Olenko oikeasti elänyt kuuskytluvulla?

Täytän näinä päivinä kuusikymmentä vuotta, olen siis todistettavasti syntynyt vuonna 1960. Olen myös elänyt ensimmäiset kymmenen vuottani kuuskytluvulla, jonka olen otsikon perusteella kadottamassa. Varhaisdementiaako vai mistä on kysymys?

Väitän, että kyse on jostain aivan muusta. Huomasin saman jo 1980-luvulla, kun tein pro gradu –työtäni Urheilu kertomuksena. Jo silloin tajusin, että kuuskytluku oli ”mennyttä aikaa”, vaikka se ei kuulunutkaan ”takavuosiin”, ”sota-aikaan” tai ”aikaan ennen sotia”. En muuten koskaan ymmärtänyt näitä isoisäni viittauksia, joissa hän käytti noita termejä. No, sota-ajan tajusin. Mistä hän oikein puhui?

Kuuskytluku tuntui silloin iloisella 1980-luvulla esimodernilta ajalta, jolloin tehtiin heinää, hevosia oli yleisesti työkäytössä, koneita oli vähän ja ruokaa saatiin pelloilta ja metsistä tai suoraan kotieläimistä. Meidän sukupolvemme – ainakin maalla kasvaneet – kuitenkin muisti sen kaiken oikein hyvin.

Nyt tilanne on toinen, sillä jo seitkytluvulla syntyneet ovat lähes autuaan tietämättömiä tuosta maaseutuyhteiskunnasta, jossa me noin kuuskymppiset vietimme lapsuutemme ennen kunnallista päiväkotia, peruskoulua tai vaikkapa ikäkausiurheilua.

Ai niin, eihän silloin ollut kunnollista julkista terveydenhuoltoa, ei toimivaa työeläkejärjestelmää eikä autoissa ollut turvavöitä eikä teillä ollut nopeusrajoituksiakaan. Tupakkaa poltettiin joka paikassa.

Moni varmaan sanoo, että silloin oli ainakin turvallista olla lapsi. Ei ollut, elämä oli paljon vaarallisempaa. Meistä melkein jokainen on sairastanut esimerkiksi nykyään supervaarallisen tuhkarokon, sikotaudin ja ihan jokainen joutui ottamaan tuberkuloosirokotteen vai miksi sitä nyt sanottiinkaan. Aika monelta ehti kuolla kaveri tai sisarus ennen kuin päästiin teini-ikään.

Pointtini ei kuitenkaan ole vertailussa, vaan siinä, että on tärkeää muistaa ja ymmärtää sitä, minkälainen se meidän lapsuutemme kuuskytluku oikein oli. Mitä me oikein edes muistamme siitä, tai haluamme muistaa? Mitkä olivat ensimmäiset laulut, jotka opit, mitä tärkeitä tapahtumia muistat, mitkä olivat lapsena sinun elämäsi kohokohdat?

All My Loving ja We shall Overcome olivat minun ekat biisini, jotka opin ulkoa, sekä yksi venäjänkielinen laulu, josta äitini ei jostain syystä pitänyt. Njet ponimai, siinä sanottiin. Isosiskoni opettivat minulle nuo Beatlesin ja Bob Dylanin suositut ja iskevät riimitykset. Olen aika varma, että tiesin, mitä niissä sanottiin. No, ehkä en ymmärtänyt tuota overcomia ihan sanatarkasti. Ajattelin, että me tullaan jotenkin voittamaan tää kisa joskus…

Muistan senkin, kun JFK kuoli. Isosisko tuli itkien koulusta. Kuolema järkytti myös isääni, joka ihaili Kennedya ja Koivistoa. Olivat moderneja demokraatteja. Isäkin oli erkkolainen sosialidemokraatti, joka tilasi Hesarin ja Valitut Palat.

Valittujen Palojen karttakirjasta minä opin lukemaankin. Ihan omia aikojani. Muistan, kun äitini kysyi leikillään, että mitä sinä nyt sieltä oikein luet. Luuli, että katsoin vain karttoja. Aloin sitten lukemaan…

Mutta siis asiaan. Pari vuotta sitten aloin kirjoittelemaan joskus iltaisin muistojani kotikylästäni Tenholahdesta, joka on Vuolingon kylän itäinen osa. Läntisellä puolella on rautatiepysäkki ja kansakoulu ja Iso Vuolinko, järvi siis. Tenholahti taas on Pienen Vuolingon itään kurkottava lahti. Vuolingon kylä kuului kuuskytluvulla Mikkelin maalaiskuntaan.

