Vanhoilliseksi ja tietysti myös korruptoituneeksi haukuttu kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on ottanut käyttöönsä videoavusteisen tuomaroinnin, jota lyhyesti VARksi kutsutaan. Jo tähän mennessä nähtyjen otteluiden perusteella tämä järjestelmä on muuttanut ainakin minun katsojakokemustani jalkapallosta tavalla, jossa on monia epämiellyttäviä piirteitä.

Myönnän, että näitä kokemuksia pitäisi olla enemmän ja niitä pitäisi kerätä ja analysoida systemaattisesti ennen lopullista tuomiota, mutta joskus on hyvä nostaa esiin intuitiivisiakin kokemuksia ja tunteita, jos ne pohjautuvat pitkään kokemukseen jostakin muusta eli ajasta ennen VARia, jonka vielä muistaa hyvin.

Useinhan käy niin, että kun ihminen ottaa käyttöönsä jonkun uuden teknologian, hän unohtaa nopeasti millaista oli, kun ei ollut tekstareita, sähköposteja, facebookia, pilvipalvelinta – you name it. VAR on tullut,

VARin kanssa joutuu elämään, näin itsekin uskon. Silti tämä vertailu entisen ”ei välttämättä niin hyvän ajan” ja tämän, ”josta emme vielä tiedä muuta kuin maistiaisia” kesken on tehtävä nyt – eikä 15. päivä. Muuten koko vertailu käy mahdottomaksi.

Kritiikkini, joka pyörii maan ja taivaan välillä, lisäksi esitän konkreettisia parannusehdotuksia jalkapallon sääntöihin, jotka myös kaipaavat päivitystä. Osin VARin vuoksi, osin siitä riippumatta.

Ensin pohdin tuomarin muuttumista kybertuomariksi ja sitä, miten se vaikuttaa koko jalkapallon eetokseen. Toisessa kappaleessa esitän muutoksia jalkapallon sääntöihin, jotta muutamat perusongelmat, joita VAR ei edes pysty ratkaisemaan, saataisiin poistettua peliä haittaamasta.

Kybertuomarit muuttavat jalkapallon eetosta

Urheilussa on usean vuosikymmenen ajan puhuttu kyberurheilijoista, joita on doupattu, leikelty ja ehkä heidän geenejään on myös pyritty manipuloimaankin ainakin perinteisin ”jalostusmenetelmin”. Toisen ja kolmannen polven kiekkoilijoita ja jalkapalloilijoitakin on runsaasti, vaikka laji onkin erittäin laajasti harrastettu.

Jalkapalloonkin teknologia on tullut vahvasti taktisen kehittymisen, apuvälineiden ja sovellusten kautta. Tilastoja käytetään, vaikka ehkä vielä kehittymättömästikin, kuten viime MM-kisojen aikaan osoitin (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/), pelin kehittämisessä.

Taktinen osaaminen onkin parantunut, mikä näkyy siinäkin, että jo MM-kisojen alkulohkoissa ennakkoon heikommat joukkueet ovat pärjänneet odotettua paremmin ainakin yksittäisissä otteluissa. Ja varsinkin siinä, että edellisissä kisoissa jalkapallon taktiikkaa todella paljon kehittänyt Saksa joutuikin nyt Meksikon loistavan taktiikan ja Etelä-Korean fiksun taktiikan suuruhriksi. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf)

Teknologia ei kuitenkaan ole tehnyt jalkapalloilijasta ”kyberihmistä”, jolla siis tarkoitettaisiin urheilijaa, joka suorituksen aikana vahvistaisi tai muuttaisi itseään teknologian luomien apuvälineiden avulla. Sen sijaan valmentajista on tullut jo jokin aika sitten kybervalmentajia, joilla on sekä valtaisa tekniikka- että ihmistiimi apunaan koko pelin ajan. Pelaajat ovat vielä yksin kentällä, vaikka toki erilaisia viestintäkeinoja varmasti käytetään – alkeellisimpana kentän laidalla riehuvat managerit.

Mutta uutta on nyt sitten siis se, että tuomari ja varsinkin päätuomari on lähes puhdasverinen ”kyberihminen” monine apulaisineen, joista uusimpana ”VAR-tiimi”. Analyysia muutoksen suunnasta täytyy lähteä kerimään siitä, minkälainen tuomarin tilanne ja asema oli silloin, kun hän oli tavallinen erehtyväinen ihminen rajallisine havainto- ja päätöksentekokykyineen. Silti hänellä oli ja hänelle annettiin ehdoton päätösvalta kentällä.

Väärin tuomittu tilanne johtui useimmiten huonosta havainnosta, mutta joskus myös väärästä tai ainakin epätasapuolisesta sääntötulkinnasta. Siihen nähden, miten paljon yksittäisiä tilanteita reilu 90 minuuttia peliä 22+ pelaajan voimin isolla kenttäalueella tuottaa, tuomarit onnistuivat ällistyttävän hyvin tehtävässään jopa satojen miljoonien silmäparien seuratessa esimerkiksi MM-kisoja.

