JALKAPALLON MM-KISAT 7.6.2002: ENGLANTI-ARGENTIINA. Autenttinen muisto, joka julkaistu Peili-lehdessä.

Onneton fani

Olen käyttänyt peliä edeltävän yön puhumalla liikunta- ja urheilupolitiikkaa, välillä kovaäänisestikin. Löysin pitkästä aikaa intohimoa itsestäni tuon aiheen parissa.. Nyt väsyttää ja fiilikseen on vaikea päästä, vaikka kyseessä on MM-kisojen alkulohkojen odotetuin matsi. Minulla ei ole suosikkijoukkuetta. Ei oikeastaan ole koskaan ollutkaan – olen onneton fani.

Hyvän pelin rakastaja

Rakastan hyvää peliä, mutta olen epäluotettava rakastaja: 60-luvulla ihailin Brasiliaa, 70-luvun alussa Hollantia, myöhemmin olen pitänyt Puolan, Argentiinan, Nigerian, Ranskan ja jopa Kroatian pelistä. Englantilaiseen futikseen minulla on tietysti erityissuhde: TV2:n liigamatsit ja Kevin Keegan melkein yhtä tärkeänä idolina kuin Johan Cruyff. Keeganin puolesta puhui pituus tai lyhyys – olemme about yhtä pitkiä pätkiä.

Rakastamani hyvä peli tarvitsee siis hyviä rakastajia – pelaajia, joihin samastua. Peliurani alkuaikoina juosta vipelsin laidasta karkuun, nopeahko kun olin. Matkin Keegania. Vähän myöhemmin löysin Cruyffin; nostin leukani aristokraattisesti ylös, siirryin rakentavaksi kärjeksi ja vedin pelipaidan pois housusta. Pelinumerokseni jäi suosikeistani huolimatta ysi. Numeromagiasta en olekaan koskaan kärsinyt.

Englantilaisen futiksen metamorfoosi

Innoissani – ja osin huvittuneena – olen seurannut sitä metamorfoosia, mikä on muokannut englantilaista jalkapalloa ja jalkapalloilijaa viime vuosikymmenen aikana. Maahan on siirtynyt Tony Adams –dinosauruksista David Beckham –virtuaalimiehen aikakauteen. Muutoksessa se on kärsinyt kovia kipuja mm. silloin, kun evoluutio heitti kentille Gazza-hirviön, jolla oli mannermaiset tai jopa latinojalat, mutta englantilaisen työväenluokan miehen pää. Jotenkin pateettistahan touhu on ollut. Beckhamkaan ei osaa ”kynätä” ketään, mutta toisaalta hänestä ei myöskään ole englantilaisten perinteisesti hallitsemaan pääpeliin.

Argentiina-matsissakin ”Becksy” hyppää horjuen Kili Gonzalesin nenää vasten – tahallisuudesta ei ollut tietoakaan siinä teknisesti heikossa suorituksessa. Vanha ja uusi englantilainen futis elää nyt Beckhamin oikeassa jalassa: pitkä, korkea pallo ja kaikki perään –taktiikka on saanut uuden merkityksen numero seiskan mahtavien sisäkierteiden ansiosta. Nykyhyökkääjän täytyy vain rynnistää otsalohko eteen työnnettynä niihin loistavasti tarjoiltuihin palloihin, ja maali on varma.

Maradonan valtakauden kaikuja

Entä sitten Argentiina: Maradona oli vielä minuakin pienempi, eikä iso ollut Ossie Ardileskaan, joka tuli pyörittämään peliä Englannin maaperälle vuoden 1978 MM-voiton jälkeen. Se joukkue olikin rautaa, vaikka voittikin silloisen suosikkini Hollannin. Maradonan valtakauden Argentiinasta en pitänyt; se oli liikaa yhden miehen joukkue – kova puolustus, rappaus tai raju riisto, pallo M:lle, loistava syöttö, kuljetus tai laukaus. Ja taas alas puolustamaan.

Valmentajasieluni kärsi; tuollaista peliä voi pelata vain yksi joukkue maailmassa. Filmaaminen ja pelin rikkominen muodostui taiteeksi, minä olin jo heittämässä futikselle hyvästit vuosikymmen sitten. Syy: Argentiinan luoma pelikulttuuri.

Ja sitä paitsi: katsokaa Pelén suorituksia 60-luvulla, niin näette vielä täydellisempää ruumiin ja pelin hallintaa. No, nyt symppaan Maradonaakin – lähes ikätoveriani. Näen hänessä oman ikääntymiseni ja kiitän luojaa, että jalkani pettivät ennemmin kuin pää.

Suosikkispekulointeja

Minulla ei siis ole suosikkia, vai onko? 13-vuotias poikani tivaa kumpaa kannatan, ja tunnen itseni jotenkin keski-ikäiseksi, turhan rationaaliseksi ja intohimottomaksi katsojaksi. On vaikea selittää syitä, miksi kulloinkin kannatan eri joukkueita. Näissäkin kisoissa toivon afrikkalaisten ja muiden yllättäjien pärjäävän, vaikka aina muistutan, että jalkapallon MM-kisoja ei ole koskaan voittanut todellinen yllättäjä.

