Suomalaista urheiluyleisöä on puhuttanut viime aikoina kovasti Lauri Marjamäen Leijona-joukkueen peli. Tuloksia on arvosteltu, vaikka Suomi onkin kovan taistelun jälkeen päässyt tavoitteeseensa eli jatkopeleihin. Enemmän kriitikoita on kuitenkin puhututtanut se, ettei peli ole ollut taidokasta ja kaunista – katsojakokemus on jäänyt vaillinaiseksi. On totta, että tehokas peli tulkitaan usein myös kauniiksi. Mutta tehokas, voittava joukkue voi myös pelata aika tylsää ja ei niin katsojaystävällistä peliä. Sellaiseksi kai voi luonnehtia myös Mikkelin Palloilijoiden kolmea ensimmäistä kakkosdivariottelua tämän kevään aikana.

Vanha pelimies konkretisoi kritiikkinsä arvelemalla, että lähtee puoliajan jälkeen kotiin MP-Kiffen –ottelusta, vaikka matsi alkoi käsittämättömän upeasti. Ensimmäinen MP:n maali syntyi alle 10 sekunnin. Tämä taas synnytti tutun ilmiön, kun pieni tyytyväisyys pääsi kotijoukkueen pelipaitojen sisälle. Toive jopa ylivoimaisesta ensimmäisestä kotiottelusta herpaannutti otteen hetkeksi samaan aikaan kun vastustaja yritti kaikkensa päästäkseen peliin mukaan.

Tasoituksen jälkeen pelin psykososiaalinen dynamiikka stabiloitui eli kummallakaan ei ollut henkistä etulyöntiasemaa. Jalkapallohan on esimerkiksi koripalloon nähden kehittymätön joukkuepeli, koska taktisilla muutoksilla ei pystytä vaikuttamaan pelin kulkuun kovin paljon pelin aikana. Kysehän on ”taistelutahdosta”, ”pelirohkeudesta” tai ”läsnäolosta”, ”virkeistä jaloista” jne., kun puhutaan ”110-prosenttisesta” yrittämisestä. Kuulostaa mystiseltä, vaikka kaikki pelaajat tunnistavatkin asian erittäin hyvin.

Miksi on helpompi mennä peliin altavastaajana tai miksi häviöllä oleva joukkue uskaltaa ottaa enemmän riskejä, tai miksi maaleja syntyy eniten viimeisillä minuuteilla? Oikea kysymyshän on: miksi tähän ei osata ennalta varautua,  vaikka asia tiedetään erittäin hyvin?

Naureskelin MP-Kiffen –ottelun katsomossa ja sanoin kavereille, että MP:n kannattaa tehdä toinen maali aivan lopussa, ettei Kiffen ennätä hyödyntää häviöllä olevan joukkueen ja riskin ottamisen antamaa etua. Näin sitten kävikin, vaikka ehkä tämä ei ollut suunniteltua. Tai sitten oli: toisen maalin syntyessä vastustajan rangaistusalueen sisällä oli erikoistilanteita lukuun ottamatta varmaan ensimmäistä kertaa viisi MP:n pelaajaa. Todennäköisyys maaleille lisääntyy huomattavasti, kun hyökkääjiä on maalintekoalueella enemmän. Hyvää psykososiaalista silmää joukkueelta!

Kyse ei tietenkään ole pelkästään henkimaailman asioista, asenteesta tai tsempistä, sillä pelitavalla ja –taktiikalla voidaan tietysti vaikuttaa pelin henkeen eli pyritäänkö pallon/pelin hallintaan, missä kohdassa aloitetaan ”paineistus” ja pyritään pallon riistoon ja missä kohtaa puolustuslinjoja pyritään pitämään. Tai mistä kohtaa annetaan avaavat syötöt tai mistä kohtaa ratkaisevat syötöt ja pyritäänkö miesylivoimatilanteisiin eri alueilla? Nämä ovat siis periaatteessa ennen peliä sovittuja asioita.

