Minä olen syntynyt 8. maaliskuuta 1960. Kirjailija-toimittaja Jari Tervo 2. helmikuuta 1959 ja toimittaja-tietokirjailija Pekka Seppänen 15. syyskuuta 1960. Olemme siis eläneet samassa ”Kekkosen Suomessa” aika lailla saman ajan. Jari aluksi Rovaniemellä, Lapissa, Pekka pääkaupunkiseudulla ja minä Mikkelissä Etelä-Savossa. Jokainen meistä on kotiutunut tänne pääkaupunkiseudulle, jonne minä viimeisenä meistä muutin vuonna 1986 eli sinä vuonna, kun Urho Kaleva kuoli ja vietettiin ne hautajaiset.

Niissä hautajaisissa Pekka pääsi laulamaan Hietaniemen hautausmaalle. Tästä läheisestä muistosta Kekkosen kanssa Jari oli kateellinen. Jos olisin ollut poikien kanssa juttusilla, niin ehkä olisin maininnut, että ”olinhan siellä minäkin”. Jarin reaktiota siihen, että sain kantaa lippua nyrkkeilijämestari ja ”elokuvatähti” Olli Mäen takana lippulinnassa, jossa olivat myös Lasse Viren, Juha Mieto ja Pekka Vasala, en tohdi arvata.

Pekkakin olisi varmaan ollut kade siitä, että lopulta päädyin Kekkosen haudan äärelle samaan ruotuun Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan ja muiden sen ajan napamiesten kanssa. Pekan laulun saatoin tajunnan rajamailla kuullakin, vaikka se jostain tasavasemmalta tulikin siihen hetkeen, jossa äärimmäisin ponnistuksin yritin pysyä tajuissani haudan partaalla etten olisi sinne Urkin seuraksi kaatunut.

Kuvitelkaapa kantaa täyspuista lipputankoa, jossa roikkuu valtava samettilippu. 3,5 tuntia läpi surevan Helsingin. En usko, että pystytte. Minäkään en juuri muista mitään sen jälkeen, kun käännyimme Mannerheiminkadulta kohti Hietaniemeä. Ensimmäiset lippujen kantajat muuten kaatuivat katuun jo siinä vaiheessa, kun otimme  ensimmäinsen askeleen seisottuamme reilu puoli tuntia Kansalliskirjaston mäessä odotellen saattuetta Tuomiokirkosta. Minäkin olen vähän kateellinen silloiselle itselleni.

Jari ja Pekka ovat olleet tekemässä TV-dokumenttisarjaa Kekkosesta, jota he pitivät kumpikin lapsuudessaan synonyymina presidentille. Ehkä pojat liioittelevat, sillä vaikka Kekkosta meilläkin arvostettiin, niin kyllä epäpoliittiset, mutta vahvasti sosialidemokraattiset vanhempani, tarjosivat Kekkosellekin vaihtoehtoja ainakin niin, että Koiviston Manun muistan olleen isäni suosikin jo reilusti kuuskytluvun puolella.

Me asuimme keskellä kepulaista maalaiskylää, jossa vasemmistolaisuuteemme suhtauduttiin melko suvaitsevaisesti. Sen toki muistan, että yhteiskoulun rehtori, ”maisteri” Ikonen, jolla oli kesähuvila kylällämme,  ihmetteli ääneen, miten isäni – tunnetusti fiksu ja ajatteleva mies – saattoi äänestää sosialidemokraatteja. Hänkin tosin suhtautui meihin lapsiinkin erittäin ystävällisesti ja arvostavastikin.

Jos olen oikein tulkinnut Jari Tervon mainioita elämäkerrallisia romaaneja – suosittelen voimakkaasti – niin Tervon suku oli kommunisteja tai ainakin originelleja vasemmistolaisia täynnään. Lapissa kommarit ja kepulaiset ovat toki aina olleet samanlaisia asevelirintamamiehiä kuin etelän kaupunkien kokoomuslaiset ja demarit.

Kepulainen ja kommunistien kanssakin hyvin toimeen tullut Kekkonen oli myös Lapissa arvostettu henkilö, mitä hän ei kuitenkaan Etelä- tai Suur-Savossa ollut, vaikka tai koska (?) Sylvi oli Pieksämäeltä ja kirjoitti ylioppilaaksikin Mikkelissä. En muista nähneeni Kekkosta muualla kuin kansakoulun seinällä muiden presidenttien joukossa.

