Lähtökohtia

Tämän blogisarjan alkupiste lienee uutisessa, joka ilmoitti Sipilän hallituksen valmistelevan liikuntapoliittista selontekoa eduskunnalle. Se innoitti minua kirjoittamaan aiheesta monia vielä julkaisemattomia artikkeleita/blogeja. Jossain vaiheessa yritin hakeutua ja minua vähän pyydettiinkin valmistelemaan itse selontekoakin. Lopulta kuitenkin paremmat tekijät valittiin asiantuntijoiksi.

Reilua siis oli, että pidättäydyin kommentoimasta keskeneräistä työtä. Valmiin selonteon ja siitä käytävän keskustelun kommentointi on kuitenkin fiksua kansalaiskeskustelua, koska politiikassa on aika helppo tehdä lupauksia tai selonteoissakin linjauksia, joita ei koskaan toteuteta. Yksi syy on riittävän kansalaiskeskustelun puute. Ja kukapa sitä kävisi, kun virkamiehillä, tutkijoilla, järjestöihmisillä ja toimittajilla on tärkeämpiäkin askareita tehtävänään, kuten oman toimintansa tuloksellisuuden raportointia.

Kirjoitin Hesariin (HS-mielipide, 20.3.2019) otsikolla ”Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa” (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), joka ei käsittääkseni ole johtanut mihinkään laajempaan kansalaiskeskusteluun. Eri medioissa on kuitenkin nostettu aika näyttävästikin esiin Veikkauksen rahapelitoiminnan haittavaikutukset. Hesarissa oli mm. tämä ”Elämä pelissä” (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006065047.html) –juttu, jossa rahapeliriippuvaiset läheisineen saivat äänensä kuuluville.

Omassa jutussanihan pääpointteina olivat kansalaisjärjestötoiminnan valtavat hyödyt pohjoismaisille yhteiskunnille ja niiden hyvinvoinnille. Jutussani muuten kirjoitin siitäkin, miten politiikassa unohdetaan tyystin, miten tärkeä merkitys ”kolmannella sektorilla” on pohjoismaiselle hyvinvoinnille. Tästä hyvä esimerkki on taloustieteen emeritusprofessori Matti Pohjolan vieraskynäkirjoitus ”Julkinen sektori lisää hyvinvointia” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006064648.html), jossa elävästä kansalaisyhteiskunnasta ei puhuta mitään. Talouden näkökulmastahan näin voinee tulkitakin osin senkin vuoksi, että kolmannen sektorin toimijat tilastoidaan taloudessa osaksi yksityistä sektoria. Historiallisesti ajatelleen on kuitenkin niin, että vapaa ja aktiivinen kansalaistoiminta edelsi vahvaa julkista sektoria ja mahdollisti näin hyvinvointivaltionkin rakentumisen.

Kun olympiakomitea ehdotti 5000 urheiluseuratoimijan palkkaamista, niin tartuin koukkuun kiinni ja päätin aloittaa tämän blogisarjani facebook-postauksilla tähän ajankohtaiseen aiheeseen liittyen. Ensimmäinen osani tätä sarjaa onkin nimetty tuon ”houkuttavan madon” mukaan. Yritän tässä käännellä olympiakomitean ehdotusta monesta näkökulmasta, jotta sen edut ja mahdolliset ongelmat tulisivat läpivalaituiksi. Ehdotan tapani mukaan myös ratkaisuja, joilla liikuntaa voitaisiin lisätä ja urheilutoimintaa kehittää. Blogini etenee aikajärjestyksessä fb-postausten mukaisesti.

Osa 1: Lisää rahaa väestön liikuttamiseen urheiluseuroissa ja urheilemiseenkin

28.3.2019

Olympiakomitea yllätti ehdottamalla 5000 seuratyöntekijän palkkaamista valtion budjettivarojen avulla. (https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006050236.html?share=27c70d72c453dff7ec179903f31aa522&fbclid=IwAR0zVkGh5GWfaQNn_GDEsL0Y2IPKn3hdpZIac22TCo27yrZJd80Z5qwV0BA).

Onko ehdotus vain yksi niistä, joita eri organisaatiot tekevät näin ennen eduskuntavaaleja nostaakseen omaa häntäänsä vai onko ehdotuksessa järkeäkin ja toteutumisen mahdollisuus? Kysymys on asiakokonaisuudesta, jonka voisi alustavasti otsikoida näin:”Voiko urheiluseura liikuttaa myös vähän liikkuvia?”

Koska olen pohtinut liikuntapolitiikkaa melko laajasti viime aikoina, niin pyörittelen tätä keskeistä kysymystä myös tulevissa fb-postauksissani monelta eri kantilta. Myöhemmin julkaisen myös ”liikuntapoliittisen selväntekoni”. Mutta aloitetaan asian kääntely.

Urheiluseura on valtavan hyvä keksintö, joka pitäisi keksiä ellei sitä olisi jo tehty. Ne ovat myös onnistuneet keskeisessä tehtävässään paljon paremmin kuin 1900-luvun lopulla kukaan olisi uskonut. Pääasiassa urheilulajipohjainen ja kilpailuperusteinen harrastaminen onnistuu vetämään lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan mukaan mielekkääseen harrastamiseen ja vapaaehtoistoimintaan suurin joukoin.

Isossa kuvassa suomalainen liikuntapolitiikka on kuitenkin epäonnistunut, sillä 40 vuotta ensimmäisen liikuntalain säätämisen jälkeen väestön ja etenkin tiettyjen ryhmien liikkuminen on vähentynyt, vaikka urheiluseurat ovat koko ajan olleet päävastuussa myös väestön liikuttamisesta. Liikuntapolitiikkaa tuntemattomille voi kuitenkin sanoa, etteivät urheiluseurat ole tätä itse päättäneet, vaan tuo toimintavastuu on niille annettu ylhäältä päin.

Olympiakomitean ehdotus pitää sisällään sinällään erinomaisen idean siitä, että nuo palkatut olisivat vaikkapa lähihoitajia, nuorisotyöntekijöitä, sosionomeja, liikunnanohjaajia. Kannatan lämpimästi ehdotusta, sillä vuosikausia varsinkin liikunnanohjaajia opettaneena olen huomannut, että kentällä tarvittaisiin monialaisia osaajia ja sosionomi-nuoriso-liikunnanohjaajatutkintokin olisi perusteltu. Opiskelu lienee menossakin vähän tähän suuntaan ja mehän myös koulutamme Outward Boundissa juuri tällaiseen voimaannuttavaan ja kokemukselliseen ohjaamiseen ammattilaisia ja vapaaehtoisia.

Olympiakomitea voisikin kilauttaa OBF:ään ja aloittaa tämän uudentyyppisen seuraosaajien koulutuksen. Vähintään 100 miljoonan euron verovarojen käyttö liikkumisen lisäämiseen saisi näin konkreettisemman sävyn, jolle skeptikotkin voisivat antaa tukensa. Urheiluseuroissakin varmasti hyödyttäisiin jo nyt kokemuksellisen oppimisen ja seikkailukasvatuksen menetelmistä ja osaamisesta. Yhteistyötä odottaen… (https://www.facebook.com/OutwardBoundFinland/photos/a.193460034004713/2655161804501178/?type=3&theater) ja (https://www.outwardbound.fi/ammattilaiskursseja/kohti-kokonaisvaltaista-ohjaajuutta/?fbclid=IwAR2ZV0KroBwOE8ZmrJvLvxw_DPSOSyKYLtHb7uay9JyRRwagIdKimBua7f0).

28.3.2019

Urheiluseurasta liikuttajia –kysymystä käsittelin hetki sitten osaamisnäkökulmasta, nyt kansalaisyhteiskuntanäkökulmasta. Olympiakomitean ehdotushan on kannatettava siksi, että se vahvistaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita ja tekee sen vieläpä demokratian pelisääntöjä noudattaen eikä tukeudu Veikkauksen rakenteellista korruptiota edesauttavaan systeemiin. Näistä urheiluseuratyöntekijöistähän (taloudellisista resursseista) päättäisivät aidosti kansanedustajat, joille vähäisen liikkumisen ongelman ratkaisemisen pitäisikin olla jatkuvan päänsäryn aihe. Nykysysteemissähän se on delegoitu liikuntapoliittisille sisäpiireille, joita ei valvo sen enempää kansanedustuslaitos kuin mediakaan.

Ongelmakin tässä ehdotuksessa on: urheiluseura on autonominen toimija, joka saa päättää itsenäisesti, mikä sen toiminnan tarkoitus on. Ja näin avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa tulee ollakin. Kysymys nyt onkin, muuttuuko urheiluseura liikuttajaseuraksi ylhäältä päin määräten? Tähän asti tulokset eivät ole olleet kovin vakuuttavia, vaikka meillä on ollut Nuori Suomi –organisaatio suurine resursseineen ja monenmoista hanketta on vuosien mittaan käytetty urheiluseurojen muuttamiseksi liikuntaseuroiksi. Pahimmillaan tulokseksi on saatu se, että urheiluseuroja on syyllistetty asioista, jotka eivät niille ole edes kuuluneet niiden omien sääntöjen mukaan.

Muuttaisiko tuleva valtion tuki asian? Tästäkin on ristiriitaista tietoa, sillä valtiohan on jo pitkään tukenut urheiluseuroja tässä tarkoituksessa. Käsittääkseni ne seurat, joissa on onnistuttu lisäämään vapaaehtoisten toiminnan määrää ja laatua, ovat hyötyneet ammattilaisten palkkaamisesta. Turhan usein ammattilaisen palkkaaminen on vaikuttanut negatiivisesti seuran toimintaan, kun kaikki hommat on kaadettu palkatulle henkilölle. Vapaaehtoistoiminnan organisaatioiden täytyykin olla hyvin tietoisia oman toimintansa vahvuuksista ja toimintamuotojensa sopivuudesta juuri kolmannelle sektorille.

