklönttejä ei tullut kovin paljon. Ne olivat tulehdusliman kaltaisia, mutta eivät kuitenkaan ”haisseet” bakteeritulehdukselle (joo, sillä on oma hajunsa).
Mutta todella väsynyt olen ollut pahimman sairastumisjakson jälkeenkin. Tekee mieli nukkua ja olenkin nukkunut sekä yöllä että päivällä erittäin paljon. Oletan, että kyseessä on myös pelon ja tiedostamattoman stressin laukeamista.
Tätäkö pelkäsin itseni ja muiden vuoksi?
Pelon aiheellisuudesta
Taudin sairastamisen jälkeen on aihetta kysyä: oliko tämän reilun kahden vuoden mittainen ”pelkotila” ja vakava elämän rajoittaminen omalta osaltani aiheellinen? Korostan, että en voi tässä arvioida asiaa kokonaisuutena, vaan ainoastaan 60-62 -vuotiaan astmaattisen, hyväkuntoisen miehen näkökulmasta, jolle oli suhteellisen helppoa sopeutua erilaisiin rajoituksiin.
Hesari uutisoi samaan aikaan (27.6.2022) otsikolla ”Suomalaisten pelko koronaviruksesta hälvenee: Yhtä huolettomasti siihen on suhtauduttu vain pandemian alkuhetkillä” (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000008906696.html) tutkimusta, jossa selviteltiin suomalaisten koronapelkoja. Tutkimuksen tulos kesäkuun 2022 osalta lienee uskottava, vaikka tutkimuksessa oli erittäin suuri ongelma, joka paljastui katsomalla ko. tutkimuksen tekoajankohtia eri vuosina.
Pari lähtökohtaa olisi pitänyt ottaa huomioon eli että joka vuosi olisi tehty tutkimus samaan aikaan tai että ne olisi tehty sairauden etenemisen kannalta vertailukelpoisina aikoina. Vastaava tutkimus oli tehty keväisin maaliskuussa ja toukokuussa 2020, tammikuussa ja maaliskuussa 2021 ja tänä vuonna tutkimus tehtiin helmikuussa ja kesäkuussa.
Eiväthän nämä voi olla vertailukelpoisia tuloksia, sillä maaliskuussa luvut olivat vuosina 2020 ja 2021 korkeimmillaan, mikä olisi ollut tilanne tänäkin vuonna, koska kuolemia juuri maalis-huhtikuussa oli paljon. Kesäkuu on muinakin vuosina ollut rauhallinen ajanjakso, mutta yhtään vertailukelpoista kesämittausta ei aineistossa ole. Ikävä sanoa, mutta tutkimus oli joko huono tai jopa tarkoitushakuinen.
Tällaisia osin tarkoitushakuisia tutkimuksia ja niiden uutisointeja luin koronan aikana vähän liikaa. Se ei herätä luottamusta, jos faktoja tulkitaan tai jopa hankitaan tietoisesti tai tiedostamatta tarkoitushakuisesti. Oma vahva oletukseni on, että suurin osa ”vinoumista” tutkimuksissa ja uutisoinneissa tuki virallista koronapolitiikkaa. Mediakaan ei halunnut tai ei osannut ”keikuttaa venettä” niin, että se olisi lisännyt kansalaisten luottamusta tieteeseen ja avoimeen mediaan.
Isossa kuvassahan tämä on tietysti tutkijoille tuttua, koska suuret rahoittajat määrittävät muutenkin yhä enemmän varsinkin isoja tutkimushankkeita. Ei kai esimerkiksi EU rahoita tutkimusta, jolle siitä ei ole hyötyä? Suurena ongelmana näenkin, etteivät suomalaiset, akateemiset yliopistot tuottaneet juuri mitään riippumatonta ja merkityksellistä tutkimustietoa koronan aikana. Tai ainakaan sitä ei juuri näkynyt mediassa.
Joku voi kuvitella, että olisin jopa tiedevastainen, kun penään parempia tutkimuksia ja parempia tulkintoja tutkimuksista. En tietenkään, minähän puolustan tiedettä estämällä sen väärinkäytön. Huonoja tutkimuksia tulee kritisoida, vaihtoehtoisista tulkinnoista tulee puhua, politiikan, median ja tieteen välisen vuoropuhelun luonteesta ja vastuiden rajoista tulee koko ajan keskustella.
Ja on valtavasti asioita, joista ei ole tehty tieteellistä tutkimusta, vaikka pitäisi. Tässäkin esitän, että pelkotutkimusta koronapandemiasta tulisi ehdottomasti rahoittaa ja yliopistojen tulisi tuottaa tällaista tutkimusta ilman erillisrahoitustakin. Tulevia pandemioita varten tulisi olla valmiina keräämään dataa, josta saadaan nopeasti ajanmukaista tietoa pandemian etenemisestä ja siihen vaikuttavista moninaisista tekijöistä.
Tästä lähtöpisteestä esitän joitakin tulkintoja omien pelkojeni aiheellisuudesta/aiheettomuudesta.
Tärkeintä tässä lienee se, ettei korona vaikuttanut omaan aktiiviseen liikkumiseeni negatiivisesti, vaan oikeastaan positiivisesti. Myös ystävyyssuhteiden hoitaminen onnistui hyvin niin digitaalisesti kuin kasvokkainkin silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Töihin vaikutus oli sekä negatiivinen että positiivinen (tässä kuvaus vuoden 2021 töistäni https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/).
