Jumppaa hampaat, kanna veet – liikuntapolitiikkaankin vaikutuksen teet

Enpä olisi lapsena, nuorena tai edes keski-ikäisenä osannut ajatella, että kesän merkittävin teko olisi irtautuminen sosiaalisesta mediasta ja televisiosta. Tähän on kuitenkin tultu. Radiota – YLEn ykköstä – toki kuuntelen sisällä ollessani ja mediaa – Hesarin, YLEn ja Iltiksen nettisivuja – olen kyllä seuraillut vaihtelevasti. Telkkarin olen aukaissut yleensä yhdeksältä katsoakseni 1-2 osaa Rillit Huurussa –sarjasta. Nekin olen yleensä nähnyt jo aiemmin, joten samaan aikaan olen voinut keskittyä myös iltajumppaani.

Tuntuu, että tästä (dis)informaation blokkaamisyrityksestäni huolimatta tietoa maailman menosta on silti tunkenut liikaa tietoisuuteeni. Tämä tunne lienee aika yleinen nykyihmiselle – saati sitten liikuttavalle ikämiehelle. Liikuttavahan tarkoittaa tässä yhteydessä myös sitä, että tuollainen ihminen on asioista ”ihan pihalla”. Sellainen minä kesällä olinkin, kirjaimellisesti. Liikuttava ikämies nimittäin ”tappoi aikaa niin pihalla kuin puutarhassakin”, vanhaa mainosta mukaillen.

Nuorena muuten kuluikin paljon aikaa sen ”tappamiseen”, kun silloin ”ei koskaan tapahtunut mitään”. Ainakaan Mikkelissä. No, ei paljon muuallakaan, jos on uskomista Miljoonasateen Salon Hessuun, joka kertoi radiossa nuoruudestaan Lapualla. Toisaalta nuoruuden ihanuuteen kuului se, että ainahan me kuitenkin odotettiin, että joskus tapahtuisi se jokin tai edes jotakin…

Mutta palataanpa tähän kesään ja ”Villa Lanttoon” eli kesäkotiimme Iin Kuivaniemellä. Nuorempana en jaksanut tehdä siellä paljon mitään, mikä johtui kaiketi siitä, että appiukkoni heräsi puuhastelemaan 4-5 maissa aamulla eikä lopettanut ennen iltaa. Oma osuuteni oli aina olla jonkinlainen tahdoton apumies, jossa roolissa olen muuten ihan hyvä, joka ei saanut kokonaiskuvaa siitä, miksi mitäkin asiaa oikein piti tehdä.

”Isäntänä” näkee maailman toisin – aivan kuin siinä Veikkauksen mainiossa mainoksessa, jossa maailmaa katsotaan ”vakioveikkaajan silmin”. Nyt ”isännän saappaissa” toimin samoin kuin appiukkoni eli työtä riittää aamusta iltaan eikä aika koskaan riitä kaikkeen mahdolliseen, mitä haluaisi tehdä.

On muuten vähän väärin sanoa, että tällaisen ”maatyöläisen” kädenjälki näkyy, kun kuitenkin on niin, että suurin osa näistä töistä on väliaikaista, kun syksy ja lopulta talvi kuitenkin pyyhkii kaiken sen näkymättömiin, mitä kesällä tulee tehtyä. Mansikat ja herukat poimitaan, kasvimaan sipulit, punajuuret, perunat jne. kerätään talteen, kukat kuihtuvat ja nurmikko villiintyy. Puut poltetaan ja niityt kasvavat umpeen. Myönnän, että tämä on vähän kuin surutyötä, sillä kesähän oli taas ihana ja voimaannuttava juuri edellä mainituista syistä. Syytäkin olla surullinen.

”Jälkisuru” kesästä johtuukin siitä, että se oli niin täydellinen. Vaatimattomassa mökissä elely on jo sinällään täynnä ”pieniä seikkailuja” ja kokemuksellisesti tärkeitä hetkiä. Vedet on kannettava, puut tehtävä, sauna lämmitettävä, nurmet leikattava, kasvimaa kitkettävä, kukat huollettava, kauppaan on pyöräiltävä, niityt niitettävä, marjat poimittava, vessaan on käveltävä jne. Erikseen mainitsen, että hampaiden pesustakin on tehtävä liikuntaa!