Toinen ongelma on kilpailuasetelma yksityisen sektorin kanssa. Pahimmillaan valtion tuki urheiluseuroille voitaisiin tulkita epäreilun kilpailuedun perusteella loukkaukseksi yksityisiä liikuntapalveluyrityksiä kohtaan. Ei myöskään ole järkevää tuottaa liikuntapalveluita urheiluseurojen kautta niille, jotka voivat hankkia palvelunsa yksityisiltä markkinoilta. Tämä ei varmaan ole ehdotuksen tarkoituskaan, mutta kyllähän jo nyt liikkuvista saisi helpoiten asiakkaita myös urheiluseuroihin. Liikkumattomuusongelmaan se ei toimisi.

En väitä, että ratkaisu on helppo, mutta yksi vaihtoehto toki olisivat varta vasten perustetut liikuntaseurat, joiden tarkoituskin olisi liikuttaa juuri vähän liikkuvia ryhmiä tai jopa erityisesti jotain kohderyhmää.

Olympiakomitean ajatuksena lienee ollut ennen kaikkea ammattimaisesti jo nyt toimivien isojen urheiluseurojen toiminnan laajentaminen vähän liikkuvien ryhmiin. Näistähän on aika hyviä tuloksiakin mm. voimistelu- ja yleisurheiluseuroissa ja urheiluseurathan toki vetävät lapsena mukaan paljon harrastajia, joita voisi olla vielä enemmänkin. Ongelmanahan on ollut näiden harrastajien pitäminen mukana seuratoiminnassa. Helsinki liikkuu –seuraillassa pohdin itse sellaistakin mahdollisuutta, että jos ne 15-vuotiaana nyt lopettavat nuoret innostettasiin perustamaan oma ”kevyturheiluseura”, niin saisiko se heitä jatkamaan urheiluharrastustaan tai alkamaan aktiiviksi vapaaehtoistoimijaksi – hyvinvointihyödythän ovat merkittäviä kummastakin toiminnasta?

Olen aiemmin myös ehdottanut ”LiHy-uudistusta”, jossa urheiluseurat olisivatkin osa kolmannen sektorin ”poolia”, joka yhdessä lähtisi esim. maakuntatasolla ratkomaan näitä moninaisia syrjäytymisongelmia, joihin tarvitaan osaajien lisäksi myös kontaktipintoja väestön eri ryhmittymiin. Urheiluseurahan on jo imagoltaan sellainen, ettei sinne helposti löydä tietään sellainen, joka liikkuu vähän. Entä jos meillä olisikin nuoriso-, mielenterveys-, päihde-, sote-järjestöjen ym. yhteistyöpooli, joka tavoittaisi hyvin tukea tarvitsevat ja ohjaisi ihmiset heille sopivan toiminnan piiriin. Sellainen OK:nkin hahmottama toiminta olisi jo nyt mahdollista, jos eri kolmannen sektorin toimijat toimisivat kimpassa, joita mm. Kolmas lähde –hankkeessa muutamia vuosia sitten onnistuneesti kehitettiin.

Valitettavasti vain kehitettiin, sillä esimerkiksi Valo ry., joka silloin oli yksi hankkeen pääorganisaatioista, oli kovin passiivinen osallistumaan edes ohjausryhmän kokouksiin. Pekka Nikulainen ei tainnut käydä kertaakaan, tiesiköhän Teemu Japisson koko suuresta hankkeesta? Hyvä kuitenkin, että ideat ovat nyt kypsyneet ehdotukseksi. Toivottavasti emme  tule  pettymään tämän asian suhteen. Tyhjiä vaalitempauksia tässä vähiten tarvitaan liikkumattomuusongelman ratkaisuksi.

Itse olisinkin ehkä nähnyt mieluummin järjestöjen yhteisen ehdotuksen, jossa olisi jo valmiina noita erilaisia osaamisia ja kontaktipintoja vähän liikkuviin ryhmiin. Ja vaikka maakuntamalli ei välttämättä tule sote-uudistuksen pohjaksi, niin maakunta voisi olla kuitenkin suuressa osaa maata hyvä alue tällaisille kolmannen sektorin pooleille, joissa erilaiset yhdistykset ja yleishyödylliset, voittoatavoittelemattomat yritykset voisivat yhteistoimintaa kehittämällä ratkaista varsinkin ihmisten passiivisuudesta, addiktioista ja yksinäisyydestä johtuvia ongelmia huomattavasti nykyistä laadukkaammin, laajemmin ja taloudellisimmin. Samalla ratkeaisi liikunta- ja urheilupolitiikan sisäinen kiista siitä, mihin niitä alueellisia liikuntaorganisaatioita oikein tarvitaan – niistä voisi tulla tämän poolin aktiivinen jäsen, joka sitoisi urheiluseurat kunnolla mukaan väestön hyvinvoinnin edistämiseen ja syrjäytymisen ehkäisemiseen.

Tällainen toiminta olisi myös erinomaista pohjoismaisen kansalaisyhteiskunnan päivittämistä jälkiteollisen, digitoituneen ja monenlaisia uusia ongelmia jatkuvasti luovan maailmamme tarpeisiin. Olympiakomiteassa on varmaan nyt kova tohina päällä, kun tuota resurssiehdotusta muokataan myös käytännössä toimivaksi malliksi. Tsemppiä sinnekin ja ennen kaikkea niille, jotka odottavat, että liikuntapolitiikka vastaa heidänkin hiljaiseen huutoonsa!

28.3.2019

Tässä muuten linkki Kolmas lähde –hankkeen erinomaisiin materiaaleihin, joihin urheiluseuroissa kannattaisi nyt tutustua. Jos vaikka Olympiakomitean ehdotus toteutuisi. Siellähän rakennettiin ”hyvinvointiseuraa tai –yhdistystä”, jossa urheilu(liikunta)-, sosiaali- ja kultturialan yhdistykset tekisivät myös yhteistyötä keskenään (https://www.innokyla.fi/web/verkosto859507/materiaalit).

28.3.2019

Ja tässä linkki kirjoitukseeni, jossa hahmottelin sitä kolmannen sektorin järjestöjen yhteistyötä eräänlaisen ”poolin” muodossa. Samantapaisia ajatuksia ovat toki esittäneet muutkin.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

11.4.2019

Tässä linkki tekemäämme urheiluseuratutkimukseen, josta saa hyviä perusteita urheiluseuran monenlaisista merkityksistä (http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-421-4).

Tässä linkki samasta aiheesta tekemääni blogikirjoitukseen, jossa pohditaan tutkimuksen soveltamistakin (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/).

Ja tässä vielä linkki kirjoitukseeni, jossa ehdotan ”liikuntaseuran” perustamista eli vähän sama ajatus kuin tuossa olympiakomitean uudessa ehdotuksessa (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/).

11.4.2019

Olympiakomitean ehdotus 5000 urheiluseuratoimijasta valtion 100 miljoonan euron satsaukselle piti sisällään ajatuksen siitä, että puolet summasta tulisi jostain muualta. Vuosikustannus 40 000 euroahan tarkoittaisi 200 miljoonaa euroa. Mistä tällaiset rahat, kun nykyinen valtion liikuntabudjetti on vain noin 150 miljoonaa euroa vuodessa? Seuraavassa pyörittelen rahoituksen eri vaihtoehtoja tälle erinomaiselle ehdotukselle.

Valtion budjetin meno-osioon on tunnetusti vaikea saada lisärahaa ellei asia ole a) äärimmäisen tärkeä tai jos sille keksitään joku b) rahoitusmalli tai c) löytyy sopiva leikkauskohta tai säästökohde  muualta budjetista. A-kohta on mielestäni vaiheessa tärkeä – liikunta- ja urheiluelämän vaikuttajien, poliitikkojen, puolueiden, kansalaisjärjestöjen ja yksittäisten ihmisten tulisi vakuuttaa valtiovarainministeriön virkamiehet siitä, että tämä on äärimmäisen tärkeä. Itse oletan, että ensimmäinen askel on vilkas ja avoin keskustelu asiasta. Toinen lienee se, että hallitus ja eduskunta aidosti ottavat liikkumisen lisäämisen agendalleen. Periaatteessa liikuntapoliittinen selonteko antaisi tähän pohjan, mutta nyt sitten järjestöjen, liikuntahallinnon, valtion liikuntaneuvoston ja yksittäisten kansalaisten tulisi lyödä löylyä kiukaalle, jotta hallitusohjelmaan saadaan sitovat tavoitteet, rahoitus ja aikataulu muutoksille.

B-kohta eli rahoitusmalli on siis Olympiakomitean mallissa budjettirahoitus Veikkaus-rahoituksen sijasta. Budjettirahoitus ei kuitenkaan ole kaivo, josta vettä nostetaan tarpeen mukaan. Siksihän järjestöt ovat tyytyneet Veikkauksen tuottoihin, vaikka ne eivät ole riittäviä tarpeeseen nähden. Budjettirahoitus on tietysti demokraattisempi ja eettisempi muoto kuin rahapelirahoitus. B-kohtaa voi perustella liikkumattomuuden suurilla kustannuksilla, vaikka se ei ole paljon poliitikkoja aiemmin hetkauttanutkaan. Oletetaan, että tällainen Olympiakomitean terhakoituminen kuitenkin tekee sen. Mistä sitten se toinen, ”omarahoituspuoli”, tulee?

