Yle Radio1:llä aloitettiin uusi kulttuuriohjelma Kulttuuriykkönen. Ohjelman toimittajana on pitkän linjan kulttuuri- ja urheilumieskin J.P. Pulkkinen. Hänet tunnettaneen Ylen Urheilusuomi – dokumenttisarjan toisena päätoimittajana musiikkitoimittaja Pekka Laineen kanssa. Odotukset olivat siis virittyneet oivallisiksi, kun toiseksi vieraaksi saapui dosentti ja nuorisotutkija Mikko Salasuo, jota voinee luonnehtia Ylen asiantuntijaksi urheilun tutkimusasioissa.

Oletin, että kulttuuri ja urheilu löisivät ohjelmassa kättä, kun aloitukseksikin oli saatu ”kohu” taitoluistelun olympiavalinnoista, joissa todennäköinen ”rannallejäävä” Viveca Lindfors oli pahoittanut mielensä oikein kunnolla – tai ainakin se näin urheilutoimittajien mielissä tulkittiin. Paljon muustakin puhuttiin, vaikka väliin aika sekavasti, mitä J.P. Pulkkinen aamun Hesarissa vähän ounastelikin. Ohjelman ”tarina” oli jossain määrin hukassa.

Hukassa on ollut Mikko Salasuon mielestä myös urheiluväen tarina. Salasuo nimittäin väitti, että urheiluväki löysi tarinan yli kolmekymmentä vuotta postmodernin käänteen jälkeen, kun Olympikomitean silloinen puheenjohtaja Risto Nieminen tuli Lontoon olympialaisista ja alkoi toistaa mantraa, miten tärkeää on urheilun tarina – tärkeämpää kuin tulokset. Muualla tarina oli siis löydetty jo paljon aiemmin, urheiluväki löysi sen Niemisen – entisen urheilumuseon johtajan – avulla vasta kolme vuotta sitten.

Totta vai tarua, väliäkö sillä, tarina on kuitenkin hyvä! Näin varmaan tutkija Salasuokin arveli.

Minun tarvitsi klikata esiin vain omat julkaisuni 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta, kun niistä löytyi parikymmentä ”tarinallista” artikkelia. Pro graduni ”Urheilu kertomuksena” vuodelta 1990 oli toki ensimmäisiä kvalitatiivisia ja narratiivisia (liikunta)sosiologisia opinnäytteitä. Narratiivinen liikuntasosiologia ei jäänyt Suomen ulkopuolellakaan tuntemattomaksi, sillä International Review for the Sociology of Sport  (29) 1, joka oli ja on edelleen tärkein kv-julkaisu alueella, toimitti viime vuonna edesmenneen saksalais-tanskalaisen professori Henning Eichbergin johdolla tanskalais-suomalaisen teemalehden vuonna 1994.

Omissa julkaisuissanikin on pari nuorisotutkimusjulkaisuksi luokiteltavaa ja tiedän, että nuorisotutkijat olivat myös aikaisin liikkeellä ”tarinan kertojina”. En kuitenkaan löisi vetoa nuorisotutkijoiden puolesta, sillä liikuntasosiologina olen pitänyt seminaariesitelmän urheiluväelle (muistaakseni TUL:n tai Työväen kuntoliiton) narratiivisesta tutkimuksesta jo vuonna 1985. Arja Laitinen, Esa Sironen, Martti Silvennoinen ja Soile Veijola olivat liikkeellä samaan aikaan tarinoita kertomassa. Vuonna 1992 julkaistussa Urheilukirjassa (Vastapaino) olivat mukana myös tarinoittamisen taiteen varsinaiset legendat Anna-Stina Nykänen, Markku Koski & Seppo Knuuttila ikään kuin vierailevina tähtinä.

Salasuon Mikko tosin potki tuolloin vielä palloa Vesalan kentällä ja varmaan kertoili itselleen identiteettitarinaa ”jos minä olisin maradona tai platini, niin minä kyllä tästä potkaisisin upean maalin…”

Ei vaan, rehellisesti puhuen, kyse tarinallisuudesta on toki keskeinen itseymmärryksen väline kaikilla elämänaloilla. Olenkin opettanut tarinallista tutkimusotetta niin teatteri-, musiikki- kuin muillekin kulttuuritutkijoille sosiaalialan ihmisistä puhumattakaan.

En kuitenkaan ole ajatellut, että tarinallisuus olisi puuttunut liikuntatieteellisestä tutkimuksesta 1980-luvun lopun tai 1990-luvun alun jälkeen, koska tuon ”ensimmäisen narratiivisuusaallon” jälkeen ainakin Esa Rovio ja Mikko Innanen opettivat liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tulevia tutkijoita 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Kummatkin väittelivät urheilusta tarinallisesti, samoin kuin Kirsi Hämäläinen, joka on johtanyt Olympiakomitean osaamisen kehittämistä viime vuodet. Olisi hassua ajatella, ettei Kipi olisi saanut ajatuksiaan esille, sillä hän on myös toiminut kansainvälisesti erittäin aktiivisesti valmentajien kouluttamisessa.

Liikuntasosiologian professoriksi 1990-luvun lopulla tullut Hannu Itkonen on myös Joensuun koulukunnan ”tarinamiehiä” eikä Kosken Pasille tai Heikkalan Juhallekaan tarinat ole tutkimus- tai kehittämiskohteena tuntemattomia. Ja historioitsijathan varsinaisia ”jutunkertojia” ovat – mainittakoon vaikka vain ”Kontulan Jouko” eli Kokkosen Jouko.

Ihmettelisin, jos urheiluväki olisi jäänyt vaille tarinatartuntaa, koska iso osa urheilujärjestöjohtajista ja –työntekijöistä  kuitenkin tulee ja on tullut liikuntatieteellisestä tiedekunnasta ja myös sen liikuntasosiologian laitokselta. Kaikki edellä mainituista ovat jotenkin vaikuttaneet liikuntatieteellisen tiedekunnan opetukseen, tutkimukseen tai väitöskirjojen ohjaukseen – osa jopa valmentajien väitöskirjoihin.

Sellaiset valmentajapersoonat kuin Erkka Westerlund ja Mika Kojonkoski puhuvat usein kuten sosiologit ”urheilijan polusta ja tarinasta” ja yhteisöllisyydestä, vaikka ovatkin liikuntabiologeja koulutukseltaan. Jääkiekkojoukkueellakin pitää nykyään olla ”kasvutarina” jokaisessa turnauksessa.

Voi toki olla, että dosentti Salasuo ei hyväksy tällaisia argumentteja oman väitteensä kumoajiksi. Meitähän voi toki määritellä – vai voiko? – marginaalisiksi vaikuttajiksi suomalaisessa urheiluelämässä.  Osa meistä varmaan asemoikin itsensä mielellään ulkopuoliseksi ihan syystäkin. Minäkin voisin kertoa  kymmenkunta ikävää tilannetta, joissa asiantuntijuuteni on koettu urheiluväen puolelta uhkaksi, vaikka tarkoitukseni on aina ollut urheilun ja urheiluelämän kehittäminen.

Uhriutuminen tai vastuun pakoilu ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan rehellinen analyysi siitä, miten on vaikuttanut tai ollut vaikuttamatta siihen, mitä esimerkiksi nyt tapahtuu. Tarinallisuusteeman osalta en mitenkään voi välttää syyllisyyttä siitä, että tarinallisuus on vankka osa urheiluväen itseymmärrystä. Mutta syyllisyys painaa myös siitä, että Mikko Salasuon kaltainen tutkijatähti tulkitsee asian niin, ettei mitään tarinallisuutta ollut urheiluväen tietoisuudessa ennen kuin Risto Nieminen tuli Lontoon olympialaisista . Ne olivat kyllä sikäli hienot kisat, että saivat minut kirjoittamaan tällaisen tarinan (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/).

Oma erittäin vaatimaton urheiluvaikuttajahistoriani ylettyy noin 30 vuoden päähän. Aiemmin olin myös valtion liikuntaneuvoston ja sen monien jaostojen jäsen yhdessä aikakauden tärkeimpien johtajien kanssa, olen tehnyt monta urheiluelämään ja valmennuksen kehittämiseen suoraan tai välillisesti vaikuttanutta hanketta, joista mainittakoon vaikka nyt erittäin ajankohtainen sukupuolisen häirinnän ehkäisemiseksi toteutettu laajan asiantuntijajoukon kanssa tehty työ urheiluelämän kehittämiseksi tältä osin (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf).

Oma tarinansa on Piikkarit –työryhmän jäsenyys lopulta sen ainoana miehenä. Tällaiset aikanaan ikäviksi määritellyt tehtävät ja  niissä saadut tulokset eivät tietysti voi kaikkia miellyttää, mutta niissäkin on käytetty tarinametaforia kertomalla ”silent voices in a marginal world”, kuten otsikoimme professori Andrew Sparkesin kanssa erään esityksemme neljännesvuosisata sitten.

Samantasoista tasa-arvotyötä ei muuten ole tehty sen enempää kulttuuripuolella kuin nuorisotyössäkään, mikä näkyy konkreettisesti vaikkapa teattereissa, muissa kulttuurilaitoksissa ja kouluissa ikävällä tavalla. Naiset vaikuttavat tänä päivänä vahvasti suomalaisessa urheiluelämässä, jos katsoo vähänkin ylimmän johdon taakse. Suvaitsevaisuus ja naisten kunnioitus kaikilla urheiluelämän tasoilla on ottanut valtavia harppauksia kahden viime vuosikymmenen aikana. Jotkut ovat senkin tarinan mahdollistaneet tuomalla esiin ennen kuulemattomia tarinoita.

Tarinoiden kautta on viime vuosina kuultu Salasuon ja kumppaneiden tutkimuksissakin mm. huippu-urheilijoita tai huipulle pyrkiviä urheilijoita. Tällekin työlle on siis rakennettu pitkää historiaa, vaikka nuorisotutkijat toki mielellään olisivat keksineet koko tarinallisuuden tässä nykymaailmassa, jossa omaa työtä täytyy brändätä, vaikka vähän tarinaa parantelemalla.

Täytyy vielä mainita  yksi tärkeä argumentti urheiluväen ”tarinoittumisesta” eli se työ, joka tehtiin vuonna 2003 ja joka sai nimekseen Liikunnan ja urheilun tarina. Se ilmestyi Suomen Liikunta & urheilu ry:n julkaiseman Liikunnan & urheilun maailman erikoisnumerona 17/2003 ( http://docplayer.fi/13084087-Liikunnan-ja-urheilun-maailma-17-2003-erikoispainos-liikunnan-ja-urheilun-tarina.html). Jos nämä muut tarinajutut voitaisiinkin määritellä tutkijoiden tai marginaalien tekemisiksi, niin tätä ei sellaiseksi voi määritellä.

Väittäisin siis vahvasti, että Risto Nieminen ei tuonut ”tarinaa” Lontoon olympialaisista tullessaan urheiluväen tietoisuuteen. Tarina oli ollut  jo kauan urheiluväen tietoisuudessa eikä tarinallisuus tietenkään tullut urheiluväen tietoisuuteen vasta postmodernin käänteen jälkeen, vaan se on ollut siellä aina. Ei minun sukupolveni keksinyt tarinallisuutta.

Minusta dosentti Mikko Salasuo voisikin oikaista faktana esittämänsä väitteen jossakin sopivassa ”faktanoikaisupaikassa, jottei feikkitarina jää elämään totena.

jk. Hauska tarina kyllä liittyy Risto Niemisen esiintymisiin noihin aikoihin. Kerran taas olin jossain seminaarissa kuuntelemassa Riston innostavaa tarinaa urheilun merkityksestä. Laskin, että olin kuullut saman tarinan jo ainakin viisi kertaa. Mainitsin tästä vieressäni istuneelle paralympiavoittaja Toni Piispaselle, joka kuiskasi alistuneena: ”Mulla tää on ainakin viidestoista kerta!”

Vähän vanhoja tarinalähteitä (uusia on niin paljon, ettei niitä tähän kannata luetella):

Tiihonen  A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi, 15.8.2012.

Tiihonen, Arto & Koivisto, Nelli (2002, toim.) Lupa välittää – lupa puuttua: Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä liikunnassa ja urheilussa. SLU:n julkaisusarja 8. Helsinki: SLU. (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf)

Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.

Tiihonen, Arto (1994) Liikuntakulttuurin muuttajat ja OLLiksi tuleminen. Teoksessa Tiihonen, Arto (toim.): Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994. Opiskelijoiden Liikuntaliitto, sarja A 2/1994. Helsinki, Yliopistopaino, s.48-58, 129-157.

Tiihonen, Arto (1994) Tieteen akanvirrassa. Naistutkimus 3/1994, 46-53.

Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

Sparkes, Andrew ja Tiihonen, Arto (1993) Silent Voices in a Marginal World: Exploring the Emancipatory Potential of Life Histories. Teoksessa Laine, Leena (ed.): On the Fringes of Sport. Akademia Verlag, Sankt Augustin, 40-47.

Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992)  Miesten maailmaan. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992)  Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.

Tiihonen, Arto (1992)  Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.

Tiihonen, Arto (1991) Se liikkuu joka tapauksessa. Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.) Törmäävät tulkinnat. Helsinki, Gaudeamus.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Tiihonen, Arto (1989) Sählääjien ruumiinpolitiikka – muuttuva opiskelija- ja liikuntakulttuuri. Teoksessa Kimmo Suomi, Kimmo Jokinen ja Arto Tiihonen: Hölkkääjiä, sählääjiä, skeittaajia. OLL: sarja A 1/89. Turenki.

