Ilmasto lämpenee uhkaavasti. Puhutaan ilmastonmuutoksesta. Liikkuminenkin vähenee joidenkin mielestä vaarallisesti. Liikunnanmuutoksesta ei kuitenkaan puhuta. Ainakaan vielä. Ilmastoaktivisti Greta Thunbergia mukaillen minäkin sanon, etten tiedä tarpeeksi siitä, voiko liikunnanmuutoksesta edes puhua tai mitä sille pitäisi tehdä.
Tarkoitukseni on kuitenkin ottaa asiasta selvää. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessani pohdin asiaa vertaamalla ilmastonmuutoskeskustelun historiaa liikunnanmuutoskeskusteluun. Keskeinen käsitteeni on ”havahtuminen”.
Myönnän, että kiipeän puuhun ikään kuin oksien kautta enkä tarkastele tässä ensin juuristoa eli sitä, onko liikkumisen väheneminen tutkijayhteisön näkökulmasta absoluuttisesti totta. Palaan juurille myöhemmin, sillä joskus on hyvä katsoa laajemmin ympärilleen niihin muihin puihin ja niiden kasvuprosesseihin ennen kuin kaivelee perustuksia tarkemmin.
Ymmärrän senkin, että tutkijatkin ovat huolissaan erittäin monista asioista eikä liikkuminen ole välttämättä maailman tärkein asia poliitikkojen tai kansalaisten mielestä. Ilmaston lämpeneminenkään ei ole aina ollut se kaikkein tärkein asia. Miksi se on sitä nyt ja voisiko liikkumisen suhteen tapahtua jotain samankaltaista? Tätä nyt vähän raapaisen tässä blogiartikkelissani.
Havahtuminen liikunnanmuutokseen esimerkkinä ilmastonmuutos
Ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen, ”Ollikaisen Markku”, lienee Bengt Holmströmin, Anu Kantolan, Esko Valtaojan ja Liisa Keltinkankaan kanssa yksi tunnetuimmista suomalaisista tieteilijöistä ellei tällä hetkellä tunnetuin.
Markkuun ei voi olla törmäämättä silloin, kun puhutaan ilmastonmuutoksesta ja varsinkin ilmaston lämpenemisen estämisestä. Hän oli myös liikuntatieteiden päivillä puhumassa aiheesta. Juttelimme Jyväskylässä Markun kanssa parisen tuntia ilmastonmuutoksen ja ”liikunnanmuutoksen” mahdollisista yhteyksistä ja eroista.
Minua kiinnostaa erityisesti ilmastonmuutoksen poliittinen tai sosiologinen puoli, sillä yhteinen huomiomme siitä, että suuri ”havahtuminen” ilmastoasioissa tapahtui vuosien 2017-2018 aikana, on erittäin kiinnostava niin sosiologisesti kuin poliittisestikin. (ks. esim. https://www.ym.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Tiedotteet/Tiedotteet_2019/Ilmastobarometri_2019_Suomalaiset_haluav(49670)
Liikkumisen vähenemisestähän on myös puhuttu kauan, ainakin 1990-luvulta lähtien, mutta politiikkatasolla tai ihmisten arkielämässä havahtumista ei ole tapahtunut lainkaan samassa mittakaavassa ilmastonmuutoksen kanssa.
Tässä artikkelissa pohdimme Markun kanssa, miksi ilmastonmuutosteemassa näin tapahtui ja miksi liikunnanmuutosteema ei ole vielä aiheuttanut samanlaista havahtumista. Kirjoitan Markusta näin tuttavallisesti, koska pelasimme aladivarijalkapalloa samassa jengissä 1980-luvun lopulla, jolloin olin itsekin aika aktiivinen ympäristöasioissa.
Havahtumishistoriaa ja käytäntöjä
Markku Ollikainen on toiminut IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change, https://www.ipcc.ch/) Suomen paneelin puheenjohtajana. IPCC on siis hallitusten välinen paneeli, johon kuitenkin kuuluu erittäin paljon ilmastotutkijoita. Se pyrkii konseksukseen siitä, mitä erittäin monitieteisen tutkimuksen perusteella ilmastonmuutoksesta voi sanoa eli miksi ilmasto lämpenee ja mikä on eri tekijöiden painoarvo kokonaisuudessa.