Myönnettävä kuitenkin on, että korona-aika aiheutti minulle aika paljon näkymätöntä stressiä. Lähinnä kyse oli siitä, että pelkäsin sairastuttavani muita ihmisiä. Tätä pelkoa koen tälläkin hetkellä, koska vaimoni tuntee nyt itsensä hiukan huonovointiseksi. Olisi ihme, jos hän ei sairastuisi, mutta silti sitä kovasti toivon. Jos tauti romahduttaa hänen kuntonsa, minun olisi vaikea antaa sitä itselleni anteeksi. Koronan aikana pelkäsin tätä vielä enemmän suhteessa äitiini, jonka luona jouduin käymään monta kertaa viikossa.
Minua stressasi myös ihmisten omasta mielestäni epärationaaliset reaktiot. Joidenkin järjetön pelko, joka johti syyllistämisiin tai lähes täydelliseen eristäytymiseen. Samalla ihailin ihmisiä, jotka tekivät ”vaarallisia töitä” tekemättä siitä mitään ihmeempää numeroa.
Virallisia tahoja kritisoisin siitä, ettei niillä ole oikeastaan mitään kykyä arvioida tai ottaa huomioon ihmisten inhimillisiä pelkoja. THL:n ja muiden viranomaisten ohjeet olivat usein hyvinkin epämääräisiä eli eivät pohjautuneet tieteeseen, tutkimuksiin eivätkä käytännön kokemuksiin, vaan asiantuntija-arvioihin siitä, miten sairaaloiden hoitokyky kehittyy tai miten korona mahdollisesti etenee väestössä (näitäkin todennäköisyyksiä muistan monta kertaa ihmetelleeni sanomalla, ettei tämä nyt mikään hyppykuppa ole).
Kritiikki on kuitenkin liian helppoa siihen nähden, miten vaikeasta asiasta oli kyse. Ymmärrän, että asiantuntijat eivät voi tunnustaa tilanteen päällä ollessaan, että muitakin vaihtoehtoja tulkintoihin ja toimenpiteisiin olisi ollut kyseessä. Onneksi Mika Salminen tämän rehellisesti myönsikin tässä kevään aikana.
Tulevaisuutta ajatellen mietinkin voisiko tällaista ”pelkokerrointa” kehitellä, koska se auttaisi ihmisiä suhtautumaan realistisemmin suosituksiin, joita jokainen kuitenkin lukee sen oman ”pelkokokemuksensa” kautta. Se myös kaventaisi juopaa, joka monesti syntyi asiantuntijoiden ja tavallisten ihmisten – ja jopa tasavallan presidentin – väliin.
Sauli Niinistön ihmettely siitä, ettei hän, ja hänen kaltaisensa iäkkäät ihmiset, voineet saada rokotusta, oli sekä hyvä esimerkki ”Very Finnish Problems” -sarjasta, jossa presidenttiä kohdellaan Suomessa kuten ketä tahansa, mutta myös siitä, että kuolemanpelko on vakava asia. Tosin presidentti taisi sanoa, että kuolema on vakava asia.
Vaikka voimme olla ylpeitä siitä, että suomalaiset sopeutuvat/alistuvat tällaiseen asiantuntijavaltaan, niin ei se tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudessa voitaisi toimia paremmin eli tässä tapauksessa sensitiivisemmin. En käsittele tässä rokotusvastaisuutta erikseen, vaikka oletan, että rokotevastaisuudessakin on suurelta osin kyse pelosta. Jotkut pelkäävät rokotteita enemmän kuin itse sairautta. Tässäkään viranomaiset eivät onnistuneet kovin hyvin. Pelko ei ole rationaalista, mutta ei se aivan irrationaalistakaan ole.
Miten pelkoja voisi tehdä realistisemmiksi ja suhteellisuudentajuisemmiksi?
Palaan kirjoitukseni alkuun, jossa määrittelin kolme tekijää eli tartunnan riskin, sairauden kohtalokkuuden ja mahdollisuuden itse vaikuttaa sairastumiseen. Näiden kautta omat ”pelkokertoimetkin” voitaisiin hahmotella. Yksi tapa vähentää pelkoa on ajatella omaa kokemusta suhteessa toisten kokemuksiin. Tartunnan riski määrittyi omalla kohdallani seuraavasti suhteessa ”yleiseen tasoon”.
| Tartunnan riski | Alue | Työpaikka | Muut paikat | Keskiarvo |
| Oletus keskimääräisestä | 4 | 4 | 4 | 4,0 |
| Oma tilanteeni | 9 | 1 | 7 | 5,7 |
Itä-Vantaalla asuvana olin usein suurimman riskin alueella, etätyöläisenä riski oli vähäinen ja muuten elin ehkä normaalia hiukan ”vaarallisemmin” liikkuessani ulkona ja käydessäni kaupoissa.
Sairauden kohtalokkuuden arvelin itselleni ja läheisilleni tavanomaista suuremmaksi. Sen sijaan sairastuminen ei tämän ikäisen tulevaisuudelle ole niin suuri kuin nuoremmille (tulevaisuutta on vähemmän).
| Sairauden kohtalokkuus | Itselle | Läheisille | Tulevaisuudelle | Keskiarvo |
| Oletus keskimääräisestä | 3 | 5 | 7 | 5,0 |
| Oma tilanteeni | 7 | 9 | 6 | 7,3 |
Pelkoon tai voimattomuuteen vaikuttaa vahvasti se, miten koki itse voivansa vaikuttaa sairastumiseen tai sairastumattomuuteen. Joidenkin on pakko ottaa riskiä työpaikkansa takia tai hoitamalla läheisiään. Oman toiminnan vaikutuksilla on rajansa suhteessa toisten toimintaan. Yksin ei voi suojella edes itseään.
| Mahdollisuus vaikuttaa sairastumiseen | Oma toiminta | Toisten toiminta | Pakko ottaa riskiä | Keskiarvo |
| Oletus keskimääräisestä | 5 | 5 | 5 | 5,0 |
| Oma tilanteeni | 6 | 4 | 6 | 5,3 |
Oma tilanteeni oli hiukan keskimääräiseksi arvioimaani vaikeampi, millä painotan vain sitä, miten itse asiat koin. Mitään keskimääräistähän ei objektiivisesti olemassa, mutta jokainen joutuu kuitenkin omia kokemuksiaan suhteuttamaan johonkin oletettuun keskimääräisyyteen.