Huonoine muistineni mieleeni ei ole aiemmista kisoista jäänyt mitään järisyttäviä ja ratkaisevia tuomarivirheitä. Ainut epäselvä tilanne palautuu Geoff Hurstin ylärimamaaliin ja vuodelle 1966, jota on kelattu esimerkkinä tilanteesta, jossa VARia olisi varmaan tarvittu. Toisaalta: olisiko menetetty yksi parhaimmista ja kestävimmistä tarinoista MM-kisojen historiassa?

Varmasti näitä virheitä on ollut muitakin ja maalikamerateknologia onkin mielestäni parannus aiempaan tilanteeseen. Se yksistään ei myöskään olisi muuttanut tuomaria kyberihmiseksi, mikä asema on jo näin kyberkisojen alkuvaiheessa tuottanut ikäviä ongelmia koko pelin luonteeseen ja tuomarin rooliinkin.

Moni – mm. Palloliiton erotuomaritoiminnan päällikkö Jouni Hyytiä – lienee huomannut, että torikokoukset ovat näissä MM-kisoissa jokaisessa otteluissa toistuvia tilanteita, joissa ”kybertuomari” joutuu mahdottomaan tilanteeseen. Kummankin joukkueen pelaajat – eivätkä ainoastaan kapteenit – valmentajat ja taustatiimit sekä tietysti muut tuomarit ja VAR-tiimi huutavat ja kertovat näkemyksiään tahdottomaksi ja neuvottomaksi muuttuvalle tuomarille, jonka on yritettävä näytellä auktoriteettia, jolla tilanne on muka hallussaan.

Hyytiäkin joutuu antamaan monen monta ohjetta tuomarille, joka joutuu VARin ansiosta todella vaikeisiin tilanteisiin, joita siis aiemmin oli yllättävän harvoin siihen nähden, miten ”huonoilla välineillä” erotuomari joutui aiemmin toimimaan.

Hyytiän ohje tuomareille onkin rajuhko hänen pohtiessaan tuomarien koetukselle joutunutta koskemattomuutta:”Täytyy olla niin sanotusti munaa tarvittaessa.” (Ilta=Sanomat, 28.6.2018). Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, vaikka ei puuttuisi Hyytiän seksistiseen kielenkäyttöönkään.

Eihän se mitenkään voi onnistua tuollaisessa uuden systeemin luomassa hullunmyllyssä, jonka legendaarinen suosikkituomarini Pierluigi Collina olisi kuitannut hyväntahtoisella, mutta jämäkällä paavinhymyllään ja mulkosilmiensä haukankatseellaan. Ja peli olisi jatkunut sopuisasti, koska kaikki muut olisivat tyytyneet tuomarin tekemään ratkaisuun oli se mikä tahansa. Valitusoikeutta ei ollut, mutta nyt on.

Silloinkin, kun osapuolet olivat eri mieltä tuomiosta – mitä siis tapahtuu erittäin usein eli melkein jokaisessa rikkomustilanteessa varsinkin rangaistusalueen sisällä – päätuomarin tuomioon tyydyttiin ja keskityttiin pelaamiseen. Nyt jalkapallossakin valinnanvapaus on niin tätä päivää, että jokainen stadionilla ja TV:n äärellä istuvakin kuvittelee olevansa tuomari ja osaavansa tulkita peliä yhtä hyvin tai paremminkin kuin pitkään koulutettu ja erittäin kokenut tuomari.

Onko tässä järkeä, kysyn minä ja vastaan omalta osaltani. VAR on tuonut minulle itselleni enimmäkseen raivostumisen tunteita, sillä yhtä fiksua ratkaisua kohden se tuo ainakin kymmenen ongelmallista ja usein aivan väärääkin ratkaisua. Sen lisäksi huomaan, että järjestelmän pelkkä läsnäolo generoi ajatuksen siitä, että jokainen tilanne pitäisi katsoa uudestaan hidastettuna. Raivostuttavaa kuningas- ja kuningatarpelin pilaamista!

Toki on ihmisiä, joille elämässä pilkun n….n on tärkeintä, mutta en halua, että koko peli muuttuu kiistelyksi siitä, miten yksittäiset tilanteet olisi pitänyt tuomita. Puheenaiheita ja mediaotsikoitahan näin saadaan, mutta metsä katoaa konkreettisesti puilta. Halutaanko tätä oikeasti?

