Suomalainen futiskausi alkaa olla paketissa. Muutama huomio lienee paikallaan. Keskeinen käsitteeni kausianalyysissani on nousujohteisuus.

Huuhkajat voitti kauden aikana neljä ottelua, pelasi tasan myös neljä kertaa ja hävisi kaksi kertaa. MM-karsinnassa vuoden saldona oli kaksi voittoa, kaksi tasapeliä ja kaksi tappiota. Helmarit voitti kolme ottelua, pelasi kaksi tasan ja hävisi kuusi kertaa kauden aikana. Näistä vain yksi oli MM-karsintaottelu.

Huuhkajat voitti syksyllä MM-kisoihin päässeen Islannin ja pelasi tasan kisoihin erittäin todennäköisesti menevän Kroatian kanssa otteluissa, jotka olivat kummallekin vastustajalle erittäin merkityksellisiä. Markku Kanervan luotsaamassa joukkueessa näissä ja muissakin tappiottomissa peleissä Turkkia, Kosovoa ja Viroa vastaan oli monta uutta nimeä, jotka tulivat rymisten jalkapalloihmisten tietoisuuteen vasta loppuvuodesta.

Helmarit taas avasi MM-karsinnan voitolla Serbiasta. Ottelu oli päävalmentaja Anna Signeulin ensimmäinen ja joukkueen otteet olivat pirteät ja lupauksia antavat.

A-maajoukkueiden nousujohteisuuden merkkejä

Naisten A-maajoukkue, josta Helmarit – nimitystäkin käytetään, esitti todella lupaavaa peliä uuden päävalmentajansa Anna Signeulin alaisuudessa ottelussa Serbiaa vastaan. Kyse ei tietenkään ole vain  yhdestä ottelusta ja uudesta taktiikasta, vaan ennen kaikkea siitä, että Helmareissa on nyt taas pelaajia, jotka kykenevät pelaamaan kansainvälistä peliä.

Taustaksi on sanottava, että naisten jalkapallon taso on noussut ja tullee nousemaan lähivuosina vielä huimasti, kun suurseurat jalkapallon keskeisissä maissa ovat ottaneet naisten futiksen ohjelmaansa. Harppaus näkyi selvänä kesän EM-kisoissa.

Pelitaktiikat olivat erittäin kehittyneitä ja pelaajien sekä tekninen, fyysinen että taktinen osaaminen mahdollisti ensimmäisen kerran aivan täysipainoisen jalkapallokokemuksen tällaiselle aika  kokeneellekin futisentusiastille, joka ei kuitenkaan ole seurannut naisjalkapalloa kuin lähinnä isojen kisojen kautta. Näin  myös yhden alle 16-vuotiaiden maajoukkueen pelin, joka varmisti, että tulevaisuus on vieläkin parempaa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Nyt Palloliitolta pitää vaatia kunnon satsausta nais- ja tyttöjalkapallon kehittämiseen. Pikku asia kokonaisuudessa lienee se, että kyllähän maajoukkueiden menestysbonusten pitää naisilla ja miehillä olla aivan samat.

Sen ymmärrän, että ansiotuloihin perustuvat korvaukset noudattavat muutettavat muuttaen ”palkkatyössä” saatavia palkkoja, mutta korvaukset menestyksestä eli esim. maailmanrankingista, karsintalohkoissa sijoittumisesta tai voitoista, täytyy saada aivan samalle tasolle sukupuolten kesken. On häpeällistä, jos näin ei toimita suomalaisissa joukkuepalloilulajeissa.

Tällaiseen yhdenvertaisuusasiaan voi myös opetus- ja kulttuuriministeriö, valtion liikuntaneuvosto ja vaikkapa Veikkaus puuttua sekä sanktioilla että ohjaamalla avustuksiaan (kriteereitään) tällaiseen yhdenvertaisuusasiaan. Yksilölajeissa tällainen syrjintä lienee ohitettu jo aikoja sitten.

Naisten ja tyttöjen jalkapallossa yksi keskeisiä haasteitahan on edelleen se, että nuorten pitäisi saada kannustavia ja huipulle pääsemiseen tarvittavia merkityksellisiä kokemuksia paljon poikajunioreita enemmän. Kun ns. kaupallinen jalkapallo ei siihen vielä kykene, niin lajiliiton eettinenkin tehtävä on suurempi. Paljon toki on kiinni meistä ”jalkapalloperheen” jäsenistäkin, jotka voisimme olla hiukan paremmalla itsetunnolla varustettuja, jotta kykenisimme kannustamaan läheisiämme ja meille rakasta lajia.