Lapissa Kekkonen sen sijaan viihtyi, vaikka hiihtikin perässäpeesaajien edellä ihan oudolla ja kilpahiihtäjän mielestä kielletyllä tyylillä. Siitä ei kai saanut mainita julkisesti?

Eteläsavolaisena meillä toki oli omat ”hegemonia-ottelumme” yläsavolaisia, joihin Kekkonenkin kuului, eli lähinnä kupsilaisia vastaan samoin kuin oli rovaniemeläisellä Tervolla kemiläisiä vastaan. Jos muistaisin, niin siteeraisin tähän sitä Tervon mainiota ilmaisua, jolla hän kuvasi kemiläisiä heille hävityn jalkapallomatsin jälkeen. ”Maailmassa on paljon epäkohtia – ja yksi niistä on Kemi?” Olisiko ollut jotenkin näin?  Tätä muistan hykerrelleeni myös kemiläisen vaimoni kanssa kirjaa lukiessani.

En tiedä tätä kirjoittaessani, mihin ”kirjailija- ja toimittajaikätoverini” päätyvät TV-sarjassa Kekkosta analysoidessaan, mutta itse muistan kyllä olleeni jo vuonna 1974 hyvin kriittinen suhteessani Kekkoseen. En yhtään pitänyt ”poikkeuslaista”, sillä oletan lukeneeni telkkarin kautta varsinkin kokoomuslaisten ja demareiden ruumiinkielestä jotain erittäin vastenmielistä ”luikertelua” Kekkosen edessä.

Kekkoskriittisyyteeni saattoi vaikuttaa sekin, että Mikkelin Lyseon kuuluisin oppilas oli tuohon aikaan Kekkosen tahdoton adjutantti Ahti Karjalainen, johon jopa opettajamme suhtautuivat kriittisesti, vaikka virallisesti häntä kuuluikin nostaa esille. Äidinkielenopettajamme Juhani Varonen jopa epäili, että silloin suositut “Tankero-vitsit” olivat Kepun puoluetoimiston masinoima yritys tehdä Karjalaisesta jotenkin hyväksyttävämmän “kansanmiehen”.

Isäni ei myöskään sietänyt lainkaan epärehellisyyttä, jolla haettiin omaa etua. Siksikin hän kannatti niin voimakkaasti Koivistoa, joka oli ainut, joka ”pisti hanttiin”. Ja meillä naurettiin Karin (Suomalainen) piirroksillekin ihan ääneen.

Isä tosin oli vähän ”hanttiinpistävä” mies itsekin, vaikka ei politiikkaan mitenkään osallistunutkaan eikä esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan niitä, jotka sotkivat urheilun ja politiikan. Aika suvaitsevaista ja radikaalia mieheltä, jonka veljen olympiamatkan vei tarinan mukaan osaltaan se, että veljekset hiihtivät TUL:n seurassa. Minä sain kuitenkin mennä porvariseuraan, jos se vain oli se parempi seura omasta mielestäni.

Ovet olivat auki länteen ja itään, sillä isäni myös arvosti kovasti neuvostoliittolaisia urheilijoita ja venäläisiä ihmisiä, vaikka ei kommunismia ymmärtänytkään. Isääni voisi kai luonnehtia oikeistolaiseksi demariksi, sillä omilla ansioilla oli hänen mielestään Suomessa pärjättävä eikä minkään porukan epämääräisellä tuella.

Ymmärsin kuitenkin aika hyvin sen, että Kekkonen piti hyviä suhteita ”velivenäläiseen”. Ymmärrän sen myös Niinistöltä ja Haloselta ja jotenkin vierastan sitä, että meidän tulisi sitoutua amerikkavetoiseen liittoumaan. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Natoon liittyminen olisi meille mikään ongelma. En usko, että se Venäjää kuitenkaan kovin paljon hetkauttaisi.

Meitä itseämme ja itseymmärrystämme varmasti enemmän. Mehän olemme asemoineet identiteettimme vahvasti  idän ja lännen väliin – neutraaliksi ja rationaaliseksi kansaksi.  Eurooppaahan me olemme, ja niin on tärkein osa Venäjääkin.

Seppäsen Pekan, jonka muuten jotenkin tunnenkin yhden tutkimusprojektini kautta, isä oli muuten Sulkavalta kotoisin ja suurin piirtein isäni ikäinen. Olen melkein varma, että hekin kohtasivat toisensa yleisurheilukentillä.

