Viime blogissani neljännesvälieräotteluiden jälkeen pohdin jalkapalloa (epä)oikeudenmukaisuusnäkökulmasta (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/).

Tarkastelin oikeudenmukaisuutta laajasta eli eettisestä ja poliittisestakin näkökulmasta, en niinkään pelillisestä näkökulmasta eli siitä, ansaitsiko joku joukkue voittonsa vai ei. Näitä ei voi kuitenkaan täysin erottaa toisistaan.

Nyt välierävaiheessa olen valmis väittämään, että jalkapallo todella on oikeudenmukainen peli! Välieriin päässeet joukkueet – Englanti, Ranska, Belgia ja Kroatia – nimittäin ansaitsivat paikkansa sekä pelillisesti että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta.

Koska jalkapallo koetaan varsinkin Suomessa pelinä, joka on todella epäoikeudenmukaista, niin on tärkeää, että oikeudenmukaisuusaspektia käsitellään laajasti. Tottahan se tietysti on, että hävityn pelin jälkeen itsekin olen usein kokenut raskaasti, että väärä joukkue voitti.

Rehellinen ollakseni: aika usein tulee hetken päästä myönnettyä, että ”parempi joukkue kuitenkin voitti”. Ja sekin kuulunee pelin luonteeseen, että säkälläkin voittaessamme pystymme näkemään oman joukkueemme pelillisen paremmuuden, vaikka kukaan muu ei sitä tunnustaisikaan.

Paras tunne on kuitenkin ehdottomasti silloin, kun kumpikin joukkue on antanut kaikkensa – ja toinen on jostakin syystä voittanut. Tällaisen pelin jälkeen voittaminen ja häviäminen jää taka-alalle ja itse peli nousee kirkkaaseen valoon. Usein molempien joukkueiden pelaajatkin ymmärtävät, että tässä ollaan jalkapallon ytimessä. Nämä kohtaamiset jalkapallon MM-kisoissakin ovat minusta kaikkein hienoimpia. Voittaneen ja hävinneen joukkueen pelaajien halailut lohdutuksineen ja onnen toivotuksineen ovat parasta kisoissa.

Näissä MM-kisoissa onkin ollut paljon otteluita, joissa pelaajat ovat voineet kokea tällaista yhteistä kiitollisuutta pelin edessä. Joskus tappiokin on oikeudenmukainen ja ansaittu tulos. Sen aistivat pelaajat ja usein myös katsojat.

Nyt avaan oikeudenmukaisuusnäkökulman neljän eri teeman kautta, jotka olen otsikoinut: ”Pelillisesti ansaittu”, ”Historiallisesti ansaittu”, ”Oikeudenmukaisesti/eettisesti ansaittu” ja ”Epäoikeudenmukaisesti ansaittu”. Kohteenani ovat siis Venäjän MM-kisojen 2018 välieriin päässeet joukkueet.

Pelillisesti ansaittu

Kyllä näin todellakin voi sanoa. Jokainen välieräjoukkue voitti ansaitusti edellisen vastustajansa. Ranska oli selkeästi parempi kuin Uruguay ja Belgia yllätti Brasilian rohkealla taktiikallaan. Englantikin oli vahvempi kuin Ruotsi eikä Kroatian voittoa Venäjästä voi pitää pelillisesti vääränä, vaikka ottelu menikin rangaistuslaukauskilpailuun asti. Aika harva katsoja, asiantuntijoista puhumattakaan, on tästä asiasta eri mieltä. Tämä ei ole mitenkään tavallista MM-kisoissa.

Vielä epätavallisemmaksi asian tekee se, että neljän parhaan joukossa eivät ole Brasilia, Saksa, Argentiina tai Espanja, joista kaksi tai jopa kolme löytyivät useimpien asiantuntijoiden ennakkolistoissakin mahdollisina välierä- tai voittajajoukkueina.

Ja silti voi tosiaan väittää, että nämä joukkueet ansaitsivat pelillisesti paikkansa neljän parhaan joukossa. Vasta-argumentiksi voi esittää sen, että alkulohkojen jälkeen pudotuspelikaaviot näyttivät epätasaisilta. Toisaalta Saksa jäi jo alkulohkoon, Argentiinan ja Espanjan otteet taas olivat koko turnauksen ajan hakusessa.