Huuhkajien onni taisi olla se, että MM-karsintojen alku meni aivan pipariksi. Tosiasiahan oli, ettei meidän pelaajiemme taso ole viime vuosina ollut kansainvälisille kentille riittävä. Kokeneiden pelaajien vaihtaminen uusiin lupauksiin ei kuitenkaan onnistu, jos pyritään menestykseen jokaisessa ottelussa.

Nyt on sitten onneksi ollut mahdollisuus nähdä Pyry Soiri, Fredrik Jensen, Sauli Väisänen, Jasse Tuominen, Simon Skrabb, Mostagh Yaghoubi, Glen Kamara, Albin Granlund, Juha Pirinen, Thomas Lam tositoimissa. Jotkut heistä saivat niin hyviä kokemuksia ensimmäisissä otteluissaan, että niiden pohjalta on aivan erinomaista lähteä rakentamaan tulevaa uraa.

Kredittiä on toki annettava päävalmentaja Markku Kanervallekin, joka on opettanut suomalaisillekin pelaajille sen yksinkertaisen taktisen tosiasian, että pallollisen pelaajan lähelle on saatava omia pelaajia oli kyse sitten pelinrakentamisesta, hyökkäyksestä kuin puolustuksestakin.

Oli todella yllättävää nähdä, että Suomi kykeni avaamaan niin hyvin peliä silloinkin, kun vastustajat paineistivat nykytyylin mukaisesti aivan ylhäältä. Yhtä hienoa oli sekin, että vastustajan peliä kyettiin ohjaamaan melkoisen hyvin ylhäältä asti suomalaisille sopiviin riistopaikkoihin.

Kommentit vaikkapa Kroatia-pelin ensimmäisestä puoliajasta olivat yleisesti ottaen aivan liian kriittisiä, sillä saiko Kroatia juuri mitään aikaiseksi vaarattoman pallottelun lisäksi – eipä juuri. Voitto Islannista ottelussa, jossa se haki paikkaa EM-kisoissa, oli sekin paljon merkittävämpi saavutus kuin lehtiä lukemalla olisi voinut kuvitella.

Joskus tuntuu, ettei meillä suomalaisilla ole juurikaan kykyä nähdä näitä maaotteluita ja karsintapelejä vastustajiemme silmin. Kyllähän Ukraina ja Turkki omassa lohkossamme tai Hollanti, Wales, Tsekki, Slovakia, Bulgaria ja etenkin Italia, jonka Ruotsi pudotti kisoista, ovat maita, joissa MM-karsintojen epäonnistuminen aiheuttavat todella suuria pettymyksen tunteita. Huuhkajien karsiutuminen oli enemmän kuin todennäköistä, mutta Italiassa ja Hollannissa koettiin katastrofi.

Toinen haaste on nähdä oman joukkueen peli realistisesti eli ottaa huomioon yksilöiden taso suhteessa vastustajien pelaajien tasoon. Muissa joukkueissa on valitettavasti ollut viime vuosina paljon laadukkaampia pelaajia, jos mittatikkuna käytetään huippu- tai melkein huippuseurajoukkueita. Ei Suomen maajoukkuepaita tee pelaajasta parempaa.

Paradoksi on sekin, että monet Huuhkajien kriitikot korostavat, että jalkapallo on tulosurheilua ja siksi oli oikein erottaa Mixu Paatelainen ja Hans Backe. Kun sitten Markku Kanerva saa aikaan tuloksia, niin arvostellaan pelitapaa – väärin sammutettu. Pitäisi pelata ”sexyfutista” huippumaitakin vastaan.

Huuhkajissa on kuitenkin löydetty pelitapa ja myös yksilökohtaisia ratkaisuja, joilla henkilökohtaista taidon tai kokemuksen puutetta on voitu ”piilottaa” käyttämällä vain omia vahvuuksia. Joskus aikanaan muistan päivitelleeni, miten Mika Nurmelan kaltainen pelaaja mahtui kultaisen sukupolven A-maajoukkueeseen. Hän oli minusta yksinkertaisesti aivan liian huono pelaaja.

Myönnän olleeni väärässä ja muutin myös käsitystäni aika pian, sillä Nurmela pelasi jatkuvasti niin, ettei hän tehnyt juuri lainkaan virheitä ja hän teki pelissä ne – ja vain ne – asiat, jotka osasi ja kykeni suorittamaan. Yhtä ”huono” hän edelleen oli fyysisesti ja teknisesti, mutta oivallinen tapa pelata teki hänestä erittäin varman ja luotettavan suorittajan, joita jokaisessa joukkueessa pitää olla suurimman osan pelaajista. Tähtiä on korkeintaan 30% joukkueesta, muiden pitää tehdä sovitut tehtävät suurella varmuudella.