Paavo Seppänen oli myös oman oppiaineeni liikuntasosiologian pioneereja tehtyään muutaman urheilua ja politiikkaa luodanneen tutkimuksen Helsingin yliopiston sosiologian professorina. Ihan varma en ole siitä, ehdimmekö olla samoissa liikuntatieteen seminaareissa 1980-luvun alussa, kun hän vielä oli virassa. Oletan, että Paavo oli sosialidemokraatti tai vapaa vasemmistolainen niin kuin melkein kaikki yhteiskuntatieteilijät silloin olivat.

Poikkeuksena tosin oli oma professorini Kalevi Heinilä, jolle tosin ehdin suorittaa vain yhden kurssin. Se oli muuten liikuntafenomenologian aivan poikkeuksellisen radikaali kurssi siihen aikaan. Minä muuten olinkin kurssin ainut osallistuja, sillä se oli vapaaehtoisena meille tarjolla. Juttelimme kahdestaan urheilusta ja muistan tehneeni seminaarityön, jossa tarkastelinkin isäni kyltymätöntä kiinnostusta urheilun seuraamiseen, pelaamiseen ja liikkumiseen.

Muistaakseni Kalevi piti siitä ja vaikka hän jäikin heti sen jälkeen eläkkeelle, niin minulle  jäi hänestä huokunut kannustava tunne reppuuni, jossa tosin oli monenlaista evästä erilaisiin juttuihin, joita elämässäni sitten myöhemmin tein. Kunnollista tai yksipuolista akateemista tutkijaa minusta ei tullut, vaikka suurimman osan työelämääni olenkin tainnut tutkimalla itseäni elättää tai jonkinlaisena ”tutkiskelijana” itseäni pitää.

Jarin ja Pekan tavoin olen toki (tieto)kirjailija ja (tiede)toimittajakin.  Olisikohan tässäkin jotakin ikäpolvelleni tyypillistä? Mehän saimme ikäisillemme tyypillisesti monenlaiset mahdollisuudet pärjätä tai olla pärjäämättä maailmassa, joka sitten saattoi johtaa meidät siihen, että emme oikein osanneet valita mitään ”yhtä”, mitä me olisimme. Minä en ainakaan pidä siitä, että minut määritellään vain jonkun yhden tekemisen kautta. Se on aina ahdistanut minua. Miten on, Pekka ja Jari – koetteko samoin?

Tässä lienee sitten yhtymäkohtamme Kekkoseenkin. Kekkonenhan oli urheilija, kirjailija, vaikuttaja, naisten mies, kalastaja – you name it. Primus inter pares. No, meistä kukaan ei taida olla primus (keskikoulun kolmannella tosin olin oman Mikkelin Lyseon huippuluokkani paras, mutta se jäi sen varjoon, että satuin voittamaan samana vuonna hiihdon Suomen mestaruuden ja tulin valituksi jalkapallon SM-kisojen all stars – joukkueeseen).

Tervo ja Seppänen – ja minäkin – lienemme kuitenkin hyviä ”akateemisia sekatyömiehiä” tai ”kaikkien alojen asiantuntijoita” vertaistemme joukossa. Tervon ja Seppäsen vertaiset ovat tosin ylemmällä sarjatasolla kuin minä.

Nimiä makustellessa tuli mieleeni myös Jarin mahdollinen yhteys toiseen tunnettuun Tervoon, nimittäin Kekkosen kuuluisan vaalivoiton tuoneeseen Penna Tervoon. Tai tämähän on spekulaatiota, että Väinö Leskisen kanssa riitaantunut sosialidemokraatti ja ministeri Tervo olisi ”myynyt” äänensä Kekkoselle kuulussa vuoden 1956 ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen –vaalissa”.

Olisihan se upeaa TV-journalismia, jos Jari Tervo onnistuisi selvittämään tämän kansakuntaa ikeessä pitäneen salaisuuden viimeinkin yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen. Siihen asti lienee tyytyminen siihen suhteeseen, joka minulla on nykypäivän Kekkoseen. Toivon nimittäin, ettei Pekalla ole kovin läheistä suhdetta googlesta ensimmäisenä löytyvään kaimaansa ”sarjahukuttaja” Pekka Seppäseen.