Tiihonen, Arto (1989) Urheilu kansanliikkeenä. Liikunta ja Tiede 6/89.

Tiihonen, Arto (1989) Liikuntakulttuurin kolmiloikka: suoritus, terveys, kokemus. Tiede & Edistys 2/89.

Tiihonen, Arto (1989) Urheilevan ruumiin kaunokirjallisuutta. Kulttuurivihkot 3/89, 19-24.

Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37.

Suomessa mielenkiintoinen huippu-urheilukeskustelu – monen muun keskustelua vaativan asian lisäksi – käydään, jos käydään,  jossakin valta- ja myös some-julkisuuden ulottumattomissa. Silloin harvoin, kun sellaista ilmenee, on hyvä syy jakaa ja jatkaa sitä eteenpäin.

Tämän blogin lopuksi esitän konkreettisia vaihtoehtoja, joilla (huippu)urheilun merkitystä, eettisyyttä ja rahoitusta parannetaan. Kannattaa testata omaa kykyään ajatella toisin kuin on tottunut.

Alkuvuodesta 2018 kiinnitin huomiota tutkija Kati Lehtosen fb:ssä jakamaan Hesarin juttuun, koska Kati oli hieman yllätyksekseni eri mieltä kanssani jutun argumentista ja näkökulmasta. Jutussahan Hesarin urheilutoimittaja Tero Hakola (HS, 4.1.2018) kirjoitti otsikolla ”Urheilun on vakuutettava tukieuroista päättävät poliitikot, ei pelätä muutaman supertähden pikku bisneksiä. Rahapeliyhtiöiden fuusio sujui poliittisesti niin sutjakasti, että myös Veikkauksen tuotot voidaan jakaa toisiin tarpeisiin, jos on pakko”. (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005511668.html?share=3b444a3a8606fa0b7e0a008816bb4fdf).

Keskeisin pointti jutussa oli tämä kysymys:”Pystyykö urheilu perustelemaan tarpeellisuutensa, jos poliittinen paine kasvaa ja tulee tiukka paikka? Rahapeliyhtiöiden fuusio sujui poliittisesti niin sutjakasti, että myös Veikkauksen tuotot voidaan jakaa toisiin tarpeisiin, jos on pakko. Arvokisojen mitalisaldot eivät riitä puolustukseksi, vaan pöytään on lyötävä kylmiä faktoja eikä vain mutu-tietoa urheilun merkittävyydestä. Terveysvaikutusten lisäksi esimerkiksi taloushyödyt ovat arvoja, joita ymmärtää tylympikin kamreeri.”

Katin lyhyt kommentti oli: ”Tässä urheilujohtajille ja -vaikuttajille pohdittavaa. Toivottavasti herätys joskus tapahtuu, eikä liian myöhään”.

Olin juuri kirjoittanut Veikkaus-rahoituksen monista epäterveistä piirteistä blogissani (https://www.miksiliikun.fi/…/veikkauksen-epaterve…/), jota mukaellen kommentoin Hakolan juttua ja Katin kommenttia seuraavasti:

Miksi Liikun Minusta pikemminkin hallinnon ja poliittisten päättäjien olisi vakuutettava, että Veikkauksen monin tavoin epäterve ja – demokraattinen toiminta sopii hyvien asioiden ja hyviä asioita tekevien järjestöjen rahoittajaksi  (https://www.miksiliikun.fi/…/veikkauksen-epaterve…/). Sen sijaan liikuntahallinnon ja olympiakomitean olisi pikimmiten järjestettävä sekä vähän liikkuvien tukemisen että huippu-urheilun organisointi ja toimintatavat vastaamaan nyky-yhteiskunnan ja tulevaisuuden tarpeita. Urheiluseurat ja lajiliitot muuten ovat syntyneet ennen Suomen valtiota ja kansainvälinen urheiluliike on selvinnyt ihan hyvin siitäkin, että valtiot kuolevat ja syntyvät.

Siitä seurasi muutamia vastauksia ja kommentteja, joista nostan esiin muutaman:

Kati Lehtonen Olipa hyvä kirjoitus Artsi. Selvää on, että muutamien seuraavien vuosien aikana tullaan oikeasti näkemään rakenteellisia muutoksia liikunnassa ja urheilussa. Rahapelifuusio asetti valtapalikat uusiksi ja pelaamisen eettiset haitat nousevat pintaan yhä useammin. Tähän yhdistettynä liikunnan ja urheilun heikko tietopohja voi tarkoittaa sitä ettei sen paremmin OKMllä kuin avustuksen saajillakaan ole paljon pelimerkkejä käytössään.

Eki Karlsson Tiukkaa ja mukavan erilaista järjestöpoliittista tekstiä Artsi. Olen samaa mieltä siitä, että järjestötoimintaa tulisi pyörittää verorahoilla nykyistä enemmän ja osuutta vapaaehtoistoimintaan olisi syytä lisätä monestakin syystä: isoimpina syinä itselleni tulee mieleen yhteisöllisyyden ylläpito yhä enemmän yksilökeskeisyyteen suuntautuvassa yhteiskunnassamme ja terveystehtailu sairauskulujen lisääntyessä. Toki lisäksi pelkona on, että Veikkauksen tuotto pienenee seuraavan 10 vuoden aikana lottosukupolven ikääntyessä tai Veikkauksen monopolin muuttuessa/ murtuessa. Juttusi herätti keskustelun vuosien takaa, jossa eräät järjestöjohtajat eivät erottaneet veikkauksen ja veroista tulleita rahoja toisistaan, koska OKM:ltähän ne tulevat. Nyt järjestöjohtajat ovat huomattavasti tietoisempia aiheesta.

Fakta on kuitenkin se, että paljon hyvää on näillä rahoilla saatu aikaiseksi. Ilman niitä esimerkiksi me emme olisi saaneet kesäkuussa 2017 130.000 suomalaista nukkumaan yönsä ulkona.

En usko että pelaamisesta aiheutuvat ongelmat tai pelaajien sosiaalinen epätasa-arvo katoaisivat järjestöjen rahoituspohjan muuttuessa. En sano tätä sillä että haluaisin ummistaa silmät tälle, vaan pikemminkin sillä että järjestöjohtajana olen aika hampaaton muuttamaan tilannetta. Mitä sinä tekisit järjestöjohtajana asian suhteen? Rahoituspohjan leikkaaminen kun ei oikein tunnu oikealta vaihtoehdolta.

Miksi Liikun Ihan lyhyesti: minusta ensimmäinen tehtävä olisi järjestöjen rahoituspohjan laajentaminen, että niiden tärkeälle toiminnalla olisi vahvemmat jalat. Tulevaisuudessa erilaiset joukkorahoitustavat tulevat yhä suositummiksi, mutta kyllähän esimerkiksi työttömien aktivointi olisi mainio mahdollisuus järjestöille, koska siellä olisi työtä/toimintaa sekä ammattilaisille, osatyökykyisille, vapaaehtoisille että harrastajille. Asiaa tutkineenakin voin sanoa, etteivät läheskään kaikki voi työllistyä kokopäiväisesti, mutta kaikki pitkäaikaistyöttömät tarvitsisivat aktiivista ja merkityksellistä tekemistä. Kuka aloittaisi neuvottelut TEM:n kanssa? Yhtä lailla sote-uudistus tuo mahdollisuuden “myydä” osaamista STM:lle, maakunnille ja myös sote-yrityksille (https://www.miksiliikun.fi/…/lihy-uudistus-liikunnallista…/). Ihan selväähän on, ettei sote-uudistus tuota “terveyttä” eikä säästöjä ellemme saa ihmisiä aktivoitua.

Keskustelu päättyi sillä erää tähän, mutta pointit eivät tietenkään tulleet ratkaistuiksi. Moni varmaan kysyy, onko Veikkauksen rahoitukselle aidosti vaihtoehtoja ja ainakin Olympiakomitea tuntuu olevan sitä mieltä, ettei ole. Toimitusjohtaja Mikko Salonen ja huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski nimittäin vastasivat Hesarissa Hakolalle ja häntä kompanneelle Erkki Lyytikäiselle mielipidekirjoituksellaan ”Huippu-urheilu tarvitsee tukea”. Lyhyessä jutussaan Salonen ja Kojonkoski kertoivat urheilun saavan valtion rahaa noin 160 miljoonaa vuodessa, josta vain pieni osa menee huippu-urheiluun. Oletan, että Olympiakomitea tarkoittaisi pienellä osalla korkeintaan neljäsosaa eli noin 40 miljoonaa euroa.

Mielipidekirjoituksessa oli muutamia huippu-urheilun perusteluja, joista nostan tässä esiin vain seuraavan, koska se liittyy kirjoitukseni jatkoon hyvin oleellisesti. Salonen ja Kojonkoski, joilla on siis takanaan maailman tunnetuin brandi, joka saa sponsorirahaa muualla maailmassa valtavia määriä – Pohjoismaissakin paljon enemmän kuin Suomessa, kirjoittavat: ”Huippu-urheilu myös opettaa tavoitteelliseen toimintaan, kovaan työhön ja parhaaseen pyrkimiseen. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, joita tarvitaan muussakin elämässä”. Tämäkin on varmaan aivan totta, kuten muutkin kirjoituksessa mainitut perustelut. Itse voisin luetella helposti ja perustellusti paljon muitakin.

Itse olen siis ollut blogikirjoituksissani ensinnäkin sitä mieltä, että liikunta ja urheilu tarvitsisivat huomattavasti paljon enemmän valtionkin tukea. Kunnat, urheiluseurojen jäsenet ja osa yrityksistä tukee erittäinkin hyvin urheilua. Sen sijaan suuri yleisö ei mielestäni pääse nykyjärjestelmässä edes arvioimaan omaa (huippu)urheilumyönteisyyttään muuten kuin urheilun seuraajana. Itse olen varma, että toisenlaisen rahoitusjärjestelmän kautta urheilun ja liikunnan rahoitus saataisiin sekä terveemmäksi, vastuullisemmaksi ja demokraattisemmaksi. Tästä kirjoitin tarkemmin tuossa Veikkausjutussani.

Nyt toistan vähän aiempaa blogiani, jossa esitin yhden idean huippu-urheilun rahoittamiseksi, mutta nyt esitän sen lisäksi pari muuta innovaatiota, jotka olisi aika helppo toteuttaa.

Lainaukseni on blogistani  ”Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut” (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Se julkaistiin Rion olympialaisten jälkeen. Tässä siitä ote:

”Järjestelmäkeskeiset ratkaisut eivät toimi muillakaan yhteiskunnan sektoreilla ja jos jokin asia on nähtävissä huippu-urheilussa niin se on se, että lajista riippumatta syntyy ”kultaisia sukupolvia”, jotka menestyvät aikansa kunnes on aika seuraavan sukupolven. Edes huippumaiden ei ole helppo tuottaa jatkuvasti loistavia yksilöitä tai joukkueita, vaan melkein aina huippumenestystä seuraa notkahdus.

Yksilölajeissa, mutta muutettavat muuttaen myös joukkuelajeissa ei pitäisikään rakentaa lisää pysyviä valtion tukeen perustuvia organisaatiota ja järjestelmiä, vaan pikemminkin peli- ja it-maailmasta tuttujen ”sijoittajamessujen” kautta tulisi valita potentiaaliset menestyjäyksilöt ja –ryhmät.

Näillä messuille yritysmesenaatit, mutta myös me piensijoittajat voisimme joukkorahoittaa urheilijaryhmiä, jotka esittäisivät start up –yrityksensä menestysstrategiat julkisesti. Selväähän on, että valtion tuki tai urheilujärjestöjen kautta kerättävä sponsorirahoitus eivät riitä.

Ne ovat sitä paitsi suunnattu aina järjestelmien rahoitukseen, eivätkä itse urheilemisen tukemiseen. Näin tietysti tulee ollakin, kun puhutaan julkisen vallan rahoittamasta toiminnasta. Urheilija ei kuitenkaan ole valtion virkamies, vaan rock-stara tai ainakin ”Pula-ahon veljekset”. Tai taloustermein ilmaistuna yksityisyrittäjä huomiotaloudessa, jossa riskit ovat suuret, mutta menestys on kiinni immateriaalisista tekijöistä.

Miltä muuten tuntuisi sijoittaa materiaalisia ja immateriaalisia voimavaroja huippu-urheilutiimiin? Minä ainakin voisin antaa vaikka ilmaiseksi osaamistani, jos joku siitä hyötyisi. Ja vaikka pienen kuukausipanoksen nähdäkseni, miten sijoitukseni tuottaa. Olisihan se suoraa ”veikkaus- tai vedonlyöntitoimintaa” ilman valtion sotkeutumista asiaan.

Ideani ei ole uusi, sillä tällaistahan toiminta on jo esimerkiksi lumilautailussa, skettailussa, osin purjehduksessa ja muutamissa muissakin uusissa lajeissa. Näissä eivät järjestelmät ole kyenneet vakiinnuttamaan toimintaansa, mutta menestystä on silti tai siksi tullut. Eräänkin menestyslajin huiput kieltäytyivät tekemästä selkoa valtion liikuntahallinnolle tekemisistään ja sanoivat mieluummin tulevansa toimeen ilman valtion tukea. Järjestöjohtaja oli hankalassa paikassa.

