Outo otsikko jutulle, jossa pääosissa esiintyvät Shefki Kuqi ja Esko Valtaoja. Ammattifutari ja kosmologian emeritusprofessori. Minähän en tunne kumpaakaan paljon julkisuudessa esiintynyttä miestä henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut heidän viimeiset kirjansa. Kuqista on tehty elämäkertateos ”Kosovon härkä” (Mika Wickström), jossa kertojana on Kuqi itse. Valtaojan viimeisin teos koskee tulevaisuutta ja on otsikoitu ”Kohti ikuisuutta”.

Ennen otsikkoon paneutumista on syytä kertoa, miksi Shefki ja Esko ovat minulle tärkeitä henkilöitä ja miten heidän elämänsä kietoutuvat omaan elämääni muutenkin kuin vain siksi, että olemme suomalaisia, eurooppalaisia, maailman ja maailmankaikkeuden asukkaita.

Olin pikkupoikana sairaalloinen kaveri sydänvikani ja astmani takia. Opettelin lukemaan kartta- ja eläinkirjoista. Maailmani avautui tästä syystä muistuttamaan kemiläisen Esko Valtaojan ja tulevan avaruustähtitieteen professorin maailmaa. Matkustin myös Tarzan- ja Mars-kirjojen (Edgar Rice Burroughsin)  myötä  tuntemattomille seuduille mustaan tai oikeastaan vielä kartalla valkoisena 1900-luvun alkupuolella olleeseen Afrikkaan ja avaruuteen ennen kuin ihminen oli päässyt kuuhun. Näitä kirjoja – ja monia muita – pikku-Eskokin lienee lukenut ja se näkyy vieläkin hänen osin utooppisissa visioissaan tulevaisuudesta.

Valtaoja tosin ei pitäisi lainkaan siitä, että nimitän hänen pohdintojaan utooppisiksi, koska hän pyrkii olemaan realistisempi kuin monenmoiset ”maailmanlopun ennustajat”. Ja onnistuukin todisteluissaan, vaikka ”taannustamalla” ei toki täysin pätevää tietoa tulevaisuudesta saakaan. Tulin kuitenkin paljon optimistisemmaksi tulevaisuuden suhteen kirjan luettuani.

Tätä oli tosin pohjustanut Mauno Koiviston lyömätön aforismi, jonka mukaan tulevaisuuteen kannattaa suhtautua positiivisesti, jos ei ole aivan konkreettia syytä olla huolestunut. Joskus kadehdin vanhempieni sukupolvea, jolla oli niin paljon enemmän negatiivista konkretiaa maailmassaan ja silti he jaksoivat suhtautua jopa yltiöoptimistisesti tulevaisuuteen. Aivan kuin veristä maailmansotaa tai hyytävää kylmää sotaa ei olisi ollutkaan, työttömyydestä, lasten kuolemista jne. puhumattakaan… Valtaoja on tässä mielessä hyvin koivistolainen (Esko muuten varmaan muistaa myös ne nuoruutemme ”koivistolaiset”).

Palataan Eskon ja minun myöhempiin vaiheisiin jatkossa ja mennään nyt Mikkeliin, johon Shefki Kuqi siis pakeni perheensä kanssa Kosovosta. Pikku-Shefki yritti ensin mennä Mikkelin Palloilijoihin, mutta häntä ei sinne huolittu, mikä katkeroitti Shefkiä vähän samoin kuin Zlatania kismittää edelleen ruotsalaisvanhempien häneen kohdistunut syrjintä Malmössa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ovat joskus oivia moottoreita uralle. Onneksi Shefki otettiin Mikkelin toisen joukkueen junioreihin. Koulunsa hän kävi Mikkelin Lyseossa.

