Oslon vuoden 1982 MM-kisojen jälkeen suhteeni hiihtoon muuttui. Kilpahiihto ja jopa sen seuraaminen jäi vähäisemmäksi. Opettelin hiihtämään hiljaa, nauttimaan seurasta ja luonnosta. Opetin myös silloisen tyttöystäväni hiihtämään, mikä näytti aluksi aika haasteelliselta. Pikku lenkki Jyväskylän Ladun majalle kesti koko päivän.

Kymmenen vuotta myöhemmin menimme kuitenkin kihloihin Mikkelissä Urpolan 25 kilometrin lenkin jälkeen hikisinä ja monot jalassa Pylvänäisen kelloliikkeestä ostetuin sormuksin.  Samaa latua hiihdetään edelleen…

Vuonna 1984 pääsin mukaan seurakaverini Harri Kirvesniemen ja hänen silloisen tyttöystävänsä Marja-Liisa Hämäläisen tulojuhlaan Jyväskylän yliopistossa. Täytyy sanoa, että Marja-Liisa valloitti myös akateemisen väen omalla karjalaisella hersyvyydellään. Toki voitetut olympiakullatkin merkitsivät. Itkua pukkasi minunkin silmäkulmaani.

Seuraavat vuodet suuntasin tarmoni vähemmän liikkuvien liikuttamiseen edistämällä ”uutta liikuntakulttuuria” eli rakentamalla liikkumiselle myös muita kuin kilpailemiseen ja suorittamiseen liittyviä merkityksiä. Sähly, Akateeminen wartti, retkeily, uudet leikit ja monet muut uudet lajit ja ajatukset olivat sekä harrastuksenani että työnäni. Urheilua reflektoin gradussani, mutta muuten seurasin huippu-urheilua ja – hiihtoa tietyn välimatkan päästä.

Noteerasin kyllä Härkösen Karin maailmanmestaruuden 1985. Se tuli sellaisella sekatyylillä, joka valitettavasti taisi viedä Kirvesniemen Harrilta suurimmat voitot hänen uransa parhaimpina vuosina. Jälkikäteen tosin Harrin parhaita vuosia taisi olla yhteensä lähes kolmekymmentä, vaikka hän henkilökohtaisen MM-kultansa saikin vain Lahdesta 1989. (ks.https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

On myönnettävä, että osasyy omaan hiukan viileään suhtautumiseeni liittyy niihin tietoihin, mitä sain/saimme dopingin käytöstä huippu-urheilussa. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuslinjan opiskelijana en voinut välttyä huomaamasta, etteivät sen ajan valmennusmetodit perustu pelkkiin puhtaisiin jauhoihin, vaikka silloin ei kaikkia aineita ollut kiellettykään.

Jos rehellisiä ollaan, niin urhelijoiden ja valmentajienhan on selvitettävä itselleen muutamia peruskysymyksiä lähtiessään tavoittelemaan maailman huippua. 1970-luvulla ei kenelläkään ollut nykyisiä kykyjä arvioida kiellettyjä menetelmiä, koska siihen asti lähes kaikki oli ollut sallittua. Jos koko järjestelmä perustuu sille, että kaikki keinot ovat sallittuja, niin sitä on yksilön tai edes yhden maan edustajien erittäin vaikea pitää kiellettynä.

Pitää muistaa, että ennen kieltoja kyse oli myös hyvin avoimesta kilpailuista kaikin keinoin. Eihän menetelmiä toisille kerrottu, mutta niihin suhtauduttiin kuin nykyään suksien voiteluun tai nykytermein: suksihuoltoon. Onnistunut voitelu on osa kilpailua, vaikka se tekeekin kilpailusta tavallaan epäreilun. Kiellettyä se ei kuitenkaan ole ja muutkin saavat käyttää samoja menetelmiä, jos vain ne keksivät. Näin ajateltiin dopingistakin silloin, kun se ei ollut kiellettyä. Toki monet, jotka olivat siihen kulttuuriin tottuneet, eivät osanneet muuttaa käsitystään senkään jälkeen, kun aina epätäydellisiä kieltoja tuli ja tulee koko ajan lisää.

Minuun kuitenkin iski vahvasti Vainion Martin käry, joka yhdistettiin myös laitokseemme. Jo 1980-luvun aikana tuli sitten ilmi monia muitakin tapauksia. Jonkinlaisena idealistina en voinut olla asiassa itse mukana, vaikka en urheilijoita enkä valmentajia ole koskaan suostunut tuomitsemaankaan. Tiedän, miten vaikeaa ellei mahdotonta on kieltäytyä keinoista, joita tietää kilpakumppanien käyttävän. Tämä pätee kaikilla elämänaloilla tieteestä politiikkaan ja hallinnosta yritysmaailmaan.

