Ärsyttääkö sinuakin se, että urheilijat vastaavat aina samalla – lattealla – tavalla urheilutoimittajien kysymyksiin, joissa he tiedustelevat ennen kisoja:”Mitkä ovat odotuksesi olympialaisista, kyseisestä kilpailusta tai ottelusta?” ja kilpailun/ottelun jälkeen:”Miltä nyt tuntuu?”

Koko koreografia on vaivaannuttava toistuessaan rituaalinomaisesti kisoista ja kisapäivästä toiseen. Miksi ihmeessä urheilutoimittajat toistavat kysymykset, joihin vain harva urheilija antaa piristävästi poikkeuksellisen vastauksen?

Moni meistä lieneekin valmis tuomitsemaan urheilutoimittajat mielikuvituksettomiksi sanojen käyttäjiksi tai jopa urheilijoiden kiusaajiksi. Urheilijatkin vaikuttavat vähän yksinkertaisilta sieluilta, jotka eivät juurikaan osaa analysoida kokemuksiaan ja tunteitaan tai eivät ainakaan tunnu löytävän oikeita sanoja tunteilleen.

Silti tämä rituaali tullaan näkemään kerta toisensa jälkeen sekä livenä että kirjoitettuna tekstinä tulevien Pyeongchangin talviolympialaistenkin aikana. Tälle täytyy olla jokin syy.

Ristiriita omien kokemusten ja yleisön odotusten kesken määrittää urheilijan kieltä ennen kisoja

Entä jos onkin niin, että on olemassa jokin urheilijoiden ja urheilutoimittajien oma kieli, jota kaikki urheilua seuraavat eivät ymmärrä?

Jotkut meistä nimittäin tuntuvat ymmärtävän tätä aika minimalistista ja tautologista kieltä toisia paremmin. Jos tällainen kieli on olemassa, niin eikö olisi reilua, että kaikki urheilun seuraajat saisivat itselleen tällaisen ”urheilukieli – suomi – sanakirjan tai selitysoppaan”?

Yritän tässä avata tämän urheilukielen kielioppia, jossa keskeisiä ovat urheilijan kokemukset ja toisaalta ne odotukset, joita hänen urheilusuorituksilleen eri puolilla rakennetaan.

Urheilu on elämänalue, jota määrittää keskeisesti tietty sattumanvaraisuus. Ilman kilpailun  ennakoimattomuutta kilpailulla ei olisi mieltä, emme voisi tehdä ennustuksia tuloksista, emme voisi niitä veikata ainakaan niin, että rahapeliyhtiöt voittaisivat, ja emme voisi fanittaa urheilijoita epärealistisesti ihmettä odottaen.

Urheilijat ja urheilutoimittajat tietävät tämän erittäin hyvin. Avataanpa tämän kielen saloja tunnetun esimerkin kautta.

”Mennään nauttimaan” on ymmärrettävä tapa selvitä ristiriitaisista paineista ennen kisoja

Nykyään urheilijat vastaavat erittäin usein ennen kisoja: ”Mennään nauttimaan”. Se on vähänkin vanhemmalle urheilun seuraajalle ja urheilijallekin aika uusi tapa ilmaista odotusta ja myös kokemusta, jota kilpailemisesta haetaan. Kun itse hiihdin kilpaa 1970-luvulla, niin en muista, että ”nautinto” olisi se, mitä silloin haettiin.

Nykyaikaamme voikin luonnehtia elämysyhteiskunnaksi. Mutta se ei tietysti selitä kokonaan tätä urheilukieltä ja sen kielioppia. Urheilijallahan on toki monta muutakin vaihtoehtoa valita oma tulkintansa menestysodotuksilleen. Miksi siis nautitaan, vaikka katsojan mielestä räkä poskella riuhtominen ei voi olla nautinto?