Todellisuudessa vastustaja voi kuitenkin sekoittaa tuota ennakkosuunnitelmaa monella eri tavalla. Joskus joukkueen taktiikka saattaa perustua pelkästään vastustajan pelin rikkomiseen, kuten vaikkapa silloin, kun vastustajaksi asettuu FC Barcelona, jonka pelitapa ja –taktiikka tunnetaan etukäteen. MP-Kiffen –pelissä MP näytti lähteneen peliin 4-4-2 –systeemillä, jossa kahta kärkeä haettiin pitkillä ja korkeilla palloilla, koska kärkimiehet olivat hyviä pääpelaajia. Ensimmäinen hyökkäys onnistuikin täydellisesti.

Periaatteessa taktiikka onnistuikin kohtuullisesti, sillä pallot löysivät aika hyvällä prosentilla Juuso Liukkosen ja varsinkin Jens Tanskasen pään. He eivät kuitenkaan kyenneet kahdestaan läpäisemään Kiffenin puolustusta, joka osasi ensimmäisen maalin jälkeen varoa tätä kuviota. Tai sitten MP:n keskikenttä ei uskaltanut nousta tukemaan hyökkääjiä riittävästi, vaikka se olisi ollut alkuperin taktiikkanakin. Kyse onkin joko siitä, että taktiikka ei toiminut tai siitä, että pelaajat eivät kyenneet noudattamaan taktiikkaa.

Pelaajan kannalta kyse on aika isosta asiasta. Jos taktiikka ei toimi, on pelaaja aika ”kädetön” tai futiksessa ”jalaton” asian suhteen. Muutos voidaan tehdä puoliajalla ellei ole sovittu koodia, jolla koko joukkue muuttaa taktiikkaa kesken jakson. Kova tsemppi auttaa usein, muttei aina, saamaan oman taktiikan toimivaksi. Katsomosta on aika vaikea tietää, kumpi ongelma kentällä on, jos peli ei kulje toivotulla tavalla.

Tilanne menee vielä vaikeammaksi, kun otetaan huomioon se, että jotakin taktiikkaa on tavallaan pakko ”ajaa sisään”, vaikka se ei yksittäisessä ottelussa toimisikaan täydellisesti. MP on näissä kolmessa ensimmäisessä ottelussaan peluuttanut joukkuetta hiukan eri koostumuksissa ja eri pelijärjestelmillä, vaikka perusajatus onkin ollut siirtää pelin painopiste varsin nopeasti omalle hyökkäysalueelle. Yhdessäkään ottelussa taktiikka ei ole toiminut täydellisesti, vaikka tuloksellisesti se on tuottanut hyvää jälkeä. Kausi on alussa ja toisilleen oudot pelaajat hakevat vielä toisiaan. Ainekset paljon parempaankin ovat olemassa.

Tässä on kuitenkin turha spekuloida enempää MP-Kiffen –ottelua muuten kuin katsojakokemuksena, jota tässä siis pohjustettiin. Onhan aina niin, että katsoja ”lukee” peliä ja nauttii siitä omien odotustensa kautta (ks. EM-kisablogi aiheesta: https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Mutta onko ”asiakas” aina oikeassa tai voisiko hän ostaessaan lipun miettiä myös sitä, mikä tekee ottelusta hyvän ja mikä huonon?

Minä en osaa katsoa taideteosta muutoin kuin kaunis-ruma –akselilla ellen tiedä jotakin kyseisestä taidesuuntauksesta, tekijästä tai hänen tarkoituksistaan. Siksi esimerkiksi kuvataiteessa tekijä usein selittääkin monisanaisesti, joskus huvittavuuteen asti, mitä katsojan kyseisessä teoksessa pitäisi nähdä. Kriitikot ja taidehistorioitsijat saattavat kirjoittaa tuhansia sivuja ja kymmeniä tulkintoja yhdestä ainoasta ”piirroksesta”. Kun olen joskus jaksanut perehtyä asiaan, kuten mm. Ateneumin Picasso-näyttelyä edeltäneen luennon ansiosta, on katsojakokemukseni parantunut huimasti.