Nuoret urheilijat, jotka ottavat vastuuta omasta elämästään ja toimeentulostaan eli ovat ns. elämäntapaurheilijoita, myös pärjäävät. Järjestelmien tulisi tukea tällaista oman vastuun ja toimijuuden kasvua, sillä se edesauttaa myös urheilun jälkeista elämää.”

Tuo edellä mainittu siis koski niitä mahdollisuuksia, joita huippu-urheilulla ja –urheilijoilla on saadakseen lisärahoitusta nykyiselle pääosin valtion kautta kanavoituvalle Veikkaus-rahoitukselle. Seuraavassa olen radikaalimpi ja yritän näyttää, miten Veikkaus-rahoitus epäterveine piirteineen voitaisiin tulevaisuudessa korvata tai miten saataisiin sitä merkityksellistä lisärahoitusta.

Oma vahva oletukseni, joka perustuu myös tutkimuksiin ja tietoihin siitä, miten paljon suomalaiset seuraavat urheilua, on se, että suomalaiset olisivat hyvinkin helposti taivutettavissa (huippu)urheilunkin maksajiksi, jos se olisi aito vaihtoehto nykyiselle epävarmalle, epäeettiselle ja epädemokraattiselle rahoitustavalle.

Ajattelen myös, että liikunnan ja urheilun (valtiollinen) rahoittaminen tulisi tehdä läpinäkyväksi vähän YLE-veron tapaan. Tämä malli voisi myös toimia niin, että urheilu- ja liikuntaorganisaatiot keräisivät tämän suorana kansalaisilta, jotka vapaaehtoisesti päättäisivät, tukevatko toimintaa vai eivät. Tavoitteena on siis vähintään tuo 160 m€. Miten se saadaan kasaan, esimerkiksi näin:

Kuten lukija huomaa malli on progressiivinen ja sosiaalinen sillä tavoin, että se ottaa huomioon sekä väestön maksukyvyn että suhteen urheiluun. Huomattava tässä on, että jätin tarkoituksella perusteluista pois liikkumisen tukemisen, joka varmasti muuttaisi tilanteen paljon myönteisemmäksi väestön karttuisalle kädelle. Mutta jo tämä harjoitus paljasti, että varsin kohtuullisilla satsauksilla saataisiin kerättyä reilut 200 miljoonaa euroa.

Tietysti se oli oletettavaakin, kun nyt suurin vastuu rahoituksesta on annettu nuorehkoille miehille ja iäkkäille naisille, jotka vielä muita todennäköisemmin kuuluvat tuossa minun mallissani 0-maksuluokkaan. Muistettakoon, että tämä valtava vääristymä on siis vallinnut vuosikymmeniä eivätkä eettisesti herkät hyväosaiset, aktiiviset tai tavalliset urheilun seuraajat ole voineet ottaa kunnolla osaa talkoisiin. Meillä on siis oikeasti vuosikymmenten velka maksettavana sekä urheilulle että näille huonommin pärjääville ihmisryhmille, joita joku sääli somessa siitäkin, etteivät he osaa todennäköisyyslaskentaa ja siksi pelaavat vähät rahansa Veikkauksen kassaan.

Nykyaikana, kun bitcoinit, suoramaksut ja joukkorahoitusmallit on keksitty, ei olisi vaikeaa keksiä järjestelmää, joka tehokkaasti ja taloudellisesti hoitaisi tämän rahankeräyksen ilman rasittavia paperisia arpajaisia, joihin nyt vielä törmää. Toinen mahdollisuushan olisi, että eduskunta viisaudessaan laatisi lain urheilun ja liikunnan rahoittamisesta ja siirtäisi samalla Veikkauksen tuotot yleiskatteelliseen kategoriaan. Itse kuitenkin toivoisin, että asiasta käytäisiin ensin syvällinen ja laaja keskustelu, jossa oikeasti pohdittaisiin, mikä on liikunnan, urheilemisen ja huippu-urheilun asema suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Vitsi, vitsi… puhuminen ja kirjoittaminen ovat aivan liian ylikorostuneessa asemassa suomalaisessa politiikassa. Kuka näitäkään juttuja lukee…

Toinen ajankohtainen rahoitusasiahan on tietysti Urheilugaala, joka nimensä mukaisesti on juhla, jossa jonkun asian tukijat voivat lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen ostamalla ylihinnoiteltuja lippuja. Samalla esiintyjät ja talkoolaiset tietysti jättävät palkkiot ottamatta, jotta kaikki raha saadaan kerättyä hyvään tarkoitukseen.

Olympiakomitean huippu-urheiluyksikköhän saa valtiolta alle 10 miljoonaa euroa, joten Urheilugaalan tavoitteeksi voisi ottaa tuon summan kokoonsaamisen mainitsemillani  tavoilla. Taas varmaankin mahdoton tehtävä, mutta pannaanpa excel-laulamaan tietyillä melko konservatiivisilla odotuksilla, sillä kysehän on aivan keskeisestä ”respektinosoitustilaisuudesta”, jossa kaikki haluavat olla mukana edistämässä erittäin hyvää tarkoitusta.

Oletukseni on, että Suomesta löytyy aivan varmasti 2000 ihmistä (tai yritystä), jotka voivat ostaa 2000 eurolla pöytäpaikan areenalta. Heitä voisi kutsua vaikkapa ”Tähtitukijoiksi”. Huipputukijat pääsevät katsomoon tai aitioon, mutta saavat toki nauttia mahtavasta ohjelmasta, samanhenkisestä seurasta ja hyväntekeväisyyden kasaantuvasta tunteesta maksamalla 1000 euroa lipustaan, johon tietysti kuuluu ruokaa ja juomaakin. Huipputukijoita löytyy pelkästään Susijengin faneista varmaan tuo 8000 kappaletta. Pistesijatukijat ovat niitä pitkän linjan tukijoita, jotka eivät odota pääsevänsä parrasvaloihin, mutta jotka haluavat olla mukana tukemassa sankareitaan. Näille 5000:lle myydään 500 euron lippu, jolla saa silläkin ihan kohtuullisesti palveluakin.

Näin laskien tulot ovat 14,5 m€, josta jonkin verran menee tietysti kuluihin, mutta varmaan se 10 m€ jää voittoakin.

Erityisen koskettavan tästä Urheilugaalasta tekee se, että kunniavieraiksi kutsutaan vuosittain 100 peliriippuvuudesta kärsinyttä, jotka ovat ansiokkaasti rahoittaneet urheilua ja liikuntaa tuhansilla ja joskus kymmenillä tuhansilla euroilla erittäin pyyteettömästi ”yhteiseen hyvään” Veikkauksen mainosta siteeraten. Heille kuuluu nimittäin suurin kiitos siitä, että Veikkauksen pelien tuotoilla ”tarjotaan mahdollisuuksia parempaan elämään ja luodaan yhdessä parempi huominen”.

Oletan, että me kaikki toivomme samoja yleviä asioita urheilulta ja myöskin urheilun rahoitukselta. Argumentiksi voisi ottaa myös mainetutkimuksen, jonka Olympiakomitea tilasi syksyllä 2017 ja jossa kartoitettiin keskeisten sidosryhmien mielikuvia Olympiakomiteasta, kokemuksia yhteistyöstä sekä näkemyksiä toiminnassa onnistumisesta (Pohjoisranta Burson-Marsteller (PBM) Oy). Muutama lainaus kertoo ongelmista, joista tässäkin kirjoituksessa on puhuttu.

”Olympiakomitean maine on heikompi kuin yksityisen, julkisen tai järjestösektorin toimijoilla keskimäärin… Maineen heikoimmiksi osatekijöiksi nousivat tutkimuksessa edelläkävijyys ja muutoskyky, julkinen kuva sekä vastuullisuus ja eettisyys… Organisaation uudistaminen ja Olympiakomitean tunnetuksi tekeminen liikkeen lisääjänä olivat yleisimmin mainitut kehityskohteet. Tulevaisuuden suurimmiksi haasteiksi sidosryhmät nimesivät varainhankinnan ja imagon yhtenäistämisen.”

Niinpä.

Lähteet & taulukot:

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Artikkeli pdf-muodossa: Tiihonen_Kansatukemaanurheilua

Kuten blogini lukijat tietävät, olen pitänyt tarkkaa liikkumispäiväkirjaa vuodesta 2005 alkaen. Olen merkinnyt siihen liikutut minuutit, kilometrit, liikuntamuodon ja lyhyen kuvauksen, jossa olen kertonut kenen kanssa olen liikkunut ja minkälainen kokemus se oli. Joskus olen myös dokumentoinut rasitustason, kokemusten laadut ja tasot, sosiaalisuuden ja ominaisuudet, joita olen kehittänyt liikkumisellani.

Viime vuonna tein ihmiskokeen eli pidin normaalia liikkumispäiväkirjaa vain muutaman kuukauden, jonka jälkeen päätin käyttää vain viime jouluksi ostamaani Polarin aktiivisuusmittaria. Halusin tietää, minkälainen vaikutus automaattisesti liikkumiseni tallentavalla tietokoneella on liikkumiseeni.

Aktiivisuusmittariin asensin oman päivätavoitteeni, jonka voi ”suomentaa” tunniksi ja 13 minuutiksi hölkkää. Käsittääkseni ”tehdasasetuksissa” saattoi määritellä vielä yhden aktiivisemmankin tason. Vuoden lopussa huomasin, että saavutin tavoitteeni 130 prosenttisesti eli hölkkäsin keskimäärin noin 95 minuuttia päivässä.

Edellisestä voi arvioida, että liikuin 578 tuntia vuodessa eli 11 tuntia viikossa. Se on aika paljon enemmän kuin keskiarvotulokseni ”käsinkirjaamalla”, joka on noin 420 tuntia vuodessa. Aktiivisimpina vuosinani olen tosin liikkunut yli 500 tuntia, mutta silloin olen mielestäni liikkunut huomattavasti enemmän kuin vuonna 2017.

Mistä erot voivat johtua? Sykemittariin perustuva aktiivisuuslaite mittaa vuorokauden kaiken aktiivisuuden, mutta käsipelillä tulee kirjattua vain ”oikea” liikkuminen, vaikka olen kyllä arvioinut esimerkiksi ruumiillisen työn liikkumiseksi myös käsinkirjaamalla. Toisaalta sykemittari saattaa jättää huomiotta esimerkiksi lihaskuntoharjoittelun ja tuon ruumiillisen työn, jos siinä ei syke nouse  tarpeeksi.

Kalibrointikeinona voi myös käyttää vuoden neljää ensimmäistä kuukautta, joiden aikana kirjasin liikkumiseni myös manuaalisesti. Silloin liikuin 145% tavoitteestani (keskiarvo 130%), manuaalisesti mitaten 83 minuuttia päivässä eli tunnin ja 23 minuuttia, mikä olisi tasaisen vauhdin taulukolla tehnyt 497 tuntia vuodessa. Alkuvuoden liikkumismäärillä olisin siis aktiivisuusmittarinkin mukaan liikkunut reilusti yli 600 tuntia. Eroksi jää reilu sata tuntia eli 15-20 prosenttia enemmän kuin manuaalisesti mitaten. Ero lienee vieläkin isompi, koska loppuvuodesta liikuin huomattavasti vähemmän.

Onko mittaustapojen erolla jotakin väliä? Periaatteessa ei, jos virhe on systemaattinen ja jos käytän vain toista mittaustapaa jatkuvasti. Käytännössä huomasin tässä muutosvaiheessa joitakin eroja, joita kannattaa tässä eritellä tarkemmin. Vuoden kokemuksen jälkeen voin myös arvioida eri mittaustapoja sen perusteella, miten ne motivoivat minua liikkumaan. Tämähän on kuitenkin tärkeämpi asia kuin se, miten tarkasti mikin mittari liikkumistamme mittaa.

Aluksi on toki syytä kertoa hiukan lisää liikkumiseeni vaikuttaneista tekijöistä vuonna 2017. Muutama vuosi sitten satutin olkapääni, jota kuntoutin kotikonstein melko onnistuneestikin pari vuotta. Jotkut liikeradat olivat kivuliaita ja aiheuttivat nopeita ”sähkäreitä” niin, että pallo tai maila saattoivat pudota yllättäen kädestä heitto- ja lyöntiliikkeissä. Myös kahvikupin nosto oli joskus kivun aiheuttajana. Jatkuva kipu ei kuitenkaan ollut liian häiritsevää ennen vuoden 2016 syksyä, jolloin kipu alkoi vaikeuttaa nukkumista vakavasti. Heräsin 2-3 kertaa yössä kipuun.

Ensimmäisen kerran hakeuduin lääkäriin (työterveyshuolto) vuonna 2015, josta sain lähetteen leikkaukseen julkiselle puolelle. Siellä ei kuitenkaan suostuttu kättä leikkaamaan. Vuonna 2016 menin koko väylän julkisen puolen kautta. Prosessi kesti reilut puoli vuotta, jonka jälkeen magneettikuvausten ja muiden tutkimusten jälkeen päädyttiin leikkaukseen, joka tehtiin syyskuun 26. vuonna 2017. Olen nyt siis toipunut leikkauksesta ja kuntoutuminen on hyvässä vauhdissa. Käsi ei toimi vielä kunnolla, mutta liikelaajuudet ja voimatasot ovat aika hyvät ja kivut ovat lähes loppuneet.

