Yle Radio1:llä aloitettiin uusi kulttuuriohjelma Kulttuuriykkönen. Ohjelman toimittajana on pitkän linjan kulttuuri- ja urheilumieskin J.P. Pulkkinen. Hänet tunnettaneen Ylen Urheilusuomi – dokumenttisarjan toisena päätoimittajana musiikkitoimittaja Pekka Laineen kanssa. Odotukset olivat siis virittyneet oivallisiksi, kun toiseksi vieraaksi saapui dosentti ja nuorisotutkija Mikko Salasuo, jota voinee luonnehtia Ylen asiantuntijaksi urheilun tutkimusasioissa.

Oletin, että kulttuuri ja urheilu löisivät ohjelmassa kättä, kun aloitukseksikin oli saatu ”kohu” taitoluistelun olympiavalinnoista, joissa todennäköinen ”rannallejäävä” Viveca Lindfors oli pahoittanut mielensä oikein kunnolla – tai ainakin se näin urheilutoimittajien mielissä tulkittiin. Paljon muustakin puhuttiin, vaikka väliin aika sekavasti, mitä J.P. Pulkkinen aamun Hesarissa vähän ounastelikin. Ohjelman ”tarina” oli jossain määrin hukassa.

Hukassa on ollut Mikko Salasuon mielestä myös urheiluväen tarina. Salasuo nimittäin väitti, että urheiluväki löysi tarinan yli kolmekymmentä vuotta postmodernin käänteen jälkeen, kun Olympikomitean silloinen puheenjohtaja Risto Nieminen tuli Lontoon olympialaisista ja alkoi toistaa mantraa, miten tärkeää on urheilun tarina – tärkeämpää kuin tulokset. Muualla tarina oli siis löydetty jo paljon aiemmin, urheiluväki löysi sen Niemisen – entisen urheilumuseon johtajan – avulla vasta kolme vuotta sitten.

Totta vai tarua, väliäkö sillä, tarina on kuitenkin hyvä! Näin varmaan tutkija Salasuokin arveli.

Minun tarvitsi klikata esiin vain omat julkaisuni 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta, kun niistä löytyi parikymmentä ”tarinallista” artikkelia. Pro graduni ”Urheilu kertomuksena” vuodelta 1990 oli toki ensimmäisiä kvalitatiivisia ja narratiivisia (liikunta)sosiologisia opinnäytteitä. Narratiivinen liikuntasosiologia ei jäänyt Suomen ulkopuolellakaan tuntemattomaksi, sillä International Review for the Sociology of Sport  (29) 1, joka oli ja on edelleen tärkein kv-julkaisu alueella, toimitti viime vuonna edesmenneen saksalais-tanskalaisen professori Henning Eichbergin johdolla tanskalais-suomalaisen teemalehden vuonna 1994.

Omissa julkaisuissanikin on pari nuorisotutkimusjulkaisuksi luokiteltavaa ja tiedän, että nuorisotutkijat olivat myös aikaisin liikkeellä ”tarinan kertojina”. En kuitenkaan löisi vetoa nuorisotutkijoiden puolesta, sillä liikuntasosiologina olen pitänyt seminaariesitelmän urheiluväelle (muistaakseni TUL:n tai Työväen kuntoliiton) narratiivisesta tutkimuksesta jo vuonna 1985. Arja Laitinen, Esa Sironen, Martti Silvennoinen ja Soile Veijola olivat liikkeellä samaan aikaan tarinoita kertomassa. Vuonna 1992 julkaistussa Urheilukirjassa (Vastapaino) olivat mukana myös tarinoittamisen taiteen varsinaiset legendat Anna-Stina Nykänen, Markku Koski & Seppo Knuuttila ikään kuin vierailevina tähtinä.

Salasuon Mikko tosin potki tuolloin vielä palloa Vesalan kentällä ja varmaan kertoili itselleen identiteettitarinaa ”jos minä olisin maradona tai platini, niin minä kyllä tästä potkaisisin upean maalin…”

Ei vaan, rehellisesti puhuen, kyse tarinallisuudesta on toki keskeinen itseymmärryksen väline kaikilla elämänaloilla. Olenkin opettanut tarinallista tutkimusotetta niin teatteri-, musiikki- kuin muillekin kulttuuritutkijoille sosiaalialan ihmisistä puhumattakaan.

En kuitenkaan ole ajatellut, että tarinallisuus olisi puuttunut liikuntatieteellisestä tutkimuksesta 1980-luvun lopun tai 1990-luvun alun jälkeen, koska tuon ”ensimmäisen narratiivisuusaallon” jälkeen ainakin Esa Rovio ja Mikko Innanen opettivat liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tulevia tutkijoita 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Kummatkin väittelivät urheilusta tarinallisesti, samoin kuin Kirsi Hämäläinen, joka on johtanyt Olympiakomitean osaamisen kehittämistä viime vuodet. Olisi hassua ajatella, ettei Kipi olisi saanut ajatuksiaan esille, sillä hän on myös toiminut kansainvälisesti erittäin aktiivisesti valmentajien kouluttamisessa.