Semifinaalijoukkueet voittivat myös neljännesvälieräottelunsa ansaitusti, joten mistään epäoikeudenmukaisesta onnenkantamoisesta ei ole kyse. Kaiken lisäksi ne pelasivat edellisillä kierroksilla klassikoksi nousevat ottelut: Ranska Argentiinaa vastaan, Belgia Brasilian kanssa, kun taas Kroatia taisteli isäntämaa Venäjän kanssa hikisen illan ja Englantikin voitti vastustajiensa lisäksi myös kotikatsomonsa ja mediansa epäluuloiset haamut pelissään Kolumbiaa vastaan.

Taktisesti, henkisesti ja pelillisesti nämä joukkueet näyttivät muille mallia pystyessään muuttamaan pelitapaansa vastustajan mukaan ja silti saavuttamaan tarvittavan intensiteetin pelissään. Tästä voisi kirjoittaa parikin kirjaa, mutta tässä riittää se, että kovin monta soraääntä tälle väitteelleni en ole kuullut. Kaikki joukkueet ansaitsivat paikkansa pelillisesti neljän parhaan joukossa.

Historiallisesti ansaittu 

Tämä argumentti liittyy vahvasti sekä yhteiseen jalkapallokulttuuriin ja MM-kisojen historiaan että eri maiden omaan erityiseen jalkapallohistoriaan.

Tästä näkökulmasta kaikille lienee selvää, että Englanti ansaitsi paikkansa semifinaaleissa. Monen mielestä on ollut oikeus ja kohtuus, että Englannin maajoukkue ja ehkä jopa koko jalkapallohullu kansa ansaitsevat vihdoinkin jalkapallon emämaan menestyksen. Uskon, että näin olisi ajateltu, vaikka joukkueen peli olisi ollut huonoakin. Tämä kertonee siitä, että oikeudenmukaisuusaspekti on vahva vaikuttaja jalkapallokulttuurissa.

Samasta syystä myös Belgian paikka ”semeissä” on historian näkökulmasta täysin oikein. Päinvastoin kuin Englannin kohdalla lisäsyynä on sekin, että Belgian joukkue on ollut jo jonkin aikaa yksilötasolla aivan maailman huipulla, mutta pelitaktiikka ja ehkä myös joukkuehenki on aiemmin rakoillut. Nyt on Belgian ”kultaisen sukupolven” onnistumisen hetki. Näin historia kirjoittautuu myös sukupolvihistoriaksi.

Ranskan menestystä voi selittää historiallisesti vaikkapa syklisesti. Ranska on hyvälläkin joukkueella sekä menestynyt että flopannut ja viime kisojen heikompi jakso vaati ikään kuin vastapainokseen menestystä. Historian ”taakka” positiivisena tavoitteen asettajana, ikään kuin velvollisuutena Ranskan menestyshistoriaa vasten katsottuna, on myös historiallinen menestyksen selittäjä ja antaa sille oikeudenmukaisuussilauksen.

Kroatian menestyksessäkin voi nähdä historian käden jäljen: vuoden 1998 pronssista on kulunut kaksi vuosikymmentä ilman samanvertaista menestystä. Kroatiallakin on pitkään yhdessä pelannut joukkue, jossa on tähtiä toki vähemmän kuin Belgialla, mutta siksi sen yhtenäisyys on ollut niin tärkeää näissä MM-kisoissa. Pienelle maalle, jossa jalkapalloliiton sekoilu ärsyttää kannattajia, menestys on senkin vuoksi merkityksellistä.

Yhteenvetona voi sanoa, että historiallisestikin on oikeudenmukaista, että juuri nämä joukkueet ja maat ovat neljän parhaan joukossa. Vasta-argumenttina voi toki sanoa, että historiallisesti olisi ollut oikein varmaan sekin, että neljän parhaan joukossa olisi ollut joukkueita Afrikasta, Aasiasta, Etelä-, Pohjois- tai Väli-Amerikasta.

Toisaalta on niin, että jos menestys tulisi vain historiallisten syiden vuoksi, niin se tuntuisi epäoikeudenmukaiselta. Siksi tässä arvioidaankin oikeudenmukaisuutta neljän eri aspektin kautta, joiden painoarvon jokainen saa itse asettaa vaikkapa prosenttiosuuksia eri teemoille asetellen. Toinen tapa on ajatella, että joku teema – vaikka pelillinen aspekti tai historiallinen aspekti – asetuvat ikään kuin positiivisuus- ja negatiivisuusakselille, jolloin toinen vetää toiseen suuntaan ja toinen toiseen.