Ja kukas se minulle läheinen nykypäivän Kekkonen sitten on? ”Veljenpoikani” Jare Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen” tietysti. Tulevasta elokuvasta selvinnee tosin sekin, että huhut sukulaisuudestamme eivät sittenkään pidä paikkaansa, vaikka riimimme yhtä ”kökköset” usein ovatkin…

Lähteitä

Pekka Seppänen kertoi Hesarin jutussa: ”Olin Kekkosen hautajaisissa arkun ääressä hautausmaalla laulamassa. Ministerit katselivat pensasaidan takaa kateellisina, kun olimme siellä yhdessä omaisten kanssa. Sitä kai voi pitää henkilökohtaisena.” Myös Tervo on näin läheisestä muistosta vaikuttunut. Hän kuulostaa jopa hieman kateelliselta”.(ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005497316.html).

Jari Tervon omaelämäkerralliset romaanit:

• Esikoinen. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39971-2.
• Revontultentie. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-0-40763-9.
• Pyrstötähti. Helsinki: WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-40987-9

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.  (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2012. Marrasblogi. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/) 13.11.2012.

Perustellusti hyvä idea (alla), mutta miksi sitä ei saa esittää?

Viimeisten 20 vuoden aikana on tieteellisestikin todistettu se jo pitkään järjestömaailmassa tiedetty tosiasia, että vapaaehtois- ja harrastustoiminnalla on erittäin paljon yksilön hyvinvointia, yhteisöjen elinvoimaisuutta ja koko yhteiskunnan kaikinpuolista menestymistä lisääviä vaikutuksia.

Kulttuuri-, nuoriso-, sosiaali- ja terveysalan sekä tietysti urheilun ja kaikenlaisen muun harrastustoiminnan että varsinaisen vapaaehtoistyön järjestöjen luulisi yhdessä poliittisten puolueiden ja niiden moninaisten järjestöjen kautta ajavan omaa asiaansa myös järjestöjen rahoituksen huomattavaksi parantamiseksi.

Yleinen mielipidekin olisi asialle varmasti suosiollinen – antavathan kansalaiset nykyään auliisti rahaa myös järjestöjen organisoimiin erilaisiin hyväntekeväisyystempauksiin, vaikka meillä ei sellaista perinnettä ole ollutkaan.

Valtakunnallisten järjestöjen rahoituksesta iso osa on tullut ja tulee tulevaisuudessakin Veikkauksen tuotoista. Veikkaus ja siihen yhdistetty Raha-automaattiyhdistyshän ovat alkuperin olleet järjestöjen omistuksessa, mutta jo vuosikymmeniä sitten valtio otti ne omiin hoiteisiinsa ja on myös yhä järeämmin päättänyt siitä, mihin, kenelle ja millä perustein rahat annetaan.

Keskushallinnon ote tuskin höltyy, kun rahapeliyhtiöitten toiminnat yhdistettiin ja niiden tuottoa pyritään lisäämään tehostuneella toiminnalla, kuten markkinoinnilla ja valtion toivomien vaikutusten arvioinnilla.

Jo pitkään rahoituspäätöksissä ovat korostuneet lyhytaikaiset hankkeet, joiden mahdollisia vaikutuksia on kyetty rahapeliorganisaatioiden tai esim. liikuntahallinnon omien arvioijien voimin asettamaan paremmuusjärjestykseen.

Järjestöjen huonosti julkisuudessa näkyvä toive on toisenlainen: nehän haluaisivat juurruttaa toimiviksi käytännöiksi ne kokeillut ja usein tutkitutkit hankkeet, joita vuosien varrella on onnistuneesti saatettu maaliin.

Sen sijaan järjestöissä on keksitty joka vuosi ”pyörä uudestaan” ja on pistetty ”uutta matoa koukkuun”, jotta saataisiin edes työllistettyä ne projekti-ihmiset, jotka ovat saattaneet olla talossa jo pari vuosikymmentäkin tekemättä yhtään ns. varsinaista työtä järjestön tavoitteiden toteuttamiseksi.

Pahinta kai on, että näiden hankkeiden ”innovaattorit” istuvat siellä ”norsunluutorneissaan” eivätkä aidosti tunne kansalaisyhteiskunnan ja sen järjestöjen ja heidän kohtaamiensa ihmisten tarpeita tai omia ideioita. Ei kai ole ihme, että kansalaisyhteiskunnan näkyvimmät toimintamallit ovatkin viime vuosina syntyneet vapaiden kansalaisryhmien ja pienyritysten yhteistoiminnan seurauksena sosiaalisen median kanavia käyttäen.

Jos kansalaisjärjestöillä olisi edes vähän sitä kuuluisaa omaa vapautta, jota he niin kärkkäästi julkilausumissaan edustavat, niin ne vaatisivat lisää rahaa ja pidempää talutusnuoraa.