Epäoikeudenmukaisuus sikiää siitä, että tuntee olevansa väärin kohdeltu tai ainakin väärin ymmärretty.
Jos ei edes tiedä, mistä tuo tunne syntyy, niin siihen on vaikea suhtautua rationaalisesti. Oma arviointini paljasti itselleni sen, että joissakin suhteissa olin ”hyväosainen”, joissakin toisissa ”huono-osaisempi”, mutta kokonaisuutena aika lailla keskimääräinen ”koronakärsijä”.
Jos kuitenkin olisin ollut ”punaisella” useimmissa mittareissa, niin olisin kyllä kokenut ainakin kovaa stressiä ja ehkä myös tyytymättömyyttä koronaviranomaisia kohtaan.
Jännittävää lienee se, että koronan takia vaarallisia töitä tehneet ovat valittaneet paljon vähemmän kuin ne, jotka eivät saaneet tehdä koronan takia töitä. Tässäkin kokemuksellisuus tulee voimakkaasti esille. Hoitoalalla koettiin selkeästi koronan vaarallisuus, mutta myös ymmärrettiin oman toiminnan tärkeys. Se varmasti lievitti pelkoa tai ainakin sen tulemista julkisuuteen.
Tärkeää on myös huomata se, että kun pelon kohtaa silmästä silmään eli siitä on kokemus, sen osaa nähdä suhteellisuudentajuisemmin kuin hän, jolle pelko on abstraktimpi. Kun liikuin Itä-Vantaalla ja -Helsingissä ”punaisilla alueilla” enkä sairastunut, niin pelkoni väheni huomattavasti.
Tapahtumateollisuudessa koronan vaaroja ei konkreettisesti nähty eikä koettu, mutta samalla koettiin vahvasti, ettei heidän työtään arvosteta, kun ilman sitä voitiin yhteiskunnassa elää. Tieto tartuntojen leviämisestä ravintoloissa ja konserteissa toki saatiin tilastojen kautta, mutta se on korkean koulutuksenkin maassa vaikeampi ymmärtää kuin aito kokemus taudin vaarallisuudesta itselle tai läheisille.
Nuoret kokivat varmasti asian eri tavoin kuin vanhemmat. Välillä tosin tuntui, että kulttuuriväki oli myös hiukan naivia eikä uskonut koronan vaarallisuuteen. Tietysti kyse oli myös leivästä ja tukipolitiikasta. Oletan, että en vedä paljon kotiinpäin, kun sanon, että minusta ulkoliikuntapaikat, stadioneiden ulkokatsomot ja suurin osa kuntosaleistakin olisi pitänyt kaiken järjen mukaan saada tai luokitella turvallisiksi koko koronan ajan.
Mielenkiintoista on sekin, että mediassa on ollut todella vähän juttuja ihmisten koronakokemuksista, vaikka kuolemat ja sairastumiset ovat varsinkin iltapäivälehtien ja aikakauslehtien keskeistä aineistoa. Oliko tässä jokin itsesensuurisäätö päällä? Vai eikö haluttu herättää liikaa pelkoa? Kiinnostavaa, koska toisten kokemusten kauttahan me yritämme suhteuttaa omia pelkojamme muutenkin.
Hesarikin päätti kanavoida tuntojen kirjoittamisen tähtitoimittajilleen. Jaakko Heinimäkikin (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007702369.html) ihmetteli kirja-arvioissaan, etteivät kirjoittajat Anna-Stina Nykänen ja Saska Saarikoski juuri avaudu omista peloistaan.
Kuolematarinoita oli toki joitakin, mutta sen sijaan muunlaisia sairastumiskokemuksia todella vähän. Missä olivat ne tarinat, joissa sairastuttiin lievästi, keskivaikeasti tai aika normaalisti? Selvästikään media ei osannut suhtautua koronaan kokemuksellisena asiana. Sen sijaan viranomaistietoa oli aivan mahdottomasti. Ja toistan vielä kerran: erilaisia lukuja ei suhteutettu ja vertailtu kovin ymmärrettävästi, jotta tavallisillekin lukijoille olisi selvinnyt, miten korona etenee isommassa kuvassa.
Nykyaikana oma ja oman viiteryhmän kokemus tuntuu kuitenkin jopa yliarvostetun tärkeältä. Jokainen yksilö tuntuu olevan yhden miehen ay-liike. Tärkeintä on pullauttaa se oma kokemus esille. En ole sosiaalisen median asiantuntija, mutta aika vähän niissäkin oli tällaisia omia kokemuksia koronasta. Ehkä hyväosaiset ja hyvin koulutetut, joilla tuota ääntä on, eivät sairastuneet ja kuolleet. Ikäihmiset eivät kirjoittaneet kokemuksistaan. En tiedä.