Historiallinen näkökulma ei minkään maan kohdalla vedä negatiiviseen suuntaan, vaan enemmän tai vähemmän positiiviseen suuntaan. Eniten painoarvoa historialla on varmaankin Englannille, toisena Belgialle, mutta myös ranskalaiset ja kroatialaiset voivat nähdä historiallinen näkökulman joukkuetta kannustavana tekijänä. Kroatian poliittinen historia yhtenä entisen Jugoslavian osana on tässä varmaan aliarvioitukin.

Oikeudenmukaisuuden ja eettisyyden perusteella ansaittu 

Jalkapallon MM-kisat synnyttävät ja myös nostavat esiin, mitä erikoisempia tarinoita. Sosiaalisen median aikakaudella näitä tarinoita syntyy pelaajien, joukkueiden, kannattajien ja itse asiassa melkein minkä tahansa syyn perusteella. Menemättä kaikkiin tarinoihin, joita MM-kisat ovat synnyttäneet, niin muutamatkin esimerkit kertovat niistä tarinoista, jotka saattavat vaikuttaa joukkueisiin. Tässä tapauksessa siis näihin neljään joukkueeseen. Onko siis eettisesti oikein, että nämä joukkueet ovat semifinaaleissa?

Lähdetään yksilötarinoista liikkeelle. Belgian Romelu Lukakun tarina köyhästä maitoa vedellä jatkaneesta pojasta Belgian kaikkien aikojen maalintekijäksi on koko jalkapallomaailmalle nyt tuttu. Kun Lukaku kokoaa Belgian joukkueen otteluiden jälkeen rinkiin ja kertoo jotain, johon muut yhtyvät, on koskettava yksilötarina muuttunut osaksi joukkueen yhteistä tarinaa.

Englannin Dele Allyn – tai Delen – rankka tarina huostaanotetusta pojasta on samanlainen ”ryysyistä rikkauksiin” –kertomus, joka synnyttää väistämättä oikeudenmukaisuusajatuksia myös Englannin puolesta.  Kylian Mbabbe Ranskan joukkueessa edustaa hienosti tätä jalkapallon eettisestikin tärkeää puolta heikko-osaisten mahdollisuutena päästä maailmassa eteenpäin. Luca Modricin tunnettu tarina Balkanin sodan jaloissa palloa potkineesta pikkupojasta nostaa Kroatian pelaajat myös kategoriaan, jota voi kannattaa myös tästä näkökulmasta.

On oikeudenmukaista, että tällaiset pelaajat onnistuvat elämässään.

Kisojen aikana syntyy myös tarinoita, jotka vetoavat katsojien oikeudenmukaisuuden tunteisiin. Monet varmasti liikuttuivat Ranskan voittaessa Uruguayn, kun Ranskan maalintekijä Antoine Griessmann ei tuulettanut maaliaan.

Syyn he olivat lukeneet lehdistä: Griessmann pitää itseään lähes uruguaylaisena, koska nämä pitivät huolta pikku-Antoinesta, kun hän nuorena muutti Ranskasta Espanjaan pelaamaan. Lisäksi Griessmannin tyttären kummisetä Diego Godin pelasi Uruguayan joukkueessa. Vaikka jalkapallo on maailman tärkein asia, niin sekään ei ole liian tärkeää. Sellainen sulattaa jalkapallon vihamiehenkin sydämen.

Aivan varmasti monet ovat liikuttuneet myös siitä, miten nöyrästi Englannin päävalmentaja Gareth Southgate suhtautuu peliin, jonka ääressä hän on pelaajana kokenut todennäköisesti elämänsä ikävimmät hetket epäonnistuttuaan rangaistuspotkussaan vuoden 1996 EM-kisoissa.

Kukapa ei olisi toivonut, että hänen suojattinsa korjaisivat arvostamansa valmentajan haavan joutuessaan samaan ankaraan testiin ottelussaan Kolumbiaa vastaan? Se oli oikeudenmukaista, ei toki ainoastaan Southgaten, vaan myös kaikkien englantilaisten näkökulmasta.

Tällaisia tarinoita jalkapallo synnyttää. Ne voivat olla oikeudenmukaisuutta korostavia ja eettisiä, mutta myös päinvastaisia, jolloin joukkueelle saattaa syntyä ”huono karma” jonkun pelaajan, taustajoukkojen, kannattajien tai vaikkapa poliitikon tai julkkiksen käyttäytymisestä.