Tunteenomaisesta ensireaktiostani siirryn vähän rationaalisempiin. (Olen usein kritisoinut ns. nopean ja intuitiivisen ajattelun ylivaltaa kulttuurissamme, mutta joskus on hyvä kuunnella omia ”sisäisiä” reaktioitaan, jotta tiedostaisi, onko kyse tärkeästä vai vähemmän tärkeästä asiasta. Huvittavaa tietysti, että tämä seikka ei varmaan kovin montaa muuta ihmistä ole saanutkaan ärtymään…). Asiaan ja vähän hitaamman ajattelun keinoin.

Jokainen pallopeli ja varsinkin jalkapallo perustuu luottamukseen siitä, että kaikki noudattavat sääntöjä tai ainakin pyrkivät niitä noudattamaan. Mikä tahansa ottelu joutuu kaaokseen, jos osa pelaajista tai vaikkapa toinen joukkue kokonaisuudessaan alkaa vaikkapa filmaamaan joka tilanteessa tai ottaa ”vähän väärin” tai tarpeettoman kovaa jokaisessa tilanteessa. Mikään tuomari tai VAR ei kykenisi silloin estämään pelin luisumista kaaokseen.

Näyttäisi näiden MM-kisoissa nähtyjen otteluiden perusteella siltä, että VAR edesauttaa kaaosten syntymistä. Osin kyse on siitä, että VARia ei osata vielä käyttää ja eri otteluissa tuomarit tulkitsevat VARia eri tavoin, mikä aiheuttaa oikeutettua tuohtumista. Intensiivisen pelin tuoksinassa vähintä olisi, että kaikki tietäisivät, miten uusia sääntöjä saa ja voi tulkita. Kyse on kuitenkin MM-kisoista. FIFAn tiedotus ei ole tavoittanut edes kaikkia osallisia, saati sohvapelaajia.

Nyt näyttääkin, että VAR-säännöt eivät ole kaikille selviä tai sitten hiukan epäselvää tilannetta ja auktoriteetin puutetta käytetään häikäilemättä hyväksi. Näin mekin teimme, kun oppikoulu muuttui peruskouluksi ja opettajat eivät oikein tienneet, kuka päätti siitä, mitä ja miten opetetaan. Pian se valta oli meillä 15-vuotiailla. Ei voi toivoa kuin sitä, että VAR osoittautuu alkuhankaluuksien jälkeen yhtä suureksi menestykseksi kuin peruskoulu.

Voi kuitenkin olla, ettei VARin käytön oppiminenkaan poista luottamus- ja auktoriteettiongelmaa, jonka se väistämättä synnyttää pelkällä olemassaolollaan. ”Munakaan” ei auta ”kanaa”, joka on VARin ansiosta tehty tyhmäksi. VARin kaltaisten sovellusten tulisi parantaa tuomariston ongelmia havainnoissa – maalit, paitsiot, katveessa tehdyt suuret rikkeet – mutta itse olisin varovainen käyttämään VARin kaltaista systeemiä tulkinnoissa, jotka ovat samojen havaintojenkin jälkeen ristiriitaisia. 33:n videokuvankin jälkeen samalla sohvalla istuu todennäköisesti aina kaksi tilanteen täysin eri tavoin tulkitsevaa ”asiantuntijaa”. Minä luottaisin edelleenkin siihen kentällä liikkuvaan tuomariin enkä päästäisi edes VAR-tiimiä tai sen johtajaa tekemään ehdotuksiaan ellei kenttätuomari pyydä apua, kun tajuaa, ettei ehkä ole voinut nähdä tilannetta kunnolla.

Vielä hankalampi asia VARin käytössä perustuu havaintopsykologiaan, jossa en ole asiantuntija, mutta jollaisten näkemys asiaan pitäisi ehdottomasti saada. Nythän on niin, että normaalinopeudella tilanteet näyttävät, mutta myös ovat erilaisia kuin hidastuksissa. Väitän, tai ainakin vahvasti oletan, että esimerkiksi jalkapallossa kahden tai useamman pelaajan ja pallon normaalit liikkeet ja liikeradat ovat lähempänä sitä, mitä silmällä voi nähdä normaalinopeudella kuin mitä kaikkea nähdään hidastetulla nopeudella.

Tämä tuntuu varmasti epäuskottavalta, sillä kyllähän hidastetusta kuvasta on totuttu näkemään ”totuus” vaikkapa siitä, kävikö pallo maalissa vai ei. Näin onkin, mutta kun on kyse kovaa vauhtia liikkuvista pelaajista, jotka väistämättä – sanan mukaisesti – koskettavat toisiaan hyvin usein pallontavoittelutilanteissa. Tällöin on enemmän kuin normaalia, että toisen pelaajan kosketus haittaa sitä toista pelaajaa. Jokainen ymmärtää, että esimerkiksi 100 metrin juoksussa toisen juoksijan kosketus häiritsee kohtuuttomasti, mutta jo 110 metrin aidoissa jonkinlainen kosketus on hyväksyttävää lajin luonteen vuoksi.