Varmaankin sieltä, mistä urheiluseurojen muukin rahoitus tulee  eli jäsenmaksuista, tapahtumatuotoista, harjoittelu-  ja kilpailumaksuista. Ongelma tosin on, että vähän liikkuvien kyky maksaa suuria jäsenmaksuja on rajallinen ja tarkoitus kai olisi, että muutenkin omakustannusosuus olisi kohtuullinen. Itsekään en suosittele täysin ilmaisia palveluja. Sen sijaan tällainen toiminta sopisi mainiosti talkoo- ja vapaaehtoistoimin, joukkorahoituksen ja eettisen ulkopuolisen rahoituksen kohteeksi. Tällä hetkelläkin esimerkiksi yritykset tukevat seuroja mieluiten juuri tällaiseen eettisesti korkeatasoiseen toimintaan liittyen. Kyse on kuitenkin suuresta summasta – noin 100 miljoonasta eurosta. Kaatuuko OK:n periaatteessa hyvä idea tämän omarahoitusosuuspuolen täydelliseen unohtamiseen tuossa esityksessä? Hopihopi rakentamaan uskottava malli…

En malta olla tässä viittaamatta myös Veikkauksen nykyisen rahoituksen ongelmaan, joka liittyy siihen, että rahapelejä pelaavat yhteiskunnan huono-osaiset suuresti yliedustettuina. Tämähän johtuu osaltaan siitä, että valtion monopoliyhtiönä Veikkaus on häivyttänyt esimerkiksi urheilujärjestöjen luonnollisen suhteen omaan kannattajakuntaansa, jonka olettaisi tukevan juuri omaa lajiaan ja omaa seuraansa. Muistutuksena, että näinhän aluksi oli sekä Veikkauksen että Raha-automaattiyhdistyksen suhteen, koska ne olivat järjestöjen omia rahankeruumuotoja. Oletan, että koulutettu ja hyvin toimeentuleva ihminen ei juuri ole rahapeleistä kiinnostunut niiden nykyisissä muodoissa. Jos kuitenkin hän tai me tietäisimme, että tukiraha menisi itselle rakkaan harrastuksen tai toimintamuodon tukemiseen lyhentämättömänä, niin meidänkin kukkaronnyörimme saattaisivat aueta paremmin. Tarkoitan meillä ennen kaikkea sitä joukkoa urheilua seuraavia, joilla ei ole omia lapsia urheiluseuroissa – heidän maksujensa ja vapaaehtoistyönsä avullahan seurat nytkin toimivat. Julkinen rahoitus on lajiliitto-organisaatioissakin yleensä vain 10 prosentin luokkaa, urheiluseuroissa paljon vähemmän. Erilaisia joukkorahoitusmalleja käyttää osa hyvää tekevistä organisaatioista tälläkin hetkellä aika menestyksellisesti.

Urheiluelämä kuitenkin luottaa monopoliyhtiö Veikkaukseen, vaikka se kuluttaa runsaasti järjestöille kuuluvaa rahaa markkinointiin ja lobbaukseen minkä lisäksi valtion virkamiehet päättävät viisaudessaan, mihin kohteisiin ne rahat annetaan. Minä ainakin haluaisin tuen suoraan oman seurani, järjestöni ja lajini käyttöön kierrättämättä sitä yhtiön kautta, jolla ei ole kilpailijaa ja antamatta pienen sisäpiiriporukan päättää, kenelle tuet kuuluvat. Mielelläni antaisin Olympiakomiteallekin suoraan sen satasen, minkä välittäjiksi he ovat luoneet Unelma-arpasysteemin, joka vienee siitä suuren osan oman organisaationsa ylläpitämiseen. Turha krääsä on myös ikävä motivointikeino tuen antajalle. Tuntuu niin vanhanaikaiselta että…

(Liikunta)poliitikotkin ovat varsin lyhytnäköisiä tai vain sopeutuneet tilanteeseen, etteivät näe muita vaihtoehtoja mahdollisinakaan. Kuuntelin muutaman poliitikon haastattelua OK:n podcasteista (vaalien läheisyyden takia en mainitse nimiä), joista yksi ennusti, että valtion budjettivaroista voisi saada noin 50 miljoonaa euroa lisää liikuttamisen edistämiseen. Sama edustaja kertoi myös, että suomalaisen huippu-urheilun rahoitus tarvitsee ainakin nykymäärän valtion tukea, koska täällä on erilainen tilanne muihin Pohjoismaihin nähden: yksityistä rahaa ei ole yhtä paljon käytettävissä. Jotenkin ymmärrän, että poliitikko yrittää antaa realistisen kuvan valtion budjettirahoituksesta, vaikka voisi kuvitella, että liikuntapoliitikko osaisi perustella huomattavasti suuremman tuen tarpeen tuosta vaan varsinkin,  kun Veikkauksen tuottokehitys tullee laskemaan ja saattaahan olla, että koko rahoitusmalli joutuu – monestakin syystä – kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sen sijaan en ymmärrä lainkaan, että poliitikko pitää ikään kuin annettuna tilannetta, jonka on aiheuttanut olympiakomitean ja lajiliittojen suorastaan surkea ”kumppanuustoiminta” yksityisten tukijoiden kanssa. Miten on mahdollista, että muissa Pohjoismaissa sama toiminta saa erittäin paljon enemmän tukea kuin meillä? Ja miten on mahdollista, että tuon onnettoman toiminnan maksumiehiksi halutaan veronmaksajiakin?

Laskeskelin kerran, miten esimerkiksi urheiluihmiset pystyisivät todella kohtuullisilla panoksilla rahoittamaan vaikkapa tämän urheiluseuratoimijoiden palkkaamisen (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/). Esimerkkinäni oli (progressiivinen) YLE-vero, jossa siis hyvätuloisten on laskettu antavan vapaaehtoisesti enemmän tähän hyvään pottiin kuin huonotuloisten. Urheiluahan seurataan hurjasti, joten potentiaalia tällaiselle tuelle on todella paljon. Sen rahoituksen hyvä puoli on sekin, että silloin järjestöt joutuisivat myös keskittymään toiminnan laatuun, kun ”aidot markkinat” ratkaisisiva t suuren osan rahoituksestakin.

Liikunnan lisämäärärahojen perustelemisen lisäksi olisi hyvä olla selkeä säästökohde tai vastaavasti leikkauskohde. Leikkauskohtien keksiminen on sinänsä helppoa, jos ottaa koko valtion budjetin käsittelyyn – yritystukien lisäksi budjetissa on runsaasti tukia hyväosaisille, jotka eivät tukea tarvitse tai pärjäisivät vähemmälläkin tuella. Entisenä opiskelija-aktiivina uskallan jopa ihmetellä, että Hesari antaa opiskelijoille ohjeita siitä, miten halpakorkoinen ja valtion takaama opintolaina kannattaa sijoittaa tuottavasti. Kyllä se varmasti huonompiosaisia ottaa aiheestakin päähän.

Puolueille  näyttää kuitenkin olevan vaikeaa löytää mitään leikattavaa näin ennen vaaleja. Ilmiselvä säästökohde on Veikkauksen aiheuttamien rahapelihaittojen minimointi ja Veikkauksen aggressiivisesta markkinoinnista leikkaaminen. Minähän en kannata Veikkaus oy:n lakkauttamista, vaan rahapelitoiminnan huomattavasti tiukempaa sääntelyä myös mahdollisia muita toimijoita koskien. Kannatan myös Veikkauksen voittojen tuloutusta suoraan budjettiin ilman minkäänlaisia korvamerkintöjä. Oletukseni on, että Veikkauksen tuotot laskevat tulevina vuosina jonnekin 700-800  miljoonan tienoille, mutta oletan myös, että muu budjettirahoitus ja järjestöjen aktiivisempi rahanhankintatoiminta korvaa kyllä tuon alenemisen korkoineen. Kun liikunta-asiasta tulee oikeasti koko kansan sydämen asia, niin aivan varmasti me saamme hyville asioille nykyistä paljon suuremman rahoituksen eri väyliä pitkin. Pitää muistaa, että tällä hetkellä liikuntaa ei ole edes kovin uskottavasti edistetty valtion varoin, koska ylivoimaisesti suurin osa tuesta on palvellut urheilutoimintaa.

Kantani takana ovat varmasti kaikkien järjestöjen luottamushenkilöt ja palkatut työntekijät, vaikka eivät sitä uskalla julkisesti ilmoittaakaan (hyvä esimerkki tästä: https://www.hs.fi/paivanlehti/07042019/art-2000006061596.html). Hehän uskovat tai ainakin heidän pitäisi uskoa, että tämä ihmisten ja yhteiskunnan kannalta erinomaisen tärkeä kansalaisjärjestötoiminta ansaitsee nykyistä paljon paremman tuen niin valtiolta kuin kansalaisilta itseltäänkin. Ja ajatelkaa olympiakomiteaa, joka on kenties maailman tunnetuin brändi tai jalkapalloa, jääkiekkoa ja hiihtoa muista sadoista harrastus- ja toimintamuodoista puhumattakaan – miksi niiden rahallinen arvo on annettu ulosmitattavaksi Veikkauksen kaltaisen yrityksen yksinoikeudella, joka kohdistaa tuotteensa ja markkinointinsa haavoittuviin ihmisryhmiin ja jättää hyväosaiset rauhaan. (ks. THL: Rahapelien markkinointia pitäisi ehkä säädellä yhtä tarkasti kuin tupakan ja alkoholin mainontaa https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006065268.html). Miksei Veikkauksella/järjestöillä ole edes joukkorahoitusmuotoa, johon voi antaa rahaa ilman pelivelvoitetta?