Englannin puolesta puhunee eniten se kiteytys, mikä sisältyy entisen maajoukkuehyökkääjän ja erittäin tunnetun jalkapallokommentaattorin Gary Linekerin uudelleen muotoiltuun ja paljon siteerattuun sivallukseen, jonka mukaan jalkapallo on helppo peli, jota pelataan 90 minuuttia ja lopulta Saksa ei aina voitakaan. Oikeudenmukaisuus ja totuuskin voitti tässä uudelleen muotoillussa versiossa, sillä olihan se hirveän Englantikeskeinen se aiempi muotoilu, jonka kärki oli siinä, miksi Englanti ei voita.

Kuluvien MM-kisojen aikana Englanti on myös kasvanut joukkueena, jolla oli niskassaan historian paineet ja erittäin kriittinen media ja kannattajakunta. Englantilaiset fanit olisivat myös voineet pilata Englannin maineen käyttäytymisellään. Nyt olemme kuitenkin nähneet kisojen nuorimman joukkueen hitsautuvan yhteen myös kokemattoman valmentajan kanssa otteluissa, joissa joukkue on myös pelannut rohkeaa hyökkäyspeliä ja aktiivista puolustuspeliä.

Gareth Southgatesta on tehty liiveineen tyyli-ikoni, joka työväenluokkaisesta taustastaan (Englannissa edelleenkin jonkinlainen ”must” jalkapallosta puhuttaessa) puhuu huolitellusti ja toimii keskiluokkaisen harkitusti ja kokonaisuutta ajatellen. Englantilaiset ovatkin kehittäneet hauskan ajatusleikin, jossa eri asioiden edessä pohditaan, ”mitä Gareth Southgate tekisi tässä tilanteessa?” Tällaisista asioista koostuu jalkapallon erittäin suuri merkitys, jota jalkapalloa muuten alaspäin katsovatkin joutuvat ainakin joka neljäs vuosi ihailemaan.

Samanlaista ”saagaa” kerrotaan Belgiassa sen joukkueesta ja sen espanjalaisesta valmentajasta Roberto Martinezista, joka sai potkut Evertonista, mutta on osoittanut taktista kyvykkyyttä ja ennen kaikkea herkkyyttä hitsata tähdistä yhteen pelaava joukkue. Kummatkin em. valmentajat vaikuttavat nöyriltä asiantuntijoilta, jotka palveleva ”isompaa hyvää” kuin vain omaa uraansa. Tällaisiakin valmentajia on joukkueilla ollut, mutta näissä kisoissa suurin osa menestyneiden joukkueiden valmentajistakin on löytänyt oikean paikkansa joukkueen ja tiimin kokonaisuudessa.

Janne Andersson Zlatanin jälkeisen Ruotsin rakentajana ja Oscar Tabarez Uruguayn pelaajien ”opettajana” tulevat heti mieleen, mutta Didier Deschamps Ranskan luotsina henkii myös aikuisen ja kokeneen ihmisen – ei ainoastaan pelaajan – varmuutta pelaajiinsa. Sellainen oli pitkään myös Saksan uuden nousun yhdessä Jurgen Klinsmannin kanssa kasvattanut Joachim Löw. Myös Brasilian Titetä on suitsutettu, miksei myös Venäjän tsaaria Stanislav Cherchesovia, vaikka hän henkiikin hiukan erilaista ”isällisyyttä” kuin läntiset kollegansa. Tulos oli kuitenkin sama: hän sai joukkueensa pelaamaan epäitsekkäästi yhteen.

Valmentajat, jotka nostavat joukkueen tasoa, ovat oivallista materiaalia innostaville tarinoille. Neljän parhaan joukkoon päässeet maat tai niiden joukkueet ovat kaikki samassa tilanteessa eli niiden suunta on ollut ylöspäin. Menestys ei juuri tällä joukkueella ole ollut niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Odotukset olivat kovat, mutta realistiset. Ja mikä tärkeintä, näiden joukkueiden taakkana ei ollut aiempien menestysten puolustaminen, kuten Saksalla, Espanjalla, Portugalilla – osin myös Brasilialla ja Argentiinalla.

