Jalkapalloa ei voi seurata ilman että joutuu ottamaan kantaa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Jotkut fanittavat jostain kummallisesta syystä jotain joukkuetta ja jotain maajoukkuetta. Joskus muutamia kymmeniä vuosia sitten sille saman joukkueen kannustamiselle saattoi olla olemassa jokin rationaaliselta ainakin silloin vaikuttanut syy. ”Derby County oli silloin kova joukkue” tai ”rakastuin hollantilaiseen peliin:”

Nyt kannustamisen syy voi olla vain uskollisuus ja jääräpäisyys, mikä tosin auttaa löytämään merkityksen jalkapalloon edelleenkin, vaikka tuo pikkupoika tai –tyttö ei enää itse palloa potkisikaan eikä edes seuraisi lajia muulloin kuin suurkisojen aikaan. On tärkeää tuntea oman joukkueensa pärjäävän.

Voisiko tätä otsikon kysymystä kuitenkin lähestyä jotenkin muuten kuin emotionaalisesti? Tai miksi se edes on emotionaalinen kysymys?

Yksi syy on tietysti se, että haluamme suosikkimme voittavan tai ainakin pärjäävän odotuksia paremmin. On noloa kannustaa joukkuetta, joka ei pärjää. Silti tämä argumentti ei ole pätevä, koska monet kannustavat joukkueita ja maita, jotka eivät juuri koskaan pärjää. Toisaalta mikäänhän ei olisi hienompaa kuin se, että epätodennäköinen – ja minun kannattamani – joukkue voittaisi. Olisko tämä sitten 1-1 –argumentti?

Tunteitahan tällainen ”suosikkiperuste” tietysti herättää, kun jalkapallo nyt kuitenkin on edelleen sattumapeli. Varsinkin kun inhoamani ja epätosi Gary Linekerin lausuma saksalaisista on nyt virallisestikin päivitetty vastaamaan todellisuutta. Myönnettävä on, että harvoin minä olen ollut niin tunteellinen telkkariottelussa kuin sinä iltana, kun Saksa teki voittomaalin Ruotsin verkkoon viimeisellä hyökkäyksellään. Se oli minusta niin epäoikeudenmukaista!

Tartutaanpa tähän: (epä)oikeudenmukaisuus lienee aika hyvä selittäjä sille, miksi jalkapalloturnaukset ovat niin äärettömän kiinnostavia. Itse ainakin tarkastelen koko MM-kisojen historiaakin jonkinlaisesta oikeudenmukaisuusperspektiivistä. Jaottelen voittajat oikeudenmukaisiin ja epäoikeudenmukaisiin voittajiin. Tämä ei ole muuten sama asia kuin se, että jaottelen voittajat myös niihin, jotka ovat pelillisesti ansainneet voiton ja niihin, jotka eivät. Oikeudenmukaisuus on paljon laajempi käsite.

Vähän perusteluja kaivattaneen. Aloitetaan epäoikeudenmukaisista voittajista. Minusta – ja monista muistakin – tuntui, että vuoden 1974 maailmanmestaruus olisi kuulunut Hollannin mahtavalle joukkueelle ja sen kapteenille Johan Cruijffille, jonka pelityyliä yritin pikkupoikana matkia. Epäoikeudenmukaisuus jatkui vuoden 1978 kisoissa, joissa Hollanti ei ehkä olisi ansainnut pelillisesti voittoa, mutta poliittisesti oli vielä enemmän väärin, että sotilasjuntan hallitsema Argentiina voitti kisat.

Ainakin minun arvioinneissani oikeudenmukaisuus on siis eettinen ja poliittinenkin käsite. Englannin voitto 1966 voidaan hyvin perustein pitää sekä epä- että oikeudenmukaisena voittona. Ajankulku lienee kääntänyt ajatukset ja tunteetkin siihen suuntaan, että oli oikein antaa Englannin eli jalkapallon emämaan voittaa turnaus kotisaarellaan. Erityisesti siksi, että jalkapallohullumaa ja sen kansa on joutunut niin usein nöyrtymään noiden yli 50 vuotta sitten käytyjen kisojen jälkeen.