Mutta millainen on hyvä peli? Sanat eivät taida edes riittää kertomaan niitä moninaisia merkityksiä, joita merkitykselliseen otteluun voi liittyä. Olin muutama viikko sitten Slovakiassa ja tutustuin mielenkiintoiseen ilmiöön, kun slovakit näyttivät minulle youtubesta ottelun, jossa Slovakit voittavat Tsekit ja samalla MM-kultaa jääkiekossa vuonna 2002. Runotyttökin katsoi tippa linssissä ottelua, vaikka oletin, ettei hän paljon jääkiekosta tai urheilustakaan välitä. Se olikin totta, häntä nimittäin liikutti suuresti se, että kyseisessä videopätkässä selostaja oli ”vihdoinkin meidän puolella”! Ihmeeksi sen teki nimittäin se, että se pätkä oli Antero Mertarannan suomeksi selostama kooste pelistä.

Huonon ottelun tunnistamme herkemmin. Suomen lätkäjoukkue on saanut ”kuraa” lähes jokaisesta ottelustaan MM-kisoissa tänä keväänä. Valmentaja Lauri Marjamäki on kuitenkin johdonmukaisesti uskonut pelin kehittymiseen, vaikka moni ei tuota kehitystä ole kaukalon ulkopuolella nähnytkään. Katsojaakin helpottaisi, jos hän tietäisi, minkälaista peliä tai taktiikkaa joukkue yrittää toteuttaa kentällä. Ei kannata odottaa FC Barcelonan kaltaista pallon- ja kentänhallintapeliä, jos joukkue ei sitä tavoittelekaan.

Asiakas on tietysti usein, muttei aina, oikeassa. ”Huonolla” tai odotuksia vastaamattomalla pelilläkin voi nimittäin voittaa. Lätkämaajoukkue  ja MP ovat varmaan monen mielestä pelanneet ”huonosti”, vaikka tulokset ovat olleet lätkässä jatkopeleihin riittäviä ja futiksessa jopa hyviä.

MM-kisoissa pelit oikeastaan vasta alkavat pudotuspelivaiheessa ja ”liian hyvä peli” alkusarjassa saattaa olla jopa rasite jatkopeleissä. Turnauksessa ja myös pitkässä sarjassa saattaa ollakin hyödyksi se, että tulosta tulee pelillä, joka ei kenenkään mielestä ole vielä valmista. Pelaajille on ainakin motivoivaa se, että tietää pystyvänsä (paljon) parempaan. Nuorten MM-kultaa voittanut lätkäjoukkue  viime vuonna oli hyvä osoitus siitä, miten vaikeuksien kautta päästään voittoon.

Samanlaisia esimerkkejä löytyy paljon, vaikka asiaa onkin vaikea tutkia, sillä aika usein se peli ei sitten kehitykään toiveiden mukaisesti eikä menestystä tule. Tutkimusasetelman laatiminenkin olisi haastavaa – ehkä kannattaisi verrata turnauksia/sarjoja, joissa joukkue on edennyt taistellen ja ”omaa peliä kehittäen” jatkoon sellaisiin tarinoihin, joissa pelin taso vaihtelee eri otteluiden kesken selvästi. Katsojahan tykkää peleistä, joissa oma joukkue mättää maaleja, vaikka valmentajalle sellainen saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia, koska se antaa epärealistisen kuvan joukkueen kyvyistä.

Leijonien ja MP:n suhteen tilanne on tässä vaiheessa edelleen auki. Valmentaja Marjamäki uskoo joukkueeseensa ja muuta hän ei oikeastaan voikaan tehdä, jos joukkue on toteuttanut hänen taktiikkaansa tai on ainakin yrittänyt sitä toteuttaa. Ongelma on, jos hänen luomallaan taktiikalla tämä joukkue ei kerta kaikkiaan voi menestyä. Tämäkin on mahdollista.