Mutta miksi näin ei käy?

Korporatistinen pitkään jatkunut korruptio. Ei kai sentään? Mietitäänpä. Päättäjien paikoille noustaan kuitenkin useimmiten järjestöjen kautta ja niiden johtoon noustaan edelleen puoluetoiminnan kautta. Useimmat järjestöt ovat myös jo alunperin eri puolueiden lähelle syntyneitä. Poliittiset puolueet edustavat kuitenkin valtiota ja hallintoa ennemmin kuin vapaata kansalaistoimintaa. Ja jos rahoista ja toiminnoista päättäjäksi aikoo, niin on viisasta luovia eri ministeriöissä laadittujen strategioiden mukaan.

Veikkauspohjaisen rahoituksen epädemokraattinen ja suljettu luonne. Mitäs tämä sitten tarkoittaa? Veikkaushan tulouttaa voitostaan rahat valtiolle, joka jakaa ne ennaltasovitusti prosenttimääräisesti eri tarkoituksiin. Kaikki kohteet ovat hyviä: kulttuuria, nuorisotyötä, liikuntaa ja urheilua, sosiaalityötä, terveyden edistämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä, vähän tiedettäkin ja joskus jotain yleensä budjettivaroinkin rahoitettavaa kohdetta.

Ongelma? Eduskunta tai edes hallitus ei juuri pääse tai joudu ottamaan kantaa siihen, miten tärkeää suomalaiselle yhteiskunnalle on koko valtava kolmassektori ja sen hyvää tekevä toimeliaisuus. Pohjoismaisen mallin suomalainen edistäminen onkin delegoitu epämääräiselle alueelle hallinnon asiantuntijoita, siihen integroituja järjestöjen edustajia ja muutamia asiasta kiinnostuneita rivikansanedustajia. Esimerkiksi valtion liikuntaneuvosta, joka edustaa yhteiskuntapoliittista osaamista liikunta- ja urheiluasioissa, koostuu yleensä lähes tuntemattomista, jotakin urheilulajia aikanaan harrastaneista kansanedustajista.

Valtion päättäjät pääsevät kuin koira veräjästä, jos Veikkaus tuottaa vähänkin paremmin kuin edellisenä vuonna. Se pitää kansalaisjärjestöt tyytyväisinä ja hiljaisina. Eikö kuitenkin olisi jo aika nostaa kissa pöydälle ja antaa eduskunnan päättää Suomen linjasta?

Haluammeko olla pohjoismainen mallimaa myös tulevaisuudessa? Se vaatisi erittäin suuria satsauksia kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiin tilanteessa, jossa mm. väestön ikääntyminen vie hautaan, tai ensin järjestöjen toiminnan kohteiksi, erittäin aktiiviset suuret ikäluokat.

Jos minä olisin kansanedustaja, vaatisin järjestöjen rahoituksen välitöntä kaksinkertaistamista ja rahoituksen siirtämistä budjettirahoitukseksi.

”Aivan järjetön idea, täysin pähkähullu!” Näin varmasti vakuuteltaisiin joka puolelta. Asianajajat ottaisivat yhteyttä monien päämiesten ja –naisten tahoilta, joissa pelättäisiin nykyisen erinomaisen järjestelmän rikkomisen vaarantavan koko suomalaisen elämänmuodon. Tämä siis, jos olisin kansanedustaja. Järkiperusteistahan ei meillä ole tämän asian suhteen käytetty minun muistaakseni yhtään puheenvuoroa.

Joulukuun 11. päivä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi pari tutkimusta rahapelaamisen haitoista. Julkistamistilaisuudessa esitin muutaman kysymyksen ja näkökulman, koska onhan se vähän erikoista, että hyviä asioita ajavat järjestöt joutuvat oman rahapelaamiseen perustuvan rahoitusjärjestelmän kautta sekä ”syyllisiksi” tähän ongelmaan että ongelman rahoittajiksi, koska asiaa täytyy tutkia ja rahapeliongelmia pitää ratkoa näiden samojen järjestöjen toimesta.

Jos minä olisin järjestöjohtaja, niin vakavasti harkitsisin nykyisestä mallista luopumista. Miksi erittäin tarpeellista ja hyödyllistä toimintaa pitää rahoittaa erityisesti haavoittuvien väestöryhmien, kuten kouluttamattomien nuorten miesten ja pieniä eläkkeitä nauttivien mummojen, pelaamisen kautta?