Oletan, että oikeudenmukaisuustunteemme asettuvat yleisemmin niiden puolelle, joilla ei vielä ole menestystä kuin niille, jotka aina menestyvät. Jalkapallon MM-kisoissa tosin kyynikot ovat erittäin usein olleet oikeassa, sillä menestys on kasautunut tietyille suurille maille. Moni kokenut asiantuntijakin on saanut näpeilleen, kun on perustanut veikkauksensa aiemmille meriiteille huomaamatta, että jalkapallo on ainakin viime kisoista lähtien muuttunut todella taktiseksi peliksi, jossa heikommillakin joukkueilla on kyky haastaa jättiläisiä. Sehän nähtiin jo näiden MM-kisojen alkulohkoissa ja jopa karsinnoissa.

Ranskaa lukuun ottamatta semifinaalijoukkueet siis ansaitsevat paikkansa myös tästä oikeudenmukaisuusnäkökulmasta. Ja Ranskallakin on takanaan vaikeita vuosia ja uuden sukupolven kasvattaminen on vielä kesken.

Jalkapallon MM-kisojen historia, jota käsittelin edellisessä blogissani, on turhan usein ollut epäoikeudenmukaisten voittajien historiaa, katsoi asiaa pelillisesti, poliittisesti tai moraalisesti. Nyt kuitenkin näyttäisi, että kerrankin jokainen välieriin selviytynyt joukkue ja maa on saamassa ansionsa mukaan.

Kriitikkoni varmaan sanoisi, että asiaa tulisi katsoa myös niiden näkökulmasta, jotka eivät päässeet semifinaaleihin. Hän onkin oikeassa, olemmehan paljon herkempiä epäoikeudenmukaisuuden tunteille kuin oikeudenmukaisuudelle.

Epäoikeudenmukaisuuskin oli oikeudenmukaista Venäjän kisoissa

Tietysti hävinneet joukkueet ja kansakunnat niiden takana tuntevat, että oli epäoikeudenmukaista, ettei meidän joukkueemme ole enää mukana kisoissa. Väitän, että näissä kisoissa ei käynyt näin, sillä jokainen ”sai ansionsa mukaan”.

Aloitetaan Saksasta, viime kisojen ylistetystä mestarista. Peli oli aneemista ja mielikuvituksetonta. Ruotsi-ottelussa pelaajat ”sikailivat” epäsaksalaisesti sekä pienillä koiruuksilla että voiton juhlinnallaan. Oli täysiin oikein, että joukkue ei päässyt jatkoon. Laajempi näkökulma löytyy Saksan sisällä kiehuvasta poliittisesta kissanhännän vedosta, joka sai ilmauksensa myös joukkueen sisällä. Kun ”ulkoparlamentaariset” seikat ja tarinat vaikuttavat joukkueisiin positiivisesti, kuten edellä olen osoittanut, niin vaikuttavat ne tietysti negatiivisestikin.

Erinomainen esimerkki on myös Argentiina, jossa syypäitä ovat Lionel Messin lisäksi myös negatiivista kiihkoa herättänyt valmentaja Jorge Sampaoli ja ”hyväntahdon lähettiläs” Diego Maradonan erittäin epäeettinen käyttäytyminen ryyppäämisineen, juomisineen ja keskisormen näyttämisineen. Minusta Argentiinan liitolle voisi antaa jopa jonkun rangaistuksen jalkapallon ”Respect-henkeä” rikkovasta käyttäytymisestä. Oli todella oikeudenmukaista, ettei Argentiinaa nähty loppukahinoissa.

Entäs sitten Espanjan jalkapalloliiton käsittämättömät päätökset, joilla viimeistään estettiin joukkueen menestys. Ensin erotetaan valmentaja juuri ennen kisoja ja annetaan mahdoton tehtävä jalkapallolegendalle Fernando Hierrolle, joka potkitaan sitten kisojen jälkeen palliltaan. Taustalla on tietysti myös Katalonian ja Espanjan välinen poliittinen kiista, jota kumpikaan osapuoli ei ole osannut hoitaa kuntoon eikä yhteinen jalkapallojoukkuekaan kyennyt Pyreneiden niemimaan kansoja yhdistämään niin kuin joskus aiemmin.