Jotakin peliä suurempaa – jos sellaista voi olla – löydetäänkin jalkapallokisoissa jatkuvasti. Oliko oikein antaa kisat Venäjälle 2018, Argentiinalle 1978 tai Qatarille 2022? Mutta ei mennä liian kauas aiheesta ellei sitten käy niin, että Venäjä voittaa nämä ristiriitaiset kotikisansa (teksti on kirjoitettu ensimmäisen pudotuspelikierroksen jälkeen). Jalkapalloihmisenähän ei voi olla ihailematta joukkuetta, joka tuomitaan kisojen heikoimmaksi ja joka silti pudottaa jatkosta Espanjan.

Espanjastahan on pakko sanoa, että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta Espanja lähti kisoihin tilanteesta, jossa (epä)oikeudenmukaisuuden tunteet suorastaan huusivat ilmaustaan. Katalonian ja Espanjan itsenäisyyskiista ja auktoriteettiongelmaisen liiton järjetön päätös erottaa päävalmentaja juuri ennen kisoja loivat tilanteen, josta käsin olisi ollut suoranainen ihme, jos joukkue olisi pärjännyt nähtyä paremmin.

Itse odotin heidän jäävän alkulohkoon. Pelaajatkin nimittäin ovat hyvin herkkiä sille, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Paras peli ja paras turnaus on se, missä tuntee tehneensä oikein myös laajemmassa mittakaavassa. Usein tämä kääntyy myös ajatukseksi ja tunteeksi siitä, että me tarvitsimme voittoa eniten. Yksittäisessä ottelussa altavastaaja yleensä tarvitsee voittoa enemmän, mutta pointtini on, että globaalissa mittakaavassa näin on ainakin joskus ollut koko kisojenkin suhteen.

Saksa tarvitsi voittoa vuonna 1990 juuri Saksojen yhdistymisen jälkeen ja saikin sen. Brasilia tarvitsi vuonna 1958 voittoa katastrofaalisten 1950 kisojen aiheuttaman trauman jälkeen. Jalkapallossa syklit ovat pitkiä, joten myös Hollannin EM-kulta 1988 liittyy tähän ketjuun tai Espanjan 2006 MM-kulta. Oli oikeudenmukaista, että loistavat jalkapallokulttuurit saivat ansionsa mukaan, vaikka vähän myöhässäkin.  Tämä jatkuvuus on kuitenkin koko MM-historian suola. Jos ei nyt, niin ehkä jos teemme työtä, niin sitten myöhemmin.

Ranska 1998 liittyy siis sekin tähän ketjuun, sillä monen mielestä ainakin Ranskassa myös Michel Platinin johtama loistava joukkue olisi ansainnut MM-kultaa 1980-luvun kisoissa. Ranskan voiton saattoi myös nähdä monikulttuurisuuden voittona ja jollakin tavoin kansakunnan integraation symbolina aivan kuten Saksan 1990 voiton tai vuoden 2006 pronssimitaleiden kotikisoissaan. Oikeudenmukaisuus ja eettisyys ovatkin joskus jopa voittoa tärkeämpiä, sillä juuri vuoden 2006 kisat olivat Saksalle ja muillekin tärkeitä ehkä myös siksi, että Saksa jäi pronssille, mutta oli silti tai siksi kansakuntana voittaja.

Tämä taso on herkkä tulkinnoille, sillä viime kisoissa oli monta syytä sille, miksi Brasilian olisi pitänyt voittaa kotikisoissaan. Mutta kisoja ennen ja kisojen aikana ilmeni niin paljon ikäviä asioita kisojen järjestämiseen liittyen, että oli lopulta aivan oikein, että kisat päättyivät isäntien rajuun pettymykseen. Ja jos oikeudenmukaisuusnäkökulmaa jatkaa, niin näissä kisoissa Brasilian joukkueella on revanssin paikka ja olisi oikeudenmukaista, että he voisivat pyyhkiä häpeätahran maineestaan voittamalla nämä Venäjän kisat. Uskon, että se luo joukkueelle myös ylimääräistä intoa tavoitella pokaalia.

Joku voi vähätellä asiaa, mutta päinvastaiset esimerkit Saksan, Argentiinan, Espanjan, ehkä jopa Portugalin joukkueista vahvistavat vaikutusta. Näillä joukkueilla ei ollut mitään itseään isompaa syytä voittaa mestaruutta. Joku tosin voi väittää, että Lionel Messin tai vaikkapa Cristiano Ronaldon olisi ollut oikeutettua voittaa kisat, koska he ovat maailman parhaita pelaajia.