Ensimmäiset kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen olivat kylläkin yllättävän vaikeita, sillä varsinkin öisin nukkuminen oli erittäin katkonaista kipujen takia. Kehitin mallin, jossa nukuin ensin omassa sängyssä käsi ja pää tuettuna, sitten siirryin nojatuoliin, minkä jälkeen nukahdin sohvalla ja jos oli toiveita, niin siirryin vielä omaan sänkyyn. Kussakin ”kohteessa” nukuin 1-1,5 tuntia ennen kuin kipu herätti.

En stressannut asialla, sillä päivät menivät kipujen osalta hyvin ja nukahtelin myös päivisin. Kipulääkityksen lopetin noin viikon jälkeen, koska tabletit eivät juurikaan auttaneet tuohon ”paineiseen” kipuun. Aktiivisuusmittarin unisensori antoi minulle keskimäärin noin 3 tuntia yöunta, josta parisen tuntia hyvää unta. Normaaliluvut minulla ovat 7,5 tuntia ja reilut 5 tuntia.

Reilun kahden kuukauden jälkeen toipuminen nopeutui huomattavasti, kun ”sairas” kipu eli se, kun kudokset eivät vielä oikeastikaan kestä rasitusta meni ohi. Minua varoitettiinkin liiallisesta treenauksesta heti leikkauksen jälkeen – ja noudatinkin ohjeita ehkä liiankin tunnollisesti. Tosin kuntoutuminen viimeisten viikkojen aikana on ollut niin hyvää, että ehkä kannatti ollakin varovainen.

Kuminauhaharjoittelua, jota enimmäkseen teen,  voin lämpimästi kehua, sillä se on nivelien liikkuvuuteen ja vahvistamiseen erinomainen väline. Nauhoilla voi vaihdella ja kontrolloida liikeratoja ja voimankäyttöä ja sen avulla on helppoa käyttää sekä lihaksen supistuksia  (konsentrinen lihastyö)  ja lihasvenytystä vastustavaa eli eksentristä lihastyötä. Jatkan varmasti nauhojen käyttöä myös kuntoutumiseni jälkeen.

Mainittakoon, että olen aivan tyytyväinen tähän koko prosessiin, vaikka vammautumisestani eli saunan katolla putoamisestani on nyt reilu neljä vuotta. Minusta on oikein, että me yritämme kuntouttaa itseämme niin hyvin kuin voimme ja osaamme, jos vamma tai kipu ei haittaa kohtuuttomasti normaalielämää. Jälkeen päin ajatellen olisin tosin voinut treenata viisaamminkin, mutta aluksi en uskonut, että vamma olisi niin vakava. Seurauksena oli se, että opin jonkin verran vääriä liikeratoja, joilla kompensoin rikkoutuneen jänteen (rotator cuff) heikentynyttä toimintaa.

Kivut ja se, että vamma oli oikeassa kädessä vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että hakeuduin leikkaukseen. Leikkaus ei nykyään ole välttämättä järkevä hoitomuoto silloinkaan, kun siitä on periaatteessa hyötyä. Magneettikuvassakaan ei nimittäin näe, minkälainen vamma todellisuudessa on. Leikkauksen hyöty tulee todennettua vasta kuntoutusprosessin jälkeen, mikä vaatii kuntoutujalta itseltään sitoutumista pitkäjänteiseen työhön.

Kipujen väheneminen tai poistuminen on toki toinen hyvä syy leikkaukseen, mutta sekin vaatii omaa aktiivisuutta eikä pelkkä leikkaus sitä takaa. Itseltäni katkaistiin hauislihaksen yksi osa juuri kipujen vähentämiseksi, sillä sitä ei olisi voitu enää korjata leikkauksella. Operaation ei kuitenkaan pitäisi merkittävästi huonontaa käden toimintaa.

Leikkaus ja kivut siis vaikuttivat liikkumiseeni koko vuoden ajan, mutta erityisesti loppuvuodesta. Kivuista huolimatta pystyin kuitenkin hiihtämään ja tekemään myös ruumiillisia töitä mökillä, vaikka se säätämistä vaatikin. Jalkapalloakin pelasin normaalista, mutta sulkapalloa pelasin vain satunnaisesti. Leikkauksen jälkeen liikkuminen on rajoittunut kävelyyn ja kotijumppaan. Hiihtäminenkin onnistuu, minkä ehdin jo todentaakin 15.1.2018.

Seuraava kuvio näyttää liikkumiseni kuukausivaihtelut (aktiivisuusmittarin 100% siis 1 tunti 13 min hölkkää) ja viikoittainen liikkumiseni:  Liikkumisvuoteni2017_kuviot

Aktiivisuusmittarin käytön hyödyt ja haitat

Periaatteessa aktiivisuusmittaria on helppo käyttää antamalla sen olla kädessä koko ajan. Näin teinkin. Mittarin keräämän tiedon siirtäminen tietokoneelle ja mobiililaitteelle on sekin periaatteessa helppoa, mutta yllättävän usein oli yhteysongelmia varsinkin mittarin ja älypuhelimen kanssa.

Tietokoneelta tai älypuhelimesta näkee myös sekä päivittäisen aktiivisuuden että harjoitusten tiedot mukavasti ja ymmärrettävästikin. Mittari myös huomauttaa liiallisesta istumisesta. Unen laadun ja määrän näkeminen oli myös hyödyllistä. Tietokoneella olisi voinut myös arvioida päivittäisen liikkumisen kokemuksellisuutta ja sieltä sai monenlaista (fysiologista terveyteen liittyvää) palautetta liikkumisen vaikutuksista.

Itse käytin mittaria lähinnä kahteen tehtävään eli päivittäisen tavoitteeni saavuttamiseen tai sen odotettavissa olevaan ylittämiseen silloin, kun tiesin liikkuvani paljon yli keskimääräisen tavoitteen. Opin aika tarkasti arvioimaan päivittäistä liikkumistani tämän avulla. Pystyin myös seuraamaan viikoittain, kuukausittain ja koko vuoden osalta liikkumiseni määrää mittarin avulla.

Toinen käyttötarkoitukseni oli tarkkailla syketasojani hiihto-, pyörä- ja juoksulenkeillä sekä pallopeleissä. Huomasin, että normaali liikkumiseni on syketasoltaan liian matalaa, jotta se vaikuttaisi positiivisesti jalkapallon pelaamiseen. Tarvitsisin enemmän korkeampisykkeistä, mutta aerobista harjoittelua pelikuntoni parantamiseksi. Paljon siis positiivista, mutta ei kuitenkaan juuri mitään sellaista, jota en olisi muuten jo tiennyt – ehkä unenlaatua lukuun ottamatta.

Kysymys siitä, lisäsikö aktiivisuusmittari liikkumistani, jäi vielä avoimeksi, sillä erot manuaalisen päiväkirjani ja aktiivisuusmittarin tulosten välillä ei ole näillä keinoin tarkasti arvioitavissa. Selvää on, että hiihdin ja pyöräilin paljon vähemmän kuin normaalivuosina. Sen sijaan kävelin enemmän ja tein muuta ruumiillista työtä suurin piirtein yhtä paljon. Pallopelejä harrastin normaalivuoden tapaan.

Konkreettinen muutos on, että painoni nousi loppuvuodesta noin kolme kiloa, mikä selittyy leikkauksella ja siitä aiheutuneesta passiivisuudesta, joka myös vaikutti motivaatioon, kun minulla ei ollut varmaa tietoa siitä, kykenenkö saavuttamaan pidempiaikaisia liikkumistavoitteitani.

Jos kuitenkin vertaan aktiivisuusmittarin tietoja omaan manuaaliseen järjestelmääni, niin kallistuisin omaani juuri siksi, että se motivoi minua enemmän ja myös siksi, että se pitää minut aktiivisena myös itse mittausprosessin suhteen. Kummatkin asiat ovat muodostuneet minulle merkityksellisiksi ja motivaatiota lisääviksi rutiineiksi.

Helppous saattaa siis olla kaksiteräinen miekka motivaation kannalta. Tärkeäähän olisi, että liikkuja olisi kiinnostunut asettamaan itselleen sopivia tavoitteita, kuten vaikkapa kilometritavoitteita, joita aktiivisuusmittari ei tee (perinteiseen sykemittariin saa gps-laitteen, mutta tähän jokamiehen malliin se ei kuulu enkä halunnut hirttää itseäni rintanauhaan). Käytin toki joskus sport trackeria, mutta yleensähän tiedän kilometrimäärät ilman laitteitakin.

Aktiivisuusmittarissahan tavoite on tietty rasitus- tai aktiivisuustaso, joka olikin oikein hyvä, mutta kaipasin tarkempaa tavoiteasettelua. Minulle minuutit, kilometrit, liikuntamuodot ja sanallinen kuvaus ovat olleet aika hyvät tavoitteiden ja dokumentaationkin mittarit. Excel-taulukostani näen jatkuvasti, mikä on päivittäinen keskiarvoni kunkin tekijän suhteen ja se saa minut liikkumaan tarvittaessa enemmän.

Mutta ennen kaikkea se saa minut hiihtämään, pelaamaan sulka- tai jalkapalloa, pyöräilemään, kävelemään tai juoksemaan enemmän – pelkkä aktiivisuustavoitteen saavuttaminen ei ole läheskään niin merkityksellistä minulle ja luulen, että aika monelle muullekin konkreettisemmat tavoitteet olisivat motivoivampia.

Polarin ohjelma antaa toki sekin palautetta. Minulle kuukausitason palaute oli aina tämä sama, vaikka erot kuukausien kesken olivat aika suuret: ”Super active month with a good mix of activity and exercise.  At this level you get advanced health benefits.” Päivätasolla eroja oli vähän enemmän. Terveysvaikutuksista (detailed health benefits) tulos oli myös aina sama eli alla nähtävä:

On mukava tietää, että liikkumisestani on noinkin paljon hyötyä terveydelleni. Silti se, että vaikutukset pysyivä t kuukausitasolla vakioina,vaikka erot kuukausien välillä olivat aika suuret, pistää miettimään tällaisen palautteen motivointivaikutuksia.

Ymmärrän, että terveysvaikutuksissa raja-arvot ovat melkoisen väljät ja minun liikkumiseni oli riittävän aktiivista heikoimmillaankin juuri em. vaikutuksiin, mutta yksilön motivoinnin kannalta on aika ongelmallista, että kaksinkertainenkaan määrä aktiivisuutta ei muuta vaikutuksia mitenkään.

Tutkimusten perusteella, joihin oletan aktiivisuusmittarin palautteiden perustuvan, ei voitane enempää (eikä vähempää) luvatakaan, mutta jos liikkumisen noinkin suurella lisäämisellä ei ole mitään merkitystä, niin ehkä ongelma on sitten valituissa arviointikohteissa. Toki kyse on myös riittämättömästä tutkimuksestakin.

Jos terveysvaikutuksia vertaa vaikkapa vain kilometrimäärien vertailuun, niin onhan jälkimmäinen siihen huomattavasti parempi, kun sen avulla näkee, miten on päässyt tavoitteeseensa ja sen, miten liikkuminen kumuloituu vuoden mittaan. Vakiona pysyvä palaute saattaa jopa heikentää alussa hyvänäkin ollutta motivaatiota. Teet melkein mitä tahansa, niin koutsi vastaa ”ihan ok, noinniinkuin keskimäärin”. Minä lähtisin kuoroharkkoihin…

Polarissa on toki mahdollisuus arvioida päivittäistä liikuntakokemustakin. En käyttänyt sitä, vaikka saattaa olla, että olen jopa vaikuttanut siihen, että Polarilla tällainenkin arviointi on mukana sovelluksessaan. Pelkkä yhden tason ”kivuusarviointi” on kuitenkin aika tyhjä merkityksistä. Itsekään en niitä merkinnyt lainkaan. ”Oli kivaa” ei motivoi ellei tiedä, miksi kokemus oli hyvä ja miten tuo kokemus vaikuttaa liikkumisen merkityksiin ja sitä kautta motivaatioon.

Oma ”kokemusmittarini” (lisää tästä löytyy näiltä sivuilta runsaasti) on tässä suhteessa paljon parempi ja pieni sanallinen kuvaus on sitäkin parempi. Liikkumisen merkitys nimittäin vaatii myös sanallistamista, sen uloskertomista omilla käsitteillä eikä vain ”terveyshyötyinä”, jotka jäävät aika abstrakteiksi senkin vuoksi, että ne vaativat oikeasti todella pitkiä prosessaja ollakseen totta.

Yhden päivän tai kuukauden tai vuodenkaan liikkuminenhan ei oikeasti tee noita Polarin lupaamia terveyshyötyjä, jos muut päivät, kuukaudet tai vuodet ovat olleet toisenlaisia. No myönnetään, että vuosi on jo riittävä muuttamaan asioita parempaan suuntaan, jos ne ovat olleet huonolla tolalla aiemmin. Joissakin suhteissa muutama kuukausikin muuttaa asioita parempaan suuntaan.

Yhteenvetona sanoisin vain siis omalta kohdaltani, että jatkan aktiivisuusmittarin käyttöä tulevaisuudessakin, mutta aloitan myös oman liikkumispäiväkirjani pitämisen heti vuodenvaihteen 2018 jälkeen. Tämä vuosi oli minulle hyvä kokeiluvuosi, koska tiesin pettyväni liikkumiseeni leikkauksen vuoksi.