Anna-Stina Nykänen nimittäin kirjoitti keväällä (https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005620948.html), että liikunnasta on tehtävä samanlainen rutiini kuin hampaiden pesusta. Kirjoituksessa oli mainiosti verrattu liikuntaa hampaidenpesuun, josta on tehty velvollisuus, jota tuetaan monin eri tavoin – lääkäreiden, hygienistien, mainosten jne. avulla. Jutussa ei toki mainittu sitä, että meidän ikäluokallemme tämä ei ollut pikkulapsena arkea, sillä ainakin minun vanhemmillani oli tekohampaat jo minun lapsuudessani.

”Anstin” jutusta puuttui oikeastaan vain se, että itse hampaidenpesu eli melko tarkalleen kaksi minuuttia 2-3 kertaa päivässä kannattaa ehdottomasti käyttää jumppaamiseen. Itsehän teen erilaisia jumppaliikkeitä varsinkin kesäisin, kun tilaa on runsaasti hampaidenpesun aikana. Tylsästä jutusta saa halutessaan aikaan monimutkaisen koordinaatiota ja kaiketi aivojakin kehittävän liikesarjaharjoituksen, joka lisäksi ilahduttaa katsojia. Toki voi tyytyä vain yksinkertaiseen toistuvaan liikkeeseen, jonka hyödyt ovat nekin suuret. Aika harva taitaa tehdä jalkakyykkyjä kaksi tuntia kuukaudessa? Miksei tekisi, kun se neljä minuuttia pitää kuitenkin jotenkin kuluttaa hammasharja suussa päivittäin. Sain ”tiimiini” myös Albertan yliopiston liikuntasosiologian professorin, Jim Denisonin, joka alkoi vierailunsa aikana aikansa naurettuaan matkimaan jumppaliikkeitäni.

Alla kerron tarkemmin sekä kesän että alkuvuoden liikkumisestani/ liikkumattomuudestanikin, mutta mainittava on sekin ”kulttuurivaihto”, että Jim oli vienyt Mölkyn onnistuneesti Amerikan mantereelle oman sukunsa ja sitä kautta isommankin yhteisön riemuksi. Sillä juuri Mölkyn aiheuttamat yhteisölliset naurut saivat naapuritkin kiinnostumaan tästä mainiosta suomalaisesta keksinnöstä. Muistakin keksinnöistä keskustelimme kolmen kesäpäivän ajan urheiluvalmennukseen liittyen. Keskeisin ongelmahan on se, miten urheilija merkityksellistää urheilunsa ja harjoittelunsa ja nousee oman elämänsä tekijäksi. No, tästä voisi kirjoittaa muutamankin kirjan…

Liitän tähän kuitenkin vain Etelä-Saimaan artikkelin, jossa kerrotaan urheilemisen lopettamisen vaikeudesta, mutta samalla myös urheilemisen merkityksistä. ETSA_B_20190725_18

Kulttuurien välistä siltaa rakensin myös viemällä vaimon katsomaan ykkössarjan pesäpallo-ottelua Simoon. Siellä oli hirveän kylmä ilma, mutta tarjoilut olivat erinomaiset vohveleineen ja pikkuruisine maustemakkaroineen, joiden oheen sai runsaasti kurkkusalaattia. Vaimo yllättyi pelin jännittävyydestä ja taktisuudesta, vaikka ei yhtään pitänyt siitä, että lukkari kiusasi lyöjiä hämäyksillään… Hän myös vaikuttui ”Keisarin tiestä”, jota pitkin pyöräilimme kentälle. Sieltähän löytyi mm. kuva vuoden 1952 olympialaisten soihtuviestistä.