Islannin futismaajoukkue pelasi kaikki pelit lähes samalla taktiikalla viime EM-kisoissa ja pääsi niin pitkälle kuin oli inhimillisesti katsottuna mahdollista sillä materiaalilla. Sen sijaan Saksa käytti hyvin monenlaisia taktiikkoja viime MM-kisoissa – ja voitti mestaruuden. Voidaankin sanoa, että valmentajalla on ainakin kaksi perusvaihtoehtoa taktiikkojen suhteen eli

1) luottaa yhteen pelitapaan ja –taktiikkaan ja tehdä se erittäin hyvin tai 2) käyttää useampia taktiikkoja riippuen vastustajista ja/tai tilanteesta. Kakkosvaihtoehto lienee yleisempi, vaikka siitä tosin on monia variaatioita. On kuitenkin hyvä, että joukkue hallitsee jonkun taktiikan erittäin hyvin, vaikka peli- ja tilannekohtaisesti sitä muuntelisikin tai vaihtaisi aivan toisenlaiseksikin.

Mennään taas sinne katsojan paikalle. Katsomossa on paljon mukavampaa, jos näkee pelissä positiivisia asioita enemmän kuin negatiivisia. Asian voi ilmaista niinkin, että näkee teoksessa erilaisia merkityksiä eli vaikkapa ituja siitä, minkälaiseksi se peli turnauksen tai sarjan jatkuessa voi kehittyä. En tietenkään voi kieltää sitä, että moni katsoja saattaa nauttia seuraamansa joukkueen tai pelaajien kritisoimisesta.

Kritiikkikin voi olla hyvää tai huonoa. Eli kritiikkiä voi ja kannattaakin kritisoida. MP:n tai Leijonien pelin mollaaminen ”huonoksi” ja pelaajia ”heikoiksi” on selkeästi surkeaa kritiikkiä. Parempi taso saavutetaan, jos osataan arvostella perustellusti joukkueen käyttämään pelitapaa ja –taktiikkaa tai sen toteuttamistapaa. Esimerkiksi FC Lahti Akatemian valmennus kritisoi MP:n käyttämää taktiikkaa, jossa ei kyetty pelinhallintaan. Kritiikin ongelma vain oli, ettei MP siihen edes pyrkinyt. Sen sijaan se sopi joukkueen oman pelin kritiikiksi, sillä sekään ei pystynyt pelinhallintaan, vaikka siihen pyrki.

Yksi aika hyvä arviointikohde tuloksen lisäksi on se, kuinka paljon pelaavat joukkueet kykenevät luomaan hyviä maalintekopaikkoja. Taktiikkojen perusasetushan on, että oma joukkue saa aikaan riittävästi hyviä maalintekopaikkoja ja se pystyy estämään vastustajan hyvät maalintekopaikat. Sattuma astuu nyt peliin eli on aika vaikea määritellä, mikä on hyvä maalintekopaikka, koska usein pallo menee maaliin huonostakin paikasta ja vielä useammin epäonnistutaan hyvässä paikassa. Todennäköisyyslaskenta auttaa tässä jonkin verran: jos joukkue pystyy pelistä toiseen luomaan enemmän hyviä paikkoja kuin antaa niitä vastustajalle, niin se todennäköisesti myös tuottaa tulosta pisteiden muodossa.

MP-Kiffen –ottelussa hyviä maalintekopaikkoja oli todella niukasti. KTP-MP –ottelussa oli kummallakin useita kohtuullisen hyviä paikkoja, kuten myös FC Lahti Akatemia-MP –ottelussa. Erinomaisia maalintekopaikkoja eli hyvin pelattuja ”tuhannen taalan” –paikkoja ei vielä ole nähtykään. Silti voinee sanoa, että MP:n tilanteet ovat olleet hiukan parempia kuin vastustajien – jopa KTP-ottelussa. Tulokset ovat siis olleet ”ansaittuja” eivätkä onnenkantamoisia.