Liikuntasosiologian professoriksi 1990-luvun lopulla tullut Hannu Itkonen on myös Joensuun koulukunnan ”tarinamiehiä” eikä Kosken Pasille tai Heikkalan Juhallekaan tarinat ole tutkimus- tai kehittämiskohteena tuntemattomia. Ja historioitsijathan varsinaisia ”jutunkertojia” ovat – mainittakoon vaikka vain ”Kontulan Jouko” eli Kokkosen Jouko.

Ihmettelisin, jos urheiluväki olisi jäänyt vaille tarinatartuntaa, koska iso osa urheilujärjestöjohtajista ja –työntekijöistä  kuitenkin tulee ja on tullut liikuntatieteellisestä tiedekunnasta ja myös sen liikuntasosiologian laitokselta. Kaikki edellä mainituista ovat jotenkin vaikuttaneet liikuntatieteellisen tiedekunnan opetukseen, tutkimukseen tai väitöskirjojen ohjaukseen – osa jopa valmentajien väitöskirjoihin.

Sellaiset valmentajapersoonat kuin Erkka Westerlund ja Mika Kojonkoski puhuvat usein kuten sosiologit ”urheilijan polusta ja tarinasta” ja yhteisöllisyydestä, vaikka ovatkin liikuntabiologeja koulutukseltaan. Jääkiekkojoukkueellakin pitää nykyään olla ”kasvutarina” jokaisessa turnauksessa.

Voi toki olla, että dosentti Salasuo ei hyväksy tällaisia argumentteja oman väitteensä kumoajiksi. Meitähän voi toki määritellä – vai voiko? – marginaalisiksi vaikuttajiksi suomalaisessa urheiluelämässä.  Osa meistä varmaan asemoikin itsensä mielellään ulkopuoliseksi ihan syystäkin. Minäkin voisin kertoa  kymmenkunta ikävää tilannetta, joissa asiantuntijuuteni on koettu urheiluväen puolelta uhkaksi, vaikka tarkoitukseni on aina ollut urheilun ja urheiluelämän kehittäminen.

Uhriutuminen tai vastuun pakoilu ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan rehellinen analyysi siitä, miten on vaikuttanut tai ollut vaikuttamatta siihen, mitä esimerkiksi nyt tapahtuu. Tarinallisuusteeman osalta en mitenkään voi välttää syyllisyyttä siitä, että tarinallisuus on vankka osa urheiluväen itseymmärrystä. Mutta syyllisyys painaa myös siitä, että Mikko Salasuon kaltainen tutkijatähti tulkitsee asian niin, ettei mitään tarinallisuutta ollut urheiluväen tietoisuudessa ennen kuin Risto Nieminen tuli Lontoon olympialaisista . Ne olivat kyllä sikäli hienot kisat, että saivat minut kirjoittamaan tällaisen tarinan (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/).

Oma erittäin vaatimaton urheiluvaikuttajahistoriani ylettyy noin 30 vuoden päähän. Aiemmin olin myös valtion liikuntaneuvoston ja sen monien jaostojen jäsen yhdessä aikakauden tärkeimpien johtajien kanssa, olen tehnyt monta urheiluelämään ja valmennuksen kehittämiseen suoraan tai välillisesti vaikuttanutta hanketta, joista mainittakoon vaikka nyt erittäin ajankohtainen sukupuolisen häirinnän ehkäisemiseksi toteutettu laajan asiantuntijajoukon kanssa tehty työ urheiluelämän kehittämiseksi tältä osin (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf).

Oma tarinansa on Piikkarit –työryhmän jäsenyys lopulta sen ainoana miehenä. Tällaiset aikanaan ikäviksi määritellyt tehtävät ja  niissä saadut tulokset eivät tietysti voi kaikkia miellyttää, mutta niissäkin on käytetty tarinametaforia kertomalla ”silent voices in a marginal world”, kuten otsikoimme professori Andrew Sparkesin kanssa erään esityksemme neljännesvuosisata sitten.

Samantasoista tasa-arvotyötä ei muuten ole tehty sen enempää kulttuuripuolella kuin nuorisotyössäkään, mikä näkyy konkreettisesti vaikkapa teattereissa, muissa kulttuurilaitoksissa ja kouluissa ikävällä tavalla. Naiset vaikuttavat tänä päivänä vahvasti suomalaisessa urheiluelämässä, jos katsoo vähänkin ylimmän johdon taakse. Suvaitsevaisuus ja naisten kunnioitus kaikilla urheiluelämän tasoilla on ottanut valtavia harppauksia kahden viime vuosikymmenen aikana. Jotkut ovat senkin tarinan mahdollistaneet tuomalla esiin ennen kuulemattomia tarinoita.