En muuten ollut ihan rehellinen, sillä tulihan sitä telkkaria katsottua, sillä seurasimmehan (naisten) jalkapallon MM-kisat. Aivan mahtavia pelejä, tunnelmia ja oikeanlaista urheilupolitiikkaakin… Tästä myöhemmin enemmän, sillä sain Opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueelta kutsun osallistua Piikkarit (esikuva)palkinnosta päättävään raatiin. Jos muuten sinulla, mahdollinen lukijani, on hyvä ehdokas, niin ilmoita siitä tänne päin ja kerro perustelusi.

Ihan ilman ”maailmanmuuttamispyrkimyksiä” kesä ei mennyt, sillä osallistuin seikkailukasvatuksen pariin työryhmään, joista toisessa sovimme mm. blogisarjan kirjoittamisesta opettajille ja kouluille. Aiheena siis se, miten seikkailukasvatusta ja kokemuksellista oppimista voi hyödyntää koulussa ja opettamisessa. Toisessa ryhmässä kehitimme seikkailukasvatusta ja ilmastonmuutosta edistävää tutkimushanketta. Näistäkin infoan myöhemmin enemmän.

Oma kontribuutioni liikkumisen vähenemisen ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen on vaatimattomampaa luokkaa, mutta olen toki kirjoittanut tekstiä, jossa pohdin aika paljonkin niitä eroja ja yhtäläisyyksiä, mitä ilmaston- ja ”liikunnanmuutoksella” on ja mitä opittavaa meillä olisi toinen toisiltamme. Ja onhan meillä jännittävä hanke meneillään, jossa kehitämme ”liikuttamispeliä” Vantaalle.

Nuo kaikki ovat vielä toteutumatonta tulevaisuutta, tulevaisuutta, josta joko emme tiedä vielä tarpeeksi tai joka on liian vaikea vastaanotettavaksi. Ilmastonmuutoskin tuntui vielä loppukeväästä havahduttaneen suomalaisia, mutta kylmähkö kesä sai ison joukon työntämään sen tietoisuudestaan ja ostamaan lomamatkan kaukomaille. En syyllistä, ihmettelen kylläkin.

Sen sijaan en yhtään ihmettele, että Veikkauksen toiminnasta on syntynyt ”kohu”. Nykyajalle tyypillisesti tästä kohusta tuskin syntyy mitään ”viherpesua” suurempaa muutosta nykytilanteeseen. Hallitusohjelmassa luvataan arpajaislain muutosta, mutta suurempaa remonttia tähän demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa rapauttavaan sekä esimerkiksi tiedettä, kulttuuria ja liikuntaa väheksyvään rahoitusjärjestelmään tuskin on tulossa.

Hyvässä yhteiskunnassa valtion (ja päättäjien eli puolueiden) ei tulisi toimia kaksoisrooleissa, joissa he eivät rakenteellisten syiden takia voi toimia demokratian pelisääntöjen mukaisesti eivätkä muutenkaan eettisesti oikein. Valtion tulisi kerätä veroilla tai veroluonteisesti tulonsa, mutta päätöksenteon ja rahojen kohdentumisen tulisi olla täysin  riippumatonta siitä, mistä nämä tulot on saatu. Kansalaisyhteiskunnan eli järjestöjen ei pitäisi myöskään olla riippuvaisia rahapelituotoista eikä valtion tätä kautta rakentuvasta liian ohjaavasta otteesta niiden toimintaan. (ks. https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html).

Olisin muuten erinomainen jäsen Veikkaus Oy:n eettiseen valiokuntaan, mutta epäilen, ettei Veikkauksella ole varaa ostaa asiantuntijuuttani, sillä 30 000 euroa vuodessahan on lähtöhinta siitä, että pesisin toimitusjohtajan ja koko järjestelmän ”likavesiä” kymmenien vuosien ajalta 2020-luvulle sopiviksi. Rehelliseen yritystoimintaan ei mielestäni sovi sekään, että käytetään intressiryhmistä koottuja hallintoneuvostoja, valiokuntia tai muita ryhmiä, joille ei makseta avoimesti heidän tekemästään työstä, jos he työtä tekevät (jonkin tahon edustamisesta ei mitään palkkaa tule maksaakaan). Tässä vähän lisäargumentteja Veikkaus-keskusteluun: (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/) ja (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/).