Portugalille menestys olisi ollut liikaa EM-kullan jatkeeksi. Ja oli oikeudenmukaista sekin, etteivät Cristiano Ronaldo, Messi ja Neymar varastaneet MM-kisoja niiltä, joille se kuuluu: yhtenäisille joukkueille. Neymarin, josta tuli näyttelemisensä ansiosta negatiivinen meemi, vuoksi Brasiliankin menestys olisi ollut epäreilu hyvää jalkapalloa kohtaan. Messin tahdottomuus ja velttous, vaikkakin varmaan surullinenkin, oli niin näkyvää, ettei olisi ollut reilua tehdä hänestä ja Argentiinasta kisojen tähteä.

Suuret maat saivat siis ansionsa mukaan negatiivisessa mielessä. Mutta huomattavaa on, että myös pienet maat saivat ansionsa mukaan. Se vasta reilua ja oikeudenmukaista onkin.

Kisojen isäntämaa Venäjä sai juuri sen, minkä se tarvitsi ja ansaitsi sekä venäläisten että meidän muiden mielestä. Vähemmänkin olisi ehkä voinut riittää, mutta toisaalta joukkue taisteli aivan loistavasti ja pelasi taktisesti viisaasti. Venäläiset ovat myös olleet erinomaisia kisaisäntiä ja –emäntiä eikä mistään äärinationalistisista selkkauksista ole ollut merkkejäkään. Aina on oikeudenmukaisuuden tunteita herättävää, että surkeiksi häviäjiksi ennustettu joukkue yllättää arvostelijat ja ylittää itsensäkin. Enemmän olisi ollut ehdottomasti liikaa, mutta hieno taistelu Kroatiaa vastaan oli reilu lopetus Venäjän joukkueen kisoille.

Entäs naapurimaamme Ruotsi, joka yllätti myöskin asiantuntijat. Se myös osoitti, ettei ”sota yhtä miestä kaipaa”. Hienoa oli sekin, että Zlatan kannusti rehdisti joukkuetta ja että ruotsalaiset eivät tehneet tästä mitään negatiivista numeroa ”ei-ruotsalaisia” vastaan. Päinvastoin joukkue osoitti vahvaa reilun pelin henkeä asettumalla vahvasti epäonnistuneen pelaajansa puolelle ”vihapuhujia” vastaan.

Myös lähinaapurimme Tanska ja Islanti pelasivat kisat, joista ne voivat olla ylpeitä. Tanskalla oli toki mahdollisuus parempaankin, mutta todennäköisesti Kroatia kuitenkin oli vahvempi joukkue. Kroatian ja Islannin menestys tuntuu oikeudenmukaiselta myös Suomen näkökulmasta, koska pelasimme tasaisia pelejä kumpaakin joukkuetta vastaan MM-karsinnoissa. Näiden maiden menestys antaa meillekin uutta uskoa Huuhkajiin. Sekin lienee reilua, kun ajattelee, miten suomalainen jalkapallo on saanut epäoikeudenmukaistakin arvostelua osakseen aikojen saatossa.

Jos oikein kaivelee kisoja, niin muutaman kerran tunnistin itse reilun pelin hengen vastaista fiilistä. Saksan voitto Ruotsista ja saksalaisten käyttäytyminen pelin jälkeen oli toinen. Toinen oli hetki, kun Senegal putosi jatkosta ja kun Japani meni jatkoon pelaten vain aikaa kellosta tietäessään tasapelin riittävän jatkoon. Hiukan irvokasta oli, että epäurheilijamaisesti pelannut joukkue meni jatkoon ”reilun pelin” sääntöjen perusteella vähempien varoitustensa ansiosta.

Kolmas asia, joka herätti vahvasti reilun pelin vastaisia fiiliksiä, oli VAR-järjestelmä, joka alkulohkojen aikana näytti vahvistavan näyttelemisen ja torikokousten asemaa pelien ratkaisijoina. Onneksi erotuomarit oppivat käyttämään järjestelmää jatkossa paremmin eli siihen suuntaan, jota itsekin vaadin (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Turhaan ei pidä videokameroita katsella eikä niitä jatkopeleissä ole juuri tarvittukaan.

Toisaalta jalkapallon oikeudenmukainen luonne paljastui pudotuspeleissä. Pelaajatkin ymmärtävät, että tosi pelissä ollaan reiluja eikä haeta halpoja ja epäreiluja voittoja. Jopa Neymar kielsi tuomaria katsomasta videota kaatuessaan rankkarialueella. Alkulohkoissa tilanne on vähän toinen, kun yhdellä onnistuneella näyttelijäsuorituksella saattaa etukäteen huonompi joukkue päästä yllättäen jatkoon ja etukäteen parempi joukkue voi helpottaa tietään eteenpäin.