Näin teen tässä itsekin hyväosaisena ja hyvin koulutettuna, mutta vain siksi, että ymmärtäisimme sekä jokaisen ihmisen kokemuksen tärkeyden että sen olevan vain yhden kokemuksen kaikkien muiden kokemusten valtameressä. Tärkeää on myös käsitteellistää kokemukset niin, että ymmärrämme niiden kumpuavan joistain yhteisistä peloistamme, joihin suhtaudumme joko samalla tai eri tavalla riippuen siitä, miten ne konkretisoituvat omassa elämässämme.
Tulevaisuudessa meidän tulisi olla valmiimpia kohtaamaan näitä pelkojamme tavoilla, jotka johtavat sekä yksilö-, yhteisö-, yhteiskunta- että globaalilla tasoilla fiksuihin ratkaisuihin. Pelko on tässä keskeinen käsite, koska olisi aivan mahdoton uskoa, että ihmiset ympäri maapallon alistuivat niin ennen näkemättömiin elämän rajoituksiin, joita pandemia meille tuotti ilman aitoa uskoa siihen, että tässä on syytä pelkoon.
Yksi skenaariohan on, että seuraavan pandemian kohdatessamme emme usko suosituksiin tai rajoituksiin, koska selvisimme tästä pandemiastakin näin hyvin. Olisi tärkeä tietää, mitkä rajoitukset olivat aidosti elintärkeitä, mitkä ehkä vähemmän tärkeitä ja mitkä täysin hyödyttömiä.
Olisi myös erinomaisen fiksua käsitellä monipuolisesti sitä, mikä pelon merkitys oli ja pitäisi olla pandemian käsittelyssä.
Lopputulemana toivoisin, että seuraavan kerran pandemian kohdatessamme osaisimme toimia niin, että rajoitukset olisivat paremmin perusteltuja, ne kohdistuisivat fiksummin eri ihmisryhmiin ja yksilöihin niin, että turvallisuus taattaisiin varsinkin riskiryhmille, mutta muiden elämää ei rajoitettaisi tarpeettomasti.
Toivoisin myös, että yksilöt ja lähiyhteisöt kykenisivät käsittelemään omia pelkojaan suhteellisuudentajuisemmin ja yksilöllisemmin omat riskitekijät huomioiden.
Ja mitä itse voin tehdä tai olen tehnyt?
Edellä esitetty ei kuulu varsinaisesti osaamiseni ja kokemusteni keskiöön. Sen sijaan muutamassa asiassa olen asiantuntija ja voin ottaa vastuun sanoistani paremmin.
Ensimmäiseksi korostaisin ”voimaannuttavia kokemuksia”, joita tarvitaan selvitäksemme kaikenlaisista vaikeuksista. Ne kasvattavat ”resilienssiä” eli kestävyyttä ja joustavuutta erilaisissa elämäntilanteissa. Joku voi sanoa, että pandemia, sota ja luontokato ovat jo riittäviä vaikeuksia, ettei enempää tarvita. Päinvastoin: nyt tarvitaan aitoja kokemuksia, mutta pienemmistä vaikeuksista, jotta opitaan selviämään noista isoista haasteista.
Alla kirjoitukseni ”Seikkailukasvatusta lapsille ja nuorille kriiseistä selviytymiseen”, jota Hesari ei julkaissut keväällä 2022. Varmasti oli paljon muitakin tärkeitä mielipiteitä julkaistavaksi. Mielestäni tämä on kuitenkin tulevaisuutta ajatellen erinomaisen tärkeä asia.
Sen alla kirjoitukseni, jossa korostan liikkumisen ja kuntoutumisen merkitystä koronastakin selviytymisessä. Aivan liian vähälle on julkisuudessa jäänyt myös se, että voimme itse vaikuttaa siihen, miten vahvasti sairaudet meihin iskevät. Ihmeellinen ”poliittinen korrektius” tuntuu estävän varsinkin huonokuntoisille, ylipainoisille tai muuten toimintakykyongelmaisille elintärkeän tietämyksen ja osaamisen levittämistä, jonka kuvitellaan ”syyllistävän” nämä ihmiset.
Tässäkin tullaan toki kritisoimaani asiaan eli siihen, että sairautta ja terveyttä katsotaan Suomessa pääosin terveydenhoitojärjestelmän näkökulmasta, joten huonokuntoinen tuntee itsensä syylliseksi siitä, että on huonokuntoinen.
Ja mikä pahinta: ”syyllisyydessään” rypevänä ja kanssauhriutujien kannustamana tämä ihminen ei sitten varmasti tee mitään oman kuntonsa kohottamiseksi, vaan kostaa koko maailmalle tämän vääryyden. Ja tietenkin on niin, että syyt ihmisten huonoon kuntoon löytyvät ”rakenteista”, toisista ihmisistä tai kohtalokkaista sattumista.
Oma pointtini on, ettei ihmisten tulisi määritellä elämäänsä niin paljon terveyden tai suoritusten näkökulmista, vaan oppia löytämään itselleen merkitykselliset kokemukset erilaisista aktiivisuuden muodoista.
Toisessa kirjoituksessani ”Koronasta käänteentekevä kokemus: liikkumisen aloitus, lisääminen ja jatkaminen koronan jälkeenkin…” käsittelenkin tätä aihetta laajemmin.
Kaiken kaikkiaan toivoisin, että eri alojen asiantuntijat ja toimijat kävisivät läpi omia ja organisaatioidensa toimintaa korona-ajalta. Mitä sieltä voitaisiin oppia tulevaisuutta ajatellen ns. normaalitilannetta varten, mutta myös mahdollisia tulevia pandemioita varten.
Seikkailukasvatusta lapsille ja nuorille kriiseistä selviytymiseen
Elämme nyt ja tulevaisuudessa kolmen kriisin varjot päällämme. Pandemia, Ukrainan sota ja ilmastonmuutos yhdistettynä luontotuhoon vaikuttavat lasten ja nuorten elämään todennäköisesti koko heidän elämänsä ajan.