Näitä aivan liian suuria ajatuksia muuten syntyy, kun haravoi, lapioi, kerää marjoja tai tekee jotain muuta ruumiillista, joka ei kuitenkaan vie kaikkea huomiota. Palataan siis ”pieniin seikkailuihin” ja liikkumisen(i) arkisiin haasteisiin.

Kesän liikahduksia – Eigaa ja hermolihasjärjestelmän parantamisprosesseja

Kesä on usein liikkumisen kannalta hankala aika. Rutiinit murtuvat omien ja harjoituslomien vuoksi. Huonoja – vaikkakin tärkeitä vaihtoehtoja – on paljon tarjolla. Hyvää ruokaa, monenlaista juomaa, laiskottelua ja matkustusta on paljon tarjolla. Eihän niistä voi, eikä saa, kieltäytyä. Itse olen yrittänyt ratkaista yhtälön liikkumalla enemmän.

No, aika se ei onnistu, vaikka ennen kesää suunnittelenkin kaikenlaista. Olisin voinut meloa, soutaa, pyöräillä ja jopa rullahiihtää. Kaikkiin näihin varauduinkin ja näin mielikuvissani itseni näitä tekemässä. Tosiasiassa soudin kahdesti, meloin kerran, pyöräilin alle 10 kertaa enkä hiihtänyt kertaakaan. Kerran pelasin myös tennistä.

Ei tämä silti ollut mikään huono kesä. Kannoin vesiä, tein puita, ajoin nurmikoita, niitin, tein kasvimaahommia eli istutin ja muokkasin maata. Ja jumppasin paljon eli aamulla tein ”hampaanpesujumpan” sekä oman ”Eiga-ohjelmani”, johon kuuluu ylösvenytys, taakse- ja eteenvenytys, ”flamingot” ja ”perseet”.

Sen lisäksi kehitin kaksi vaativaa selkäjumppaa, joista toinen tehdään käärityn viltin päällä ja toinen on pitkäkestoinen ”alastulo” jalat niskan takana –asennosta. Viltin tai pyöreän jumppavälineen päällä tein selkäliikkeitä nikamille ja erittäin hidas jalkojen laskeminen, nikama nikamalta, alas on vaativa pienten lihasten harjoitus.

Tämän lisäksi hieroin itseäni ”kovalla kädellä” kipeistä paikoista, joista ei siis ollut pulaa. Lähtökohdaksi on selvitettävä, että olen kärsinyt pitkään ja erityisesti viime kesästä lähtien kovista hermosäryistä ja lihaskivuista tai niiden jäykistymisestä sekä oikeassa jalassa, alaselässä että vasemmassa kädessä ja yläselässä. Menemättä kovin syvälle lääketieteeseen kerron, että syy näihin kipuihin ja ongelmiin ei ole minulle täysin selvinnyt, mutta kyse lienee vartalon epätasapainosta, joka johtuu sekä eripituisista jaloista, lievästä skolioosista, vanhasta leikkausarvesta ja näistä tai muista, myös vammoista johtuvista, pitkään vaivanneista lihasjännityksistä. Ikääntyessä nämä pahenevat, kun lihakset eivät enää pysty palautumaan niin hyvin kuin aiemmin.

Ymmärsin kuitenkin juuri tämän kesän aikana, että vasemman käteni kivut eivät johtuneet lihaksista eivätkä jänteistä, vaan juuri hermotuksen ongelmista. Sain käden kivut häviämään, kun olin ensin painellut selkärangan viertä kovalla pallolla ja saanut krampin laukeamaan. Tehostin toimintaa hieromalla kylkiä, niskaa ja rintakehän lihaksia sekä vanhaa leikkausarpea.