Tällaiset tasaiset runkopelaajat kehittyvät parhaiten otteluissa, joissa oma joukkue on jotenkin ”pelissä mukana” eli taistelee voitosta loppuun asti. Tasaiset kamppailut pakottavat kummankin joukkueen yrittämään kaikkensa.  Jos otetaan riskejä, joiden seurauksena ”omissa soi”, niin itseluottamusta ei rakennu, vaikka joku hyvä yksilösuoritus tulisi tehtyäkin. Sellaisia kontrolloituja pelejä Suomi tänä vuonna pelasi koko kauden ajan.  Kaiken lisäksi muutama pelaaja onnistui loistamaankin.

Aika jännittävää on, että moni uusista nimistä pelaa hyökkäävissä rooleissa, vaikka suomalaisia ja pohjoismaalaisia on pidetty hyvinä puolustuspelaajina. Kyse ei ole kokonaan monikulttuurisuudestakaan, vaan taustalla taitaa olla sama ilmiö kuin yleisurheilussa, jossa suomalaisia sprintterilupauksia nousee monin verroin kestävyysjuoksijoihin nähden, vaikka urheilun menestyshistorian perusteella näin ei voisi kuvitellakaan.

Lapset ja nuoret tekevät kuitenkin asioita, joista he pitävät – eivätkä ajattele ”kansakunnan” parasta. Ehkä tämän voi lukea myös kriittisenä kommenttina olympiakomitealle, joka aikoo supistaa tuettavien urheilulajien määrää. Eikö tukea pikemminkin pitäisi kohdentaa menestyspotentiaalia omaaville  urheilijoille eikä lajeille? (ks. www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/)

Kaiken kaikkiaan Huuhkajien ja Helmareiden tulevaisuus näyttää nyt paremmalta kuin kertaakaan tällä vuosikymmenellä. Menestys saattaa odotuttaa itseään seuraavalle kymmenluvulle, mutta pitkästä aikaa nyt on mahdollisuus odottaa karsintoja, joissa kummatkin A-maajoukkueet kamppailevat tosissaan arvokisapaikoista.

Nyt meiltä futisperheen jäseniltä vaaditaan kykyä oikeanlaiseen tukeen. Itsekin olen yrittänyt tarjota vaatimatonta panostani huippujalkapallon kehittämiseksi, vaikka oikean tavan löytäminen ei helppoa olekaan. Olisikohan urheilujärjestöjen panostettava enemmän siihen, että he saisivat eri alojen asiantuntijoita – amatööreinäkin – mukaan oman toimintansa kehittämiseen?

Haastattelemani urheilun suurten lajiliittojen toiminnanjohtajat tällaista toivoivatkin silloin, kun lajiliittojen hallituksia valitaan (www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Muitakin keinoja toki voisi kokeilla. Koris ja lentishän ovat rakentaneet valtavan positiivisen fanikulttuurin, joita futisihmisten käy kateeksi.

Jalkapallo on Suomessakin niin merkityksellinen laji, että monenmoisia osaajia löytyisi seurojen ja maajoukkueiden tueksi, jos heitä vain mukaan pyydettäisiin. Vapaaehtoistutkimuksessahan on jo pitkään tiedetty, ettei vapaaehtoiseksi yleensä tarjouduta, mutta tilanne muuttuu täysin, jos tulee se pyyntö…

Ilonpilkahduksia kotimaan kentilläkin

Miesten Veikkausliigassa HJK otti oman paikkansa selvällä erolla muihin. Näin pitää ollakin – Klubin tulee olla resurssiensa ansiosta selvästi Suomen ykkönen, joka tavoittelee kv-kenttiä tosissaan. Muilla seuroilla ei yksinkertaisesti ole rahkeita samaan ja sen tulee näkyä myös tuloksissa. Jotakin uutta olisi varmaan kehitettävä myös ”Klubi-talveen”, jotta joukkue kehittyisi sen askeleen, joka tarvitaan kv-menestykseen.

SJK ja Inter, joilla on periaatteessa resursseja mitaleihin vuosittain, sukelsivat tänä vuonna. Syyt olivat varmaan joukkueissa osin erilaiset, vaikka yhtäläistä kai on se, että valmentamisessa ei jakseta kummassakaan seurassa olla riittävän pitkäjänteisiä. KuPS, Ilves ja FC Lahti olivatkin tasaisempia suorittajia viime kaudella. Itse vaikutuin Ilveksen pelitaktiikasta nähtyäni yhden pelin livenä. Joukkuepuolustaminen toimi kuin ameeba.