Jatko-ottelut olivat alkulohkojen jälkeen siistejä ja reiluja pelejä. Tahallinen väärinpeluu on ollut vähäistä ja näytteleminen lähes minimaalista. Hyvä jalkapallo, jalkapalloilijat ja tuomarit!

Senegalin, afrikkalaisten, aasialaisten ja amerikkalaisten joukkueiden puuttuminen neljän parhaan joukosta voi toki tuntua epäoikeudenmukaiselta. Globaalisti ajatellen on tosin mahdollista ajatella niinkin, että ”maapallon vanhainkodin” eli Euroopan menestys on sekin ihan oikein.

Putinin ja Trumpin itsevaltiutta ja kansallista yhtenäisyyttä ihailevassa maailmassa Eurooppa on jäänyt sivurooliin, mutta nyt jalkapallo näyttää, että länsimaiset demokratiat, joiden vahvuus perustuu etnisesti ja kulttuurisesti rikkaisiin joukkueisiin ja kansakuntiin, ovat kuitenkin jalkapallossakin parhaita.

Jalkapallon MM-kisat lisäävät empatiaa

Näissä kahdessa jalkapalloa ja oikeudenmukaisuutta käsitelleessä kirjoituksessani olen löytänyt erittäin paljon asioita, kokemuksia, tarinoita ja tulkintoja, joiden avulla jalkapallo näyttäytyy oikeudenmukaisena.

Aivan varmasti olen liioitellut oikeudenmukaisuusaspektia, mutta silti olen pysynyt totuudessa, sillä lainaamani tarinat ja tulkinnat ovat olleet aivan oikeita. Itse asiassa olen varmaan aliarvioinutkin monen tarinan merkitystä, sillä niiden voima esimerkiksi välieriin päässeissä maissa on todennäköisesti paljon suurempi kuin osaan täältä Suomesta kuvitellakaan.

Otetaan vielä pari esimerkkiä jalkapallon voimasta. Mediassa MM-kisojen kanssa on kilpaillut vain thaimaalaisen juniorijalkapallojoukkueen taistelu elämästään veden täyttämässä luolastossa. Vähättelemättä poikien tragediaa ja sen mediaan sopivaa draaman kaarta on sen saaman valtavan mediatilan yhtenä syynä myös tämä samanaikaisuus MM-kisojen kanssa. Tämä on tietysti hieno asia, jos urheilutapahtuma saa meidät kiinnostumaan meille muuten tuntemattomien pikkupoikien kohtalosta.

Mahtoivatkohan pojat siellä luolan pimeydessä pohtia, mikä maa voittaa jalkapallon MM-kisat? Jaksoivatkohan he taistella nälkää ja pelkoa vastaan saadakseen tietää, voittiko heidän suosikkijoukkueensa?

Meitä suomalaisia on myös liikuttanut tansanialaisen tyttöjoukkueen kohtalo. Pääsevätkö he pelaamaan Helsinki-cupiin, joka olisi heille aivan ihmeellinen kokemus, jonka eteen he ovat harjoitelleet ja opiskelleet vuosikausia.

Meistä monet ovat voineet elää näiden jalkapallojunioreiden epätoivon tunteiden ja jalkapallon MM-kisojen synnyttämien oikeudenmukaisuuden tunteiden kanssa ikimuistoiset kesäviikot.

Näyttää siltä, että MM-kisat päättyvät oikeudenmukaiseen lopputulokseen voitti mikä maa tahansa neljästä jäljellä olevasta joukkueesta nämä kisat. Näyttää myös siltä, että pojat pääsevät hengissä pois kammottavasta kiipelistään ja että tytötkin pääsevät lopulta kokemaan ne ikimuistoiset kisansa Helsingissä.

Kaupungissa, jossa samaan aikaan kohtaavat kuluvien ja tulevien kisojen isäntämaiden päämiehet. Todennäköisesti pääasia on, miten USA osaisi järjestää neljän vuoden päästä yhtä oikeudenmukaiset jalkapallon MM-kisat kuin olivat nämä Venäjän kisat.

Aiemmat kirjoitukset MM-kisoista 2018

Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukaista, vol1 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.7.2018.

Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.