Semifinaaleihin voi päästä, mutta, sori, ei pidemmälle. Koko maailman seuraamaa turnausta ei voi voittaa ellei ole kanttia, historiaa, asennetta – ”että me nyt vaan emme voi hävitä”. Sitä ei synny tyhjästä.

Ennen kisoja epäilen Ranskan joukkueen voitontahtoa, vaikka se eittämättä on materiaaliltaan paras. En usko Argentiinaan tai Italiaankaan, mutta keitä sitten tilalle. Espanja voisi nyt onnistua, mutta joukkueesta puuttuu edelleen pelintekijä – ei yksitoista yksilöä voi koskaan voittaa.

Entä Englanti? Pääseeköhän edes jatkoon? Ruotsinkin toivoisin pärjäävän. Tosin aika salaisesti. Voisiko Englanti tehdä jotain niin riemukasta kuin vuoden 1996 EM-kisoissa, joiden muistoista olen hekumoinut katsoessani jopa uusintoina sitä mainiota elokuvaa, jossa toinen ”huonosti käyttäytyvistä miehistä” näyttelee pääosaa. En myöskään saa mielestäni vuoden 1990 kisoja, joissa Englanti yllätti minut – ja Kamerunin leijonat – muuttamalla loistavasti pelitaktiikkaansa kesken pelin. Vaikka Paul Gascoigne oli kentällä, niin taktiikka siinä pelasi.

Tässä pelissä taidan sittenkin sympata Englantia, vaikka – tai koska – se lähtee kentälle lähes pateettisena altavastaajana. Beckhamin punaisen kortin tuonut sievä jalanojennus viime kisoista vielä pisteenä i:n päällä. Englannin on vaikea hävitä, Argentiinalla saattaa olla varaakin hävitä.

Taktinen välisoitto

No, peli alkaa – kolme 13-vuotiasta futaajaa syöksyy sisään. Tunnelma on odottava. Kentällä otetaan luuloja pois. Englannin puolustajat Cole ja Ferdinand menevät jatkuvasti tarpeettoman kovaa tilanteisiin. Ja Argentiina ikään kuin tyytyy tehottomaan pelin hallintaan. Se ei kuitenkaan johdu vain muutamien miesten välisestä henkien taistelusta, vaan myös joukkuepelitaktiikasta. Tunnen innostuvani, sillä tästähän kirjoitin jo gradussani reilu kymmenen vuotta sitten eli ”kohtaamisen alueesta”.

Ideani oli ja on se, että joukkueella on tai sillä pitäisi olla tiedossa se, missä kohden kenttää se pyrkii riistämään pallon vastustajaltaan. Jos se pystyy toteuttamaan taktiikkaansa, se pystyy hallitsemaan peliä, vaikka toinen joukkue hallitsisi näennäisesti palloa, esimerkiksi 64 prosenttisesti, kuten nyt näemme jo ruudussakin.

Englanti on siis päättänyt päästää Argentiinalaiset yli puolenkentän, mutta sitten alkaa systemaattinen ja kova riistopeli. Tarkoituksena on saada vastustaja houkuteltua hyökkäämään, mutta ei liian vaarallisesti – ja sitten pallo pois ja pitkä Owenille tai Heskeylle, joka on ovelasti vedetty normaalia alemmas. Heskey on hidas kiihdytyksissä ja kömpelö käännöksissä, mutta vahva ”neljännesmailerityyppi”, joka pitää kovaa vauhtia päästyään huippunopeuteensa. Beckhamin ja Scholesin on tarkoitus avata näitä juoksupalloja kärjille. Aivan täysin taktiikka ei onnistu, mutta Argentiinan pelin se kuitenkin tukehduttaa.

Tämän taktiikan vuoksi Littikään ei meinaa mahtua Liverpoolin kokoonpanoon – hyvin peliä lukeva, rakentava pelaaja ei sovi tähän taktiikkaan. Eikä Jari pärjää Owenille tai Heskeylle juoksussa, vaikka pyörittäisi herrat umpisolmuun pallon kanssa.

Poliittinen harha-ajatus

Takaisin peliin. Hargreaves vaihdetaan pohjevamman vuoksi heti pelistä – tilannetta en ehtinyt nähdä. Sen sijaan mietin, mahtaako hän olla tunnetun urheilusosiologin ja feministin Jennifer Hargreavesin poika. Ehkä ei, äitihän on ajanut jopa huippu-urheilun vastaista linjaa kannanotoissaan. Vaikka ei se nyt mikään todiste ole, onhan meidän olympiakomitean pääsihteerikin nuoruudessaan vastustanut huippu-urheilua. Ei tarvitse olla takinkääntäjä, jos lapsista tulee vanhempiensa kanssa erimielisiä.