Maahanmuuttajana pikku-Shefki koki olevansa poikkeava ja hän joutui taistelemaan päästäkseen eteenpäin. Ura lähti kuitenkin käyntiin Mikkelin Kissoissa, jatkui Kangasniemellä ja myös Mikkelin Palloilijoissa ennen siirtoa Helsingin Jalkapalloklubiin vuonna 1997 ja siitä myöhemmin kansainvälisille areenoille. Valmentajana Kuqilla olivat hänen uransa alussa Juhani Pöyry, Hannu Touru, Tibor Gruborovics,  Antti Muurinen ja Pasi Rautiainen.

En ole koskaan tavannut Kosovon Härkää, mutta silti nuoruutemme Mikkelissä sivusi toisiaan läheisesti. Minäkin menin ensin MP:een, mutta minut pistettiin maalitolppien väliin, vaikka olisin halunnut olla kenttäpelaaja. Lopetin lyhyeen ja menin vasta 14-vuotiaana ”Kissoihin” (silloin toki Pallo-Kissat). Voitimme heti SM-hopeaa ja minut valittiin kisojen All stars – joukkueeseen, pääsin maajoukkue-ehdokkaitten leirille ja istuin ensimmäisen kerran edustusjoukkueen SM-sarjan penkillä 16-vuotiaana. Valmentajanani oli Pöyryn Jussi.

Shefki kävi Lyseota viisi vuotta, minä täydet kahdeksan, jonka aikana voitimme kaksi oppikoulujen (KLL) Suomen mestaruutta jayhden hopean. Shefkikin varmaan bongasi tuon aikaisten joukkueittemme kuvat aulan lasivitriinistä. Lyseon kentällä pelasimme kaikki välitunnit ja talvi-illat pelasimme salissa, jos joukkueella ei ollut harjoituksia. Koulussa oli varmaan samoja opettajiakin.

Valmentajista Shefkillä on kirjassa omat käsityksensä, mistä kirjoitan myöhemmin. Pöyryn lisäksi muutkin edellä mainitut valmentajanimet ovat minulle tuttuja pelikentiltä. Tourua vastaan pelasin SM-sarjassa ja kävimme saman A-valmentajakurssin, Gruborovicsin kanssa olen pelannut ikämiehissä samassa joukkueessa muutaman kerran ja Muurisen kanssa useita vuosia. Rautiaisen kanssa pelasimme kovia matseja niin junioreissa, koulun joukkueessa kuin ykkösessäkin. Pasi oli parempi, vaikka ekalta maajoukkueleiriltä Pasi ei päässytkään jatkoon varmaan siksi, että oli vuotta nuorempi ja varsin heiveröinen kaveri.

Suomi on pieni maa eli yhteisiä tuttuja löytyy, vaikkei olisi kumpaakaan kaveria tavannutkaan. Eskon, Shefkin ja minut yhdistää sekin, että juttelin pitkään kemiläisen huippujalkapalloilija Hannu Tihisen kanssa Shefkistä. Hannu puolusti vahvasti silloin median kynsissä ollut pelikaveriaan ja ystäväänsä kuvaamalla Shefkiä yhdeksi sydämellisimmistä ihmisistä, jonka hän tuntee.

Kirjan perusteella Shefki onkin tunneihminen, jonka rakkaus ja viha tai ehkä inho ovat voimakkaita ja usein aika epärationaalisia tunteita. Sosiologina osaisin hyvin selittää, miksi pakolainen, vähän kouluja käynyt, sukurakas ja taistelemalla tiensä maajoukkueeseen ja Englannin 1-divisioonan kärkiseurojen huippupelaajaksi itsensä vienyt mies rakentaa ymmärryksensä pelistä, valmennuksesta ja maailmasta vahvasti henkilökohtaisten suhteiden ja niissä syntyneiden tunteiden varaan.

Jalkapallon näkökulmasta Shefkin tapa toimi paremmin kuin kukaan olisi voinut odottaa. Hänen fyysisillä ominaisuuksillaan, teknisillä taidoillaan ja pelinäkemyksellään ei juuri kukaan muu olisi voinut päästä niin korkealle kuin hän. Hämmästyttävä ja ihailua herättävä suoritus. Pelaaja on kuitenkin eri asia kuin valmentaja, ja sen Shefki on aika karvaasti saanut kokea vielä lyhyellä valmentajaurallaan. Kyky mennä toisten ihmisten pelikenkiin ja taito yleistää tai nähdä asioita muutenkin kuin ihmisten oletettujen ominaisuuksien kautta, on vielä hakusessa.