Emmekö keksisi eettisempiä keinoja, mm. joukkorahoituksen, yritysyhteistyön tai hankkeiden osalta muiden kuin Veikkauksen rahoituksen kautta? Kyllä varmaan. Jos toimintamme olisi oikein hienoa, niin voisimme toki korottaa jäsenmaksuja, kerätä kannatusjäsenmaksuja ja pyytää testamenttilahjoituksia. Aika monella järjestöllä on sitä paitsi ”kivitaloja” ja muita sijoituksia, joita voisi hyvin realisoida varsinaisen toiminnan edistämiseksi. Hyvä toiminta yleensä rahoittaa itse itsensä. Ja tuossa tilanteessahan minun järjestölläni olisi ”epäreilu kilpailuetu”, koska muut järjestöt näyttäytyisivät epäeettisinä.

No, en ole kansanedustaja enkä järjestöjohtaja. Ja mikä minä olen ketään kritisoimaan, kun olen itsekin ansainnut leipäni suurimmaksi osaksi joko Veikkauksen tai RAY:n rahoitusten turvin. Jos kuitenkin olisin luonteeltani vahvempi ja jos minulla olisi samanmielisiä ystäviä vaikutusvaltaisilla paikoilla, niin tekisin kyllä pikaisesti jotakin ennen kuin hyvää tuottavat järjestöt alkavat näyttäytyä julkisuudessa pahaa tuottavina järjestöinä.

Tupakointi on melkein saatu kitkettyä Suomesta, mitä en olisi millään uskonut vielä 2000-luvun alussa. Kunnollista tutkimusta aiheesta ei liene tehty. Pitäisi kyllä. Pari asiaa rahapelitutkimuksesta herätti ajatuksen pohtia rinnan näitä kahta ”addiktiota”.

Tupakointi tehtiin todella vaikeaksi silloisen tupakkalain ansiosta. Taustalla oli myös varmaan se, että kaikki tosiaankin ymmärsivät, että tupakointi ei ole ”fiksua”. Se ei ole terveellistä, mutta sen tiedettiin myös haisevan pahalle, häiritsevän monin tavoin kanssaihmisiä ja olevan sitten lain myötä myös sosiaalisesti epätoivottavaa.

Rahapelaaminen taas on ”hyvä asia”, koska sillä kerätään rahaa hyviin tarkoituksiin. Kyselyyn vastaajatkin tiesivät tämän erittäin hyvin. Negatiivista leimaa pelaamiselle ei yhteiskunnallisesti ole, koska Suomen valtio tukee voimakkaasti tätä toimintaa. Joku ehkä näkee tässä ristiriidan.

Herra ja rouva ”valtio” toki selittävät tämän sillä, että muuten iso paha maailma tulee ja tuo muassaan vielä pahemmat rahapeliyhtiöt, joita tosin sitten voisikin vahvasti leimata kielteisin termein, kuten tehtiin monikansallisille tupakkayhtiöille. Ongelmapelaajille, joita on siis paljon, tämä voisi olla joskus jopa riittävä taustatuki pelaamisen vähentämiselle tai jopa lopettamiselle. Suomalaiset ovat aika normikuuliaista sakkia.

Mainittakoon, että Veikkauksen rahapelimonopoli on siis poikkeus EU:ssa, jonka poikkeuksen Suomi on saanut mainioiden lobbareidensa ansiosta. Yleensähän me täällä rehellisessä Suomessa arvostelemme poikkeuksia EU:n säännöistä, mutta tästä ”kreikkalaismaisesta” (sori tästä, kreikkalaiset) poikkeuksesta oltiin kaikki kovin yksimielisiä. Vaalien alla saattaa tulla joku ongelmapelaaja läheisineen tivaamaan ehdokkailta syitä tähän  – ei muuta kuin lobbarit taas hommiin, mutta nyt kotikentälle.

Jos meillä ei olisi Veikkausta, voisimme myös kieltää rahapelien voimakkaan markkinoinnin, jota Veikkaus harrastaa. Sekin ikävä kyllä tuottaa tulosta eli myös (ongelma)pelaaminen lisääntyy innovatiivisella markkinoinnilla. Veikkauksen mainoksethan ovat hyviä!

Tupakkalaista tulee mieleen vielä se, että jos ne peliautomaatit olisivat 15 metrin päässä rakennuksista taivaan alla, niin kyllä se varmaan hillitsisi pelihimoa ainakin näin räntäkeleillä – jäisi rahaa joululahjoihinkin.