Vähän pedagogiikkaa

Ottelun pelillisesti hienoin hetki on se, kun Michael Owen kääntyy, ottaa muutaman vauhtiaskeleen irrottautuen vastustajastaan ja vetäisee pallon Argentiinan maalin tolppaan. Sen sijaan rankkaritilanne on ”älytön”, vaikka käytänkin sen opetustarkoitukseen. Pojat ovat hävinneet monta ottelua osin siitä syystä, ettei heillä ole ollut rohkeutta ”mennä sisään”, siis rynnätä rankkarialueelle haastamaan vastustajaa.

Hidastusten aikana muistan korostaa, että kannattaa haastaa vastustaja, vaikka ”näittehän, miten älytön yritys oli – kolme pelaajaa, joista ei varmasti pääse läpi”. Rankkari, ja pelin ratkaisu.

Sovitus ja latistus

On jotenkin vaikea eläytyä Beckhamin riemuun maalin jälkeen, vaikka se on enemmän kuin aitoa. ”Kaikki on sovitettu”, hän tietää, että tämän jälkeen englantilaiset ovat antaneet anteeksi. Hän on myös näyttänyt ”närhen värkit” niille samoille argentiinalaisille, jotka viimeksi tiputtivat Englannin jatkosta. Potku on jännittyneen miehen veto, jossa kovuus on tärkeämpää kuin suunta. Hermostunutkin pelaaja saa palloon vauhtia, vaikka tarkkuus silloin kärsiikin.

Tuossa tilanteessa olisi katastrofaalisinta vetää loistava laukaus sinne, minne Beckham yleensä laukoo vain huomatakseen, että maalivahti ottaa sen kiinni. Se murtaisi miehen ja koko joukkueen. Argentiinan maalivahti tietää Beckhamin tietävän ja ajattelee: minä otan sen kiinni, missä sinä olet hyvä. Nujerran sinut siihen pisteeseen, sinut ja joukkueesi.

Ei siis ihme, että puoli-irokeesin paita on revetä päältä. Tukkakin näyttää hyvältä. Tämä oli draamallisesti liian helppoa, liian aikaisin – kärsimystä oli liian vähän. Vaadinko jo liikoja?

Teddy piristää

Toinen puoliaika on tylsää, pojatkin lähtevät pihalle pelaamaan. Ottavat videoille kikkojaan. Onneksi TV ei ole voittanut omaa kokemusta näiden poikien elämässä. Jotenkin tuntuu, että tästä ei tule elämää suurempaa peliä muille kuin englantilaisille. Omaa asennettani kuvannee se, että iloitsen 36-vuotiaan Teddy Sheringhamin kentälle tulosta. Muistan kun manasin saman miehen surkeutta joskus kymmenisen vuotta sitten; ihmettelin, miten niin huono viimeistelijä voi olla Englannin maajoukkueessa.

Teddyn seniorivaihtopelaajana tekemät maalit ManU:n Mestarien liiga –peleissä tekivät minusta myöhemmin Teddy-fanin. Mikä loistava vaihtomies hän onkaan. On kokemusta, peli-iloa ja pelisilmää – nytkin Teddy tykittää unelmavedon ilmasta takanurkkaan. Vain huono säkä estää maalin synnyn.

Mestaruus sille, joka sitä eniten tarvitsee?!

Miksei Argentiina voittanut, vaikka maa ja kansa tarvitsi voittoa niin paljon? Tämähän on hyvä peruste: Slovakia tarvitsi jääkiekon MM-kultaa enemmän kuin Pohjoismaat tai Amerikan mantereen joukkueet. Venäjä halasi sitä myös, mutta Slovakia halusi enemmän. Tässä pelissä tosin Englanti tarvitsi voittoa enemmän – se ei tarkoita, etteikö Argentiina olisi edelleenkin johtava mestarisuosikki. MM-turnaus alkaa yleensä vasta alkulohkojen jälkeen.

Tämä turnaus on vähän niin kuin Falklandin sota. Olen aina ihmetellyt sitä järjettömyyttä, kun kaksi viikkoa purjehditaan maailman toiselle puolelle – ja sitten aloitetaan sota. Eikö siinä vaikka päiväntasaajalla voinut tulla mieleen, ettei tässä ole mitään järkeä.

Kai tämä on myös futiksen alkulohkojen tarkoitus: pari viikkoa käytetään henkisen energian lataamiseen. Se joukkue, joka alkulohkojen aikana huomaa, että tämä sinänsä järjetön retki täytyy päättää voittoon, on mestari.

Arto Tiihonen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja liikuntasosiologi, jonka nuoruutta ei voi ymmärtää ilman jalkapalloa ja jalkapalloilun rakentamia merkityksiä. Aikuisuuden ymmärtäminen on vielä pahasti kesken – työn alla kuitenkin.