Martti Kuusela kertoi Urheilu Suomi TV-sarjassa, miten unkarilaiset pelaajat vaativat häntä haukkumaan pelaajia ja toimimaan autoritaarisesti. Kuusela puisteli vieläkin päätään asialle ja unkarilaisten ”tyhmyydelle”. Soisin Kuqin miettivän tätä vahvasti, sillä vaikka hänen omasta mielestään autoritaariset ja osin oudot tai ainakin persoonallset valmentajat ovat parhaita, niin kaikki pelaajat eivät ajattele niin.

Ymmärrän kyllä sen, että pelaaja odottaa valmentajalta henkilökohtaisuutta ja yksilön huomioimista, jota Kuqi itse odotti valmentajiltaan. Luulen kuitenkin, että Kuqi oli itsekin pelaajana poikkeus ja siksi hänelle sallittiin asioita, joita muille ei olisi suotu. Tätä Shefki tai kirjan kirjoittaja ei tunnu huomaavan.

Vaikeaa on toki spekuloida, olisiko Shefki voinut tehdä vieläkin paremman uran, jos hän olisi malttanut mielensä ja pelannut kauemmin yhdessä joukkueessa kuin mitä hän nyt teki. Usein kuitenkin kävi niin, että kun peli alkoi sujua, niin Shefkin perävalot vain näkyivät. Useimmiten syy lähtöön oli Kuqissa itsessään eli hän etsi vielä parempaa pestiä itselleen. Tätä hänen kannattaisi pohtia, sillä valmentajan on pelaajaa paljon vaikeampi saada tuloksia aikaan lyhyen prosessin aikana.

Tässä muuten voisi olla itsellenikin pohtimista. Miksi olen työskennellyt niin lyhyitä pestejä eri työnantajilla – olisiko kannattanut pelata koko ura samassa joukkueessa? Ero Shefkin ja minun urallani toki on siinä, että Shefki halusi pelata samalla ”Shefkin tavalla” eri joukkueissa, kun minä taas olen halunnut kehittää itseäni erilaisissa työtehtävissä. ”Isossa kuvassa” saattaa toki olla niinkin, että olen tehnyt töitä aina omalla tavallani, vaikka työtehtäväni ja organisaationi ovatkin vaihtuneet aika usein. Samaa meissä on se, että olemme molemmat lähteneet nopeasti, jos homma ei ole ”joukkueessa” toiminut.

Mutta palataan välillä Eskoon ja Kemiin, josta Valtaojan lisäksi tunnen monta muutakin ”filosofia”. Salosen Topin ja Velin, Mäkelän Pekan, Tammilehdon Eskon (Elli),  Ikäläisen Jukan (Juppe) tai Tihisen Hannun. Kaikki kuuluvat toki siihen jalkapallofilosofien koulukuntaan, johon Valtaoja ei valitettavasti taida kuulua. Kemissä ei kuitenkaan voi ajatella, että jalkapallo tai urheilu olisi jotenkin erillään maailmasta, jossa elämme ja yritämme selviytyä parhaamme mukaan. Helposti puhe lipsahtaa syvälliseksi, mikä viehättää minua, joka olen tottunut savolaisten ehkä joskus pinnallisempaan keskustelukulttuuriin.

Kemissä syntyy kollektiivisuutta tehtaitten varjossa. Yksilöiden täytyy tehdä enemmän töitä tullakseen esiin massasta ja taustasta kuin pikkuporvarillisemmassa Mikkelissä. Yritän ymmärtää myös Valtaojan mieltymystä rakentaa tulevaisuuden positiivisia malleja minun mielestäni ”kaiken maailman oligarkkimiljonäärien” varaan. Johtuisiko se siitä, että Kemissä yksilöllinen poikkeavuus tahtoi jyräytyä (puolue)poliittisen ja etujärjestövetoisen usein kurjuusdiskurssia käyttävän retoriikan alle, mikä myös johti visioiden puutteeseen, koska uudistuksia piti lähtökohtaisesti vastustaa kapitalistien juonina.