Ja jos mobiilirahapelejä ei saisi pelata julkisilla paikoilla, niin kyllä silläkin olisi vaikutusta. Vitsi, vitsi – Veikkaushan rakentaa nyt kumppaneidensa kanssa ”pelinhallintatyökaluja”, joista voi kehittyä jopa uusi vientituote Angrybirdsien rinnalle. Niillä voi itse säädellä omaa pelaamistaan – muuthan eivät siihen saa puuttua.

Huomasin, että minunkin oli pakko keventää lopuksi. Aivan liian raskasta asiaa tässä tulikin ajateltua ja kirjoitettua. Jatkan kuitenkin omaa ”pelilakkoani” eli en pelaa Veikkauksen rahapelejä enkä myöskään hae Veikkauksen rahoittamia hankerahoja.

Pelejä en olekaan pelannut juuri koskaan, mutta hankerahaboikotti on kestänyt vasta 20 kuukautta ja 7 päivää. Toivokaa voimia minulle, sillä sitä tarvitsen maailmassa, jossa en juuri näe muita mahdollisuuksia jatkaa uraani…

Lähteitä:

Anne Salonen ym., Rahapelikysely 2016. Rahapelaaminen, rahapelihaitat ja rahapelien markkinointiin liittyvät mielipiteet Uudellamaalla, Pirkanmaalla ja Kymenlaaksossa. Raportti 9/2017, THL.

Anne Salonen ym., Rahapelikysely 2016. Rahapelaaminen, rahapelihaitat ja rahapelien markkinointiin liittyvät mielipiteet rahapeliongelmaan apua hakevilla Peliklinikan asiakkailla. Raportti 8/2017, THL.

Anne H Salonen & Jukka Kontto & Hannu Alho & Sari Castrén: Suomalaisten rahapelikulutus – keneltä rahapeliyhtiöiden tuotot tulevat?

Merikallio Katri (2017) Paha peliongelma. Rahapelit tuhoavat riippuvaisten elämää. Ja tuottavat miljardin hyviin tarkoituksiin. Suomen Kuvalehti 50/2017, 24-27.

Yhteenveto: miksi hyvää tekevien kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallisen rahoituksen tulisi tulla muun kuin Veikkauksen rahapelitoiminnan liikevoitosta maksettuna?