Koukuttava ”pelikulttuuri” (mielenkiintoista muuten, että tämä termi on jo hyväksytty kuvaamaan tietokoneilla tai muilla digitaalisia sovelluksia käyttävillä laitteilla pelattavia pelejä, vaikka itse sana kuvaisi kaikkia pelikulttuureja – OMG!) tullee olemaan muutaman vuoden kuluttua aihe, josta tiedämme huomattavasti enemmän kuin nyt. En vastusta älylaitteilla (tämäkin älytön käsite) pelaamista sinällään, mutta kyllähän liiallisen pelaamisen haitat näkyvät jo nyt erinomaisen hyvin, vaikka tutkimustieto on vähäistä. Veikkauksen tuotoista menee jo nyt aivan liikaa sekä sen oman rahapelitoiminnan että muun samalla logiikalla toimivan pelikulttuurin luomien ongelmien korjaamiseen.

Nopeasti saatavat palautteet, ”elämät” tai ”voitot”, iskevät yhteiskunnan heikoimpiin jäseniin kovemmalla voimalla kuin vaikkapa urheilussa pitkäjänteiseen valmentautumiseen tottuneisiin hyväosaisiin. Ja silti moni tietää, että (raha)pelaaminen on yleistä myös urheilupiireissä. Jos Eurheilusta tulee virallista urheilua ja se tulee julkisten tukien piiriin, joudutaan muutamien selvitysten perusteella myös hurjiin eettisiin ongelmiin, koska kiusaaminen, häirintä ja muut eettiset ongelmat näyttävät ikään kuin kuuluvan pelikulttuuriin. SUEK:sta (Suomen urheilun eettinen keskus) tullee kohta Veikkauksen rahan suurin kohdejärjestö. Ja nyt en siis puutu edes siihen, miten suuri vaikutus tietokonepelaamisella on jo ollut fyysisen aktiivisuuden vähenemiseen tai pitkäjänteisen tekemisen arvostuksen laskuun eli vaikkapa tällaisten pidempien tekstien lukemisaktiivisuuden voimakkaaseen laskuun myös aikuisväestön keskuudessa.

Mikä on pointtini: liikuntaväen tulisi kaikessa toiminnassaan eli myös rahan hankinnassaan kannustaa ihmisiä (fyysiseen) aktiivisuuteen ja eettisyyteen. Rahapelibisnes ja tietokonepelaaminen hoitavat kyllä oman rootelinsa ilman liikunta- ja urheiluväen apuakin. Valtion ja lainsäätäjien tehtävänä on tehdä poliittiset linjaukset rahapelaamisen suhteen erillään siitä, mikä niiden keinotekoisesti rakennettu merkitys liikunnalle ja urheilulle, kulttuurille, nuorisotyölle ja sote-järjestöille nyt on. Rahapelihaittoihin menevät rahathan ovat nyt pois liikunnalta ja urheilulta sekä muilta hyvää tekeviltä järjestöiltä. Tulevaisuudessa järjestöt tullevat kohtaamaan myös suuret mainehaitat tästä epäeettisestä kytköksestä.

Itse näen tilanteen sekä liikkumisen edistämisen että urheilun kehittämisen näkökulmasta kriittisenä – juuri nyt on toimittava liikkumattomuuden aivan kuten ilmastonmuutoksenkin estämisessä. Huomenna voi olla liian myöhäistä. Jäätiköt sulavat ja ihmiset istuvat aivan liikaa.

Toinen pointtini on: ihmiset kykenevät yksilöinä ja ryhminä uskomattomiin tekoihin ilman että poliitikot, valtio tai kunnat tekevät mitään. Urheiluseurat voivat aivan hyvin aloittaa olympiakomitean idean mukaisen toiminnan, vaikka valtiolta ei tulisi koskaan yhtään senttiä. Itsekin lupaan antaa asiantuntemukseni kyseisen toiminnan kehittämiseen aika edullisesti, jopa ilmaiseksi. Ensi viikolla aloitammekin yhden seuran kanssa kyseisen kaltaisen liikuntatoiminnan suunnittelun, myöhemmin ehkä useammankin. Outward Boundin koulutukset sopivat myös mainiosti seuratoimijoille, jotka tarvitsevat kokemuksellisen oppimisen osaamista.

Eräs tässä nimeltä mainitsematon opetus- ja kulttuuriministeriön liikunta-asioista vastaava virkahenkilö on manannut pariinkin otteeseen sitä, ettei olympiakomitea tee mitään ellei valtio anna sille ensin rahaa. Toivon sydämestäni, ettei tämä Pekka Nikulaisen kasvot saanut ehdotus ole yksi niistä. Odotteluun ei liene aikaa, joten eiköhän Pekan ja kumppaneiden ole aika kääriä hihat ylös ja alkaa tehdä töitä asian eteen. Tekijöitä, asiantuntijoita ja halukkaita seuroja varmasti löytyy.

Näin vaalien alla sitä tällainen tavallinen kansalainen pelkää, että puolueet ja muut järjestöt esittävät katteettomia lupauksia, joita ei ole tarkoituskaan lunastaa vaalien jälkeen. Oletan, että olympiakomitea on jo nimennyt ryhmän, joka julkaisee pikaisesti toimintaohjelman, jonka avulla asiaa aletaan konreettisesti edistää. Siinä tietysti esitetään keinot sen omarahoituksenkin keräämiseksi. Oma oletukseni on, että näin erinomaiseen ehdotukseen löytyy nopeasti miljoonien eurojen tuki niin yrityksiltä kuin yksityisiltä henkilöiltäkin. Ensin olympiakomitean täytyy tietysti osoittaa niille, että se on tosissaan tämän ehdotuksensa kanssa. Pelkkä julkilausuma ja yksi Hesarin juttu ei siihen valitettavasti riitä. Kansa muistaa ne  ”maailman liikkuvin urheilukansa 2020”, ”pohjoismaiden paras huippu-urheilumaa 2020” tai huippu-urheilun muutosryhmän monet lupaukset. Toivottavasti tästä ei tule yhtä samanmoista tyhjää lupausta.

Omatuntoni pakotti minut auttamaan olympiakomiteaa sen esitettyä periaatteessa kannatettavan ehdotuksensa urheiluseurojen tekemisestä myös kansan liikuttajia. Ehdotukseen olisi voinut erittäin perustellusti ottaa jyrkän kielteisen kannankin. Miten urheiluseurat onnistuisivat tehtävässä, jota niiden on oletettu hoitavan liikuntalain säätämisestä (1980) lähtien? Urheiluseuratoimintaa on myös tutkittu ja kehitetty todella pitkään ja monissa projekteissa ja siltikään ne eivät ole onnistuneet palvelemaan vähän liikkuvia kansalaisia. Mutta miksi olla aina negatiivinen, sillä urheiluseurat ovat hoitaneet omien tavoitteidensa mukaisen toiminnan erinomaisesti. Nuo liikuttamistehtäväthän on asetettu urheiluseurojen ulkopuolelta niiltä kysymättä. Autonomisia yhdistyksiä ei myöskään voi ohjata eikä määrätä ulkopuolelta.

Jos olympiakomitea ottaa tehtävänsä tosissaan ja tekee oman työnsä kunnolla, niin urheiluseurat ovat kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa ne luontevimmat kansan liikuttajatkin, vaikka yhteistoimintaa ja erilaisia koalitioita varmasti tarvitaankin tavoitteen saavuttamiseksi.

Palaan asiaan myöhemminkin, vaikka tuosta altakin löytyy aika paljon tietoa aiheesta noin niin kuin aluksi…

Lähteitä

Tiensuu, T. 2019. Veikkaukselta tulee vaatia vastuullisempaa toimintaa. Eikö järjestöissä todellakaan ymmärretä, minkälaisia haittoja ja inhimillisiä tragedioita veikkausvoittovarojen takana on? (https://www.hs.fi/paivanlehti/07042019/art-2000006061596.html), HS-mielipide, 7.4.2019.

Tiihonen  A. 2019. Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), HS-mielipide, 20.3.2019.

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2018. Kansa tukemaan huippu-urheilua (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.1.2018.

Tiihonen A. 2018. Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista (https://www.miksiliikun.fi/2018/03/14/voimaantumista-ja-kokemuksellista-oppimista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.3.2018.

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  13.4. 2017.

Tiihonen, Arto; Keskinen, Lauri (2016) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. (http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-421-4). Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:31.

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin. (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.10.2016.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Lähtökohtia analyysille

Suomen hiihtomenestys Seefeldin MM-kisoissa oli selvästi heikompi kuin osattiin odottaa. Kärki on erittäin kapea eli mitalitoivoja oli ennakkoon joukkueessa vain Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski, miesten sprintti-/viestijoukkue maastohiihdossa ja yhdistetyssä. Edellisten lisäksi siis Risto-Matti Hakola, Matti Heikkinen ja Perttu Hyvärinen sekä Ilkka Herola ja Eero Hirvonen saattoivat onnistuessaan saada mitalin kisoista. Yhteensä mitalitasoisia yksilöurheilijoita on nyt 2 ja joukkueissa lisäksi puoli tusinaa.

Vertailumaat Suomelle ovat edelleenkin samat vanhat eli Norja, Ruotsi ja Venäjä, vaikka toki voisimme ottaa vertailumaiksi mm. Saksan, Ranskan, USAn, Japanin, Kanadan, Viron, Sveitsin, Itävallan tai Slovenian – vai voisimmeko, velvoittaako menneisyys enemmän kuin tosiasiat?

Vertailujen tekeminen on mielekästä seuraavassa rajata vain maastohiihtoon, sillä esim. Ruotsilla ei ole lainkaan mäkihyppääjiä tai yhdistetyn urheilijoita, kun taas vaikkapa Saksa ja Itävalta ovat erittäin vahvoja juuri mäessä ja yhdistetyssä. Hiihtovalmennus on Suomessakin aika lailla eriytynyttä mäkilajeihin verrattuna.