Suosittelisinko aktiivisuusmittaria yleisesti käytettäväksi? Kyllä varmaan, sillä sen antama tieto ei ole varsinaisesti haitaksi liikkumiselle ja jotkut sen antamat tiedot saattavat olla monille ihmisille oikeasti hyödyllisiä. Jos esimerkiksi kuvittelee liikkuvansa enemmän kuin oikeasti liikkuu, niin on terveellistä nähdä se ikään kuin objektiivisesti mittarista. Jos osaa määritellä liikuntatavoitteensa niin, että se lisää nykyistä liikkumista ja on realistinen, niin tällöin mittari myös motivoi.

Mittarin dokumentaatiossa ja palautteessa olisi vielä paljonkin kehittämistä, mistä kertonee sekin mediasta lukemani tieto, että näitä aktiivisuusmittareita jaksetaan käyttää vain muutamia kuukausia. Osin se johtunee siitä, että jo aktiiviset ihmiset ostavat näitä eivätkä minun tavoin saa kovin paljon uutta infoa tai liikkumistaan edistävää faktaa näillä mittareilla. Toki mittarin jatkuva käyttö voi sekin olla sinänsä raskasta ja siten vaikuttaa negatiivisesti laitteiden käyttöön ja niistä saatavaan hyötyyn.

Kaiken kaikkiaan olisi erittäinkin hyödyllistä, että aktiivisuus- ja sykemittareilla tai tietokoneilla ja sovelluksilla saataisiin aikaiseksi ihmisten lisääntyvää liikkumista. Oma oletukseni on, että fysiologiset tiedot yhdistettynä terveystietoihin eivät ole riittäviä motivoijia, vaan tarvitaan kokemuksellisesti merkityksellisten liikkumisten dokumentaatiota ja arviointia. Ei toki haittaisi, että ne olisi yhdistetty fiksusti jo nyt kehittyneisiin fysiologisiin mittareihin.

Ihmisten omaa aktiivisuutta ei kuitenkaan saa väheksyä, sillä automaatio ja mittaamisen helppous saattaa olla pikemminkin liikkumisen merkitystä vähentävä kuin lisäävä tekijä. Aktiivinen vaivannäkö kertoo minkä tahansa asian merkityksestä. Helppous sen sijaan passiivisuudesta tai laiskuudesta.

Ihmiset toki tekevät paljon asioita, jotka ovat helppoja – he katsovat TV:ta, viettävät aikaa somessa tai ajavat autolla. Mutta, ja iso mutta: liikkuminen ei koskaan ole se helppo, laiska tai passiivinen valinta. Jos me luulemme, että tekemällä liikkumisesta ”helppoa”, ratkaisemme  liikkumattomuuden ongelmaa, olemme  pahasti väärässä.

Liikkuminen on nimittäin ennen kaikkea aktiivisuutta, joka rinnastuu kaikkeen muuhunkin aktiivisuuteen, kuten opiskeluun, työntekoon, vapaaehtoistyöhön ja kehittäviin harrastuksiin. Liikkumisen hyvinvointivaikutuksetkin perustuvat juuri tähän lähtökohtaiseen aktiivisuuteen, joka ei ole ainoastaan fyysistä, aivotonta, liikettä.

Aktiivisuusmittari mittaa tuon aktiivisuuden fysiologista puolta ja tulosta, mutta saattaa aiheuttaa ajatuksellista passiivisuutta, kun sitä ratkaisevaa kysymystä – miksi liikun? – ei enää osata tehdä eikä vastauksia haeta aktiivisesti.

Itse siis huomaan, että kaipaan konkreettisempia tavoitteita kuin vain aktiivisuusmittariin lataamani päivätavoite on. Luulen, että me muutkin tarvitsemme tavoitteita, joissa kuvastuu itsellemme tärkeät asiat. Joillekin se on tavoite jaksaa hiihtää joku laturetki, osallistua johonkin tapahtumaan, pyöräillä töihin, pelata kavereiden kanssa, nostaa enemmän painoja tai vähentää omaa painoa – mielikuvitus on rajana. Tällöin kestää myös sen, ettei liikkuminen aina ole helppo juttu eikä kokemuksenakaan nautittava, mutta se on riittävän tärkeä saadakseen minut liikkeelle.

Ja tällaistahan se liikkuminen oikeasti oli…

Tai oikeasti ja oikeasti. Fb-postausten avulla saa toki mieleensä dokumentteja liikkumisistaan, jos muistaa ottaa kuvia tai videoita. Läheskään aina ei muista, vaikka puhelimessa mainitut toiminnot ovatkin aina saatavilla.  Eikä tietenkään aina viitsi kokemuksiaan muille jakaa.

Fb-liikkumisvuoteni näkyy tässä alla. Huomionarvoista on, että olkapääleikkaukseni jälkeen en liikkumiskuvia tai –videoita ottanut, vaikka liikuinkin jonkin verran. Pääosin se oli tosin kävelyä ja aika vaatimatonta nauhajumppaa.

Toisaalta se oli äärettömän tärkeää, koska se loi pohjaa olkapään ja koko kädenkin kuntoutumiselle ja piti yllä jonkinlaista kuntopohjaa. Harmittaakin nyt etten esim. ottanut kuvia tai videoita käden kuntoutumisen eri vaiheista…

Sen sijaan osallistuin kansalliseen kipututkimukseen, jonka yhteydessä tein pienen kuvauksen myös kuntoutumisestani. Liitän sen tuonne alle ikään kuin vertaistueksi, sillä olkapääleikkauksen tai tarve kuntoutukseen tuntuu olevan hyvin yleinen näissä meidän ikäluokissamme.

Mutta tässä siis fb-postauskooste viime vuoden liikkumisistani.

On se muuten hienoa, että vaarina pääsee pitkästä aikaa luistelemaan ja ehkä vähän opettamaankin lapsenlasta. Muuten liikkumiseni olisi vain tällaista vähän huonolta näyttävää.. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1633250393646626/)

100 kilsaa hiihtoa Kolilla Ahmahiihdossa juhlavuoden kunniaksi. Helsingin Latu & Lehtisen Ismo – kiitokset! (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1657315141240151/)

On se keväinen katukin hyvä liikkumispaikka,
vaikka hienoa oli Holmenkollenillakin. Tippa tuli linssiin kadulla ja sohvalla…  (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1659436904361308/)

Aurinkoa kohti. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1664341790537486/)

Karpaattien vuorilla yhteistyötä opettelemassa (ei siis Balkanin vuorilla taistelemassa niin kuin joskus ennen). Eli tutustumassa Outward Bound –organisaatioiden toimintaan Slovakiassa, Kroatiassa, Romaniassa, Tsekissä, Puolassa, Virossa ja Suomessa. Tavoitteena oppia toisiltamme ja rakentaa yhteistyöhanketta. Teemana kokemuksellinen oppiminen, josta nähtävissä myös pikku luento OBF:n sivuilla. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1675819306056401). Fb-postaukseen on lisättävä, että meinasimme eksyä lenkillämme tuonne Karpaattien rinteille…

Paluu perusasioihin sujui nopeasti. Soitin erään puolueen entiselle puoluesihteerille. Juteltiin pitkään tärkeistä ja ajankohtaisista, molempia osapuolia kiinnostavista aiheista. Nimittäin jalkapallosta. Hän oli aloittanut juuri omakohtaisen jalkapalloharrastuksen osallistumalla ensimmäiseen turnaukseen. Käytiin läpi pelipeliltä sattumukset. Päivitettiin lastenkin pelitilanteet toki. Mainitsin myös, että kävin itsekin kalibroimassa pelijalat hiihtokauden jälkeen… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1669444523360546/)

Mölkkykausi avattu, Sipoonkorven lenkki kierretty, jalkapalloa potkittu, polttopalloa pelattu ja pesäpallolyöntejä (softball) harjoiteltu. Aika monta pääsiäispäivällistäkin nautittu. Pitkästä aikaa kotona pääsiäisenä. Kirjoitin joku aika sitten tarpeesta opettaa eskarilaisille liikuntataitoja. Tänään liikuntapuistossa huomasin jälleen kerran konkreettisesti, miten huonoja osa alakouluikäisistä lapsista oli liikkumaan. Polttopallonpeluukaan ei meinannut sujua. No, jotkut osaa sitten tosi hyvin… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1672572799714385/)

Oikeesti… monet fb-kavereistani ovat hypänneet laiturilta avoveteen ja ovat riisuneet talviturkin. Rohkeita tyyppejä! Mutta kuinka moni on hypännyt varaston katolta talven jälkeen paljastuneelle trampoliinille? No, en minäkään… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1679566349015030/)

Jokin näissä kuvissa liikutti, liikuttaa tai tulee liikuttamaan… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1679398789031786)

Vaikka minun kesäni jatkuu pitkälle syyskuuhun ja joskus loka-marraskuullekin, niin tällainen hitaan ajattelijan fb-postaus kesäkauden liikkumisistani lienee paikallaan. Miksi siis liikuin? (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1719024291735902)

Tässä vielä kuvia. On se hienoa, että saa pelata hyvässä porukassa ja hyviä vastustajia vastaan.. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1713356468969351)

Eihän video koskaan voita kirjoitettua tai varsinkaan koettua, mitä oppimiseen tulee. Näin ainakin itse uskon, vaikka ymmärrän, että varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat aika taitavia käyttämään vaikka youtubea myös oppimiseen. Tässä siis OBF:n tuottamia youtube-pätkiä kokemuksellisesta oppimisesta (https://www.youtube.com/playlist…) (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1724013344570330?pnref=story)

Syyskuun liikkumisen syyt: luonto eri muodoissaan ja eri puolilla Suomea. Tunnistatko paikat? Elonkorjuu metsistä ja kasvimaalta. Ja varustautuminen tuleviin vuosiin: puita, pensaita ja kukkia maahan. Vähän toki tanssia, pelejä ja katsomourheiluakin…(https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1731296557175342?pnref=story)

Merkityksellisiä liikkumiskokemuksia vuonna 2018, ystävät!

Kipututkimus: oma vastaukseni

Kipulääkkeistä en kokenut juuri saavani hyötyä ensimmäisen viikon jälkeen. Kipu oli silti erittäin hankalaa öisin. Nukuin 4-5 pätkissä, jotka olivat aluksi noin tunnin pituisia, myöhemmin 1-2,5 tuntiin aina reiluun kahteen kuukauteen asti leikkauksesta. Rutiiniksi muodostui se, että nukuin ensin omassa sängyssä, jossa olin rakentanut tukea olkapäälle, kädelle ja niskan taakse. ”Paineinen” kipu ajoi minut ylös reilun tunnin päästä, jonka jälkeen jaloittelin, hieroin ja jumppasin kättä. Nukuin seuraavan jakson nojatuolissa, siinäkin reilun tunnin, jonka jälkeen sama rutiini. Sen jälkeen siirryin sohvalle, jossa tuki oli sänkyä parempi luonnostaan. Siinäkin meni 1-2 tuntia, jonka jälkeen taas ylös ja loppuyöksi omaan sänkyyn. Yritin nukkua noin 5-6 tuntia, mutta aktiivisuusmittarin mukaan unta tuli vain kolmisen tuntia/yö kahden kuukauden ajan. Nukahtelin toki päivällä muutamaan otteeseen. Päivällä kipu ei sanottavammin haitannut.

Kuten sanoin, kipulääkkeistä ei yölläkään paljon ollut apua, joten en sitten viitsinyt niitä lainkaan käyttää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tuo rutiinini toimi aika hyvin, sillä nukahdin kuitenkin aika helposti jopa nojatuoliin. Itse ehkä suosittelisin tällaista ”aktiivisempaa” kivunhoitoa niille, jotka kestävät kipua eivätkä hermostu nukkumattomuudesta. Selvää tietysti on, että univelkaa minullekin jäi, sillä tarvitsen normaalisti 7,5- 8 tunnin yöunen.

Lääkkeiden käyttämättömyydestä saattoi olla itselleni myös se etu, että en jumpannut liikaa siinä vaiheessa, kun olkapää ei olisi sitä vielä kestänyt (minulla olisi saattanut olla sellaiseen taipumusta). Nyt kun olkapää kestää jumppaamista, niin edistyminen on tosiaan ollut erittäin nopeaa, liikelaajuudet ovat melkein palautuneet ja voimaa on tullut runsaasti lisää. Jotkut liikeradat ovat vielä hankalia ja jotkut liikkeet ovat vielä vähän vaikeita lihasvoiman puutteen vuoksi (tulleet jo ennen leikkausta). Tilanne on kuitenkin erinomainen myös fysioterapeuttini (Peijas) mielestä.  

Liikuttamisvuoteni 2017

Vuonna 2017 julkinen puhe laihduttamisesta ja terveydestä hallitsi edelleen palstoja ja kanavia. Miksi en itse innostu kummastakaan elintärkeästä teemasta?

Yksinkertaisesti siksi, että sekä terveys että laihduttaminen ovat joidenkin arkisten toimintojen, kuten elämäntapojen ja rutiinien sekä liikkumiskokemusten tuotteita. Eivätkä edes suoria tuotteita, vaan terveyteen vaikuttavat monet muutkin tekijät, joihin ihmisen voi olla vaikea vaikuttaakaan.

Toinen tärkeä syy haluttomuuteeni on se, että kummatkin kääntyvät helposti ”ei-tekemiseksi” eli kieltäytymiksiksi, joiden sijalle ei edes tarjota mielekästä tekemistä.