Aika usein olen ehtinyt kokea sen, miten epäpätevämpiä valitaan hallintoon, järjestöihin ja yliopistoihin puoluepoliittisin tai muin itse ”kilpailuun” kuulumattomien perusteiden pohjalta. Olen melko varma, että huippu-urheilussa dopingin avulla menestyneet ovat olleet omassa lajissaan ”ilman vippaskonstejakin” paljon parempia kuin nämä muilla elämänaloilla vilpillisin keinoin kilpailussa pärjänneet omilla aloillaan.

Seurasin tietysti median välityksellä kaikki hiihdon MM-kisat. Upeista fiiliksistä voisi nostaa montakin esille. Myllylän Mikan voitto Trondheimin 1997 perinteisen 50 km:llä oli yksi vaikuttavimmista. Mika voitti viimein 1990-luvun hiihtokuninkaan Björn Dählien. Mahtava taistelu rankassa kelissä.

Karpaasien nousu haastamaan vuonomaan miehiä oli herooinen suoritus, jota kesti lähes kymmenen vuotta. Sellainen ryhmä veti muitakin parempiin suorituksiin aivan kuten Marja-Liisa Hämäläinen ja Marjo Matikainen tekivät naisten hiihdolle tai Nykäsen Matti, Ahosen Janne tai Mannisen Hannu ja Lajusen Samppa mäkihypylle ja yhdistetylle.  Myllylän Mika nousi Dählien, Gunde Svanin ja Eero Mäntyrannan rinnalle oman elämäni parhaimpina mieshiihtäjinä.

Täysin rinnoin en kuitenkaan voinut olla mukana huippuhiihdon seuraajanakaan. Ero maaimanhuippujen ja vain hiukan heitä heikommin pärjäävien kesken repesi liian suureksi. Muistan hyvin, miten outo fiilis minulla oli Hakunilassa hiihdettyjen SM-kisojen – olikohan vuosi 1997 – jälkeen, kun näin livenä, miten maajoukkuehiihtäjät olivat ikään kuin eri planeetalta kansallisen tason hiihtäjiiin nähden. Se ei tuntunut normaalilta.

Silti uskoin, että Lahden MM-kisat vuonna 2001 tulisivat olemaan siihen astisista kisoista kaikkein parhaimmat.  No, niin ei käynyt.

Lahden 2001 kisojen kanssa on toivottavasti voimassa ”16 vuoden sääntö”, jonka joskus lanseerasin. Se on aika, joka kestää jonkin uuden ajatuksen esittämisestä sen juurtumiseksi käytäntöön. Huomasin esimerkiksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, että  esimerkiksi Erkka Westerlund ja Mika Kojonkoski alkoivat puhua lähes täysin samaa kieltä kuin mitä me liikuntasosiologian ja –filosofian tutkijat käytimme 1990-luvulla.

Lahden 2001 suhteen siis toivoisin, että aika olisi tehnyt tehtävänsä ja tapahtumat olisi osattu asettaa konteksteihinsa. Rohkeus puhua totta kuuluu tähän suhteellisuudentajuisuuteen. Pekka Vähäsöyringin tunnustus  juuri ennen Lahden 2017 kisoja koskien epohormonin käyttöä hiihdossa on askel, jonka toivoin hänen ottavan jo pian 2001 kisojen jälkeen.

Avoimuus ja rehellisyys puhdistaa, unohtaminen ei. Silti ymmärrän, että joissakin asioissa vain aika antaa riittävän etäisyyden kohdata kipeät asiat. Oma ”avoimuuteni”, jonka julkaisin heti 2001 kisojen jälkeen, puhdisti itseäni, mutta oli selvästi liikaa monille tahoille. Osa meistä ei halua ymmärtää lainkaan ”väärintekijöitä”, osa taas ei kestä sitä, että heidän eli meidän kaikkien osuutta tapahtumiin analysoidaan

(Tästä linkistä 15NIINHYVIÄ 15NIINHYVIÄ vuonna 2001 tekemääni tulkintaan. Totuuden esille saamisen vaikeutta kuvannee se, että vieläkään ei ole kovin montaa faktaa saatu valaehtoisestikaan todistamalla esille kyseisestä asiasta. Tieteellä ja oikeudella on sama ongelma eli jos asiasta tietävät valehtelevat tai vaikenevat, totuutta on vaikea saada esille.  Siksi kaiketi kuolemansyyntutkijoista kertovat dekkarisarjat ovat niin kiinnostavia: dna-näytteet yms. saavat totuuden esille, vaikka rikolliset vaikenisivat).