IPCC myös tekee ennusteita tulevaisuuteen sekä lähivuosiin että pidemmille aikajaksoille, kuten vaikkapa vuoteen 2100. Nämä skenaariothan ovat tulleet jo lähes kaikille tutuiksi. Osa niistä on tainnut synnyttää jo uuden ilmiönkin eli ilmastoahdistuksen.
Tällaista IPCC:tä ei ole liikuntatutkijoiden kesken, vaikka erilaisia kansainvälisiä liikuntatieteellisiä yhteisöjä tietysti onkin. Tässä on siis merkittävä ero, joka saattaa estää liikunnanmuutoksen tieteellisen perustan monitieteisen rakentamisen. Toki Suomessakin on kerätty runsaasti tutkimustietoa, jolla on perusteltu mm. liikunnan yhteiskunnallista merkittävyyttä. Siinä ei kuitenkaan ole samanlaista poliittiskäytännöllistä fokusta tai kärkeä, joka ilmastonmuutoksella on. Kaukana ollaan ”hallitusten välisestä” tasosta, vaikka uudessa tavoitteiltaan radikaalissa hallitusohjelmassa liikunnan väheneminen, tai ainakin sen vähäinen määrä, mainitaankin seuraavasti.
”Liikunnallinen elämäntapa ja arki on tärkeää omaksua jo lapsena. Vain viidesosa suomalaisista liikkuu terveytensä kannalta riittävästi, mikä aiheuttaa merkittävät yhteiskunnalliset kustannukset. Valtaosalla nuorista menee hyvin, mutta arviolta 10–15 prosenttia nuorista voi huonosti. Esimerkiksi poikien syrjäytyminen, tyttöjen mielenterveysongelmat ja vähemmistöihin kohdistuva syrjintä aiheuttavat inhimillistä kärsimystä ja yhteiskunnallisia kustannuksia.” (https://valtioneuvosto.fi/rinteen-hallitus/hallitusohjelma/kulttuuri-nuoriso-ja-liikunta-asiat)
Liikunta-asioissa tavoitteeksi esitetään myöskin tämä: ”Liikunnallinen kokonaisaktiivisuus nousee kaikissa ryhmissä” ja hallitusohjelmassa luvataan, että ”Liikkumisohjelma ja sen arviointiyksikkö luodaan ensisijaisesti valtioneuvoston kansliaan. Perustetaan samalla liikuntapoliittisen selonteon mukainen liikuntapoliittinen koordinointielin, jonka valtioneuvosto nimittää.”
Voisi siis ajatella, että tässä lähestytään sekä asiaan havahtumista ja menetelmällisesti hyväksi havaittua ilmastonmuutosstrategiaa laajentamalla liikuntapoliittisia sisäpiirejä ja kohottamalla työn statusta ministeriötasolta valtioneuvostotasolle.
Ensimmäisiä tehtäviä siis olisi synnyttää jonkinlainen kansallinen paneeli (ks. https://ilmatieteenlaitos.fi/suomen-ipcc-tyoryhma) tai koordinointielin, joka kokoaisi monitieteellisesti ja -hallinnollisesti tutkijoita ja asiantuntijoita ja jonka pitäisi tulla konsensukseen ainakin siitä, onko liikunnanmuutos (liikkumisen huolestuttava väheneminen) tutkimusten mukaan totta, mistä se johtuu ja miten huolissaan siitä pitäisi olla. Aika näyttää, syntyykö hallitusohjelmassa mainittu koordinaatioelin, minkälainen sen kokoonpano on, ja miten vakavasti se ottaa liikunnanmuutoksen.