Merkitykselliset kokemukset ja mielekäs, aktiivinen,  tekeminen vievät ihmistä aina eteenpäin, vaikka se ei johtaisi ”terveyteen” tai laihtumiseen. Ne johtavat omaan, toisten ja yhteiskunnankin  hyvinvointiin.

Laiha, omaan napaan tuijottava ihminen on minusta vastenmielinen tavoite liikkumiselle.

Liikuttamisvuoteni ei ollut kovin näkyvä, koska opiskelin uusia keinoja ”liikuttamiseen” ja työstin runsaasti materiaaleja – tuotteita ja palveluita – joita tänä vuonna tuleekin runsaahkosti ”markkinoille. Olkaa kuulolla…

Miksiliikun.fi blogit liikuttamisesta

Tiihonen A. 2017 Ei niin kaunista, mutta tuntuu hyvältä – liikkumisvuoteni 2016. (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/22/ei-niin-kaunista-mutta-tuntuu-hyvalta-liikkumisvuoteni-2016/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.2. 2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2017. Liikkuvan ihmisen ikäkokemus – ikä on vain sana (https://www.miksiliikun.fi/2017/07/05/liikkuvan-ihmisen-ikakokemus-ika-on-vain-sana/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  5.7. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  2017.

Tiihonen A. 2017.  Miksi mies käy ryhmäliikunnassa? (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-mies-kay-ryhmaliikunnassa)  Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2016. 10 vuotta – eikä suotta. (https://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2016

Markku T. Hyyppä on tehnyt kulttuuriteon. Hän on kirjoittanut kansantajuisesti pitkään jatkuneesta tutkimustyöstään kulttuurin parissa. Duodecim kustantajana on myös ottanut askeleen pois lääketieteen valtavirrasta, joten sekin lienee huomion arvoista tämän mainion kirjan Kulttuuri pidentää ikää taustoissa.

Hyypän väitteet pähkinänkuoressa. ”Taide-elämyksen etumerkillä ei ole väliä, sillä taide ja kulttuuri verkostoi. Tekeminen on ”osallistuvaa läsnäoloa”, vaikka sen tekisi yksinkin. Kyse on sosiaalisen pääoman vaikutuksesta. Ja kyse on kulttuurivaikutteista, jotka pitäisi saada varhaislapsuudessa.”

Hyyppä uskoo sosiaalistavaan tekijään ennemmin kuin kulttuurin tarjoamiin elämyksiin (kokemuksiin) ja sitä kautta syntyvään hyvään oloon tai subjektiiviseen tunteeseen taiteen parantavasta vaikutuksesta. Hän osoittaakin vakuuttavasti, että taidetta ja kulttuuria harrastavat elävät pidempään. Ja että esimerkiksi penkkiurheilu tai ay-aktiivisuus ei lisää elinikää.

Onko Hyypän näkemyksessä mitään outoa; hänhän perustaa väitteensä kovaan eli luonnontieteelliseen tai sen menetelmiä imitoiviin tutkimuksiin, joita on vaikea kritisoida. Eikä niitä tarvitsekaan: näyttöhän on hyvä ja riittävä.

Rajoituksia hänen näkemyksillään on kuitenkin runsaasti, sillä edellä mainitun luonnontieteellisesti perustellun tutkimustuloksen esittelyyn olisi riittänyt muutama sivu. Hyyppä käyttää kuitenkin runsaasti turhaa energiaa osoittaakseen, että mitään muuta ei hänen mielestään voi kulttuurin vaikutuksista tieteellisesti väittää, vaikka hän itsekin haluaisi sanoa jotain enemmän. Ja joskus hän sanookin aika rohkeasti, että tutkimus tulee jo lähivuosina osoittamaan hänen kaikki väitteensä todeksi (populaarissa kirjassa tällainen revittely toki sallitaan).

Sen sijaan (lopullisesti) epätodeksi hän voi väittää vaikkapa taideterapioiden vaikutuksen, vaikka – hänen mielestään oikeita – tutkimuksia ei ole edes tehty. Tässä kohden tunnen epäreiluuden tai –loogisuuden ongelman: eikö pitäisi kuitenkin antaa ”kunnollisen” tutkimuksen osoittaa asioita eikä perustaa väitteitään oletuksille tai tietämykselle, jonka tietää vajavaiseksi? Kyllähän nämä Hyypän ja kumppaneidenkin tutkimuksetkin tuntuivat huuhaalta viime vuosisadalla; joidenkin mielestä ovat sitä vieläkin.

No, kyse ei oikeastaan ole tästä, vaan käsitteellisestä(kin) ongelmasta, joka taitaa johtaa Hyypän hiukan väärille raiteille. Otan kaikki Hyypän tieteellisiksi osoittamat tutkimukset todesta, mutta yritän nyt osoittaa, miksi Hyyppä mielestäni joutuu hyökkäämään ”syyttömien” kimppuun. Hyypän ja hänen arvostamiensa tutkijoiden tutkimusten keskeisenä tavoitteenahan on ollut sen selvittäminen lisääkö kulttuurin (tai jonkun muun) harrastaminen elinikää.

Epäilen – ja tiedänkin – että aika harva tutkimus, jossa käsitellään taiteen tai kulttuurin harrastamisen vaikutuksia pyrkii osoittamaan niiden vaikutuksia elinikään tai edes terveyteen. Kysymys onkin, pitääkö kaikkien tutkia samoja asioita  ja onko eliniän pidentäminen kaiken tekemisen ja tutkimisen lopullinen tarkoitus? Tuskin edes kovin moni taiteilija, tieteilijöistä puhumattakaan, ajattelee näin. Moni tietysti toivoo, että jäisi eloon taiteensa/tieteensä kautta kuolemansa jälkeenkin. Paradoksaalisesti silloin kannattaisi kuolla nuorena…

Kiintoisampaa kuin tuo edellinen kiistely on tietysti kaikkien kannalta se, miten me saisimme mahdollisimman monet ihmiset harrastamaan sellaisia asioita, jotka pitäisivät hänet terveenä ja elämään pidempään. Hyyppä korostaa suomenruotsalaisten ylisukupolvista kulttuuria, varhaisia kiintymyssuhteita ja kulttuurin oppimista, joilla on hänen mielestään erittäin suuri merkitys. Joskus niin suuri, että Hyyppää lukiessa tuntuu, ettei taidetta ja kulttuuria kannata enää teini-iässäkään lähestyä, saati sitten ikäihmisenä.

Hyyppä kuitenkin haluaisi – pikemminkin kuin osoittaa vakuuttavasti – että näitä vaikutuksia voisi saada myöhemminkin. Itsekin hän myöntää olevansa ”myöhäisherännäinen”, joka on opetellut aikuisena ”suomenruotsalaiseksi”, joka asuu enimmän osan ajasta Ruotsissa (ollen tietysti faktisesti ruotsinsuomalainen). Vaikuttavana tekijänä eliniän pituuteen on hänellä aina yhteisöllisyys tai sosiaalinen pääoma.

Yhteiskuntapoliittinen johtopäätös lienee väistämättä se, että pitäisi edelleen kovasti tutkia sitä, miten kulttuurisesta ja sosiaalisesta pääomasta lapsena ja nuorena vaille jäänyt voisi saada itselleen tuon tervehdyttävän vaikutuksen. Muutenhan tämä kova tutkimustulos olisi yhteiskuntapoliittisesti aika hyödytön tieto mallia,”jos synnyt rikkaaseen perheeseen, olet todennäköisemmin rikas aikuisena ja jopa vanhana kuin ne, jotka syntyvät köyhään perheeseen”. Ts. pitäisi saada vastaus siihen, voiko yksilö tehdä itse jotain tai voivatko yhteisöt ja koko yhteiskunta tehdä jotain, jotta yhä useammat voisivat nauttia taiteen ja kulttuurin hyvinvointia – tai siis terveyttä ja elinikää – lisäävästä voimasta.

Pitää palata ytimeen eli siihen, mikä oikein on se elinikää lisäävä vaikutus. Hyyppä puhuu yhteisöllisyydestä, jota hänenkin mielestään saa yhtä lailla vapaaehtoistoiminnasta, talkoista, seurakuntatoiminnasta kuin kulttuuristakin. Ja yhteisöihin tietysti pääsee jäseneksi minkä ikäisenä tahansa eikä tarvitse kovin kummoista osaamistakaan. Hyypälle tai hänen tutkimuksilleen jää epäselväksi se, miksi ihmiset hakeutuvat yhteisöihin ja etenkin se, miksi he jatkavat harrastamistaan. Isoissa tilastoaineistoissa tällaisia asioita ei varmaan ole kysyttykään – ja voi olla jopa niin, että ihmiset eivät edes osaisi vastata kysymykseen.

Hyypän tutkimukset kuitenkin kertovat ainakin minulle tarinaa, joka aukenee loogisena, kun käyttää käsitteitä, jotka selittävät monet Hyypän havainnot. Miksi ihminen elää pitkään johtuu käsittääkseni Hyypänkin mielestä siitä, että elämällä on tälle ihmiselle merkitystä. Hyypän mielestä merkitys tai mieli rakentuu yhteisöllisyydestä tai vaikkapa metaforisesta yhteisöllisyydestä, jota yksinkin kirjallisuutta harrastava saa muiden hänelle tuntemattomien kanssalukijoiden kanssa. Toisaalta kaikki yhteisöllisyys ei näytä tuottavan tuota samaa vaikutusta. Ay-aktiivi tai penkkiurheilija ei saa samaa vaikutusta – jotkut yhteisöllisyyden muodot ovat siis jalostavampia tai ainakin lisäävät elinikää?

Helppo selitys tälle olisi, että pitkä elinikä ei tarkoita terveitä elintapoja, minkä Hyyppäkin monin tavoin todistaa vertaamalla kulttuurin elinikää kohottavaa vaikutusta terveelliseen ruokaan ja liikuntaan.  Ruuan tai oikeammin ruokailun yhteisöllisen vaikutuksen hän näkee selvästi, mutta ei halua tai jaksa pohtia liikunnan ja penkkiurheilun yhteisöllisiä vaikutuksia juuri lainkaan. Mainitsee tosin, että varsinkaan ns. terveysliikunnalla ei ole näitä kulttuurisia elinikää pidentäviä vaikutuksia, mikä pistää epäilemään, että jotenkin muuten merkityksellistetyllä liikunnalla tai urheilulla näitä vaikutuksia voisi ollakin.

Ongelma on edelleen se, että jotkut yhteisöllisyyden muodot eivät siis lisää elinikää – miksi? Tähän Hyyppä ei anna kunnon vastausta, vaan tulee jotenkin tarkoituksellisestikin ”leimanneeksi” jotkut yhteisöllisyyden muodot toisia paremmiksi, koska tilastot näin osoittavat. En pidä sitä kovin hyvänä tieteellisenä käytäntönä, sillä pitäisi tietää tarkasti, mikä se vaikuttava tekijä on ennen kuin noin yleistävään ja negatiiviseen käsitykseen noista harrastuksista voisi päästä.

Loogisesti kysymyksen voi asettaa myös seuraavasti: mitkä asiat selittävät eliniän pituutta yhdessä kulttuuriharrastusten ja yhteisöllisyyden kanssa, jos kyse ei ole terveellisistä elintavoista ja biologisista selityksistä? Tietysti ainakin se, että ei kuole nuorena, keski-ikäisenä tai yleensä ottaen ”liian aikaisin”. Varsinkin miesten kulttuuriharrastusten elinikää kohottava vaikutus selittyneekin pitkälti sillä, että nämä kulttuuria tai vapaaehtoistoimintaa harrastavat miehet elävät turvallisempaa elämää eli eivät ota elämässään turhia riskejä. Turhia riskejä eivät ota ihmiset, joille omalla ja toisten elämällä on merkitystä. He haluavat elää, koska muutkin näkevät heidät tärkeinä ihmisinä. Ihan suoraan Hyyppä ei tätä kirjoita, mutta hänen seminaariesitelmissään tämä on tullut joskus paremmin esille.

Edellisen perusteella yhteisöllisyys selittäisi tuon jälkimmäisen puolen eli sen, että oma elämä on arvokas ja merkityksellinen, koska muutkin näkevät sen. Ja vapaaehtoistoiminnassa on erittäin suuri mahdollisuus siihen, että voi auttaa ja tukea muita ihmisiä ja syntyy tuota merkityksellisyyttä. Kulttuuriharrastuksissa taas voi rakentua merkityksellisyyttä, vaikka ilman samanlaista yhteisöllisyyttä. Taide ja kulttuurin harrastaminen voi olla mielekästä ja merkityksellistä itsessäänkin – se on ”vakavaa harrastamista” (searious leisure), jossa itse tekeminen, osaaminen, kehittyminen jne. on tärkeää. Toki sekin luo yhteisöllisyyttä.

Mutta vielä on ratkaisematta se, miten ihmisiä saataisiin mukaan näihin harrastuksiin, mikä on olennaisen tärkeää, vaikka ne eivät lisäisikään elinikää. Olisihan aika kohtuutonta, jos esimerkiksi valtiovalta tukisi jatkossa taiteita, vapaaehtoistoimintaa tai liikuntaa vain tai erityisesti sen takia, että ne lisäävät elinikää. Kyllä taiteella täytyy olla muutakin merkitystä.