Pari päivää meni hyvin, mutta sitten jymähti oikea jalka ja alaselkä aivan samoin kuin vuosi aiemminkin. Hermot meinasi mennä, mutta ymmärsin, että nämä kaksi asiaa vaikuttivat toisiinsa eli kyse oli sittenkin juuri selkärangan ja hermotuksen ongelmista. Sitten aloitin tuon aika rankan ohjelmani, joka alkoi tuottaa tulosta noin viikon jälkeen. Jalan krampit alkoivat ”sulaa” ja sain niitä myös hierottua pehmeiksi. Tuntui, että jalka oli jälleen ”omani” vuosien jännitysten jälkeen.

Seurauksena oli – yllätys, yllätys – vasemman käden kipujen palautuminen ja yläselän jäykkyys. No, eipä mitään. Kovempaa jumppaa tai siis useammin ja palloja käyttäen. Pallot ovat hyviä laukaisemaan jännityksiä, joita ei edes hieromalla saa rentoutumaan. Rentoutuminen ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan jumppaa, joka lisää liikkuvuutta, vahvistaa lihaksia ja parantaa hermotusta. Veri alkaa kiertämään ja hermot pääsevät pinteistään. Kun selkärangan nivelten välit vahvistuvat, niin ne eivät ”makaa” toistensa päällä, välilevyt siis.

Aika jännää muuten, että vasta aivan viime vuosina selkävaivoja on alettu hoitaa taaksetaivutusten avulla, kun sitä ennen ne olivat lähes ”kiellettyjä” liikkeitä. Taivutusten lisäksi tärkeää lienee juuri tuo, mitä teen eli vahvistan niitä ja lisään liikkuvuutta tietoisesti. Toki ne taivutuksetkin samoja asioista edistävät. Taas on toki sanottava, että en suosittele näitä selkäjumppiani ellei sinulla ole aika vahvoja lihaksia ja kykyä kontrolloida liikkeitäsi. Aloita ainakin pehmeällä ja matalalla viltillä tai tee vain vatsallasi taaksetaivutuksia hitaasti. Aika nopeasti selän lihakset ja vahvistuvat ja hermotus paranee.

Itse yritän tehdä näitä jumppiani, vaikka kivut lähtisivätkin. Tavoitteenani on nyt saada koko ukko tasapainoon, mikä tarkoittaa vähintään puolen vuoden harjoittelua näillä ”uusilla lihaksilla” ja paremmalla hermotuksella. Uusilla lihaksilla tarkoitan sitä, että monet lihakseni ovat olleet lähes poissa pelistä, kun ne ovat olleet niin jäykkiä siitä syystä, että niiden on pitänyt pitää väärää tasapainoa kehon eri osien kesken pystyssä. Helpostihan en palautuvat tilaan, jos en jatkuvasti ja säännöllisesti rentouta ja vahvista niitä.

On myönnettävä, että tämä edellä mainittu on ollut aika rankkaa, sillä kivut haittasivat todella paljon nukkumista, mutta myös työn tekoa, kun vasen käsi oli välillä melkein toivottoman kipeä päivälläkin. Ja sitten kun tuo jalka jymähti, niin meinasin ruveta itkemään. Muistettava on, että viime heinäkuussa kävi samoin ja linkutin vielä tammikuussakin, kun en pystynyt edes kävelemään ilman kipuja.

Viime syksyhän oli vuodesta 2005 lähtien ensimmäinen, kun en edes pitänyt liikuntapäiväkirjaa. Se olisi ollut liian turhauttavaa, kun olin niin kyvytön liikkumaan. Ja se oli paljon, sillä pidin liikuntapäiväkirjaa ennen lonkkaproteesileikkausta ja heti sen jälkeen, vaikka kivut olivat silloin sietämättömät kuten myös ennen ja jälkeen olkanivelleikkauksen. Niiden kohdalla kuitenkin tiesin, että niistä voi parantua – viime syksynä en enää ollut varma siitäkään. Onneksi aloitin Eiga-jumppani ja pallo- ja syvähieronnat joulun jälkeen ja pääsin hiihtämään.