”Havahtumisen” taustalla on myös toimivat käsitteet. Ilmastonmuutosta edelsivät mm. ”kasvun rajat”, ”kestävä kehitys”, ”ilmaston lämpeneminen”, mutta poliittisesti ja kulttuurisesti ilmastonmuutos näyttää olevan parempi, koska se viittaa trendiin, johon eri toimijat voivat tarttua monin eri tavoin. Yksilöillä on omat tehtävänsä, valtioilla omansa ja EU:lla tai kansainvälisillä ilmastosopimuksilla omansa.
Palataan siis ilmastonmuutoshavahduksen syiden kaivamiseen. Markku Ollikainen nostaa historiasta muutaman tärkeän tekijän. Julkisuudessahan usein nostetaan esiin Kioton ilmastokokous ja pöytäkirja vuodelta 1997, joka oli ikään kuin alku nykyiselle kehitykselle. Kehittyneet maat tulivat silloin mukaan ”talkoisiin”. Pariisin vuoden 2015 ilmastosopimus taas veti mukaansa lähes kaikki maat, vaikka USA jäikin sen ulkopuolelle. Tosin sielläkin osavaltiotasolla toimitaan jopa radikaalimmin kuin IPCC suosittaa.
Ilmastokokousten taustalla on kuitenkin tapahtunut paljon kiinnostavaa, jota Markku valotti kiinnostavasti. Hänen mielestään erityisen tärkeää oli, että brittitiedemiehet saivat aikaan sen, että Iso-Britannian poliittinen johto silloisen pääministeri Tony Blairin hallituksen aikana havahtui asiaan. Ollikaisen mukaan englantilaiset poliitikot kokivat ”syyllisyyden tunteen” ensimmäisenä länsimaana ja tulevan globaalin katastrofin aiheuttajana. Englantilaiset saivatkin aika pian mukaan Saksan ja Ranskan, minkä jälkeen Euroopan Unioni oli seuraava poliittinen yhteisö, joka asiaan havahtui. Kyse oli tietysti myös taloudesta eli ajateltiin, että EU on edelläkävijä ja saa siitä taloudellista etua. Ollikaisen mukaan Euroopan komissio olikin ideaali toimija ilmastonmuutoksen ehkäisemisessä.
Lähtökohta oli siis kuitenkin joukossa tiedemiehiä, jotka saivat aikaan havahtumisen kansallisella tasolla. Liikkumisenmuutoksen kohdalla tällaista tieteilijöiden joukkoa ei ole vielä havaittu ainakaan Suomessa, vaikka esimerkiksi UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankari on Suomessa yrittänytkin tuoda esiin liikkumisen vähenemisen suuria kustannuksia sosiaali- ja terveystoimelle ja koko kansantaloudelle.
Seuraava iso asia oli Ollikaisen mukaan Saksan ”Energiewände” 2000-luvulla, kun Saksa päätti luopua fossiilisista polttoaineista ja ydinvoimasta energiantuotannossaan tietyn siirtymäajan jälkeen.
Mietimme yhdessä politiikan voimaa, koska tuo poliittinen päätöshän oli ”järjetön” eli mahdoton toteuttaa. Mieleen tuli keskustelu polttomoottoriautojen kulutuksesta ja päästöistä 2000-luvun vaihteessa, kun autotehtaat väittivät, ettei ole mahdollista valmistaa vähänkuluttavia ja vähäpäästöisiä autoja. Aika pian niitä kuitenkin tuli, kun esim. Kaliforniassa asetettiin tiukat ehdot päästöille ja kulutukselle.
Saksan poliittiset tavoitteethan eivät tule toteutumaan, mutta silti se on saanut aikaan valtavia muutoksia niin teknologian kehittämisessä, yritysten toiminnassa kuin myös kansalaisten käyttäytymisessä. Samaa kaiketi toivoo Suomen nykyinen hallituskin. Ja sitä Suomessa nyt kipuillaankin. Jos Saksasta siis voisi ottaa oppia, niin voisi sanoa, että kovat tavoitteet johtavat positiivisiin muutoksiin, vaikka niihin ei sovitussa ajassa päästäisikään.