Miksi Suomi on nyt ongelmissa myös maastohiihdossa, vaikka viime vuoden olympialaisissa ja kahden vuoden takaisissa MM-kisoissa näytti vähän paremmalta? Suomella ei edelleenkään ole enempää mitalitoivoja eikä Pärmäkoski ole niin hyvässä kunnossa kuin vuosi sitten tai sitten kilpasiskot ovat menneet edelle. Iivo Niskasen taso on korkealla toki edelleen.

Iso kuva näyttää kuitenkin siltä, että monissa maissa kasvaa uusi, selvästi vahvempi hiihtäjäsukupolvi. Ruotsilla on kova kaarti nuoria naisia ihan huipulla tai huipun tuntumassa. Venäjälläkin on useita nuorehkoja mies- ja naishiihtäjiä, joita on toki Norjallakin, vaikka taso on niin kova, ettei Johannes Hösflot Kläbon lisäksi kovin moni nuori ole päässyt aivan suoraan huipulle. Ruotsin mieshiihto on taantunut, sillä heidän tasainen kärkensä sijoittuu nyt 10-20 väliin. Sieltä voi kuitenkin nousta kärkeen lyhyessäkin ajassa.

Tämä on siis lähtötilanne, kun aloitan artikkelini pohtimalla Jorma Mannisen  (ja Harri Kirvesniemen) näkemyksiä ”Suomen maastohiihdon kilpailukyvystä”, jonka merkittävimmäksi tulokseksi Manninen nostaa tilastofaktan, jonka mukaan maastohiihdossa menestyjien tulisi olla valmiita urheilijoita jo nuorten sarja-vaiheessa.  Viimeisin esimerkki 2018 olympialaisista osoitti, että 80 prosenttia mitalisteista ja 75 prosenttia kymmenen parhaan joukossa olleista oli saavuttanut vähintään mitalin nuorten MM-kisoista. Se onkin aika vastaansanomaton todiste väitteelle.

Toinen tärkeä pointti pamfletissa oli se, että nuorten 16-19 –vuotiaiden tulisi harjoitella huomattavasti vauhdikkaammin, jotta he oppisivat nopean hiihdon tekniikan, mutta se olisi myös muiden hiihdossa tarvittavien ominaisuuksien kehittämisen kannalta tehokkaampaa kuin suomalaisten suosima hitaahko peruskestävyysharjoittelu.

Kirvesniemen ja Mannisen kanssa on helppo olla samaa mieltä pelkästään näitä tämän vuoden MM-hiihtoja seuraamalla. Kärkipää vilisee nuorten MM-mitalisteja ja suomalaisten maksimihiihtovauhti ei riitä millään hiihtomatkalla.

Muistan jutelleeni tästä samasta asiasta jo 1990-luvun lopulla  silloisen hiihdon päävalmentajan Antti Leppävuoren kanssa. Teknisen osaamisen puute tiedostettiin jo silloin,mutta asialle ei ole osattu tehdä  juuri mitään. Harrin ja Jorman toimintaa läheltä seuranneena 1970-luvulla tiedän, että mikkeliläisten hiihtäjien harjoittelu oli kovatehoista ja monipuolista nuoresta lähtien.

Mistä mahtaa johtua, että Mannisen ja Kirvesniemen ajatuksilla ei tunnu olevan kannatusta Suomen hiihtopiireissä? Kirjasessaankin he esittävät melko vakuuttavia todisteita näkemyksilleen, mutta eivät silti uskalla väittää mitään ihan varmasti. Mitä pelättävää heillä on?  Tai minkälaisesta suomalaisen huippu-urheilun keskustelukulttuurista kertoo se, että (täysin) ulkopuolistenkin pitää pelätä perusteltujen mielipiteidensä esittämistä?

Pelko pois, tulevaisuus ei ole parempi ilman rohkeita ja perusteltuja muutosesityksiä! Joskus muuten tulee mieleen, että urheilu- ja liikuntakeskustelussa pitäisi soveltaa muusikkovalinnasta tuttua anonymiteettiä eli soittamista verhon takaa. Tällöin puhujaa/kirjoittajaa ei voisi tunnistaa eikä leimata ja itse asiaa voitaisiin käsitellä puhtaasti sen sisällön perusteella.

Parempi ratkaisu toki olisi se, että vastuulliset päättäjät tarttuisivat itse kynään ja esittäisivät selkeästi ja julkisesti näkemyksiään vaikkapa nyt tästä hiihtovalmennuksesta. Eipä nyt tule mieleen yhtään 2000-luvun urheilujohtajaa tai liikuntapoliitikkoa, joka olisi altistanut ajatuksiaan jullkisen keskustelun kohteeksi. Poikkeuksena Henrik Dettmann, jonka mainioita kolumneja vaihtelevista aiheista olemme saaneet lukea YLEn sivuilta (esim. https://yle.fi/urheilu/3-10651809).

Olisko niin, että sisäpiiriläiset eivät uskalla avata ajatuksiaan elleivät ole Dettmannin tasoisia tunnustettuja huippuja ja ulkopuolisilla taas ei ole sitä sisäpiiritietoa, jota pitäisi olla kunnollisen keskustelun käymiseen? Seurauksena on pattitilanne, pistetään siis pillit pussiin ja mennään muualle soittelemaan…

Hiihtotutkimus ja huippuhiihdon kehittäminen – tapahtuuko mitään?

Suomessa on tapana perustaa toiminta tutkimukseen. Liikunta-alalla usko tieteellisyyteen on erityisen vahva. Sen tausta lienee siinä, että nuoren tieteenalan suomalaisille huippututkijoille ei 1900-luvulla  löytynyt matalakoulutusalalta minkäänlaisia vastaväittäjiä. Kokemustiedosta tuli käyttökelvotonta, kun opittiin hormonien, hapenkuljetuksen ja biomenkaniikan salat.

Liikuntahallinto ja osa urheiluorganisaatioistakin uskoo edelleenkin vahvasti ”tieteellä ja tutkimuksella johtamiseen”, vaikka se ei ole tuottanut toivottuja tuloksia, kun väestö liikkuu entistä vähemmän ja huippu-urheilukaan ei saavuta asetettuja tavoitteitaan. Ensi vuonna pitäisi olla paras Pohjoismaa kummallakin saralla – ongelmia on siis muuallakin kuin maastohiihdossa.

Huippuhiihdon osalta tärkeä selittäjä on se, että tunnetut liikuntabiologiprofessorit  Paavo Komi ja Heikki Rusko loivat tutkimuksillaan ja tiedoillaan osan 1900-luvun lopun suomalaisesta hiihtomenestyksestä.

Peruskestävyyttä kehittävä matalatehoinen aerobinen harjoittelu onkin tärkeää kuntoliikkujalle, joita tutkimusten perusjoukot yleensä ovat. Hapenoton maksimiarvoillakin on suuri merkitys silloin,  kun itse suoritus on kilpailijoilla vakioitavissa. Jos toinen osaa hiihtää taloudellisemmin, saa kovemman maksimivauhdin tai palautuu ”hapoilta” paremmin, on maksimihapenotosta vähemmän hyötyä.

Oletan, että jonkin verran hyötyä oli myös hiihdon biomekaniikan tutkimuksista silloiselle perinteisen hiihtotekniikalle. Tällä vuosisadalla suomalaiset ovat kuitenkin hävinneet juuri maksiminopeudessa parhaimmille kilpailijamaiden hiihtäjille oikeastaan aina. Suomesta ei ole löytynyt yhtään kunnollista sprinttihiihtäjää koko lajin olemassaolon aikana.

Johannes Hösflot Kläbo ja Stina Nilsson ovat tällä hetkellä niin taitavia suksen kuljettajia, että kovimmankaan kestävyysurheilijan ei ole heitä helppo voittaa. Sen sijaan Therese Johaug on mielestäni haavoittuvaisempi kuin esimerkiksi Marit Björgen, koska Johaugin huippunopeus ei tahdo riittää sprinteissä edes alkuerästä jatkoon.

Suomalaiset asiantuntijat tosin väittävät, että hiihto on edelleenkin kestävyyslaji. Sekin on tietysti totta, sillä työhevonen Martin Johnsrud Sundbykin voitti viimein MM-kullan. Paljon helpompaa on tosin nopean hankkia kestävyyttä kuin hitaan hankkia tarvittavaa nopeutta. Tämä on Kirvesniemen ja Mannisen teesi.

Moni muuten saattaa tässä ihmetellä asiaa, sillä muistoissa voi olla Harri Kirvesniemen oma hitaus. Muistan itsekin Harrin vitsin, kun häneltä kysyttiin 1980-luvun alussa muodissa olleen nopea vs. hidas lihaskeskustelun aikana, että minkälainen suhde hänellä on? Harri vastasi, että 70% hitaita ja 30% erittäin hitaita. Tämä lihassolukeskustelukin on muuten hyvä esimerkki ”tieteellisyyden” ongelmallisuudesta ja rajoituksista. Geneettinen lahjakkuus/lahjattomuus ei ole onneksi estänyt suomalaisia suuntautumasta myös sprinttijuoksuihin ja nopeuslajeihin. Sopivan harjoittelun avulla vahvuuksia/heikkouksia voi parantaa riippumatta lähtökohtaisista rajoituksista.

Nuorena Harrikin oli suhteellisen nopea ja usein kävi niin, että hän johti kv-kisojakin alkumatkasta, mutta väsähti jonkin verran loppukilometreillä. Ikääntyminen ja Harrin tapauksessa myös hiihtotyylien ja –tekniikkojen jatkuva kehittyminen asettivat Harrin hiihtonopeuden kehittämiselle suuria haasteita. Nuoret oppivat helpommin uudet luistelutekniikat, mikä nähtiin myös makihypyn V-tyylissä. Kläbon tekniikan oppivat nuoret tulevat panemaan hänet tiukoille, vaikka hänellä nyt onkin Toni Niemisen aikanaan hankkima ”epäreilu” kilpailuetu.