Pitäisikö omasta mielestään puhtaiden ja syyttömien sitten vain siirtyä seuraamaan kuvataidetta (ai niin, siellähän paljastui hurja väärennösjuttu juuri), teatteria (jumalan teatteriakaan ei ole vielä unohdettu, harmi) tai musiikkia (Voice of Finland saattaa sisältää myös arkaluontoisia kuvia). Politiikasta en sano mitään…

Kaikkia totuuksia suomalaisesta hiihdosta tai edes Lahden 2001 tapahtumista ei ehkä koskaan saada esille. Pyöräilystä saatujen valaehtoisten totuuksien avulla voi kuitenkin arvella, että myös muissa kestävyyslajeissa meno oli lähes samankaltaista. Siksikään ei ole syytä leimata vain joitakin kiinnijääneitä huippuhiihtäjiä tai valmentajia.

Minä antaisin anteeksi kaikille, jotka suostuvat kertomaan rehellisesti oman totuutensa. Uskon, että niin antaisi suurin osa suomalaisista. Anteeksiantamattomille voi tosiaan suositella muita harrastuksia kuin huippuhiihdon seuraamista.

Se kuusitoistavuotta on pitkä, mutta myös aika lyhyt aika. Nykyhiihtäjien toive siitä, ettei heidän tarvitsisi kantaa enää edellisten sukupolvien taakkaa, on todella oikeutettu.

Mutta palataan vuosien 1982 ja 2001 väliseen aikaan takaisin. Hiihto oli elämässäni satunnaista. Hiihdin tai hiihdimme, jos oli hyvä keli. 1990-luvun puolivälin tienoilla oli muistaakseni muutama oikein hyvä lumitalvi täällä etelässäkin, joten kilometrejä saattoi kertyä sellaiset 500-700 talvessa. Useimmiten varmaan vähemmän.

Lapsia yritin opettaa hiihtämään, mutta ihan hirveän innostuneita he eivät olleet, vaikka vein heidät pari kertaa lasten kisoihinkin. Pääkaupunkiseudulla ei ollut samanlaista lapsuuteni hiihtokulttuuria enkä sitä paljon etsinytkään. Pojan leirikoulussa huomasin, että luokassa oli vain kolme 12-vuotiasta, jotka osasivat hiihtää. Eihän sellainen saa innostusta aikaiseksi. Ero omaan lapsuuteeni oli valtaisa.

Lapseni tunsivat huonommin Mika Myllylän, Jari Isometsän tai Harri Kirvesniemen kuin minä Heimo Himasen, Veini Puttosen tai Arto Tiaisen. Vaikka Karpaasit olivat paljon julkisuudessa, niin julkisuudessa oli niin paljon muutakin, että hiihtostarat hävisivät suureen joukkoon erilaisia ”julkkiksia”. Onneksi sentään on ”iivoniskasia” siellä Savon sydänmailla, jossa hiihtoa vielä kunnioitetaan vaikkapa ”Iivon Sanomilla”.  Ehkä joku poika ja tyttö innostuvat siitä riittävästi aloittaakseen polun hiihdon huipulle.

Omassa elämässäni pärjäsin loistavasti ilman huippuhiihtoa vuosien 1982-2001 välisen ajan. Jälkikäteen ajatellen olen ollut ehkä vähän onnekaskin etten ollut mukana huippu-urheilussa, vaikka  teinkin tutkimusta, jossa huippu-urheilun ilmiöitäkin käsiteltiin. Myönteisen kriittisesti eli ymmärtävällä otteella ja ratkaisuja etsien.

Paljon hyvää onkin tapahtunut mm. siinä, miten urheilijat – miehet ja naiset – ymmärretään ja miten heitä tuetaan urheilussa tänä päivänä verrattuna menneisiin vuosikymmeniin.

”Itku tuli pitkästä ilosta” vuonna 2001. Suomalaisten hiihtäjien ja valmentajien kohtalo tuntui kovalta, sillä vaikka en hyväksynytkään heidän tekoaan, niin ymmärsin heitä erittäin hyvin. Huippu-urheilussa elettiin niin Suomessa kuin muuallakin tietynlaista hybristä, jossa kaikki tuntui olevan mahdollista. Tarvittiin romahdus,  jotta ”totuus ei unohtuisi”. Talouselämässäkin ylikuumenemista seuraa usein paluu maan pinnalle.