Kansallisvaltioiden lisäksi mukaan on tullut liike-elämää ja etenkin puhtaan teknologian edustajia. Niiden merkitystä ei voi mitenkään väheksyä, vaikka tutkimus ja politiikka edellä tässä on mentykin. Ollikaisen puheissa painottuukin usein se, miten tärkeää yhteiskunnan eri sektoreiden mukaan saaminen tässä prosessissa on ollut. Kun tutkijat ja poliittiset päättäjät ovat tehneet osuutensa, niin mukaan on saatava ja on saatukin yksityinen ja julkinen sektori sekä kotitaloudet ja kuluttajat.
Yhtälöstä puuttuvat vielä kansalaisjärjestöt, jotka ovat tietysti voimakkaastikin vaikuttaneet ilmastotietoisuuden syntymisessä. Järjestöt ovatkin vaikuttaneet voimakkaasti sekä IPCC:n ja ilmastokokousten agendoihin ja tietysti ihmisten asenteisiin. Julkisen sektorin toiminnan merkitys näkyy vaikka siinä, että kouluissa ympäristökasvatus on parantunut huimasti vaikkapa 1980-luvulle verrattaessa, kierrätys on tehty mahdolliseksi ja Suomessakin on runsaasti kuntia, jotka pyrkivät hiilineutraaliuteen.
Ollikainen nostaa esiin median vaikutuksesta kiinnostavan seikan: ilmastoasiat saatiin vaalikoneisiin vasta vuoden 2017 kuntavaaleissa niiden vaatimalla painoarvolla. Yleisesti on kaiketi ajateltu, että media on ollut hyvin perillä ilmastoasioista, mutta näin ei ehkä ole ollutkaan.
Yhteenvetona voi sanoa, että ilmastonmuutokseen havahtuminen tapahtui kunnolla yli 40 vuotta siitä, kun kuuluisa Kasvun rajat –raportti julkaistiin. Sisällöltään nykyinen tietämys on toki hyvinkin toisenlainen kuin tuo 1970-luvun skenaario, mutta 1990-luvulta lähtien tietämyksessä ei ole perustaltaan tapahtunut suuria muutoksia, vaikka mittaustekniikat ja kyky tehdä monimutkaisia ennusteita ovat parantuneet huomattavasti. Periaatteessa havahtuminen politiikassa tai ihmisten käyttäytymisessä olisi voinut tapahtua myös 1990-luvulla tai ainakin siitä lähtien. Edellinen ei tarkoita sitä, etteivätkö yksittäiset valtiot, kunnat, järjestöt, yritykset, kotitaloudet ja yksilöt olisi havahtuneet asiaan jo 1980-luvulta lähtien ja ehkä jopa aiemmin.
Professori Ollikainen korostikin vahvasti sitä, että kaikkien toimijoiden tulisi päästä mukaan ilmastonmuutostalkoisiin ”omilla vahvuuksillaan”, kuten urheilukielessä osuvan kliseisesti aina korostetaan. Itse asiassa Pariisin ilmastosopimuksen idea on sama eli siinä kansallisvaltiot itse määrittävät omat tavoitteensa, jonka jälkeen näistä rakennetaan velvoitteita. Velvoite ei Pariisin sopimuksessakaan merkitse sanktioita ellei sellaiseksi lasketa negatiivista julkisuutta, joka seuraa, jos ei pääse itse määrittämiin tavoitteisiinsa. Tämähän olisi fiksua aivan yksilötasollekin sovellettuna.
Tulevaisuusskenaarioiden lyhyt tulevaisuus
Kysymys seuraavassa on, mitä kannattaa tästä ilmastonmuutoshistoriasta ottaa huomioon suunniteltaessa liikunnanmuutosprosessin tulevaisuutta. Ensin kannattaa kuitenkin verrata ilmastonmuutosta ja liikunnanmuutosta toisiinsa eli mitä yhteistä ja mitä eroa niillä on?