Kaikkia seurauksia on mahdoton ennustaa, mutta tarve vahvistaville selviytymiskokemuksille tulee varmasti kasvamaan. Tiedon lisäksi tarvitaankin konkreettisia taitoja, osaamista ja vahvistavia kokemuksia.
Aika harva tietää, että Suomessa on menetelmiä, järjestöjä ja oppilaitoksia, joissa on vuosikymmenten ajan käytetty menestyksellä seikkailukasvatuksen, kokemuksellisen oppimisen (elämyspedagogiikan) ja ulkona oppimisen menetelmiä. Korona-aikana kiinnostus kaikkiin näihin onkin jo lisääntynyt ennen kokemattomasti.
Näiden menetelmien avulla on opittu suomalaisessa luonnossa selviytymisen menetelmiä, kasvettu yksilöinä ja ryhminä yhteisvastuuteen ja velvollisuuksien suorittamiseen, on vahvistuttu ja voimaannuttu ottamaan vastuuta itsestä, muista ja luonnosta. Kouluissa ja päiväkodeissa on opittu kouluaineita ulkona käyttäen hyväksi luonnon tarjoamia kokemuksellisia mahdollisuuksia.
Kriisien kanssa eläessä näistä kasvuprosesseista on erityisen paljon hyötyä, sillä ne lisäävät monella tavoin selviytymiskykyämme ja auttavat merkityksellistämään kokemuksiamme
Kalliisiin ja kulutuskeskeisiin harrastuksiin ei kaikilla saata olla varaa tai ne muuttuvat eettisesti arveluttaviksi. Onneksi meillä on edelleen myös kaupunkiympäristöissä lähellä olevaa luontoa käytettävissämme seikkailukasvatukseen ja ulkona oppimiseen.
Tällä hetkellä seikkailukasvatusta käytetään eniten nuorisotyössä ja nuoriso-ohjaajien koulutuksissa, mutta myös varhaiskasvattajat, opettajat, sosiaali- ja liikunta-alan toimijat, jotkut terapeutit, eräoppaat ja matkailualan yrittäjät ovat käyttäneet seikkailukasvatuksen ja kokemuksellisen oppimisen menetelmiä.
Seikkailukasvatuksen alalla toimivat järjestöt ja oppilaitokset ovat tuottaneet materiaaleja ja ne tarjoavat ammattiin johtavaa ja muuta koulutusta. Tarve ja kysyntä koulutuksen, materiaalin tuotannon ja toiminnan lisäämiseen on ollut vuosien ajan suuri ja tarve vain kasvaa.
Moni nuori tai eri alojen ammattilainen varmasti miettii, mitä itse voisi tehdä sekä oman osaamisensa lisäämiseksi että toisten auttamiseksi.
Fiksua olisikin, että asiasta ja alasta kiinnostuneet nuoret, eri alojen ammattilaiset, järjestöjen toimijat, leiri- ja rippikoulujen järjestäjät, urheiluseurat ja -liitot hakeutuisivat koulutuksiin, käyttäisivät materiaaleja, rakentaisivat hankkeita ja muuttaisivat toimintakäytäntöjään yhdessä seikkailukasvatusorganisaatioiden kanssa.
Ottakaa yhteyttä seikkailukasvattajiin seikkailukasvatusverkoston tai Outward Bound Finlandin tai muiden alan toimijoiden kautta. Autetaan lapsia ja nuoria selviytymään tulevaisuudesta.
FT Arto Tiihonen, seikkailukasvastusverkoston kehittämistyöryhmän pj.
Tiihonen A. 2022. Kriisikokemukset opettavat, jos osaamme oppia – Mitä annettavaa seikkailukasvattajilla on kriiseistä selviytymiseen? (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/kriisikokemukset-opettavat-jos-osaamme-oppia/?fbclid=IwAR14Yy4iZ8iUOFDzUlZd0u7rlIIkt6Q_B–Sp1mKcXhit0M9Oxn4YQUvMF0). Seikkailukasvatusverkoston blogi, 22.3.2022.
Nykänen, Anna-Stina (HS, 12.7.2020) Suomelle syntyi kuntovelkaa (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006567657.html).
Tiihonen A. 2022. Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä! (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.1.2022.
Koronasta käänteentekevä kokemus: liikkumisen aloitus, lisääminen ja jatkaminen koronan jälkeenkin…
Yksi asia on varmaa, vaikka koronasta ei vielä kaikkea tiedetäkään. Yksittäinen ihminen voi aivan varmasti parantaa vastustuskykyään tai ainakin selviämisennustettaan pitämällä omasta kunnostaan huolta. Se onnistuu liikkumalla aktiivisesti, syömällä terveellisesti ja nukkumalla riittävästi. Myös liiallista stressiä pitää välttää eikä positiivisesta mielialastakaan ole haittaa.
Helsingin Sanomien (https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006502046.html) artikkelissa nämä asiat oli kattavasti kerrottu, mutta ongelmaksi lukijan ja aiheenkin kannalta otsikkoon jäi lauseen pätkä ”terve ihminen ei voi juuri kohentaa vastustuskykyään”.
Miksi puutun tähän sinänsä aivan oikeaan tietoon? Siksi, että artikkeli oli selvästikin kohdistettu vain ”terveille ihmisille”, koska siinä haluttiin leikata siivet poppakonstien käytöltä. Samalla unohtui, että väestössä näitä ”terveitä ihmisiä” on suuri vähemmistö.