Esko ja Shefki ovatkin tässä suhteessa samankaltaisia. Esko näkee toivoa näissä miljardöörityypeissä (mm. Musk, Gates, Zuckerberg), joista monella onkin aika kiinnostavia ja positiivisia visioita tulevaisuudesta. Sen sijaan valtioista tai niiden yhteisöistä tai edes yliopistoista ei juuri Valtaojan teksteissä puhuta. Politiikka on hänelle jotenkin lähtökohtaisesti ikävää eli liian lyhytjänteistä ja pikkuseikkoihin paneutuvaa.

Vaikka kritisoinkin tuota ajattelutapaa, niin onhan se toki niin, että jaan Valtaojan turhauman päivittäin kuunnellessani poliitikkojen ja erilaisten omia etuja ajavien organisaatioiden näkemyksiä tulevaisuuden kehittämisestä. Eihän niissä juuri näy ”valtaojamaisia” visioita erilaisten ”reagointien” takaa. Sama koskee muutettavat muuttaen mediaa ja osin tutkimustakin.

Shefki taas näkee valmentajat samanlaisten ”lasien” läpi – on hyviä ja huonoja valmentajia. Hyvät ymmärtävät Shefkiä, huonot eivät. Kirjan perusteella oli aika vaikea saada kuvaa siitä, miten nuo Shefkin mielestä hyvät ja huonot todellisuudessa menestyivät valmentajan urallaan, vaikka usein ne, joilla meni Shefkin kanssa sukset ristiin, näyttivät lyhyellä tähtäimellä menestyvän huonommin kuin ne, joiden kanssa Shefki viihtyi.

Suomessa Kuqi arvosti temperamenttista Rautiaisen Pasia, muttei pitänyt Muurisen Antin demokraattisesta ja raittiista tyylistä. Menestyksen valossa Pasi ei valitettavasti pääse ”samaan liigaan” Anan kanssa eikä Shefkin argumentti siitä, että Suomen ”kultainen sukupolvi” olisi ansainnut paremman valmentajan, ole mitenkään testattavissa. Roy Hodgsonia Kuqi arvosti, vaikka hänkään ei saanut Suomea isoihin kisoihin joukkueella, joka oli paljolti sama kuin Muurisen kaudella.

Sanottava on samalla, ettei se ollut Kosovon härän syy, että Suomi ei kisoihin päässyt. Minulle itsellenihän se Shefkin pukkaus, jonka Peter Chech torjui, ja siitä seurannut Tsekin maali, oli vain kuva Suomen maajoukkueen silloisestakin heikkoudesta. Koko joukkue ei ollut riittävän hyvä, vaikka siinä muutama tähti olikin. Pari-kolme pelaajaa ei täyttänyt kunnolla paikkaansa ja siitä kärsi koko joukkue. Shefki täytti hyvän varamiehen paikkansa erinomaisesti, vaikka mainittu pukkaus onkin nostettu kirjan alkuun kuvaamaan Kosovon härän uran kaksijakoisuutta – suuria tunteita hyvässä ja pahassa.

Kummatkin kirjat herättivät tunteita, vaikka toinen perustui enimmäkseen tutkittuun tietoon ja toinen yksilön kokemukseen. Valtaojakin toi kirjaansa henkilökohtaisen tason mukaan mainiolla tavalla, vaikka itse pidinkin eniten niistä isoista kuvista, joita Esko piirsi tulevaisuudesta ja joista osa oli minulle vähemmän tuttuja.