Koripallossa ei periaatteessa saisi edes koskettaa toista pelaajaa ainakaan heittotilanteessa, mutta usein näkee melkoista painia korin alla. Tuomarit tekevät tuomionsa sielläkin ilman hidastuskuvia, vaikka varmasti kiistanalaisia tilanteita syntyy joka pelissä tukuittain. Tuomarin tehtävänä onkin nähdä, miten mahdollinen kosketus vaikuttaa tilanteen lopputulokseen. Siinä hidastus ei auta, vaan saattaa kohdistaa katseen vain siihen mahdolliseen kosketukseen, joka kaiken lisäksi saattaa näkyä vain kuvassa eikä edes rikottu pelaaja ole sitä noteerannut. Sekin vaikuttaa, onko rikkova pelaaja tehnyt rikkeen tarkoituksellisesti, mikä ei tietysti ole aina peruste vihellykselle. VAR kuitenkin kohdistaa katseen vain siihen mahdolliseen kosketukseen, mikä näkyy siinä, että rankkareita on tuomittu entistä enemmän. Vahingoistakin on toki rangaistava, jos niistä on selvää haittaa vastustajalle.

VARin ansiosta tai syystä rankkarialueen käsivirheet ovatkin tulleet kaikkein ongelmallisemmiksi, mitä ne olivat toki ennenkin. Myöhemmin esitän ratkaisuehdotuksen, mutta esimerkkinä hidastuskuvan luomasta ongelmasta ehkä tyypillisin liittyy juuri tahattomiin käsivirheisiin, joita ilman hidastuskuvaa tuomari ei lainkaan noteeraisi, koska ei ehkä edes nähnyt osumaa tai jos näkikin, niin tulkitsi sen peliä haittaamattomaksi virheeksi.

Tähän pelaajatkin olivat jo tottuneet, mutta VAR on tietenkin mahdollistanut protestoinnin varsinkin silloin, kun on tilaisuus saada ”ilmainen maali”.  Itse en muuten inhoa mitään enemmän kuin ”ilmaisia maaleja”, koska ne sotivat reilun pelin henkeä vastaan.

Hidastuskuvien suurempi ongelma liittyy kuitenkin siihen, että se tullee luomaan rankkarialueesta harrastajateatterin estradin. Rankkareiden määrän lisääntyminen VARin ansiostahan kielii tai oikeastaan antaa pelianalytiikkojen datan kautta faktan, jonka mukaan tulevaisuudessa kannattaa satsata rankkareiden hankkimiseen.

Jokainen vähänkin peliä ja teatteria ymmärtävä tajuaa, miten helppoa on juosta naapurin jalkaan, horjahtaa kohtuuttomasti puolustajan tönäisystä tai vain olla yrittämättä täysillä palloa ja pystyssä pysymistä. Aina voi toivoa, että oma esitys menee läpi VARin kriitikoiden seulasta. Ja jos se ei tästä kuvakulmasta (päätuomarin, johon aiemmin jouduttiin luottamaan), niin ehkä jostain 33 muusta kuvakulmasta se näyttääkin rankkarin arvoiselta. Ei muuta kuin kaatumaan ja urputtamaan.

Tämähän ei ole vitsi, sillä jo nyt on nähty useita tilanteita, joissa tuomari on joutunut pysäyttämään pelin tarkistaakseen VAR-tiimin näkemyksen tilanteista, joissa hän itse ei ole nähnyt mitään väärää. Otan esimerkiksi Ranskan (Griessmanin) ja Ruotsin (Claesson?) kaatumiset, joista minun mielestäni kummatkaan eivät olleet rankkarin arvoisia tilanteita ja tuomaritkin olivat samaa mieltä ennen hidastuskuvia.

Hidastuksessa nähtiinkin sitten jotain enemmän kuin mitä ”oikeasti” tapahtui. Muistaakseni Griessman ei itsekään vaatinut tilanteesta rankkaria, mutta ruotsalaiset olivat jo oppineen käyttämään hyväkseen VARia ja osasivat rankkaria vaatia. Myöhemmin esitän muutosta koko rankkarisääntöön, mutta ruotsalaisten rankkari oli vielä epäselvempi ja ilman hidastusta aika harva naapurimaan ulkopuolella olisi viheltänyt siitä rankkaria. Ja näitä tilanteita on nyt jo useita.

Minun mielestäni normaalinopeudella tuomitut tilanteet olisivat näyttäneet siis oikeammin tilanteen kokonaisuuden, jossa pieni hipaisu jalkaan ei näytellyt ratkaisevaa osaa. VARin ansiosta tullemmekin näkemään ”hipaustuomioita”, joita ei ennen hyväksytty edes pohjalaisessa puukkohipassa!