Tarinoiden kautta on viime vuosina kuultu Salasuon ja kumppaneiden tutkimuksissakin mm. huippu-urheilijoita tai huipulle pyrkiviä urheilijoita. Tällekin työlle on siis rakennettu pitkää historiaa, vaikka nuorisotutkijat toki mielellään olisivat keksineet koko tarinallisuuden tässä nykymaailmassa, jossa omaa työtä täytyy brändätä, vaikka vähän tarinaa parantelemalla.

Täytyy vielä mainita  yksi tärkeä argumentti urheiluväen ”tarinoittumisesta” eli se työ, joka tehtiin vuonna 2003 ja joka sai nimekseen Liikunnan ja urheilun tarina. Se ilmestyi Suomen Liikunta & urheilu ry:n julkaiseman Liikunnan & urheilun maailman erikoisnumerona 17/2003 ( http://docplayer.fi/13084087-Liikunnan-ja-urheilun-maailma-17-2003-erikoispainos-liikunnan-ja-urheilun-tarina.html). Jos nämä muut tarinajutut voitaisiinkin määritellä tutkijoiden tai marginaalien tekemisiksi, niin tätä ei sellaiseksi voi määritellä.

Väittäisin siis vahvasti, että Risto Nieminen ei tuonut ”tarinaa” Lontoon olympialaisista tullessaan urheiluväen tietoisuuteen. Tarina oli ollut  jo kauan urheiluväen tietoisuudessa eikä tarinallisuus tietenkään tullut urheiluväen tietoisuuteen vasta postmodernin käänteen jälkeen, vaan se on ollut siellä aina. Ei minun sukupolveni keksinyt tarinallisuutta.

Minusta dosentti Mikko Salasuo voisikin oikaista faktana esittämänsä väitteen jossakin sopivassa ”faktanoikaisupaikassa, jottei feikkitarina jää elämään totena.

jk. Hauska tarina kyllä liittyy Risto Niemisen esiintymisiin noihin aikoihin. Kerran taas olin jossain seminaarissa kuuntelemassa Riston innostavaa tarinaa urheilun merkityksestä. Laskin, että olin kuullut saman tarinan jo ainakin viisi kertaa. Mainitsin tästä vieressäni istuneelle paralympiavoittaja Toni Piispaselle, joka kuiskasi alistuneena: ”Mulla tää on ainakin viidestoista kerta!”

Vähän vanhoja tarinalähteitä (uusia on niin paljon, ettei niitä tähän kannata luetella):

Tiihonen  A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi, 15.8.2012.

Tiihonen, Arto & Koivisto, Nelli (2002, toim.) Lupa välittää – lupa puuttua: Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä liikunnassa ja urheilussa. SLU:n julkaisusarja 8. Helsinki: SLU. (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf)

Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.

Tiihonen, Arto (1994) Liikuntakulttuurin muuttajat ja OLLiksi tuleminen. Teoksessa Tiihonen, Arto (toim.): Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994. Opiskelijoiden Liikuntaliitto, sarja A 2/1994. Helsinki, Yliopistopaino, s.48-58, 129-157.

Tiihonen, Arto (1994) Tieteen akanvirrassa. Naistutkimus 3/1994, 46-53.

Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

Sparkes, Andrew ja Tiihonen, Arto (1993) Silent Voices in a Marginal World: Exploring the Emancipatory Potential of Life Histories. Teoksessa Laine, Leena (ed.): On the Fringes of Sport. Akademia Verlag, Sankt Augustin, 40-47.

Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992)  Miesten maailmaan. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992)  Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.

Tiihonen, Arto (1992)  Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.

Tiihonen, Arto (1991) Se liikkuu joka tapauksessa. Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.) Törmäävät tulkinnat. Helsinki, Gaudeamus.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Tiihonen, Arto (1989) Sählääjien ruumiinpolitiikka – muuttuva opiskelija- ja liikuntakulttuuri. Teoksessa Kimmo Suomi, Kimmo Jokinen ja Arto Tiihonen: Hölkkääjiä, sählääjiä, skeittaajia. OLL: sarja A 1/89. Turenki.

Tiihonen, Arto (1989) Urheilu kansanliikkeenä. Liikunta ja Tiede 6/89.

Tiihonen, Arto (1989) Liikuntakulttuurin kolmiloikka: suoritus, terveys, kokemus. Tiede & Edistys 2/89.

Tiihonen, Arto (1989) Urheilevan ruumiin kaunokirjallisuutta. Kulttuurivihkot 3/89, 19-24.

Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37.