Naisten liigassa tasaisuus taas voidaan tulkita hyveeksi, koska millään seuralla ei ole ylivertaisia resursseja. Se tarkoittaa keskinäistä kilpailua, joka kehittää joukkueita ja pelaajia. Naisten parhaimmiston pelaajapolkua tulisi kuitenkin miettiä nyt uudestaan, kun suurseurat resurssoivat nyt naisfutikseen. Miten täältä päästään Englantiin, Ranskaan ja Saksaan huippujoukkueisiin? Mahdollisuus ammattiuraan kuitenkin motivoinee nuoria pelaajia huimasti verrattuna menneisiin vuosiin.

Nousujohteisuus näkyi meidänkin perheemme pelisuorituksissa

Poikani Jens Tanskanen jätti keväällä FC Lahti Akatemian ja lähti Mikkelin Palloilijoihin yrittämään nousua ykkösdivariin. Minä asetin tähtäimekseni pelata edellisvuotta paremmin, mikä merkitsi piirinmestaruuspronssin kirkastamista ja SM-kisoissa jatkopaikkaa alkulohkosta Puotinkylän Valtin 55-vuotiaissa.

MP tosiaan asetti keväällä  julkiseksi tavoitteekseen nousun kakkosesta ykköseen. Alku menikin kohtalaisesti, kun seitsemän ottelun jälkeen pisteitä oli 14. Jens pelasi kaikissa peleissä kohtuullisen hyvin, vaikka pallo ei mennyt vahingossakaan maaliin.

Sitten seuran pasmat sekosivat parin tappion myötä ja Jens päätti myös henkilökohtaisten syiden vuoksi lähteä seurasta, joka erotti päävalmentaja Ilkka Mäkelän, muttei vähään aikaan saanut palkattua uutta tilalle. Loppukauden aikana joukkue sai enää 10 pistettä ja säilyi lopulta vain maalieron turvin sarjassa. Jensin monivuotiselle seuralla FC Lahti Akatemialle kausi päättyi putoamiseen.

Hetken stressistä, joka johtui myös kokopäivätyöstä ja 130 km:n edestakaisista harjoitusmatkoista, toivuttuaan Jens päätti mennä kavereidensa pyynnöstä Heinolan Union Plaaniin, joka pelasi nelosdivaria ja taisteli noususta kolmoseen.

Jens otettiin seurassa ja koko kaupungissa upeasti vastaan, josta esimerkkinä seuran mainiot netti- ja fb-sivut, mutta myös paikallislehti. Onneksi Jens ”vastasi huutoon” tekemällä 14 maalia jo seitsemässä ottelussa, joissa nousu varmistuikin.

Heinolassa koettiin siis pienimuotoista jalkapallon nousuhurmaa, joka on aina pelaamisen suola. Nousu siis joka tapauksessa Jensille, vaikka alkukausi menikin ”huuhkajamaisesti” Mikkelissä.

Oma pelaamiseni muistutti muutettavat muuttaen Jensin kautta. Alku meni hyvin, mutta sitten flunssan jälkeen iski jonkinlainen ylikunto ja väsymys. Juuri ja juuri toivuin heinäkuun lopun SM-kisoihin. Siellä sitten ylitimme itsemme, vaikka kyllä uudistuneella taktiikallammekin oli vaikutusta. Menemättä yksityiskohtiin voin kuitenkin ottaa vähän kredittiä tästä pelitavan muutoksestamme.

Oma kuntoni ei kestänyt helteessä pelatun turnauksen koko rasitusta varsinkin, kun oma taktiikkani vaati itseltänikin enemmän juoksemista ja pallokamppailuja. Lopputulos oli kuitenkin paras mahdollinen eli hopea. Voittajaksi selvisi paikalliskilpailijamme Kiffen.

Piirinmestaruusmitalien kohtalo jäi viime peleihin, joissa tasaiset kamppailut kääntyivät toistamiseen niin, että pronssiset mitalit päätyivät haltuumme. Ei huono sekään.

Ikämiesten peleissäkin muuten näkee, miten jalkapallon taktisuus on lisääntynyt. Ukkojenkaan peleissä ei enää pärjää, jos vaan menee kentälle pelailemaan. Itse pidän sitä vain hyvänä asiana – jalkapallon pitää kutkuttaa myös aivoja.