Korostan, että itse olen saanut kokemukseni hyökkääjänä tai hyökkäävänä keskikenttäpelaajana ja silti en pidä siitä, että rankkareita vihelletään liian heppoisin perustein. Toki omat kokemukseni ovat 1970- ja 1980-luvuilta ja ikämiespeleistä kuluvalta vuosikymmeneltä. Pienenä ja suhteellisen vikkelänä pelaajana sainkin tottua siihen, ettei ”pieniä obduktiovirheitä vihelletä”. Hyvää tietysti on, että hyökkääjiä suojellaan enemmän, mutta siis tästäkin huolimatta vastustan ”rankkarirumbaa”, joka tästä uudistuksesta saattaa olla seurauksena.

Minusta pelitilannemaalit ovat niitä, joiden pitäisi ratkaista joukkueiden paremmuus kaikissa pallopeleissä. Siksi en pidä koripallon säännöistäkään, jotka tekevät pelien loppuminuuteista taktisten virheiden ja vapaaheittojen sekoittamaa ja epäoikeudenmukaisuuden mahdollistavaa teatteria – teatterin ikävässä merkityksessä siis. Pelillisesti paremman joukkueen tulisi voittaa, ei paremmin tai fiksummin virheitä –  kikkailun sallivia sääntöjä – käyttävän joukkueen.

FIFAa on syytetty aiheestakin epädemokraattiseksi organisaatioksi. VAR on nyt tehnyt tuomareista kyberhenkilöitä tai nukkehallitsijoita, joita muuten ohjaillaan Moskovasta. Minulle ei nimittäin ole selvinnyt sekään, kuka lopulta kantaa vastuun tuomioista tilanteessa, jossa VAR-tiimi kehottaa katsomaan videoita, vaikka päätuomari, tai kentällä olevat muut tuomarit, ei itse ole nähnyt sitä tarpeelliseksi.  Äänestääkö VAR-tiimi vai onko siellä nimeämätön ukkoylijumala, jonka ehdotus kentällä olevalle päätuomarille lienee sitä gangsteripiireistä tunnettua muotoa: ”Minulla on ehdotus, jota kannattanee noudattaa…”

Rankkarien määrä lisääntynee vääjäämättä, sillä vaikka päätuomari avustajineen ei näkisi aiheelliseksi viheltää rankkaria, niin VAR-tiimin ehdotus tilanteen uudelleen katsomiseen johtaa todennäköisesti ”munaa omaavienkin” tuomarien tapauksessa melkein aina rankkarin viheltämiseen. Lähtökohtaisestihan on jo niin, että viheltämättä jättäminen on suuren yleisönkin mielestä suurempi rikos kuin liian herkät vihellykset. Väärän rankkarivihellyksen tehnyt tuomarihan voi toivoa, ettei laukoja onnistu ja hän voi aina korjata ”virheensä” viheltämällä vastustajalle myös liian herkästi rankkarin.

Tätäkään ei ole taidettu tutkia, mutta maallikkotuntumalla näyttäisi siltä, että pelaajan epäonnistuvatkin epäoikeudenmukaisissa rankkareissa useammin kuin oikein tuomituissa ja melkein uskaltaisin väittää, että epäselvän pilkun jälkeen on aika todennäköistä, että toinenkin joukkue sellaisen saa. Jos taas tuomari jättää viheltämättä rankkarin epäselvässä tilanteessa, sitä virhettä ei saa millään pyyhittyä pois. No ehkä jättämällä viheltämättä vastustajan rankkarin samankaltaisessa tilanteessa, joka tosin saattaa sitten ollakin kaikkien muiden mielestä ”selvä pilkku”.

Ihminen vajavaisine aisteineen on joutunut antamaan periksi taas kerran teknologialle. Tulevaisuudessa VAR tai oikeammin silloin VR (video referee) tehnee kerätyn datan avulla päätöksetkin eri tilanteista algoritmiensa avulla. Nyt tuota algoritmia näyttelee VAR-tiimi, joka tuskin käsittelee dataa yhtä tehokkaasti kuin supertietokoneet.

Jos luotamme siihen, että kvantifioitu ja systemaattisesti kerätty data sadoista tuhansista samankaltaisista tapauksista kertoo tulevaisuudessa totuuden paremmin kuin kentällä inhimillisten aistien ja tuntemusten varassa toimiva, kokenut ja kouluttautunut ihmistuomari, niin olkoon sitten niin. Näinhän toimivat pörssimeklaritkin, joiden algoritmit ovat jo horjuttaneet todistetusti koko maailman taloutta. Jos siis kestämme talouden romahdukset, niin kestämme kai jalkapallonkin romahduksen. Itse epäilen tuota kyllä.