Hyyppäkin myöntää, että kulttuuriharrastukset ovat erittäin kokemuksellisia, tai ehkä hän käyttää elämyksen ja tunteen käsitteitä. Asia lienee jotakuinkin sama, vaikka esitänkin, että Hyyppä ei täysin ymmärrä kokemusten/elämysten merkitysluonnetta.

Taide tai kulttuuriharrastus voi antaa elämyskokemuksia, joissa keskeistä on psyykkinen/emotionaalinen nautinto tai elähdyttävä tunne, ja se voi antaa myös osallisuuskokemuksia, jotka Hyyppäkin tietysti huomaa. Hyyppä ei kuitenkaan käsitteellistä kahta muuta kokemuksellisuuden lajia eli identiteettikokemuksia, joiden pontimena on se, että kulttuuria (tai vaikka urheillessaan) tehdessään saa kokemuksia, joissa oma identiteetti rakentuu. Identiteettikokemuksessa tekemisen ja kokemuksen väliin rakentuu vahva side, joka kannustaa kehittymään ja jatkamaan harrastusta.

Näistä omista identiteettiä rakentaneista kokemuksistaan Hyyppä itse asiassa kirjoittaa todella paljon kirjassaan. Hän on tietysti oikeassa siinä, että identiteetti saattaa myös murtua tai haavoittua, kun joutuu poispotkituksi joukkueesta tai ei osaa laulaa tarpeeksi hyvin tai on vaikkapa epäkelpo tutkija. Tässä lieneekin tilastollisella tasolla selitys sille, miksi jotkut harrastukset ovat toisia parempia. Merkitys voi syntyä vertailusta ja kilpailusta, mutta se voi syntyä myös asian oppimisesta, ymmärtämisestä tai muusta hallinnasta.

Hyyppä ei kuitenkaan näe sitä, että myös erittäin kilpailullisessa alakulttuurissa tekemisen voi merkityksellistää positiivisesti – kannattaisi ehkä käydä ”Susijengin” tai lentismaajoukkueen sisäpiirissä tekemässä huomioita. Saattaa myös olla, että jopa jalkapallofanius voi pidentää elinikää, koska se on aivan eri asia kuin ”penkkiurheilu” tai seurailu, koska fani merkityksellistää toimintansa aivan eri tavoin kuin tavallinen seurailija.

Toki olen itsekin sitä mieltä, että ainakin joissakin kulttuuriharrastuksissa ikään kuin asuu sisällä jokin suurempi merkityksellisyys kuin vaikkapa urheilemisessa, jossa siinäkin kuitenkin omien tutkimusteni mukaan ihmiset näkevät paljon erilaisia kulttuurisiksi luonnehdittavia merkityksiä. Samaa mieltä Hyypän kanssa olen siitä, että terveysliikunta tai mikä tahansa yksiuloitteistava merkitysmaailma ei tee hyvää millekään harrastukselle. Siksi kritisoin Hyyppää siitä, että hän korottaa eliniän liian tärkeäksi merkityksellistäjäksi kulttuurin harrastamiselle – eikös se tee kulttuurista ”terveysliikuntaa”?

Vielä on käsittelemättä yksi kokemuksellisuuden muoto, jota Hyyppäkin sivuaa teksteissään usein. Se on toimijuuskokemus, joka on esimerkiksi talkoiden takana. Ihmiset haluavat tehdä hyvää toisille ja itselleen ja vaikuttaa laajemmin yhteiskunnassa – siis olla toimijoita.

Oma näkemykseni on, että nämä kaikki kokemuksellisuuden muodot ovat tärkeitä. Olemme jo ymmärtäneet hyvin elämys- ja osallisuuskokemusten merkityksen – ehkä jopa korostamme elämyksiä liikaa. Ja onhan myös tuhoavaa yhteisöllisyyttä. Sen sijaan enemmän pitäisi ymmärtää identiteettikokemusten positiivinen merkitys, koska se johtaisi pitkäjänteisyyteen, osaamisen kehittymiseen ja monenlaisten merkitysten rakentumiseen. Uskon, että kulttuuriharrastukset ovat erittäin hyviä tässä, mutta itse en jakaisi harrastuksia hyviin ja pahoihin, vaan kysyisin, miten asioita tehdään. Jalkapallojoukkueessakin voi kulunutta sanontaa käyttäen kokea ja oppia kaiken elämässä tärkeän, mutta voi yhtä hyvin olla oppimattakin.

Etenkin toimijuuskokemuksia tai mahdollisuutta niihin tulisi nyky-yhteiskunnassa lisätä. Ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan ja toisten elämään vaikka pienessäkin mittakaavassa on voimaannuttavaa. Kyse ei kuitenkaan ole enää perinteisestä ay-aktiivisuudesta, vaan jostakin kokemuksellisemmasta. Julistuksia ja vaatimuksia tekemällä ei lisätä toimijuutta, mutta ”viemällä vanhus ulos” liikunnan tai kulttuurin pariin lisätään toimijuutta tekemällä ja oman sekä yhteisen kokemuksen voimalla. Jotenkin tällaiseksi ymmärrän myös sosiaalisen pääoman rakentumisen.

On sanottu, että Suomessa yhteisöllisyys on rakenteissa eli verotuksen kautta olemme ”yhteisissä talkoissa”, joiden seurauksena on esimerkiksi ilmainen koulu ja terveydenhuolto. Valitettavasti Markku T. Hyypän ja sosiaalisen pääoman tutkijoiden mielestä tällainen ”hyvinvointivaltiollinen” yhteisöllisyys ei enää riitä – täytyisi palata oikeisiin talkoisiin, joissa koetaan ja merkityksellistetään tekemistä ja yhteisöllisyyttä konkreettisesti ja kokemuksellisesti. Lapsuuteni talkoissa koko kylä teki heinää, korjasi perunasatoa, autettiin naapuritalo harjaan. Nyt järjestämme kuorofestareita, futisturnauksia, pihajuhlia, jotka luovat yhteisöllisyyttä ja joissa kerätään varoja lasten harrastuksiin. Eli ei se niin vaikeata ole se sosiaalisen pääoman rakentaminen tänä päivänäkään.

Markku T. Hyyppä on tehnyt hienon kirjan, joka kaikkien kulttuurista, vapaaehtoistoiminnasta ja hyvinvoinnista kiinnostuneiden tulisi lukea. Teksti on rakennettu sopivasti persoonalliseksi ja Markun omia kokemuksia hyväksi käyttäen. Kova tutkimus on pääosassa, mikä on sekin erinomainen asia. Hiukan harmittaa se, että Markku ei näe muulla tutkimuksella paljon arvoa – jotenkin olettaisi, että yhteisöllisyyttä ja toisten tukemista korostava tutkija arvostaisi enemmän kollegoitaan ja heidän työtään. Hänhän valitettavasti tulee uusintaneeksi juuri sitä kulttuuria, jota hän kirjassa niin taitavasti kritisoi.

Ja kyllähän Markunkin näkemyksissä on korjaamisen varaa, joihin toivottavasti minua viisaammat myöhemmin tarttuvat. Aihehan vaatii sekä lisätutkimusta että etenkin monenlaisia käytännöllisiä ratkaisuja ja yhteiskuntapoliittisia päätöksiä. Puhumattomuudella ja jurottamalla ei päästä eteenpäin, vaan yhdessä tekemällä ja nykyistä työtä yhdessä korjaamalla ja täydentämällä. Näihin talkoisiinkin tarvittaisiin lisäväkeä. Kiitos vielä tärkeästä puheenvuorosta!

Markku T. Hyyppä (2013) Kulttuuri pidentää ikää. Duodecim, Helsinki.

Outo otsikko jutulle, jossa pääosissa esiintyvät Shefki Kuqi ja Esko Valtaoja. Ammattifutari ja kosmologian emeritusprofessori. Minähän en tunne kumpaakaan paljon julkisuudessa esiintynyttä miestä henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut heidän viimeiset kirjansa. Kuqista on tehty elämäkertateos ”Kosovon härkä” (Mika Wickström), jossa kertojana on Kuqi itse. Valtaojan viimeisin teos koskee tulevaisuutta ja on otsikoitu ”Kohti ikuisuutta”.

Ennen otsikkoon paneutumista on syytä kertoa, miksi Shefki ja Esko ovat minulle tärkeitä henkilöitä ja miten heidän elämänsä kietoutuvat omaan elämääni muutenkin kuin vain siksi, että olemme suomalaisia, eurooppalaisia, maailman ja maailmankaikkeuden asukkaita.

Olin pikkupoikana sairaalloinen kaveri sydänvikani ja astmani takia. Opettelin lukemaan kartta- ja eläinkirjoista. Maailmani avautui tästä syystä muistuttamaan kemiläisen Esko Valtaojan ja tulevan avaruustähtitieteen professorin maailmaa. Matkustin myös Tarzan- ja Mars-kirjojen (Edgar Rice Burroughsin)  myötä  tuntemattomille seuduille mustaan tai oikeastaan vielä kartalla valkoisena 1900-luvun alkupuolella olleeseen Afrikkaan ja avaruuteen ennen kuin ihminen oli päässyt kuuhun. Näitä kirjoja – ja monia muita – pikku-Eskokin lienee lukenut ja se näkyy vieläkin hänen osin utooppisissa visioissaan tulevaisuudesta.

Valtaoja tosin ei pitäisi lainkaan siitä, että nimitän hänen pohdintojaan utooppisiksi, koska hän pyrkii olemaan realistisempi kuin monenmoiset ”maailmanlopun ennustajat”. Ja onnistuukin todisteluissaan, vaikka ”taannustamalla” ei toki täysin pätevää tietoa tulevaisuudesta saakaan. Tulin kuitenkin paljon optimistisemmaksi tulevaisuuden suhteen kirjan luettuani.

Tätä oli tosin pohjustanut Mauno Koiviston lyömätön aforismi, jonka mukaan tulevaisuuteen kannattaa suhtautua positiivisesti, jos ei ole aivan konkreettia syytä olla huolestunut. Joskus kadehdin vanhempieni sukupolvea, jolla oli niin paljon enemmän negatiivista konkretiaa maailmassaan ja silti he jaksoivat suhtautua jopa yltiöoptimistisesti tulevaisuuteen. Aivan kuin veristä maailmansotaa tai hyytävää kylmää sotaa ei olisi ollutkaan, työttömyydestä, lasten kuolemista jne. puhumattakaan… Valtaoja on tässä mielessä hyvin koivistolainen (Esko muuten varmaan muistaa myös ne nuoruutemme ”koivistolaiset”).

Palataan Eskon ja minun myöhempiin vaiheisiin jatkossa ja mennään nyt Mikkeliin, johon Shefki Kuqi siis pakeni perheensä kanssa Kosovosta. Pikku-Shefki yritti ensin mennä Mikkelin Palloilijoihin, mutta häntä ei sinne huolittu, mikä katkeroitti Shefkiä vähän samoin kuin Zlatania kismittää edelleen ruotsalaisvanhempien häneen kohdistunut syrjintä Malmössa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ovat joskus oivia moottoreita uralle. Onneksi Shefki otettiin Mikkelin toisen joukkueen junioreihin. Koulunsa hän kävi Mikkelin Lyseossa.

Maahanmuuttajana pikku-Shefki koki olevansa poikkeava ja hän joutui taistelemaan päästäkseen eteenpäin. Ura lähti kuitenkin käyntiin Mikkelin Kissoissa, jatkui Kangasniemellä ja myös Mikkelin Palloilijoissa ennen siirtoa Helsingin Jalkapalloklubiin vuonna 1997 ja siitä myöhemmin kansainvälisille areenoille. Valmentajana Kuqilla olivat hänen uransa alussa Juhani Pöyry, Hannu Touru, Tibor Gruborovics,  Antti Muurinen ja Pasi Rautiainen.

En ole koskaan tavannut Kosovon Härkää, mutta silti nuoruutemme Mikkelissä sivusi toisiaan läheisesti. Minäkin menin ensin MP:een, mutta minut pistettiin maalitolppien väliin, vaikka olisin halunnut olla kenttäpelaaja. Lopetin lyhyeen ja menin vasta 14-vuotiaana ”Kissoihin” (silloin toki Pallo-Kissat). Voitimme heti SM-hopeaa ja minut valittiin kisojen All stars – joukkueeseen, pääsin maajoukkue-ehdokkaitten leirille ja istuin ensimmäisen kerran edustusjoukkueen SM-sarjan penkillä 16-vuotiaana. Valmentajanani oli Pöyryn Jussi.

Shefki kävi Lyseota viisi vuotta, minä täydet kahdeksan, jonka aikana voitimme kaksi oppikoulujen (KLL) Suomen mestaruutta jayhden hopean. Shefkikin varmaan bongasi tuon aikaisten joukkueittemme kuvat aulan lasivitriinistä. Lyseon kentällä pelasimme kaikki välitunnit ja talvi-illat pelasimme salissa, jos joukkueella ei ollut harjoituksia. Koulussa oli varmaan samoja opettajiakin.

Valmentajista Shefkillä on kirjassa omat käsityksensä, mistä kirjoitan myöhemmin. Pöyryn lisäksi muutkin edellä mainitut valmentajanimet ovat minulle tuttuja pelikentiltä. Tourua vastaan pelasin SM-sarjassa ja kävimme saman A-valmentajakurssin, Gruborovicsin kanssa olen pelannut ikämiehissä samassa joukkueessa muutaman kerran ja Muurisen kanssa useita vuosia. Rautiaisen kanssa pelasimme kovia matseja niin junioreissa, koulun joukkueessa kuin ykkösessäkin. Pasi oli parempi, vaikka ekalta maajoukkueleiriltä Pasi ei päässytkään jatkoon varmaan siksi, että oli vuotta nuorempi ja varsin heiveröinen kaveri.