Pelkästään ylipaino- tai liikkumistilastoja lukemalla voinee nimittäin päätellä, että vain noin kolmasosa väestöstä toteuttaa terveellisen liikunnan suositukset ja ylipainoisia on hiukan kriteereistä riippuen jopa yli puolet väestöstä.
Tähän sitten vielä päälle ne ihmiset, jotka ovat normaalipainoisia ja liikkuvat riittävästi, mutta joilla on jokin kansansairaus, kuten sydän- ja verisuonitauti, hengityselinsairaus tai jokin muu ”perussairaus”. Jätin listasta pois diabeteksen, koska oletin, että he ovat mukana jo noissa ylipainoisissa, vaikka kaikki eivät tietysti olekaan.
Mikä on siis lopputulemani: suomalaisissa on varmasti yli puolet, todennäköisesti paljon enemmänkin niitä, joille olisi todella paljon hyötyä varsinkin liikkumisen lisäämisestä, mutta tietysti myös noista muista vastustuskykyä lisäävistä elämäntavoista myös koronan aiheuttaman vaaran suhteen.
On muistettava sekin, että korona ei katoa nopeasti, joten ihmisillä on runsaasti aikaa lisätä liikkumistaan ja parantaa vastustuskykyään tämän epidemian aikana. Nyt olisi siis erittäin hyvä hetki muuttaa elämäntapojaan.
Artikkelin perusteella saattoi kuitenkin saada sen virheellisen kuvan, että kyse ei olisi mitenkään isosta asiasta, koska otsikon mukaan ”terve ihminen ei voi juuri kohentaa vastustuskykyään, mutta hän voi estää sitä huonontumasta”.
Tämä jälkiosahan edelleen pahensi artikkelin viestiä, koska se paljasti, että artikkeli oli tosiaan suunnattu vain ”perusterveille” tai jopa aktiiviliikkujille, joiden liiallista harjoittelua artikkelissa haluttiin hillitä. Se on toki tarpeellista, mutta heitä on kuitenkin vain murto-osa väestöstä.
Tämä paljastuikin selvästi, kun toimittaja kirjoitti: ”Koronaviruksen kannalta tavallisen treenaajan ei siis tarvitse lisätä harjoittelumääriään eikä muuttaa harjoituksiaan tavoitteellisemmaksi.” Mitenkähän tässä artikkelissa oli määritelty ”tavallinen treenaaja” ja miten oletetaan ”tavallisen lukijan” ymmärtävän tämän?
Mediaan kohdistuva kritiikki perustuukin usein tähän kuplaksikin nimettyyn ilmiöön: toimittajat etsivät uutisia omasta viiteryhmästään eli keski-ikäisistä, perusterveistä, hyvin koulutetuista ja työssäkäyvistä ihmisistä, joissa varmaan on ylimäärä sekä ”tavallisia treenaajia” että himokuntoilijoitakin.
Usein mediassa käytetyt asiantuntijalääkäritkin toimivat urheilijoiden parissa, joten viiteryhmä on koko väestöön nähden aika vinoutunut. Lehtiä lukevat kuitenkin myös perussairaat, ylipainoiset ja vähän liikkuvat. Se tuntuu joskus hyvinvointisivuja lukiessa unohtuvan.
Pitkäaikainen kokemukseni liikkumisen lisäämisen saralla kertoo, että ihmiset ovat erittäin hyviä lukemaan tietoja, joiden viestinä on tai voisi olla se, ettei tässä nyt mitään tarvitse tai kannata tehdä. Koronan kaltainen sattuman varaisesti leviävä tartuntatauti on tällaiselle ”kohtaloon uskovalle” ihmiselle kuin taivaan lahja. Minä en voi tehdä mitään, joten minun ei tarvitsekaan tehdä mitään. Heille poikkeustilan suoma kotikaranteeni ja pakkopassiivisuus on saattanut olla jopa hyvä kokemus, koska liikkuminenkin koetaan vain ulkokohtaisena suorittamisena.
Tämän voi myös päätellä lukemalla medioiden kommenttipalstoja, joissa kritisoidaan hallituksen moniin lakeihin perustuvia päätöksiä, joiden mukaan poikkeustila on lopetettava hallitusti heti, kun poikkeustilan aiheuttama vaaratilanne on ohitettu. Näissä kommenteissahan vastustetaan normaalitilanteeseen siirtymistä liioittelemalla vahvasti ja tunteikkaasti koronan aiheuttamia vaaroja. Osa vastustuksesta selittyy silläkin, etteivät nämä ihmiset halua tai voi ottaa vastuuta tekemisistään.
Suomalaisia kehutaankin ylhäältä tuleviin ohjeisiin sopeutumisen maailmanmestareina, minkä vastapuolena olemme huonoja ottamaan omaa vastuuta turvallisista käytännöistä koronakriisin aikana. Vaadimme hallitukselta ja jopa pääministeriltä yksityiskohtaisia ohjeita asioihin, joista luulisi maailman koulutetuimman kansan osaavan selvitä itsenäisemmin eri alemman tason asiantuntijaorganisaatioiden ja oman terveen järjenkin voimin.
Ehkäpä presidentti voisi nyt avata suunsa ja kehottaa suomalaisia liikkumaan luonnossa tai vaikka kiipeilemään puissa? Auttaisikohan se?