Nyt meillä ei vielä ole kuin VAR1.0, joka näyttää jotain sellaista, mitä ei ole ennen nähty eikä tulkittu ja tuomittu. Ennakkotapauksia ei juurikaan ole, joten nämä Venäjän kisat saattavat jäädä historiaan ennemminkin VARin kuin Putinin kisoina. Jotain hyvää siis näen VARissakin.

Tunteeni VARia kohtaan voi tulkita konservatiivisiksi ja menneisyyttä ihannoiviksi. Näin varmaan onkin, sillä puolustan inhimillisiä aisteja ja tuomarin auktoriteettia, joka perustuu koko peliyhteisön keskinäiseen luottamukseen ja vuorovaikutukseen reilun pelin synnyttämisessä ja ”pelin hengen” tunnistamisessa. Kun tuomarin rooli on epäselvä, niin valtaa pyrkivät kaikki osalliset kahmimaan itselleen. Se ei ole hyväksi pelille.

Inhimillisyyttä korostan siitäkin syystä, että jalkapallo on kuitenkin leikkiä, jossa inhimilliset erehdykset ovat sallittuja niin pelaajille kuin tuomareillekin. Ilman epäonnistumisia jalkapallo, ja elämä, olisi tylsää ja merkityksetöntä. Nyt tuomarista yritetään tehdä erehtymätön yli-ihminen kyberominaisuuksineen VARin ansiosta. Se ei tunnu oikeudenmukaiselta eikä demokraattiselta, vaikka niitä tässä uudistuksessa haetaan.

Jos tuomari saa korjata kentällä tekemänsä virheet, mikseivät myös pelaajat? Mieleen tulee heti yksi sääntörikkomus, jonka VAR voisi helpostikin korjata pelaajan eduksi hänen vedettyään rankkarin maalivahdin ulottuville tai ohi maalin. Maalivahdithan liikkuvat melkein aina liian aikaisin, mutta tuomarit antavat tämän havaintovirheen mennä läpi sormiensa usein myös silloin, kun maalivahti torjuu laukauksen. En muista nähneeni rankkarin uusintaa maalivahdin liikuttua liian aikaisin, jos pelaaja laukaisee pallon ohi maalin, vaikka se sääntöjenvastainen liike on saattanut suuresti vaikuttaakin ohipotkuun. Itse asiassa maalivahti kai voisi vaatia uutta laukausta, jos hän on liikkunut liian aikaisin ja pallo menee maaliin. Sääntöähän oli rikottu, mikä sääntöniilojen mielestä oikeuttaisi uusimisen.

Lyhyt yhteenveto filosofisiinkin syvyyksiin tai korkeuksiin ulottuvasta aiheesta: VARin vaikutukset jalkapallopeliin tulee MM-kisojen jälkeen syvällisesti analysoida. Tässä vaiheessa antaisin VARille tehtäväksi tarkistaa vain ne tilanteet, joissa kenttätuomaristo omasta päätöksestään kokee tarvitsevansa apua epävarmojen havaintojensa tarkistamiseksi. Tulkinnan pitäisi aina olla yksiselitteisesti päätuomarin vastuulla.

Videotarkistusten lisäksi tarvitaan sääntötarkistuksia

Näissä MM-kisoissa on otettu historiallinen askel konservatiivisessa jalkapallon sääntömaailmassa. Video assistant referee (VAR) on neljän erotuomarin videotiimi, joka tarkistaa 33 kameran avulla maalit ja maalin johtaneet tilanteet, rangaistuspotkut, suorat punaiset kortit ja pelaajien tunnistuksen. Nyt on jo nähty, että VAR on vaikuttanut ainakin niin, että rankkareita on annettu enemmän kuin aiemmissa kisoissa.

Mitä VAR:sta, mutta laajemmin jalkapallon sääntömuutoksista pitäisi ajatella ja onko VAR:n lisäksi muita keinoja parantaa kuningaspelin sääntöjä?

VAR:sta ensivaikutelmani on ristiriitainen. Hyväksyn täysin maalien tarkistamisen, mutta muiden rikkeiden osalta olen skeptisempi. Jälkipelin kitkemiseen videoita toki voi käyttää huoletta vaikka niin, että rangaistukset annetaan pelin jälkeen. Sekin on ok. Ne ovat tärkeitä asioita ja ne voi videolta aika luotettavasti tarkistaa.

Mutta sitten tullaan ongelmalliseen kohtaan, joka ei rajoitu toki videotarkistuksiin, vaan osin koko pelin ymmärtämiseen. Jokaisella ottelulla on oma ”henkensä”, jota on vaikea tai mahdoton tulkita TV-kameran takaa. Tämä ”henki” tarkoittaa sitä, että joskus pelataan kovempaa ja joskus pelataan varovaisemmin.