Suomi on pieni maa eli yhteisiä tuttuja löytyy, vaikkei olisi kumpaakaan kaveria tavannutkaan. Eskon, Shefkin ja minut yhdistää sekin, että juttelin pitkään kemiläisen huippujalkapalloilija Hannu Tihisen kanssa Shefkistä. Hannu puolusti vahvasti silloin median kynsissä ollut pelikaveriaan ja ystäväänsä kuvaamalla Shefkiä yhdeksi sydämellisimmistä ihmisistä, jonka hän tuntee.

Kirjan perusteella Shefki onkin tunneihminen, jonka rakkaus ja viha tai ehkä inho ovat voimakkaita ja usein aika epärationaalisia tunteita. Sosiologina osaisin hyvin selittää, miksi pakolainen, vähän kouluja käynyt, sukurakas ja taistelemalla tiensä maajoukkueeseen ja Englannin 1-divisioonan kärkiseurojen huippupelaajaksi itsensä vienyt mies rakentaa ymmärryksensä pelistä, valmennuksesta ja maailmasta vahvasti henkilökohtaisten suhteiden ja niissä syntyneiden tunteiden varaan.

Jalkapallon näkökulmasta Shefkin tapa toimi paremmin kuin kukaan olisi voinut odottaa. Hänen fyysisillä ominaisuuksillaan, teknisillä taidoillaan ja pelinäkemyksellään ei juuri kukaan muu olisi voinut päästä niin korkealle kuin hän. Hämmästyttävä ja ihailua herättävä suoritus. Pelaaja on kuitenkin eri asia kuin valmentaja, ja sen Shefki on aika karvaasti saanut kokea vielä lyhyellä valmentajaurallaan. Kyky mennä toisten ihmisten pelikenkiin ja taito yleistää tai nähdä asioita muutenkin kuin ihmisten oletettujen ominaisuuksien kautta, on vielä hakusessa.

Martti Kuusela kertoi Urheilu Suomi TV-sarjassa, miten unkarilaiset pelaajat vaativat häntä haukkumaan pelaajia ja toimimaan autoritaarisesti. Kuusela puisteli vieläkin päätään asialle ja unkarilaisten ”tyhmyydelle”. Soisin Kuqin miettivän tätä vahvasti, sillä vaikka hänen omasta mielestään autoritaariset ja osin oudot tai ainakin persoonallset valmentajat ovat parhaita, niin kaikki pelaajat eivät ajattele niin.

Ymmärrän kyllä sen, että pelaaja odottaa valmentajalta henkilökohtaisuutta ja yksilön huomioimista, jota Kuqi itse odotti valmentajiltaan. Luulen kuitenkin, että Kuqi oli itsekin pelaajana poikkeus ja siksi hänelle sallittiin asioita, joita muille ei olisi suotu. Tätä Shefki tai kirjan kirjoittaja ei tunnu huomaavan.

Vaikeaa on toki spekuloida, olisiko Shefki voinut tehdä vieläkin paremman uran, jos hän olisi malttanut mielensä ja pelannut kauemmin yhdessä joukkueessa kuin mitä hän nyt teki. Usein kuitenkin kävi niin, että kun peli alkoi sujua, niin Shefkin perävalot vain näkyivät. Useimmiten syy lähtöön oli Kuqissa itsessään eli hän etsi vielä parempaa pestiä itselleen. Tätä hänen kannattaisi pohtia, sillä valmentajan on pelaajaa paljon vaikeampi saada tuloksia aikaan lyhyen prosessin aikana.

Tässä muuten voisi olla itsellenikin pohtimista. Miksi olen työskennellyt niin lyhyitä pestejä eri työnantajilla – olisiko kannattanut pelata koko ura samassa joukkueessa? Ero Shefkin ja minun urallani toki on siinä, että Shefki halusi pelata samalla ”Shefkin tavalla” eri joukkueissa, kun minä taas olen halunnut kehittää itseäni erilaisissa työtehtävissä. ”Isossa kuvassa” saattaa toki olla niinkin, että olen tehnyt töitä aina omalla tavallani, vaikka työtehtäväni ja organisaationi ovatkin vaihtuneet aika usein. Samaa meissä on se, että olemme molemmat lähteneet nopeasti, jos homma ei ole ”joukkueessa” toiminut.

Mutta palataan välillä Eskoon ja Kemiin, josta Valtaojan lisäksi tunnen monta muutakin ”filosofia”. Salosen Topin ja Velin, Mäkelän Pekan, Tammilehdon Eskon (Elli),  Ikäläisen Jukan (Juppe) tai Tihisen Hannun. Kaikki kuuluvat toki siihen jalkapallofilosofien koulukuntaan, johon Valtaoja ei valitettavasti taida kuulua. Kemissä ei kuitenkaan voi ajatella, että jalkapallo tai urheilu olisi jotenkin erillään maailmasta, jossa elämme ja yritämme selviytyä parhaamme mukaan. Helposti puhe lipsahtaa syvälliseksi, mikä viehättää minua, joka olen tottunut savolaisten ehkä joskus pinnallisempaan keskustelukulttuuriin.

Kemissä syntyy kollektiivisuutta tehtaitten varjossa. Yksilöiden täytyy tehdä enemmän töitä tullakseen esiin massasta ja taustasta kuin pikkuporvarillisemmassa Mikkelissä. Yritän ymmärtää myös Valtaojan mieltymystä rakentaa tulevaisuuden positiivisia malleja minun mielestäni ”kaiken maailman oligarkkimiljonäärien” varaan. Johtuisiko se siitä, että Kemissä yksilöllinen poikkeavuus tahtoi jyräytyä (puolue)poliittisen ja etujärjestövetoisen usein kurjuusdiskurssia käyttävän retoriikan alle, mikä myös johti visioiden puutteeseen, koska uudistuksia piti lähtökohtaisesti vastustaa kapitalistien juonina.

Esko ja Shefki ovatkin tässä suhteessa samankaltaisia. Esko näkee toivoa näissä miljardöörityypeissä (mm. Musk, Gates, Zuckerberg), joista monella onkin aika kiinnostavia ja positiivisia visioita tulevaisuudesta. Sen sijaan valtioista tai niiden yhteisöistä tai edes yliopistoista ei juuri Valtaojan teksteissä puhuta. Politiikka on hänelle jotenkin lähtökohtaisesti ikävää eli liian lyhytjänteistä ja pikkuseikkoihin paneutuvaa.

Vaikka kritisoinkin tuota ajattelutapaa, niin onhan se toki niin, että jaan Valtaojan turhauman päivittäin kuunnellessani poliitikkojen ja erilaisten omia etuja ajavien organisaatioiden näkemyksiä tulevaisuuden kehittämisestä. Eihän niissä juuri näy ”valtaojamaisia” visioita erilaisten ”reagointien” takaa. Sama koskee muutettavat muuttaen mediaa ja osin tutkimustakin.

Shefki taas näkee valmentajat samanlaisten ”lasien” läpi – on hyviä ja huonoja valmentajia. Hyvät ymmärtävät Shefkiä, huonot eivät. Kirjan perusteella oli aika vaikea saada kuvaa siitä, miten nuo Shefkin mielestä hyvät ja huonot todellisuudessa menestyivät valmentajan urallaan, vaikka usein ne, joilla meni Shefkin kanssa sukset ristiin, näyttivät lyhyellä tähtäimellä menestyvän huonommin kuin ne, joiden kanssa Shefki viihtyi.

Suomessa Kuqi arvosti temperamenttista Rautiaisen Pasia, muttei pitänyt Muurisen Antin demokraattisesta ja raittiista tyylistä. Menestyksen valossa Pasi ei valitettavasti pääse ”samaan liigaan” Anan kanssa eikä Shefkin argumentti siitä, että Suomen ”kultainen sukupolvi” olisi ansainnut paremman valmentajan, ole mitenkään testattavissa. Roy Hodgsonia Kuqi arvosti, vaikka hänkään ei saanut Suomea isoihin kisoihin joukkueella, joka oli paljolti sama kuin Muurisen kaudella.

Sanottava on samalla, ettei se ollut Kosovon härän syy, että Suomi ei kisoihin päässyt. Minulle itsellenihän se Shefkin pukkaus, jonka Peter Chech torjui, ja siitä seurannut Tsekin maali, oli vain kuva Suomen maajoukkueen silloisestakin heikkoudesta. Koko joukkue ei ollut riittävän hyvä, vaikka siinä muutama tähti olikin. Pari-kolme pelaajaa ei täyttänyt kunnolla paikkaansa ja siitä kärsi koko joukkue. Shefki täytti hyvän varamiehen paikkansa erinomaisesti, vaikka mainittu pukkaus onkin nostettu kirjan alkuun kuvaamaan Kosovon härän uran kaksijakoisuutta – suuria tunteita hyvässä ja pahassa.

Kummatkin kirjat herättivät tunteita, vaikka toinen perustui enimmäkseen tutkittuun tietoon ja toinen yksilön kokemukseen. Valtaojakin toi kirjaansa henkilökohtaisen tason mukaan mainiolla tavalla, vaikka itse pidinkin eniten niistä isoista kuvista, joita Esko piirsi tulevaisuudesta ja joista osa oli minulle vähemmän tuttuja.

Tiedot tutkimuksen mahdollisuuksista ratkaista energia-, ruoka- tai sairausongelmia olivat minulle toki tuttuja, mutta Valtaojan tapa suhtautua niihin positiivisemmin kuin vastaaviin negatiivisiin visioihin energiapulasta, nälänhädästä tai tappajabakteereista, oli virkistävä ja tärkeä muistutus. Toivoa on, joten ”vaihtoehto Eskolle” –liike, voi minun puolestani tehdä omat työnsä paremmin, jotta pääsevät näkyville esittämään kantojaan Eskon tavoin.

Shefki Kuqin, kuten monen muunkin julkisuuden henkilön keskeneräisen elämän elämäkerta, on aina hankala luettava. Ymmärrys ihmisestä, pelaajasta ja valmentajasta nimeltä Shefki Kuqi, lisääntyi kuitenkin huimasti. Mielelläni olisin optimistinen Shefkinkin tulevaisuuden suhteen, mutta kaikki tähdet eivät olekaan sellaisissa asennoissa, että se hyvä tulevaisuus voisi ainakaan helposti toteutua. Kuqi on tosin osoittanut selviytyvänsä vaikeuksista, joten lupa on odottaa ainakin jonkintasoista uraa valmentajanakin. Näin ainakin toivon.

Miten minä sitten? Minusta olisi voinut tulla Esko tai Shefki, jos käyttäisi metodina TV:ssä alkanutta Alaska-sarjaa, jossa suomalaiset siirretään Alaskaan ja keksitään heille todentuntuisia tarinoita. Vaihtoehtohistoriaa ei kuitenkaan voi itselleen kirjoittaa, vaikka sekä Esko että Shefki siihen antaisivatkin aineksia.

Entä jos olisin yrittänyt voittaa polvivamman, epäreilun pelikiellon ja pahentuneen astmani ja olisin jatkanut futarin ja valmentajan uraani? Tai jos olisin pyrkinyt määrätietoisesti kansainvälisille tiedekentille saatuani ensimmäiset tieteelliset julkaisuni esille? Olisiko niistä löytynyt elämän tarkoitus, jota Eveliina Aho 11 vuotta, tänään Hesarin Lasten tiedekysymyksissä tiedusteli?

Saattaisin parhaimmillani olla nyt melko tunnettu ex-pelaaja tai pienen piirin tuntema liikuntasosiologi, mutta olisiko se parempi tilanne kuin nykyinen? Voisiko jopa ajatella, että sen sijaan voin nyt samastua sekä tunnettuun jalkapalloilijaan että avaruustähtitieteilijään ja sekin on vastaus elämän tarkoitukseen eli näinkin olen kuka olen eli moninainen ihminen erilaisine  harrastuksineni. Joita sitä paitsi rakastan, vaikka en olekaan niistä kovin tunnettu. Näin ainakin filosofi Sara Heinämaa Eveliinalle vastasi elämän tarkoitusta luovineeseen kysymykseen. “Tärkeintä on kuka olen ja mitä rakastan”.

Viisas vastaus vaatimattomalta ja arvostamaltani filosofilta, jonka voin sanoa jotenkin tuntevanikin oltuani hänen kurssillaan. Jos rakastaa, sitä mitä tekee, niin löytää elämän tarkoituksen, vaikka sitten olisikin kakkosdivaritason futaaja, tietokirjailija ja filosofi. Aika harva on muuten noita kaikkia.

jk. En tiedä, selvisikö lukijalle tuo outo otsikkovalintani. Pieni selvennys: kirjat luettuani minusta tuntui, että kumpikin päähenkilöistä korosti liikaa yksilöesikuvia maailmojensa muuttamisessa. MInusta sen sijaan tuntuu, että hyvät ja “oikeatkin” ideat ja näkemykset täytyy saada kansalaisten ja toisaalta pelaajien näkemyksiksi ennen kuin ne voivat toimia.

Lähteitä

Esko Valtaoja (2017) Kohti ikuisuutta. Ursa.

Shefki Kuqi (Mika Wickström, 2017) Kosovon härkä. Tammi.