Ei, olen täysin eri mieltä. Jalkapallo on juuri tällä tavoin yksilöiden egoja suurempaa ja olisi ollut epäoikeudenmukaista muita pelaajia ja koko jalkapallokulttuuria kohtaan, että nämä yksilöt olisi nostettu pelin ja koko yhteisön yläpuolelle. Usain Bolt voinee olla sellainen yksilölajissa mutta ei Messi tai Ronaldo jalkapallossa.

Luulen, että myös Messi tietää tämän sisimmässään – niin tahdoton ja veltto ei voi olla pelaaja, joka sydämessään tuntisi, että on oikein, että Argentiina voittaa. Kyse oli aivan liikaa siitä, että Messi voittaa. Jumala kosketti Messiä jälleen kerran, kuten Jari Tervo ennen kisoja kirjoitti. Oikea verbi tosin on ”koetteli”. Terveiset Saaralle…

Oikeudenmukaiseksi luokittelen siksi myös sen, ettei Ronaldoa kruunata maailman kaikkien aikojen parhaaksi pelaajaksi. Sellainen hänestä olisi voinut tulla, jos Portugali olisi MM:n voittanut. EM-kisojen voittokin tuli oikeudenmukaisesti finaalipelissä, jonka Ronaldo ”pelasi” vaihtopenkillä kannustajana. Siitä pisteet tuolle jumalan hylkäämälle miehelle, joka kuitenkin näyttää egoismistaan huolimatta ymmärtävän paljon paremmin pelikavereiden ja ehkä jopa vastustajien merkityksen itselleen ja koko pelille kuin kilpakumppaninsa Messi. Viittaan tässä hänen käyttäytymiseensä Edison Cavanin loukkaantuessa. Toivottavasti Messi kasvaa ihmisenä ja tulee vielä neljän vuoden päästä MM-kisoihin ja silloin yhtenä joukkueen pelaajista eikä jumalan valittuna.

Jalkapallon MM-kisat ovat nimittäin oikeudenmukaisuusnäkökulmasta varatut syttyville tähdille, joilla ei ole vielä paikkaa maailman huippujoukkueissa ja jotka saattavat tulla jostakin pienestä ja köyhästä maasta. Ellei MM-kisoja olisi, niin kaikilla ei olisi samanlaisia mahdollisuuksia näyttää kykyjään. Siksi näissäkin kisoissa minua innostaa eniten se, että saan nähdä ennen näkemättömiä joukkueita ja pelaajia, jotka kamppailevat supertähtien ja -joukkueiden kanssa tasaveroisesti. Viime kisoissa löytyivät James Rodriquez ja Costa Rica, EM-kisoissa nousi kaikkien tietoisuuteen Islannin koko joukkue ja HUH-HUH-fanit.

Pohjoismaiden yllättävä menestys lämmittää erityisesti sydäntä. Pelaajien taitokin on parempaa kuin odotin. Harmitusta toki aiheuttaa se, että Afrikasta ei taaskaan tullut menestysjoukkuetta. Joskus näkee siinä myös kolonialismin taakkaa tai valtioiden omaa kyvyttömyyttä rakentaa joukkueita, joissa huippuyksilöt saisivat kykynsä parhaiten esille. Tällaista stooria jalkapallo kaipaisi yhtä lailla kuin Islantia tai Costa Ricaa. Ne tuntuvat oikeudenmukaisilta, sillä jalkapallohan on kuitenkin peli, jossa kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet pärjätä.

Mutta palataan kisojen voittajiin ja voittojen oikeudenmukaisuusarviointiin. Ehkä kaikkein epäoikeudenmukaisin voitto kisojen historiassa on ollut vuoden 1954 Länsi-Saksan voitto ylivoimaisesta Unkarista. Vuonna 1974 Länsi-Saksan joukkue oli kuitenkin erinomainen ja oli makuasia, kumpi oli parempi Hollanti vai Franz Beckenbauerin ja kumppaneiden ehdottoman kova joukkue.