Tämä tarkoittaa sitä, että intensiivisessä taistelupelissä otetaan kovempaa, mutta – mikä tärkeämpää – kestetään myös enemmän. Toisin sanoen silloin ei ”näytellä” eikä ”itketä” kaikesta mahdollisesta. Jokainen tietää, että mikä tahansa ottelu saattaa lähteä pelaajien ja tuomarin lapasesta, minkä jälkeen mitkään rangaistukset tai jälkikäteistarkistukset eivät auta asiaa. Pikemminkin saattaa käydä VARin ansiosta niin, että jostakin mitättömästä rikkeestä annetaankin rankkari ja ehkä päälle vielä punainen kortti, jolloin se yhteinen ”henki” menetetään.

Vielä tällaista ei ole nähty ja toivotaan, ettei nähdäkään. Asia on tietysti otettu huomioonkin siten, etteivät pelaajat ja valmentajat saa vaatia VARin käyttämistä. Jos kuitenkin käy niin, että VARin tuomioissa näkyy ristiriitaisuuksia, niin asiaan pitäisi heti puuttua. Ja kisat tarjoavatkin hyvän esimerkin kahdesta käsivirheestä, joista toisesta tuomittiin rankkari, toisesta ei. Itse en olisi tuominnut kummastakaan rankkaria, mutta jos olisin, niin juuri päinvastoin kuin otteluiden tuomarit tekivät.

Koska en halua vain maalata pirua seinälle ilman ratkaisuehdotuksia, niin tässä muutama idea. Rangaistuspotkuhan on jalkapallossa ulosajon lisäksi eniten peliin vaikuttava yksittäinen seikka. Ne ratkaisevat ottelun lopputuloksia ja ne myös ”pilaavat” hyviä otteluita, koska rankkari ja ulosajokin saattaa kohdata joukkuetta täysin pelin hengen vastaisesti.

Pelaajat ymmärtävät hyvin, että rankkari pitäisi antaa vain hyvän tai erinomaisen maalintekotilanteen sääntöjenvastaisesta estämisestä. Jalkapallon sääntöjen tekijätkin todennäköisesti allekirjoittavat sen, että tämä olisi se päätavoite rangaistuspotkun tai –heiton antamisessa. Koripallohan on hyvä esimerkki; siellä ei ole väliä, mistä heitto lähtee, jos se vain on riittävän hyvä korintekoyritys. Näin voisi VARin ansiosta olla jalkapallossakin asian laita.

Ärsyttävintähän on, että joukkue saa rankkarin, kun pelaaja on menossa maalista poispäin tai on menettämässä otteen pallosta ja kaatuu sitten puolustajan jalkaan. Tai pallo osuu puolustajan käteen, kun pallo on menossa ohi maalin. Ja vielä ikävämpää tietysti on, kun pelaaja kaadetaan juuri ennen rankkarirajaa erittäin hyvässä laukaisupaikassa tai ennen läpiajopaikkaa. Jälkimmäisestä tosin saa vaparin hyvästä paikasta, joten epäoikeudenmukaisemmalta tuntuu se, että joukkue saa rankkarin liian helposti tai jopa väärin perustein.

Nythän on jo käynyt muutaman kerran niin, että VARin ansiosta on annettu rankkari, jota edes ko. pelaajat eivät kovin innokkaasti vaatineet. Itse en ehkä olisi antanut Ruotsille tai Ranskalle rankkareita videotarkistuksen jälkeenkään. Yksi syy on se, että jatkossa taitavat hyökkääjät kyllä oppivat löytämään puolustajan jalan menetettyään otteen palloon. Nykyäänkin näitä taitureita näkee, mutta saattaa olla, että VAR näin tulkittuna tulee heidän puolelleen. Se ei ole hyvä asia.

Hyvä asia ei ole sekään, että tuomarin auktoriteetti saattaa yleisesti ottaenkin murentua. Jos pelaajat oppivat jatkuvasti valittamaan tuomioista, niin pelin henki kärsii. Kysehän on, kuten sanoin, aina yhteisestä sopimuksesta, jota tuomarikin noudattaa eikä suinkaan määritä. Ottelun merkitys, joukkueiden aiemmat kohtaamiset, pelin alkuminuuttien tilanteet luovat pohjaa sille, millä intensiteetillä peliä pelataan ja mikä koetaan oikeudenmukaiseksi.

Oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus ovatkin ne keskeiset tekijät, jotka pitävät otteluita kasassa ja luovat mahdollisuuden korkeatasoisille peleille. Yksittäinen poikkeama linjasta – vaikkakin videolta nähtynä ehkä sääntöjen mukainen – saattaa vaikuttaa negatiivisesti pelin henkeen.