Mutta palataan tutkimuksen merkitykseen.  Edellä mainittuja perustutkimuksen löydöksiä parempi argumentti tutkimuksen merkityksestä on mielestäni se, että 1900-luvun huippuvalmentajat Pekka Vähä-Söyrinki, Antti Leppävuori ja Kari-Pekka Kyrö tekivät itsekin jonkin verran tutkimustyötä ja ainakin tutkimuksen ja käytännön yhteensovittaminen oli heille hyvin tuttua – valitettavasti myös siellä ”harmaalla alueella”.

En osaa sanoa, katkesiko tuo tutkimuksen ja käytännön yhteys Lahden 2001 jälkeen, mutta aika vähän on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana puhuttu tieteen ja tutkimuksen vaikutuksista suomalaisessa hiihdossa. Se on jäänyt oikeastaan rutiininomaisiin hiihtomattotesteihin ja verianalyyseihin KIHUssa. Tunteeko kukaan hiihtotutkimuksen uusia innovaatioita tai edes hiihtotutkijoita, vaikka meillä on nyt KIHU ja vaikka me aikoinaan ristimmekin liikuntabiologian laitoksen hiihtobiologian laitokseksi?

Suomessa vaikuttaa myös useampi suuri sykemittarivalmistaja, joiden sovelluksia käytetään globaalisti. Silti puhutaan edelleenkin vain ”hapoille menemisestä” eivätkä valmentajat tai hiihtäjät kykene näiden koko ajan kehittyneempien apuvälineiden avullakaan tunnistamaan edes ylirasitustiloja riittävän tarkasti. Miten se on mahdollista? Kirvesniemihän kykeni erittäin tarkkoihin oman hiihtonsa ja omien tuntemustensa analyyseihin perinteisellä päiväkirjatekniikalla. Suosittelisin sitä nykyhiihtäjillekin. Siinä oppii sekä reflektointikykyä että kausaliteettien hahmottamista ja kaiken lisäksi: ottaa hiihtonsa oikeasti omaksi asiakseen eikä ole muiden vietävissä.

Mannista ja Kirvesniemeä lukiessa tuntuu pahasti siltä, että hiihtotutkimus ei ole kyennyt vastaamaan mihinkään oleelliseen kysymykseen, joita he esittävät lähes joka sivulla kirjastaan. Tässä en tosiaan voi referoida kaikkia kysymyksiä ja ideoita, joita lyhyeenkin kirjaseen mahtuu runsaasti. Lukekaa, niin tiedätte! Juha Hurmetta hiukan siistitysti siteeraten.

Tasapuolisuuden nimissä on tietysti sanottava, ettei suomalainen hiihtovalmennus ole täysin epäonnistunutta. Olli Ohtonen on valmentanut Iivo Niskasesta maailman parhaan perinteisen hiihtäjän ja Iivon luistelutekniikkakin on parantunut viime vuodesta selvästi. Matti Haavisto teki Krista Pärmäkoskesta huippuhiihtäjän, vaikka Krista ei välttämättä ole tyyppinä aivan täydellinen. Toni Roponen on myös tehnyt hienoa työtä Matti Heikkisen ja Riitta-Liisa Roposen kanssa. Monia muitakin voisin mainita, mutta silti tuo tutkimuksen ja käytännön sovellusten välisen yhteyden puute  jää vaivaamaan.

Olisiko yksi ongelma sekin, ettei liikuntabiologian saralla voi tuottaa uusia innovaatioita ottamatta huomioon urheilijaa yksilönä. Lääketieteessä tehdään yhä enemmän tutkimusta, jossa eri hoitomuotoja kokeillaan yksittäistapauksiin, koska luonnontieteellisiä tutkimusasetelmia on vaikea tai mahdoton järjestää ja ihmisorganismi reagoi hoitoihin ja lääkkeisiin varsin yksilöllisesti. Huippu-urheilijan kanssa pitäisi kai toimia samoin. Jollekin sopii paremmin aerobinen harjoittelu, jollekin toiselle anaerobisempi painotus ja uran eri vaiheissa nämäkin vaihtelevat. Tuskin kenenkään hiihtäjän polku on tässä suhteessa samanlainen.

Kaiken lisäksi huippuhiihtäjien on pakko kokeilla jotain sellaista, mitä muut eivät ole koskaan kokeilleet saadakseen tarvittavaa kilpailuetua. Itse asiassa tieteellinen tutkimus perinteisin tavoin tehtynä ei siis sovellu juuri lainkaan huippu-urheiluun.

Huippu-urheilijan pitäisi siis olla rohkea, mutta juuri rohkeuden puute on kuvannut viime vuosina suomalaista hiihtoa ja myös asiantuntijoiden puhetta. Miten ihmeessä Frida Karlsson tiesi jaksavansa mitaleille aikuisten kisoissa, vaikka hänellä ei ollut lainkaan kokemuksia huippuvauhdeista? Ei hän tiennytkään, mutta uskalsi silti ottaa riskin.

Eveliina Piippo yllätti  itsensä alkutalven viesteissä, mutta Seefeldissä hän hiihteli tasapaksusti väsähtämistä vältellen. Joni Mäen piti selitellä 50 kilometrin kisan jälkeen ”tyhmää” temppuaan – ”Joni Mäki lähti höntyilemään kärkeen” – mennä kisan kärkeen itseään väsyttämään…

Jonon hännillä ei kasva voittajaksi, vaikka kuinka moni kommentaattori sitä viisaana pitäisikin. Aleksander Bolsunov lienee tästä paras esimerkki. Järjettömän tyhmä hiihtäjä, joka ottaa itsestään aina kaiken irti hiihtämällä kärjessä. Minusta juuri hän edustaa parhaiten sisukasta suomalaisuutta, joka ei säästele itseään. Bolsu myös kehittyy koko ajan, vaikka suomalaiset tietysti jälkiviisaina kommentoisivat, että jos nyt olisi malttanut peesata, niin…

Mutta ei mennä yksittäistapauksiin, vaan suoraan lopputulemaan: huippu-urheilun tutkimuksen tulisi perustua huippuyksilöiden kanssa mietittyihin ja heidän kokemuksiinsa ja oivalluksiinsa perustuvien innovaatioiden systemaattiseen seuraamiseen ja niiden kautta melko nopeasti tehtyjen johtopäätösten tekemisiin. Tutkimuksen pitäisi myös olla monitieteistä ja –käytännöllistä. Urheilijoiden pitäisi muuttua oman tekemisensä todellisiksi asiantuntijoiksi ja heidän ajatuksiaan tulisi kuunnella tarkasti tutkijoiden ja kehittäjien suunnalla.

Kannattaisiko muuten romuttaa Olympiakomitean asiantuntijajako, jossa esimerkiksi Olli-Pekka Kärkkäinen vastaa kestävyysvalmennuksesta ja –lajeista. Onkohan se enää tätä päivää, kun esimerkiksi maastohiihto on voima-, nopeus- ja varsinkin tekniikkalaji? Tämä lienee Olympiakomitean, lajiliittojen ja KIHUn tehtäviä… Ihmettelin myös suuresti O-P:n tulkintaa maastohiihdon ”heikohkosta kaudesta” (Iivo Niskasen tulkinta Äänekosken SM-kisoissa), jossa hän sanoi, että ennen joulua näytti siltä, että tästä kaudesta tulee paras kausi ikinä. Tunteeko Kärkkäinen lainkaan urheilijoitaan tai heidän kilpailijoitaan muissa maissa?

Yksilöinä vai joukkueena? Kuka siitä edes päättää?

Kansainvälisestä hiihdosta voi tämän kauden perusteella sanoa, että norjalaisten lisäksi Ruotsin naiset ja Venäjän miehet ja naisetkin näyttävät muodostavan keskenään harjoittelevan ja kilpailevan ryhmän, joka kirittää toisiaan yhä parempiin suorituksiin. Liikuntasosiologina olen tästä joukkuetyyppisen harjoittelun eduista tainnut puhua neljännesvuosisadan verran. Suomalaisessa yksilöurheilussa on kuitenkin edetty pitkälti yksi urheilija – yksi valmentaja –periaatteella.

Kun talven aikana on kuunnellut asiasta päättäviä tahoja (heitäkin on näköjään moneen junaan ainakin SHL:ssä, OK:ssa ja Ampumahiihtoliitossa on esitetty näkemyksiä kovin kummallisista positioista), niin argumentteja ei tunnu olevan lainkaan, sillä kaikki ikään kuin päätetään kauden jälkeen pidettävissä ”pyykinpesijäisissä”. Luulisi, että tämä asia on sellainen, jota olisi pohdittu ainakin 40 vuotta (itse asiassa lähes sata) ja eri vaihtoehtojen puolesta ja vastaan olisi runsaasti oikeita perusteluja, seurantaa Suomesta ja ulkomailta. Jonkun olisi pitänyt laskea myös kustannukset ja nyt pitäisi olla suunnitelmia valmiina eri vaihtoehtojen varalta. Ehkä tämä asia kuitenkin päätetään jonkun pohjoisen kisan jälkeen savusaunassa, kun eri osapuolia on ensin pehmitelty kauden loppukisakiertueella?

Pointtini on ensinnäkin se, että jos Hiihtoliitto ja Ampumahiihtoliitto ja Olympiakomitea nyt tekevät yhteistyötä, niin joku linjahan se täytyy osata valita ja sitä täytyy sitten myös resurssoida kunnolla ja pitkäjänteisesti. Jos on tehty virhe, niin kuin nyt on tehty myös tämän asian suhteen, niin on tietysti osattava muuttaa suuntaa, mutta kuitenkin fiksusti. Puolivillaiset ratkaisut eivät kelpaa – näin ymmärsin Iivonkin puheita Äänekosken kisojen jälkeen.