Kauden kivoimmat futiskokemukset

Joka vuosi jotkut pelit jäävät toisia paremmin mieleen. Jensin peleistä mieleenjääneitä tapahtumia olivat MP:n matsit entistä seuraani Mikkelin Pallo-Kissoja vastaan reilun 2000 katsojan edessä sekä pelit sarjan kahta parasta joukkuetta eli Kotkan TP:tä ja Klubi04:ää vastaan. MP voitti Kissat ja pelasi tasan kotkalaisia ja stadilaisia vastaan otteluissa, jotka olisivat voineet kääntyä yhtä hyvin MP:n voitoksikin. Hiukan paremmalla tuurilla Jens olisi tehnyt monta maalia näissä otteluissa ja MP:n tavoite nousustakin olisi voinut toteutua  – joskus pienet asiat ratkaisevat urheilussa suuret asiat.

Union Plaanin pelejä näin vain kaksi, mutta kummatkin olivat mieleenpainuvia. Toisessa Jens teki viisi maalia, mutta toisesta ottelusta tapauksen teki itse pelipaikka Lemin Kotajärvellä. Kenttä nimittäin sijaitsi melkoisessa korvessa, mutta kansainväliseen tapaan siellä oli anniskeluoikeuksin varustettu hirsinen katsomobaari. Koko paikka kertoi suomalaisen jalkapallokulttuurin voimasta. Paikalliset jalkapallon ystävät ylläpitävät seuraa rakkaudesta lajiin. Sama intohimo näkyy Union Plaaninkin keskeishenkilöiden toiminnassa. Hatunnoston arvoista työtä, joka muuten palkittiin SPL:n Kaakkois-Suomen piirin vuoden joukkueen tittelillä.

Oman joukkueemme SM-kisaturnaus oli kokonaisuudessaan mieliinpainuva. Pelit sujuivat ja oli tosi mukava tavata vanhoja kavereita muistakin joukkueista. Ikävä oli toki pudottaa savolaiset (Puijon Pallo, jossa voitin kultaa 2015) kaverini jatkosta puolivälieräottelussa. Yksittäisenä tapahtumana mieliin jäi helatorstain auringossa pelattu ottelu, jossa ikään kuin avattiin kausi. Se oli kuin vasikoiden laitumelle pääsy. Onnelliset ukkelit kirmailivat auringonpaisteessa…

Katsojana sain myös nauttia 7-vuotiaan pojantyttäreni peleistä KontU:n Pikkujättiliigassa. Tärkeintä hänelle taisivat olla kaverit, pelimakkara ja kärrynpyörät, mutta kiva oli välillä tuulettaa maalejakin. Jalkapallon yhdistävä voima ilahduttaa aina suunnattomasti: kaksi maalia ja pallo saavat aikaan sen, että erilaisista taustoista tulevat lapset ja heidän vanhempansa tai läheisensä muodostavat hyvin nopeasti ”jalkapalloperheen”.

Kontulan Urheilijat täytti tänä vuonna 50 vuotta. ”Jouko Kontulasta” eli urheiluhistorioitsija ja kyläaktiivi Kokkosen Jouko toimitti juhlalehden “Kotikenttä”, johon hän pyysi minultakin pienen jutun. Kerroin siinä oman perheemme ”KontU-tarinan”, joka todennäköisesti muutettavat muuttaen on samanlainen kuin todella monen suomalaisen futisperheen. Sama seura on voinut olla tärkeä yhdistävä tekijä eri sukupolvien pelureille, seuraajille ja vapaaehtoisille. (Tiihonen_KontU_juttu).

”Elämän parasta aikaa” ainakin minulle: ensin pelaajana, sitten vanhempana ja isovanhempana. Kiitos kuuluu niille sadoilletuhansille jalkapalloihmisille, jotka tekevät tämän mahdolliseksi.

Aiemmat futiskirjoitukseni 2017

Tiihonen A. 2017. KontU kolmen sukupolven kokemuksen. Kotikenttä 2017. FC KontUn 50-vuotisjulkaisu, toim. Kokkonen, J., 34-36.

Tiihonen A. 2017. EmPee-Kissat – historian lehtien havinasta nostoa tulevaan? (https://www.miksiliikun.fi/2017/06/06/empee-kissat-historian-lehtien-havinasta-nostoa-tulevaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2017.

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina? (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/17/huonoa-pelia-vai-fiksu-kehitystarina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,17.5.2017.

Tiihonen A. 2017. Aloittamisen vaikeus – jalkapallon ja kirjoittamisen samankaltaisuus. (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/09/aloittamisen-vaikeus-jalkapallon-ja-kirjoittamisen-samankaltaisuus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.5.2017.