Filosofisesti ehkä tullaankin syvälliseen kysymykseen: kumpi on tärkeämpää pelin lopputulos vai pelin henki? Myönnän, että VAR on luotu sitä varten, että kummatkin toteutuisivat eli oikeudenmukaistahan on tietysti se, että aito rike tuomitaan. Oma pelkoni lähtikin siitä oletuksesta, että näin ei välttämättä käy, koska säännöt ovat tältä osin liian epämääräisiä.

Otetaan toinen ongelmallinen sääntökohta eli pelaajien repiminen tai jopa painiminen kulma- ja vapaapotkujen yhteydessä maalin lähellä. Nämä ovat tuomareille ja VARillekin vaikeita tilanteita. Joskus tuomitaan rankkari, annetaan keltainen tai jopa punainen kortti tilanteesta, josta joskus ei tuomita mitään rangaistusta. Voi tietysti sanoa, että näissä se mainitsemani ”pelin henki” ratkaisee. Joskus näin onkin, mutta aivan liian usein tilanteet ovat sietämättömiä oikeudenmukaisuuden ja pelin hengenkin näkökulmasta.

Onko näille esittelemilleni sääntöongelmille olemassa hyviä ratkaisuja VARin avulla tai ilman sitä? Uskallan väittää, että on. Paidasta repimiseen ehdotan yksinkertaista keinoa: annetaan repijälle varoitus, vaikka siitä ei annettaisikaan rankkaria tai vaparia. Varoituksen voi antaa tilanteen jälkeen aivan samoin kuin varoituksen suunsoitosta tai epäurheilijamaisesta pelistä – sitähän se onkin. Maalinestävästä repimisestä edelleenkin siis rankkari ja varoitus. Jatkuva repiminen kyllä loppuu aika pian, kun ulosajo uhkaa repijää.

Toinen sääntömuutokseni on radikaalimpi: 16-raja tulee poistaa ja sen tilalle tulee pienempi alue – vaikkapa 11 metrin alue, jonka sisällä maalivahti saa pelata palloa käsin. Rangaistuspotku voidaan kuitenkin tuomita aina, kun estetään väärin ottein todennäköisen maalin synty riippumatta siitä, missä rike tapahtuu.

Jälkimmäiseen siirtyminen lienee helpompaa – annetaanhan nykyäänkin punainen kortti, jos alimpana pelaajana kaataa läpiajoon pääsevän pelaajan. Oletan, että meillä kaikilla on aika melko samanlainen käsitys siitä, mikä on hyvä tai erinomainen maalintekotilanne. Rangaistusalueen rajan siirtämisen idea syntyi siitä, että meitä ohjaisi jatkossakin varmasti muistot siitä, miten ennen tällä rajalla säännöt muuttuivat. Ne voivat olla niin syvällä pelaajienkin ruumiin muistissa ja koko futiskansan DNA:ssa, että muutosta olisi vaikea toteuttaa vanhoilla rajoilla.

Tätä muutosta puoltaa myös se, että maalivahtien käsin pelaamista on jo pyritty vähentämään sääntömuutoksin ja nyt sitä linjaa systemaattisesti edistettäisiin. Miksi maalivahdin tulisi saada pelata käsin ”älyttömän kaukana” maalista? Toisaalta päästäisiin eroon yhdestä turhasta viivasta eli maalivahdin alueesta, jolla ei ole muuta merkitystä kuin maalipotkun antamisen rajaaminen. Pelin avaamisessa sääntö olisi sama kuin vapareissakin vastustajan läheisyyden suhteen ja mihin on tarvittu sääntöä, jonka mukaan pallon on mentävä 16 rajan yli ennen kuin sitä voi pelata?

”11-metrinen” neliö siis myös nopeuttaisi peliä, kun ”vatvominen” maalipotkuissa loppuisi. Maalivahti voisi pistää pallon maahan ja antaa sen nopeasti lähimmälle pelaajalle tai avaisi pitkällä. Ehkä se samalla helpottaisi hyökkääjienkin peliä, kun ”karvaamisen” tai paineistamisen voisi ulottaa lähemmäs vastustajan maalia.

En myöskään antaisi kahta suurta rangaistusta yhdestä virheestä eli rankkarin voisi tuomita yksistään tai varoituksen kanssa. Punainen kortti tulisi säästää tilanteisiin, joissa esiintyy erityistä väkivaltaa, tahallista toisen vahingoittamista tai epäurheilijamaisuutta.

Kun muutoksesta näyttäisi olevan vain hyötyjä, niin näitä esittämiäni parannuksia sietäisi ainakin kokeilla. Suomi voisi olla etujoukoissa ottamalla uudistukset käyttöön aladivareissa, junioriturnauksissa tai Suomen cupin alkukierroksilla…

Lähteitä:

Tuomarien koskemattomuus koetuksella MM-kisoissa – näin asiantuntija hoitaisi uhkaavat tilanteet:”Täytyy olla munaa” (Ilta=Sanomat, 28.6.2018)

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen  A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen  A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.