Nauttimista ja iloa ja  korostamalla vähennetään tietoisesti tai tiedostamattomasti – ehkä jopa valmentajien ja psykologien opastuksella – menestys- ja suorituspainetta, jonka tiedetään vaikuttavan moniin urheilijoihin negatiivisesti.

Myös seuraajat voivat samaistua elämyksellisyyteen helposti, sillä heillähän ei ole samanlaisia menestyspaineita kuin urheilijalla, valmentajalla tai koko olympiajoukkueella – katsoja haluaakin viihtyä eli nauttia. Ehkä on mukavampaa viihtyä, jos tietää, että urheilijakin nauttii. ”Nauttimisen” korostaminen on myös varsin positiivinen ja iloinen asia. Nykymaailmassa urheilun ja sen katsomisenkin pitää olla kivaa. Näin ainakin uskotaan.

Seuraavassa taulukossa on esitetty urheilijan kokemuskieliopin rakenne, mistä näkee miten ”Mennään nauttimaan” siinä käyttäytyy. Elämyksellisyyttä korostetaan ihan huippuunsa, kun samaan aikaan identiteettiin kohdistuvia paineita – olenko hyvä urheilija/kilpailija vai epäonnistuja – minimoidaan projisoimalla tällaiset omaan itseen kohdistuvat kokemukset vain ilon ja nautinnon kokemuksiksi.

Joskushan on sitten kuultu kisan jälkeen sekin, miten urheilija oli vain nauttinut, vaikka suoritus ja sijoitus oli ollut sanalla sanoen surkea. Huono suorituskin muuttunee paremmaksi, jos urheilija on kuitenkin nauttinut eli on toteuttanut ”urheilun jälkimodernia ideaa”.

”Nauttimaan” passiivimuodossa vetää mukaan myös mahdolliset joukkuetoverit, ”tiimin” ja myös urheilun seuraajat, joille epäsuorasti sanotaan, että urheilijan nautinto on kuitenkin se urheilemisen päätavoite eikä esimerkiksi se odotusarvo, jonka seuraajat – Suomen kansa – urheilijalle asettavat.

Osallisuus ja yhteisöllisyys ei olekaan kaikkein keskeisintä tässä ilmaisussa, vaikka se nousee esille toisena tärkeänä kokemushorisonttina urheilusuoritukselle, jossa kuitenkin pyritään parhaaseen mahdolliseen tulokseenkin, vaikka se siis piilotetaan em. syistä taka-alalle.

Toimijuuskokemuksena nautinto ei myöskään nouse esille. Urheilijahan voisi keskittyä ”tekemisessään”, joka on selkeästi ”toimijuussanaluokkaan” kuuluva ilmaus, juuri tekemiseen, jolloin suoritus, vertailu ja kilpailu, jotka kuuluvat ”identiteettiluokkaan”, häipyisivät taka-alalle.

Nauttiminen on kuitenkin aika puhtaasti elämyskokemukseen suuntautuva ilmaus, vaikka sillä on tietty yhteisöllinenkin sivujuonne. Suorittaminen (identiteetti) ja tekeminen (toimijuus) unohdetaan tässä nauttimista korostavassa ilmaisussa oikeastaan kokonaan.

Kaikki urheilijat eivät kuitenkaan mene kisoihin vain nauttimaan, vaikka nykyään siltä saattaakin tuntua. ”Nauttiminen” tarkoittaa urheilijoille hiukan eri asioita kuin urheilun seuraajille, mutta ei mennä liian semanttisiin selityksiin tässä kohtaa, koska urheilijat myös tosi elämässä antavat erilaisia vastauksia tuohon asetettuun kysymykseen siitä, mitä urheilija kisoilta ja yksittäisiltä kilpailuilta odottaa.

Näin on siis selitetty urheilukielen ilmaus ”Mennään nauttimaan”.

Seuraavassa luvussa kerrotaan, mitä tarkoittaa, kun urheilija sanoo:”Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää”…