MP:n peli ei minunkaan mielestäni ole ollut ”kaunista”, vaikka se on ollut tuloksellista ja varmaan sovitun taktiikan mukaistakin. Se on myös ollut joukkueen ”kehittymisen” kannalta hyvä, että tasaiset pelit on kyetty vääntämään hyvään tulokseen. Minua on häirinnyt eniten se, että peliä ei ole kyetty jatkamaan sen jälkeen kun alhaalta on annettu pitkä syöttö tai avaus target-pelaajille, jotka voittavat hyvällä prosentilla ”ensimmäisen pallon”.

Peli pitäisi saada haltuun hyökkäysalueella suuremmalla prosentilla, jotta peli tuntuisi hyvältä. Nykyisessä tilanteessa vastustajan puolustus joutuu turvautumaan pitkään palloon, joten kunnollista keskikenttäpeliä on nähty todella vähän. Saattaa toki olla, että Suomessakin suosiossa ollut pallonhallintapeli, jota monet kakkosenkin joukkueet ovat viime vuosina pyörittäneet omalla kenttäpuoliskollaan on nyt ”last season” –kamaa. Uusia, nopeampia tapoja pelata pallo vastustajan kenttäpuoliskolle vasta harjoitellaan. Taktisesti onkin vaikeaa ajoittaa pitkät syötöt oikein ja varautua fiksusti jatkotilanteeseen. Tämä tilanne paranee vain harjoittelun kautta. Todennäköistä myös on, että kauden edetessä peli  rauhoittuu ja syötöt alkavat löytää paremmin kohteensa. Katsojalta vaaditaan siis kärsivällisyyttä ja uskoa parempaan.

Usein väitetään, että suomalaiset katsojat arvostavat hyviä tuloksia ja menestystä. Mutta kyllä pelin kauneuskin on tärkeä tekijä. Mutta voisiko seuraaminen perustua myös johonkin muuhun arviointiperusteeseen? Tässä olen korostanut sitä, että katsojan olisi hyvä ymmärtää, mitä joukkue omalla pelillään yrittää. Se avaa uusia tapoja katsoa ottelua, kun ymmärtää taktisia nyansseja. Se on kuin taideteoksen arviointia omassa kontekstissaan – onko kyse runoudesta, romaanista vai dekkarista auttaa lukijan nautintoa.

Mutta voisi myös ajatella, että katsoja eläytyisi pelaajien kokemuksiin. Nämä MP:n kolme otteluahan ovat olleet sekä pelaajien että katsojienkin näkökulmasta jännittäviä. Yksikään ottelu ei ole ratkennut ennen loppuvihellyksen sointia. Kiffen-ottelussa ratkaisumaali tuli viimeisellä minuutilla, Kotkassa MP:llä oli pari hyvää paikkaa aivan viime hetkillä ja Lahdessa kotijoukkue painosti vahvasti pelin lopussa. Jännitystä riitti koko rahan edestä.

Muistan nuoruudestani, kun Kissojen ja Empeen pelit vetivät Urskin täyteen, että monet katsojat pitivät tärkeänä sitä, että kentällä oli ”oman kylän poikia”, jotka he jotenkin tunnistivat. Edelleenkin ihmiset haluavat tuntea pelaajat, vaikka varmaan suurin osa on jo suostunut hyväksymään, että elämme globaalissa maailmassa. Jos pelaajaan syntyy henkilökohtainen suhde, niin katsojakokemus vahvistuu ja monipuolistuu. Nykyään on aika helppoa fanittaa pelaajia, sillä netistä löytyy kakkosdivarinkin pelaajista vaikka mitä tietoja. Pikkupoikana luin ahnaasti MP:n ohjelmalehtistä, joka oli myös varsin paksu opus, josta löytyi siitäkin paljon tietoa pelaajista.

Nykypäivän pelaajat ovat epäreilussa tilanteessa, kun netistä löytää myös maailman huiput, joista emme ennen tienneet juuri mitään. Ja nyt tullaan taas tarinaan, siihen ”fiksuun kehitystarinaan”, joka voi muuttaa sen ”huonon pelin” erittäin kiinnostavaksi ja merkitykselliseksi kokemukseksi. Jos ottaa jonkun pelaajan seuraamisensa kohteeksi, syntyy vahvempi side pelien katsomiseenkin. Pallo-Kissojen Rafaelillahan oli Lahdessa niin innokas fanijoukko, että he jopa keräsivät rahaa Rafun pitämiseksi FC Lahdessa.