Leikki sikseen, mutta muistutettakoon, että Suomessa kuolee joka kuukausi yli 4000 ihmistä, kun koronaan on nyt kuollut alle 150 ihmistä kuukaudessa. Heistäkin osa olisi saattanut kuolla kausi-influenssaan tai johonkin muuhun syyhyn. Käytännöllisesti katsoen yksikään lapsi, nuori tai terve alle 50-vuotias ei ole kuollut tai edes sairastunut vakavasti koronaan. Jopa Martti ja Eeva Ahtisaari toipuivat koronasta. Eikö ole jännittävää, että minusta tuntuu, etten saisi julkaista tällaisia totuuksia, koska kuoleman pelkoa ei Suomessa saa vähätellä.
Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia yksilöiden pelkojen pohjalta, vaan on nähtävä ”yleinen hyvä”. Yleinen hyvä ei valitettavasti ole kaikille se paras mahdollinen maailma. Kompromisseja on tehtävä. Ruotsissa painopiste on selvästikin enemmän ”yhteisen hyvän” puolella, vaikka emme vielä voi tietääkään, kumpi kansakunta onnistuu selviämään paremmin tästä vitsauksesta.
Palataan asian ytimeen eli siihen, että riittävä liikkuminen on todellakin erittäin tärkeää ihmisille, vaikka meillä ei edes olisi koronaepidemiaa. Suurella tai jopa suurimmalla osalla suomalaisista olisi tarvetta lisätä liikkumista, jotta heitä voisi edes kutsua ”perusterveiksi”.
Mainittakoon tässä, että en itsekään yli 60-vuotiaana astmaatikkona ja suolistosairaana ole perusterve ja lähipiirissäni on useita riskiryhmään kuuluvia ihmisiä. Lisäksi asun alueella, jossa on keskivertoa enemmän koronatartuntoja. Pelko taitaakin olla määre, joka sekin on käänteisesti kokemuksellista: mitä vähemmän omaa kokemustietoa koronasta tai sen uhasta on, sitä enemmän se herättää pelkoa. Tämähän on todistettu pätevästi myös vieraan pelon suhteen. Korona on tosielämän ”The Thing”.
Olen itsekin havahtunut terveelliseen elämään jo nuorena juuri astman, keuhkokuumeen, sydänvian ja henkisen stressin aiheuttamien negatiivisten kokemusten seurauksena. En siis itsekään ole valinnut elämäntapaani oppikirjojen tai tutkimusten perusteella, vaan aidon kokemuksen pohjalta. Ja ymmärrän erittäin hyvin, miten vaikeaa on muuttaa elämäntapojaan ilman oman kokemuksen antamaa selkänojaa.
Artikkelissani (alla viite) astmakokemuksistani kerroin jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ne samat asiat, joita Hesarin käyttämät asiantuntijalääkärit nyt painottivat liikkumisesta, ruumiin ja mielen tasapainosta. Silloin niitä ei ollut vielä tutkittukaan lääketieteessä. Kun olin 1970-luvulla teini-ikäinen astmaatikko, ohjeeksi sain urheilemisen lopettamisen ja myöhemmin Kelakin suositteli liikuntatieteellisten opintojen vaihtamista johonkin sopivampaan. Ohjeet ovat heittäneet 40 vuodessa häränpyllyä. Onneksi en uskonut asiantuntijoita, joilla ei ollut asiasta tutkimuksellista eikä kokemuksellista tietoa. Nyt liikkumisen suuret terveyshyödyt tiedetään paljon paremmin, vaikka on muistutettava, ettei tiedekään vielä kaikkea tiedä.
Esimerkiksi sitä ei tiedetä, miksi ihmiset eivät liiku riittävästi, vaikka sitä tutkittua tietoa on nyt lähes määrättömästi.
Kokemuksia tutkineena toivonkin, että korona toimii herätyksenä niillekin, joiden on vaikea ymmärtää hitaasti ja epädramaattisesti etenevien sairauksien vaikutuksia terveyteen ja jopa kuolleisuuteen. Toivon myös hartaasti, että se herätys tai käänteentekevä kokemus tulee ilman koronaan sairastumistakin. Siksi olinkin niin harmistunut Hesarin artikkelista, jossa vähäteltiin kuntoilun hyötyjä.
Liikkumisen aloittamisen ja jatkamisen ongelma on kuitenkin vasta puoliksi ratkaistu tuon mahdollisen havahtumisen jälkeenkin. Tämähän on nähty niin laihduttamisen kuin kuntoilemisen lyhytkestoisuudessa, vaikka ihminen olisikin saanut hyvän alkusysäyksen. Kenelläkään ei valitettavasti ole ihmemetodia, joka tepsisi jokaiseen yksilöön. Varmaan sitä jaettaisiin nyt ilmaiseksi valtion tuella tai sillä tienattaisiin huimia summia kaupallisena tuotteena.
Olen myös saanut tutkia ihmisiä, joilla tämä patentti tuntuu olevan hallussa. He löytävät liikkumisestaan monenlaisia kokemuksia ja merkityksiä. Hyvä esimerkki on tuo alla näkyvä artikkeli ”Miksi ikämies liikkuu”, joka pohjautuu tutkimukseeni aktiivisesti liikkuvista ikämiehistä.
Patentin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Nykymaailmassa on niin paljon passivoivia vaihtoehtoja tarjolla ja hienosti paketoituina. Yksi niistä on valitettavasti länsimainen lääketieteemme, joka on hoitanut pois suuren osan tartuntataudeistamme ja osan elämäntapasairauksistamme tai pikemminkin niiden oireista. Emme enää koe sairauksia samoin kuin oma sukupolveni, joka joutui tuntemaan konkreetisti nahoissaan mm. vesi- ja tuhkarokon, jota nyt pidetään hyvinkin vaarallisena sairautena.