Jotkut sanoivat kotikylääni virheellisesti Tuskuksi, koska sitä kautta meille päästiin. Tuskussa oli lähin kauppa ja bus.. eikun linja-autopysäkki ja linja Tusku-Tuppurala. Sillä mentiin talvella Mikkelin keskustaan kunhan oli ensin luikuteltu potkurilla Tuskuun, joka oli Mikkelin puolella.

Tenholahti on muuten aika hieno nimi, keksin sille englanninnoksenkin: Glamour Bay (Village). Aika pähee. Kyllä kotikylässäni on edelleenkin jotain minua ”tenhoavaa”… Liitteenä olevassa pdf-tiedostossa onkin muutama kymmenen sivua monenlaisia muistojani kotikylästäni ja –kyläläisistäni.

”Comeback’n USSR” eli takaisin muistojeni Tenholahteen, jota ei kohta kukaan muista. Mainiossa Beatles-elokuvassa Yesterday on muuten vähän tätä muistamistani/muistamattomuuttani sivuava idea, kun vain yksi ihminen maailmassa muistaa, että Beatles oli olemassa ja hän on ainut, joka osaa nuo meidän lapsuutemme upeat biisit.

No, varmasti kaikki kotikyläni ikätoverit muistavat Tenholahden paremminkin kuin minä. Mutta varmaa on sekin, että he muistavat eri asioita tai muistavat samat asiat eri tavoin. Minä kuitenkin luulen, että olisin unohtanut – olinkin – monet tapahtumat, jotkut paikat ja ihmisetkin, jos en olisi kirjoittanut näitä muistojani ylös. Tiihonen_Tenholahti_osa1 Tiihonen_Tenholahti_osa2

Nyt voin väittää ja todistaa, että olen elänyt kuuskytluvulla, koska minulla on siitä dokumentti, tai oikeastaan dokumentteja, olemassa. Kuvia minulla onkin todella vähän, joten mielikuvat ja tarinat ovat muistamiselleni hyvin tärkeitä.

Tämän Tenholahtitarinan lisäksi tästä postauksestani voi klikata näkyviin kirjoitukseni lapsuuteni leikeistä, ensimmäisestä hiihtokilpailustani ja Vuolingon koulun 100-vuotisjuhlassa pitämästäni puheesta. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/07/LEIKINAIKA.pdf URHEILUKOKEMUS Tiihonen_Vuolingonkoulu_100puhe

Yritän edelleenkin opettaa nykylapsia leikkimään luonnossa (3.3.2020 viimeksi), hiihdän (heti, kun lumi tulee) ja kirjoitan edelleen (joidenkin mielestä valitettavan) aktiivisesti niin hiihtämisestä kuin monesta muustakin asiasta. Tuo Vuolingon kansakoulu on kuitenkin jo lakkautettu. Sen muistoa pitävät yllä vain meidän entisten koululaisten muistot siitä.

Seuraavassa jaksossa kirjoitan muuten seitkytluvusta, jonka tiedän olleen oikeastikin olemassa, vaikka en olisi millään uskonut, että oppikouluni – ikuiselta tuntunut sodan pommituksetkin kestänyt – Mikkelin Lyseokin on nyt jo lakkautettu.

Pidetään kuitenkin huolta, ettei kuuskytlukua vielä lakkauteta. Meidän sukupolvemme voisi itse asiassa kirjoittaa oman tulkintansa tuosta vuosikymmenestä, joka on totuttu muistamaan suurten ikäluokkien sukupolvikokemuksen kautta.

Ehkä olisi syytä nostaa esiin meidän nuorempiemmekin tulkinnat tuosta vuosikymmenestä, joka ei meille edustakaan uutta aikaa, nuorisokulttuurin nousua eikä radikalismia, vaan jotain aivan muuta. (Melkein) kadonnutta aikaa, joka kaipaa tulkintaansa.

Minkälainen on sinun kuuskytlukusi?