Yhtäläisyys löytyy helposti: ilmastonmuutos ja liikunnanmuutos koetaan hyvin henkilökohtaisesti. Jos et tee itse mitään, koet helposti syyllisyyttä, mutta jos teet, niin saat siitä myös positiivisen kokemuksellisen palautteen. Yksilötasolla tuo edellä mainittu omien lähtökohtien ja mahdollisuuksien tunnistaminen on tärkeää, jotta osaisi määritellä itselleen realistiset ja kannustavat tavoitteet.
Toinen yhtäläisyys on siinä, että ne voi nähdä hyvin ns. länsimaisen elämäntavan yhtenä ilmentymänä, jossa teknistyminen ja kulutusorientaatio ovat johtaneet sekä energian ja raaka-aineiden kulutukseen, mutta myös fyysisesti passiivisempaan elämäntapaan. Yhteinen ratkaisukin on ilmeinen: kävele, pyöräile tai liiku muuten omaa energiaasi käyttäen niin et käytä fossiilisia polttoaineita. Liikkuminen ei tietysti yksin ratkaise ilmastonmuutosta, mutta laajemmin ottaen ihmisten hyvä toimintakyky ja terveys vähentävät yhteiskuntien menoja terveydenhoitokuluihin, joten sitäkin myötä säästetään resursseja myös ilmastonmuutoksen vastustamiseen ja ihmiset jaksavat työskennellä tehokkaammin.
Erojakin on eli poliittinen prosessi on ollut hyvin erilainen, vaikka tutkimusten pohjalta voitaisiinkin väittää, että jo 1990-luvulta lähtien liikkumisen väheneminen ja vaikkapa ylipainoisuus on alkanut huolestuttavasti lisääntymään niin Suomessa, länsimaissa kuin myös kehitysmaissa (liikkuminen ehkä ei, mutta ylipaino kyllä). Mitään kovin näkyvää ja fokusoitunutta kansallista tai kansainvälistä tutkijayhteistyötä ei kuitenkaan ole näkynyt, vaikka vuonna 2014 toki lyhyen aikaa toimi kansallinen verkosto vähäisen liikkumisen estämiseksi. Tutkijayhteistyön lisäksihän IPCC on rakentanut konsensusta siitä, mikä on muutoksen syy ja mitä pitäisi tehdä. Tätä ei ole nähty liikunnan kentillä.
Suurin ero lienee siinä, ettei ainakaan Suomessa ole saatu poliitikkoja, puolueita eikä hallintoa laajasti kiinnostumaan liikkumisen vähäisyydestä ja siitä aiheutuvista suurista haitoista. Demokratian ongelma Suomessa kietoutuu siihen, ettei hallitus eikä eduskunta päätä aidosti liikkumisen resursseista ikävän Veikkaus-kytkennän vuoksi. Sehän tarkoittaa sitä, ettei liikkumisen edistäminen koskaan nouse vakavan, merkityksellisen politiikan agendalle eikä myöskään julkiseen keskusteluun.
”Siiloissa” asiaa yritetään edistää ja monet kunnat ovat tehneet oikein hyvää työtäkin, mutta suurta ”havahdusta” ei ole näköpiirissä eikä siitä löydy ituja edistykselliseksi mainitusta nykyisen hallituksen ohjelmastakaan, vaikka siinä olisikin ollut erinomainen mahdollisuus ottaa tämä liikkumisen vähäisyys tai liikkumisenmuutos ilmiöpohjaisesti käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi.
Ei tietenkään ole välttämätöntä, että liikkumisenmuutoksessa tarvittaisiin samanlaista prosessia kuin ilmastonmuutoksessa. Jotakin kannattaa tietysti oppia prosessista, jossa on paljon samoja piirteitä niin sisällöllisesti kuin poliittisestikin.
Yhteistyötä kannattaisi ainakin tehdä teemoissa, joissa meillä on yhteisiä tavoitteita ja yhteisiä keinoja. Valitettavan yksimielisiä olimme siitä, ettei kummallakaan kentällä ole liikaa ihmisiä, jotka ymmärtävät monitieteistä tutkimusta ja vielä vähemmän niitä, jotka edellisen lisäksi ymmärtävät, miten politiikka toimii. Markun siteeraama ”Humen giljotiinihan” tämän kertookin: faktat (oleminen) ei kerro sitä, miten asioiden pitäisi olla.