MM-kisani 1, 2, 4 ja 3 – elämää hiihdon kautta katsottuna

Pikkuruinen blogisarjani hiihdon MM-kisoista koostui neljästä erillisestä, mutta kronologisesti vuodesta 1962 vuoteen 2017 asti kattavasta neljästä jutusta. Jokaisessa oli omat teemansa, jotka liittyivät lapsuuteeni, nuoruuteeni ja keski-iän eri vaiheisiini. Nostin esiin asioita, jotka ovat olleet juuri minulle tärkeitä ja jotka ovat jääneet muistiini merkityksellisinä asioina. Osa niistä on yhteisiä meistä monille – osa vain minun ikiomia muistojani ja tulkintojani.

Omat MM-hiihtokokemukseni ovat sukupolvisidonnaisia monellakin tapaa. Ensimmäisessä muistelussani muistelin hiihtäjiä, jotka olivat syntyneet 1930- ja varsinkin 1940-luvulla. Oman isäni kautta opin tuntemaan jopa 1920-luvulla syntyneitä 1950-luvun hiihtotähtiä, vaikken heitä enää MM-kisoista muistakaan (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/).

Toisessa muistelussani laduille  tuli jo oman sukupolveni hiihtäjiä, jotka jatkoivat 1980- ja pieni osa vielä 1990-luvulle asti. Naisten hiihtäjäsukupolvi oli oman ikäisissäni miehiä vahvempi kansainvälisesti.  Karpaasit taas olivat jo seuraavaa sukupolvea, jossa miehet olivat naisia parempia. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli taas naisten kymmenluku, kun tämä toinen on ollut aika tasa-arvoinen.

Huippu-urheilussa sukupolvet ovat tyypillisiä, koska keskinäinen kilpailu ja kannustus – vertaistuki – vetää muita mukanaan, jos joukossa on yksikin todellinen tähti. Haaste on se, että jatkuvuutta on vaikea organisoida, jos yhden sukupolven huiput lopettavat lähes samanaikaisesti ja jos jossain hetkessä ei olekaan yhtään kansainvälistä huippua omassa joukkueessa.

Thomas Wassberg, Gunde Svan, Björn Dählie, Petter Northug  tai Helena Takalo, Marja-Liisa Kirvesniemi, Jelena Välbe, Virpi Kuitunen  ja Marit Björgen ovat vetäneet muunkin joukkueen korkeammalle  tasolle.  Se taas on kirittänyt heitä edelleen eteenpäin. Näin ovat tehneet toisilleen myös Matti Heikkinen, Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen.

Oma hiihtoharrastukseni oli lapsena hyvin yhteisöllistä, sillä sain syntymässäni jäsenyyden ”hiihtoperheeseen” ja lapsuudessani hiihdimme joka paikkaan – kouluun, naapuriin, kauppaan. Laskimme mäkeä aina kun oli mahdollista. Ensimmäisen pitkän hiihtoretken tein 8-vuotissyntymäpäiväni tietämissä. Kolmenkympin lenkki raskaassa kelissä. Kilpailut alkoivat heti koulun aloitettuani. Opettelin tervaamaan ja voitelemaan suksia pienestä pitäen.

Aika hienoa on se, että viimeisen viidentoista vuoden hiihtokokemukseni ovat olleet vähän samanlaisia kuin lapsena. Olemme koonneet ystäväporukan perheineen viikoksi Lappiin hiihtämään. Siellä olen saanut opettaa lapsia hiihtämään ja olen saanut huoltaa suksia, kuten lapsena ja nuorena. Olemme retkeilleet ja laskeneet mäkeä. Moni pääkaupunkiseudun lapsi on oppinut hiihtämään ja pitämään hiihdosta.

Oma suhtautumiseni hiihtoon on myös muuttunut. Hiihtäminen on minulle nyt paljon tärkeämpää kuin ”syvässä keski-iässä”. Harjoittelen sekä luistelu- että perinteisen tekniikkaa aika suurella pieteetillä. Jos olisi kelejä hiihtäisin paljon. Vieläkään en lähde etsimään lunta auton kanssa kuin poikkeustapauksissa. Nyt viikonloppuna tosin kävin Ahmahiihdossa Kolin maisemissa, koska lunta on ollut niin vähän etten ole päässyt Sipoonkorpeen hiihtämään.

Hiihto on minulle sillä tavoin luontoliikkumista ja osa arkea, kuten lapsena, kun sukset napattiin jalkaan kotimökin seinustalta. Sitten koitti vapaus mennä minne itse huvittaa…