Melkein muuten kiljuin riemusta, kun kävin nyt elokuussa Lehtisen Ismon kanssa pyöräilemässä ja jaksoin lähes kivutta painaa 40 kilsaa aika kovilla sykkeillä – parhaimmillaan 161 ja pitkään yli 150, vaikka en ollut tehnyt mitään sykettä nostavaa reiluun pariin kuukauteen.

Alkuvuosi 2019 – uusi alku liikkumiseen (jälleen kerran)

Edellä jo sanoinkin, että noin vuosi sitten turhauduin mystiseen jalka-selkäkipuuni sen verran, että lopetin liikkumispäiväkirjan pitämisen loppuvuodeksi, koska en halunnut turhauttaa itseäni enkä asettaa itselleni mitään tavoitteita, joita en olisi todennäköisesti voinut saavuttaa. Tähän vaikutti varmaan eniten se, että olin niin onnellinen ja toiveikas vielä heinäkuussa 2018. Näytti siltä, että olisin pystynyt juoksemaan pitkästä aikaa hyvin ja nauttimaan siitä. No, niin ei käynyt.

Tämän vuoden kuitenkin aloitin uudelleen liikkumisen kirjaamisen, vaikka alkuvuodesta en vielä tiennyt, pystyisinkö edes kävelemään kunnolla. Päätin kuitenkin yrittää – ja se kannatti. Voi olla, että tauostakin oli hyötyä ainakin henkisesti. Pieni paussi saattoi tehdä hyvääkin, vaikka ihmisille noin yleensä on varmasti vaikeampaa liikkua, vaikka se olisi vaikeaa ja kivuliasta. Taukojen pitäminen on tavalliselle ihmiselle helpompaa, monet ovat pitäneet elämänsä aikana enemmän taukoa kuin ovat liikkuneet.

Asiaan: Eigasin ja hiihdin itseni kuntoon. Näin voi kiteyttää alkuvuoteni. Hiihdin enimmäkseen pertsaa, koska ajattelin sen olevan jalalleni/selälleni parempaa kuin luistelu. Yhteensä 710 kilometriä ja aiemmasta poiketen hiukan lyhyempiä lenkkejä ja joitakin kovalla sykkeellä vedettyjä jaksoja. Ne tekivät hyvää,sillä anaerobiset treenit lisäävät mukavasti myös aerobista tehoa. On ikään kuin resurssia mennä kovempaa, vaikka se ehkä vähän on myös henkistä kanttia, joka siinä kasvaa.

Kevään aikana kesäkuun loppuun mennessä ehdin pyöräillä 455 kilometriä ja kävelin 359 kilsaa. Yhteensä kilometrejä tuli 1544 kuuden ensimmäisen kuukauden aikana. Sen lisäksi pelasin sulkista 23 tuntia ja jumppasin 31 tuntia. Tunteja sain kasaan yhteensä 268. Päiväkohtaiset keskiarvot näyttävät 89 minuuttia ja 9 kilometriä. Ei huono! Varsinkaan kun ottaa huomioon, että aluksi liikkumista haittasi kipeä jalka/selkä ja lopuksi kipeä käsi/selkä.

Parasta tässä alkuvuodessa on kuitenkin ollut se, että olen taas oppinut jotain uutta itsestäni. Olen ymmärtänyt miten tärkeää on pitää selkä kunnossa ja miten oleellista on hermo-lihasjärjestelmän toimivuus. Tämä on varmaankin ikääntymiseen liittyvää, kun nuorempana lihakset jaksoivat palautua paremmin ja vastustaa väärien asentojen aiheuttamia jännityksiä. Enhän toki saa itseäni tasapainoon, mutta voin edistää palautumista jumppaamalla ja muilla keinoilla.

Olisko tässä yksi ohje muillekin: liikkuminen kannattaa senkin vuoksi, että se opettaa itsetuntemusta. Yleensähän se taas tarkoittaa oman rajallisuutensa tunnistamista ja sen jonkinasteista hyväksymistä. Ei kuitenkaan alistumista, vaan uusien ja itselle paremmin sopivien tavoitteiden asettamista.

Eipä sitten kuin liikkumaan tavoitteita kohti!