Asia ei tietysti ole mustavalkoinen, sillä hiihtäjä tarvitsee sekä yksilövalmentajan ja hyvin yksilöllistä valmennusta, mutta myös joukkueen (vertais)tukea. Nythän näyttää juuri siltä, että urheilijat eivät osaa tai uskalla vaatia itseltään tarpeeksi. Eveliina Piippokin ihmetteli, miten Frida Karlsson saattoi olla niin valmis hiihtäjä niin nuorena. Syy on tietenkin se, että toinen on harjoitellut paljon paremmin ja kai Suomessa täytyy uskaltaa sanoa, että kovemmin. Meillähän on patologinen pelko ylirasittumisen vaaroista. Parempi hiihdellä mukavuusalueella sijoilla 20-40 kuin ottaa riski ja mennä hetkeksi ylikuntoon, vaikka sen seurauksena saattaisi kehittyäkin.

Isossa joukkueessa kriittinen massa pakottaa ottamaan riskejä – tähänhän norjalaisten ylivoima osittain perustuu. Kun 6-10 urheilijaa kilpailee edustuspaikoista, niin osa voi ottaa joka vuosi uusia riskejä harjoittelussaan, koska muuten paikkaa joukkueessa ei ole tulossakaan. Iivon ja Kristan ylikunto on tietysti valtava riski koko Suomen hiihdolle.

Nyt on kuitenkin pakko ottaa isompi joukkue kasaan ja nostaa harjoittelun tasoa yhdessä. Se on selvää, että muutaman huipun valmennus saattaa tästä kärsiä, kuten Kaisa Mäkäräinen antoi ymmärtääkin. Liittojen ja OK:n on kuitenkin ajateltava tulevaisuutta ja otettava seuraavat olympialaiset tähtäimeen. Uusia hiihtäjiä on saatava huipulle tai huipun tuntumaan tai sitten maastohiihdostakin tulee ”kaisamäkäräislaji”. Sekin on toki mahdollista, että Suomessa panostettaisiin vain joihinkin erikoisyksilöihin ja kerättäisiin heille hulppeat resurssit. Tämä valinta on kuitenkin liitoissa tehtävä ja sen mukaan jotenkin toimittava. Kaisa, Iivo ja Krista toki voivat jatkaa vaikka ilman liiton panostuksiakin, jos managerit ovat maailmanluokkaa. Huipulle nousu vaatiikin sitten jo uskomushoitoihin liittyviä taitoja myös managereilta, kun pitää myydä optioita tulevasta Iivosta etc.

Joukkueharjoittelu ei tietysti ole mikään ihmeitä tekevä asia. Pitää toki tietää, mitä kunkin urheilijan pitää ja kannattaa kehittää myös pitkäjänteisesti ja mitä sitten treenataan koko joukkueena. On selvää, että jokaisen suomalaisen hiihtäjän maksiminopeudessa on runsaasti kehittämistä. Tämä koskee erityisesti luistelua, mutta myös perinteistä.

Koko joukkueen nopeuden kehittäminen onnistuu tekniikkaa hiomalla, mutta tietysti siihen tarvitaan myös voimaa. Voimanpuutetta on Kristaa lukuun ottamatta kaikilla naishiihtäjillä vielä aivan liikaa. Kerttu Niskanen oli saanut vähän lisävoimaa, mutta se ei vielä riitä. Miesten puolella Perttu Hyvärinen kaipaisi eniten voimaa maajoukkuehiihtäjistä, joita minun listallani onkin nyt vain Rise Hakola Iivon lisäksi. Risto-Matin hyvä alkutalvi suli jonkinlaiseen tasapaksuun jumiin, josta ei tuntunut irtoavan tehoja riittävästi kv-vauhtiin. On toki mahdollista, että harjoittelun vaikutukset näkyvät seuraavina vuosina. Hiihdossahan ei kannata tuijottaa vain yhden talven tuloksia, koska tarvittavia ominaisuuksia täytyy kehittää pitkäjänteisesti. Ikävää olisi, jos Rise olisi jo saavuttanut potentiaalinsa. Perttuhan ei ole vielä lähelläkään.

Nuorten hiihtäjien potentiaaleista emme vielä tiedä, mutta jos on Kirvesniemeä ja Mannista uskominen, niin kannattaisi ehkä kokeilla sellaista ”nopeaa tietä” ennemmin kuin liian hidasta. Ongelma, josta ei kovin usein uskalleta puhua on nimittäin sekin, että maajoukkueeseen pääsee urheilijoita, joilla ei lopulta ole potentiaalia ihan maailman huipulle. He ovat kuitenkin niin hyviä, että pystyvät estämään nuorten kykyjen nousun parempien harjoittelu-, kilpailu- ja suksihuoltopalvelujen joukkoon. Nopea tiehän voisi toimia niin, että esimerkiksi Anita Korva, Eveliina Piippo, Petteri Koivisto ja Miska Poikkimäki – tai jotkut muut potentiaalisiksi arvellut – otettaisiin 2-3 vuoden tehotuen piiriin, jolloin nähtäisiin melko nopeasti ja taloudellisesti tehokkaasti, onko heistä todelliselle huipulle.

Asetelma saattaa tuntua julmalta, mutta onko parempi, ettei nuori edes saa mahdollisuutta kokeilla potentiaaliaan? Kyse on tietysti myös hiihdon taloudellisista resursseista, joita ei Suomessa ole liikaa. En puutu siihen, miten niitä saataisiin lisää lajiin, joka kuitenkin on edelleen erittäin suosittu kansalaisten mediaseurannan näkökulmasta. Mannisen ja Kirvesniemen teesien perusteella näin kuitenkin pitäisi toimia. Jos nuori hiihtäjä pärjää maailman huipuille hiihtovauhdissa muutaman kerran vuodessa, niin on todennäköistä, että hän joskus pystyy siellä pysymään vakituisestikin. Mutta jos taso jää vuosiksi parinkympin tienoille, niin hyppäys ylös harjoitteluvuosien myötä on epätodennäköisempi, joskaan ei aivan mahdoton.

Mutta entä vastaus kysymykseen harjoitellaanko joukkueena vai yksilöinä? Sosiologi siis näkee joukkueena harjoittelun edut vertaistukena ja keskinäisenä kilpailuna, jossa ylitetään sopivasti – ei liikaa – omia rajoja ja voidaan tukeutua vanhempien ja kokeneempien tukeen. Mikä onkaan nuorelle urheilijalle hienompaa kuin voittaa seniori muutaman kerran vuodessa yhteisellä lenkillä? Ainahan parhaimmillakin on heikkoja päiviä ja saattavathan he joskus ihan kasvatusmielessäkin antaa nuorempien voittaa, mutta saattavat toki karaistakin nuorisoa sopivasti näyttämällä ”kaapin paikan”. Kummatkin ovat hyviä asioita.

Joukkueessa saattaa toki syntyä myös henki toimia ”mukavuusalueella”, jolloin vertaistuesta tulee miinusmerkkistä. Ryhmä estääkin kehittymisen. Jos joukkueessa on kuitenkin Iivon ja Kristan kaltaisia erittäin tavoitteellisia urheilijoita, niin tästä ei liene niin suurta vaaraa. Valmentajien tehtävä on sitä paitsi pitää tavoitetaso riittävän korkeana. Vaarana on tietysti se, ettei Iivolle ja Kristalle ole riittävää vastusta suomalaisista kilpakumppaneista. Parhaimpien täytyykin testata itseään muiden maiden kumppaneiden kanssa kilpailujen lisäksi myös harjoittelemalla heidän kanssaan yhdessä, jos se vain on mahdollista.

Lopultahan kansainvälinen hiihtoperhe kilpailee muita urheilulajeja vastaan, tai oman näkyvyytensä puolesta, eikä keskenään. Siksikin on tärkeää, että suomalaiset täydentävät liian ”norjalaista” lajia huipuillaan. Nythän näyttää siltä, että Norja, Venäjä ja Ruotsi nousevat liian vahvoiksi suhteessa muihin maihin, joilla ei ole tällä hetkellä paljonkaan huippuja eikä ehkä resursseja kunnolliseen maajoukkuetoimintaan. Pitäisikö suomalaisten lyöttäytyä yhteen joidenkin pienempien hiihtomaiden kanssa muodostaen kansainvälisen hiihtotiimin, joka harjoittelee yhdessä?

Joukkueharjoittelu ei tietenkään tee yksilöiden valmentajista hyödyttömiä, mutta tasapainoiluahan se vaatii ja nostanee urheilijan itsensä toiminnan ja valmentautumisensa keskiöön. Hiihtäjä saa väistämättä monenlaista palautetta itsestään harjoitellessaan ryhmässä ja maajoukkuevalmentajien ohjauksessa ja sitten toisaalta oman valmentajansa kanssa. Itse en pidä tätä ongelmana, vaan ajattelen, että urheilija lopulta hyötyy tästä itsekin. Ei maailmassa pärjää, jos kuuntelee vain yhtä auktoriteettia eikä opi suhteuttamaan mahdollisesti ristiriitaista tietoa keskenään itselleen sopivaksi yhdistelmäksi.

No, ehkä suomalaisessa urheiluelämässä pärjää auktoriteettiuskoinen, avointa ja julkista keskustelua välttelevä, sisäpiirien kanssa liittoutuva ja parastaan yrittämätön henkilökin, mutta eihän se näytä juuri kansainvälistä menestystä tuottavan, vaikka omat pallit pysyvätkin koskemattomina.

Kova harjoittelu ei olekaan kovaa!