Tänä päivänä, kun vapaa-ajan käytölle on runsaasti hyviä vaihtoehtoja, on tietysti aika fiksua ainakin yrittää nähdä omat valintansa merkityksellisinä. Jos taas näkee aina vain ”surkean matsin”, niin miksi ylipäätään vaivautuu paikalle ellei nauti huonosta pelistä, mikä sekin on vapaassa maassa aivan hyväksyttävä syy seurata joukkuetta. Se saattaa myös olla hyvin terapeuttista, että saa nähdä pelaajien epäonnistuvan heidän yrittäessään tosissaan tavoitella voittoa ja kaunista peliä. Ja onhan se sitten kuitenkin tosi hienoa, jos se huono joukkue joskus pelaakin hyvin ja ottaa voiton juuri niin kuin katsoja on sen unelmissaan ajatellut.

Itse nimittäin tulkitsen, että Mikkelissä on vaikea uskoa omien joukkueiden menestykseen, kun niistä loiston ajoista on niin kauan. On varmaan pelottavaakin – tai ainakin noloa – uskoa, että se nousu alkaisi nyt. On mukavampi olla oikeassa ja suhtautua menestysmahdollisuuksiin skeptisesti ja peliä sekä pelaajia kritisoiden. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi Jukurit olisi SM-liigassa, jos siellä olisi ollut epäuskoinen asenne joukkueen ja seuran menestyksen suhteen.

Kyllä Mikkelissäkin osataan ja pystytään pelaamaan jalista ainakin ykkösdivaritasolla vielä tällä vuosikymmenellä. Täältä pääkaupunkiseudun vinkkelistä katsottuna Etelä-Savo näyttäytyy tilastojen valossa paikalta, jolla ei ole juurikaan tulevaisuutta muutoin kuin kesämökkien tai korkeintaan ”kakkosasuntojen” paikkana.  Sama koskee suurinta osaa Itä- ja Pohjois-Suomea. Todellisuus on kuitenkin toinen, jos asiaa katsoo vaikkapa kansallisen huippu-urheilun näkökulmasta. Yllättäen palloilusarjojen liigajoukkueita löytyy paikkakunnilta, joiden elinkelpoisuutta talouden ja työllisyyden näkökulmista voi vain ihmetellä. (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/)

1970-luvulla Mikkelin jalkapallo oli kovassa kurssissa. Usko tulevaisuuteen oli vahva ja symbolinen eli poliittinen taistelu MP:n ja Kissojen välillä veti mukaan nekin, jotka eivät jalkapallosta mitään ymmärtäneetkään. Symbolit ovat muuttuneet, mutta keskinäinen kilvoittelu on usein tärkeää oman tekemisen kehittämisessä. Vastustajan tai kanssakilpailijan arvostaminen merkitsee  myös oman tekemisen arvostamista. (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).

MiPK:n tasapeli Klubi04:ää vastaan oli upea suoritus, samoin kuin MP:n tasapeli KTP:n kanssa. Kummatkin joukkueet ovat todennäköisesti sarjan eliittiä. Kumpikaan joukkue  ei ole vielä hävinnyt yhtään ottelua, vaikka kuusi peliä on jo takana. Se on erinomainen suoritus, jota ei olisi uskonut ennen sarjan alkua. Peli on voinut olla jonkun mielestä huonoa, mutta kummallakin on kuitenkin tässä vaiheessa hyvät ainekset kirjoittaa ”fiksu kehitystarina” tästä sarjakaudesta.

Aiheeseen liittyvää:

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Kotiavaus päättyi viime hetken maalilla voittoon (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5791)

MP iski alussa ja lopussa (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&j=1&pg=3&v=1494775800&r=7048)

Lähikuvassa: Ilkka Mäkelä (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5779)

Lähikuvassa: Jens Tanskanen (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5780)