Italian suuret koronakuolemaluvutkin selittyvät osaltaan antibioottien ylettömällä käytöllä, joten koronasta usein seuraavaan bakteeritulehdukseen, kuten keuhkokuumeeseen, ei siellä enää löydy tepsiviä antibiootteja. Suomessa ei onneksi käytetä yhtä paljon antibiootteja, mutta liikunta-alan ihmisenä ihmettelen suuresti sitä, että Suomessa hoidetaan lääkkeillä elämäntapasairauksia, joihin auttaisi yksinkertaisesti liikkumisen lisääminen.
Itse en käytä astmalääkkeitäkään, koska se auttaa minua pitämään itseni kunnossa ja sairauteni kontrollissa. Iso osa diabeetikoista, verenpainetautisista ja astmaatikoista saisi terveen paperit vain säännöllisesti liikkumalla. Aika paljon säästettäisiin lääke- ja sairaanhoitokuluissakin ja saataisiin lisää aktiivisuutta työ-, harrastus- ja perhe-elämään. Positiivinen ajattelija toivookin, että ihmiset nyt koronakaranteenin innoittamana jatkavat lisääntynyttä luonto- ja perheliikuntaansa.
Ero kokemuksen ja tiedon välillä on selvä: tutkimukset ovat osoittaneet liikkumisen hyödyt vääjäämättömästi, mutta se tieto ei näytä johtavan toimintaan. Itse pohjasin liikunnallisen elämäntapani pääasiassa omaan kokemukseeni ja tietysti jo silloin tiedettyyn. Sen voisi kiteyttää lausahdukseen, ettei hyvästä kunnosta voi olla ihmiselle haittaa tai antiikin ajoilta periytyvään sanontaan ”terve sielu terveessä ruumiissa”.
Eriytyneen tieteen ongelma onkin nykyään jo tunnistettu: kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja terveyden merkitystä ei enää ymmärretä, kun jokaiseen oireeseen ja sairauteen pitäisi löytyä spesifi ja tehokas hoitokeino. Tämä konkretisoituu erinomaisesti koronakriisin aikana, kun meillä ei ole käytössämme sitä juuri tähän virukseen tepsivää lääkettä tai hoitokeinoa.
Olemme neuvottomia, vaikka jokainen voisi helposti lisätä omaa selviytymiskapasiteettiaan muuttamalla korona-arkensa liikunnallisemmaksi ja muutkin elämäntapansa terveellisemmiksi.
Mikään tieto ei kuitenkaan saa ihmistä muuttamaan elämäntapaansa ellei hänellä ole tavoitetta, johon pyrkiä. Jos ihminen on tyytyväinen elämäänsä, vaikka hän joutuisikin käyttämään suuren määrän lääkkeitä, niin vaikea häntä on saada harrastamaan liikuntaa.
Hesarin artikkelissa tavoiteosio oli todella vaatimaton: jos olet terve, niin jatka vain samaa tahtia tai ehkä se viesti oli jopa sellainen, että varo liiallista treenaamista. Olisiko siinä voinut olla edes pieni maininta niille, jotka eivät täytä terveen kriteereitä vai olisivatko ne tavoitteet olleet aivan liian vaativia noudatettaviksi? Tilastojen perusteellahan näin aivan varmasti onkin.
Aiemmin tässä blogisarjassani ilahduin siitä, että perheiden yhteinen (luonto)liikkuminen on lisääntynyt ja tietääkseni myös nettijumppien seuraaminen – kaiketi myös tekeminen – on ollut suurta.
Nyt pitäisi tuo alkukokemus jalostaa merkitykselliseksi arkiliikkumiseksi eivätkä siihen riitä pelkät terveysperusteet, koska näitähän lienee nyt sata- tai tuhatkertaisesti enemmän kuin omassa lapsuudessani ja nuoruudessani 1960- ja 1970-luvuilla, kun väestö liikkui paljon enemmän kuin nyt.
Tähän tarvitaan vertaistukea ja –kokemuksia. Ihmisethän janoavat vertaisasiantuntijoiden antamaa tietoa, koska se koetaan todellisempana kuin tieteellinen tieto. Nyt kaivattaisiinkin kokemuksia ja tarinoita siitä, miten ja miksi koronan aikana aloitettu liikkuminen jatkuu, jatkuu ja jatkuu…
Itselläni on tästä henkilökohtainen kokemuskin. Kun jouduin lonkkaproteesileikkaukseen kahdeksan vuotta sitten, aloin kirjoittaa blogeja toipumisestani ja kuntoutumisestani. Kirjoitin ensin päivittäin ja jatkoin epäsäännöllisemmin kokonaisen vuoden.
Hämmästykseni on ollut suurta, sillä juuri näitä blogejani on luettu selvästi eniten ja kiittäviä kommenttejakin olen saanut kymmeniä. Kyse on ollut juuri siitä, että olen tarjonnut lukijoilleni vertaisen samaistumiskohteen kuvaamalla omaa kuntoutumisprosessiani sellaisena kuin olen sen itse kokenut ja tulkinnut. En ole väittänyt, että näin pitäisi kaikkien tehdä tai että minun tapani sopisi kaikille. Sekin on näköjään riittänyt siihen, että ihmiset ovat saaneet voimaa omaan kuntoutumiseensa.
Korostan, että oma tukeni on ollut lähinnä liikkumiseen rohkaisemista eikä mitään fysioterapeuttista tai muuta asiantuntijatietoa. Olen toki liikunta-alan asiantuntijana hiukan tavallista ihmistä kyvykkäämpi kuvaamaan ja tulkitsemaan omia kokemuksiani. Ja tiedän, miten tärkeitä merkitykselliset kokemukset ovat liikkumiselle.
Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.
Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.
Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni – vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf). Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi, 3.3.2013.