Vielä pidemmälle mentäessä voitaneen sanoa, että fasistisen Italian voitot 1930-luvun kisoissa olivat eettisesti epäilyttäviä, vaikka joukkue olikin varmasti yksi parhaista maailmassa. Ikävää, että Italia joutuu kärsimään myös epäeettisestä nykyhistoriastaan vuoden 2006 finaalin tapahtumien takia.  Toisaalta väärin olisi ollut sekin, että Ranska olisi voittanut. Huippupelaajien on kestettävä ”vihapuhetta” tai vastaavaa ärsytystä, näin se vain on, vaikka oikeudenmukaista olisi, että väärinpeluuta ei lainkaan sallittaisi millään tavalla.

Oikeudenmukaisuusaspektini ei tietenkään selitä kaikkia voittajia, koska useimmiten tällainen näkökulma ei edes artikuloidu vaikuttavaksi tekijäksi kisailtaessa MM-kisojen voitosta. Yllättävän usein kisoihin ja niissä esiintyviin joukkueisiin kuitenkin liittyy myös tällainen laajempi, yhtä aikaa eettinen ja emotionaalinen aspekti, joka vaikuttaa myös joukkueisiin ja yksittäisiin pelaajiinkin. Jos jalkapallo olisi vain peliä, niin kunnon jännitteitä ja merkityksiä ei synny.

Jos Espanjaan vaikuttivat jo mainitut ristiriidat, niin varmaan Saksan sisäpoliittinen ja joukkueen sisäinen ”poliittinen” tilanne varmaan jollakin tavalla vaikuttivat joukkueen hengettömyyteen. Saksan jalkapallon noususta kertovassa kirjassakin kerrotaan yllättävän paljon siitä, miten vuoden 2014 joukkuetta rakennettiin yhteishenkeä korostaen. Silloin ei Saksassa ollutkaan samanlaista ristivetoa syntyperäisten ja muualta tulleiden välillä kuin nyt. Asiahan jakaa päähallituspuoluettakin. Miksei siis maajoukkuetta?

Mutta voiko (epä)oikeudenmukaisuusnäkökulman viiltää pois itse pelistä ja sen seuraamisesta. Ei tietenkään voi, mutta jokainen meistä joutuu määrittelemään, minkä arvon pelin ulkopuolisille asioilla seuraamisessaan antaa. Helppoahan se ei ole, sillä aika sokeitahan me olemme näille omille tuntemuksillemme, joiden syyt voivat olla mitä moninaisemmat.

Parasta tietysti on, kun MM-kisat voittaa joukkue, joka sen voiton pelillisesti ansaitsee, mutta joka tuntuu myös muuten oikeudenmukaiselta ja eettiseltä. Jalkapalloa pidetään epäoikeudenmukaisena pelinä, jossa voittaja on usein sellainen joukkue, mikä ei sitä edes pelillisesti ansaitse. Tällaisenahan on yleisesti pidetty mm. Kreikan EM-kisavoittoa vuonna 2004. Silti suomalaistenkin kannalta oli hienoa nähdä, että keskivertojoukkue saattaa edetä mestariksi asti onnistuneella taktiikalla ja kovalla yrityksellä. Ehkä se toimi mallina myös Islannille ja muillekin pikkumaille. Jälkikäteenkin siis voi vielä arvioida voittojen oikeudenmukaisuutta ja merkitystä. Se lienee urheilu- ja jalkapallopuheenkin yksi vahvuus.

Näissä kisoissa ei mielestäni ole etukäteen kovin monta eettisesti ja oikeudenmukaisesti ajateltuna ”oikeaa joukkuetta” kisoja voittamaan. Kuitenkin moni joukkue ja maa on omaan saagaansa varmasti kehitellyt tällaista tarinaa. Venäjällä se on rakentumassa, Brasilialla siihen on viime kisoista aiheet, Englanti voi kaivaa sen pitkästä menestymättömyyden historiastaan ja Belgia voi synnyttää ihan jotain uutta, jolla on kansakuntaa tai jopa maailmaan yhdistävä vaikutus.

Saa nähdä, onko näillä mitään merkitystä, kun finaalia pelataan. Se pienikin boosti saattaa nimittäin olla ratkaiseva tuloksenkin kannalta.

Aiemmat tekstit MM-kisoista 2018

Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.