Lopuksi vielä asia, joka Kirvesniemen ja Mannisen kirjasessa ilahdutti minua eniten, sillä se selitti yhden minua pitkään vaivanneen valmennuskysymyksen. Minähän intuitiivisesti ihmettelin jo nuorena hiihdon ja jalkapallon harrastajana, miksi hiihtäjien piti tehdä niin pitkiä ja hitaita lenkkejä. Liikunnalla minulle se selitettiinkin mm. ääreisverenkierron ja muidenkin kestävyysominaisuuksien rakentamisella, joiden pohjalta vasta voisi harjoitella tehokkaasti, koville sykkeillä ja maitohappojen huuhtoutumista treenaten. Näin käsittääkseni uskotaan Suomessa edelleen.

Harri Kirvesniemi kuitenkin antoi kokemukseensa perustuen aivan toisenlaisen tulkinnan mm. sille, miten nämä nuoret hiihtäjät voivat olla niin hyviä kuin ovat. Meitähän on ihmetyttänyt se, miten hiihtäjien lisäksi esim. Ingebritsenin juoksijaveljekset saattavat olla niin nuorina loistavia kestävyysurheilijoita. Tuskin 17-vuotias on 10-vuotiaasta asti vetänyt pitkää ja hidasta lenkkiä ja jos olisikin, niin missä vaiheessa hän olisi ehtinyt kehittää myös anaerobista kestävyyttään maailman huipulle?

Harrilla oli järkeenkäypä selitys: nuorena – sanotaan vaikka 16-20 –vuotiaana – hän itse ja tietysti siis muutkin pystyvät tekemään paljon enemmän kovia anaerobisia treenejä kuin aikuisena. Tämä taas johtuu siitä, että nuorena ei pysty väsyttämään itseään niin paljon kuin vanhempana. Harrikin oli tehnyt 4-5 kertaa viikossa kovia treenejä, joita hän pystyi aikuisena tekemään ehkä vain yhden viikossa. Pointtihan on tässä, että kovalla sykkeellä tehty treeni kehittää näitä ominaisuuksia tehokkaasti, vaikka niissä tuleekin väsy nopeasti. Niistä kuitenkin palautuu juuri sen vuoksi nopeasti ja voi taas tehdä niitä uudelleen. Kun voimaa ja kestävyyttä on paljon, kova treeni on kovempi eikä siitä palaudu helposti.

Tämä huomio oikeastaan kääntää päälaelleen koko aiemman ajattelun. Nuorena pitäisi treenata kovilla sykkeillä, koska silloin pystyy kehittämään niitä ominaisuuksia parhaiten. Myöhemmin niitä onkin vaikeampi kehittää. Toisaalta Kirvesniemi toi esiin sen, että pitkät lenkit eivät itse asiassa rakennakaan kestävyyttä parhaalla mahdollisella tavalla, vaan ne myös väsyttävät urheilijaa turhaan. Lihaksista häviää kimmoisuus, tekniikka ei hioudu oikeanlaiseksi ja henkisestikin ne saattavat olla rasittavia. Tuntuu, että on treenannut kovaa, vaikka on vain treenannut ajallisesti paljon.

Suomessa suositaan kuitenkin edelleen ominaisuuksien rauhallista kehittämistä, jossa mennään kestävyys edellä. Oletankin, että Suomen hiihtäjät eivät häviä maailman huipuille kestävyysominaisuuksissa, mutta kun viidenkympin hiihtokin sujautetaan alle kahden tunnin, niin perinteisistä kestävyysominaisuuksista ei ole enää samanlaista hyötyä kuin aiemmin. Sen sijaan jokainen hiihtoa seuraava voi nähdä, että suomalaiset häviävät nopeudessa ja voimassa kanssakilpailijoilleen. Joiltakin puuttuu ylävartalovoimaa, toisilla puute on jaloissa, kolmansilla keskivartalossa. Ja aika harva osaa kuljettaa suksia parhaiden tapaan. Tai siis ei kukaan.

Kesäksi on siis luvassa mukavasti harjoiteltavaa. Mutta kellään ei onneksi ole mitään hävittävää. Kovaakin saa harjoitella.

Hiihtoajatuksin kevään hangilta

Kauden 2018-2019 hiihtäminen ja sen seuraaminen alkaa olla lopuillaan. Oma hiihtämiseni oli taas antoisaa, mutta myös tervehdyttävää. Viime kesänä satutin itseäni niin, että ”nilkutin” jalkaani vielä tammikuun alussa. Syksyllä en paljon pystynyt treenaamaan. Hiihtokausi paransi tänä vuonna jalan ja selän, kuten se teki edellisenä vuonna olkapäälle ja muutamia vuosia sitten leikatun lonkan. Olisipa ihanaa, jos voisi hiihtää koko vuoden! Hiihtoterapia sopii ainakin minulle.

Kilometreinä mitaten taitaa mennä yli 700, joista poikkeuksellisesti hiihdin viitisensataa perinteisellä tyylillä. Vaihdoin sauvat nykymitoituksen mukaisiksi eli paljon lyhyemmiksi kuin aiemmin. Se muutti myös hiihtoasentoni lapsuuden ja nuoruuden aikaiseksi – sen oikein tunsi hiihtäessään ja muistotkin tulivat mieleeni. Opettelin myös Iivo Niskasen tekniikkaa, joka sekin tuntui palkitsevalta. Kläbon luistelutekniikan opettelu on vielä pahasti kesken – lienen jo menetettyä sukupolvea.

Talven aikana kokosin vanhoista ja uusimmistakin hiihtokirjoituksistani pari ”Hiihtelijän kirjaa”, joissa käsittelen hiihtämistä aika monenlaisista näkökulmista. Niissä yritän ymmärtää omaa ja muiden hiihtämistä, mutta myös hiihtoa kokemuksellisena, sosiologisena, valmennuksellisena ja eri tavoin merkityksellisenä ilmiönä.

Erityisen mukavaa muuten olisi, jos joskus löytäisin keskustelukumppanin näille jorinoilleni. Mielelläni lukisin muidenkin kokemuksista ja tulkinnoista nykyistä enemmän. Urheilutoimittajat ja asiantuntijat tuottavat toki mukavia ja kiinnostavia ohjelmia, joissa Musti kertoo kivoja tarinoita. Urheilutoimittajille muuten suosittelisin kesäksi terapiaopintoja, koska niitä taitoja tarvittaisiin suomalaisia haastatellessa.

”Jotakinhan täytyy muuttaa”, kuten Iivo Niskanen totesi. Samaa mieltä.

jk. Huuhtelin hapot pois hiihtämällä Jerikseltä Mäntyrovan kautta Pallakselle, josta Mustavaaran kautta takaisin Jeriksen savusaunaan eli noin 30 kilometriä Oloksen aamuisen maisemalenkin päälle. Pääsin 59-vuotiaan laskennalliseen maksimisykkeeseen ja muutoinkin rasitus oli hyvää tasoa. Mukavaltahan se vauhti tuntui ja ruumiskin puhdistui kuonasta. Savusauna ja avanto täydellistivät hiihtelijän paratiisipäivän. Pari päivää myöhemmin tartuin pertsahaasteeseen ja läksin Olokselta kohti Särkitunturia ja päivän päätteeksi päädyin Jerikselle 59 kilometriä pertsaa takana.

Se oli kuin elämän metafora tuo retki: ensin parikymmentä kilometriä ylivauhtia kivuten Särkitunturin jyrkät ja pitkät ylämäet ”suorilla”. Ikämiehen syke ei nouse enää kuten nuorella, joten lihas vei vähän miestä. Sitten kilometrit 20-35 olivat vähän kuin elämäkin noina vuosina – välillä meni upeasti, mutta tunturin huipun lähestyessä meinasi usko vähän loppua. ”Hiihto on tahtolaji” –ajatus kuitenkin auttoi. Lohileipä ja pieni tauko hulppean laskun jälkeen Särkijärven majalla tekivät terää. Kilometrit 35-50 tuntuivat helpoilta ja tekniikka taloudelliselta. Väsymys auttaa löytämään tekniikan, sanoi ystäväni isäkin. Totta puhui. Viimeisen kympin alkaessa kaikki oli hienosti, mutta sitten vastatuuli ja tuiskalumi pitkillä jänkhillä Mäntyrovan ja Jeriksen välillä pakottivat taas sen ”tahdon”, mutta myös järjen, esille. Vaikka matka eteni hitaasti, niin rytmi piti säilyttää nihkeässä lumessakin. Aika moneen paikkaan runnellussa ruumiissa jo sattuikin. Energiatkin olivat vähissä. Tuulensuojaan päästyäni loppukilometrit olivat taas melkein juhlaa. Lopulta matka ei oikeastaan edes väsyttänyt, vaikka olikin sellainen ”työmiehen keli”, jossa koko ajan piti tehdä töitä. Aktiivisuusmittari näytti 770% päivätavoitteestani, sykekeskiarvokin oli 129, vaikka mittari oli lepohetkilläkin päällä. Tähän on hyvä lopettaa tältä talvelta.(Tässä videoklippi lenkin jälkeen: https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/2026145501023778/).

Aurinkoiset tunturimaisemat jäävät taas vuodeksi mielen syvyyksiin…

Lähteitä:

Manninen, Jorma  2018. Suomen maastohiihdon kilpailukyky. Mikkelin Primosport ky.

Tiihonen  A. 2019. Hiihtelijän kirja 2: Hiihtäminen liikuntasosiologin mukaan (https://www.miksiliikun.fi/2019/03/08/hiihtelijan-kirja-2-hiihtaminen-liikuntasosiologin-mukaan/), Digiteos, julkaistu sivulla  www.miksiliikun.fi, 8.3.2019.

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.

Tiihonen A. 2018. Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa… (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/27/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.2.2018.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.