Tiedot tutkimuksen mahdollisuuksista ratkaista energia-, ruoka- tai sairausongelmia olivat minulle toki tuttuja, mutta Valtaojan tapa suhtautua niihin positiivisemmin kuin vastaaviin negatiivisiin visioihin energiapulasta, nälänhädästä tai tappajabakteereista, oli virkistävä ja tärkeä muistutus. Toivoa on, joten ”vaihtoehto Eskolle” –liike, voi minun puolestani tehdä omat työnsä paremmin, jotta pääsevät näkyville esittämään kantojaan Eskon tavoin.

Shefki Kuqin, kuten monen muunkin julkisuuden henkilön keskeneräisen elämän elämäkerta, on aina hankala luettava. Ymmärrys ihmisestä, pelaajasta ja valmentajasta nimeltä Shefki Kuqi, lisääntyi kuitenkin huimasti. Mielelläni olisin optimistinen Shefkinkin tulevaisuuden suhteen, mutta kaikki tähdet eivät olekaan sellaisissa asennoissa, että se hyvä tulevaisuus voisi ainakaan helposti toteutua. Kuqi on tosin osoittanut selviytyvänsä vaikeuksista, joten lupa on odottaa ainakin jonkintasoista uraa valmentajanakin. Näin ainakin toivon.

Miten minä sitten? Minusta olisi voinut tulla Esko tai Shefki, jos käyttäisi metodina TV:ssä alkanutta Alaska-sarjaa, jossa suomalaiset siirretään Alaskaan ja keksitään heille todentuntuisia tarinoita. Vaihtoehtohistoriaa ei kuitenkaan voi itselleen kirjoittaa, vaikka sekä Esko että Shefki siihen antaisivatkin aineksia.

Entä jos olisin yrittänyt voittaa polvivamman, epäreilun pelikiellon ja pahentuneen astmani ja olisin jatkanut futarin ja valmentajan uraani? Tai jos olisin pyrkinyt määrätietoisesti kansainvälisille tiedekentille saatuani ensimmäiset tieteelliset julkaisuni esille? Olisiko niistä löytynyt elämän tarkoitus, jota Eveliina Aho 11 vuotta, tänään Hesarin Lasten tiedekysymyksissä tiedusteli?

Saattaisin parhaimmillani olla nyt melko tunnettu ex-pelaaja tai pienen piirin tuntema liikuntasosiologi, mutta olisiko se parempi tilanne kuin nykyinen? Voisiko jopa ajatella, että sen sijaan voin nyt samastua sekä tunnettuun jalkapalloilijaan että avaruustähtitieteilijään ja sekin on vastaus elämän tarkoitukseen eli näinkin olen kuka olen eli moninainen ihminen erilaisine  harrastuksineni. Joita sitä paitsi rakastan, vaikka en olekaan niistä kovin tunnettu. Näin ainakin filosofi Sara Heinämaa Eveliinalle vastasi elämän tarkoitusta luovineeseen kysymykseen. “Tärkeintä on kuka olen ja mitä rakastan”.

Viisas vastaus vaatimattomalta ja arvostamaltani filosofilta, jonka voin sanoa jotenkin tuntevanikin oltuani hänen kurssillaan. Jos rakastaa, sitä mitä tekee, niin löytää elämän tarkoituksen, vaikka sitten olisikin kakkosdivaritason futaaja, tietokirjailija ja filosofi. Aika harva on muuten noita kaikkia.

jk. En tiedä, selvisikö lukijalle tuo outo otsikkovalintani. Pieni selvennys: kirjat luettuani minusta tuntui, että kumpikin päähenkilöistä korosti liikaa yksilöesikuvia maailmojensa muuttamisessa. MInusta sen sijaan tuntuu, että hyvät ja “oikeatkin” ideat ja näkemykset täytyy saada kansalaisten ja toisaalta pelaajien näkemyksiksi ennen kuin ne voivat toimia.

Lähteitä

Esko Valtaoja (2017) Kohti ikuisuutta. Ursa.

Shefki Kuqi (Mika Wickström, 2017) Kosovon härkä. Tammi.