Tarvitaan siis rohkeita visionäärejä, jotka näkevät tulevaisuuteen, osaavat lukea tutkimusta ja pystyvät rakentamaan mahdollisia skenaarioita tulevaisuudelle. Ilmastonmuutoshavahtuminenkin perustuu paljolti skenaarioihin, joita on alettu pitää lähes faktoina. Niiden pohjalta me joudumme tekemään valintamme niin yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskuntien kuin kansainvälisten toimijoidenkin tasolla.
”Rohkeuden ja näkemyksen puute tarttua luoviin ja haastaviin ratkaisuihin”, on Ollikaisen Markun mukaan Suomen suurin ongelma ilmastonmuutoksen vastustamisessa. Tämä ei voisi olla enempää totta myös liikkumisenmuutoksen vastustamisessa.
Lisätietoa
Professori Markku Ollikainen (https://researchportal.helsinki.fi/en/persons/markku-ollikainen)
Ilmastobarometri 2019: Suomalaiset haluavat ilmastokriisin ratkaisut politiikan ytimeen https://www.ym.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Tiedotteet/Tiedotteet_2019/Ilmastobarometri_2019_Suomalaiset_haluav(49670)
Marja Järvelä (2019) Ilmastonmuutos sai aikaan kulttuurishokin – ilmastobarometrin tuloksissa näkyy hämmennys (https://www.ilmastopaneeli.fi/2019/ilmastonmuutos-sai-aikaan-kulttuurishokin-ilmastobarometrin-tuloksissa-nakyy-hammennys/)
Valtonen, Anitta (2013) PALLONEUVOTTELIJOILLA. Suomi kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa 1988 – 2012 Julkaisija: Ympäristöministeriö. (https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/160251/Pallo_neuvottelijoilla_1988_2012.pdf?sequence=1&isAllowed=y)
Suomen IPCC-työryhmä (https://ilmatieteenlaitos.fi/suomen-ipcc-tyoryhma)
Mikko Simulan esitys liikuntatieteen päivillä 28.8.2019: Ympäristöhallinnan kehittäminen liikuntaorganisaatioissa (https://www.lts.fi/media/lts_tapahtumat/ltp19/materiaalisalkku/ilmastonmuutos/diat-pdf/simula_liikuntatieteen-paivat2019_jyvaskyla.pdf)
Liikkumattomuuden lasku kasvaa. Tommi Vasankari ja Päivi Kolu (https://www.slideshare.net/UKK-instituutti/liikkumattomuuden-lasku-kasvaa-tommi-vasankari-ja-pivi-kolu).
Pääministeri Antti Rinteen hallitusohjelman (https://valtioneuvosto.fi/rinteen-hallitus/hallitusohjelma) liikuntaa koskevat tavoitteet :
Tavoite 6
Liikunnallinen kokonaisaktiivisuus nousee kaikissa ryhmissä
Keinot
Liikkumisohjelma ja sen arviointiyksikkö luodaan ensisijaisesti valtioneuvoston kansliaan. Perustetaan samalla liikuntapoliittisen selonteon mukainen liikuntapoliittinen koordinointielin, jonka valtioneuvosto nimittää.
Tehdään Liikkuva Suomi -ohjelma ja kehitetään arviointitoimintaa. Laajennetaan Liikkuva koulu -ohjelmaa eri elämänvaiheisiin.
Tavoite 7
Ulkoilun ja arkiliikkumisen edellytykset paranevat
Keinot
Tuetaan liikuntapaikkojen rakentamista, pienennetään korjausvelkaa ja parannetaan energiatehokkuutta. Lisätään ja perusparannetaan lähiliikuntapaikkoja ja ulkoilureitistöjä. Lisätään lasten, iäkkäiden ja erityisryhmien liikkumisen kannalta keskeisiä arjen lähiympäristöjä, kuten puistoja ja viheralueita. Luodaan kansallinen virkistyskäyttöstrategia.