1. Veikkauksen tuotto on rajoittanut ja heikentänyt järjestöjen toimintaa ja tekee sitä tulevaisuudessakin. Pohjoismaisen kansalaisyhteiskunnan merkitys on paljon suurempi kuin mihin Veikkauksen rahoitus on pystynyt vastaamaan. Tarve ja merkitys on tulevaisuudessa vielä paljon nykyistä suurempi eli ainakin kaksin- tai kolminkertainen.
2. Veikkauksen rahoitus on tehnyt järjestöistä sekä valtioalisteisia eli kulloisestakin politiikasta ja hallinnosta riippuvaisia, vaikka niiden perusidea on toimia itsenäisesti kansalaisyhteiskunnan omaehtoisen toiminnan synnyttäjänä.
3. Veikkauksen rahoitus on tehnyt järjestöistä myös laiskoja oman rahoituksen hankkijoita, mikä näkyy selvästi esimerkiksi urheilun rahoituksessa, mutta myös muiden järjestöjen toiminnassa. Joukkorahoitus- ym. mahdollisuuksia käytetään huonosti. Kaiken lisäksi Veikkaus-rahoitus on heikentänyt jäsenten vaikutusvaltaa järjestöissä ja se on siirtynyt joko opetus- ja kulttuuriministeriöön tai sosiaali- ja terveysministeriöön (aiemmin myös RAY:hyn).
4. Veikkaus-rahoitus on myös asettanut kolmannen sektorin toimijat toisiaan ja muita hyviä asioita vastaan. Kilpailu kulttuuri-, nuoriso-, sote- ja liikuntajärjestöjen sekä tieteen kanssa on täysin keinotekoinen ja vastenmielinen ja pelkästään Veikkauksen rahoituksen tulosta. Tulevaisuudessa kolmannen sektorin tulisi toimia yhdessä ”poolina” esimerkiksi väestön hyvinvoinnnin ja sosiaalisen pääoman rakentajana.
5. Peliriippuvaisuus on yksi Veikkaus-rahoituksen vastenmielisimmistä piirteistä. Hyvää tekevät järjestöt on ajettu tilanteeseen, jossa ne joutuvat alistumaan siihen, että hyvän toiminnan kehittäminen saavutetaan haavoittuvaisten ihmisten hädän lisäämisellä. Hyvää tehdään pahalla tai takkia leikataan jalkopäästä että saadaan sitä rinnan suojaksi.
6. Veikkauksen suurimmat rahoittajat ovat väestön huono-osaisimmat ja osin haavoittuvaisimmat ryhmät eli hyväosaiset nauttivat huono-osaisten panostuksista. Eettisesti erittäin epäterve tilanne pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jonka sanotaan tekevän juuri päinvastaista eli tasaavan tuloeroja ja antavan hyväosaisilta huono-osaisille, jotta nämä pärjäisivät nykyaikaisessa markkinataloudessa.
7. Veikkaus itse ei kanna vastuuta aiheuttamistaan ongelmista, vaan siirtää ne valtiolle. ”Veikkaus on kokonaan valtion omistama. Omistaja asettaa peliyhtiölle sen tavoitteet” (Velipekka Nummikoski SK:n jutussa). Asia on yhteiskuntapoliittisesti monimutkaisempi. Peliyhtiöt Veikkaus ja RAY ovat järjestöjen perustamia ja vielä jokin aika sitten ainakin RAY oli kuuntelevinaan järjestöjä (rahoituspäätökissä oli järjestöjen edustus). Liikunnan ja urheilun osalta päätöksenteko on ollut ”harmaampaa”. Rahoitusehdotuksen valmistelee ministeriö kuultuaan valtion liikuntaneuvostoa ja sitä kautta myös järjestöjä. Historia ohjaa paljon rahoituspäätöksiä, nykyään myös hallitusohjelmassa tehdään joitakin painotuksia liikuntabudjettiin. Käytännössä valtaa on aivan liian paljon esim. ministeriön virkamiehillä ja erilaisilla lobbareilla. Hankalinta on, että kansan valitsemat päättäjät eduskunnassa ovat yleensä jopa täysin tietämättömiä siitä, mihin ja miksi näitä Veikkauksen rahoja käytetään. Lakia jakosuhteesta käsitellään harvoin, vaikka tarpeet kentällä saattavat muuttua nopeastikin. Veikkauksen tuottoa on myös käytetty muihin kuin lain tarkoittamiin tarpeisiin. Poliittisesti ja demokratian kannalta erittäin epäterve ja korruptiolle herkkä alue, josta luemme toki vain Harry Harkimon (Jokerit/ Veikkauksen hallitus) Oy kaltaisten jääviysjuttujen kautta. Tilanne on kuitenkin sama myös sosiaali- ja terveysjärjestöjen puolella. Rahoituskytkös on myös tehnyt kansalaisjärjestöistä ”lampaita” eli aiheellista kritiikkiäkään ei ole voinut esittää rahoituksen ollessa pienen, valtaa pitävän, dynastian käsissä. Yhtenä seurauksenahan on, että vanhat, puolueisiin kytkeytyneet järjestöt ovat saaneet liian suuren rahoituksen nykyiseen ”ukkoutuneeseen” toimintaansa nähden ja uudet organisaatiot ovat jopa joutuneet odottamaan ”porstuassa” vuosikausia, vaikka toiminta olisi ollut kuinka tarpeellista ja elävää. Tämäkin on todella vieras piirre kansalaisyhteiskunnan omien periaatteiden ja juhlapuheiden paaluttaman yhteiskunnallisen merkityksen valossa.
8. Veikkauksen rahoitus on ”vinouttanut” esimerkiksi liikunta- ja urheilupaikkarahoituksen, koska valtion liikuntaneuvoston ”asiantuntijat” ovat pienillä rahasummilla voineet ohjailla kuntien ja osin yritystenkin liikuntapaikkarahoitusta. Kunnat, jotka ovat kuitenkin maksaneet ”laskut”, ovat joutuneet tämän mallin mukaisesti antamaan päätöksenteko-oikeuttaan – tosin vapaaehtoisesti – valtiolle tai oikeammin joukolle ”urheilusta kiinnostuneita poliitikkoja”, jotka lausunnoillaan ovat ohjailleet rakentamista tiettyihin suuntiin. Esimerkiksi nyt suositut lähiliikuntapaikat on tuotu järjestelmään lähinnä kuntien toimesta ilman valtion rahoitusta ja ohjausta.